Tuulimyllyjen kääntäjä

Tuulimyllyjen kääntäjä

Runouden kääntäminen on aina hermeneuttista tulkintaa. Kääntäjän tehtävänä on välittää toisesta kulttuurikontekstista lähtöisin olevan poeettisen tekstin merkitykset uudella tulokielellä noudattaen samalla sen perinteitä ja merkityksiä. Kääntämistä voisi kutsua muuntamiseksi. Runon kääntäjä työskentelee joko kielikuvien tai ajatusten parissa ja näitä hän voi tarvittaessa välittää tulokielelle luonteenomaisemmin kuvin tai käsittein, mikäli tähän on tarvetta. Muuten hän käyttää tavallisia, universaaleja kielikuvia, joita ymmärtävät lukijat yli kielirajojen.

Kirjailijat ovat kautta aikojen muuttaneet konkreettisesti omasta kulttuuripiiristään toiseen monista syistä: vaikutteita etsiäkseen, alkulähteille palatakseen, raikkaampia ja tuoreempia tuulia haistellakseen, ahtaista oloista avoimempiin siirtyäkseen. Samuel Beckett ja James Joyce ovat pari esimerkkiä kuuluisista kirjallisista pakolaisista, jotka ovat löytäneet turvasataman entisen kotimaansa ulkopuolelta. Beckett jopa kirjoitti joitakin tekstejä ranskaksi, josta tuli melkein hänen toinen äidinkielensä. Triestessä asunut Joyce oli myös esimerkki monikielisestä ihmisestä. Muuttajien joukosta löytyy kotoisempiakin esimerkkejä, mutta en muista yhtään suomalaista runoilijaa, joka olisi käyttänyt toista kieltä kirjoituskielenään.

Kääntämistä voisi ajatella samoin monentasoisena kirjallisena pakolaisuutena ja kodissa pysymisenä. Kääntäessään kääntäjä irrottautuu hetkellisesti omastaan ollen silti kiinni kulttuurilleen keskeisissä merkityksissä samalla lähtökielen kulttuuria kunnioittaen. Kääntäjä on haasteellisessa välitilassa, jossa hänen pitäisi pystyä välittämään merkityksiä kahden kulttuurin välimaastossa kumpaakin kunnioittaen. Hän joutuu välillä tekemään ratkaisuja jommankumman kulttuurin hyväksi.

Vain ani harvat runouden kääntäjät ovat käännöskielensä äidinkielisiä puhujia. Useimmat ovat tutkimusmatkailijoita kielessä. Tämä tosiasia tekee heistä aina väistämättä ulkopuolisia kielen ja kulttuurin tarkkailijoita ja tutkijoita; endogeeniset runouden kääntäjät ovat harvinaisempi ilmiö. He eivät ole enää tarkkailijoita, vaan kielen ja kulttuurin sisällä olevia tutkijoita.

Aniharva runoilija on uskaltautunut kirjoittamaan toisella kielellään luultavasti runouden onnistuneesti mystifioidun aseman vuoksi. Koska runous on lähes ”täydellinen” ja vaativin kirjallisuudenlaji, sen kielen on oltava puunattua kuin marmoripatsaan viimeistelty torso. Tämä estää käyttämästä muita kieliä kuin äidinkieliään etenkin epäavantgardistiset (perinteiset?) runoilijat, jotka eivät ole tottuneet ”epäonnistumiseen” ja leikkimiseen. Eivätkä he halua tottua siihen vieläkään. He pidättäytyvät kirjoittamasta, koska näin he suojelevat itseään epäonnistumisen kokemuksilta vastaisuudessakin.

Runouden kääntäjän identiteetti vaikuttaa itse käännöstyöhön. Useimmat runouden kääntäjät ovat itse runoilijoita tai aktiivisia tietyn kulttuuripiirin ja kirjallisuuden harrastajia ja seuraajia. Paras tulos yleensä saadaan tekijyyden ja kääntäjyyden yhdistymisestä. Kääntäjän ammattia arvostetaan ja arvostus tuo mukanaan reviirinrajaus- ja suojeluyrityksiä.

Ärhäkkäät kääntäjät suojelevat ”ammatti”identiteettiään kaikenlaisilta puuhastelijoilta yhtä vihaisesti kuin kirjailijat konsanaan. Kääntämisessä, kuten muussa kirjallisessa toiminnassa, lopullinen ammattilaisuuden tae on ammattiliittoon kuuluminen ja tällä tavoin siis vihoviimeisen laatusertifikaatin hankkiminen. (Olen osoittautunut sertifikaatin arvoiseksi poikkeuksellisesti yhdellä julkaistulla käännöksellä, lukuisilla lehdissä ilmestyneillä runokäännöksillä ja lähes kymmenen vuotta teossa olleella kymmenen runoilijan antologiatoimitustyölläni.)

Runouden kääntäjillä on tärkeä rooli eräänlaisina kaupparatsuina: he välittävät eri maiden runouksia kotimaansa yleisölle. Ilman heitä runouden ”kuluttajilla” eli lukijoilla ei olisi ”kulutettavaa” eli runoutta. Runon lukemisesta he saavat kulttuurista lisäarvoa, joka ei valitettavasti toimi valuuttana taloudellisella (peli)kentällä. Kääntäjän roolin vertikaalisuuden vuoksi he tulevat tietoisiksi eri aikakausina kirjoitetusta runoudesta. Runouden kääntäjät voivat osallistua pystysuoran ulottuvuuden edistämiseen eli juuri työskentelyhetkenä kirjoitettavien runouksien tunnetuksi tekemiseen. Mikäli he siis kääntävät nykyrunoutta.

Keskusta-periferia-kahtiajako kuuluu ongelmalliseen vallankäyttäjien termistöön, jonka tehtävänä on vakiintuneen maailmankuvan ja olosuhteiden uusintaminen. Vastarinta edellyttäisi uutta, kuvaavampaa termistöä, joka huomioi sen, että jokainen kieli ja sillä kirjoitettu runous on puhuja- ja lukijamääristään riippumatta yhtä arvokas ja merkittävä. Keskusta tarkoittanee keskeistä paikkaa, jossa oletetaan tapahtuvan kaikkien tärkeiden ja huomionarvoisten tapahtumien ja josta leviäisivät vaikutteet muualle ”periferiaan” eli kaukana vaikutteiden säteilypiiristä sijaitsevaan ”metsälään”. Metsälässä -kuten Suomessa - nautitaan uusimmista vaikutteista aina vähintään vuosikymmeniä, ellei vuosisadan jäljessä. Menneessä maailmassa keskustaa on edustanut ehdottomasti anglosaksisissa maissa tuotettu runous. Englanti on ollut lingua francoista merkittävin, vaikka espanja, ranska ja portugali seuraavat perässä.

Jos silti hyödyntäisin asetelmaa ja väittäisin, että keskusta-periferia-asetelma liittyy runouden kääntämiseen käännettävän runouden kautta: jos käännöskielellä on vähän puhujia ja kulttuuripiiri on tuntematon, voisi ajatella sen edustavan näin ”periferiaa” (vaikka on toki kyseenalaista ajatella, että runsaan viiden miljoonan puhujan suomen kieli sijaitsisi yhtään enemmän keskustassa).

Kääntäjien tärkeään kulttuuritehtävään liittyy erityisesti pienillä kielillä kirjoitettujen runouksien tunnetuksi tekeminen. Näin he osallistuvat keskeiseen kielen ja kulttuurin säilytystehtävään globalisoituneen, yhdenmukaistuneen viihteen ja taiteen vallatessa erotuksetta kaikkia maita. Maapallolle on syntynyt uudenlainen maailmanlaajuinen yhtenäiskulttuuri, jonka torjuminen on kulttuuritehtävästään tietoisen kääntäjän tehtävä.

Tällainen kääntäjä olisi snellmanilainen uussuomalaisuuden puolustaja; donquijotelainen tuulimyllyjä vastaan taisteleva soturi, joka kynällään yrittää torjua ylikansallisia vaikutteita ja tallentaa, säilyttää ja parhaimmassa tapauksessa uusintaa kansallisia runouksia. Kääntäjät ovat näin lönnrotilaisia perinteenkerääjiä ja -tallentajia, jotka jatkavat Kantin valistuksen periaatteita sillä erotuksella, että he tuovat lukevalle yleisölle aarteita harrastamatta tuputusta. Kuka tahansa voi poimia aarteet hyllyynsä halutessaan. Adam Smithin ”näkymätön käsi” ei ole ohjaamassa kuluttajien arvo- ja ostovalintoja kirjakauppojen runohyllyillä. Heidän kätensä eksyy suvereenisti osastolle poimien haluamansa.

Paikalliset runoudet edustavat tässä mielessä lokaalia, pahimmassa tapauksessa uhanalaisia. Ainoastaan kääntäjien ”levitystehtävän” ansiosta ne pääsevät levittäytymään maailmalle kuin sitruunaperhoset kauniina kesäpäivänä. Kääntäjät ovat siis eräänlaisia ekologeja; vain heidän ansiostaan biodiversiteetti säilyy vähintään ennallaan tai jopa monipuolistuu ja laajenee. Kulttuurityönsä ansiosta runouden kääntäjiä voidaan pitää eräänlaisina vuodenaikojen säilyttäjinä. Heistä riippuu normaalin vuodenkierron ennallaan pysyminen.

Entä käännettävien runouksien luonne? Onko olemassa ”ylikansallisia poetiikkoja”? Eräänlaisina ylikansallisina poetiikkoina voidaan mielestäni pitää kulloinkin suosiossa ja muodissa olevia runouden suuntauksia. Jokin aika sitten Flarf ja hakukonerunous kuuluivat näihin Yhdysvalloista Suomeen tulleisiin runouden suuntauksiin, jotka keräsivät ympärilleen paljon harrastajia ja tekijöitä. Nyt puhaltavat taas uudet tuulet.

Runokaanonin muokkaajia ja luojia ovat kritiikin ja vastaanoton sekä palkintojen lisäksi antologiat. Esimerkiksi amerikkalaiset antologiat ovat olleet hyvin Amerikka-voittoisia. Donald Allenin The New American Poetry -antologiaan (Grove Press 1960) ei ole sisällytetty yhtään runoilijaa muista anglosaksisista maista. Kyseessä on tärkeä amerikkalaisen nykyrunouden kaanonia rakentava teos.

Joka maassa vaikuttavat omat sisäiset voimassa olevat ja keskenään taistelevat poetiikat. Suomalaisen runouden vallitsevia poetiikkoja 1960-luvulla olivat ainakin puhe- ja kuvarunouden perinteet sekä surrealismi. Suomalaista runokaanonia on esitelty usein antologioin. Eino Santasen ja Saila Susiluodon Uusi ääni (Otava 2006) on viimeisimpiä kaanoninrakennusyrityksiä. Antologioiden merkitystä muun instituution kannalta kuvannee se, että suuri osa ko. antologiaan valituista runoilijoista on kruunattu palkinnoin tai taiteilija-apurahoin. He ovat siis tulleet ”virallisesti hyväksytyiksi” runoilijasertifikaatin kantajiksi.

Suomalaisen yhtenäisrunouden kaanon alkoi hajota hedelmällisesti 1990-luvulla, jolloin perinteisen 1950-luvun kuvarunouden tilalle alkoi ilmestyä pienkustantamoidenkin ansiosta laajemmin muita vaihtoehtoja. Nykytilanne vertautuu kenties amerikkalaisen runouden 1950-lukuun, jolloin rinnakkain elivät esimerkiksi 1970-luvun kielirunoilijoille mallina toimineet Black Mountain -runoilijat (projektivistit), beat-runoilijat, Ainoa ero on, että Suomessa tekijät eivät ole yhdistyneet koulukunniksi, vaan kantavat yksinäisiä viittoja omilla harteillaan.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale