Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Tuesday, August 31, 2010

Brief an eine Junge Dichterin

brief an eine junge dichterin

was dir wichtig ist darüber musst du sprechen
viel zu oft unterwerfen sie sich nicht den einflüssen
öffne dich öffne
lass dich öffnen
wörter enstehen aus dem verhältnis zu anderen menschen sie haben sonst
keine aufgabe
als mit den händen in den taschen durch cafés zu ziehen und unterbrochen zu werden
so entsteht ein gedanke

über eine neue freundin schrieb ich zwei worte
die art wie sie mich ansah
direkt in die augen als schaute sie nicht wir
oft habe ich mein geld gezählt
sie wollte nur einen kaffee und kaufte ihn ich hörte
die münzen klimpern
sie drehte sich um schaute wer da auftrat und etwas aufhob
mit zielstrebigen
schritten auf die kasse des cafés zu sie schrieb
in ihr notizbuch schwarz
weiß ist keine unverdorbene farbe mehr die tassen
auf dem tisch sie
hörten einander schauen oder gehen
eine vorübergehende frau
eine bescheidene tasse in der hand dampf
niemand denkt mehr an das wichtigste
sie ziehen umher die gut geformten beine
der frau
der verstand den nichts erstaunt die stifte
schleifen die tische durch
würde ich mich nur an den klaren morgen in zehn jahren erinnern
das heft spricht wenn die schuhe
auch klappern, kaffee ins lächeln trinken
er saß am ecktisch und blickte aus dem fenster
kälte kaum sichtbar
dampfender kaffee sie trinkt
gegen den hunger alles schaut zur seite und der stift
die frau hob ihren rock
bis zur wahrnehmung hätte es viele zentimeter gebraucht
auf jeden fall war der kaffee fast getrunken blätterte
die zeitung um niemand redete
nur sie beide darum
ging die bedienung mit sicheren schritten
sie hörte es an ihrem schritt die frau
lächelte vor sich hin sie war sicher rascheln
von papier
sie schauen verstohlen erfahrung
geteilt
stuhl, café irgendwo abgelegen sie saßen allein
ohne einander



Aus dem Band Aiheita van Goghin korvasta (Motive zu van Goghs Ohr), Ankkuri 2009

Aus dem Finnischen von Stefan Moster

veröffentlicht im Kalliope Heft 6

Thursday, August 26, 2010

Coimbra in PRECIPICe vol 3. (Canada)

Coimbra

Kaunis, karvainen Coimbra, aloitat päivän kieltämällä lehdenluvun, koska
lehteä ei ole maksettu ja ilmaiseksi et saa edes nuuhkaisua paratiisista jonka
yö kätkee sisälleen. Coimbra, olet rasvainen munkki, jonka täyte valuu suu
pielistä ja tekee kylläiseksi, mutta jättää jonkin epämääräisen hermostuneen olon, olet
mahtavia oikeutta yliopiston edessä jakavia suuria ihmismonumentteja
ja korkeita rakennuksia, olet mustia viittoja
ja Dom Diniksen patsas rehtorin kanslian edessä ja juhlallisia
huoneita, manueliinisia kiveen hakattuja solmuja ja runoilijoita, jotka ovat kiinnittyneet
kivisiin kupeisiisi tukevasti kiinni. Coimbra, olet kasvitieteellinen puutarha, joka ei ole koskaan auki, muualta tuodut puut, joiden oksakaan ei huoju tuulessa, kuten
eivät lehtikioskin myyjäsikään, Coimbra, olet juhlallisia rutiineita joita toistetaan
tummissa makuuhuoneissa, pistoja, tunkeutumisia, maksullisia vieraita maksullisessa
kaupungissa, yli- ja aliannostuksia, oikeaa
en koskaan loydäkään.



Coimbra

Beautiful, hairy Coimbra, you start the day by denying reading the journal at kiosque, because
it has not been paid and freely one does not get even a sniff of a paradise that the
night hides inside, Coimbra, you are a greasy donut, the filling flows from edges
of the mouth and fills up, but leaves vague anxious feeling, you are
massive human monuments delivering the Justice in front of
the university and tall buildings, you are black cloaks
and the statue of Dom Dinis in front of the principal´s office and festive
rooms, manueline stoneknots and poets, that have fastly knitten
into your stony loins. Coimbra, you are botanical garden, never open,
otherwhere imported trees, not even a branch moves in the wind, like the
sellers of your kiosques, Coimbra, you are festive routines that are repeated
in the dark dormitories, pricks, penetrations, paid guests in a paid city, right
does cannot be ever found.

(Poem is from the book Tuhansien portaiden lumo)

translated by the author

julkaistu PRECIPICe-kirjallisuuslehdessä Kanadassa

Thursday, August 19, 2010

Monilahjakkuus Anders Chydenius

Monilahjakkuus Anders Chydenius

Chydeniuksen pappilassa on vuosisatojen varrella asunut lukuisia pappeja, mutta yksi on ylitse muiden: kirkkoherra, valtiomies, kirjailija, lääkäri, maanviljelijä, muusikko Anders Chydenius.

Pappila rakennettiin kirkkoherra Karl Gustav Weranderin (1735–1743) aikana. Uusi pappila valmistui 1737 ja käsitti eteisen, suuren salin, pitkäkamarin, keittiöt ja kamarit kummassakin päädyssä. Saliin tultiin kuuntelemaan Jumalan sanaa. Pohjanmaan jalkaväkirykmentin pastorina Haminassa Werander joutui kosketuksiin Siperiasta palanneiden karoliinien välittämän pietismin kanssa. Pappila omisti isojaon aikana maata Kaarlelan Kvikantista, ja sitä on kutsuttu myös kyseisellä nimellä.

Pietismi välittyi Weranderilta edelleen pappilan tulevalle suurmiehelle, Anders Chydeniukselle. Chydenius tultiin tuntemaan myös demokratian, ihmisoikeuksien, luonnonoikeudellisen ja –tieteellisen ajattelun vankkana puolustajana. Anders Chydenius oli Weranderin seuraajan, Rymättylässä syntyneen Jacob Chydeniuksen (Kokkolan kirkkoherrana 1746–1766) pojista kuuluisin, 1700-luvun papin tai monialaisen sivistyneistön perikuva, joka toimi valtiomiehenä, kirjailijana, lääkärinä, maanviljelijänä sekä musiikin parissa. Hän syntyi vuonna 1729 Sotkamossa, jossa isä Jacob toimi kappalaisena.

Jacob Chydeniuksen muita lapsia olivat talousopin dosentiksi nimitetty Samuel, Vaasan kirkkoherraksi päätynyt Jacob kaupunginpedagogi Johan Tengström.

Anders Chydenius vietti nuoruusvuotensa Pohjois-Suomessa aluksi isänsä yksityisopetuksessa, ja sen jälkeen Oulun triviaalikoulussa. Sitten hän ja hänen veljensä Samuel opiskelivat yksityisesti Torniossa ja kirjoittautuivat Turun akatemiaan vuonna 1745. Anders Chydenius opiskeli yliopistossa teologiaa, filosofiaa, latinaa, matematiikkaa, algebraa, tähtitieteitä ja mekaniikkaa. Hän täydensi opintojaan myös Uppsalan yliopistossa.

Vuonna 1853 yliopistosta valmistunut Chydenius valittiin Alavetelin kappeliseurakunnan saarnaajaksi. Hän avioitui kaksi vuotta myöhemmin Beata Magdalena Mellbergin kanssa. Alavetelissä Chydenius raivasi soita, kokeili uusia eläinrotuja ja kasvilajeja ja otti käyttöön uusia viljelykasveja. Hän vei valistuksen aatteita ruohonjuuritasolle rokottamalla kansaa, tekemällä kaihileikkauksia ja kehittämällä uusia lääkkeitä. Vuonna 1790 punataudin levitessä hän organisoi Kokkolaan tilapäisen kaupunginsairaalan ja hoiti sitä saavuttaen hyviä hoitotuloksia.

Chydenius julkaisi vuosina 1765–1766 kuuluisimmat teoksensa ja osallistui samaan aikaan aktiivisesti valtiopäivien toimintaan. Hänet havaittiin taitajaksi sanankäyttäjäksi, ja siksi hänet valittiin Pohjanmaan edustajaksi Tukholman valtiopäiville. Hän arvosteli kovin sanoin merkantilistista, sääntelyyn perustuvaa talouspolitiikkaa ja teki myös omaa asuinseutuaan koskevia aloitteita.

Chydeniuksen purjehdusvapautta koskeva kirjoitus vaikutti siihen, että Kokkola, Oulu ja Vaasa saivat 3.12.1765 tapulikaupunkioikeudet. Tämä edisti ulkomaankauppaa ja elinkeinoelämää alueella. Chydenius kuului Anders Roosin ja Johan Vilhelm Snellmanin isän Kristian Snellmanin ohella Kokkolan lukuseuran perustajiin vuonna 1800. Ennen Kokkolaa lukuseura löytyi vain Vaasasta sekä Turusta.

Poliitikosta kirkonmieheksi

Vuonna 1770 Chydenius nimitettiin Kokkolan kirkkoherraksi. Pappilassa asui vuosikymmenten ajan myös Chydeniuksen varattomien sukulaisperheiden lapsia yksi tai kaksi kerrallaan. Pihan apupapin puustellissa hoidettiin Suomen sodan aikana Wilhelm von Schweriniä, joka kuoli haavoihinsa.

Pappilassa harjoittelivat orkesterit, joissa myös Chydenius soitti mahdollisesti huilua, viulua tai klaveeria. Chydeniuksen laajaan nuotistoon kuuluivat muun muassa Pergolesin Stabat Mater kuorolle ja jousikvartetille sovitettuna, Pugnanin, Graafin, Richterin, Sacchinin ja Rosettin sävellyksiä. Chydenius perusti Kokkolaan kapellin eli pienehkön kamarimusiikkiyhtyeen. Hän toimi luultavasti orkesterin johtajana, vaikka papilliset velvollisuudet lamauttivat yhtyeen toiminnan 1870-luvulla.

Chydeniuksen aikana pappilaan rakennettiin paanukatto ja ulkoseiniin tehtiin lautavuoraus. Chydenius suunnitteli ja rakennutti navetan sekä tiilisen leivin- ja panimotuvan. Keskiaikainen kivikirkko laajennettiin ristikirkoksi ja puinen kellotapuli korvattiin länsipäätyyn rakennetulla tornilla. Rakennustyöt jatkuivat tulevien asukkaiden aikana. Chydeniuksen veljenpojan Abraham Wilhelm Chydeniuksen (1857–1868) aikana leivintupaa jatkettiin renkituvaksi sisustetulla huoneella. Kirkkoherra Thor Birger Wegelius (1872–1868) rakennutti pappilan puutarhan puoleiseen julkisivuun suuren lasiverannan.

Kvikantin pappilassa ovat vaikuttaneet muutkin kuin Chydeniukset. Karjalohjan kirkkoherran poika, kirkkoherra Edvard Johansson (1897–1915) toimi aiemmin Korsnäsin kirkkoherrana. Hänen ja värmlantilaisen ruukinpatruunan tyttären seitsemästä pojasta kuudesta tuli pappi. Eräs heistä oli arkkipiispaksi 1899 asetettu Gustaf Johansson. Hän oli viimeinen Kokkolan jakamattoman seurakunnan viranhaltija. Arkkitehti Panu Kaila oli Johanssonin pojanpoika ja arkkipiispaksi 1978 vihitty Mikko Juva syntyi pappilassa.

Vaikuttajana valtiopäivillä

Chydeniuksen valtiomiesura ei lakannut, vaikka hän olikin esittänyt omalle säädylleen liian edistyksellisiä aatteita. Hänet valittiin vuosien 1777–1778 valtiopäiville ja siellä hän järkytti omaa säätyään vastustamalla maaorjien mielivaltaista arpomista tiloille. Lisäksi hän teki esityksen uudesta uskonnonvapauslaista, joka oli omana aikanaan hyvin rohkea teko.

Chydenius joutui monesti poikkiteloin oman säätynsä kanssa aikanaan kaukokatseisten ajatusten vuoksi. Hänen rahan arvon keinotekoisuutta kritisoiva kirjoituksensa sai valtaapitävät leimaamaan hänet yhteishyvän viholliseksi ja maanpetturiksi. Hänet erotettiin äänestyksellä pappissäädystä ja myös oman puolueensa, myssyjen, edustajana valtiopäiviltä hänen erään rahapoliittisen kirjoituksensa vuoksi. Kansallinen voitto –kirjassaan hän hahmotteli taloudellisen liberalismin periaatteet, jotka Adam Smith esitti samoihin aikoihin. Chydenius edisti myös painovapautta ja otti kantaa talous-, kauppa- ja väestöpoliittisiin kysymyksiin.

Kokkolan kaupungin ja Chydenius-instituutin kannatusyhdistyksen perustama Chydenius-säätiö on muistanut suurmiestään perustamalla 1987 Chydenius-palkinnon, jolla palkitaan kansallisesti merkittäviä yhteiskunnallisia ja kansainvälisesti Chydenius-palkinnon saajia ovat olleet professori H.R. Nevanlinna, professori Ilkka Niiniluoto, emeritusarkkipiispa John Vikström ja presidentti Mauno Koivisto.

Chydeniuksen pappila on seurakunnan omistuksessa ja sitä käytetään virka-asuntona. Sen vieressä toimii myös Kirkonmäen kotiseutumuseo, jossa järjestetään ajoittain Chydenius-aiheisia seminaareja ja ohjelmatilaisuuksia. Chydeniuksen mukaan on nimetty Kokkolassa myös yliopistokeskus, puisto, kauppakeskus, tie ja koulu.

John Vikström korosti palkintopuheessaan Chydeniuksen perinnön näkymistä nyky-yhteiskunnassa. Hänen mielestään sama vapauden idea, jolla Chydenius ajoi köyhien ja sorrettujen asiaa, näyttää tämän päivän oloissa tuottavan ei vain rikkautta vaan myös köyhyyttä sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla.

Lähteet:

Chydenius-säätiön kotisivut, www.chydenius.net

Knapas, Marja-Terttu, Heikkilä, Markku & Åvist, Timo (2009). Suomalaiset pappilat. Kulttuuri-, talous- ja rakennushistoria. SKS, Helsinki.

Kokkolan museotoimenjohtaja Kristina Ahmaksen sähköpostihaastattelu

julkaistu Meidän Suomi 2/2010:ssä

Monday, August 16, 2010

La poesia joven finlandesa

LOS POETAS DEL FUTURO QUE ESCRIBEN EN FINLANDIA

Es frecuente oír decir que la poesía finlandesa no es un campo homogéneo, que se expresa con voces y estilos diversos. De igual manera el campo de las editoriales también se ha vuelto más plural en las recientes dos décadas. En estos años surgieron pequeñas editoriales alternativas qué se ocupan especialmente de la publicación de literatura marginal que no se vende masivamente: poesía, ensayos, literatura traducida, para citar algunos géneros importantes.

Sin la actividad de las editoriales nuevas quedaría ignorada una parte de la literatura del mundo y no contaríamos con posibilidades alternativas de publicar. Estas pequeñas editoriales realizan un trabajo cultural valioso. La literatura se enriquece con la presencia de otras voces. Las editoriales pequeñas han sido la salvación para los poetas finlandeses que no hubieran tenido las mismas oportunidades de publicación sin las editoriales alternativas. La poesía joven de Finlandia no sería la misma sin su apoyo.

Estos jóvenes poetas finlandesas a los que voy a referirme, se caracterizan porque a su manera son jugadores audaces con la lengua y los géneros convencionales.

La lengua resulta un material muy flexible para Lassi Hyvärinen, quien crea poemas disponiendo de la forma tipográfica como si se tratara de realizar composiciones en las cuales las palabras alternan su valor de signos del poema con su carácter gráfico. Hyvärinen alude en sus poemas a sus compositores preferidos, entre los que se halla el compositor pos-modernista Alfred Schnittke. En la obra del escritor sus poemas aparecen como texturas visuales; las palabras son arrojadas al papel vacío como bombas cariñosas, adquieren forma de sílabas musicales que se repiten o reiteran. No resulta importante lo dicho en los poemas de Hyvärinen, es significativo el modo como fue hecho.

La lengua no es una materia que ineludiblemente, por sí misma deba significar para el poeta.

Como un futurista de los inicios de nuestra época moderna Hyvärinen traza, con singularidad el movimiento rápido que va adquiriendo la imagen de una signatura tipográfica, extendiéndose sobre la superficie del papel. El poeta emplea términos de movimiento, interjecciones o palabras metafóricas qué reflejan movimiento para acentuar la impresión de velocidad. El tiempo viejo y moderno resulta simultáneo en sus poemas.

A su vez los poemas de Johanna Venho evocan la actitud hacia la lengua de los poemas de Hyvärinen; en varios de sus poemas es patente la impronta de las canciones tradicionales del folklore. El poeta acude a la libertad de la lengua infantil, es como una voz poética que regresara a las fuentes del origen en la lengua de los niños.

La lengua infantil es creativa, todavía no está atada a las reglas, aunque en sus modos se pueden descubrir convenciones particulares. El ritmo de los poemas de Venho es mágico, como el del canturreo entrañable de las canciones de cuna para bebés.

Katariina Vuorinen no se halla en el trance de la experimentación de la lengua, pero si en los lugares de tensión de ambos géneros: femenino y masculina, en el territorio de la relación amorosa. Que el amor es una fuerza fatal es lo que muestran los poemas de Vuorinen; las situaciones de inestabilidad emocional que transforman a una mujer serena en un monstruo. Es el dilema y las dudas de una mujer cuyos celos permanecen en la incertidumbre ante su esposo o amante.

Los poemas de Kati Neuvonen poseen un parentesco con los poemas de Vuorinen; el valor diferencial de su estética estriba en que su personaje vive la vida carnal y sensual, con el desasosiego de quien está arrojado y que termina en un infierno de lágrimas miserables. Descubrirte en alguien con quién puedas sentir y que sea parte de ti como un todo, es un destino tal vez imposible. Tal es el sentido que cabe en los poemas de Neuvonen.

Kaisa Ijäs cuenta historias de relaciones amorosas entre hombres y mujeres, o muchachas y muchachos. El poeta descree del amor entre los jóvenes.

El trasfondo de los eventos “amorosos” es un escenario donde las víctimas del amor se ocultan, se embriagan o hacen otras acciones complementarias, triviales para borrar su amor pasado. El amor empieza y acaba. Es una sucesión de emociones fugaces. Estas triste, estas pleno pero sabes que todo hace parte del ritmo vertiginoso de una montaña rusa en un parque temático.

En un día aparecemos convertidos en amantes sin que sepamos qué nos aguarda. El sino de los amantes es arrojarnos a un destino ignorado. El amor es comparable a una ruleta rusa fatal. En una día brilla el sol que lanza al vacío sentimientos de dos caras o enmascarados: alegría, tristeza: los amantes beben vodka y a la mañana siguiente el cielo es un signo oscuro. En ese momento sentimientos rivales de melancolía o de felicidad perdida emergen en forma de remembranzas.

Ocurre a veces que Ijäs pareciera a punto de crear una nueva lengua surgida de las experiencias de su personaje principal, pero su sintaxis es todavía bastante normal y narrativa.

En esta selección el poeta más original en su relación con la lengua es Ville-Juhani Sutinen. Puede ser que los poemas seleccionados no reflejen esta tendencia renovadora, pero este aspecto hace parte de su obra.

Sutinen es un poeta romántico en el sentido auténtico de la palabra; la imagen que es una metáfora puede ser empleada y resulta nítida: hay una botella de vodka y un poeta soñando que intenta capturar su quimera o certidumbre fugitiva en la fiebre de sus versos melancólicos. Su poesía resulta a veces difícil de seguir. Puede parecer una colección de palabras ensambladas, que forman un caleidoscopio extravagante donde todo el material desempeña un papel democrático. Sutinen podría ser un relativista de la poesia L = A = N = G = U = A = G = E , como si se tratara de un creador distante con sus juegos de palabras.

Ville Hytönen es un poeta influenciado principalmente por la historia de Europa, de los países ex-sovieticos. Y, como en muchos poemas, en los suyos se revela una historia de amor que tuvo lugar en la remota Ukrania.

Hytönen puede ser asociado con los escritores finlandesas cosmopolitas de principios del siglo 20. Estos creadores tenían un particular interés por la historia de Europa y se establecieron en este continente donde viajaron y vivieron también. Su interés no solamente estuvo en un plano erudito de leer sobre su historia y su situación política.

Escritores como Mika Waltari, quien residió en Paris durante su juventud y atravesó esta experiencia entre el amor y el alcohol, o Olavi Paavolainen muy orientado al análisis de la psicopatologia en la vida cultural de Finlandia; esto dos escritores son ídolos de Hytönen.

Paavolainen escribiría más tarde sobre la Alemania, del nacionalsocialismo y su ideología esquizofrénica que se apoyaba en influencias provenientes de los mitos arcaicos aunque también acentuaba los valores de la sociedad tecnocrática: efectividad y rapidez. Paavolainen estudiába esta ideología que seducía por igual a la gente más cultivada y advertía sobre sus amenazas.

Risto Oikarinen es un poeta abiertamente religioso en sus poemas. El único. Su religiosidad no es pura, es más liberal con respecto a los placeres de la vida: las mujeres, el amor, el alcohol y aquello que es vedado por la iglesia.

El poeta parece pensar que el cristianismo literal es demasiado rígido para la vida del ser humano con sus necesidades cotidianas. A veces los sentimientos del remordimiento se agazapan en su yo lírico y lo inclinan hacia una vida más rígida y religiosa. La fuerza femenina tiende a llevarlo más allá de la religión, lo que resulta una especie de precipicio existencial para un hombre creyente, aunque esta atracción resulta al mismo tiempo una fuerza amorosa y envolvente.

En los poemas de Janne Nummela se refleja toda el sociedad. ¿Por que? La razón es muy simples: los poemas de Nummela fueron hechos con ayuda del Google y todos los discursos que el poeta podía encontrar en la red. Estos discursos son muy variados. Desde el punto de vista del poeta la biología es la base de toda manifestación de la vida sea animal o humana. Nummela se declara partidario del gozo dionisiaco. Como Google-poeta Nummela es llamada purista. El continúa sus pesquisas y experimentaciones hasta el fin para dar con un resultado que lo deje satisfecho.

Otro tipo de Google-poeta pragmatista según la denominación, y quien usa Google para no encontrar un resultado final, más bien como medio para la inspiración gracias a las propiedades que le son propias: como una suerte de estimulante técnico podría decirse. Dahl resulta en su segundo libro tal tipo de poeta. El Infierno es un ejemplo de este tipo de poesía, Los ojos de Hieronimus El Bosco surgen como una ekfrasis que tienta.

Los otros poemas seleccionados aquí resultan más narrativos y románticos y reflejan otros aspectos de mi universo de poeta. Estos poemas han sido tomados de mi libro de viajes por Portugal. Incluyen semblanzas de poetas solitarios y melancólicos reincidentes en su adicción a una tristeza fundamental. También está incluido un poema en prosa con las imágenes del África, de la naturaleza humana y verdadera que se mezclan entre sí.

Ciertamente, la situación de la poesía joven de Finlandia se abre a un gran horizonte. Durante esta época incierta de crisis financiera la poesía es leída con gran interés y fruición. El arte de la poesía en Finlandia es diverso, variado como siempre.

Pueden recortar el apoyo social a los poetas, pero la fuerza de la poesía permanece. Puesto que ella representa la inagotable fuerza del vida, de los sentimientos y de los pensamientos.

Rita Dahl

trad. por Ruben Dário Florez Arcila

Wednesday, August 11, 2010

Runoilijasopraano

Runoilijasopraano

Rita Dahl on esikoisrunoilija viime syksyltä. Kun luulet olevasi yksin -kokoelmassa on kysymys kasvamisesta sisään ja ulos, vaakasuoraan ja pystysuoraan.

”Se ei ole välttämättä näkyvää: sentitön kasvu voi olla suurempaa kuin sentikäs”, Dahl sanoo. Palkkatyönään Dahl tekee toimittajan töitä. Lisäksi kirjoittamisvimmaa sammuttaa Neliö-niminen kulttuurilehti, jonka päätoimittaja hän on. (Oli. Huomaa haastattelun julkaisuajankohta: vuosi 2005.))

Toimittajuuden lisäksi Dahl on lyyrinen sopraano. ”Ensin pitää oppia opitut
ja kuullut äänet pois. On löydettävä oma ääni samalla tavalla kuin kirjoittamisessa.”

Laulu on vielä pelkästään harrastus, mutta siitä puhuttaessa Dahl jättää tulevaisuuden auki: ”Yläasteen ja lukion musiikinopettajani oli sitä mieltä, että minulla tulee olemaan jotakin tekemistä laulun kanssa”. Dahl lauloi aikoinaan kuoroissa, mutta hänelle sanottiin, että hänen äänensä on liian voimakas – se kuuluu läpi.

Romanttiset liedit ovat Dahlin mielilauluja, erityisesti Schumannin Frauenliebe und -leben -sarja, sekä eräät Sibeliuksen ja Madetojan yksinlaulut.

Työtä vastikkeettomasti


Dahlin kaltainen monitoimi-ihminen joutuu pohtimaan, mihin järjestykseen asioita asettaa. ”Jokainen on verkon silmässä kala”, hän sanoo ja tarkoittaa, että työelämä vaatii sopeutumista ja pelisääntöjen noudattamista. Työelämän roolipeleissä joutuu välillä tukahduttamaan omaa luovaa minäänsä ja persoonallisuuttaan.

”Työ on jumala, jolle voi uhrata kaiken, mutta useimmat luovat ihmiset tekevät merkitykselliset tuotteensa vastikkeettomasti työaikojen ulkopuolella. Palkkatyö
on mittatilaustyötä, jossa toteutetaan asiakkaan toiveita. Vastikkeettoman työn tekijä on kuin homo ludens, joka leikkiessään saattaa synnyttää jotakin uutta
ja ennennäkemätöntä”, Dahl sanoo.

Jotkut näistä tuotteista realisoituvat aikanaan kirjaksi, elokuvaksi, tai vaikkapa oopperaksi. Dahlin tapauksessa runokokoelma kasvoi vastikkeettomasti koko
mittaansa viiden vuoden aikana. Dahlin runoissa vierailevat monet asiat, kuten
omenapuu, yliopisto ja kuuset. Hän sanoo, että omenapuu on juuri kasvamisen symboliikkaa. Yliopisto puolestaan on todellisuutta, jossa hän on vieläkin
kiinni. Yksi loppututkinto on jo, mutta toinen on gradua vaille valmis. (Se gradu on valmistunut jo.)

”Olen lukenut yliopiston portaat”, Dahl kirjoittaa runossaan. Toisessa runossa hän tuntee samoissa portaissa ”sivistyksen upottavan lämmön”. Hän sanoo alituiseen tulevan uusia asioita, jotka alkavat kiinnostaa.

Tähän asti opinnot ovat olleet pääosaltaan valtiotieteellisiä ja humanistisia . ”Näin jälkeen päin tuntuu siltä, että olisin saattanut myös lähteä erikoistumaan
alun perin työn sosiologiaan. Työ ja sen uudet muodot ovat nousseet viime vuosina tapetille laajojen yhteiskunnallisten muutosten, yleisen epävarmuuden ja
ulkoistamisen vuoksi. Vastikkeellisen työntekijän vapaus alkaa olla yhä suuremmin uhattuna. Epävarma tulevaisuus on myös vastikkeettoman työn tekijällä.”

”Puut voivat kasvaa vinoon, lehdet aloittaa äkillisen syöksyn”, kirjoittaa Dahl. Lapsuus kului metsän lähellä Vantaan Itä-Hakkilassa. Lapsuusajan kuusimetsä on nyt kadonnut. Myös meri on Dahlille tärkeä: ”Ne eivät sulje toisiaan pois, ne edellyttävät toinen toisiaan. Metsällä on alku ja loppu, mutta laineet ovat loputtomia. Meren aava horisontti ei pääty mihinkään.”

Neliöllinen kunnianhimoa

Palataan Neliöön. Sen tekeminen on journalistista kunnianhimoa toteuttavaa harrastustoimintaa, josta ei saa elantoa, vaan siitä joutuu pikemminkin maksamaan. Se toimii sellaisten asiantuntijakirjoittajien varassa, jotka ovat valmiita tekemään juttuja vastikkeettomasti.

Rahamaailma ja kustantajat eivät ole kiinnostuneita pienille yleisöille suuntautuvista kulttuurilehdistä. Vakavuus ei käy kaupaksi.

Neliö on journalistinen hiekkalaatikko.

”Lehden tarkoitus on kannatella sopusointuista, avaraa hiekkalaatikkoa, jonka sisälle
mahtuu mahdollisimman monenlaisia näkemyksiä tietystä aiheesta”, Dahl toteaa.

Kussakin Neliössä on haluttu syventyä vain yhteen teemaan; on ollut maateemoja,
kuten Portugali. Tekeillä on Brasilia. (Aineisto saatiin kasaan, mutta valitettavasti numero ei ilmestynyt koskaan.) ”Portugalilainen kielialue on lähes tuntematon. Siellä tehdään paljon hyvää kirjallisuutta, jota haluamme esitellä”, Dahl sanoo.

Neliö on myös journalistisen luovuuden ilmentymä. ”Mieluummin haluaisin nähdä
sen painettuna kuin pelkästään verkossa, koska painetulla on enemmän arvoa”, Dahl
sanoo. Painetussa lehdessä luovuuden panostamisesta jää pysyvä jälki, ja samalla sen
visuaalisuus tulee paremmin esiin kuin verkkolehdessä, joka ei tavallaan ole konkreettisesti olemassa.

Lehden Underground-numero löytyy vain verkosta, mutta Portugali-numero painettiin
neliön muotoon. Brasilia-numeron lisäksi ovat kehitteillä kapitalismi- ja lapsuus/
nuoruusnumerot, jotka nekin rahoituksen puuttuessa julkaistaan vain verkossa.

Jatkuvaa kasvua vaativassa maailmassa


Dahlin kasvuennuste näyttää erittäin lupaavalta. Hän kirjoittaa: ”Yhdessä yössä olin
kasvanut kauas tielle, en aikonut palata.”


Vuokko Rajala


julkaistu Kulttuurivihkot 3/2005:ssä

Tuesday, August 10, 2010

Afrikkalaista elokuvaa

Ensimmäinen afrikkalaisen elokuvan festivaali

Kehitysyhteistyöjärjestö Shalin Suomi ry. järjesti toukokuun alussa muun muassa ulkoministeriön tuella afrikkalaisen elokuvan festivaalin, jonka näytökset olivat lähes kauttaaltaan loppuunmyytyjä. Esillä oli monipuolisesti algerialaisia, eteläafrikkalaisia, kongolaisia, senegalilais-mauritanialais-belgialaisia elokuvia. Tässä muutamia poimintoja tarjonnasta, joka oli määrällisesti niukka.

Algerialaisen Amor Hakkarin Yellow House oli pienimuotoinen elokuva surusta. Elokuvan alussa Mouloud saa tiedon, että hänen asevelvollisuutta suorittava poikansa on kuollut auto-onnettomuudessa. Hän hyppää traktoriinsa, ajaa sairaalaan, sieltä ruumishuoneelle, josta varastaa ruumiin mukaansa. Pojan äkillinen kuolema saa perheen äidin masentumaan syvästi ja kätkeytymään kammariinsa suremaan. Mouloud kysyy apteekkarilta lääkettä suruun, mutta hän osaa neuvoa omasta kokemuksestaan ainoastaan talon maalaamisen keltaiseksi piristäneen omaa vaimoaan. Mouloud tekee työtä käskettyä – turhaan. Viimeinen oljenkorsi eli television ja videon ostaminen ravintolanpitäjältä perunoita vastaan tepsii. Vaimo piristyy, kun koko perhe puuhaa taloonsa sähköjä, jotta he voisivat katsoa videokasetilta poikansa viimeiset terveiset perheelleen.

Beniniläisen Sylvestre Amoussoun satiirisessa Africa Paradis –elokuvassa eletään vuotta 2053, ja Afrikasta on tullut paratiisi, jonne kaikki haluavat. Ranskalaispariskunta haluaisi Afrikkaan koulutustaan vastaavaan työhön, mutta he ajautuvatkin unelmamaanosaan laittomasti, heidät vangitaan ja rakkaus- sekä työasiat menevät sekaisin. Roolien kääntäminen päälaelleen olisi voinut olla vielä astetta hullumpaa; nyt elokuva jää liiallisen realismin vangiksi. Näin saattaisi käydä myös afrikkalaisille, jotka juuri nyt yrittävät laittomasti Eurooppaan.

Eteläafrikkalaisen Zola Masekon Drum sijoittuu 1950-luvun Etelä-Afrikkaan, jossa apartheid on voimissaan. Drum on paitsi romantiikkaa ja jännitystä sopivassa suhteessa, myös kuvallisesti loistokas draama aikakauden apartheid-todellisuudesta. Toimittaja Henry Nxumalo siirtyy urheilujutuista tutkivaan journalismiin eli paljastamaan värillisten maatyöläisten ja vankien kurjia oloja. Mutta kun hän päättää selvittää, miksi kaupunginjohto on päättänyt hoitaa salassa valkoisten ja mustien asuinpaikkana tunnetun Sophietownin asukkaiden karkotuksen, paljastukset alkavat käydä niin vaarallisiksi, että Nxumalon perhe ja hänen oma henkensä joutuvat vaakalaudalle. Kuvalliseen ilmeeseen sopii elokuvaa tahdittava perinteinen jazzmusiikki.

HAFF on piristävä uusi tulokas Helsingin monien elokuvafestivaalien joukkoon. Sille ei voi toivoa kuin pitkää tulevaisuutta.

Rita Dahl

www.haff.fi

julkaistu Kulttuurivihkot 2/2010:ssä

Wednesday, August 04, 2010

Kohti mieltä, kieltä

Matka kohti mieltä ja kieltä

Kohdatessaan uuden kulttuurialueen ja kielen ymmärtää aina selvemmin, mistä on kotoisin. Vieraalle maaperälle astuminen on toisaalta toisen kohtaamista ja tutustumista, mutta myös oman minän lähestymistä tutusta irrottautumalla, minän toisenlaisia piirteitä tutkimalla. Samalla käy hyvin selväksi se, mistä ”omista” piirteistään, tavoistaan tai muista erikoisuuksistaan matkustanut minä haluaa välttämättä pitää kiinni. Yleistykset sosiaalisen kontekstin ja ihmisten olemisen tavan johtavat välillä harhaan, mutta ovat joskus välttämättömiä, sillä mieli on kiinni kielessä ja kielestä.

Brasiliasta palanneena kaipaan kotimaani katujen puhtautta ja eritteettömyyttä, säksähtävää kieltäni, tuttuja raikkaan tuoksuvia havumetsiä sateen jälkeen, kiireisiä, mutta kohteliaita ihmisiä, jotka eivät huuda. Matkalle lähtemisen kokemuksen vaikutukset omaan minään, subjektiuteen, ovat aina yhtä kouriintuntuvia, hyvin konkreettisia. Vieraaseen maahan - ei maaperälle, koska ”alku- tai maa-perää” ei ole olemassa - lähtenyt kohtaa siis toisen lisäksi aina myös itsensä. Tämä kohtaaminen käynnistää uuden karttapiirustuksen, joka määrittää itseä vieraassa. Koska ihminen pyrkii kohti kotia tai kodinkaltaista tunnetta myös vieraassa, karttapiirustuksen rajat määrittyvät tämän kokemuksen perusteella.

Kotia tai kodinkaltaista tunnetta tai olotilaa ovat etsineet filosofit ja kirjailijat antiikin ajasta modernin ajan keksijöihin, kuten runoilija Fernando Pessoaan, joka etsi kotia ja tunteiden sateenkaarikirjoa kehittämiensä tekstuaalisten persoonallisuuksien kautta ja avulla. Näin runoilija, joka elinaikanaan matkusti korkeintaan vain nojatuolissaan ja kotikaupungissaan Lissabonissa sekä lapsuutensa Etelä-Afrikassa, pääsi pidemmille matkoille kuin moni ihminen koskaan elämässään. Matkustaminenhan ei tapahdu pelkästään paikassa ja ajassa eli ole suunnaltaan vertikaalista.

Horisontaalinen matkustaminen, jota Pessoa heteronyymiensä kautta harrasti, pureutuu itse matkustamisen, matkalla olemisen kokemukseen. Horisontaalisessa ulottuvuudessa matkustava ei enää matkusta ajassa ja paikassa, vaan hetkessä. Hän kääntää sisäistä prismaansa eri suuntiin tarkastellen valon välkähdysten vaikutusta sisuksiinsa. Hän on sisäisten tilojen tutkimusmatkailija, löytöretkeilijä sanan varsinaisessa merkityksessä, intro-spektion harjoittaja.

Pessoa suoritti tekstuaalisen poikkileikkauksen persoonille, joita hän hallinnoi täydellisesti. (Heteronyymit olivatkin kenties ainoa asia, joita Pessoa pystyi vallitsemaan elämässä, joka ei tottele kenenkään lakeja, sinkoilee ja muuttaa suuntaa lakkaamatta subjektin pyristelyistä huolimatta.) Pessoa-ortonyymin säkeet "O poeta é um fingidor" ("Runoilija on teeskentelijä"). Tätä lausetta toteuttavat erinomaisesti riolaiset eli carioacat, jotka tekevät itsestään spektaakkelin, esittävät itseään ja itsensä joka hetki uudelleen. Riolaiset ovat näyttelijöitä, jotka etsivät jatkuvasti merkittävää yleisöä esityksilleen, koska esittäminen ei kannata tietenkään kenelle tahansa. He ovat kaukana "suomalaisen" prototyypistä, suoraan puhuvasta, rehellisestä ihmisestä, joka on vain vastikään ulos metsästä ja harjoittaa nyt kansain-välistä toimintaa monen-kielisesti. Kahden täysin erilaisen ihmistyypin kohtaaminen on mielenkiintoinen laboratoriokoe, jonka lopputulokset ovat ennalta-arvaamattomat.

Toisaalla, vaikka onkin kauempana, pääsee lähemmäksi kaikkea, mihin on kasvanut vuosien mittaan kiinni. Tämä kaikki ei ole autenttista, koska ei ole olemassa yhtä, kaikkia yhdistävää alkukokemusta, oli sitten kyse kansakunnasta, etnisestä tai mistä tahansa ryhmästä, jolla on yhteisiä piirteitä. On olemassa yhteisiä tapoja, joista jokainen poimii itseään miellyttävät. Näin kollektiivisesta tulee idiolektiä, eri subjektit löytävät omat alkutuoksunsa ja -kokemuksensa, henkilökohtaisen khoransa, olo-suhteet, joissa heidän subjektiutensa on ja toteutuu mahdollisimman miellyttävänä, vailla ylimääräistä ahdistusta tai ärsyttävyyden tunnetta.

Toiselle kulttuurialueelle lähtevä altistuu aina ahdistukselle ja ärsytykselle, joka voi joskus olla sietämätöntäkin. Hän menettää väistämättä osan psykologisesta integriteetistään, jonka pystyy säilyttämään koti-maassaan, hajoaa osittain palasiksi, altistuu kaaokselle tavallisesti vallitsevan järjestyksen sijaan. Näin matkustaminen on välttämättä myös omien rajojen koettelemista, oman paikan jatkuvaa määrittely-yritystä, heteronyymiyden toteutumista todellisessa elämässä.

Mikäli lähtijä antaa persoonallisuutensa ja tunnesymptomiensa toteutua mahdollisimman avoimena, vailla ylimääräistä sensuuria, matkalle lähtenyt saattaa myös samalla laajentaa ilmaisurekisterinsä kirjoa eli toteuttaa pessoalaista tutkimusmatkaa persoonallisuudessa. Matkustaja tutkii aina välttämättä mieltään ja sen rajoja, sietokykyä, mahdollisuuksia sopeutua ja olla toisaalta sopeutumatta. Mikäli matkustaja on myös runoilija tai kirjailija, hän voi muuttaa matkalle lähtemisen kokemuksensa myös kieleksi, mielen kuvaksi, toisissaan kiinni olevaksi kuvajaiseksi.