Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Wednesday, September 29, 2010

Night of San Felipe del Agua published in The Dublin Poetry Review

My poem Night of San Felipe del Agua is published in The Dublin Review. All poems will be archived in the major Irish universities and published in major Irish newspapers as well. Poem looks like following in English:


Night of San Felipe del Agua

In the evening buzz far away drums. Rockets bang like every night were a celebration, a door to somewhere. Lonely donkeys without proprietor climb up the street, even if leg bound resiliently jogging. Young boys run down the same street perhaps to the town, the ceremonies, the buzz of the drums. Scenery changes all of sudden and without notice; silhouettes of the trees vanish into dark mouth surrounding the drums. An obstinate dog barks probably at someone else or waiting for someone else. Masks fall finally down. Grasshopper of one note draws all night long serenade in almost one breath. After the last light has gone out, behind the wall or at the floor begins the night shift of an anonymous insect, which lasts until two o´clock. Cars fade away only at three, when no one has no more lust to reach the town or at home. Talking never ends, it is a zigzagging endeavour into community with the languages which do not know its bearer, or bearers, who do not know their language or all the dimensions of it. Grasshopper of monotone continues even when all the others have given up themselves into a lap of whatever.

Friday, September 17, 2010

Meksikon itsenäisyyspäivä Oaxaca de Juárezissa




Monta ääntä yhdessä

Monta ääntä yhdessä

Alttoviulisti Jarmo Ahvenainen sai Vantaan kaupungin innostumaan monikulttuurisen lastenorkesterin perustamisesta.


Jarmo Ahvenainen virittää viuluja ja pienet soittajat seuraavat hänen esimerkkiään. Pikku hiljaa he asettuvat paikoilleen Länsimäen ala-asteen liikuntasalissa.

”Hello! Kiva nähdä teitä jälleen. Miten kesänne on mennyt ja oletteko ikävöineet soitintanne?” Ahvenainen tervehtii jousiorkesteriaan.

Pienet jousiorkesterilaiset Ahvenaista. Hymyt ovat herkässä, vaikka koulun tiloissa ollaankin. Puolet Tempo-orkesterin lapsista on ”kantasuomalaisia”, toinen puoli maahanmuuttajia.

Jarmo Ahvenainen polkaisee jalkaansa lattiaan ja käynnistää harjoitukset. Elävä johtaja sytyttää lasten jouset terhakkaaseen liikkeeseen. Ahvenainen muistuttaa kokonaisen jousikäden käyttämisen tärkeydestä.

Kapellimestari jatkaa, ettei kenenkään orkesterilaisen pitäisi olla erossa soittimestaan edes kesän ajan. Hän lupaa, että seuraavalla viikolla orkesterilaiset saavat nuottitelineet ja silloin jatketaan teorian opiskelua musapajassa. Viidentoista minuutin pituiset soittotunnit käynnistyvät samalla. Tempo-orkesterin syksyn ohjelmassa on nuotinlukua ja sormitusharjoituksia. Viulistit jaetaan ykkös- ja kakkosviuluihin, ja jossain vaiheessa nämä vaihtavat paikkaa. Syksyllä harjoitellaan moniäänisyyttä uutena teemana.

Syksyn ensimmäisessä harjoituksessa otetaan kuitenkin rennommin. Luvassa on vapaita kieliä. Jarmo Ahvenainen siirtyy sivummalle poikansa, viulisti Juha Ahvenaisen astuessa orkesterin eteen. Vapaat kielet alkavat soida yllättävän komeana tekstuurina. Orkesterilaisilla ei ole ongelmia jousikäden kanssa, mutta sormet tarvitsevat vielä harjoitusta.

Sormimerkkien sen merkitseminen viuluihin on aikaa vievää puuhaa. Syksyn ensimmäiseen harjoitukseen opettajat ovat väkertäneet sormimerkit valmiiksi viiteen viuluun muutamassa tunnissa.

Kontrabasson ja sellonsoiton opettaja Ossi Koikkalainen ja musapajan vetäjä Salla Markkanen ovat harjoituksissa mukana hieman toisenlaisissa rooleissa. Koikkalainen korjaa sellistien jousikäsiä ja Markkanen lyö rytmiä soittajille.

Jarmo Ahvenainen päättää syksyn ensimmäiset harjoitukset pizzicatona soitettuun Jänis istui maassa -lastenlauluun. Lapset pakkaavat soittimensa omalla nimellään varustettuihin koteloihin. Suurimmalla osalla on soitin lainassa. Jotkut ovat ostaneet ikioman.

Tempo-orkesterin jäsenistä Irakista muuttanut Fagar, 11, turkkilaissyntyinen Ekrem, 11, kiinalaissyntyinen Jason, 11, ja ensimmäistä kertaa harjoituksissa käynyt Akira, 11, nimeävät yksimielisesti parhaimmaksi konsertiksi esiintymisen presidentti Tarja Haloselle huhtikuun 29. päivänä järjestetyssä hyvän tahdon lähettiläiden nimeämistilaisuudessa Ritarihuoneella.

Helsingin Kaupunginorkesterin alttoviulistina ja Vantaan musiikkiopiston orkesteri- ja kamarimusiikin lehtorina työskennellyt Jarmo Ahvenainen pitää suurena saavutuksena sitä, että Tempo esiintyi syksy- ja kevätlukukaudella peräti kahdeksan kertaa. Tänä syksynä luvassa on ainakin keikka Martinus-konserttisalissa. Ahvenainen epäilee, etteivät esiintymiset jää siihen. Kysyntää Suomen ainoalle monikulttuuriselle lapsiorkesterille on riittänyt.

Ennätysvauhtia ideasta orkesteriksi

Syksyllä 2008 Jarmo Ahvenaisen päähän pälkähti idea monikulttuurisen orkesterin perustamisesta. Hän tapasi sattumalta Tikkurilan lukion kansainvälisessä itsenäisyysjuhlassa Vantaan monikulttuurisuusasiainkoordinaattori Hannele Lautiolan, Hakunilan kansainvälisen yhdistyksen toiminnanjohtaja Burhan Hamdonin ja Vantaan tuolloisen kulttuuritoimenjohtaja Iiris Lehtosen. Lautiolalla sattui olemaan yhteyksiä lapsiorkesteriin Portugalissa. Seuraavana keväänä tehtiin hakemuksia ja haettiin rahoitusta.

Rahoitus järjestyi sisäasiainministeriön pilottiohjelmasta, jonka tarkoitus on edistää maahanmuuttajien kotoutumista ja työllistymistä. Ohjelman tavoite on ”edistää sosiaalista eheyttä ja yhteisöllisyyttä maahanmuuttajatiheillä asuinalueilla, ehkäistä syrjäytymistä ja lisätä vuorovaikutusta maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä”. Erityistä tukea tarvitsevat eli nuoret ja maahanmuuttajanaiset ovat pilottiprojektin erityisiä kohderyhmiä.

Vantaan pilottihanke on nimeltään ”Kokonainen maailma lähiössä” ja päävastuun siitä kantaa Vantaan kaupungin vapaa-ajan ja asukaspalveluiden toiminta. Monikulttuurisen lastenorkesterin kehittämisen lisäksi kolmiosaisen hankkeen muut osa-alueet ovat ”yhteisöllisen yhdyskuntatyön mallin kehittäminen maahanmuuttajien parissa työskenteleville” sekä erilaisten asukkaiden kohtaamispaikkojen lisääminen. Hankkeen eri osa-alueiden toteutuksesta vastaavat eri tahot. Tempo-orkesterin kumppaneina toimivat Vantaan musiikkiopiston lisäksi Länsimäen ja Kytöpuiston koulut, Hakunilan kansainvälinen yhdistys sekä Länsimäen ja Koivukylän alueiden neuvolat.

Tempon ensimmäiset harjoitukset pidettiin lokakuussa 2009. Pienet soittajat saivat kaksi viikkoa aikaa valita mieleisensä soittimet Kiinasta tilatuista soittimista. 50 henkilöä käsittävässä orkesterissa on nyt 24 viulistia, 13 alttoviulistia, kahdeksan sellistiä ja neljä kontrabasistia. Useimmat heistä pitivät Tempossa ensimmäistä kertaa soitinta kädessään.

”Hankkeen malleina ovat Venezuelan El Sisteman ja Portugalin Amadoran lapsiorkesterit. Teimme kesäkuussa 2009 tutustumismatkan Portugaliin katsomaan vastaavaa monikulttuurista lastenorkesteria. Sen innoittamana perustimme Tempon, jonka eräs päämäärä on edistää musiikin avulla lasten kumppanuutta ja integroitumista yhteiskuntaan.”

Amadoran lastenorkesteri on osoittautunut El Sisteman tapaiseksi menestystarinaksi. Se on laajentunut 20 orkesteriksi, joissa on yhteensä 500 oppilasta. Tempo-orkesteri ei ole vielä saavuttanut Amadoran laajuutta, mutta mikäli rahoitus järjestyy Ahvenainen haluaisi perustaa toisen orkesterin parin vuoden sisällä. Orkesteritoiminta on pitkäjänteistä ja sen tulosten näkeminen pitkällä aikavälillä vaatii aikaa ja paneutumista. Tempon ohjelmisto koostuu kansanmusiikista ja klassisen musiikin melodioista. Esityksissä on aina mukana myös laulua, liikettä eli jonkinlainen tarina ja näyttämöllisyyttä.

Keikkarintamalla näyttää lupaavalta ja lapset näyttävät suhtautuvan innolla uuteen harrastukseensa. Jarmo Ahvenainen toivoo kuitenkin, että lasten vanhemmat olisivat aktiivisemmin mukana lastensa harrastuksessa. Useimmat lukevat kotiin lähetetyt tiedotteet ja lapset ovat tulleet konsertteihin keltaiset Tempo-paidat yllään.

Vielä tärkeämpää olisi löytää sponsori tai taho, joka haluaisi ottaa omakseen onnistuneesti alkaneen orkesteritoiminnan. Näillä näkymin rahoitus on turvattu vain tälle vuodelle.

”Minusta toimintaa voisi hyvin laajentaa muualle pääkaupunkiseudulle ja muualle Suomeen.”

Rita Dahl

julkaistu Kansan Uutisissa 17.9.

Thursday, September 16, 2010

The Mohammed Cartoons and Local Ethnocentrisms - a Finnish Perspective

The Mohammed Cartoons and Local Ethnocentrisms – A Finnish Perspective

In this essay I will discuss the Finnish case involving the Mohammed cartoons, as well as mentioning some other recent situations that have again brought art and ethics back into the spotlight. Where does the line between art, general ethics, and especially the artist’s individual ethics go? According to the general opinion of western, liberal democracies, art needs more liberty than do individuals, although it cannot escape national law, which ultimately sets the final frame for art.

My general point, which I hope to prove along the way, is that perhaps for Islamic Arab countries criticizing one´s own beliefs, particularly religion and its basic truths, is the sore point, whereas in western countries we are especially sensitive to criticism that touches upon our national history and historically influential national figures. To continue my point, I would like to add that both the Islamic and Western world have their own ethnocentrist traits that we would like to especially protect. I intend to illustrate, through concrete examples, some of them.

We are dominated by our political correctness in both (all) worlds. This means for example in a western country constant reluctance towards Islamist fundamentalism. In this way a free speech organization can also condemn something which they call "hate speech". These kind of attitudes provoke monologue, never dialog.

Some decades ago – during the 60s - the Lutheran religion was one of the delicate topics in Finland (and a few other western countries), nowadays however the criticism of religion has almost become a cliché. You need to do a lot to shock the audience today, especially in the field of visual arts, which has used religious imagery to scandalise during at least the last two centuries.

The cultural magazine Kaltio, based in Oulu, was the first magazine to republish the Mohammed cartoons in Finland. The 6-page-long comic appeared on the internet in September 2006 and was drawn by the Finnish comic artist, Ville Ranta. The prophet Mohammed was presented in the comic as a very furious, fundamentalist figure, who was wearing a mask and criticizing the Western world for the bad deeds it had done in the past to Arab countries and at the same time imposing the demand for freedom of speech in Arab countries. At the end of the comic the Finnish prime minister, Matti Vanhanen, and president, Tarja Halonen, burn the Danish flag in the hope that the Islamists would not get angry with them. (This burning of a flag refers to the apologies already made by Vanhanen and Halonen in February 2006, after the Finnish magazine, Suomen Sisu, had published the Mohammed cartoons for the first time in Finland.)

We call this heritage of bending the knee to other countries Finlandization. I will shortly explain what this way of reacting (still common among Finnish politicians) means. Finland has a long history of being suppressed, first by Sweden, then by the Soviet Union, until our independence in 1917. Even after that our political leaders continued to bend the knee to Russia whenever it was considered to be politically wise. Our country became famous for its unique foreign policy-- Kekkonen´s and Paasikivi´s line. That meant precisely that--bending the knee. Finlandization became another term for that foreign policy.

In my opinion, Ranta criticizes in his comic both Western and Islamist countries for their own kind of fundamentalisms. His starting point is that it is never good in the long term for anything--be it religion or politics—to be presented and heard only by its most fundamentalist representatives. His argument is that it is especially not good for anything--be it a religion like Islam, or western politics—to be represented by its most fundamental figures, be they fundamentalist Islamists, or Finnish politicians, who in their fear of losing good relations with other neighbouring countries, bend in every possible direction.

In late February 2006 editor-in-chief Jussi Vilkuna of the cultural magazine Kaltio, based in Oulu, northern Finland, got fired, because two big sponsors of the magazine, Sampo Bank and insurance company Tapiola had announced that they would not place their advertisements any more in Kaltio, because of the stir the comics had caused.

Vilkuna did not understand the decision. His point was: it is the principal function of a cultural magazine to stimulate discussion of different topics. Furthermore, he thought the Mohammed cartoons, drawn by Ranta, combined both freedom of speech and tolerance for other religions, which is one of the guiding principles in the ethical rules for an editor. These rules are universally valid in all western countries.

After having published the controversial cartoons, the artist Ville Ranta, was removed from another job, for which he had already been commissioned. The city of Oulu was afraid of the interpretation Ranta might come up with of our national hero and nation-builder, Johan Vilhelm Snellman, whose life the artist was supposed to depict in an album addressed to little schoolgirls and boys. Johan Vilhelm Snellman (1806-1881) was a philosopher, author, and statesman, who worked during his life in many various professions, starting out as a headmaster in Kuopio, but also worked as an editor of the Finnish-language cultural journal Saima and Swedish-language Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning. In 1856 he was finally--after a long struggle--appointed to professor at the University of Helsinki.

In 1863 Snellman became a senator, responsible for a language decree: Finnish became an equal language to Swedish. Snellman was not a religious prophet, but a very worldly man, national hero and one of the central nation-builders in Finland. The city of Oulu could thus not afford to take a risk on Ranta´s possibly blasphemous interpretation of our famous nation-builder. Snellman was comparable to the prophet Mohammed, and here may also lie the western double-morality: we are eager to criticize phenomena outside own cultural sphere willingly, but when it comes to our own cultural heritage, national history and the remarkable figures responsible for it, we suddenly become as sensitive as most Muslims about the publishing of the controversial Mohammed cartoons.

Liberty of Art – Thin Line Between Art and Ethics?

During the last couple of decades we have needed to ponder the relationship between ethics and visual art. This started in 1998 when visual artist Teemu Mäki made a video where he killed a cat with three blows from an axe and finally ejaculated on it. This scene lasted 6 seconds. The Finnish Board of Film Classification demanded that the artist remove the scene. Had he done so he would have been given permission to show the video in public. The artist did not accept the demand and thus the video is owned by the Finnish National Museum but can never been shown publicly.

Let´s make one thing clear. I do not accept the killing of any living creature, be it an animal or a human being, even for artistic purposes. Life is holy and should be respected both in real life and in art works. Killing a living creature is also illegal and against Finnish law and art should first and foremost respect that law.

This brings us to another, more recent censorship case, which has made it necessary again to ponder the relationship between art and ethics. Visual artist Ulla Karttunen’s work Neitsythuorakirkko (Virginwhorechurch)--which was shown in early 2010 in a gallery in Helsinki--included pornographic material she had found on the Internet, depicting adults having sexual intercourse with what were clearly minors. Her artwork was confiscated by the police and she was accused of sexual obscenity. In May 2007 a local court found her guilty of the “crime”, but did not order her to pay any fines. The artwork was considered illegal: using openly sexual scenes with minors is a crime according to Finnish law.

The artist was especially unhappy with this kind of conviction: it was the one she had feared most. She felt that this verdict “made her even more guilty. A person who had been left to be punished.” Karttunen had since the beginning announced that this artwork was conceptual and political by nature: her intent was to show that in the margins of the Internet there was this illegal material to be found. According to the court decision, artistic freedom of expression differs from an editor´s and a scientist´s freedom of expression: the court’s statement was that the artist cannot represent “as part of his/her artwork illegal material in a way that influences societal opinion-forming.”

According to Karttunen the local court had understood the critical intent, but based their decision on an old-fashioned concept of art. In her opinion contemporary art is near journalism or science. She spoke for understanding the image[s] in different contexts: a pornographic image of a child in an artwork is not pornography. Its intent is completely different: showing the invisible mind-shaping forces in the groundwaters of our society, which--freely delivered on the Internet--pornography obviously is. Neitsythuorakirkko as an artwork was mainly political: its intent was to make visible these phenomena and criticize it.

Recently, animation director Katariina Lillqvist provoked discussion with her film about the Finnish national war hero from the beginning of the 20th century, Carl Gustaf Mannerheim (1809-1917), with a scene where his Caucasian male servant flies to Mannerheim´s flat and they have sex together. Mannerheim was known for defending Finland against Germany and Russia in the Continuation War in 1944--there is no doubt about his stance in Finnish history. Nor was Mannerheim´s sexual orientation news--his homo/bisexuality has been under serious discussion for several decades, but for some reason it caused a stir in the media and among the public.

To get back to comic artist Ranta and his latest news, I can tell you that the city of Oulu did in the end decide to let him draw the educational album about Snellman for schoolchildren. However, in his own latest comic album, he has taken up another national hero of ours, closely connected with Snellman, namely the folk poetry collector and creator of our first national epic, Kalevala, who was also a medical doctor, Elias Lönnrot, as his main character. This album is called Kajaani and it has largely “humanized” our other national hero. Despite his being a hard worker, he also has a human side that has physical, even sexual and emotional needs--as we all do, but are not willing to acknowledge them in our heroes.

To conclude, both Islamist and Western countries like Finland have their own delicate points, their own ethnocentrisms, which they so carefully want to protect. Could these ethnocentrisms be somehow transcended? Could we reach the situation where respecting the face of the other, as philosopher Emmanuel Levinas suggests, would be the guiding principle for our actions? People face to face are at the same time at their most fragile and at their most aggressive. It would help, if we would consider all the phenomena--be they connected with Islam, politics, or national history-- as colourful spectacles, which cannot be pruned to some trait only (for example fundamentalism), but vice versa: as phenomenon capable of containing all the sides, reaching from the most furious fundamentalism to the upmost tolerance.

julkaistu Absinthe Minded -blogissa

Wednesday, September 15, 2010

Verkon vietävä

Verkon vietävä

Vielä muutama vuosi sitten hakukonerunous oli kummajainen suomalaisten kriitikoiden silmissä. Nyt siitä on tullut valtavirtaa ainakin kirjoittajille.


Hakukonerunoudelle ja –runoilijoille yhteisiä ovat teemat. Runoissa kerrotaan lähes poikkeuksetta nykyhetken ongelmista ja patologioista: päihteidenkäytöstä, syömishäiriöistä, masennuksesta ja psyykkisistä ongelmista, tunne-elämän häiriöistä, vaikeudesta olla yhteydessä toiseen ja omaan sukupuoleen, aikuisten vaikeudesta vastata globalisoituvan yhteiskunnan tehokkuusvaatimuksiin, muuttuvan yhteiskunnan lapsille ja nuorille asettamista vaatimuksista kasvaa aikuiseksi entistä nopeammin.

Ensimmäisen Google-generoidun runokokoelman, Janne Nummelan Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (2006), julkaisi PoEsian ja Kirja Kerrallaan -liikkeen yhteinen print-on-demand-kustantamo, joka on kunnostautunut hakukonerunouden julkaisijana.

Tytti Heikkisen ehdokkuus Täytetyn eläimen lämpö –kokoelmalla (PoEsia 2008) Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa teki ”hakukonerunoudesta” viimeistään myös institutionaalisesti hyväksytyn runouden muodon. Nyt hakukonerunous on kirjoittajaharrastajien suosiossa ja suosio näkyy erityisesti internetissä.

Aforismien aika –runokokoelmani (PoEsia) julkaistiin vuonna 2007. Mielivaltaisesti verkon uumenista materiaalinsa hakeva kone sopi erinomaisesti myös länsimaalaisen ihmisen arkitajunnan kartoittamiseksi. Metodin voi nähdä eräänlaisena kollektiiviseen psyykeen porautumisena, josta jää merkeiksi haaroittuvia ajatuksia, mielipiteitä, arvostelmia, kirouksia – kaikkea mahdollista, mitä moderni kaupunkilainen tohtii suustaan päästää. Nimirunoelmassa ristivalotuksen kohteena on uusliberalistinen maailma, jossa ihmissuhteista, kirjallisuudesta ja taiteesta on tullut kauppatavaraa.

Aforismien aika – ja monet muut hakukonekokoelmat sen jälkeen - kyseenalaistavat perinteisen lukemisen tavan. Materiaalinhakutavallaan se sysäsi syrjään tekijän ja oli avoin teksti, joka kyseenalaisti tai monimutkaisti tekijän aseman.

Jukka Koskelainen kirjoitti ”hakukonerunoudesta” seuraavasti Nuori Voima 1/2008:ssa:
”Se tarkoittaa kuitenkin jo pariakin googlattua kokoelmaa. Kiinnostavaa niissä on, että hakukonerunous tuntuu parhaimmalta silloin, kun se lähenee "korkeamodernistista" (lienee aika käyttää jo lainausmerkkejä) ihanteita: kieli on tiheää, tiivistä, rytmikästä, yllättävää ja pienellä vaivalla jopa tulkittavissa, ei pelkkää irrallisten uppotukkien törmäilyä.”

Perinteisten anhavalaista ”korkeamodernismia” ihannoivien kriitikoiden keskuudessa hakukonerunoudesta tulee siis hyväksyttävää vain silloin, kun se vastaa näitä ihanteita. Korkeamodernismia ihannoivat kriitikot eivät muista, että hakukonerunouden päämääränä ei ole välttämättä luoda kuvarunoutta, vaan runoutta, joka ilmentää nykyajan patologioita sekä sisällössään että muodossaan. Se assosioi nopeasti, yllätyksellisesti, kuten musiikkivideot tai lyhytjännitteinen mieli. Voisi sanoa sen ilmentävän kirjallisesti lyhytjänteiseksi muuttunutta kokemisen tapaamme.

Banaalin ja ylevän liitto

Eräs internetrunouden muoto Flarf perustuu tietoverkoista löydettyyn kielimateriaaliin, ja on äärimmäisen poliittinen runouden muoto, koska se tuo verkon uumenista esille kieliä, jotka muuten jäisivät näkymättömiksi. Flarf arvostaa erityisesti rumana, mauttomana ja epäesteettisenä pidettyä: netti- ja IRC-kieltä ja tuo sen tasa-arvoisena materiaalina ylevänä pidetyn kielen rinnalle. Törmäyttämällä yhteen hyvin monenlaiset eri kielen rekisterit Flarf kysyy, onko yksikään rekisteri toista arvokkaampi. Vaikka Flarf-runouden sisällön syvyydestä voidaankin olla monta mieltä, sen ansiona on ainakin pyrkimys erilaisen kieliaineksen demokratisoimiseen.

Flarf-runouden aiheet ovat usein arkisen banaaleita ja perinteisesti runon aiheeksi ajatellusta ylevästä kaukana. Kysymyksen esittivät aikoinaan muun muassa Rimbaud ja Baudelaire. Kirjallisessa mielessä edistyksellisellä keskiajalla vaikuttaneet François Villon ja Rabelais ovat parhaita esimerkkejä keskiajan kaikenlaista materiaalia hyödyntäneistä kirjailijoista. Flarf pyrkii eroon keinotekoisista rajoista korkean ja matalan välillä.

Suomessa Flarfin ”isähahmoksi” on kutsuttu neljä runokokoelmaa julkaissutta kirjallisuudentutkija, runoilija Teemu Mannista, joka haluaa uusimmilla Futurama- ja Säkeitä-kokoelmillaan vahvistaa mainettaan sekä internetajan alatyyliä ja toisaalta myös klassikkoviittauksia viljelevänä ”hakukonerunoilijana”. Futurama (PoEsia 2010) jatkaa Mannisen Lohikäärmeen poika –kokoelman (Tammi 2007) pyrkimystä rikkoa ylä- ja alatyylin välinen raja. Futuraman dystopian lisäksi Säkeitä vahvistaa Mannisen mainetta myös perinteen kunnioittajana. Hän tekee pastisseja tunnetun mittaan kirjoittaneen klassikkorunoilija Otto Mannisen Säkeitä I (1905) ja II (1910) –kokoelmista.

Ei ole yllättävää, että Flarfin omaksuneet runoilijat, muun muassa K. Silem Mohammed, Nada Gordon, Michael Magee, ovat amerikkalaisia. Flarf-runoilijoiden esille tuomat muutokset tai patologiset seuraukset liittyvät paljolti kulutuskulttuuriin ja sen muuttumiseen ainoaksi valtauskonnoksi. Amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin kritiikin tarve ei ole valitettavasti vähentynyt sen kulta-ajoilta 1960-luvulta nykypäivään tullessa tippaakaan. Hegemoniaa ei tavoitella pelkästään poliittisin, vaan myös kulttuurisin keinoin.

Yhdysvaltoja voi kritisoida sen maailmanpoliittisesta ohjaamisesta vaikka kuinka, mutta tosiasia on, että jättimäisessä maassa on omaksuttu erityisesti kirjallisuuteen ensimmäisenä monia myöhemmin edistyksellisenä pidettyjä asioita. Yhdysvalloista ei ole lähtöisin vain monet ympäri maailmaa tunnetut megabrändit, kuten Starbucks, Mc Donalds, vaan monet nykykirjallisuuden kannalta keskeiset ilmiöt, kuten pienkustantamot ja -lehdet, omakustannekulttuuri, monet keskeisiksi tunnustetut nykyrunouden suuntaukset.

Internetaika on innostanut myös persoonallisuuskokeiluihin. Tuskin kukaan tiesi, kuka oli Anna Halmkrona, joka ammensi suuren osan materiaalistaan internetistä. Kunnes kustantaja, runoilija Ville Hytönen paljasti Parnasson artikkelissaan luoneensa kuvitteellisen runoilijapersoonallisuuden, jonka avulla hän päätti tutkia, kuinka kirjallisuusinstituutio suhtautuisi henkilöön, jota ei nähtäisi lainkaan julkisuudessa.

Internet tarjoaa runoilijoille myös mahdollisuuden kehittää tekstiään ja laittaa sitä kehittelyvaiheessa lukijoiden nähtäville. Blogeilla on monenlaisia profiileita työpäiväkirjoista ja kehittelyalustasta valmiin oloiseen tekstiin. Vuosikymmenten tauon jälkeen Suomeen on palannut myös visuaalinen ja konkreettinen runous. Nekin kukoistavat internetissä.

Hakukonerunous – uusobjektivistista runoutta?


Hakukonerunous synnyttää lisäksi monia kielen poliittisuuteen liittyviä kysymyksiä, kuten: Mitä tapahtuu kun saatetaan yhteen rekisterit arjen banaalista virkakieleen ja tutkimuskieleen? Mitä tapahtuu kielen palasille, jotka saatetaan tutusta yhteydestään täysin uuteen ja ennen kokemattomaan?

Hakukonerunous mahdollistaa saman kielellisen tutkimusmatkailun, jota modernissa runoudessa on harrastettu vähintään 1900-luvun alusta lähtien. Kielirunokoulukunnan tapaan hakukonerunous hyödyntää monenlaista kielimateriaalia, jota ei muuten hyödynnettäisi, mutta myös tekijän ja lukijan asemien uudelleenajatteleminen yhdistää kielirunokoulukuntaa ja hakukonerunoutta metodina. Nämä kolme piirrettä ovat hakukonerunouden tärkeimpiä poliittisia ulottuvuuksia.

Louis Zukofskyn (1904-1978) kehittämä objektivistinen runous, amerikkalaisen toisen modernistisen runousaallon vaikutusvaltaisimpia runosuuntauksia, jonka kaksi pääperiaatetta olivat vilpittömyys ja objektivointi. Charles Reznikoff ja George Oppen olivat kaksi muuta keskeistä objektivistia. Objektivistien tärkeimmät vaikutteet tulivat Ezra Poundilta ja William Carlos Williamsilta. Zukofskyn pääteos on 24:stä osasta koostuva pitkä runo ”A”, jonka kirjoittamisen hän aloitti vuonna 1927 jatkaen sitä vuoteen 1974 asti.

Politiikka ja perhe, perinteiset runomuodot ja vapaa mitta kietoutuvat yhteen A:ssa, jonka pääteema on Zukofskyn isä. Musikaalisen, sarjallisen kollaasirunon jokainen osa kuvaa vuorokauden yhtä tuntia. ”A”:n lähteet ovat moninaiset: perhe-elämän lisäksi kirjalliset ja filosofiset juonteet, joita koskevia poliittisia ja esteettisiä kommentaareja runoilija tekee. ”A”:ssa, kuten Zukofskyn muussa runoudessa, partikulaarista tulee yleistä.

Zukofskyn runous syntyy jokaisen erillisen lukijan mielessä. Se on avointa tekstiä avoimimmillaan, tulkinnanvaraisimmillaan. Eri lukijoiden mielissä aktivoituvat eri lauseet, jotka avautuvat hänelle tulkinnallisesti. Tähän lukemisen sattumanvaraisuuteen viittaavat myös Zukofskyn omat tulkinnat toisten, Shakespearen ja muiden runoilijoiden teksteistä The Test of Poetry -kirjassa.

Ezra Pound korosti The ABC of Reading –kirjassaan avointen merkitysten tärkeyttä hyvässä runoudessa. Myös Zukofsky arvosti ennen kaikkea mieltä ja mielikuvitusta aktivoivaa runoutta, jossa merkityksiä ei oltu naulattu ennalta lopullisesti lukkoon. Hakukonerunoutta voisi kutsua eräänlaiseksi uusobjektivistiseksi runoudeksi sen pyrkimyksessä lakkauttaa tekijän ylivalta ja tuoda esille nykyhetken pahoinvointi ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Aidon vuorovaikutuksen hävittävä verkko on keinotekoisen vuorovaikutuksen tyyssija, jossa pahoinvointi kukoistaa ja saa ilmaisunsa vailla minkäänlaista itsesensuuria.

Karri Kokon Varjofinlandia, jonka aineisto on ammennettu kokonaan internetistä, on eräs tämän pahoinvointiaikakauden epätoivon kiteytyksistä. Kokoteatteri on tehnyt kirjasta myös näyttämöversion, jossa pääministeri Jyrki Kataisen ja pahamaineisen lamakauden valtiovarainministeri Iiro Viinasen käsiin eksyy kyseinen opus. Eletään aikakaudella, jolloin enemmistö kansalaisista on työttömiä ja pahoinvoivia. Enteileekö Kokon teos aikaa, jolloin hakukonerunoudesta tulee ruohonjuuritason yhteiskuntakriittinen aputyökalu päättäjille?

Rita Dahl

julkaistu Kirjain 3/2010:ssä

Impulssikentän keskellä

Impulssikentän keskellä

Jyrki Pellinen
Huomenta, Marko
ntamo 2009, 486 ss.

Pietarin kääntöpiiri
ntamo 2009, 168 ss.

Erälaukku
Kirja kerrallaan, 131 ss.

Huomenta, on jo aika matkustaa Portugaliin keskelle globaaleja vaikutuskenttiä, kahviloiden oopiumaromia ja Callas-kokemuksia. Portugalissa melkein jokainen on fadista, jolla on vahva, pillimäinen ääni. Sillä se hätistelee ikkunasta sisään liihottaneita maahanmuuttokärpäsiä yrittäen pitää puoliaan ihmisenä. Istuin kolmosen puuratikassa kuljettajan kammen naksuessa kotoisasti kurveissa. Niitä riitti, Lissabonia luodessa Zeus oli valppaana jokaisessa kulmassa, koska Atlantti olisi voinut muuten valua hyvin katukäytäville. Siinä olisi ollut ihmettelemistä kanta-asukkailla ja tunkeilijoilla.

Heti olisi ollut ottajia Rossion aukiolla, mutta kuljin kaikkien ohitse kohti Livraria Fnacin runoushyllyä. Käteen osui Eugénio de Andraden kirja, jossa mereen puhkesi ruusuja. Sophia de Mello Breyner Andresen hedelmöitti samaan aikaan tuttuun tapaansa mystisiä puutarhoja taivaslaitumilla. Régiosta muistin aina tiukan katoliset seremoniat, rukoushetket ja ripitykset, yksinäisen asketismin keskellä ihmisten merta, mutta myös ruumispanssarin läpi poraavan halun kärpäset. Ne eivät koskaan päässeet edes seinän läpi.

Egypti oli Pellisen 1970-luvun elävä muusa, kuten Portugali 2000-luvulla minulle. Pellinen ja Egypti kiersivät yhdessä eri maita, tapasivat ystäviä, nauttivat kuvataiteesta, musiikista ja kirjallisuudesta: elivät monipuolista taiteilijan elämää. Ulkoinen liike muuttui sisäiseksi rauhaksi, seesteiseksi, liikkuvaksi, elämäntuntoiseksi proosaksi, jossa ulkoinen tapahtuminen on muuttunut mielenrauhaksi.

Näin on käynyt myös Huomenta, Marko –kirjan kahdessa sisarteoksessa, Pietarin kääntöpiirissä ja Erälaukussa. Kirjailijan mieli matkustaa kaikenlaisten taiteeseen, erotiikkaan, politiikkaan, elämään liittyvien ärsykkeiden perässä itseään sensuroimattomana ja ennalta-arvaamattomana. Tämä on Jyrki Pellisen 2000-luvun poetiikkaa. Se on kristallisoitunut yli 75-vuotiaan kirjailijan kiinnostavimmaksi vuosikymmeneksi sitten debyytin 1960-luvulla. Pellisen pyrkimys on muuttaa jatkuvasti liikkuva kokemus panteistiseksi taiteeksi, jossa estetiikka, (taide)historia, erotiikka, ihmiset ja luonto toimivat taiteilijan päätä hedelmöittävänä materiaalina. 2000-luku kiertyy paralleelimaisesti kirjailijan uran alkuun 1960-luvulle, jolloin lapsuuden Naantali ja Lauttasaari seikkailullisine luontoineen hedelmöitti nuoren kirjailijan mielen samaan syöksyliikkeeseen, johon nyt yltää raikas Häme. Hämeessä kypsyvät myös kipakat kulttuuri- ja kirjallisuuspoliittiset kannanotot, joissa vähätellään realismin voimaa maassamme, tekijäkaartin ”keskinkertaisuutta” ja sisältöjen puutetta.

Ihmiset ovat Pellisen kirjallisen maaperän hedelmöittävää maaperää. Huomenta, Marko –kirja on jatkoa Yksin-kirjalle (Otava 1974), jossa yksinäinen päähenkilö Marko rikastuttaa tajuntaansa pianomusiikin, kirjallisuuden, erityisesti säveltäjäelämäkertojen, sekä kuvataiteen avulla. Huomenta, Marko –kirjan päähenkilö tuntuu heränneen houreesta eloon Egyptin, matkojen ja kohtaamisten ansiosta. Kirjailija on löytänyt 1970-luvun Markoa paremmin persoonallisuutensa kaikki puolet: faktat mielikuvitukseksi muuttavan mielensä, joka muuttaa elämän, sisällöt, sanoiksi myös vapaiden assosiaatioiden voimalla. Pellisen vapaasti vaeltelevassa mielessä ja kielessä vaelteleva proosa on kehittynyt 1970-luvun puolihedelmöittyneestä tekstistä 2000-luvun täyshedelmöittyneeksi tekstiksi. Pellinen on luopunut viimeisestäkin itsesensuurista ja antautunut kokonaan impulssiensa vietäväksi. Muistoista, mielleyhtymistä, tunneimpulsseista, ajatuksista ammentava tyyli on kirjailijan omien sanojen mukaan ”slaavilainen”, joka voisi yhtä hyvin merkitä kirjallista afrikkalaisuutta & animismia, elävien, kuolleiden, kaikkeuden samanaikaista läsnäoloa.

Läpi kirjallisten vuosikymmentensä Pellinen on luonnehtinut itsestään poikkeavien ”normi-ihmisten” eroa omasta, tunneimpulsseille avoimena pitämästään luonteestaan. Niin nytkin, Erälaukussa: ”Harmaa auto, pelästyneet harakat etsivät ympärilläni itseään, tulkitsevat maailmaa väärällä tavalla. Etsiessään tuttuja kahvoja. Kun kaikki muu on pahaa unta, he jäävät siihen mitä löytävät. He tulevat indoktrinoiduiksi. Se ei ole paha asia, se ei vaan sovi minulle.” Itseluonnehdinnat ovat tarpeen maailmassa, jossa toiset ovat niin erilaisia kuin miksi tekijä kokee itsensä.

Arvostetaanko yhteiskunnassa ainoastaan yhdenlaista, normatiivista olemisen tapaa? Onko meillä tilaa luovalle hulluudelle, vai onko sen olemassaolon ehdot tässä muodossa tukahdutettu? Tunteitaan sensuroimattomat henkilöt eivät tunnetusti ole helppoja, eikä heitä ole välttämättä tehty yhteiselämään muiden kanssa. Pitäisikö heille järjestää erillinen tila, jossa he voivat luoda impulsseineen kaikkineen?

Rita Dahl

julkaistu Kirjain 3/2010:ssä

Monday, September 13, 2010

Länsirannikolta kajahtaa

Länsirannikolta kajahtaa

West Coast Kokkola Opera (WCKO) tuo lavalle klassikoita, mutta innoitusta on haettu myös Suomen historiasta.


Sopraano Annika Myllärillä oli kymmenen vuoden railo suomalaiseen musiikkielämään kun hän palasi perheineen Yhdysvalloista Suomeen.

”Tapasin pian koloratuurisopraano Anu Komsin. Hän kertoi pohtineensa oopperan perustamista meidän molempien entiseen kotikaupunkiin Kokkolaan ja kysyi, kiinnostaako minua ryhtyä tuumasta toimeen. Tutkin patentti- ja rekisterihallituksen yhdistyslainsäädäntöä ja havaitsin, että meidän kannattaa perustaa yhdistys hoitamaan käytännön asioita.”

Näin toimittiin. Annika Mylläri-McLoud, basso Robert McLoud, Anu Komsi ja kapellimestari Sakari Oramo olivat WCKO:n perustajajäsenet vuonna 2004.

Mylläri lähti Sibelius-Akatemiasta valmistuttuaan opiskelemaan laulua New Yorkiin, pääsi paikallisiin laulupiireihin ja lauloi vuosia Trinity Streetin ammattikuorossa muun muassa G.F. Händelin Messias-oratoriota, esitti muun muassa Adelea Johann Straussin Lepakossa ja debytoi Carnegie Hallissa New Yorkissa ja Kennedy Centerissä Washingtonissa sekä Boston Popsin solistina.

Yhdysvaltain-aikoinaan Mylläri työskenteli suuren pankkiiriliikkeen toimitusjohtajan sihteerinä. Hän vastasi johtajan matkojen ja vuosittaisten asiakasjuhlien järjestämisestä sekä lukuisista muista tilaisuuksista, kuten Metropolitan-oopperan Egypti-huoneeseen valmistetusta usean ruokalajin illallisesta, jonka aikana ruokailijoita viihdytti neljä oopperalaulajaa.

”Isot tilaisuudet sopivat yrityksen imagoon. Monet asiakkaista olivat eurooppalaisia eläkesijoittajia ja elettiin nousukautta, jolloin sijoituksille tuli vielä valtavia tuottoja. Näin opin ymmärtämään, miten suuri tilaisuus järjestetään.”

Nyt Mylläri hyödyntää oppimiaan taitoja WCKO:n toiminnanjohtajana. Hän on primus motor, joka hankkii esityksille rahoituksen ja hoitaa suhdetoiminnan.

Laaja ohjelmisto

WCKO:n taiteellinen johtaja, koloratuurisopraano Anu Komsi debytoi julkisesti jo 19-vuotiaana Lakmen kelloaarialla Radion Sinfoniaorkesterin ja Nuorten Solistien konsertissa Leif Segerstamin johdolla. Tulevia haasteita on esimerkiksi John Zornin monologidraama ”La machine de l´être” New York City Operassa maaliskuussa 2011.

”Imin uteliaisuuden sekä barokki- että nykymusiikkiin jo lapsuuden Kokkolassa, missä Juha Kangas lanseerasi ensimmäisenä Suomessa esimerkiksi barokkisoiton käytäntöjä. Kun pääsin Sibelius-Akatemiaan oli luonnollista ajautua avantilaisten pariin. Aloin laulaa myös nykymusiikkia ja teimme muutamia rohkeita barokki-nyky-Mozart-oopperoita muun muassa Porvoon Suvisoittoon.”

Samalla Komsi täydensi klassista repertuaariaan, suoritti lauludiplomin Sibelius- Akatemiassa ja teki ensimmäisen ison kansainvälisen debyyttinsä Frankfurtin oopperassa Jacques Offenbachin Hoffmannin kertomusten Olympiana.

Saksalaisissa oopperataloissa Komsin repertuaari oli laaja ja laulajilta vaadittiin nopeaa oppimiskykyä ja heittäytymistä monenlaisiin tyyleihin. Monipuolisuudesta tuli luonnollinen osa Komsia.

Taidetta ajassa – ja ajasta

”Käsitykseni oopperasta muotoutui oikeastaan 1990-luvun lopussa, kun olin kiinnitettynä Bremenin oopperassa. Intendentti toi taloon ohjaajia entisestä Itä-Saksasta, lähinnä Berliinistä Berliner Ensemblesta, jotka tekivät välillä erittäin rohkeita ohjauksia. Osasta tuli skandaaleja, osasta suuria yleisömenestyksiä. Siellä koin kuinka tärkeää on olla ajassa ja yrittää koskettaa ihmisiä näkökulmilla, jotka ovat tuttuja elämästä tässä ja nyt. Ooppera ei ole museaalista, vaan taidetta nykyajassa”, Komsi valaisee.

WCKO tekeekin teoksia, jotka ovat osa aikaa ja kertovat siitä. Lepakko-operetti oli sijoitettu juppiaikaan ja taustalle sijoitetulla näytöllä näkyvät oopperan henkilöt kuin tositelevisiossa. Vastaavaa mediakritiikkiä oli myös WCKO:n ikimuistettavassa tulkinnassa Alban Bergin Lulusta, jossa saksalainen eläinsirkus saapuu Suomeen ja herättää henkiin eläinaktivistit sekä median.

Lulu on kokonaistaideteos, jossa teksti ja musiikki toimivat saumattomasti yhdessä. Laulajilla ja soittimilla on oopperan kuluessa erilaisia johtoaiheita, jotka eri yhteydessä ilmentävät tunteita ja tunnelmia.

”Olennaista on löytää tasapaino yleisön viihdyttämisessä, kouluttamisessa ja haastamisessa kohtaamaan niin sanottu vaikeampi taide. Yleisöhittien pitää herättää yhtä paljon uteliaisuutta kuin uuden teoksen tuominen maailmaan”, Komsi linjaa.

Täydellinen upseeri

WCKO tilasi pari vuotta sitten kantaesityksen ”täydelliseksi upseeriksi” kuvaillusta Ruotsin armeijan upseerista Georg Carl von Döbelnistä (1758-1820) kertovan nykyoopperan Döbeln 1809, jonka BIS julkaisee tänä vuonna CD:nä.

”Sakari ja minä olimme kantaesittäneet jo aikaisemmin säveltäjä Sebastian Fagerlundin musiikkia. Olimme miettineet kantaesityksen tilaamista WCKO:n perustamisvuodesta lähtien. Sitten sattui, että juuri tuolle vuodelle oli Suomen Sota -juhlavuoden apurahoja haettavissa”, kertoo Komsi.

Teoksen alussa Döbeln (Sören Lillkung) marssii lavalle luodinjälki kallossaan, manaten venäläisten puolelle siirtynyttä Sprengportenia (Annika Mylläri). Seuraavassa kohtauksessa hän lojuu leikkauspöydällä. Tästä käynnistyy houreiden sarja, joissa houreiden Döbeln (Anu Komsi) saa muun muassa tehtävän kuningas Gustav IV Adolfilta, neuvottelee Sprengportenin kanssa, muuttuu mateeksi, löytää turvapaikan Ahvenanmaalla hylyltä, jolla häärää Madame (Annika Mylläri).

Teos myötäilee historiaa. Döbeln haavoittui Porrassalmen taistelussa vuonna 1789. Pari vuotta myöhemmin hänet leikattiin Tukholmassa. Döbeln siirrettiin 1807 Suomeen varakomentajaksi. Suomen sodassa hän osoitti sotapäällikön lahjansa johtamalla joukkoja voittoisissa Siikajoen ja Kauhajoen taisteluissa. Hän nousi vielä tautivuoteeltaan syyskuussa 1808 johtamaan joukkoja Juuttaalla venäläisten torjumiseksi. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi ja lokakuussa 1808 von Döbeln kutsuttiin Ahvenanmaalla taistelevien ruotsalaisten ylipäälliköksi.

Onnistunut Figaron häiden kotiutus


Mikä olisi paremmin sopinut WCKO:n aloitukseksi kuin ihmissuhdesotkuja sisältävä ikihitti Figaron häät, joka joutui aikoinaan sensuurin hampaisiin muun muassa Itävallassa. Beaumarchais´n näytelmään perustuvassa libretossa pilkattiin liian avoimesti valtaapitäviä. Jäljelle jäivät ihmissuhdehupailu ja erilaiset muodonmuutokset.

Kokkolan versiossa henkilöt on paikallistettu. Päähenkilö Öjan kreivi Lennart Åkerström omistaa kaivinkonefirman ja hänen vaimonsa Ritva Almaviva on kahden lapsen äiti, joka kärsii ajoittaisista migreenikohtauksista miehensä uskottomuuden vuoksi. Virve Susana Ahlskobacka on valmistunut mielenterveys/päihdetyön linjalta, ollut vuosia työttömänä ja naimisissa kreivin kanssa. Nyt hän vastaa kreivin firman työntekijöiden lääkityksestä. Keijo ”Garo” Rantanen/Timmerbacka on työskennellyt viidentoista vuoden ajan kreivin firmassa.

WCKO:n versiossa kreivi ei ole ihastunut Susanaan, vaan miespalvelijaansa Figaroon. Kokkolan Cherubino on lihava, kaljuuntuva ja munkkipossuja syövä peräkammarin poika, joka muuttuu kehitysvammaisesta pojasta nukeksi, tyttövauvaksi ja lopulta Susanan ja kreivin vauvan hoivaajaksi. Cherubino samaistuu matkan varrella sekä äiteihin että vauvoihin.

Estetiikan tutkija Pia-Livia Hekanahon tulkinnan mukaan Leea Klemolan ohjauksessa on pervoutettu ansiokkaasti sekä lähisuhde, perhe että sukulaisuus. Hekanahon mielestä WCKO:n Figaron häiden version kaikkien henkilöiden hoivan tarve naamioituu esityksessä seksuaaliseksi haluksi. Cherubino edustaa monien henkilöiden romanttisten ja eroottisten toiveiden täyttymystä.

Figaron häissä, kuten WCKO:n lähes kaikissa muissa tuotannoissa, lauletaan sekä suomeksi (40 prosenttia) että Kokkolan kielellä eli ruotsiksi (60 prosenttia).

Ihokarvat pystyyn nostattava Carmen

Heinäkuun ensimmäisellä viikolla Kokkolan Snellman-salissa nähdään WCKO:n tulkinta Georges Bizet´n ikiklassikosta Carmenista.

”Ranskaa lähes toisena äidinkielenään puhuvan, erään maailman kysytyimmän kapellimestarin Sakari Oramon osuus on merkittävin. Hän leimaa esityksen tempoillaan ja tulkinnallaan. Hilary Summers tekee Carmenin puhkilauletun roolin. Hilary työskentelee säännöllisesti töitä esimerkiksi Pierre Boulezin kanssa ja suhtautuu musiikkiin intohimoisen kunnianhimoisesti, kuten minä. Yleisö kuulee Kokkolassa sellaisen Carmenin, jossa ihokarvat nousevat pystyyn!”, kertoo Komsi.

Juho Kuosmanen ohjaa mykkäelokuvan ja näytölle heijastettavan lavastuksen. Lavaohjauksesta vastaa Juha Mustanoja, joka saa elokuvan ja nykyhetken lavalla limittymään toisiinsa.

WCKO on alusta lähtien tunnettu rohkeista rajanylityksistään oopperan ja muiden taiteenalojen välillä sekä pyrkimyksestä riisua oopperasta pois turha arvokkuus esimerkiksi roolihenkilöitä ja repliikkejä päivittämällä. Länsirannikon oma ooppera on saanut työstään runsaasti julkista tunnustusta, muun muassa taiteen valtionpalkinnon vuonna 2008.

Rita Dahl

julkaistu Hiidenkivi 4/2010:ssä