Belo Horizonte

Belo Horizonte

Kun Domingoksen auto kaartaa sillan alle, hatusta on todella pidettävä kiinni, jos sellainen on. Jatkamme jonkinlaisen keskusaukion luokse. Vain parin korttelin päässä on katu, josta käytetään nimitystä ”takapuolikatu” eli Rua da Cú. Tällä kadulla vetelehtii kevyesti pukeutuneita nuoria miehiä vilkuillen erityisesti ohikulkevia toisia nuoria miehiä, heittäen välillä hiukan pidemmän katseen tai jos oikein villeiksi ryhtyvät, kenties kutsuvan vihellyksen tai lentosuudelman.

Tätä Belo Horizontea ei mainosteta matkailuesitteisssä.

Keskuspuiston lähellä, katolisen kirkon edessä seisoo mies, jonka pään lävistää jättimäinen tekoveitsi. Hän seisoo liikkumattomana kuin patsas, tai kuin eloton elollinen, edessään tarjotin, jonka päällä komeilee muutama komea ruskea kiehkura. Kävelijät vilkaisevat tarjottimelle nopeasti ohi viilettäessään, ilme värähtää hieman, ja askel jatkuu, varmana, mutta aina valmiina eksymään. Onhan tämä maa, jossa naiset ovat naisia ja miehet miehiä. Helmikuussa kaduilla tanssivat eläimet yhdessä ihmisten kanssa ja sitten on erilaisia välimuotoja, papukaijan ja delfiinin risteytys; vanha nainen papukaijan höyhenissä, talutettavanaan uskollinen kanansa Elviira.

Auto kurvaa taas yhden ruosteisen sillan alta tai sitten vasemmalla näkyy linja-autoasema. Sinne kokoontuvat päivisin kerjäläiset, onnenonkijat, ja kaiken maailman kaupustelijat matkustajien lisäksi. Odotussalia ympäröivistä puodeista voi ostaa makeita leivonnaisia, kahvia, sanomalehtiä, pieniä portugali-englanti-sanakirjoja, vaatteita, ruokaa, olutta, mitä ikinä, millä tahtoo huumata tai ravita itsensä. Kaikki on hetkestä kiinni, ja sitten auto palaakin jo tutulle aukiolle takapuolikadun lähellä, jatkaa pääbulevardia eteenpäin ja pysähtyy hotelli Wimbledonin oven eteen.

Tänne me jäämme yöksi. Runoilijatkin nukkuvat joskus, jopa ennen puoltayötä, herätäkseen aamulla kuuntelemaan toisten runoilijoiden puheita, runoja ja ennen kaikkea täyttämään tyhjiä aukkoja puheiden ja runojen välissä uudella puheella, jotka aiheuttavat uusia aukkoja. Hymyilemällä, tarttumalla käteen, halaamalla, suutelemalla siveästi poskelle, luopumalla jähmeydestä, jonka vallassa on viettänyt edelliset viikot kylmästä väristen kuin pihlaja lumisateessa auringon valaistessa viime säteillään hehkuvia hankia.

Ravintolassa Domingos on näyttänyt kuvia edellisistä näyttelyistään. Hän on siirtynyt psykologian opintojensa jälkeen kuvataiteilijaksi, jonka töissä esiintyvät hullujenhuone, potan näköiset metalliastiat, käytetyt napit: kaikki osaaminen on siis hyödynnetty uusissa teoksissa. Katson isoa miestä, jonka sormet tekevät hienostuneita liikkeitä ilmassa ja joka puhuu lievässä falsetissa. Tukeva leuka on sängessä ja posket rokonarvilla. Kädet liikahtelevat ahkerasti kuin balettitanssijan jalat. Domingos katsoo ison pöydän yli minuun ja haluaa tietää, mitä ajattelen kaikesta kokemastani. ”Mielenkiintoista”, sanon, ”tavata näin monia erilaisia runoilijoita eri puolilta Brasiliaa. Tämä on erikoista, pidän jopa pääesiintyjien runoista.” Sitten siirrymme puhumaan musiikista, ja siitähän puhetta riittäisi vaikka koko illaksi. Domingos lupaa kerätä yhdelle CD:lle epäilemättä erikoisen levyvarastonsa helmiä. Tulen kuulemaan Elza Soaresin leijonamaista kehräystä, anonyymejä laulajia, Klaus Nomin brasilialaista tulkitsijaa, Pessoan runoja näyttelijöiden esittäminä; kaikenlaista herkkua, mitä syntyy, kun mieli on avoin. Ja täällä se on avoin, levällään kuin sateenkaari, esitellen ylpeänä itseään niin edestä kuin takaa. Domingos ajaa meidät näköalapaikalle, josta näemme kaupungin valoisana loistavan silhuetin. Tämä on suosittu tapaamispaikka, nuoret parit istuvat kivetyksillä vierekkäin, erään puun juurella tumma poika oksentaa, grillikioskilla käy kauppa kuumana. Siellä, missä on ihmisiä, on aina ostajia ja myyjiä.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale