Uutisiin uinut käärme

G-maailmassa työskentelemme kaikki samassa kultakaivoksessa

Pojat lepäävät mökeissään toinen jalka maassa, toinen ojennettuna. Abakwethat ovat miehuuden oppipoikia, joita valvovat amakhankathat. joiden ensimmäinen tehtävä on maalata oppipoikien ruumiit valkoisella okralla. Yön aikana oppipoikien täytyy lähteä mökistään hautaamaan esinahkansa maahan. Hautaaminen perustuu uskomukseen, jonka mukaan esinahkat täytyy haudata, jotta taikurit eivät varastaisi niitä ja käyttäisi vääriin tarkoituksiin. Samaan aikaan pojat hautaavat symbolisesti nuoruutensa. He pysyvät mökeissään kunnes haavat parantuvat ja he ovat henkisesti valmiita tulevaisuuden taistoihin miehuuden tiellään. Jälkeen päin mökit ja niiden sisällöt tuhotaan. Tällä tavalla mustat ja valkoiset pojat oppivat valkoisen merkityksen; se symboloi hyvyyttä, puhtautta, kaikkea hyvää ja korkeassa arvossa olevaa.

Useita vuosikymmeniä myöhemmin paljon pohjoisemmassa maassa, jonka peittää vuosikausiin pahin metrien lumikerros, noin 15-vuotiaat teini-ikäiset ovat pukeutuneet valkoisiin kaapuihin ja valmistautuvat astumalla kirkkosaliin. Pääseinällä roikkuu suuri risti, joka muistuttaa jokaista katsojaa siitä, missä kirkossa olemme. He kumartuvat papin eteen ja hän (normaalisti pappi on miespuolinen, koska tässä maassa ei ole yksimielisyyttä naispapeista – jotkut ovat heidän puolellaan ja vielä suurempi joukko vastustaa naispappeja) aloittaa litanian, joka aina sanotaan näissä tilaisuuksissa. Tietyissä kohdissa teini-ikäiset toistavat mitä heidän kerrotaan toistavan ja sen jälkeen vanhemmat ja sukulaiset saavat tilaisuuden ilmaista uskoaan Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Sitten pappi tulee nuorten lampaittensa luo, kumartuu hiukan heidän edessään ja antaa kätensä levätä hetken jokaisen nuoren otsalla. Heitä ei ole maalattu millään värillä; heidät väritettiin valkoisilla kaavuilla, puhtauden symboleilla.

Arthur Wellington tunsi aina paikkansa erityisen hyvin. Hän väitti olevansa Wellingtonin herttuan seuraaja, käveli lavalle ja sanoi erittäin selvällä äänellä: “I am the descendant of the great Duke of Wellington, aristocrat, statesman, and general, who crushed the Frenchman Napoleon at Waterloo and thereby saved the civilization for Europe – and for you, the natives.” Tämä tapahtui 1937. Eräs pieni tumma poika muiden joukossa taputti tälle mielelle, joka puhui yleisölle ylhäältä käsin. Kuitenkin tämä englantilaismies oli monien näiden teini-ikäisten poikien malli, ja heidän näkemystensa mukaan paras hallinto ja ajatukset tulivat vain Englannista. Samaan aikaan tämä pieni poika söi leipänsä ilman voita ja noudatti tarkkaa aikataulua, kuten arvostetuissa sisäoppilaitoksissa oli tapana.

Noin seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin samassa pohjoisessa maassa, jossa joulupukki jakaa lahjoja joka joulu talossaan napapiirillä, on hieman muista luokkahuoneessa eroava, vaaleampi-ihoinen mies. Nigeriassa he kutsuivat häntä kerran Uluku pepeksi – valkoiseksi mieheksi. Miksiköhän he kutsuisivat häntä täällä? Viime vuosisadalla häntä ja hänenlaisiaan ihmisiä kutsuttiin keltaisiksi ihmisiksi. Joka tapauksessa tämän miehen pitää osallistua suomen kielen kursseille, koska muuten hän ei koskaan ”integroidu” tähän yhteiskuntaan, joka suosii niin paljon ”työperäistä maahanmuuttoa”.

Mutta työperäinen maahanmuutto on mahdotonta sellaiselle, joka ei puhu kieltä, jota monet ei-puhujat kutsuvat soinnilliseksi ja kauniiksi, kieltä, joka on täynnä kaksoiskonsonantteja ja hauskoja loppuja, koska tässä kielessä propositiot korvataan sijamuodoilla. Keltaiset miehet käyvät suomen tunneilla luultavasti koko loppuelämänsä ajan unelmoiden pysyvästä työpaikasta joka päivä.

Oli aika, jolloin sähköt olivat ylellisyyshyödyke Johannesburgissa, aivan kuten voi leivällä oli. Ensimmäisen kultakaivoksen jälkeen Witwatergroundissa 1886 taika katosi täydellisesti: ” all dirt and no trees, fenced in on all sides, a gold mine resembles a war-torn battle-field…Everywhere I looked I saw black men in dusty overalls looking tired and bent.” Kullankaivuu oli kallista ja ainoaa halpaa työvoimaa käytettiin sen hankkimiseen. Tuhannet afrikkalaiset tulivat työskentelemään kultakaivoksissa naurettavan alhaisilla palkoilla. Nuori Nelson tutustui mustan ja valkoisen merkitykseen kotimaassaan vierailemalla Crownin kaivoksilla, joka oli suurin kultakaivos Etelä-Afrikassa 1900-luvulla. Nelsonin työ on loppunut, mutta musta on yhä mustaa, ja ne istuvat edelleen niille tarkoitetuilla paikoilla julkisilla paikoilla. Valkoinen on edelleen valkoista ja he ovat edelleen luultavasti vallanneet ylemmät paikat kuin tummemmat kollegansa.

Monikansalliset yritykset rakentavat ainakin kymmenen uraanikaivosta ja kolme ydintukikohtaa tulevina vuosikymmeninä Suomeen, ja joulupukin koti vastaanottaa lisäksi paljon ydinsaastetta toivomattomana lahjana. Näiden kaivosten työntekijät rekrytoidaan enimmäkseen lähialueilta ja nämä miehet – ja joskus naiset – tulevat työskentelemään näihin valtaviin energiantuotantokeskuksiin, koska he haluavat tuoda leipää perheidensä pöytiin. Kaikki muut Euroopan maat ovat kieltäneet nämä uraanikaivokset enimmäkseen ympäristösyistä ja ydinjäte viedään sellaisiin paikkoihin, kuten Australiaan, aboriginaalien kotiseuduille, missä sen ei uskota aiheuttavan harmia kantaväestölle. Koska työpaikoista yleensä on tullut todellinen harvinaisuus tässä maassa, joka oli todeksi tullut unelma monelle etelästä tulevalle, siitä on nyt tullut hyvinkoulutettujen ja ”sivistyneiden” taistelukenttä. Ihmiset taistelevat saadakseen työtä, joka on kiven takana nykyään.

Musta on yhä mustaa, ja valkoinen edelleen valkoista, ja näiden värien merkitykset ovat pysyneet samoina, vaikka myös muuttuneet, mutta valkoiset ovat nykyään saman kultakaivoksen edessä kuin tummaihoiset sata vuotta sitten. Me kaikki kaivamme samassa kultakaivoksessa ja sillä on yhteinen nimi. En sano ääneen tuota nimeä, koska te kaikki tiedätte sen, kuten pienet etelä-afrikkalaiset kerran tiesivät kuka heidän isäntänsä oli. Tämä nimi alkaa G:llä ja se symboloi jotakin, joka on yhtä epäystävällinen kaikille. Kaikki ihmiset ovat yhtä merkityksellisiä sille jatkuvasti käynnissä olevan koneen tai moottorin osina. Meillä ei ole nimiä eikä henkilöllisyysnumeroa, koska ne eivät lisää tuottavuutta. Meillä on vain kädet ja jalat, koska näillä työkaluilla kultaa kaivetaan kaivoksessa. Ajoittain jalkamme ja kätemme pitää tuplata, koska tämä G-juttu pitää siitä. G-juttu ei välitä uskonnostamme, muista arvoistamme tai asenteistamme niin kauan kuin ne eivät ole haitallisia sille, mutta samaan aikaan meitä seurataan sähköisellä valtatiellä ja joskus jopa koteihimme asti – jos G-jutun mielestä on välttämätöntä ehkäistä potentiaalista harmia Yritykselle.

G-maailmassa olemme pukeutuneet yhteiseen univormuun. Se on dollarin setelin värinen.


Uutisiin uinut käärme

Nuori nainen istuu rukousasennossa mutisten rukouksen kuuloista mantraa. Ohitan hänet nopeasti hieman etäältä, etten vain joutuisi kumartumaan henkisesti naisen edessä. Mutta nainen ei ole yksin. Saman kadun varrella rukousasennossa istuu vanha mies – kenties naisen isä? Joidenkin korttelien päässä, Stockmannin herkkuosaston sisäänkäynnin edessä yskii vanha ryysyihin puettu nainen, perheen isoäiti?

Satamarakennus suljettiin joitakin viikkoja sitten. ”Kerjäläisongelmasta” on tullut entistä näkyvämpi osa keskustan kaupunkikuvaa. Jokaisen on otettava siihen kantaa – kengillään. Kaupunginjohtajakin on jo ilmaissut kantansa asiaan. Romaneista puhutaan ongelmallisena vähemmistönä. Toisen maailmansodan aikaan Euroopassa oli toinen ongelmallisena pidetty vähemmistö, jota eliminoitiin – monen moraalisella suostumuksella – miljoonapäittäin.

He ovat uutisissakin. Useimmiten puhutaan heistä ”ongelmana, joka on ratkaistava”. Heitä ei pidetä pelkästään meidän, vaan koko Euroopan yhteisenä ongelmana. Romanien kulttuuriin kuuluu vastahakoisuus modernin – globalisoituneenko vain? – maailman pelisääntöjä kohtaan. He suhtautuvat epäluuloisesti koulutukseen, vieraana pitämänsä kulttuurin pelisääntöjen opettelemiseen. Monien muiden alkuperäiskansojen lailla he haluaisivat elää edelleen omia perinteitään arvostaen. Mutta useimmiten he ovat ajautuneet Euroopan pohjoisten ja eteläisten kaupunkien kaduille etsimään elantoaan joko kerjäämällä tai laittomin keinoin.

Tästä me ”heidät” tunnemme. Mutta turhan usein unohdamme, että myös ”heillä” on äiti ja isä ja että myös he haluavat elää mahdollisimman arvokasta elämää. Kun oma jääkaappi on täynnä ja jokaisessa kodikkaassa huoneessa palaa lamppu tai kun on vaipunut tarpeeksi syvälle leipäjonon uumeniin, olo on turvallinen tai niin turvaton, että kaikki liikenevä aika menee joko turvallisuuden tunteen metsästämiseen tai syvässä turtumuksessa pysyttelyyn.

Heidän lisäkseen meille pyrkivät monet muut, lähes aina etelästä. Jokaiseen tulijaan otamme kantaa heidän täyttämiensä turvapaikanhakija- ja maahanmuuttolomakkeiden muodossa. Usko minua, olenhan sentään ylikoulutettu Suomen kansalainen, näitä lomakkeita heidän pitää todella täyttää. Ja he tekevät sen kuuliaisesti ymmärtämättä mitään tästä säksättävästä kielestä, sillä he todella uskovat, että tämä on paikka suunnilleen lähimpänä paratiisia, jonka he voivat maan päälle kuvitella.

Mutta he eivät tiedä, että täälläkin on ihmisiä vailla asuntoa, ystäviä, auttajia, tukijoita. Tai että erityisesti täällä näitä ihmisiä on, mutta he ovat äänettömiä! Ihmisiä, jotka liikkuvat piikki- tai leipäjonosta toiseen ja jotka eivät osaa täyttää yhtäkään lomaketta. Itse asiassa he eivät edes tiedä näistä lomakkeista. Niiden olemassaolosta. Heidän voimansa eivät riitä asian selvittämiseen.


”Väkivaltaisuudet varjostavat Nigerian vaaleja” julistaa kansallinen televisio- ja radioyhtiö uutisissaan. Väkivaltaisuuksissa on kuollut kymmenen ihmistä. Etelä-Afrikasta ja Norsunluurannikosta vastaavat otsikot ovat: ”Etelä-Afrikka – toivon maa”, ”MM-jalkapallo 2010” sekä ”Norsunluurannikon joukot tulittivat YK:n asetarkastajia”, ”Norsunluurannikon kaakaovarastot säilyneet käyttökunnossa”, ”Väkivalta uhkaa kärjistyä Norsunluurannikolla”.

Katsomme uutisten poimijoiden silmien läpi koko laajaa Afrikan mannerta, Afrikkoja, yksisilmäisenä kuurona. Tuo silmä poimii erityisesti aina yllätykselliset vaalit ja sodat sekä meitä kaikkia yhteisesti ilahduttavat urheilutapahtumat. Siellä saamme huutaa kurkkumme käheäksi kansallisen edustusjoukkueemme puolesta. Tai – jos oma alkaa käydä ahtaaksi – naapurimaamme, tai vielä radikaalimmin, toisen mantereen edustusjoukkuetta.

Hakukone sanoo samaan aikaan käytävistä Suomen eduskuntavaaleista, että ”vain harva ruotsinsuomalainen äänestää Suomen eduskuntavaaleissa”.

”Kokoomuksella ja perussuomalaisilla vähiten yhteistä” ja ”Perussuomalaisten suosio ennätyskorkealla” ovat ensimmäisiä hakutuloksia perussuomalaiset-puolueen nimellä. Lähes 20 prosentin kannatukseen ennätysvauhdissa kivunneet Perussuomalaiset haluaisivat sulkea maamme rajat, harrastaa ennätystiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa (tai kenties lopettaa sen kokonaan) ja kulttuuripolitiikkaa, jossa haikaillaan yli sadan vuoden takaiseen ”kansallisromanttiseen” taiteeseen. Ruotsia äidinkielenään puhuneet Jean Sibelius ja Albert Edelfelt edustavat Persuille tukemisen arvoista, ”isänmaallista” taidetta.

Rajojen avauduttua laillisesti tai laittomasti kaikenlaisille ilmiöille, valuuttojen, yritysten, yksilöiden: kansalaisten, kansalaisuutta vailla olevien, hengellään leikkivien ja toisenlaista turvaa etsivien henkilöiden, tavaroiden, jatkuvalle kiertokululle. Isänmaallisuudesta tai liberaaliudesta tukea hakevat monenlaiset tahot pyrkivät vakiinnuttamaan kannatuksen monenlaisille aatteille, koskevat ne sitten maahanmuuttoa, Venäjää, Afrikkaa, kehittyviä ja kehittyneitä maita, seksuaalivähemmistöjä, eri etnisyyksiä, islamia, sananvapautta, Latinalaista Amerikkaa, demokratian tai sukupuolen ylemmyyttä. Vaitonaisuuden ja yksisilmäisyyden kulttuuri on puhkeamassa monitahoisen kriisin myötä, se joko pakottaa ottamaan kantaa tai ajaa jotkut tahot hakemaan opportunistista hyötyä laajamittaisesta kriisistä. Kun suulappu irtoaa suun edestä pitkän vaitonaisuuden jälkeen, melu on yleensä kauhea, suorastaan korviahuumaava. Häly pakottaa ottamaan kantaa. On olemassa etukäteen toivottuina ja epätoivottuina pidetyt kannat. Tilanteesta voivat yrittää hyötyä monenlaiset tahot valtioista mielipidevaikuttajiin, kansalaisjärjestöihin, yrityksiin.

Nationalismi eri muodoissaan nostaa yleensä karvaista päätään, kun jossakin palaa jo jokin. Eduskuntatalomme on syttynyt tuleen, Suomen Pankki seuraa perässä, puhumattakaan yrityksistä, jotka olisivat todellisen yhteiskunnallisen läpi- ja vastuuvalaisun ollessa voimassa kärkipäässä. Julkinenkaan sektori ei voi enää lepäillä rauhassa. Enkä puhu nyt Nigeriasta, Norsunluurannikosta tai Etelä-Afrikasta. Puhun tästä paratiisista, jonka rauhaan on tunkeutunut käärme. Tuo käärme on niin äänekäs ja äänetön, että sen melu läpäisee korvat. Siihen on pakko ottaa kantaa. Se muistuttaa ikävästi siitä, että mekin voimme pudota kadunkulmaan rukousasentoon. Kuka silloin pudottaa kymmensenttisen kahvikuppiimme?

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari