Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Tuesday, December 20, 2011

Affektien runsas ilotulitus

Affektien runsas ilotulitus

La Rondinea on usein kutsuttu Puccinin välityöksi; teokseksi, joka ei ole oikein ooppera, mutta ei operettikaan, vaan jotakin niiden väliltä. Tätä käsitystä tukee se, että La Rondinesta löytyy fox-trot,- tango- ja one-step-rytmejä. Tuttu Adami oli libretisti tilausteoksessa, jonka merkityksestä on kiistelty.

Varmaa on, että La Rondinen musiikki on runsasta, sentimentaalista, kevyttä, mutta eleganttia. La Rondine on kuin ylenpalttisen makea karamelli, musiikiksi puettu affektien ilotulitus, jota ilman ei voi olla.

Juoni on yksinkertainen: 1890-luvun Pariisissa on tullut muotiin romanttinen rakkaus. Tämä selviää rikkaan pankkiiri Rambaldo Fernandezin ylläpitämän Magda de Civryn asunnossa, jossa vieraina on Rambaldon ystäviä. Magda herättää eloon muiston Bal Bullierissa kohtaamastaan nuorukaisesta. Runoilija Prunier ehdottaa, että Magda tulee muuttamaan kuin pääskynen (la rondine) kohti unelmien maata ja rakkautta.

Voisi sanoa, että Magdan (Sirkka Lampimäki) ja taiteilijoiden Mekkaan ensi kertaa saapuvan Ruggeron, Rambaldon vanhan ystävän pojan (Mika Pohjonen) äkkiä toisessa näytöksessä Bal Bullierissa leimahtava rakkaus on tämän unelman näytöksen mittainen esitys. Liekit syttyvät yllättäen myös Magdan palvelijattaren Lisetten (Hye-Youn Lee) ja romanttisen rakkauden muodissaolon keksineen runoilija Prunierin (Juha Riihimäki) välillä. Kolmannessa näytöksessä ollaan Ruggeron huvilalla Rivieralla. Unelmat rikkoontuvat vihdoin molempien parien osalta.

Lampimäki ja Pohjonen loistivat pääparina: tämä oli monen bravon ja bravan ilta, eivätkä Lee ja Riihimäki jääneet paljon jälkeen. Erinomaiset laulajat vakuuttivat jälleen siitä, että omistautuneisuus riittää upeaan esitykseen: mitään lavastuksellista ylenmäärää ja turhaa visuaalista näyttävyyttä ei tällöin tarvita. Perinteisessä vara parempi, vaikka lavasteet runsaat ja ajanmukaiset olivatkin.

Rita Dahl

www.kansallisooppera.fi

Giacomo Puccini: La Rondine

Friday, December 09, 2011

Mais oú menos

Mais oú menos

Posteljooni kiikutti tänään Rita Dahlin matkaoppaan ”Rio de Janeiro, Salvador ja muu Brasilia” (Savukeidas). Nimen loppuosa lupaa paljon, onhan kyseessä iso maa, mutta todellisuudessa kirja keskittyy edellä mainittujen kaupunkien lisäksi vain muutamiin paikkoihin. Siitä huolimatta opus toiminee virikkeen antajana sinnepäin suuntautuvalle reissaamiselle. Itseäni opus puhutti siksi, että kyseiset paikat ovat jollain tavalla tuttuja erilaisten elämysten muodossa, joista mainittakoon tajuttomaksi hakkaaminen, ryöstäminen ja putsaaminen.

Savukeitaan matkaoppaat, tai paremminkin matkaoppaat yleensä, ovat allekirjoittaneelle täysin vieras kirjallisuudenlaji, ellei Voltairen ”Candidea” ja Galeanon ”Las venas abiertas de América Latinaa” oteta huomioon, jotka eivät edes ole matkaoppaita. ”Candide” on seikkailuromaani ja ”Las venas abiertas” tulikiven katkuinen sosiaali- ja taloushistoriikki. Dahlin kirja asettuu niiden välille, mutta kirjan olisi kannattanut asettua siihen tukevammin: opuksen parasta antia ovat minäkertojan omakohtaiset kokemukset ja brassien kohtalot. Paikallisen ihmisen kautta lukija ymmärtää paremmin myös yhteiskuntaa ja sosiaalisia oloja.

Reissaamiseen/matkailuun liittyvää perustietoa löytyy paljon netistä, samoin kuin majoitus- ja ruokapaikkatietoa. Lisäksi jälkimmäisten luettelointi saattaa nopeasti olla vanhentunutta tietoa. Historiasta, kielestä ja kulttuurista ei sitä vastoin kukaan matkailija/reissaaja tiedä koskaan liikaa, joten niihin olisi voinut syventyä enemmän juuri eri luetteloiden kustannuksella. Olettaisin, ettei Dahlin kirja kuitenkaan päädy viiden tähden hotellin uima-altaalla lakattuja varpaitaan uittavan pakettimatkailijan rakennekynsiin, vaan omatoimisen reissaajan kouraan, joka löytää yöpaikkansa ja ruokansa ilman ulkopuolisen neuvojakin, välillä myös favelasta, missä käyminen on parasta Brasilian matkailua ja jonka parhaat ja luotettavimmat oppaat ovat asunnottomat diilerit ja pedran polttajat. Väittäisin, että sellaista reissaajaa kiinnostaa nimenomaan Brasilian kieli ja kulttuuri, jonka avautumista pakettimatkailijan ei tarvitse toivoa. Tiettyihin teemoihin keskittyminen ja syventyminen sekä toisenlainen jäsentely olisi siis terästäneet lopputulosta. Joka tapauksessa tekstiin kannattaa tutustua vaikkapa tilaamalla kirja suoraan Savukeitaalta, jos Brasilia kiinnostaa.

Ai niin. Mukava lisä teokseen oli viitteet kirjallisuuteen, muutamiin suomalaisiin lähihistorian jättiläisiin ja tälläkin äärireunalla tunnettuihin elokuviin. Niin mihin? Ottakaa itse selvää vaikka tästä: Savukeidas.

julkaistu Ivan Rotta & co:n Rottamediassa

Thursday, December 08, 2011

Kaikilla on oikeus sydämeen

Kaikilla on oikeus sydämeen

Rita Dahl: Bel canto nieriöille (Kesuura Oy 2010)

Romanttista tunnelmointia ja muotojen monipuolisuutta tarjoaa Rita Dahl kuudennessa runokokoelmassaan. Ilmaisu on hiottua ja soljuvaa. Teos tarjoaa pakomatkan harmaasta todellisuudesta sydämen kaipauksen maailmaan.

Dahl osoittaa hallitsevansa niin riimittömän kuin riimillisen runon, tankan, sonetin, proosarunon. Miljöössä liikutaan Gotlannin vanhasta saaristolaismaisemasta etelän lämpimiin öihin ja kotimaahan.

Mielenkiintoisia ovat myös Dahlin tulkinnat eri säveltäjien liedeistä. Sanasto ja kuvasto ovat kauttaaltaan romanttista kieltä. Dahl on palannut perinteiseen runolliseen ilmaisuun sortumatta kuitenkaan kliseisiin. Ilmaisu on ajatonta ja omintakeista. Kokoelma vastaa sydämen romantiikan ja eksotiikan nälkään.

Dahlin runoja on mainittu rakkausrunoiksi. Erityisesti koskettavat avaussikermän ’Mänty kasvaa kallionkielekkeellä’ rakkaudentunnustukset saaristolaismaiseman ikiaikaiselle luonnolle, vuosisataiselle elinkeinolle ja ajattomuudelle. Miljöö on Visby ja Gotlanti, mutta paikasta riippumatta runoista huokuu ajaton tunnelma ja ihmisen ja luonnon yhteys. Kuten Gotlannissa, Dahl on kotonaan myös eksoottisissa etelän maisemissa, joiden tunnelmaa soljuu sikermien ’Minun rakkaani tanssii käsillään ja sytyttää tähdet’ ja ’San Felipe del Aguan ilta’ proosarunoissa. Etelän lämmössä liikkuvien sulavien proosarunojen runsauden ja kotimaan talvessa liikkumattomien tankarunojen niukkuuden välille syntyy kuvaava vastakohtaisuus.

Mikä tällaisen teoksen sisällöllinen sanoma sitten voisi olla? Ehkä sen tehtävänä on tempaista lukija mukaansa ja osoittaa, ettei romantiikka ole maailmasta kuollut vaan että sillekin on tilauksensa. Unelmiin pakeneminen lienee ajoittain tarpeen nykymaailman realismin puristuksessa. Kaikkiaan vaatii tietynlaista uskallusta ottaa teoksen teemaksi sydämen kaipuu romantiikkaan, kun maailma täyttyy inhimillisen kärsimyksen ja luonnon tuhoutumisen hätähuudoista.

Katariina Perkiö

julkaistu Lumooja 4/2011:ssä

Tuesday, December 06, 2011

La ciudad de las escaleras blancas

Rita Dahl nació en Finlandia en 1971, cursó dos maestrías en Ciencias políticas y Literatura comparada en la Universidad de Helsinki. Es escritora y periodista independiente.

Ha publicado cinco colecciones de poemas, además de los siguientes libros: uno de viaje sobre Portugal (Avain 2007), una colección de artículos de artistas visuales fallecidos a edad temprana y poetas jóvenes finlandeses (Kesuura 2009); y un libro sobre el tema de la libertad de la palabra finlandesa (Multikustannus 2009). Asimismo ha editado la antología de escritoras de Asia central The Insatiable Furnace - Women Writers and censorship, volumen que fue publicado como parte del encuentro de mujeres escritoras de Asia central, organizado por el P.E.N. Finlandia, evento en el cual Dahl tuvo a cargo la coordinación. Así también la poeta se desempeñó como vicepresidenta del P.E.N. en Finlandia del 2006 al 2009.

Actualmente edita una antología de poesía joven finlandesa que será publicada en Brasil este año, además de una antología de poesía actual escrita en portugués que será publicada en lengua finlandesa. El poema que se publica pertenece al libro Tuhansien portaiden lumo. Se le puede contactar en: www.arjentola.blogspot.com y ritdahl@gmail.com.



La ciudad de las escaleras blancas


Lisboa, ciudad de las escaleras blancas, cuántos
poetas han descendido por ellas como por unas caderas
escribiendo sobre cómo es bajar al Tajo
centellando azul con una apariencia ligera de luz
amarilla. Ellos se han sentado
en los rincones más apartados de los bares oscuros
pensando por qué justamente su vida es tan miserable,
por qué su destino
es evocar algo que no puede traducirse en palabras,
vaciar estas copas y pedir más, por qué la vida
no les ha dado un papel diferente.
Ellos han escrito sobre el descenso por las escaleras
y la añoranza de lo que no puede decirse
y que nunca alcanzarán
y para sostener sus palabras beben más aguardiente
para aunque sea por un momento sentir la vida,
la ausencia causada por la ebriedad por ejemplo,
ellos escriben sobre el beber y al escribir sobre el emborracharse
quedan cada vez más ebrios.
Ellos vacían sus copas hasta el fondo, escriben versos sobre
las escaleras que conducen al Tajo,
las caderas que toman para que este rodar hacia abajo
se olvide y la vida agarre un rumbo ascendente,
como un presagio del volar o el acto mismo de volar,
ellos se elevan un poquitín de sus sillas como si estuvieran
a punto de levantarse y salir por la puerta del bar
cuando los últimos clientes los llaman por sus nombres.

publicado en Ciclo Literario Setiembre-Noviembre 2011

Saturday, December 03, 2011

Nepin bussipysäkki

Nepin bussipysäkki

Piazza del comunen tupakkakaupasta saan lipun bussiin, vaikka periaatteessa en sitä tarvitsisikaan: kuljettajia ei kiinnosta, kenellä on lippu ja kenellä ei. Tämän olen ymmärtänyt matkustettuani ensin Mazzano Romanosta ylellisellä suoralla yhteydellä Civittà Castellanan läpi Nepiin. Seitsemän aamubussissa seurana ovat vain koululaiset, joiden huuto täyttää auton. Lähes jokaisen penkin selkänojan taakse on jätetty huonolla käsialalla tuherrettu puumerkki: monen kenties suurin kirjallinen kontribuutio koskaan. Oikeastaan lippu ei hirveästi kiinnosta minuakaan tässä tilanteessa.

Huoahdan helpotuksesta viimeiselle pysäkille päästyäni. Sieltä on viiden minuutin palkitseva kävelymatka: näen akveduktin, keskustaan johtavan sillan alla virtaavan pienen vesiputouksen. Keskustaan vievät kaikki tiet, jopa Nepin kokoisessa maalaiskylässä Rooman lähellä.

Kahdeksalta piazzalla ei ole vielä kovin monta istujaa, mutta keskuskahvila, tupakkakauppa ja toinen kahvila ovat jo auki. Koululaiset virtaavat kouluun ja vanha mies silittää erästä pientä poikaa päälaelle ennen kuin tämä jättää äitinsä ja astuu koulun portista sisään. Näin hän menettää neitsyytensä, tulee pikku hiljaa vihityksi yhteisön (juhla)menoihin ja sukupuoleensa opettajien ja luokkatoveriensa ansiosta.

Myöhemmin lapsokaiset menettävät viattomuutensa tovereiden aloittamissa ”leikeissä”. Ja joskus lapset alkavat leikkiä itse aivan omia leikkejään, joita ei oikeastaan kukaan ole heille varsinaisesti opettanut, ei ainakaan koulussa, tai jättävät leikit kokonaan väliin. Lapsuus on tarkasti suojeltu aikakausi ihmistaimen elämässä, suojattu ja vaikeuksista vapaa, vaikka ei tietenkään mitenkään vapaa.

Istun Piazza del comunella, käytyäni tupakkakaupassa ostamassa bussilipun. Katselen penkeille kokoontuneita miehiä, jotka juttelevat toisilleen tai vain istuvat yksin tekemättä mitään sen kummempaa. Katseleminen käy työstä, siinä kuluvat katsojan silmät, jotka saavat tai joutuvat vastaanottamaan kaikenlaisia näkyjä, kuulemaan kaikenlaisia ääniä ja niin edelleen. Mieleeni juolahtaa, että kaikki on täällä mahdollista ja astun takaisin tupakkakauppaan kysyäkseni, mistä bussi lähtee. Se ei lähdekään keskusaukiolta, ei tietenkään, vaan läheltä linnaa.

Lähden kävelemään rivakkaa vauhtia kohti linnaa. Minulla on aikataulun mukaan 10-15 minuuttia aikaa bussin lähtöön Civittà Castellanaan. Pistän juoksuksi, onneksi matkaa ei ole paljon, mutta silti minulle ei ole valjennut pysäkin tarkka paikka.

”Scuse, dove paraggio di PULLMAN al Civittà Castellana”, kysyn persoonallisella italiallani, jossa on vaikutteita oikeastaan kaikista Välimeren kielistä.

Saan suhteellisen selkeän vastauksen, jota tarkennan vielä toiselta henkilöltä, ja kolmannelta, neljänneltä. Koskaan ei voi kysyä liian monta kertaa tiettyä faktaa missään, sen oppii matkustaessa. Tietyissä maissa kysyminen on lähes välttämätöntä, koska oikeastaan kenestäkään ei voi olla varma.

Pysäkki on linnan muurin vieressä. Oikeastaan pysäkkejä on useitakin ja vain yksi niistä on kohdettani varten. Olen paikalla kellon mukaan täsmälleen bussin tulohetkellä: en minuuttiakaan ennen, en minuuttia liian myöhässä. Odotan kärsivällisesti. Minuutit kuluvat, kello vierii vakaasti eteenpäin ja alkaa lähestyä uhkaavasti yhtätoista.

Kävelen kymmenisen metriä kurviin, josta näen tulevat autot ja etsin linja-auton näköistä. Ei yhtään bussia, vain kuorma-autoja, paljon kuorma-autoja, minusta tuntuu juuri nyt siltä kuin maailmassa ei muita ajoneuvoja olekaan kuin kuorma-autoja. Äkkiä viereeni on ilmestynyt mies, joka kysyy: ”Aspetti PULLMAN?”.

”Si, aspetto PULLMAN, má non lo ho visto.”

”Anche io aspetto PULLMAN al Civittà” tokaisee mies.

Hänen kätensä on kummasti hieman housujen alla. Käännän katseeni kadun toiselle puolen, pysäköintipaikalla norkoilevaan mieheen, joka on vaihtanut pari sanaa myös puhekumppanini kanssa.

”Ma deve arrivare al undici”, hihkaisee mies ja käsi on jo syvemmällä. Mies pyrkii asettumaan niin, että näen varmasti hänet.

“No lo sei.”

“Io voi al Civittá con la moto. Vuole venire con me?”

Käsi on syvällä ja liikkuu nyt aivan näkyvästi, kuin mies kalastaisi suuria kaloja omista housuistaan.

”Non voglio. Voi aspettar aqui per PULLMAN.” Vastaan hyvin päättäväisesti, en anna hymynväreenkään tulla muuten niin auliisti hymyileville kasvoilleni.

Katseeni on tiukasti toisessa suunnassa. Ateisti minussa yltyy rukoilemaan, kenties olen saanut sentään joitakin vaikutteita tästä maasta. Silmissäni näen Mazzano Romanon lähibaarissa istuvat nuoret ja vanhat ukot, jotka vain tuijottavat kahvilla käväiseviä vaaleita ihmisiä, haluten kenties vaihtaa sanan tai pari kanssamme. Sanat eivät satuta, sanat eivät tuhri ketään muuta kuin lausujansa. On pahempia asioita, joita ihmiset tekevät, eivätkä niitä tehdessään tuhri pelkästään itseään, vaan kenties myös tekonsa kohteen.

Mies ymmärtää. ”Scuse, e grazie.”

Vielä luo katseen minuun, nostaa käden housujen vyötärön alta ja käyttäytyy jälleen moitteettomasti kuin katolinen, joka käy messussa ahkerasti joka sunnuntai palaten sieltä ajoissa kapakan kautta takaisin kotiin vaimonsa ja lastensa luokse. Se, mitä hän on hetki sitten tehnyt, on unohdettu nopeasti, tehokkaasti ja vailla minkäänlaisia omantunnontuskia.

Vihdoin oranssi bussi tulee ja heilautan kättäni sen pysäyttääkseni, vaikka se ei muistuta lainkaan sitä PULLMANIA, jolla olen Nepiin saapunut. Kenties juuri tällä hetkellä osa pienistä koululaisista astuu ulos koulusta ja lähtee kävelemään kotiin, tai kaveriensa kanssa pysäkille, josta he pääsevät eteenpäin kotiinsa. Toivon, että he ovat turvassa pysäkillä tai siellä, minne ikinä menevätkin. Ettei heidän eteensä ilmesty nuorta, miellyttävän tuntuista miestä, joka kohta nostaa heidät polvilleen ja… Tai vanhempaa sukulaista, joka samalla tavalla yrittää tehdä sukulaisuutensa varjolla tuttavuutta tavalla, jolla sukulaiset eivät saisi lapsia lähestyä.

Olen astunut kiireessä ympäristössä kiertävään paikallisbussiin. Hyvin informoitu kuljettaja neuvoo minua astumaan ulos pysäkillä, josta näen avoimesta ovesta sisään pieneen kotiompelimoon. Vain muutamien minuuttien päästä Mazzano Romanoon saapuva bussi pysähtyy ja jatkan hyvin turvallisessa kyydissä takaisin sieltä mistä olen tullutkin. Kiitän mielessäni, että busseja tulee sentään kerran tunnissa. Paratiisilliset näkymät Trejan laaksoon sekä leppoisasti kotipiazzalla norkoilevat äijänkäppänät tuntuvat kotoisemmilta kuin koskaan. Arki jatkaa häiriintymättä juoksuaan.

Kuvankaunis Nepi linnanjäänteineen, akvedukteineen, katedraaleineen ja leppoisine piazzoineen jää mieleeni hatarasti kuin miellyttävä muisto, johon sekoittuu jotakin epämääräisen tahraista – kuin käytetty nenäliina, joka on pudonnut Nepin linnan bussipysäkillä seisoneen miehen taskusta. Se on täynnä keltaisia läiskiä.

Thursday, December 01, 2011

A poética dos lugares

A poética dos lugares
Rita Dahl





Observo espantada a rapidez com a qual os veículos passam na rua. Alguns rapazes que estão consertando suas motos na calçada me gritam em tom amigável: “Uluku Pepe!”. Depois de algumas semanas, observo a velocidade nas ruas de Helsinki, agora dentro dessa realidade dita “civilizada”. Será que os veículos passam nas ruas mais lentamente que em Lagos onde o tempo também é dinheiro – nunca tinha visto ambulantes passando tão rápidos pelos carros, para vender seus artigos.



Sujeito aos lugares, o poeta chega ao êxtase, pois estar fora de seu país não é só estar fora de sua terra, mas é também estar mais próximo de si mesmo. O poeta é si próprio, mas é, mesmo tempo, um outro. É ambos; alguém que espelha e é espelhado concomitantemente. Para mim, este sentimento leva ao êxtase. Sair da casa e ir a lugares estranhos é para mim a única possibilidade de agarrar-me a mim mesma, a minha identidade, mesmo que seja temporariamente. Na viajem, encontro o outro, que é o meu especulo, ainda que sempre um pouco diferente. Estou sempre à espera desse encontro. Talvez eu esteja também um pouco dependente deste encontro. Isso levanta a questão de saber porque nunca estou bem em casa. Se eu pudesse responder a essa pergunta, a minha vontade de viajar talvez acabasse. Mas não quero isso. Estou em um círculo do qual não posso sair, e talvez não queira. É um dos únicos círculos no qual estou firmemente assentada; os outros são a liberdade e a arte. Ser no ar.



Os lugares fertilizam a minha poesia. Sempre fertilizaram. Tanto nos países no norte, quanto nos países no sul (essa é uma diferenciação genérica, conhecida como polarização entre os países ricos e pobres – o Norte e o Sul). Quanto mais viajo pelos países do Norte e do Sul, mais fico convencida de que só temos um tema em comum. Esse tema é a globalização. Muitas vezes, parece-me que a globalização nos faz ser e se comportar de determinada maneira. Claro que existem os países “colonizadores” e os “colonizados”, os que compram e os que vendem, sempre com o preço sob-valorizado. às vezes, gostaria de saber como seria o nosso comportamento sem essa palavra com G? Mas essa é uma pergunta impossível de responder – a palavra com G será a ideologia dominante por m muito tempo ainda.



O que seria a poética dos lugares nesse mundo com e sem as fronteiras ao mesmo tempo? (As fronteiras verdadeiramente existem, especialmente entre lugares estrategicamente importantes, como Europa e Norte de África, México, América Latina e os Estados Unidos. Estas são fronteiras entre a realidade e a irrealidade; os mundos chamados real e imaginário. Certos passageiros, inclusive, são colocadas em barcos bem frágeis para poder chegar aos limites da sua própria existência, ou mesmo para poder transcendê-los. Mas, no outro lado, podem se deparar com uma grande surpresa – a polícia, em seu primeiro e ultimo encontro. Essa gente é chamada de “ilegais”.) A nós nos sobra somente um mundo verdadeiramente desejado: o mundo dos compradores, dos neo-colonizadores.



Isso é uma tentativa de ilustrar os poemas em prosa do meu livro “A Vida em Lagos” (ntamo 2008). Nesses poemas reflete/m-se o/s mundo/s similar/es do Norte e do Sul; o mundo assentado na rapidez e na afetividade, entre a razão e a loucura.



No livro “O Tempo dos Aforismos” (PoEsia 2007), comecei a utilizar os “discursos coletivos”, que selecionava através de motores de pesquisa na Internet. Esta poética é feita a partir de pesquisas diárias na internet, e vão de declarações angustiadas, cheias de gírias e palavrões, até os discursos mais burocráticos e acadêmicos.



A poética dos lugares nem sempre tem a ver com os lugares mais irreais, lugares cheios de imaginação ou sentimentos ligados a eles. O Brasil, por exemplo, é para mim um país, antes de tudo, romântico, que se realiza especialmente nas montanhas e nas praias do Rio, mas também nas ruas. Há vida real nas ruas do Rio com seus mendigos pedindo esmola, algo bem distante da vida esterilizada e limpa nas ruas dos países do Norte Europa.



Transe e poesia: a poética de resistência



A transcendência da poesia pode vir de outra forma também. A poesia é um meio clássico de transcender os limites da realidade, utilizada já desde a antiguidade. No princípio a poesia era cantada por gente especializada. Era a forma oral de divulgar a poesia para os membros das comunidades servia, com fins comunicativos. A poesia, nessa altura, servia para divulgar notícias importantes. Era um meio antigo que substituía o jornal, hoje em dia. Mas a transcendência pode ser obtida através de outros caminhos também; no meu caso com o canto lírico.



O canto lírico e a poesia são uma combinação perfeita para transcender os limites do mundo real em direção ao imaginário – porque um dos objetivos da poesia deve estar na resistência em só descrever a realidade em que vivemos. Para mim, a simples verossimilhança não é suficiente para se fazer poesia. No livro que estou escrevendo agora, quero que a poesia proponha algumas coisas para o humano e que seja algo político. A realidade em que vivemos (de agora e de sempre) é profundamente artificial. A nós nos são empurradas diversas necessidades, como o consumo e o sexo desenfreados, como formas errôneas de se chegar a uma “verdade”. Esse mundo com G já não respeita nenhuma lei. Não respeita a criatividade, o pensamento e nenhuma das tantas outras coisas que necessitam gerar-se de forma lenta, obscura e no campo da indefinição. Por isso, o mundo chamado “real” é para mim irreal, e, nesse mundo monótono, a poesia e as outras artes podem vir a ser um refugio distante. E é por isso que eu procuro refúgio nos outros mundos através da poesia e do canto combinados. Dessa maneira posso chegar ao limites do mundo real: um outro mundo, mais belo, mais justo, mais perto dos meus próprios valores e pensamentos. Alguns chamam isso de escapismo, que seja! Para mim não é isso. Para mim é a verdadeira realização de mim mesma.

E, com certeza, é também uma forma de resistência contra um mundo homogêneo. Uma resistência que tem o poder de criar mundos paralelos ao lado dessa realidade reduzida. Essa resistência só deseja libertar o mundo, esse que é, na verdade, uma prisão livremente escolhida, no qual lutamos para sobreviver um dia após o outro. Essa fuga voluntária e artística não só é libertadora para mim, mas para muitos outros também. Essa resistência quer dar a real importância ao mapa do imaginário, isso que, no mundo chamado “real”, é desprezado. Mas é o mundo mais belo dos todos. Por isso prefiro sempre chegar nele.




___________________
Rita Dahl é poeta finlandesa, autora de diversos livros de poemas, organizadora de antologias, atua de maneira constante na divulgação da poesia finlandesa em Portugal e no Brasil, através de coletâneas. Também realiza o caminho inverso, divulgando poesia portuguesa na Finlândia. Para nós, ficou a sensação de que a verdadeira pátria de Rita Dahl é, acima de tudo, a Poesia. Sem fronteiras.

Publicado por dEsEnrEdos, ano III, nro 11

Sunday, November 27, 2011

Kalevi Jäntin palkintojuhlat

Kalevi Jäntin palkintojuhlat

Olen saanut vahingossa kutsun Kalevi Jäntin palkinnon luovutusjuhliin ja sattumalta olen roudannut luuni paikalle, marmorisen kävelevän pystin. Liikahdan, tonnin painoinen esine sohvalta tarjoilupöydälle, kohti meren eläviä ja itsevalaisevaa shamppanjaa. Oikeastaan kaikki näyttävät silkkihameissaan, iltapuvuissaan ja boheemeissa asuissa vähintään henkilöstöjohtajilta valmiina palkkaamaan uusia alaisia. Iloluontoiset herrat heittävät shamppanjaa naisten(sa) suuhun, rouvien tai neitien, miten vain, näissä pirskeissä kaikki toki käy. Kala risteytyy hirven tai sian kanssa: mitä mielikuvituksekkaampi yhdistelmä sen parempi. Eihän kukaan haluaisi katsoa peilistä ujoa, puheliasta runoilijaa.

Lohet uivat liukkaasti liiveistä sisään, heti kun aperitiivit on juotu ja parit pikku puheet pidetty. Sosieté seurustelee pikkutunneille asti ja tarvittaessa siirtyy kymmenennen kerroksen uima-altaaseen virkistymään virvokkeineen. Altaan keksin päästäni: usko, jos haluat. Mutta muista Pessoan sanat, jotka mukaillen kuuluvat: ”Runoilija on teeskentelijä, hän teeskentelee senkin tunteen, jonka tuntee”. (Maaginen) realismi vai elämä, siinäpä vasta kysymys. Kirjallisuus on uskon ja toivon asia, kuten elämä on liike ohuen langan varassa. Se syntyy tai on syntymättä, sen ansioita palkitaan tai se vaietaan unohduksiin. Seurapiiri pyörii juhlissa joka tapauksessa: vapaan kirjailijankin pitää saada jokaviikkoinen ruokaryyppynsä.

Voit tulkita puheenvuoroni miten haluat: ehkä halajan vain siemausta yhteisestä ryyppylasista, kenties katselen keskelle mielelläni kammio(n)hämärästä. Päätä itse. Niin päätän minäkin: siksi nämä ajatukset purkautuivat aivopoimuistani, vähän rikkinäinen helminauha, jonka rakenne on silti päällisin puolin kasassa. Spekuloi, hyvä lukijani, niin spekuloin minäkin, varojen puuttuessa ajatusteni rihmastolla, oikealla joka suuntaan purkautuvalla lankavyyhdillä.

Thursday, November 17, 2011

Euroopanlaajuinen moraalikriisi

Suuret mantereenlaajuiset poliittiset toimijat, kuten Euroopan Unioni, käyttävät ”tiedottamiseensa” miljoonia euroja vuodessa. Tavoitteena on luoda kansalaisten keskuuteen yhteinen tahtotila merkittäviä eurooppalaisia asioita koskien. Viimeiseksi tällainen asia on ollut Kreikan velkatakuu, jonka tiimoilta talouskomissaari Olli Rehn kävi vakuuttamassa kotimaisia päättäjiä ”yhteisen poliittisen rintaman” tärkeydestä.

Suomi saa esittää Kreikan velkatakuisiin omia ”pieniä vaatimuksiaan”, mutta se ei saa lipsua eurooppalaisesta rintamasta ja ottaa asiaan täysin negatiivista kantaa. Euroopan Unioniin ja EMU:un liittyneet maat ovat vannoneet toisilleen taloudellista uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä. Jos yhdelle käy köpelösti, sitä on autettava erotuksetta kaikkien, muuten myöhemmin onnettomaan tilanteeseen joutunut maa ei saa itse tukea ongelmissaan.

Rehn lähestyi (entisen) kotimaansa keskeisiä poliitikkoja saadakseen viestinsä läpi EU-virkamiehen tapaan nopeasti ja tehokkaasti. En ole varma siitä, miten hänen sävynsä erosi esimerkiksi Venäjän turvallisuuspalvelun väitetystä sävystä: tukekaa nyt, tai muuten… Tai Yhdysvaltain CIA:n työntekijöiden toisella tavalla avoimesta painostuksesta ja sanktioista omia liittolaisvaltioita ja muita keskeisiä maailmanpoliittisia toimijoita kohtaan.

Eurolle ei ole vaihtoehtoa, vakuuttaa samaisessa Prima-lehdessä suuryritysten etuja ammatikseen ajava BusinessEuropen puheenjohtaja Jürgen R. Thumann. Vahva ja vakaa yhteisvaluutta onkin välttämätön maailman markkinoilla kilpaileville valtaville yrityksille ja monien kansantalouksien muodostamille poliittisille yhteenliittymille. Thumannin soveltaman suuryritysnäkökulman mukaan euro on ”välttämätön niin maailmankaupan valuuttana kuin sisämarkkinoillakin”.

Mutta kuten monet talouspolitiikan asiantuntijat ovat todenneet, tällaiset heitot ovat vain spekulointia. Kukaan ei voi oikeasti tietää, mitä tapahtuisi, jos eläisimme vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa kansalliset valuutat olisivat edelleen voimassa. Thumannin mielestä suuret maat eivät halua ottaa taloudellista vastuuta unionin pelastamisesta. Euroopan unionille on määritettävä uusi finanssipolitiikka, jota pitää valvoa tarkasti ja jonka rikkomisesta seuraa rangaistus.

Tässä kohdin täytyy muistuttaa, että Euroopan teräs- ja hiiliyhteisö syntyi aikoinaan Jean Monnet´n aloitteesta ja sen alkuperäisenä tarkoituksena oli vakauttaa toisen maailmansodan jälkeinen kaoottiseen tilaan joutunut Eurooppa. Vuosikymmenten aikana maailma on siirtynyt kylmän sodan asetelmista kohti yhtä maailmankulttuuria: Euroopan turvallisuus- ja talousyhteisönä toimii nyt ainoastaan Euroopan Unioni, jonka varaan rakentuu sekä eurooppalainen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka että talouspolitiikka.

Unioniin liittymisen aikoihin vuonna 1995 poliitikot ja politiikan tutkijat esittivät Euroopan Unionin liittymisen lähes ainoana vaihtoehtona lamasta toipuneelle Euroopalle. Sama vaihtoehdottomuus leimasi myöhemmin EMUun liittymistä. Ekonomistit, taloustoimittajat ja politiikan tutkijat alkoivat kyseenalaistaa Euroopan Unionin ja Euroopan rahaliiton merkityksen vasta 2011, Etelä-Euroopan ja Irlannin velkaongelmien pidettyä Euroopan päättäjät visusti kiinni neuvottelupöydissä. Konsensus rikkoontui vasta hyvin vakavien ongelmien myötä.

Euro on ennen muuta korporatistinen, suuryritysten kasvua ja tulevaisuutta hyödyntävä projekti, joka ei välttämättä tuo aina ”hyvinvointia” tavalliselle eurokansalaiselle. ”Eurojärjestelmän purkaminen lisäisi epävakautta” on yritysjohtajien suusta kuulunut tuttu mantra. Tällaisella retoriikalla (jonka yhteyttä propagandaan voisi pohtia) on tarkoitus pitää mielipiderintama yhtenäisenä: Eurooppa- ja euromyönteisenä.

Tähän asti eurooppalaiset pankit ovat voineet mellastaa vapaasti finanssipoliittisilla instrumenteillaan miten haluavat, kuten kansallisten pankkien tämänhetkinen kriisi osoittaa. Euroopan keskuspankki EKP joutui ostamaan maiden joukkolainoja huomattavilla rahasummilla. Tätä onkin ”Euroopanlaajuinen solidaarisuus” – valmiutta rahoittaa joidenkin yksilöiden, instituutioiden, valtioiden tai yritysten äärimmäinen ahneus ja keinottelu.

Edelliset vakavat taantumat aiheutuivat mahtavien investointipankkien, kuten Goldman & Sachsin maailmanlaajuisesta finanssipoliittisesta keinottelusta, eikä tästä ole vieläkään opittu. Tai kenties on opittu, mutta joidenkin suuryritysten tai yksilöiden ahneutta ei voi kahlita kuin oikeilla kahleilla.

Kotimaan yritysten tahtotila

Kotimaassa yhteistä tahtotilaa talouspoliittisessa mielessä rakentavat poliitikot ja elinkeinoelämän keskeiset puolestapuhujat Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA ja Elinkeinoelämän keskusliitto EK. EK:n toimitusjohtaja Pulkkinen uskoo, että eurooppalainen velkakriisi ja taantuma voitetaan "toimivalla teollisuudella, viennin ja yrittäjyyden määrätietoisella vahvistamisella sekä uusien sukupolvien yritysten (start-upien) synnyttämisellä." Pulkkinen uskoo, että myös kannusteiden, eli verotuksen ja työelämän pelisääntöjen on oltava kunnossa, jotta "menestyksen edellytykset" täyttyvät.

Myös EK:n varapuheenjohtaja, Keskon pääjohtaja Matti Halmesmäki jakaa kollegansa huolenaiheet ja tiivistää EK:n ja EVA:n toivoman talous- ja finanssipoliittisen linjan: ‎"Veropohjan heiketessä julkinen sektori ei suoriudu lisääntyvistä tehtävistään, ellei sen tuottavuus kasva olennaisesti. Merkittävä parannus syntyisi, jos suuri osa julkisista palveluista ostettaisiin yrityksiltä ja ammatinharjoittajilta. Vastuullista politiikkaa olisi karsia nykyisistä palveluista ja velvoitteista, jotta välttämättömimmät pystytään turvaamaan."

Mitä on tämä EK:n ja EVA:n juhlapuheenvuoroissaan kaavailema menestys? Kasvuun, tehokkuuteen ja eteenpäinmenoon perustuva maailma, jossa on mahdollisimman monia työikäisiä ja -kuntoisia tekijöitä, jotka valmistuvat yliopistoistaan tehokkaasti ja mahdollisimman lyhyessä ajassa ehtien silti samalla kokea ja nähdä maailmaa oman maansa ulkopuolellakin. Nämä "yhden alan fakki-idiootit" uskovat heille syötettyyn maailmankuvaan ja uusintavat sitä määrätietoisesti muillekin. Heidän maailmaansa tuskin mahtuu esimerkiksi sellainen perinteisesti täysin harmittomana, tuottamattomana ja boheemina puuhasteluna tunnettu taiteenala kuin runous.

Näiden fakki-idioottien aivot on ohjelmoitu tottelemaan Milton Friedmanin kehittämän monetaristisen talous- ja finanssipolitiikan mantroja, kuten julkisen sektorin yksityistäminen, tarjonnan lisääminen ja matala inflaatio. Ronald Reagan ja Margaret Thatcher ovat surullisenkuuluisia esimerkkejä lähihistoriamme "merkittävistä" monetaristeista. Thatcher sai jo ennestään heikossa asemassa olevat kansalaiset entistä heikompaan jamaan, yksityisti terveydenhoito- ja sosiaalisektorin ja vahvisti korporatismin voittokulkua Iso-Britanniassa. Reagan kunnostautui lisäämällä Yhdysvaltain sotilasmenoja ja näin vahvistamalla USA:n pakotettua asemaa (kuvitteellisena?) "maailmanhallitsijana". Veronalennukset ja kasvavat sotilasmenot johtivat valtionvelan huomattavaan lisääntymiseen. Reagan vastusti byrokratisoitumista, mutta ristiriitaisesti juuri hänen kaudellaan byrokratia(kin) lisääntyi vahvasti. Reaganin kauden päätyttyä USA ajautui pahaan taantumaan.

Tätä ”maailmankuvaa” kutsutaan monetarismiksi. Monetarismi maailmankuvana rinnastuu lähinnä korporatismiin, eli keskeisten suuryritysten vallan lisääntymiseen päätöksenteossa. Viimeisen vuosikymmenen ajan Suomessa on alettu määrätietoisesti harjoittaa monetaristista talouspolitiikkaa niin valtio- kuin kuntatasolla. Politiikan ja talouselämän kytkökset ovat aina olleet suhteellisen vahvoja myös ”lintukodossamme”, mutta monetaristisena aikana niistä on alkanut muodostua lähinnä kategorinen imperatiivi. Pikkuhiljaa se tulee merkitsemään julkisen sektorin vähittäistä yksityistämistä, tuloerojen kasvamista ja Suomen "amerikanisoitumista". Lahjonnan kirjaaminen Suomen rikoslakiin vasta lokakuussa 2011 on vain pieni edistysaskel. Esimerkiksi taloudellisten ja muiden sidonnaisuuksien ilmoittaminen on edelleen vapaaehtoista ja jokaisen oman oikeudentajun ja moraalin varassa. Mutta mitä korkeammasta viranomaisesta tai poliitikosta on kysymys, sitä suhteellisempaa tuntuu olevan tämä henkilökohtainen "oikeudentaju".

Poliittiset korupuheet ja jargon eivät peitä sitä tosiasiaa, että meidän ”demokratiamme” perustuu monesti ylemmällä taholla saneltuihin päätöksiin, joista poliitikot voivat tehdä muodollisen äänestyksen. Miten tällainen poliittinen järjestelmä käytännössä eroaa diktatuureista? Onko meillä mitään syytä ylpeillä ykkösasemillamme ja eri kolmansiin maihin tehdyillä valtiovierailuilla? Meidän tapauksessammehan lahjonta on ollut pitkään laillistettua eikä rikollisia ole rangaistu. Kolmannet maat sentään rankaisevat rikollisiaan, mikäli saavat heidät kiinni rysän päältä.

Tuesday, November 15, 2011

Tiedote: Rita Dahl valittu Confraria Cultural Brasil-Portugalin 1. suomalaisjäseneksi

LEHDISTÖTIEDOTE 16.11.2011


Kirjailija-toimittaja-kääntäjä Rita Dahl on valittu brasilialaista ja portugalilaista tiedettä ja taidetta edistävän Confraria Brasil-Portugalin ensimmäiseksi suomalaiseksi kunniajäseneksi ansioistaan maailmankulttuurin ja erityisesti portugalinkielisten maiden kirjallisuuden levittäjänä.

Marlene Gandra kirjoittaa Cantares-lehdessä julkaistuissa perusteluissa:

”Dahl matkustaa ympäri maailman levittäen kulttuuria, painopisteenään erityisesti portugalilainen kirjallisuus. Hän osaa kymmentä kieltä ja on opiskellut kahdessa yliopistossa. Dahl on julkaissut useita kirjoja, muun muassa Brasilia-aiheisen matkakirjan Savukeitaan Brasilia (2011). Tapasin hänet Portuguesia-runotapahtumassa helmikuussa 2011, jossa hän esiintyi runoilijana ja sopraanona.”

Dahl on julkaissut myös Portugali-matkakirjan Tuhansien portaiden lumo (Avain 2007). Lisäksi Dahl kääntää portugalin- ja muunkielistä runoutta suomeksi ja esittää muun muassa suomalaista musiikkia. Hän on kääntänyt ja toimittanut Alberto Pimentan 1970-luvun runoista koostuvan Kivenheittopeli-valikoiman (Palladium-kirjat 2009). Hän toimittaa portugaliksi ja espanjaksi suomalaisen nuoren runon antologioita, jotka julkaistaan Brasiliassa ja espanjankielisissä maissa ja toimii kulttuurisillan rakentajana portugalinkielisissä maissa Afrikassakin. Dahl on yksi harvoista Fernando Pessoa-tutkijoista Suomessa.

Suomen PENissä Dahl käynnisti kansainväliseen kirjailijakokoukseen ja kahteen antologiaan huipentuneen työn Keski-Aasian naiskirjailijoiden hyväksi. Keväällä 2011 hän koordinoi suomalaisten ja afrikkalaisten kirjailijoiden välisen kirjeenvaihdon, jonka helmistä koostuvan antologian Palladium-kirjat julkaisee tämän vuoden aikana. Projektin suojelijana toimi taiteilijoiden rauhanyhdistys PAND.

Dahl on koulutukseltaan valtiotieteiden ja filosofian maisteri, pääaineinaan yleinen valtio-oppi ja kirjallisuustiede. Portugalin kieltä ja kulttuuria hän on opiskellut Lissabonin yliopistossa.

Confraria Cultural Brasil-Portugal on perustettu vuonna 2008 ja sen kotipaikka on Divinópolis Minas Geraisin osavaltiossa. Muun muassa klassikkokirjailija Machado de Assisin kunniaksi perustettu veljeskunta edistää lusofonista kulttuuria esimerkiksi järjestämällä kirjoituskilpailuja ja erilaisia kulttuuritilaisuuksia. Veljeskunnan jäseninä on eri alojen taiteilijoita, muun muassa näyttelijöitä ja kirjailijoita, sekä eri tieteenalojen edustajia.


Lisätietoja:

Rita Dahl, puh. 045-3104571
sähköposti: ritdahl@gmail.com

Internetsivut:

http://confrariaculturalbrasilportugal.com/estatuto.html

Sähköpostiosoite:

confrariacultbrasilportugal@gmail.com

Tuesday, November 08, 2011

Mis poemas en español en Revista Luna Insomne (Republica Dominicana)

Mis poemas en Revista Luna Insomne (Republica Dominicana).

Valkoisten portaiden kaupunki


Lissabon, valkoisten portaiden kaupunki, lukemattomat
runoilijat ovat laskeutuneet alas portaitasi kuin kupeita
kirjoittaen tuosta laskeutumisesta kohti sinisenä
välkehtivää Téjoa jossa on hiven keltaista valon
kajoa. Tai he ovat istuneet hämyisten kapakoiden
syrjäisimmissä kulmissa miettien miksi juuri heidän
elämänsä on niin kurjaa, miksi juuri heidän kohtalonsa
on kaivata jotakin, jota ei voi pukea sanoiksi, juoda nämä
pienet kupit tyhjiksi ja tilata niitä lisää, miksi elämä ei ole
suonut heille toisenlaista osaa. Ja he ovat kirjoittaneet portaita
alas laskeutumisesta ja kaipuusta jotakin sanomatonta kohtaan jota
he eivät koskaan tule saavuttamaan ja kuin sanojensa tueksi he juovat
lisää paloviinaa jotta elämä edes hetken ajan tuntuisi joltakin, vaikka päihtymyksen
aiheuttamalta poissaololta ja he kirjoittavat juomisesta ja juopumisesta kirjoittaessaan
he juopuvat entistä enemmän. Ja he juovat kuppinsa pohjiin asti, kirjoittavat säkeitä portaista
jotka vievät kohti Téjoa, kupeista joita kumotaan jotta tämä alaspäin vieriminen unohtuisi ja elämällä olisi kohoava suunta, kuin aavistus lentämisestä tai lentämisen akti itse,
he kohoavat tuoleistaan aavistuksen verran aivan kuin olisivat juuri
nousemassa ylös ja lähdössä ulos kapakan ovesta viimeisten
asiakkaiden huutaessa heitä nimeltä.



La ciudad de las escaleras blancas
Lisboa, ciudad de las escaleras blancas, cuántos
poetas han descendido por ellas como por una caderas
escribiendo sobre cómo es bajar al Tajo
centellando azul con una apariencia ligera de luz
amarilla. Ellos se han
sentado en los rincones más apartados de los bares oscuros
pensando por qué justamente su vida es tan miserable, por qué su destino
es evocar algo que no puede traducirse en palabras,
vaciar estas copas y pedir más, por qué la vida
no les ha dado un papel diferente.
Ellos han escrito sobre el descenso por las escaleras
y la añoranza de lo que no puede decirse y que nunca alcanzarán
y para sostener sus palabras beben más aguardiente
para aunque sea por un momento sentir la vida,
la ausencia causada por la ebriedad por ejemplo,
ellos escriben sobre el beber y al escribir sobre el emborracharse
quedan cada vez más ebrios.
Ellos vacían sus copas hasta el fondo, escriben versos sobre
las escaleras que conducen al Tajo,
las caderas que se toman para que este rodar hacia abajo
se olvide y la vida agarre un rumbo ascendente,
como un presagio del volar o el acto mismo de volar,
ellos se elevan un poquitín de sus sillas como si estuvieran
a punto de levantarse y salir por la puerta del bar
cuando los últimos clientes los llaman por sus nombres.]




Viimeinen melankolikko

Hänessä virtaa musta sappi, se tekee hänestä synkän ja tumman hahmon kuin itse kuoleman, hän
istuu joka päivä ravintolassa näkemättä ketään, näkemättä mitään muuta kuin luonnoskirjansa jonka sivut hän on sotkenut täyteen sanoja, nuotteja tai kuvia, hän on syventynyt muistiinpanoihinsa
kuin keskustelutoveriin jota hänellä ei ole, hän kuvioi lakkaamatta paperin hienoja syitä nostaen
välillä katseensa kohti viereisen pöydän pariskuntaa, hän suutelee vain paperilla, paperia, hän
tietää millaista on olla vangittu mutta vapaa, hän on väriltään musta mutta myös valkoinen, hän
ei ole aihe Louvren seinällä vaan elävä, kävelevä olento ravintolassa Chiadossa, hän antaa
pienen kolikon ohikulkevalle narkomaanille koska toisena aikana se voisi olla hän itse, hän
tuntee myötätuntoa Glórian portailla haitaria soittavaa mustalaispoikaa kohtaan ja pudottaa
kolikon tämän hattuun jota pienenpieni koira pitelee tiukasti kiinni hampaissaan, hän
kierrättää kynää lakkaamatta paperilla niin että jos kynä voisi sytyttää tulipalon
paperille, liekit nuolisivat jo kattoja, hän kiertää samoja kortteleita päivästä
toiseen tavaten samoja ihmisiä, hän voisi valita toisinkin, mutta hän ei
halua, hän on tyytyväinen elämäänsä, joka on kivien kääntämistä
ylösalaisin, salaisuuksien etsimistä onkaloista, hän
tietää että hänen työnsä ei ole turhaa vaikka hän
ei kenties eläkään siinä mielessä kuin elämän
käsittävät nämä porvarilliset olennot jotka
kulkevat ravintolan ohi, missä hän istuu,
ohikulkijat joiden näkymättömyydestä
hän kirjoittaa päivästä toiseen samoja
säkeitä vailla lohdun häivää.




El último melancólico


En él fluye bilis negra, eso lo hace una figura lúgubre y oscura como la
misma muerte, él
se sienta todos los días en un restaurante sin ver a nadie, sin ver nada más
que su cuaderno de bocetos cuyas páginas ha llenado con palabras, notas o imágenes, él está absorto en sus apuntes
como si fuera el compañero de diálogo que no tiene, él decora constantemente las fibras finas del papel levantando
de vez en cuando su mirada hacia la pareja de la mesa de al lado, él besa solamente en papel, el papel, él
sabe qué es ser detenido siendo libre, en cuanto a color él es negro pero también
blanco, él
no es un tema en la pared de Louvre sino un ser vivo, caminante en un restaurante en Chiado, él
da
una monedita al drogadicto pasajero porque en otra época éste podría haber sido él
mismo, él
siente compasión por el niño gitano que toca acordeón en la escalera del Gloria y
deja caer
una moneda en la gorra apretada entre los dientes de un perro enano, él
hace circular el lapicero en el papel y si el lapicero pudiera provocar un incendio en
el papel, las llamas ya correrían por los tejados, él recorre las mismas cuadras día a día encontrándose con las mismas personas, él podría optar por algo diferente pero él
no quiere, él está contento con su vida dedicada a darle vuelta a las piedras,
buscar secretos en oquedades, él
sabe que no trabaja en vano aunque él
quizás no viva según la percepción que tienen
de la vida estos seres burgueses que
entran al restaurante dónde él se sienta,
los paseantes sobre cuya invisibilidad
él escribe poemas día tras día los mismos versos
sin un resquicio de consuelo]

*Traducción: Roxana Crisólogo & Johanna Suhonen



Rita Dahl nació en Finlandia, curso las maestrías en Ciencias políticas y Literatura comparada en la Universidad de Helsinki. Escritora y periodista independiente. Fue editora-jefe de revista de poesia Tuli & Savu en año 2001 y fundó la revista cultural Neliö.
Ha publicado cinco colecciones de poemas, además de cuatro libros de referencias: uno de viaje sobre Portugal (Avain 2007), una colección de artículos de artistas visuales fallecidos a edad temprana y poetas jóvenes finlandeses (Kesuura 2009); y un libro sobre el tema de la libertad de la palabra finlandesa (Multikustannus 2009). Asimismo ha editado la antología de escritoras de Asia central The Insatiable Furnace – Women Writers and censorship, volumen que fue publicado como parte del encuentro de mujeres escritoras de Asia central, organizado por el P.E.N. Finlandia, evento en el cual Dahl tuvo a cargo la coordinación. Así también Dahl se desempeñó como vicepresidenta del P.E.N. en Finlandia del 2006 al 2009.
Actualmente edita una antología de poesía joven finlandesa que será publicada en Brasil en el 2011, una antologia la poesia joven finlandesa en español y además de una antología de poesía actual escrita en portugués que será publicada en lengua finlandesa. Dahl participó en numerosos festivales y encuentros literários en Europa, Russia y América Latina.

Poetry in Italian

Il parco avanza per la città, in un campo azzurro,
la porta scricchiola nell'erba,
i miei piedi scorrono,
un salto nella porta verde del paesaggio,
sporgo la testa dalla finestra,
in strada ballonzola un cuoricino,
continua a sbattere contro i muri,
la fine dei suoi giorni non è mai prossima,
la primavera è sempre nuova, ad un secondo sguardo nuova,
sopra la terra veleggio nell'ondata del sentimento
cammino leggera come le nuvole,
l'occhio amato sboccia in strada.

* * *


Cercavo un solo bacio

Cercavo un solo bacio, rivoltai
i continenti per averlo.
Diventai più vecchia
la mia età biologica era giovane. La mia capacità
di distinguere il vero dal falso è rimasta
precaria è ha portato allo scontro
con gli elementi forti. Caddi
dallo scoglio cercando la finestra nell'uomo;
invece della finestra incontrai la carne umana
serrata, che guardava allo stesso tempo
in malo modo e avidamente. Mi ritirai più lontano
in un angolo, sebbene fossi in realtà già lì.
In villaggi stranieri ho vissuto momenti solari
con i contadini. È stato come se avessimo
cotto insieme il pane nel forni del villaggio
pronti a condividerlo amorevolmente.
Questo è il mio ricordo. I neon
mi abbagliavano gli occhi, mi si fece avanti
la creatura più nobile, che parlò qualcosa.
Ma le sue parole furono elusive e pronunciate con un'altra voce
e non ci siamo mai nemmeno
conosciuti, sebbene conversassimo
varie volte per strada. Dalle crepe dell'asfalto
spuntarono fiori meravigliosi e io invecchiai
sebbene fossi già nata vecchia. Cercai
di andare avanti, ma sul luogo dell'incidente delimitato
dal nastro giallo si investigava
un crimine, apparentemente un delitto. È possibile
immaginare l'altro. È possibile immaginarlo
così che scompare del tutto dalla vista.
Potevo immaginarmi anche la sua bocca. Caddi.
Troppo pericoloso. Comunque continuai, sebbene sentissi che il mio
corpo era intorpidito e stanco di tutto;
il vecchissimo corpo di una giovane. Pensavo alle posizioni,
che si possono assumere nella tomba. Non portò a nulla.
Le mie gambe erano completamente indolenzite
per tutto quel camminare
in villaggi stranieri, per città, e per il continuo
inutile immaginare. Mi raggrinzivo sempre di più
nella trapunta e guardavo fuori più raramente.
Comprai il necessario. Rimasi a casa. Il sognare
cessò. Non ero attaccata al computer, non ricordavo più nemmeno
che queste cose sarebbero potute esistere. Spensi
le luci.

* * *


Lettera a un giovane poeta


ciò che è importante per te parlane

troppo spesso non sono esposti alle impressioni

apriti apre

sii aperto

le parole originano dal rapporto con altre persone né loro

devono fare altro

come andare in un caffè, le mani in tasca, ed essere interrotte

nasce un’idea

di una nuova amica scrissi un paio di parole

il modo in cui mi guardava

dritto negli occhi, come se non guardasse noi

spesso contavo i soldi

voleva solo un caffè e lo comprò sentii

il tintinnio delle monete

si voltò a guardare chi entrava e si alzava

si avviò con passo

risoluto verso la cassa del bar scrisse

nel suo blocchetto in nero

il bianco non è più un colore immacolato le tazze

sul tavolo loro

udivano quando l’altra guardava o camminava

una passante

sobria in mano una tazza vapori

nessuno più ricorderà la cosa più importante

passavano le gambe della donna

dalle belle forme

una mente imperturbabile le penne

incisive consumavano il tavolo

se ricordassi tra dieci anni il mattino terso

gli appunti parlano se le scarpe

zoccolassero anche, il caffè bere nel suo sorriso

sedeva in un angolo e guardava dalla finestra

il gelo a malapena visibile


il caffè vaporoso

beve

quando ha fame qualsiasi cosa guardava al suo fianco e la penna

la donna alzò la gonna

l’osservazione avrebbe richiesto molti centimetri

in ogni caso il caffè era quasi bevuto girò

la pagina del giornale nessuno parlava

solo loro due pertanto

la cameriera camminò con passo sicuro

sentì i suoi passi la donna

sorrise a se stessa, era sicura il fruscio

della carta

i loro sguardi furtivi esperienza

condivisa

la sedia, il caffè appartato sedevano soli

tranne l’un l’altra



* * *

Volevo una crepa nella frase


Volevo una crepa nella frase. Così sono andato in un bordello, dove la carne è a buon mercato. Chiesi cosa avrei potuto comprare coi miei dollari. La donna con le labbra rosse e in un corsetto stretto contò la mia mazzetta di un paio di banconote e rispose: “Dipende da ciò che desidera. La sottomissione e altri specialità si pagano extra.” La cosa iniziò ad infastidirmi. Come le era mai potuta venire l'idea che avrei voluto qualcosa di speciale? Non vedeva che io ero, dopo tutto, diverso dai normali padri di famiglia che si fermano lì tornando dal lavoro? Di crepe non ce ne sarebbero state mai più. Scesi di nuovo in strada, dove le insegne al neon indicavano che era giunto il momento per il cinema. Entrai nel cinema porno lì accanto e feci ciò che un uomo doveva fare.

Trad. Antonio Parente

Tuesday, November 01, 2011

Vasemmistoliiton Itä-Vantaan yhdistyksen blogi perustettu

Perustin Vasemmistoliiton Itä-Vantaan yhdistyksen blogin tiedotuksesta vastaavana. Samalla kerron, että olen nyt virallisesti kunnallisvaaliehdokas. Tervetuloa mukaan vaalityöhön! Jos sinua kiinnostaa osallistua kampanjointiin, ole yhteydessä: ritdahl@gmail.com. Yhdistyksellä on myös sivu Facebookissa.

Monday, October 31, 2011

Kaksi runoa Vastakaanonista

Stora Torget

Kuka kiekui yksin keskellä Stora Torgetia marraskuun alkupäivinä havaitessaan rajuilman salaman iskusta puhjenneen? Pyhän Katarinan kirkon fransiskaanimunkit jakelivat almuja jonottaville köyhille, eivätkä edes jalkapuun suunnalta kantautuneet huudot tahtia hiljentäneet. Raipaniskuja jaeltiin, soppakulhon kauha nousi, pappi saarnasi, kukon kaula katkaistiin, vihdoin talo hiljentyi. Edes tanskalainen kääntäjänainen ei tullut nauttimaan jokapäiväistä makkara-olut-annostaan. Menin hiljaiseen keittiöön vain lumihiutaleiden tömähtäessä ikkunan takana maahan. Laitoin kahvin tulemaan. Päivä oli ollut jännittävä ja jännittävänä se jatkuisi. Otin voileivät esille ja levitin niille voita ja juustoa. Koskaan aiemmin leivän sively ei ollut tuottanut näin paljon nautintoa kuin nyt. Tiesin, että tästä leivästä sain pitää kiinni, horisontissa lipuva laivakaan ei sen todellisuutta miksikään muuttaisi, vaikka minä toivoisinkin olevani sen kannella matkustamassa kohti määränpäätä, joka on tuntematon aina, vaikka sillä on joka kerta kaupungin nimi.


Sekatavaraliike

Asiakkaat vaativat tiskille niin viimeisen päälle valmistettua fasaania, että kauppias tiedusteli, saisiko tilalle olla tällainen tuote, tummien käsien koskettamatta tehty. Mutta asiakkaat kutistuivat kattoon asti ja karjuivat tulitikun kokoiselle kauppiaalle, kuinka tärkeää on pitää huolta tavaroiden eksoottisuudesta. Eksoottisuus merkitsi asiakkaille varmuutta alkuperämaasta ja tekijäryhmistä. Reiluutta oli se, että ostettiin oikealta farmilta, annettiin sioille oikeanlaista piiskaa ja lukittiin aasit päiväksi ainoastaan rautalanka-aitaan. Siinä ne makasivat keskellä omia jätöksiään. Vaatimuksista ei tingitty tuumaakaan. Vaativimmat asiakasryhmät olivat valmiita maksamaan vaikka karvaisesta aasinpäästä suoraan olohuoneeseen kuljetettuna.

(P.S. En itse pidä näitä runoja sen kummemmin kokeilevina, ainoastaan absurdeina ja tietysti leikkisinä (runoilija on terve, kun se leikkii). Nämä on sijoitettu osastoon kaksi, jossa on pakoitteella tuotettuja tai leikkiin ja peliin perustuvia runoja. Leikkisyydellä ja absurdilla ei ole minusta juurikaan tekemistä pakotteiden kanssa, pikemminkin aivan päinvastoin. Leikkivä runo nimenomaan pyrkii IRTAANTUMAAN pakotteista. VAPAUTUMAAN. Näin runolla voi olla myös jopa elämänpoliittista merkitystä foucault´laisessa mielessä.)


julkaistu Vastakaanonissa

Friday, October 28, 2011

Kirjamessuilla su 30.10. Takauma-standilla klo 11.30 & 13

11.30 Teemamaa Viro. Sillanrakentaja Maimu Berg. Rita Dahl. Kirjailija ja Suomen Viron instituutin kulttuurisihteeri Maimu Berg on tehnyt tinkimätöntä työtä maiden kulttuurisuhteiden hyväksi. Omassa tuotannossaan hän on käsitellyt mm. virolaisten ja venäläisten suhdetta.

13.00 Teemamaa Viro. Piret Saluri. Rita Dahl. Saluri on kääntänyt suomalaista proosaa viroksi, mm. Olavi Paavolaista, Mika Waltaria, Antti Hyryä, Paavo Haavikko ja Elina Hirvosta. ”Kääntämään oppii ainoastaan tekemällä. Kääntäminen on hidasta käsityötä”, sanoo Saluri.

Thursday, October 27, 2011

Aiheena ihmisluonto

Aiheena ihmisluonto

Kirjailija Anni Sumari pohtii kuinka ihmisyys voisi toteutua mahdollisimman täydesti positiivisessa ja negatiivisessa mielessä. Hänen laaja-alainen lukeneisuutensa ulottuu Raamatusta elämäkertoihin, maailmankirjallisuuden klassikoihin ja pornolehtiin. Varhaistuotantoaan varten kirjailija tutustui myös sadomasokismia käsittelevään kirjallisuuteen.

Rumuuden estetiikka näkyy sekä Sumarin proosassa että runoissa. Pari ensimmäistä kirjaa koostuivat makaabereja ja groteskeja aiheita käsittelevistä proosarunoista. Näissä teoksissa inhimillinen väkivalta sai fyysisiä ja henkisiä ilmaisumuotoja: minäkertoja roikkuu keskiaikaisissa teilirattaassa ja toisessa runossa paroni Siniparta tarkkailee viimeisintä uhriaan. ”Matala otsa” -runossa käsitellään rotuhierarkioita ja sitä, miten kätevästi ne sopivat ylempien rotujen aseman legitimoimiseen.

Henkisen ja fyysisen terrorin ja väkivallan kuvat eivät ole vähentyneet Sumarin runoista. Ihmisluonto ei ole kaunis, haavoittumiseen pitää olla aina valmis rakkaussuhteessa, mutta ihminen harrastaa terroria mikrosuhteiden lisäksi myös laajemmalla tasolla.

Sumarin runoudelle ja proosa koostuvat hybriditeksteistä, jotka liikkuvat runouden, proosan, esseen ja aforistiikan rajamaalla. Runoilija toteaa, että hybridimuoto on hänelle hyvin läheinen. Puhdas essee ei ole koskaan miellyttänyt Sumaria, koska sen muoto ei salli ironian toteuttamista.

Sumarin runoilmaisu on löytänyt oman uomansa erityisesti Tanssiva karhu –palkinnon voittaneessa Mitta ja määrä -kokoelmassa (Like 1998) ja sen jälkeen ilmestyneissä runokokoelmissa Sineriaani (Like 2001), Vuodet vetten päällä (Johnny Kniga 2003), Läpinäkyvä punainen (Johnny Kniga 2005) ja Valkoinen – arroganssi (Sanasato 2010).

Hänen Valitut runonsa ilmestyvät syksyllä. Ilmaisu on pistävän ironista, provosoivaa ja moniäänistä sekä vahvan omaelämäkerrallista. Runoilijalle kelpaavat materiaaliksi eletyn elämän lisäksi luettu kirjallisuus, koettu taide, filosofia, uskonnot, myytit ja tarvittaessa kaikki ylevästä alhaiseen.

Runojen puhujat vaihtelevat metafiktiivisestä kirjailijasta moralistiseen länsi-ihmiseen, hulluun ja melkein kaikkeen inhimilliseen näiden väliltä. Metafiktiivinen puhuja voi todeta materiaalistaan seuraavaa: ”ihmiset keksin / käytän apuna myös kasvi- ja eläintiedettä / ja sellaisten kielten sanakirjoja / joita en osaa.”

Kohti omaa ilmaisua

”Sarkofagissa (Like 1994) aloin pyrkiä pois proosarunosta kohti omaa runoilmaisuani, jonka olin tuolloin lakaissut maton alle."

1990-luvun kriitikkojen etsimiä modernismivaikutteita enemmän Sumariin on vaikuttanut eurooppalainen surrealismi ja esimerkiksi Samuel Beckettin tekstit ja näytelmät, joita hän on suomentanutkin. Sumari pitää myös Oscar Wilden ironiasta, Gustave Flaubert´istä ja Voltairen ja Diderot´n kaltaisista klassikoista.

”Suomi ei ole viktoriaaninen Englanti, vaikka toisinaan siltä tuntuukin. Ylenpalttinen viihdekulttuuri ja ihmisten kääriminen viihdemössöön. Kaikki on Kotikokkia, ja ihmiset juttelevat arkipäiväisesti kaikenlaisista asioista. Voltaire oli aikanaan hyvin pisteliäs, oikea skorpioni, joka kritisoi Candidessa kehitysaktivismin nimellä kulkevaa filosofista ajattelusuuntaa. Sen mukaan elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Myös Bertrand Russell teki Länsimaisen filosofian historiassaan selvää edeltävien filosofien virhepäätelmistä.”

Suurinta osaa Sumarin sympatisoimista ajattelijoista on omana aikanaan pidetty kerettiläisinä poikkeusajattelijoina, koska heillä oli keskivertoajattelun ylittäviä ajatuksia.”Esimerkiksi kirkkoisä Origenes päätyi uskomattomaan armo-oppiin, jossa pelastuvat minä, sinä ja saatana. Franciscus Assisilaisen köyhyyden veljeskuntaa pidettiin hullulaumana.”

Normatiivisuuden vastustaminen

Tekeillä olevaan uusimpaan kokoelmaansa, jonka työnimi on Kaikkein pyhin, Sumari on imenyt vaikutteita suomentamastaan Don Patersonin Varjojen kirjasta. Tuossa teoksessa häntä viehätti suvereeni aforismin ja proosarunon välisten raja-aitojen ylittäminen.

Uudessa kirjassaan Sumari käsitteleekin toistuvasti kysymystä plagiaateista:

”Kirjan ensimmäisessä versiossa oli minäkertoja, joka oli hyvin lähellä rajanylitystä. Varsinaisessa kokoelmassa käsitellään kipupisteitä eli mitä saa käyttää ja mitä ei, mikä on plagiaatti ja mikä ei-plagiaatti. Onko esimerkiksi suullisesti sanotun siteeraamisessa kyse tekijänoikeusrikkomuksesta? Tämä on tavallaan myös koe. Mielestäni voin perustella lainauksen käyttöä oikeudellani käyttää mottoa.”

Sumarin runot provosoivat usein kohti subjektiivisuutta, normatiivisuuden vastustamista ja oman yksilöllisyyden löytämistä. ”Normaalin säästän eläkepäiviksi”, toteaa runoilija, joka on antanut runoissaan puheenvuoron hulluille ja muille friikeille. Ihmisyyden täyteys edellyttää pikkuporvarillisista stereotypioista ja turvallisuutta luovista mielikuvista eroon pääsemistä. Elämän ottamista sellaisena kuin se sattuu vastaan tulemaan.

Ei ole yhtä rakkautta

”Euroopan läpi matkustavien kirjailijoiden yhteistä junamatkaa käsittelevästä Junanäytelmästä (Like 2001) lähtien totuin asenteeseen, että elämä on kirjallisuutta. Romaani alkaa realistisena, mutta muuttuu koko ajan unenomaisemmaksi subjektiivisen todellisuuden – rakkauden - vallatessa alaa. Romaanin taustalla on puolitoista kuukautta kestänyt suhde, jonka aikana unelmat, haaveet, väärinkäsitykset – ihmisen sisäiset illuusiot vahvistuivat. Varovainen ihminen pysyy maan pinnalla, eikä anna itsensä tempautua liiaksi subjektiiviseen maailmaansa.”

Rakkauden tarve on runoilijan mielestä yhtä syvällä ihmisessä kuin uskonnollisuuden ja henkisyyden tarve. Hän erottaa rakastumisen ja rakkauden tunteen toisistaan. Rakkaus on viisas tila, joka ulottuu rakkauden kohteen ulkopuolellekin. Jo Mitta ja määrä -kirjassaan (Like 1998) runoilija kehottaa minän ja sinän jatkuvaan vuoropuheluun, koska sinä eli esimerkiksi rakkauden kohde on aina uusi, katsojan vaihtuessa uusi.

”Jos autan yhtä ihmistä kehitysmaissa, voisin samalla myötätunnon määrällä auttaa sataa. Rakkaus tarjoaa väylän, jossa kaksi yksilöä voivat luoda maailman, joka on kaukana terrorin ja väkivallan maailmasta."

Sumarin runoissa kuvattu rakkaus on usein onnetonta, ja sidoksissa konkreettisiin paikkoihin. Rakkaus on erityisen vaikeaa erilaisilla turvalukoilla tai valvovalla yliminällä itsensä suojanneelle ihmiselle:

Noudatan ankaria sääntöjä.
Vanginvartija, ristikko otsaan uurtuneena
estää minua rakastamasta.
Yksittäiset persoonat ovat minulta kiellettyjä,
mutta Yhtä voin rakastaa, kaikkien muodostamaa Yhtä.
Rakkauden lopulla menen erämaahan, tavalla tai toisella;
ei mikään ongelma, aina seissyt toinen jalka erämaassa,
kuilun partaalla.

Miksi rakastaa ja kirjoittaa

Rakkauden syiden pohtiminen kiinnostaa myös inhimillisestä heikkoudesta ja haavoittuvaisuudesta kiinnostunutta Sumaria. Runoilija provosoi menemään toista kohti haavoittumisen uhallakin, koska toiset ihmiset tarjoavat mahdollisuuden erilaisiin tunteisiin: ”ihmisiin oli uskottava tai muuten / ei tule rakkautta, ei ole toivoa. / Onneksi meitä liikuttavat / toisten osoittama myötätunto, omatunto, sääli, / jopa heidän itsesäälinsäkin.” Tai: ”Miten ihmisiin voisi uskoa? / Heitä pitää koskettaa, vaikka / liha onkin mätää, pettävää.” Tai rakastajan näkökulmasta: ”Rakastajat makaavat kyvyttöminä, sanattomina, / sarvet jauheena, luut murskana.”

”On olemassa ainakin mystisiä, maallisia tai animaalisia syitä rakkaudelle. Mystiset syyt palautuvat kohtalouskoon, joka on vähintään yhtä vanha kuin vanhimmat tunnustetut uskontomme sekä tuli- ja esi-isäkultit. Rakastuminen ei silti ole mahdollista vain uskonnoista ja myyteistä kiinnostuneille; myös sivistynyt ateisti on yhtä altis rakastumiselle hullun lailla.”

Muusat ovat antaneet Sumarille yllykkeen kirjoittamiseen. Kirjailija ei ole kuitenkaan lainannut muusiensa repliikkejä, vaan käynyt ikään kuin dialogia heidän kanssaan. ”Dialogin henkilöt syntyvät rooleihinsa, nousevat kulisseista, kun tarvitaan”, on runoilija itsekin todennut.Mitta ja määrä -kokoelman runossa
”Kiteytyminen” todetaan, että ”rakkaus on aina feminiininen, myös silloin kun kohteena on mies.”

”Jos feminiininen mielletään herkäksi ja ainutlaatuiseksi, jos se viittaa naisen vaistoon, yiniin ja yangiin sekä hämärään, yöhön: johonkin, jota on suojeltava ulkomaailmalta, niin minusta monet ihmiset etsivät rakkauden kohteesta juuri tällaisia asioita.”

Runoilija provosoi kuitenkin unohtamaan romanttisen ajatuksen rakkauden ainutlaatuisuudesta ja hyväksymään reilusti sen, että rakkaus on altis muutoksille ja sen kohteet ovat monet. Näin säilyy hengissä varmemmin.

Rita Dahl on viisi runokokoelmaa ja kolme tietokirjaa julkaissut kirjailija, VTM, FM. Hänen viimeisin runokokoelmansa on Bel canto nieriöille (Kesuura 2010).

julkaistu Hiidenkivi 5/2011:ssä

Tuesday, October 18, 2011

Kohtalokas Kanadan-matka

Kohtalokas Kanadan-matka
Teksti Rita Dahl


Idea kustantamon perustamisesta syntyi kohtalokkaalla Kanadan-matkalla, jossa Uudenmaan kirjoittajat ry:n puheenjohtaja Eija Tuomela-Lehti osallistui Artsperience-taidekesän luovan kirjoittamisen kursseille. Kesuura viettää tänä vuonna 20-vuotisjuhlaa.

Kustannusmaailma Yhdysvalloissa ja Kanadassa on toisenlainen; suuremmille kustantamoille pyrkivät kirjailijat tarvitsevat agentin kustantajalle pääsemiseksi. Meille Suomeen agentit ovat rantautumassa hyvin pienessä mittakaavassa vasta 2010-luvulla. Erityisesti suurten kustantamoiden kirjailijat käyttävät agentteja etsiessään kirjoilleen kustantajia ulkomailla.

Kahdenkymmenen vuoden aikana Kesuura Oy on julkaissut lähes 200 kirjaa yli 50 kirjoittajalta. Monet ovat useamman kuin yhden kirjan luojia. Joillekin on siunaantunut paikallista julkisuutta, toisista on kuultu myös valtakunnallisen median kautta.

»Musiikkimaailmassa pieniä levy-yhtiöitä on ollut jo pitkään. Niitä alkoi syntyä, kun musiikintekijät halusivat itse valvoa tuotantoprosessia ja pitää kaikki langat omissa käsissään. Kustannusmaailmaan ne tulivat vasta 1990-luvun alussa, jotkut pelkkinä kirjapainoina, toiset täyden palvelun kustantamoina, jotka tarjoavat kaikkea toimitustyöstä painamiseen ja ulkoasun suunnitteluun ja toteutukseen asti», sanoo Eija Tuomela.

Kesuura tekee yhteistyötä myös muiden kustantamoiden ja yhdistysten kanssa, tuottaa kirjoja muille ja tarvittaessa toimii agenttina ja kykyjenmetsästäjänä sekä ideasampona. Kesuuran julkaisema kirja voi olla myös työnäyte. Kesuuran kirjat eivät ole aina välttämättä automaattisesti kirjakaupan hyllyssä, kuten eivät muidenkaan pienkustantamoiden kirjat. Mutta tilaamalla niitä saa takuuvarmasti. Kirjoja voi kysyä myös kirjailijoilta ja kustantajalta.

Riskit jaetaan

Kesuuran kirjat ovat usein jaetulla riskillä tuotettuja. Kirjailija lunastaa sovitun määrän kirjoja, jotka hän myy ja jakelee parhaaksi katsomallaan tavalla; Kesuura vastaa kirjojen tukkumyynnistä, jotta kirjat ovat kirjakauppojen tilattavissa ja tiedot tiedostoissa. Osa kirjoista on täysin omakustanteita, mutta jokainen kirja toimitetaan; Eija Tuomela korjaa kielioppivirheet, tarjoaa kielenhuoltoa ja keskustelee sisällöstä tekijän kanssa ystävällisesti kunnioittaen kirjoittajan omaa ääntä. Puhtaat omakustanteet ovat usein esimerkiksi omalle suvulle kirjoitettuja sukutarinoita tai muita suppealle kohderyhmälle tarkoitettuja erikoisteoksia.

»Minä olen sellainen idealistinen hullu, että julkaisen kirjan, vaikka tiedän sen myyvän vain 15 kappaletta, jos teksti on hyvä. Vain sillä on merkitystä. Uskon, että sellainen teksti kertoo meidän ajastamme aikanaan esimerkiksi tutkijoille jotain sellaista, mitä ei näe bestsellereistä. On sietämätön ajatus, että tulevaisuudessa tutkijoilla olisi käytettävissään vain suurten kustantajien myyntimenestyksiä. Osa tämän ajan pienten ihmisten pienistä ajatuksista jäisi piiloon ikuisiksi ajoiksi, ellei niitä kirjattaisi johonkin muotoon. Kuka pystyy sanomaan, mikä kirja tulee olemaan meidän aikamme tärkein tulkki? Eihän Aleksis Kiveäkään aikanaan painettu kuin 75 kappaletta. Jos nuo harvalevikkiset näytelmät olisi jätetty julkaisematta, miltä kirjallisuutemme tänään näyttäisi?»

Tuomela kertoo esimerkiksi Muupe Horton proosarunokokoelman Köyhä-Matti myyneen vähän, mutta tarkkasilmäisen valtion kirjallisuustoimikunnan nostaneen sen valtion laatutuettavien kirjojen listalle.

»Joku siis todella tarkkailee ja lukee ilmestyviä kirjoja, eikä vain tuijota myyntilukuja! Köyhä-Matti ilmestyi vain vähän koulusurmien jälkeen ja kuvaili koulukiusatun ampujan mielenliikkeitä kuin tuo kamala tapahtuma olisi jo ollut totta kirjoitusaikana. Horton teksti on niin eriskummallista, etten mitenkään voi kuvitella suurten kustantajien ryhtyvän niin omituiseen ja työlääseen toimitustyöhön vain muutaman kirjankappaleen tähden. Siihen vaaditaan mustan huumorin tajua, nöyryyttä ja uskoa johonkin, mitä muut eivät näe. Vielä.»

Laatu ennen kaikkea

Kesuuralla on tavallinen julkaisukynnys: Eija Tuomela valitsee julkaistavat kirjat nimenomaan laatua silmällä pitäen. Kesuuran tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluu muun muassa proosaa, runoja, aforismeja, esseitä ja novelleja julkaissut Olli Hyvärinen. Suomen aforismiyhdistys valitsi Hyvärisen kirjan Vielä kerran tulee toisenlainen aika vuoden 2007 aforismikokoelmaksi.

»Käsikirjoituksia tulee Kesuurallekin enemmän kuin yksi ihminen ehtii lukea. Ei ole mitään mahdollisuuksia julkaista läheskään kaikkea. Julkaisemme seitsemästä kahteentoista kirjaa vuodessa, emmekä pysty enempään, vaikka käytämmekin myös ulkopuolisia lukijoita.»

Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opintojen lisäksi Pekka Halosen akatemiassa kuvataiteen syventävät opinnot suorittaneen ja Seurakuntaopiston kuvallisen viestinnän linjan käyneen Tuomelan uusin aluevaltaus on kuvataidegallerian perustaminen Käpylään entisen jalkinekorjaamon tiloihin yhdessä galleristina toimivan poikansa Esko-Jaakko Lehden kanssa. Galleria Suutarissa nähdään vaihtuvia näyttelyitä ja tila soveltuu myös runo- ja musiikki-iltojen pitämiseen. Kesuuran omat kirjailijat ja muut kirjoittajat voivat hyödyntää tilaa runoutensa tai proosansa levittämiseen.

kesuura@hotmail.com

/// NOSTOJA

»Musiikkimaailmassa pieniä levy-yhtiöitä on ollut jo pitkään.»

Kesuuran kirjat ovat usein jaetulla riskillä tuotettuja.

»Joku siis todella tarkkailee ja lukee ilmestyviä kirjoja, eikä vain tuijota myyntilukuja!»



/// BOKSI

Ensimmäinen rauhanturvaajapataljoona
Teksti Rita Dahl

Roope Alftan on keskittynyt romaaneissaan erityisesti kokemuksiinsa ensimmäisessä Kyprokselle lähetetyssä rauhanturvapataljoonassa.

Roope Alftan on käsitellyt aihetta muun muassa kirjoissaan Våra gossar på Cypern (Rauhan soturit), Sinisen baretin tango, tarinakokoelmassa Ensimmäinen pataljoona. Kyproksella rauhaa turvaamassa 1964 (Kesuura 2006) sekä kuunnelmassaan Sopimaton käyttäytyminen. Tekeillä on Alftanin päiväkirjoihin, pakinoihin ja muun muassa viranomaisille kirjoitettuihin kirjeisiin perustuva Sopeutumaton sotilas, joka ilmestynee Kesuuran julkaisemana vielä tänä vuonna. Alftan on käsitellyt erityisesti jääkäri Matikaisen tapausta. Tämä sai surmansa yöllisessä hyökkäyksessä turkkilaisten kylän puolustajien luodeista. Alftanin mielestä ensimmäisen komppanian toiminnassa oli monia epäkohtia.

»Suomalaista partiota ammuttiin sen palatessa pelloilta, missä se oli valvonut sadonkorjuuta. Bensatankkiin tuli reikä. Pataljoonan komentaja käski mukaansa taisteluosaston ja panssariautot, koska hän halusi rankaista ampujia. Tuli yö ja suomalaiset harhailivat tasangolla autojen valot välillä sammutettuina. Lopuksi heitä ammuttiin turkkilaisesta kylästä, jotka näkivät heidän lähestyvän kreikkalaisen kylän suunnasta. Matikainen sai surmansa. Hyökkäys oli vastoin YK-ohjeita, jotka kieltävät hyökkäyksen ilman lupaa. Hyökkäysluvan pitää tulla esikunnan ja yhteysupseerien kautta.»

Alftan löysi tapahtuneesta niin monia epäkohtia, että se on inspiroinut hänet kirjoittamaan monta kymmentä romaania, kuunnelmaa tai tarinakokoelmaa.
»Muun muassa auton valoja ei saa sammuttaa. Tapahtuneesta laati raportin pataljoonanupseeri, joka oli mukana suomalaisten hyökkäyksessä. Lautakunta totesi: mitään laitonta ei ollut tapahtunut. Suomalaiselle medialle asiasta tiedotettiin suorastaan valehtelemalla. Meitä asiasta tietäviä velvoitettiin pitämään suumme kiinni. Minä en pitänyt.»

Tyypillinen YK-kantahenkilökunnan upseeri tai aliupseeri oli kielitaidoton, eikä pystynyt toimimaan välittäjänä ristiriitatilanteissa puutteellisen kulttuurintuntemuksen vuoksi. Alftan oli ainoa, joka kykeni komppaniassaan tulkkaamiseen. Miehistön menettäessä luottamuksen päällystöönsä syntyi henkilöristiriitoja ja muita ongelmia. Kansallisarkistossa on laaja arkisto rauhanturvaajien sukupuolitaudeista, alkoholismista, sekoamisista, varkauksista, vartiorikoksista ja tappeluista.

»Kohtasin vain yhden majurin, jonka osaaminen ja taidot hoitaa vaikeaa välitystehtävää osapuolten välillä oli kunnioitusta herättävää. Hänkin jätti eropaperit kahden kuukauden jälkeen. Muut olivat heikkoja ja tarrautuivat kiinni armeijan ohjesääntöihin ja sotilashierarkiaan.»

Alftan on toki käsitellyt muitakin aiheita kuin epäonnista ensimmäistä komppaniaa. Muistelmaromaani Toista luokkaa (Kesuura 2009) keskittyi Alftanin yläluokkaiseen lapsuuteen Tampereella. Helmi-maaliskuussa Alftanilta ilmestyi luonnonsuojeluaiheinen Keinupuu, jolla hän voitti Unicefin kirjoituskilpailun Japanissa. Kirjan kuvittaa hyvinkääläinen media-alan opiskelija Katri Järvenpää.


/// NOSTOJA

Roope Alftanin mielestä ensimmäisen komppanian toiminnassa oli monia epäkohtia.

Tyypillinen YK-kantahenkilökunnan upseeri tai aliupseeri oli kielitaidoton.



///// BOKSI

Murteesta marginaaliin
Teksti Rita Dahl


Seija Mustaneva tuli Kajaaniin opiskeltuaan ensin Hämeenlinnassa Wettwroffilla. Sairauden vietyä työkyvyn hän löysi uuden elämän kirjailijana.


»En ole junan tuoma, vaan tulin Pohjanmaalta Kankaan linja-autolla viivasuoraa Kokkola-Kajaani-tietä pitkin ja muutuin Kärsämäen ja Pyhännän välillä pöhölöstä pölijäksi.»

Seija Mustaneva ehti työskennella viisitoista vuotta käsityönopettajana ennen kuin sairaus vei hienomotoriikan käsistä ja vaikeutti myös puhumista, näkemistä ja kävelemistä. Hän jäi eläkkeelle 38-vuotiaana. Ystävä houkutteli Mustanevan kirjoittajapiiriin. Aluksi hän oli siellä kuunteluoppilaana, koska kynnys kaunokirjallisen tekstin tuottamiseen oli korkea. Vihdoin joidenkin dramaattisten tapahtumien jälkeen runosuoni alkoi pulputa ja Mustaneva vei ensimmäiset tekstinsä ruodittaviksi.

»Äitini jäämistöstä löytyi päiväkirjoja ja sotilasmuistivihkoja 1930-40-luvuilta. Tämä johti sukukirjan kirjoittamiseen: aloitin mummojeni ja pappojeni elämistä ja jatkoin vuosituhanteen vaihteeseen. Mukaan tuli neljä-viisi sukupolvea. Halusin tallentaa kirjaan myös lapsuuteni ajan tunnelman ja kielen omien muistojeni pohjalta. Anja Vähäahon ja Liisa Enwaldin asiantunteva ohjaus auttoi minua kirjoittajana paljon eteenpäin. Oman sukuni tarina on myös sukupolvitarina; 1900-luvun historia koskettaa jokaista sukua.»

Sukukirjan ohella alkoi syntyä vapaampia runomuotoisia tekstejä, joiden Mustaneva oletti olevansa vain itseään varten. Hän tunnisti kuitenkin runoilmaisun omaksi lajikseen ja hakeutui Oriveden opiston kirjoittajakursseille saadakseen vahvistuksen asialle.

»Heti alussa sain kannustusta, mutta hulluja murteella kirjoitettuja pöytälaatikkotekstejä en uskaltanut näyttää. Kerran otin niitä mukaan, opettaja nappasi niihin kiinni ja sanoi: Näistä teet ensimmäisen kokoelmasi. Läpireikätalo (Myllylahti 2005) kertoo 2-12-vuotiaan tytön elämästä 1950-60-luvuilla. Aloin nähdä tekstin myös monologina näyttämöllä. Sinä vuonna täytin loppuvuodesta 50. Päätin pitää Linnan juhlat Sissilinnassa, jossa on nykyään Kajaanin kaupunginteatterin pieni näyttämö. Otin yhteyttä silloiseen teatterinjohtaja Ilkka Laasoseen, joka tutustui teksteihini, innostui ja auttoi minut esiintyjän tielleni. Esiintyminen jatkuu edelleen.»

Runoista syntyi kirjatrilogia, johon kuuluvat myös Tamburiinin tahisa (Myllylahti 2006) ja Äitin kiintiät silmukat (Myllylahti 2007). Esityksiä on nähnyt lähinnä Kainuussa ja Pohjanmaalla. Eräs kohokohdista oli 2008 talomuseoissa kiertänyt Samanlaine ku muukki –esitys, jonka oli ohjannut Aila Lavaste. Suurin kiitos oli, kun 90-vuotias mummo tuli esityksen jälkeen kommentoimaan: »Kiitos! Tässä on kaikki, mitä olen elämäni aikana kokenut.»

Mustanevan neljännessä runokokoelmassa Marginaaliin kirjoitetut (Kesuura 2010) ääneen pääsevät otsikon mukaisesti normaalisti syrjään sysätyt ihmiset: työkyvyttömät, mielenterveyspotilaat, taiteilijat ja muut kylähulluiksi leimatut.

»Lähtökohta näille runoille on ollut oma sairastuminen ja sen myötä tulleet kokemukset. Olen ollut mukana vammaisjärjestötoiminnassa, kulkenut kuntoutuksissa, tutustunut moniin ihmisiin ja heidän tarinoihinsa, joutunut taistelemaan paikastani ja oikeuksistani yhteiskunnassa, etsinyt ja löytänyt oman tapani selvitä ja elää edelleen. Kirjan sivuilla ovat esillä hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvoivat, mutta kumpi on vammainen – ihminen vai yhteiskunta? Kirjassa mennään silti valoa kohti pää edellä ja taide taittaa elämän ja antaa sille uuden suunnan.»

Raimo Leinosen kuvat maan haavasta ja Hyrynsalmen Hiidenkirkosta, jonka pohjalla on ikuinen jää, sitovat teoksen Kainuuseen ja Hyrynsalmelle – peräänantamattomuus tulee tekijän pohjalaisista juurista.

»Kuvat puhuvat samaa kieltä runojeni haavoitettujen ihmisten ja vammaisen yhteiskunnan kanssa. Runot ovat hautuneet 1990-luvulta saakka ja käyneet läpi monta muokkauskierrosta. Mietin pitkään julkaisenko näitä ollenkaan. Mitään valitusvirttä en ainakaan halunnut tehdä. Tutustuin Eija Tuomelaan, näytin runojani hänelle ja kirja alkoi muotoutua. Hän näki minua selvemmin teoksen rungon – taide joka on säilynyt elämässä mukana, vaikka fysiikka on välillä pettänyt.»

Paula Tapionmäki on dramatisoinut ja ohjannut kirjan pohjalta kirkkoesityksen Odotit polkuni puolivälissä – sanoja ja säveliä kolhiintuneille. Ensiesitys oli tammikuussa 2010 Kajaanissa ja teos nähtiin viime vuonna myös Runoviikko Off´issa Kajaanin kirkossa.

/// NOSTOJA

Sukukirjan ohella alkoi syntyä vapaampia runomuotoisia tekstejä.

Kumpi on vammainen – ihminen vai yhteiskunta?

Julkaistu Kulttuurivihkot 3-4:ssa

Friday, October 14, 2011

Runoja

Eteinen

Vähintään taidemuseon johtaja piilottelee takataskuissaan varastettuja kinkkuja, koska ne on tarkoitettu seuraavan päivän näyttelyyn. Ulkomainen konsultti käy kilistelemässä raha-arkun lukkoa pohtien kuinka saisi liikutettua osan kilinästä mantereen yli Guggenheimin johtajille: he kärkkyvät kieli himosta vetisenä valtionkassasta vedeltyjä lihasiivuja, mahdollisuutta jatkaa omien taidekokoelmiensa laajentamista. Illan isäntä, harvahampainen kalju mies, kilisyttelee valtion kassan avaimia virkamiesten silmien edessä. Tie kohti valtavia elimiä on auki. Ovi sulkeutuu kaikkien nenän edessä.



Oikeussali

Tuomarit jakavat ruumiinosia tammisen pöydän ääressä.
Paksulta lakikirjalta puuttuu nenä, toiselta silmä,
tuomareiden ruumiinosat yltävät kattoon asti.
Kun he nostavat hikisiä hattujaan,
kesälomat alkavat.
Paksu lakikirja lojuu pöydällä käyttämättömänä,
kesälomat eivät ole alkaneet.
Asiakkailta puuttuu usein nenä.
Tuomareiden ruumiinosat ovat tallella,
oikeudenkäynnin aikana he nostavat hattujaan.
Kunnianarvoisuus on taattu kun hiki valuu.





Juhlasali

Juhlasalissa tumma kaviaari kiiltää, lakeerikengät
näkevät naisen helman heilahduksen.
Kameran silmä avautuu ja sulkee sisäänsä
laulajattaren, linnunluut & klassikot
epäilemättä. Kirkollinen hiippa häivähtää.




Promootiosali

Jykevällä karttakepillä tohtori osoittaa merkkihenkilöitä.
Nämä avaavat suunsa, alkavat loksuttaa.
Professorien kilpajuoksu kuluttaa portaita.
Yleisö on jähmettynyt kivisiin penkkeihin.
Lehteriltä lausutut sanat ovat vasikan suusta
pudonneita kultarahoja, katoavat
äärimmäisellä nopeudella.





Makuuhuone

Sängyllä istuvat rahamiehet etsivät liivejä. Naisten pyrstöjä ei kukaan pysty sammuttamaan. Mesenaatti anastaa makuuhuoneen avaimen, korvaansa rapsuttamalla taikoo esiin ihmeellisiä seteleitä. Naisen paljasta selkää metsästetään kaiken aikaa kaikkialla. Liivit hakeutuvat kohti dollareita; tämä liike pitää maailmaa yllä. Liivit avautuvat automaattisesti, käsi hakeutuu kohti pehmeää kumpua, joka muistuttaa ajasta jolloin vaunuista näki vielä koko maailman.




Huvipursi

Auringon värjätessä meren siniseksi huvipursi lipuu rantaan. Pukuasuinen mies ja hänen vaimonsa nielevät rasvaisia makkaroita, huuhtelevat samppanjalla, pyyhkivät suun pöytäliinaan. Hiljaisuuden rikkovat purtta ympäröivillä kivillä maleksivat lokit. Avioparin silmän välttäessä ne nousevat siivilleen, sieppaavat pöydässä tirisevän makkaran. Saadakseen sen takaisin aviopari on valmis mihin tahansa rikollisiin tekoihin.


julkaistu Kulttuurivihkot 4/5:ssa

Tuesday, October 11, 2011

Etruskiruumis

Etruskin ruumis

Etruskin ruumis on joustava, se on sopusuhtainen ja fyysisesti hyvin kehittynyt runsaiden ruumiinharjoitusten ja luonnollisen metsässä käynnin ansiosta. Kuvassa etruski keihästää jalon metsäneläimen, olkoon vaikka kauris, ja jakaa saaliinsa demokraattisesti kaikkien perheenjäsentensä ja jopa tuttaviensa kesken. Etruskien jalomielisyys on jotakin ennenkuulumatonta, luontaista hengen syvyyttä ja halua välittää aivan lähimmistään, joskus jopa hieman kaukaisemmistakin henkilöistä. Kunpa etruskien aikaiset ihanteet olisivat edelleen voimassa!

Etruski on ihanteellinen alkuihminen, joka tuotti ruokaa riittävästi omiin tarpeisiinsa, eikä koskaan harrastanut ylenmääräistä mässäilyä rajoitetuilla luonnonvaroilla. Etruski ei varastanut toisilta, koska hänellä itsellään oli riittävästi. Hän ei tuntenut vetoa naapurinsa omaisuuteen, puolisoon eikä muuhunkaan maalliseen, ellei ollut kyse aistinautinnoista. Niitä etruskit osasivat tosiaan arvostaa. Sata suudelmaa, tuhat suudelmaa etruskin antamana.

Etruskinainen oli ruumiinrakenteeltaan vanttera, hieman karhumainen, mutta aistillisessa mielessä viehättävä ja aina halukas sukupuolten väliseen telmintään. Hän on varsinainen Vestan neitsyt, joka on tosin jo neitsytlupauksensa unohtanut. Solidaarinen jakaminen on lähimpänä hänen sydäntään, joka on tosi iso, ellei suorastaan avara. Etruskinaista pidetään modernin naisen esikuvana: hän hallitsi koko kotitaloutta feminiinisen järkevin ottein. Etruskinainen oli perheenpää, ja usein oli juuri hänen ansiotaan, että perheen elämä pysyi kohtuuden ja säädyllisyyden rajoissa. Etruskinaisen luoma laintaulu keittiön seinällä sopi koko perheen lakikokoelmaksi. Joustoakin siitä löytyi: ihminen on tehty syömään, juomaan, ja nauttimaan luonnon antimista.

Etruski ei tuntenut vielä myöhempien aikojen ihmisten kehittämää tuhovimmaa, jonka nimissä kaatuvat rakennukset, ja pahimmassa tapauksessa luonto sekä ihminen itse. Etruski ei ole kaikesta huolimatta patsasmainen, kuollut pysti muinaisten raunioiden kupeella, vaan elävä, hengittävä ja poukkoileva lihasta, luista ja ytimistä koostuva inhimillinen kokonaisuus, joka elää harmonisessa suhteessa yhteisöönsä ja ympäristöönsä. Hän on juuri sellainen ihminen, jollaisia kaikki ihmiset olisivat, jos he ymmärtäisivät hyvin omat etunsa.














Kenelle kellot soivat

Kenelle kellot soivat sunnuntaina puolenpäivän aikaan
Mazzano Romanossa, noin 40 kilometrin päässä Roomasta?
Ne soivat sinulle, juuri sinulle, mutta
sinä et vastaa. Olet liian ajatuksissasi,

aivojesi poimuihin on kaatunut hiekkaa ja pikkukiviä, mahasi
on täynnä pasta al pomodoria ja vahvaa espressoa,
kuinka voisitkaan vastata kellon kutsuun?

Sydän keskipäivällä kirkonkellon halkaisemana, Quasimodoa uudelleen
muotoiltuna, me olemme heikkoja kuin tinasta valettu kello, panssaroituja
ja moitteettomasti käveleviä muotinukkeja vailla sisäistä hehkua
joka on joenvarren liaaneille ja vesistökasveille niin luonnollista.

Tuuli murisee nurkissa, ensimmäinen todellinen myrskypäivä koettelee
kattoa ja rakenteita, heittelee ikkunaluukkuja
miten
sattuu

elimiä se ei liikuta sentään mihinkään, ne
ovat hyvin paikoillaan ja paikannetuja, sisäelämä ulkoisesta
tarkasti erotettuna.

Päivä kuluu leppoisasti television katselun, lukemisen ja kirjoittamisen kesken
jaettuna. Myrsky ulvoaa, mutta aina ulkona, ei koskaan sisällä.
Kenpä tietäisi, koska tulee lopullinen myrsky? Myrsky, joka kaataa puut
erotuksetta, räjähdys voimalassa, viimeinen sulanut napajäätikkö

Mitä tarvitaan heräämiseen? Paljon enemmän kuin yksi erinomainen aamukahvi.
Ukkosen halkaisema kattohirsi?

Äkkiä on ilta. Se on sysipimeä ja äänetön, kuin hyvin suuren ja lopullisen
myrskyn jäljiltä. Sydän kohtalokkaasti kahtia halkaistuna. Viimeinen huuto




kaukaiseen avaruuteen

Thursday, September 29, 2011

Takuuvarma turvapaikka -kolumni

Takuuvarma turvapaikka

Toisen maailmansodan jälkeen filosofit kysyivät, onko runous enää mahdollista. Haluan vastata Oslon tapahtumien jälkeen: runouden on oltava mahdollista, sen on vain kannettava suurempaa taakkaa kuin koskaan ennen.

Suomen, Ruotsin ja Norjan pääministerit laativat yhdessä kannanoton, jossa todettiin Oslon terroriteon olleen hyökkäys pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja arvoja vastaan. Terroritekojen tuomitseminen on hyvin ja oikein, vaikka toki on vaikea asettaa mitään yhteiskuntajärjestelmää toisen yli. Huolestuttavampaa on se, että pääministerit, presidentit ja puoluejohtajat julkistavat kannanottoja, joiden mukaan vihapuheelle ei ole enää annettava tilaa. Totta onkin, että vapauteen kuuluu aina vastuu. Varmasti kansanmurhaan tai tiettyä kansanosaa vastaan kohdistuva propaganda on vihapuhetta. Entä mikä muu?

Sananvapauden rajoituksilla ja kielloilla ei kuitenkaan taistella tehokkaasti terrorismia vastaan, ei silloinkaan kun on kyse sen äärimmäisestä käytöstä: vihapuheesta. Ne, jotka haluavat lausua mielipiteitään, löytävät uudet lausumisen väylät. Äärimmäistä vihapuhetta, joka tuomitsee etniset ja muut ryhmät tai hyökkää tiettyjä arvoja vastaan pidetään yleisesti länsimaisen yhteiskunnan arvojen vastaisena. Jos tuomitsemme vihapuheen, meidän on määriteltävä, mitä sillä tarkoitamme.

Oslon tapahtumat ovat taas yksi osoitus siitä, että olemme palanneet viktoriaaniseen moraalisen närkästyksen aikaan. Uudeksi muodiksi on tullut ”suvaitsevaisuus”, josta on tullut ”sivistyneen eurooppalaisen keskiluokan yleinen moraalinen koodi. (Täsmennettäköön: Oslon terroriteko itsessään on äärimmäinen ja tuomittava isku normaalia yhteiskuntajärjestystä vastaan, ja tällaisista teoista pitää seurata hyvin tiukka rangaistus.)

”Hyvän”, tiedostavan ja liberaalin länsikansalaisen normatiiviseen rooliin kuuluu toimia moninaisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta puhuvana moraalinvartijana, tai hän poikkeaa ihanneroolistaan ja saa osakseen ”kriittisen massan” vihan ja paheksunnan. ”Moninaisuutta” kannattava, tiedostava eurokansalainen ottaa aktiivisesti kantaa ydinvoimaan, energiaratkaisuihin ja ympäristökysymyksiin yleensä, uskontoihin, seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin, köyhien asemaan, Oslon tapahtumiin. Närkästyminen yhdistää yksilöitä ja valtioita. Minuakin.

Yleisen närkästyneisyyden aalto löi kansakunnan köliin Breivikin manifestista löytyessä viittauksia Jussi Halla-ahon anti-jihadistisiin ajatuksiin ja PerSuihin, joita Breivik ylisti eräänä Euroopan järkevimmistä puolueista, mitä tulee maahanmuuttokantoihin. SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimukseen Halla-ahon erosta yhtyivät monet poliitikot, tai jos eivät vaatineet eroa, toivoivat tiukkaa yleistä sensuuria vihapuheelle. Eroa olivat vaatimassa myös monet ”suvaitsevaistoon” itsensä mieluusti lukevat älymystön edustajat.

Ennustan, että suvaitsevaisuutta ja länsimaisia perusarvoja viljellään tiheään seuraavalla vuosikymmenellä. Jotta tilanne menisi entistä skitsofreenisemmaksi, sananvapaudesta puhuvat niin suvaitsevaiston kuin suvaitsemattomien edustajat. Kaikki kertovat pyrkivänsä samaan kultaiseen päämäärään: länsimaisen demokratian perusarvojen, sananvapauden ja moniarvoisuuden puolustamiseen.

Tällaisessa tilanteessa vain runous vastaanottaa rajattomasti kaikki. Se on ”suvaitsevaisista suvaitsevaisin”, vaikka ei tunnistakaan koko suvaitsevaisuus-sanaa.

Uusviktoriaanisen ajan turva-paikka

Kun maailma on suuressa muutoksessa, ihmiset ovat epätoivoissaan ja valmiita unelmansa vuoksi melkein mihin tahansa epätoivoisiin tekoihin, ihmisten päänsisäistä maailmaa alkavat hallita erilaiset turvattomuuteen liittyvät uhkakuvat. Ne muuttuvat kieleksi, retoriikaksi.

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on lopultakin kaikkien kiistojen aiheuttaja, siihen palautuu myös Breivikin pelonaihe ”Euroopan islamisoitumisesta” eli hallitsemattomista muuttoliikkeistä. Ne liikkuvat sittenkin, mutta eivät vain yhteen suuntaan, vaan kaikkialle.

Nomadien maailmassa runous voi olla ainoa todellinen pako-paikka, maa-ilman rakennuspaikka, oma kielensisäinen asuinpaikka (habitaatti) ja rajaton pakolaisten vastaanottokeskus. Kun ympäröivää maailmaa hajotetaan, tuhotaan tai muunnellaan tuottohakuisin odotuksin, runous pystyttää kodan keskelle Fifth Avenuea tai Avenida Paulistaa ja kerää yhteen heimot taustasta riippumatta.

Runous vain avaa kielikeitaansa janoisan nomadin nautittavaksi. Toki nomadilla ja runolla on oltava joku yhteinen kieli päästäkseen yhteiseen vuorovaikutukseen asti. Silti federalisoituneessa maailmassa kaikesta kielet ja kulttuurit mukaan lukien on tullut runojen kierrätystavaraa: materiaaliksi käyvät yhtä hyvin eri kielet, (internetin) löytötavara kuin mikä tahansa muu irtotavara.

Kansallisvaltio on tällaisessa maailmassa ainoastaan pelinappula, jota eri tahot käyttävät omien tarkoitusperiensä edistämiseen. Kansakuntaa käytetään niin ”maan ja kansallisen edun”, ”sananvapauden”, ”uskonnonvapauden”, ”oikeudenmukaisuuden”, ”demokratian” kuin ”tasa-arvon” edistämiseen. 1800-luvulla kansakuntamme ollessa nuoren sivistyneistön – joihin lukeutuivat tuolloin myös runoilijat - oli oikeasti tarpeellista yrittää määrittää, mikä on suomen kieli ja ketkä sen käyttäjiä, kansaa.

Määrittely-yrityksillä pyrittiin rajanvetoon meidän ja muiden välille. Tasaisin väliajoin 1800-ja 1900-luvuilla on ilmennyt tarvetta vastaavalle ”henkiselle protektionismille”, jota me-he-jaot edustavat. Oman identiteetin suojelemisesta on tullut taas ajankohtaista.

Tällaisessa maailmassa vain runous on parhaimmillaan ainoa paikka, jonka hehkuun ovat tervetulleita kaikki luokasta, etnisestä taustasta, rodusta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta tai mistään muusta perinteisestä jakolinjasta huolimatta. Rajattomuus on runouden perinteistä osaamisaluetta.

Runous ei voi koskaan olla maahanmuuton eli stabiilin tilan kannalla; se on aina palveltava maastamuuton, eli identiteetin juoksevuuden, muuttuvuuden ja siis jatkuvan pakolaisuuden intressejä. Näin ymmärretty runous kantaa eettistä vastuuta. Se on aina uutta kotimaata etsivien puolella.

Sanan-, ilmaisu-, kokoontumis- ja muiden ihmisoikeusjulistuksissa ja sopimuksissa taattujen kauniiden perusvapauksien muuttuessa 2000-luvulla universaalisti persuvapauksiksi runous ottaa harteilleen suuremman vastuun kuin koskaan; vastuun ihmishengistä, heidän identiteettinsä koossapitämisestä tai hallitusta hajottamisesta.

Epätoivoiset ihmisten ylittävät kansallisvaltioiden rajoja laillisin ja laittomin keinoin ja riskeeraavat elämänsä. Ristiriitatilanteessa runo on harvoja puolueettomia ja epäpoliittisia tiloja.

Runoa lukiessa jokainen luo oman kansalaisvaltion, jossa ei ole hallitsijoita eikä hallittuja. Runo on vallasta ja kontrollista vapaa tila. Runon typologisesti villissä tai tarkasti harkitussa, geometrisessä tilassa lukija saa temmeltää vapaasti passitta, viisumitta tai kulkuluvatta. Jokaisen säkeen lupaus on juuri sen verran kuin jokainen siitä saa tulkinnallisesti irti tai on saamatta.

Rita Dahl

on kirjailija, joka on julkaissut viisi runokokoelmaa, neljä tietokirjaa, viimeisimpänä Savukeitaan Rio de Janeiro, Salvador ja muu Brasilia, ja yhden käännöksen. Hän on koulutukseltaan valtiotieteiden ja filosofian maisteri, ja hän ei ole koskaan myötäillyt ”virallisen vallan” näkemyksiä sananvapaudesta.

julkaistu Ydin 3/2011:ssä

Wednesday, September 28, 2011

Rita Dahl traz Pessoa à Casa da Escrita


Rita Dahl traz Pessoa à Casa da Escrita
Terça, 27 de Setembro de 2011
por Acabra .Net



A Casa da Escrita abriu as portas para um encontro com a escritora e jornalista finlandesa, Rita Dahl, numa sessão íntima que combinou poesia portuguesa e finlandesa, a obra da autora e interpretações de canto lírico. Por Beatriz Martins


Numa apresentação breve da sua obra, a autora, formada em Ciências Políticas, descreveu um percurso profissional dirigido à poesia, com um trabalho sobre Fernando Pessoa apresentado na Universidade de Helsinquía: O Mito Romantico-Modernista dos Heterónimos. Sobre este autor, a escritora afirma ter sido “uma pessoa bem ambígua: num lugar um pouco só, como as suas personagens, noutro lugar com uma vida bem ativa”.

Rita Dahl tem já 5 obras de poesia originais publicadas, alguns livros sobre as suas viagens por Portugal, Brasil, Nigéria, entre outros países, e várias traduções de autores portugueses, assinadas por si.

Num segundo momento, o encontro enveredou pela leitura de poemas da escritora, na língua original, em português e em inglês: “O Inferno”, “El coracón del tiempo”, “Uma rosa, também uma rosa”, entre outros.

Permitindo um conhecimento mais aprofundado sobre a escritora e jornalista de nacionalidade finlandesa, este encontro contou também uma parte musical, sendo que Rita Dahl brindou os presentes com quatro interpretações de canto lírico, da autoria de Villa-Lobos, Gabriel Fauré e Jean Sibelius.