Maasta maahan

Maasta maahan

Vihannekset olivat painavia. Ne murskasivat selän kevyesti. Paulo kohensi asentoaan, vaikka se oli huono muutenkin. Auton takaosassa oli pimeää. Välillä ilmeisen huonokuntoinen auto heittelehti puolelta toiselle ja Paulo lensi siinä samassa.

Kun auto saapui vihdoin Salvadoriin, se oli kulkenut useita satoja kilometrejä sisämaasta Bahian pääkaupunkiin. Kuljettajan pysäköityä autonsa ja mentyä kahville, Paulo ryömi hitaasti esille pressun alta katsoen varovaisesti oikealle ja vasemmalle. He olivat ison puiston vieressä. Lapset leikkivät ja juoksivat villisti keskellä puistoaukiota. Paulo ryömi ulos ja räpytteli silmiään auringonpaisteessa. Oli kummallista astua pimeydestä kirkkauteen, vaikka Paulo ei tainnut ollut kirkkautta koskaan nähnytkään.

Paulo nojasi kivimuuriin ja toisteli sinnikkäästi ”Um real” jokaisen ohikulkevan suuntaan. Paulo oli kyykkyasennossa ja välillä hän hipelöi tukkaansa, jossa roikkui pari kivenmurusta. Jos sattui ohittamaan likaisissa farkuissa istuvan miehen liian läheltä, haistoi, että hän oli nojannut kivimuuriin kauan aikaa, niin kauan, että hänen housunsa olivat kastuneet ja tuon märän kohdan haistoi. Paulo ei ollut yksin tälläkään kadulla, vaikka kysyttäessä hän tuskin olisi tunnustautunut kenenkään ystäväksi. Toisella puolella tietä nukkui tumma mies sikiöasentoon käpertyneenä. Ohikulkijat väistelivät häntä, korkeintaan loivat katseen jonnekin jalkoihinsa, jonne he eivät normaalisti edes muistaneet vilkaista.

------------


Vene ei ollut saapunut rantaan asti, vaan jäänyt keskelle mustaa merta. Yö oli jo niin pitkällä, että veneen silhuetti oli sulautunut yhteen toisen, sille vieraan elementin, tumman veden kanssa. He olivat hypänneet veneestä heti merkin saatuaan ja alkaneet kauhoa henkensä edestä, koska nyt ei oltu keskellä kirkastetuinta yötä. Pimeä muodosti mahtavan esteen, jonka ylittämiseen jokainen pyrki omalla hengästyneellä uimasuorituksellaan. Jotkut karahtivat rantaan asti, mutta koska heitä oli kymmeniä, eikä kukaan ollut pitämässä kirjaa kaikkien saapumisesta, osa saattoi jäädä ikuisesti tumman veden poimujen syvyyksiin parempaa tulevaisuutta etsimään.

Abdul kuului onnekkaimpiin. Pelkästään kovan maan tunteminen jalkoja vasten, perustan kuvitelma, vei hänet aikaan ennen tätä pitkää matkaa, ihmisläjiä haisevissa kuorma-autoissa, vankilankaltaisissa tiloissa vietettyjä loputtoman pitkiä minuutteja, jotka muuttuivat soikeiksi tunneiksi ja muodottomiksi päiviksi. Muodottomat viikot seurasivat toisiaan: herääminen laatikkopahvin alta, tuntia kestävä hidas kävely luhistuneessa kaupunginosassa, pysähtyminen ja istuminen ruokakaupan eteen, pahvimukin ojentaminen kohti ohikulkijoita, muutaman kolikon napsahdus kupin pohjaa vasten, palaaminen autiolle kadulle ravintolan ovien sulkeuduttua ja asiakkaiden palattua pehmeisiin sänkyihinsä ja mukaviin huoneistoihinsa. Abdul painautui vasten likaista pyyhettä, jonka hän oli löytänyt joskus roskakasasta ja putosi mustaan kuiluun, unohdukseen. Samalla laskeutui

Ranta oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Abdul kauhoi tietämättä minne, kädet tekivät mekaanista edestakaisliikettä, johon ihminen vaistomaisesti turvautuu tietäessään joutuneensa pahaan kiipeliin.


------------------------


Kaikki he ovat nimettömiä, tuntemattomia, näkymättömiä muukalaisia ja matkustajia – he toivovat pääsevänsä jonkin ilmansuunnan avulla lopulliseen päämääräänsä, parempiin olosuhteisiin, jopa oman elämänsä hinnalla. Mutta pohjoinen, itä, etelä, eikä länsikään huoli heitä. Joko he jäävät rajalle pääsemättä etenemään, pysyvään välitilaan, tai pääsevät päämääräänsä osittain, tavoittamatta kuitenkaan koskaan lopullista toivettaan paremmasta elämästä. He jäävät ikuisesti nimettömiksi ja tuntemattomiksi – me näemme heidät vain kadulla ojentamassa kättä kohti meitä, tai television ruudun takana anomassa nöyrin silmin inhimillistä turvapaikkaa edes yhdestä tai parista sydämestä.

Istuessani jossakin Välimeren maassa keskitasoisen hotellin hyvin puhdistetussa huoneessa siemaillen piña coladaani, he istuvat melkein poikkeuksetta maan tasalla, kaukana katseeni ulottumattomissa yrittäen saada itsensä esille edes hetkeksi, vain siksi ajaksi, että heidän päivänsä edistyy realilla tai jollakin käytetyllä, poisheitettävällä esineellä. Mitä he kahvipaketilla tekisivät? Eiväthän he koskaan tulisi omistamaan kahvinkeitintä tai keittämään kahvia.

”He” ovat tuntemattomia meille, koska heidät an sich on kehystetty ulos tajunnastamme. Tajuntaamme muovaava media esittää heidät jo lähtökohtaisesti kuolleina, henkilöinä, jotka epätoivoisesti pyrkivät jatkuvasti kohti toista (toive)todellisuutta, jota me jo asutamme. Tuossa ”todellisuudessa” yhdestäkään tavarasta ei ole puutetta. ”Meillä” on asunto, auto, perhe niin halutessamme. Sen, mitä meillä ei vielä ole, voimme ostaa, koska tulomme ovat reilusti yli dollarin päivässä. Tavallisilla päiväansioillamme voisi elättää sata ”heitä” tavalla, jota emme osaa edes ajatella.

”Meille” on jo syntymästä lähtien taattu kansalaisuus, jota he ikuisesti tavoittelevat. He ovat muukalaisia, vieraita, toisia, syntymästä lähtien passittomia. He tulevat ikuisesti jäämään etelään, koska kaikki eivät pohjoiseen mahdu. Heidän eliniänennusteensa: syntymä sisämaassa, kuolema rannikolla tai jonkin saarivaltion valaisemattomalla sivukadulla vailla surijoita, muistajia, nimettöminä ja passittomina, juuri sellaisina kuin he ovat maailmaan kerran saapuneetkin.


--------------------------

Amerikkalainen filosofi ja queerteoreetikko Judith Butler puhuu uusimmassa kirjassaan Frames of War Abu Ghrabin uhreihin ja Israelin ja Palestiinan välisiin ristiriitoihin liittyvästä kehystämisestä. Kehystävä media määrää jo ennalta, ketkä ovat elävien ja ketkä kuolleiden kirjoissa. Kuten julkaistut sotakuvat määrittävät, kenen kärsimyksellä on merkitystä, maahanmuuttopolitiikka rajaa sen, keitä kohdellaan elävinä ihmisinä ja keiltä tämä status jatkuvasti evätään. Sodankäynnistä tulee myös helpompaa, kun rajataan ja kehystetään tietyt ihmiset sen ulkopuolelle.

Abu Ghrabin kidutuskuvien julkaiseminen oli Butlerin mielestä jo itsessään väkivaltainen teko. Kansainvälinen oikeus määrittää, että sodan uhrien kärsimystä ei pidä entuudestaan lisätä. Yksityisyyden suojan vuoksi uhrien kasvoja ja nimiä ei julkaistu. Kaikki henkilöllisyyteen, identiteettiin ja nimeen viittaava oli häivytetty julkaisuyhteydestä. Butler olisi toivonut, että tässä tapauksessa olisi luovuttu yleisistä oikeudellisista ja journalistisista periaatteista ja annettu uhreille nimi ja kasvot. Näin heidät olisi samalla tehty näkyviksi, eikä jätetty anonyymeiksi, näkymättömiksi äärimmäisen väkivallan kohteiksi.

Nimeämättä jättäminen - jota länsimainen journalistinen etiikka nimittää yksityisyyden suojeluksi - voi siis olla äärimmäisen väkivaltainen teko. Saman ulkopuolelle sulkevan rajauksen kohteeksi joutuvat laittomat pakolaiset, jotka myös esitetään kasvottomina rajoille tulijoina, uhkana tavallista järjestystä kohtaan. Kun vihollinen on kasvoton, sitä ei voi edes tunnistaa. Kasvoton vihollinen on helpompi torjua itselle jo lähtökohtaisesti vieraana ja tuntemattomana. Kehystämisen ja rajaamisen logiikka tekee torjumisen helpommaksi. Kun kaikki on jo alusta pitäen ”luonnollista”, mitään ratkaisuja ei tarvitse turhaan ihmetellä. Rauha maassa ja kaikilla hyvä tahto - itseään kohtaan, kuten ennenkin. Rajat pysyvät kiinni, kansalliset ja kansainväliset maahanmuuttopolitiikat suojelevat suljettuja yhteisöjämme liioilta vierailta uskonnollisilta ja kulttuurisilta vaikutteilta sekä taloudellisilta ja poliittisilta invaasioyrityksiltä.

Maahan muuttaja jää ikuiseksi maahan pyrkijäksi. Hänellä on toki selkeä päämäärä, mutta sitä ei näe kukaan muu häntä itseään lukuun ottamatta. Jos hän ei pysähdy luotiin, pohjattomaan syvään veteen, ruoan tai juoman puutteeseen, piikkilankaan, niin viimeistään lainsäädäntöön, joka vaatii häneltä kielitaitoa, papereita ja monia muita asioita, joihin hän ei ole tottunut. Kuolema tulee hitaasti, mutta varmasti. Siihen ei tarvita luotia, ei pistoolia. Siihen riittävät rajat meidän ja heidän välillä, maittemme väliset mittaamattomat etäisyydet. Heillä on toive, meillä on toive. Niiden välillä on suuri railo.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale