Runous pakenemisen aikakaudella

Runous pakenemisen aikakaudella

Väitän, että sosiaalisesti tiedostavassa tai aikaansa muuten seuraavassa runoudessa ja sen muuttuvissa poetiikoissa näkyvät 2010-luvun kuumat ongelmat: maahanmuutto, yritys liikkua periferioista kohti keskustoja, kulttuureista ja kielistä toiseen. Tiedostava runous ei vain välttämättä itse tiedosta käsittelevänsä näitä teemoja. Miten niin? Miten runouden tehtävä on muuttunut? Yritän perustella hieman väitettäni.

Luodaan pikakatsaus 2000-luvun alkuun ja siellä vallitseviin polttaviin kysymyksiin. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on 2010-luvun keskeinen kysymys ilmastonmuutoksen, politisoituneiden sotien ja suurten muuttovirtojen liikuttelemalla maapallolla. Suuret muuttoaallot aiheutuvat ennen kaikkea juuri sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puutteesta. Globalisoituvan maailman olennainen jakolinja on pohjoinen-etelä - muuttovirta käy lähes poikkeuksetta etelästä pohjoiseen. Afrikkalaiset pyrkivät Eurooppaan, meksikolaiset Yhdysvaltoihin, aasialaiset Eurooppaan. Lisäksi poliitikkojen riesana mantereensisäiset pakolaiset, Euroopassa useimmiten parjatut ja lainsäädännöllisesti lähes täysin vailla kulttuurisia ja kielellisiä oikeuksia olevat romanit.

Kun maailma on suuressa muutoksessa, ihmiset ovat epätoivoissaan ja valmiita unelmansa vuoksi melkein mihin tahansa epätoivoisiin tekoihin, ihmisten päänsisäistä maailmaa alkavat hallita erilaiset turvattomuuteen liittyvät uhkakuvat. Keskiluokkainen väki hakeutuu muurien ja vartioitujen kerrostaloyksikköjen, condominioiden suojaan, piiloon kaikelta liian erilaisena pidetyltä. Nationalistiset ja kansallismieliset puolueet lisäävät kannatustaan. Mielensisäisten uhkakuvien lisääntyessä puolueiden retoriikka muuttuu rankemmaksi ja lienee vain vuosien kysymys, koska ideologiat etenevät kansallissosialistisista sisarideologioistaan entistä pahempaan suuntaan. Onko mitään pahempaa olemassakaan?

Negatiivisen, nostalgiaan ja vääränlaiseen kansallistunteeseen takertuva kansallisuusaate on aina rajoittava ja vaarallinen. Se pyrkii määrittämään, mitä on esimerkiksi oikeanlainen suomalaisuus, josta ei ole toivottavaa poiketa. Tämä ”suomalaisuuden prototyyppi” sijaitsee usein kaukana historiassa ja nojaa muutamaan kansallisena pidettyyn kipsipatsaaseen näkemättä kauemmas näköpiirinsä ulkopuolelle.

Poliittisesta korrektiudesta tulee uhkakuvien maailmassa ihmisen mielensisäisen mapin koossapitäjä. On olemassa sallitut ja kielletyt puheenaiheet, sallitut ja kielletyt äänensävyt. Poliittiseen korrektiuteen kasvetaan ja sosialisoidutaan tehokkaasti jo pienestä pitäen. Toivotut puheenaiheet syötetään lapsille ja nuorille jo päiväkodeissa, kouluissa, harrastuksissa ja lopulta eri medioissa. Sallittuja puheenaiheita ja puhetapoja koskeva yksimielisyys rakennetaan varhain ja perustaa lujennetaan myöhemmin median vankan syöttöletkun avulla. Riippuvuus ja yksimielisyys on taattu. Perus-suomalainen vastustaa automaattisesti kaikkea, mitä ei ole kasvatettu joko välittömässä läheisyydessä tai hänelle nimeltä tutussa Etelä-Euroopan maassa. Perussuomalaisen maahan ei haluta Suomen ulkopuolisia vaikutteita. Rikkoisivatko ne kenties yksimielisen yhtenäispuhunnan? Sen kyseenalaistaa ainoastaan runous, tuo olemassa-olon, yksilöllisten kielten, idiolektien, moninaisuutta juhliva paikka.

Nomadien maailmassa runous voi olla ainoa todellinen pako-paikka, maa-ilman rakennuspaikka, oma kielensisäinen habitaatti ja rajattomasti kaikkien pakolaisten vastaanottaja. Kun ympäröivää maailmaa hajotetaan, tuhotaan tai muunnellaan tuottohakuisin odotuksin, runous pystyttää kodan keskelle Fifth Avenuea ja kerää yhteen heimot taustasta riippumatta. Runous ei kysy passia, rotua, etnistä taustaa, luokkaa tai mitään muutakaan. Se vain avaa kielikeitaansa janoisan nomadin nautittavaksi. Toki nomadilla ja runolla on oltava joku yhteinen kieli päästäkseen yhteiseen vuorovaikutukseen asti. Runous on sidoksissa aina käytettyyn kieleen. Silti federalisoituneessa maailmassa kaikesta kielet ja kulttuurit mukaan lukien on tullut myös runojen kierrätystavaraa: materiaaliksi käyvät yhtä hyvin eri kielet, (internetin) löytötavara kuin mikä tahansa muu irtotavara.

Kansallisvaltiosta on tullut tällaisessa maailmassa ainoastaan pelinappula, jota eri tahot käyttävät omien tarkoitusperiensä edistämiseen. Kansakuntaa käytetään niin ”maan ja kansallisen edun”, ”sananvapauden”, ”uskonnonvapauden”, ”oikeudenmukaisuuden”, ”demokratian” kuin ”tasa-arvon” edistämiseen. 1800-luvulla kansakuntamme ollessa nuori sivistyneistön – joihin lukeutuivat myös runoilijat - oli oikeasti tarpeellista yrittää määrittää, mikä on suomen kieli ja ketkä sen käyttäjiä, kansaa. Kielen ja kulttuurin määrittely-yritykset olivat suoraan sidoksissa tarve määrittää nuori kansakunta. Määrittely-yrityksillä pyrittiin myös kansalaisuuden rajojen luomiseen: rajanvetoon meidän ja muiden välille. Jokainen ymmärtää, että nuoressa kansakunnassa on tarvetta sulkea uhkaavana pidetty toinen ”meidän” kategorian ulkopuolelle, mutta tasaisin väliajoin 1800-ja 1900-luvuilla on ilmennyt tarvetta ”henkiselle protektionismille”, jota me-he-jaot edustavat. Rajattomaksi koetussa maailmassa omaksi integriteetiksi ja identiteetiksi koetun suojelemisesta on tullut taas ajankohtaista.

Tällaisessa maailmassa vain runous on parhaimmillaan ainoa paikka, jossa ei tarvita henkilöllisyystodistusta tai minkäänlaista muutakaan dokumenttia tai todistusta. Runouden hehkuun ovat tervetulleita kaikki luokasta, etnisestä taustasta, rodusta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta tai mistään muusta perinteisestä jakolinjasta huolimatta. Rajattomuus on runouden perinteistä osaamis- ja erikoistumisaluetta.

Runous ei voi koskaan olla maahanmuuton kannalla; se on aina palveltava maastamuuton, eli identiteetin juoksevuuden, muuttumattomuuden ja siis pikemminkin maastamuuton eli jatkuvan pakolaisuuden intressejä. Näin ymmärretty runous kantaa myös pakolaisuuden aikakaudella eettistä vastuuta. Se on aina maasta pakenevien, uutta kotimaata etsivien, sitä koskaan tahtomattaan tai tahtoen löytämättömien puolella.

Sanan-, ilmaisu-, kokoontumis- ja muiden ihmisoikeusjulistuksissa ja sopimuksissa taattujen kauniiden, mutta todellisuudessa toteutumattomien perusvapauksien muuttuessa 2000-luvulla universaalisti pikemminkin persuvapauksiksi runous ottaa harteilleen suuremman vastuun kuin koskaan; vastuun ihmishengistä, heidän integriteettinsä ja identiteettinsä koossapitämisestä tai hallitusta hajottamisesta. Toisen maailmansodan jälkeen filosofit kysyivät, onko runous enää mahdollista, minä vastaan: runouden on oltava mahdollista, sen on vain kannettava suurempaa taakkaa kuin koskaan. Runouden on tultava poliittiseksi siinä mielessä, että se tarjoaa koti-paikan kodittomalle ja edistä passitonta, välitöntä sisäänpääsyä.

Rajojen ylläpitäminen hallitsevat parhaiten edelleen poliittiset ja taloudelliset konglomeraatit sekä niiden intressejä palvelevat poliitikot ja virkamiehet. Protektionismista ei puhu enää kukaan, mutta mistä sitten olisi kysymys kun laaditaan ”työperäistä maahanmuuttoa” ym. maahanmuuttopolitiikan peruslinjauksia?

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan

Surullisen hahmon ritari