Runoilijan yksityinen huoneentaulu

Käynnistän kappaleen tarkastelemalla hieman nykyrunoilijan myyttistä roolia 2010-luvulla. Silvia Hosseinin Särö-blogissa julkaisema Runoilijan huoneentaulu on antanut siihen aiheen ja innoituksen. Hosseinin nykyrunoilijan roolia käsittelevä satiirinen, ellei suorastaan vittumainen kirjoitus perustuu monenlaisiin itse runouspiireissä että niiden ulkopuolella liikkuviin ennakkoluuloihin, stereotypioihin, kliseisiin ja myytteihin ja se perustuu enimmäkseen ”olkiukkoperusteluihin” eli ilman nimeä esitettyihin ja siten täsmentymättömiin kärjistyksiin. Käytänkin tässä runoilijan vapauttani ja vedän huotrastani esiin runoilijankalpani, joka tarvittaessa sivaltaa kipeästi tahoa, joka on minua verisesti loukannut! Olenhan sentään kiivasluonteinen runoilija, tuo nykyajan vimmainen ratsu, joka ritarimaisesti puolustaa kunniaansa kun sitä on loukattu. Näin Hosseini muun muassa ajattelee: runoilija on mimosamainen olento, jonka suututtamiseen ei tarvita kuin ikävä maininta hänen teksteistään. Ehkä mainitsematta jättäminenkin kiristää Hosseinin mielestä runoilijan hermoja.

Omalta osaltani totean, että tilanteessa, jossa kirjoista on odotettavissa nollasta yhteen kritiikkiä, ei paljon millään ole enää väliäkään. Sehän on kamalaa, epäinhimillistä PR:ää, jos tällaisessa tilanteessa runoilijaraasu kehtaa vielä anella lisää palstatilaa oudolle, kaikki ennakko-odotukset kumoavalle hengentekelelleen. Pysyisi nyt vikisemässä siellä kammiossaan, kuten tähänkin asti, ja antaisi ”kunnon väen” hoitaa jokapäiväiset velvollisuutensa. ”Kunnon väki” hoitakoon edelleen yhteiskuntamme pystyssä pysymisestä

Jotenkin olen lukevinani Hosseinin kirjoituksen rivien väleistä tällaisenkin kahtiajaottelun. Voin olla väärässäkin, koska me runoilijatkin teemme tulkintaerehdyksiä, aivan kuten ammattilaislukijoina pidetyt kriitikotkin joskus. Ja jos näin käy, Hosseinin mielestä runoilija ei saa ryhtyä vuoropuheluun tai kommentointiin, koska vihaisena ja äreänä kukaan muu ei halua hänen kanssaan kommunikoida.

Hosseini väittää, että oman äänen löytäminen on nykyrunoudessakin toivottavaa, mutta sen pitää olla luonteeltaan abstrakti ja vailla puhujaa. Näin kapinoitaisiin hänen mielestään kiusallista keskeislyyrisyyttä vastaan, joka muistuttaa ikävästi 1950-luvusta, kuvarunon mahtivuosikymmenestä. Hosseini ruoskii väittämänsä perusteella muodissa olevaa avantgardismia teemojen hyljeksinnästä, muodon ja sisällön pirstaleisuudesta ja hajanaisuudesta ja kokoelmamuodon vastustamisesta.

Sen perusteella, mitä olen seurannut ja kuunnellut muiden runoilijoiden keskusteluja ja kannanottoja, voi hyvin ollakin näin. Ainakin jotkut aivan nuorimmat jonkinasteisiksi avantgardisteiksi itsensä luokittelevat runoilijat ovat hurjasti vastustaneet kokoelmamuotoa ja hajanaisuutta, mutta tämän kapinan voi kenties laskea nuoruuden piikkiin. Olen itsekin soveltanut hajanaisuutta parissa kokoelmassani, mutta viimeisessä Bel canto nieriöille -kokoelmassa (Kesuura 2019) on palannut yhtenäisen ja romanttisen runouden äärelle. Mielipiteet ja maut muuttuvat, runoilijoillakin, ja ikä tuo - ei kliseisesti viisautta - mutta vaihtoehtoisia näkökulmia entisten rinnalle. Tämän kypsyvän ikääntymisen Hosseini sallinee nuorille runoilijoillekin?

Entä kriitiikkiin tyytymätön runoilija? Hosseinin - ja monen esimerkiksi Parnasson internetfoorumille kirjoittavan - mielestä on tuskin mitään nolompaa kuin omia teoksiaan selittelevä runoilija. Hänestä selittäminen on aina ja kaikissa tilanteissa pakonomainen puolustusmekanismi. Hosseinin mielestä runoilijat kiukustuvat erityisesti ”kokeellinen” ja ”nykyrunous” -käsitteiden alle niputtamisesta. Hosseinin näköhorisonttiin ei ilmeisesti missään tilanteessa mahdu ajatus, että runoilijan teosta olisi saatettu räikeästi väärintulkita/lukea tai vastaanottaa. Tällaisessakin tilanteessa runoilijan olisi ilmeisesti paras pitää ”turpansa kiinni”, koska kommentoinnista pidättäytymällä hän aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa sekä itselleen että niille parille kaverilleen.

Mksi runoilija ylipäätään tarvitsisi jonkin syyn palautteen kirjoittamiselle? Eikö hänelle suoda samaa ilmaisun- ja sananvapauden kuin monien muiden elämänalojen edustajalle? Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on elokuussa 2011 tekemässään ennakkopäätöksessä luovuttanut sananvapauden jopa suomalaisille työpaikoille. Työnantajan kritisoiminen on siis uuden päätöksen mukaan sallittua, vaikka tuskin kovin järkevää.

Hosseinin uskomuksen runoilijat ovat vain enimmäkseen ”vihaisia ja aina puolustuskannalla”. Ilmeisesti Hosseini pitää puolustuskannalla olona myös tätä hänen kirjoituksensa kirvoittamaa kommenttia. Itse asiassa kaikista keskustelun- tai dialoginyrityksistä tulee täysin mahdottomia, kun ”manifestoijalla” on asenne, jonka mukaan mikä tahansa, mitä runoilija lausahtaa on kategorisesti puolustelua. Ja Sandemosen Janten lain ollessa voimassa tätä perustelua saavat kuulla monen muunkin ammatin edustajat kuin runoilijat.

Onko aina pakko nähdä selittämisen tai kommentoimisen halu puolustusmekanismina? Minusta kommentti - oli se miten parodiseen tai satiiriseen yhteyteen sijoitettu - kertoo kaiken kaikkiaan enemmän kommentoijasta kuin kommentoinnin kohteesta: suomalaisten kollektiivisesta psyykestä? Protestanttinen etiikka on luonut hedelmällisen maaperän Entä onko tosiaan olemassa runoilijoita, joille teemat ovat kategorisesti kauhistus ja joiden mielestä runouden pitää olla hajanaista, pirstoutunutta muodoltaan ja sisällöltään?

Olen itse kirjoittanut yhden tällaisen kokoelman (Aforismien aika), mutta sitten palannut perinteisiin teemoihin, vaikka muotoratkaisut ovat edelleen osittain "kokeilevia". Tosin kriitikoiden (toisin)luentoja on mahdoton estää ja näihin toisinluentoihin kuuluu näkemys minun mielestäni teemoitetusta kokoelmasta epäteemoitettuna. Näin on käynyt Salla Paakkaselle, joka kirjoitti ainoan kritiikin Aiheita van Goghin korvasta -kokoelmastani (Ankkuri 2009). Hosseini esittää liudan muitakin ohjeita runoilijoille, kuten:

Esitä vain oikeita mielipiteitä (kannattanee kyllä, jos haluaa pysyä runopiirien keskiössä ja apurahoissa sekä palkinnoissa)
Perää keskustelua niin kiukkuisena ja katkerana, etteivät edes kaverit viitsi keskustella kanssasi (rakas Hosseini, millainen on oma asenteesi?)
Osallistu yhteisölliseen runoblogiin (jaa, ei kokemusta, koska en ole koskaan osallistunut enkä seurannut sellaisia - nämä blogit ovat monesti rajoitetun osallistujakunnan katseltavissa ja näin kyllä voivat edistää näkemystä runoudesta pienen, suljetun piirin harrasteluna)
Ihastele ”marginaalissa olevan” runouden siistiyttä (myyntilukujen mukaan runous on ja tulee aina olemaan marginaalissa, sen sijaan sen merkitys turva-paikan antajana ja maa-ilman pystyttäjänä on mittaamaton)

Hosseinin viittaus piirien pienuuteen ja sisäsiittoisuuteen on tietenkin totta. On oikea ongelma, että samat ihmiset istuvat raadeissa ja muilla "avainpaikoilla" pahimmillaan vuosikymmenestä toiseen valiten tuettavat runoilijat ja nostettavat teokset. Varmasti tutkan ulkopuolelle jää tutkittavaa ja koettavaa. Inhimillinen kokemushorisontti on aina rajallinen ja meillä jokaisella on omat kirjalliset mieltymyksemme, joista ei voi kiistellä. Poliittinen realistimme ja kansakuntamme itään luotsaaja J.K. Paasikivi totesi aikoinaan, että ”tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku”. Paasikiven näkemykset pätevät hyvin runoudessakin. Makumieltymykset kuuluvat näihin kiistämättömiin tosiasioihin piirien pienuuden ohella. Makujen laaja-alaisuuden ja monipuolisuuden takaamiseksi olisi saatava aikaan joku kierrätysjärjestelmä erilaisten palkintojen ja muiden valtiollisten ja yksityisten säätiöiden lautakuntiin.

Piirien pienuus voi olla voimavara(kin), mikäli ei jumiuduta sen negatiivisiin vaikutuksiin. Miksei tuttu runoilija saisi tehdä kritiikkiä kokoelmasta(ni), koska parin viimeisen kirja(ni) kohdalla yhteenlaskettu kritiikkisaldo on ollut 0-1? Olenko hyvin pahasti korruptoitunut, jos joku nyt sattuu haluamaan kirjoittamaan kokoelmastani, jota pidän tähänastisista parhaimpani ja jonka toivoisin saavan ansaitun huomion?

Tosin kollektiivinen protestanttinen psyyke huutaisi varmaan tähän(kin) väliin hätähuudon: ”olet liian varma itsestäsi, kätke egosi ja ole hiljaa, kuten mekin olemme. Nöyryys ja vaatimattomuus ovat menestyksen äiti ja isä. Kätke itsesi vähintään yhden, ellei kahdenkin vakan kannen alle. Näin takaat parhaan menestyksen.”

Huomautan, että kaikki tähänasti kirjoittamani saattaa sisältää myös (itse)ironisia ja satiirisia pohjavireitä. Toivottavaa onkin, että lukija tekstiäni lukiessaan pystyisi olemaan samaan aikaan sekä haudanvakava että ratkiriemukas.

Käyn runotilaisuuksissa harvakseltaan, enkä ole halunnut kuulua liian likeisesti "runosisäpiireihin". Tämä on (mielen)terveyteni ja työvireeni kannalta olennaisen tärkeää. Ongelmallisia ovat jumittuneet ja sulkeutuneet runoilijoita koskevat tyypittelyt, tyyliin ”vaarallinen vastarannankiiski", ”reilu jätkä”, ”mun kaveri”. Harvoin tällaiset käsitykset ovat totta. Ihmiset huomaisivat väärinkäsityksensä, jos malttaisivat tutustua toisiin ihmisiin. Aika harvinaista herkkua sekin on näinä päivinä - kukapa sitä nyt edes kerta kaikkiaan jaksaisi tutustua kaikkiin ihmisiin. Ihan liian aikaa ja energiaa syövää.

Asiat pysyvät(kin) kyllä vuosikymmenestä toiseen samanlaisina jos ilmapiiri on sellainen, ettei edes keskustelu ole suotavaa. Ilmaisee lähinnä keskustelukulttuurin kehittymättömyyttä, että henkilöt alkavat samanmielisesti taputella toisiaan olalleen ja irtaantumaan erimielisyyksistään. Taputtaminen on tietysti mukavampaa kuin mottaaminen. Asian havainnollistamiseksi kerron esimerkin, joka liittyy jälleen ”ärhentelevän runoilijan” epätoivoisiin vuorovaikutusyrityksiin itsensä ja ulkomaailman kanssa.

Olen keskusteleva luonne, mutta lopetin virallisilla keskustelufoorumeilla käymisen vuosia sitten mielenterveyteni ja työvireeni säilyttääkseni. ”Keskustelu” oli toistuvasti nimimerkkien takaa tapahtuvaa puskista huutelua, henkilökohtaisuuksia, tekemisteni mollausta, asiattomuuksia ja kamalaa simputusta, josta tuli vain todella huono olo. Käytöstavattomat kirjallisuuspoliitikot minua syytettiin säännönmukaisesti "selittelystä ja puolustamisesta". On täysin turhaa ja turhauttavaa edes sanoa mitään ilmapiirissä, jossa tunnelma on aina yksi ja sama: epätoivoinen.

Miksi Parnasson foorumilla keskustelun sävy perustuu aina vahvaan ironiaan, provokaatioon ja minun kohdallani loukkauksiin, henkilökohtaisuuksiin ja solvaukseen? Onko kyse pelkästään internetin kasvottomuuden mukanaan tuomasta uudesta vapaudesta, jonka hurmaan nämä kommentaattorit ovat jääneet, vai vain puuttuvasta keskustelukulttuurista, jonka piirteitä kommentoijat yrittävät epätoivoisilla ? Joka tapauksessa kavahdan tällaista asennetta jatkuvasti keskustelussa käytettynä, enkä osaa muutenkaan suhtautua internetajan mukanaan tuomiin ilmiöihin, esimerkiksi edesvastuuttomiin ja enimmäkseen huonosti käyttäytyviin trolleihin.

Keskustellessa haluan kuulla vilpittömiä mielipiteitä, mutta en luonnollisesti henkilöön meneviä asiattomuuksia ja loukkauksia. Ne kuulukoot edelleen mielellään katujätkien puherekisteriin, ei runoilijoiden ja lukijoiden tai muiden ”asiantuntijoiden” väliseen mielipiteenvaihtoon.

Ironiankin käytöllä on rajansa - äärimmäisellä ironialla karkotetaan äänensävystä helposti kaikenlainen empatia ja myötäelävyys. Ironian taakse voi verhota oman ilkeytensä. Parnasson nettifoorumille kirjoitetut kirjoitukset koostuivat lähes kategorisesta henkilöön menevästä ilkeydestä ja tekemisten mollauksesta, joka veisi kenen tahansa yöunet. Nämä ovat patologisen keskustelukulttuurin piirteitä. Tuollaisella asenteella ei ole lainkaan olemassa normaalin keskustelun ja vuorovaikutuksen lähtökohtia. Luonnollisesti hyökkääjät eivät halunneet sellaisia olevankaan.

Koska käytöstavat netin puolelta jostakin (poliittisesta?) syystä puuttuvat, työskentelen edelleen omassa kammiossani. Siellä minulla on rauha, ja autuaallinen hiljaisuus. Vain kedon kukat ovat seuranani ja tarvittaessa loihdin meksikolaisten kolibrien siipien läpinän korviini.

Jälkeen päin katsottuna tulkitsen, että kyse oli nimimerkkien takana harjoitetusta (kirjallisuus)politiikasta: olin Suomen PENin varapuheenjohtaja, ahkerasti kansainvälisiä kirjallisuusprojekteja vetävä (nais)kirjailija ja kaikesta huolimatta jopa keskustelin. (Ja taas tätä ylitsemenevää oman hännän nostoa: kunnon protestantti ei edes nimeään hihkaise. Hengittäminen on sentään vielä sallittua, kunhan se ei osu naapurin tontille.)

Alan muutenkin uskoa virolaisen kollegani Elo Viidingin väitteeseen shovinismista kirjallisuudessa ja sen kantapään kautta kokeneena. Vastaava asenne hallitsee varmasti muillakin taiteenaloilla. Elo Viidingin mielestä vahvat ja tekevät naiset herättävät kirjallisuuskentällä vastustusta - Elo on havainnut asian seuratessaan hyvin läheltä vaiheitani Suomen PENissä. Elo on itsekin aktiivinen toimija virolaisessa kirjallisuusmaailmassa, eikä hänenkään tekemisiinsä ole aina suhtauduttu kritiikittä.

Mitä tulee rakkauteen ja kuolemaan, en voi sanoa tosiaan kuin omalta osaltani; en tunne nykyisiä "avantgardisteja" tarpeeksi hyvin. Olen kyllä itsekin erittäin toivonut tunnetta takaisin runoon, vaikka olen käyttänyt ajoittain runsaastikin ironian ja satiirin eri sävyjä aiemmissa kokoelmissani. Tunne on palannut omaan runouteeni ainakin Bel canto nieriöille (Kesuura 2010) -kokoelmassa.

Hosseinin kirjoitusta kommentoiva Maaria Pääjärvi keksi jaottelun pahis- ja hyvisrunoilijoihin. Kahtiajaon olemattomuuteen; kyllähän sen näkee olennaisissa asioissa, apurahapäätöksissä ja kilpailuissakin.

Yleensäkin Hosseinin mielestä teematon, kokoelmarakenteen kyseenalaistava avantgardisti, joka on vielä kiukkuinen ja alituisella puolustuskannalla, mitä tulee hänen omaan runouteensa, on aikamoinen kärjistys. Tunnustan olevani ainakin varmaan osa-avantgardisti, keskustelunherättäjä sekä hyvisrunoilija Maaria Pääjärven jaotteluissa, mutta Hosseinin ”avantgardisteilta” peräänkuuluttamaan yhteisöllisen runoblogiin en ole koskaan osallistunut. (Ai niin, mutta miten se olisi mahdollistakaan, minähän edustan hyvisrunoilijaa, joka on katkaissut kaikki siteensä (ulko)maailmaan ja lilluu siis ilmeisesti omassa tekstuaalisessa avaruudessaan päivät pitkät piuhat muihin katkaisseena.) Lisäksi viimeisin runokokoelmani käsittelee rakkautta, jota Hosseinin mukaan tällainen "runoilijatyyppi" hylkii kuoleman ohella. Lienen siis varsin huono tämän "tyypin" edustaja. Meitä runoilijoita kun on niin kovin vaikea sijoittaa pelkästään yhteen muottiin yleensäkään. Hosseinille kiitos jälleen yrityksestä! Onneksi ne eivät tunnu loppuvan kesken.

Hosseinille haluaisin vielä kertoa, että vaikka ei ihan aina siltä vaikuta, me runoilijatkin olemme yksilöitä, joilla on omat mieltymyksemme ja toimintatapamme. Kaikki eivät ole välttämättä aina ja jatkuvasti seurallisia ja haluavat vetäytyä omiin (luomis)oloihinsa. Toiset taas pitävät julkistamistilaisuuksissa ja kekkereissä roikkumisesta ja hengailusta kavereiden kanssa. Kärjistäen kyse on itsenäisestä ja epäitsenäisestä runoilijatyypistä. Runoilijatkin ovat vain ihmisiä. Meitä on joka asemalle ja asemien välillekin.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale