Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Monday, May 31, 2010

Tekstuaalinen neilikkavallankumous

Tekstuaalinen neilikkavallankumous

Alberto Pimenta: Kivenheittopeli, Palladium-kirjat 2009, Rita Dahl (suom.)

Kivenheittopeli


Runous vastustaa valtaa säkeissä tai niiden välissä. Edellisestä voisi mainita esimerkkeinä eräät suomalaiset 1970-luvun runoilijat, jotka olivat sanastoltaan suorasanaisen luokkatietoisia ja nyrkki pystyssä, mutta ilmaisultaan kovin perinteisiä. Jälkimmäisestä taas Itä-Euroopan ja entisen Neuvostoliiton runoilijat, jotka kehittivät nuorallatanssista sensuuriviranomaisten kanssa taiteenlajin.

Portugalilainen Alberto Pimenta (s. 1937) edustaa tässä suhteessa kolmatta tietä – mutta kaikkea muuta kuin kultaista keskitietä. Hänen 1970-luvun Portugalia ja siinä sivussa vähän kaikkea muutakin irvailevat runonsa rikkovat säe- ja säkeistöjaon, vyöryttävät tekstuaalisia massoja. Sanasto on usein ilmeisen tarkoituksellisesti banaalia hokutoistoa ja ”vastaväitemaniaa”.

Katolis-kansallismielisen sotilasvallan ohella osansa saavat perinteinen, romanttis-eleginen runous, seksuaaliset sopivaisuussäännöt, byrokratian ja median kielet, ihmisenä olemisen arkinen absurdismi – ja itse Jumala.

Läntiset antidemokraatit

Kreikasta ei ala muu kuin eurooppalainen omahyväisyys. Rooma on maailman korkeakoulu, jota kukaan ei ole käynyt koskaan loppuun, tiesi Ville Hytönen esikoiskokoelmassaan Kuolema Euroopassa (Tammi 2006). Käännös- ja kotimaisessa runoudessa lähestytään samoja teemoja: (länsi)eurooppalaista hybristä, uskoamme arvojemme ja kulttuurihistoriamme ylivertaisuuteen.

Kolmen minuutin CNN-pikakurssi Euroopan toisen maailmansodan jälkeisestä historiasta voisi kertoa, että kommunismi ja kapitalismi tappelivat, kapitalismi voitti, koitti onni ja autuus. Sikäli ihan oikein, että Itä-Euroopan rauhanomaiset samettivallankumoukset syksyllä 1989, jälkistalinistisen sorron romahdus, olivat kenties maailmanhistorian toivoa herättävimpiä hetkiä.

Tällainen pikakurssi kuitenkin jättäisi huomiotta, että länsileirissäkin vaikutti melkoisia antidemokraatteja: Portugalin António de Oliveira Salazar (1889–1970), Espanjan Francisco Franco (1892–1975) ja Kreikan everstijuntta. Etelä-Eurooppa vapautui sotilassaappaan alta vasta 1970-luvun puolivälissä.

Pimenta livahti jo 1960-luvun alussa Saksaan, Heidelbergin yliopistoon, ivasi sieltä käsin Salazarin yksinvaltaa ja Portugalin siirtomaasotia Afrikassa. Myöhempien aikojen Ovidiukselta vietiin kotimaan passi ja kansalaisuus.

Salazarin syrjäyttämisen ja kuoleman jälkeen sorto vain kiihtyi. Pimentalle avautui lopulta tilaisuus palata kotiin vuoden 1974 neilikkavallankumouksen jälkeen.

Kubismia ja dadaa

Ovidius on tässä yhteydessä ihan paikallaan, sillä Pimenta on muodonmuutosten mies. Tai vakiintuneiden muotojen särkemisen: hän rysäyttää proosarunomaisia tekstejään suorakaiteen muotoon, sanat katkeilevat tavutussääntöjen vastaisesti.

Kubistisista kuvioinneista mennään pitkässä runossa ”Heitto n:ro 33 ja hän näki että näin oli hyvin” dadaistiseen tavujen ja äänteiden roiskintaan. Runo on eräänlainen raamatullisesta kuvastosta ammentava luomiskertomus, joka on varustettu runoilijan kommenttilaidalla. Molemmat mahtailevat luomistyönsä suuruudella – kunnes lopussa ei enää tiedä, kumpi on kumpi.

Teknokraattisen ja sotateollisen koneiston satiirista siis mennään eksistentialistiseen epäilyyn ja ontologiseen todellisuuksien suhteellisuuden ja sisäkkäisyyden ounasteluun.

Vaikkapa näin: ”todellisuus nyt on poissaolo, todellisuus nyt on/ vain poissaolo. ei muuta kuin poissaolo. poissa-/ olon läsnäolo. ei-minkään läsnäolo joka tähän/ asti oli: kaikki. todellisuus on tämä: ei-mikään,/ jossa ennen oli: kaikki. tämä on todellisuus. tila/ jossa on ei-mikään on (...)”

Runo vain jatkuu ja jatkuu. Syvähenkisen runo- ja filosofiapuheen parodia on tietysti kannatettavaa toimintaa. Myös tietynlaiseen kokeellisuuteen liittyvät lieveilmiöt ovat Pimentalla läsnä: uuvuttava toisteisuus, itsetarkoituksellinen tekstuaalinen kuviointi.

Pastoraalirunouden, elegisen katoavuustuskan ja antiikin perinteillä ratsastavan aforistiikan pilkka on varmasti osunut maaliinsa 1970-luvun Portugalissa - sen verran kuin Heideggerin hirmun tekstit kotimaassa yleensä levisivät. Kunnia, verenperintö ja porvarillinen turhantärkeys saavat kyytiä.

Ei ole runoilijan vika, että suomalainen odotushorisontti on toinen. Meillä nähtiin jo 1960–70-luvuilla Väinö Kirstinän sanaparit ja LSD-suunnitelmat, Eira Stenbergin ”mad eira” ja Risto Ahdin kapina koulua, armeijaa, yliopistoa ja muita auktoriteettaja vastaan.

Pimentalaiset typografiset kokeilut eivät ole 2010-luvun nuoressa runoudessamme aivan harvinaisia.

Spoon River ja Tagus-joki

Kivenheittopeli on myös monin tavoin inspiroivaa luettavaa. Vaikka lautapeli- ja kivenheittomotiivit hallitsevat kokoelmaa, itseriittoiseen kielipeliin ei jäädä.

Erityisen mielenkiintoisia ovat sarjamaiset runot, jotka tuntuvat minimalistisilta versioilta Edgar Lee Mastersin Spoon River –antologiasta (1915, suom. Arvo Turtiainen, Tammi 1947).

Näissä epigrammeissa korostuu ihmiselon sattumanvaraisuus, nyrjähtäneisyys ja väkivaltaisuus, paikoin myös tietty traaginen suuruus pienuudessa. ”guilherme silva sulki itsensä vintille kuol-/ lakseen ylevässä paikassa.” (...) ”manuel testa kuoli koska ei onnistunut/ mukautumaan maailman pahoinvointiin.” (...) ”luís dimas oli terve kuin pukki, nyt hän/ hengittää ikuisuuden henkäystä.”

Mekaaninen jako ihmisnäkökulmaisiin arkirunoihin ja abstraktiin teoreettisuuteen ei päde Pimentan kohdalla. Esimerkiksi runo vanhasta pariskunnasta, joka nousee hitaasti portaita, jää nopeasti luettuna tekstipuuroksi. Kun sitä jää maistelemaan, esiin kuoriutuu sisyfoksellinen kuvaus ihmiselämästä. Portaat eivät ole pitkät, mutta sitäkin jyrkemmät. Tasanteen pitäisi löytyä aina seuraavan käännöksen takaa.

Valtion vihollisista pieruhuumoriin

Sisyfos-myytistä mennään poliittiseen paranoiaan. ”kansalainen jokaa väit-/ tää olevansa tietämä-/ tön vangitsemisensa/ syistä antaa siten sen/ ymmärtää että hänen/ mielestään kansalai-/ nen voidaan vangita/ syyttä suotta, mikä/ mielipide riittää hä-/ nen vangitsemiseensa”

”Heitto n:ro 36 vapaus” asettaa vastakkain tuhon koneistot ja arjen: pyykkärit, räätälit ja sairaanhoitajat, joita ilman sotaretket loppuisivat lyhyeen.

Kokoelman avaava ”Heitto n:ro 37 sotateatteri” muuttaa modernin sodankäynnin loputtomaksi näytelmäksi, jossa komppaniat ja taiteilijat vaihtuvat. Käsikirjoittajat ja lavastajat pysyvät. Joseph Heller ja Pentti Haanpää voisivat nyökytellä.

Yhtä lailla Pimentaa on petomaaninen venkoilu, pieruhuumori, pelleily ja takapuolen esittely. Onpa minielämäkerroissa mukana myös hahmo nimeltä Albino Pimenta, joka vuokraa lapsia sokeille. Neljästä varhaiskokoelmasta ja niiden ulkopuolisista runoista koostettu valikoima sisältää myös runoilijan performatiivisen ja eroottisen nautiskelijan puolen.

Mielikuvissa Iberian niemimaa on tummien, kohtalokkaiden intohimojen tyyssija. Ehkäpä niinkin, mutta katolinen kirkko ja kaupallinen mielikuvamankeli ovat suitsineet ja sovinnaistaneet näitä intohimoja. ”yleisö antaa suuren arvon metsille ja neitsyille”, Pimenta lataa.

Portugalissa ei välttämättä ole helppo olla runoilija, jonka hulvattomat säkeet hehkuvat promiskuiteettia.

”artur campos tekee lapsia huvin/ vuoksi.” ”josé de souto tekee lapsia tekemi/ sen vuoksi.”

Jonotus on ikuista

Pimentan maailma on miehinen. Hänen antiautoritaarisuutensa merkitsee pikemminkin erasmuslaista naurua kaiken inhimillisen toimeliaisuuden turhuudelle kuin aitoa empatiaa.

Ironia on runsasta. Moniäänisyyden sijasta mieleen tulee silkka kakofonia. Pimentan massayhteiskunnan kuohuja ja outoja pakkomielteitä kuvaavat runot tulevat lähelle Vladimir Sorokinin proosateosta Jono (suom. Jukka Mallinen, SN-Kirjat 1990).

Kukaan ei tunnu oikein tietävän, missä ollaan, mistä tullaan tai minne ollaan menossa. Mainoskoneisto pukkaa uusia iskulauseita kaikkien nieltäväksi: ”osta leipä syö leipä paskanna leipä”.

Mitä tekee antiautoritaarinen runoilija, kun hänen vastustajansa ovat kaatuneet? Jähmettyy sankaripatsaaksi – tai jatkaa riehumistaan. Suomentaja Rita Dahlin esipuheen perusteella Pimenta jatkaa nonkonformistisena vallan kriitikkona. Hän on 2000-luvulla lomittanut pornografiaa ja performansseja, tarot-korttien ennustuksia ja Kosovon ja Irakin sotia.

Siihen esipuhe ei vastaa, miksi suomennosvalikoima pysähtyy Pimentan 1970-luvun tuotantoon – ellei sitten jatkoa ole tulossa, mikä olisi toivottavaa. Pimenta-suomennos jatkaa Dahlin Fernando Pessoa –gradun ja Tuhansien portaiden lumo –matkakirjan (Avain 2007) pitkää päivätyötä Euroopan lounaisimman kolkan parissa.

Jani Saxell

julkaistu Kiiltomadossa

Friday, May 28, 2010

Säveliä taivaasta

Säveliä taivaasta


Radion Sinfoniaorkesteri, kapellimestari Tugan Sohijev ja mezzosopraano Anne-Sofie von Otter Johanneksenkirkossa 27.5.2010


RSO syttyi nuoren eteläossetialaisen kapellimestarin Tugan Sohijevin taitavissa käsissä jousten johtamaan hehkuvaan, dramaattiseen, tornadomaiseen sykkeeseen Berliozin Merirosvot-alkusoitossa.

Mezzosopraano Anne-Sofie von Otter Berliozin Kesäyöt-sarjassa (Les nuits d´été) kuitenkin räjäytti niin sanotusti pankin. Sarjan käynnistävässä "Talonpoikaislaulussa" von Otter kuulosti vielä kovin pieniääniseltä, mutta "Ruusun kuvajainen" paljasti syyn tähän: von Otterin hyvin hienovaraiset, lähes mikroskooppisen tarkat nyanssit ja erinomainen fraseeraus tekivät eläviksi sarjan mittaan kuvatut rakkauden, pettymyksen, surun, ilon tunteet. Tällaiseen kykenee vain todellinen maailmanluokan laulaja. Kun von Otter lauloi: ”Sieluni on ruusun kevyttä tuoksua / ja tulen paratiisista” Johanneksenkirkkoon levisi lämmin tuulahdus taivaasta – laulajan mukanaan tuoma ja välittämä. Kesäyöt-sarjan kuolemanläheiset laulut von Otter tulkitsi yhtä pienin nyanssein tummalla äänellään. Sarjan päättävä "Tuntematon saari" palasi unelmoiviin, toiveikkaisiin tunnelmiin. Tuulenviri syttyi von Otterin äänestä. Von Otter loihti lauluihin unenomaisen tunnelman lyyrisellä, kauniisti soivalla, pyörteikkäällä äänellään. Hän on teknisesti huippuun asti hioutunut oopperalaulaja, joka todella käyttää instrumenttinsa jokaista osaa taidokkaasti eri tarkoituksiin. On erinomaisen, ellei suorastaan taivaallisen, laulajan merkki, että pystyy nyanssoimaan pianon sisälläkin.

Von Otter tunnetaan muutenkin äärimmäisen monipuolisena laulajana, jonka ohjelmistoon kuuluu monia eri oopperarooleja ja mittava määrä liedejä.

Ludwig van Beethovenin Sinfonia nro 6 F-duurissa, Pastoraalisinfoniassa jokainen soitinryhmä ylsi solistisiin mittoihin osana kokonaisuutta. Jännityksen tunnelmia kuvasivat dramaattiset jouset ja kyläläisten ilakointia ilmensivät huilut. Sturm und Drang –osan myrskyn kuohunnasta vastasivat fortissimoon yltävät lyömäsoittimet. RSO pystyi loihtimaan uusia sävyjä esiin puhkisoitettuun sinfoniaan Sohijevin johdolla.

Rita Dahl

Thursday, May 27, 2010

Jyrki



Jyrki

Lähes 40 proosa- ja runoteosta julkaisseella Jyrki Pellisellä on vankat mielipiteet siitä, mitä on hyvä kirjallisuus.

”Kirjallisuudesta puuttuu sisältö. Kaikki on ulkokohtaista, eikä kukaan kirjoita itsestään käsin”, Katajanokan kirjallinen profeetta tokaisee. Sisällöt ovat hänen mielestään lähtöisin tajunnoista, joita voi oppia hallitsemaan.

Pellisestä itsestään on kehittynyt taitava tajuntojen manipuloija. Sen voi todeta erityisesti hänen kolmesta viimeisimmästä proosateoksestaan Huomenta Marko (ntamo 2009), Pietarin kääntöpiiri (ntamo 2009) ja Erälaukku (Kirja Kerrallaan 2010), jotka edustavat samalla hänen tuotantonsa huippua.

Huomenta, Marko –romaani on jatkoa Pellisen omaelämäkerralliselle Yksin-romaanille (Otava 1974) ja eräs hänen henkilökohtaisista suosikeistaan. Yksin-kirjan jatko-osia ovat Huomenta, Marko (ntamo 2009) ja Pietarin kääntöpiiri (ntamo 2009). Pääosassa on edelleen yksityishenkilö Marko, jonka silmin katsotaan nykyhetkeä.

Yksin-romaani keskittyi päähenkilö Markon askeettisen elämän kuvailuun. Hän elää pienessä tilassa, liikkuu enimmäkseen omassa huoneistossaan ja lähiympäristössään Helsingissä, erityisesti luonnossa, mutta suurimmat liikkeet tapahtuvat omassa mielessä. Marko miettii harjoittelemiensa pianokappaleiden kuvioiden soittamista, lukee lehtiä. Mozartin lisäksi Shostakovitsh, Debussy, Haydn ovat Markolle tärkeitä säveltäjiä.

Huomenta, Marko –kirjassa on Markon lisäksi Egypti-niminen henkilö, jonka kanssa Marko elää leppoisasti kuunnellen kyläilijöitä, etsien itseään kirjallisuudesta, musiikista ja muista ihmisistä, sekä puhuen ruotsia. Hän hakeutuu kohti kaupungin voimakenttiä, joiden keskellä syntyy kirjoitusta. Estetiikka ja kirjoittaminen ovat Markon pysyviä tänkkapoon kohteita. Ne saavat hänet ajautumaan ”sisättöihinsä”: ”Kirjaimet eivät tarkoittaneet mitään yksinkertaista asiaa. Niillä ei keskustelua voida aloittaa. Ne kulkivat useiden ihmisten ja rupeamien kiertämien kohdalla aikaansa edellä, tai olivat venäjää, tulivat väärin ymmärretyiksi.”

Pietarin kääntöpiiri matkaa keskellä slaavilaisia aihelmia, keskeisaiheenaan tietysti kirjallisuus ja kirjoittaminen. Läntisyyden vaikutus häviää pietarilaisessa mankelissa, jossa runoilijat ovat kukkia kämmenen suojeluksessa: ”Pietari on voimansiirtolaite. Lohikäärmerunoilijoita syntyy satoja erilaisia. Yksilöllisyys lienee löydettävissä niiden suomuista.” Henkisesti teos sijoittuu tsaarien aikaan, jolloin ”aitovenäläisyys” ja taide ylipäätään olivat arvostettuja: ”Kaiken aikaa muurien sisäpuolelta runoilijoilla oli edistyksellisempiä ajatuksia. Oli Pushkin ja Lermontov muun muassa. Jokin aika sitten tuhatseitsemänsataaluvulla, sen lopullakaan, edes Katariina Suurella, ei kansaa ollut olemassakaan. Se oli hänelle ja aikalaisille vain hämärä käsite. Miten nuo kirkkaat ja hienosti veistetyt (Ranskasta tuodut?) voivatkaan yhä välkkyä unissamme.”

Jyrkin uusin proosa huipentuu Erälaukun luontoimpressioihin. Kirjan keskeishenkilö on emäntä, jonka mökillä Hämeenlinnan lähellä kirjailija on keskellä samanlaista virikekenttää kuin kaupungin kahviloissa: ”Minun ainoa tehtäväni on istua tässä ovi auki ja pitää huolta etten jatkuvasti kirjoita yli laitojen niin että useat hännät jäävät jonnekin ihmisen ja sattuman väliseen ei-mihinkään. Minä yritän kaiken aikaa jäsentää itseäni.”

Halu kohti sisättöjä


Jyrkin jokaisessa romaanissa keskeistä on loppujen lopuksi vapaa vaeltaminen omien impressioiden, ajatusten, muistojen ja niiden yhteenliittymien keskellä. Kirjailijalla on kiihkeä halu kohti omia sisättöjään, mielensisäisiä maailmojansa, koska niissä kaikki on hyvin, järjestynyttä ja ongelmatonta. Jyrkin riippuvuus kirjallisuudesta on laadultaan myös henkistä: sen kautta hän saa toteutettua tunteidensa koko skaalaa, joka ei välttämättä ilmene hänen arkipersoonallisuudessaan.

Hänen proosansa on liikkuvaa, seesteistä ja vapaata lilluntaa keskellä syvää khoraa, kohdunkaltaista tilaa. Jo Freud uskoi, että ihmistä jäytää halu palata kohdun pimeään, pehmeään, lämpimään turvaan. Jyrki on löytänyt tuon kohdun kirjallisuudessa. Sitä kohti hän palaa päivittäin.

Proosanäytteiden valossa ei ole ihme, että Jyrki mieltää itsensä slaavilaiseksi niin ihmisenä kuin kirjallisuudessa. Isänpuoleinen suku on konkreettisesti kotoisin Nižni-Novgorodista. Isä teki pitkän työuran venäjän kielen tulkkina. Hänen tehtävänään oli tulkata kaikenlaisia valtiovierailuita. Perhe ja ystävät – siinä Pellisen pienoisyhteiskunta tai hänen Lauttasaaren siltansa. Enempää ei tarvita.

Huomenta, Marko –kirjan Egyptin esikuva, abstraktin modernin kuvataiteen äiti Anitra Lucander (1918–2000) innosti ja opetti Jyrkiä maalaamaan 1970-luvulla Katajanokalla, jossa Jyrki asuu edelleen. Samalla oli meneillään alkoholista vieroittautuminen, joka onnistuikin.

Pellisellä on pieni, mutta vankkumaton lukijakunta, johon kuuluu yhä enemmän kokeellisesta kirjoittamisesta innostuneita nuoria. Facebookin Jyrki Pellis –ryhmän 113 jäsentä kielii siitä, ettei kirjailija kuitenkaan kuulu laitimmaiseen marginaaliin. Hänen tekstinsä, jotka pomppivat välillä villisti kuin keväästä huumautuneen varsan loikka, edustavat äärimmäistä vastakohtaa kaupalliselle, helposti sulavalle tusinakirjallisuudelle. Pellisen tekstejä lukiessaan joutuu venyttämään aivojaan ja vastaanottokykyään äärimmilleen.

Kieli saunassa

Lähes kymmenen vuotta sitten Eerikinkadun Sauna-baari oli täynnä nuoria runoilijoita, joista tuskin yksikään täytti Pellisen ankaria kirjallisuuskriteereitä. Ilmassa oli Pellis-entusiastien halua selvittää mikä on tämä mies, jota ei näe paljon missään, mutta joka on osoittanut suurta uudistumiskykyä kirja kirjalta.

Tuotteliaan kirjailijan taakse kätkeytyy omalaatuinen persoona, jonka nousu- ja laskuhetkiin olen tutustunut vuosien varrella. Kolmekymppinen minä istui Sauna-baarissa ensimmäistä kertaa vastapäätä marginaalikirjallisuuden profeettaa, joka syyti suustaan kirjallisuutta koskevia teesejä ja kysymyksiä lähes taukoamatta heittäytyen välillä kirjoistaan tutun tajunnanvirran vietäväksi.

Jyrki esitti kysymyksiä tyyliin: ”Mikä sinussa on kirjallisuudessa tärkeää?” Vuosien varrella kysymykset eivät ole yhtään helpottuneet. Myös vastaukset ovat pysyneet yhtä piikikkäinä. ”Te nuoret ette tiedä kirjallisuudesta mitään”, tokaisee Jyrki ja on valmis paikkaamaan puuttuvia aukkoja valistamalla hänen mielestään olennaisesta kirjallisuudesta. Tällaisessa kirjallisuudessa ovat elämäntunnot tallella, ja se on esimerkiksi 1800-luvun romanttista ja symbolistista kirjallisuutta: Stendhalia, Rimbaudia, Hugoa. Jyrkillä on myös vankat kategoriat valmiina ihmisille, eikä niistä ole helppo vapautua.

Jyrkillä on toki yksityiselämää, mutta se ei lopultakaan ole tärkeää. Kirjallisuus on: sille hän elää tarvittaessa yölläkin, kirjoittaessaan uusia tekstejä tai käydessään läpi vanhoja. Kirjallisuudesta maksettu hinta on toki kova: taakse on jäänyt monia ihmissuhteita, mutta kirjat, ne loistavat kuin timantit tuhkassa.
Jyrki on yksi niistä runoilijoista, jotka Otavan Tuomas Anhava nappasi suojelukseensa tämän lähetettyä runopinon legendan pöydälle.

Anhava ja Jyrki tapasivat ensimmäisen kerran Bulevardilla Ekbergin kahvilassa ja Tuomas Anhava totesi nuorelle miehelle: ”Kyllä teistä tulee runoilija”, osoitti hyvät runot pinosta, pyysi kirjoittamaan lisää ja lähettämään uudet tuotokset Anhavalle.

Myöhemmin Anhava lohkaisi suojatistaan tunnetun luonnehdintansa: ”Jyrkin mieli on valtaisa.”

Semanttisia täsmäluoteja


Ei kulunut kauan aikaa, kun Anhava oli koostanut kokonaisuudesta esikoisrunokokoelman Näistä asioista (Otava 1962), jossa jyrkimäinen maailmankuva oli iduillaan: kahdeksasta neljään virkatyötä tekevien ihmisten (”niiden”) ihannoiminen, kauniit luontoimpressiot, mutta myös hurjasti ja nopeasti levitoivan mielen liikkeet.

Näistä asioista esitteli runoilijan omalaatuisen modernismin: ”Aamun sanat ovat hetkiä, jotka irtaantuvat, yön pimeys on ollut sama kuin päivän valkeus. Ja lehdet, jotka ovat puussa sinä itse ja kaikki minkä näet. Tämän huoneeni seinät, joita vältän katsomasta silloin, ja äänetön ilma juuri ennen lähtöäni.”

Jyrkimäisyys ei ole koskaan ollut vain yhdenlaista. On hämmästyttävää, miten monenlaisia eri puolia yhteen kirjailijaan on mahtunut. 1960-luvun kokoelmissaan runoilija uudistui jokaisessa kokoelmassaan. Esimerkiksi Kuuskajaskari-klassikko (Otava 1963) koostuu proosarunoista, joissa runoilija luo oman lauseoppinsa ja surrealistisen maailmansa. Niin toisin kuin ei kukaan –kokoelmassa (Otava 1965) runoilija leikittelee vaikkapa akateemisen ja hallinnollisen maailman kielellä: ”Käsittämätön tulos on tiedemiehen lähtökohta. Monivuotisen työn aikana voidaan puhua itse tutkijasta: vajaus hänen kohdallaan merkitsee yleispätevästi sitä mitä kukin on elämässään tehnyt vain sydämensä halusta.” Myös puheenparret, käsitteet ja erisnimet pääsevät runoilijan kielikaleidoskooppiin heilutettaviksi.

Pellinen on prosaistinakin runoilija. Ensimmäisessä lyyrisessä romaanissaan Nuoruuteni ilmastot (Otava 1965) hän antaa oman ”ohjelmanjulistuksensa”, poetiikkansa, jonka kannalta olennaisia ovat kanssaihmiset: ”Annan kaikkien ihmisten kävellä pääni ja hartioitteni lävitse, niinhän he tekevät kaiken aikaa riippumatta siitä onko talvi yö vai onko yö vai päivä.” Romaanin impressioissa heräävät henkiin lapsuuden Naantali, tyttöystävä ja perhe. Tässä yhteiskunnassa on paha nukkua –kokoelmassa (Otava 1965) runoilija avautui maailmalle. Tähän asti olen puhunut –proosakirjassa (Otava 1971) runoilija matkusti Irlannissa, jossa vuorovaikutus ventovieraiden kanssa ei ota onnistuakseen.

2000-luku on hyvin monipuolinen ja kiinnostava vuosikymmen Pellisen tuotannossa. Kirjailijasta näyttää tulevan sitä tuotteliaampi, mitä enemmän vuosia hänelle kertyy. Dostojevskin suomalainen sihteeri –kirjassa (PoEsia 2004) hän kehitti proosatyylin, jossa kollektiivisen tietoisuutemme vahvat (amerikkalaiset) symbolit, kuten Marilyn Monroe, heijastuvat erään kirjallisen yksilötajunnan kautta. Katkaistut haulikot –runokokoelma (PoEsia 2007) koostuu vakuuttavista semanttisista täsmäluodeista, jotka sinkoutuvat kohti monia kulttuurielämän ja politiikan menneitä ja nykyisiä vaikuttajia.

Flyygeli

Jyrkin hakee materiaalinsa kulkemalla ja tapaamalla ihmisiä, jotka ovat välttämättömiä päänsisäisten virikkeiden syntymiseksi. Hänen aamunsa voisi alkaa seuraavasti. Hän voisi lähteä Elielistä Käpylään, kouluun, jossa tuttu veistonopettaja auttaa häntä taulujen kehystämisessä, tai ateljeehensa Nuppulinnaan jatkamaan vanhojen maalaustensa työstämistä tai uusien ideoiden saattamista kankaalle.

Jyrkin varhaisimmat kuvataideyritelmät olivat 13–14-vuotiaana tehtyjä lyijykynäpiirustuksia, jotka esittivät säveltäjien ja näyttelijöiden päitä. Siitä hän siirtyi omakuviin ja ekspressionistisiin maisemakuviin. Myös isä, äiti ja tyttöystävät joutuivat joskus pensselin ikuistamiksi.

Hengenheimolaisia löytyy mistä vain, tosin ehkä enemmän Pohjois-Afrikasta kuin kotimaasta, jossa vieraille ei yleensä puhuta. Jyrki puhuu, koska ilman puhetta ei ole elämää. Tosin välillä myös kielellinen miekka leikkaa keskustelukumppaniin voimalla kiinni – näin tapahtuu useastikin.

Jyrkin kirjallisuus on kuitenkin liikkuva saareke liikkumattomassa maassa. Hän luo uskoa siihen, että taide hengittää ja on elossa. Hänen maansa on pieni, mutta se laajenee käsittämättömän laajaksi.

Rita Dahl

julkaistu Kirjailija-lehdessä 2/2010

Monday, May 24, 2010

Brasiliaan muuttajia

Brasiliassa salliva maahanmuuttopolitiikka


Brasilia kuuluu maihin, joissa kansalaisuuden voi saada syntymäpaikan perusteella. Ulkomaan kansalaisen Brasiliassa syntyneellä lapsella on oikeus maan kansalaisuuteen. Tämä koskee myös Mikko Horttanaisen Leevi-poikaa, joka elää perheensä kanssa São José dos Camposissa.

Finprolla markkina-analyytikkona työskentelevä Horttanainen löysi muutama kesä sitten neljännen luokan maantiedon vihkostaan Brasilian maakatsauksen. Ala-asteikäinen pikkupoika tiesi tulevan kohtalonsa.

”Aloitin portugalin opinnot vuonna 2000, jotta olisin hyvin valmistautunut kuoroni konserttikiertueelle Brasiliassa vuonna 2002.”

Kiertueen jälkeen Horttanaisen kuva Brasiliasta jäi kaksijakoiseksi: toisaalta ilmasto tuntui sopivan huomattavasti Suomea paremmin, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt yhtä paljon köyhyyttä. Seuraavana vuonna Horttanainen aloitti vaihto-opinnot São Paulon kauppakorkeakoulussa ja jäi yliopistoon lopulta graduntekijäksi.

Pekka Horttanainen työskentelee nykyisin Finprolla ja on naimisissa brasilialaisen naisen kanssa. Hän harkitsee Brasilian kansalaisuuden hakemista, mutta jos työt loppuisivat, edessä voisi olla muutto Suomeen perheen kera.

”Ilman portugalin kielen taitoa eläminen täällä olisi mahdotonta. Eurooppalaisia maahanmuuttajia pidetään automaattisesti rikkaina. Niinpä useimmat maahantulijat joutuvat asumaan vartioidussa kerrostalossa tai omakotitalo-condominioissa.”

Turvapaikanhakijoilla oikeus työntekoon

Suomen suurlähetystössä Brasiliassa työskentelevä lähetystösihteeri Pekka Hirvonen toteaa, että Brasilian maahanmuuttopolitiikka on yleisesti ottaen varsin sallivaa. Viime vuonna hallitus laillisti n. 50.000 laittomasti maassa ollutta ulkomaalaista. On kuitenkin huomattava, että väkilukuun suhteutettuna maahanmuutto ei Brasiliassa ole tällä hetkellä mitenkään kovin voimakasta.

Laillisesti maassa oleskelee n. 1,2 miljoonaa ulkomaalaista, mikä on vain noin 0,6 % väestöstä. Maassa on eniten portugalilaisia, italialaisia, japanilaisia, espanjalaisia, saksalaisia ja armenialaisia. Suomalaisia maassa on suurlähetystön arvion mukaan noin 600.

”Brasilia vastaanotti runsaasti siirtolaisia aina 1970-luvulle saakka, jolloin siirtolaisvirta hiljeni. Viimeaikaiset siirtolaiset ovat tulleet lähinnä köyhemmistä Latinalaisen Amerikan maista (Bolivia, Peru, Paraguay) sekä Afrikan portugalinkielisistä maista.”

Suomalaisista valtaosa on suomalaisten yritysten tai niihin kytköksissä olevien brasilialaisten yritysten palveluksessa. Suurin suomalaiskeskittymä on São Paulon osavaltiossa, jossa valtaosa suomalaisista yrityksistä toimii.

Turvapaikanhakijat saavat heti hakeutua töihin. Työnsaannin esteenä on tavallisesti kielitaidon puute, sillä ilman portugalin taitoa töitä ei käytännössä ole saatavilla. Kielikursseja on, mutta ne maksavat.

Ulkomaalaiset voivat hakea Brasilian kansalaisuutta mikäli ovat asuneet maassa yhtäjaksoisesti vähintään neljä vuotta ja asuvat edelleen vakituisesti, osaavat puhua ja kirjoittaa portugalia ja heillä on perhe tai sukulaisia turvanaan.


Taustaa:


Penedo – suomalaisyhteisö Brasiliassa

Suomalaiset perustivat pastori Toivo Uusikallion johdolla vuonna 1929 oman siirtokunnan noin 156 kilometrin päähän Riosta. Tarkoitus oli noudattaa vegetarismiin ja siveellisyyteen perustuvaa elämäntapaa.

2000-luvulla Penedo on muuttunut suureksi kauppakeskukseksi, jossa myydään suomalaisella leimalla varustettuna vaatteita, kynttilöitä, matkamuistoja, jäätelöä, hilloa, hampurilaisia ja bratwurstia. Yrityksillä on suomalaiset nimet: ravintola Koskenkorva, Café Finlandês, Korvapuusti-kahvila.

Penedon-vierailijat ovat enimmäkseen brasilialaisia. Penedon retkeilijät järjestää Suomesta retkiä suomalaisyhdyskuntaan.

julkaistu Monitori 1/2010:ssä

Thursday, May 20, 2010

Linnan väkeä











Linnan väkeä

Wiepersdorfin linnan ovat jälleen vallanneet eri alojen taiteilijat Saksasta, Tanskasta, Itävallasta ja Suomesta. 1800-luvulla siellä asuivat von Arnimit.

Tähkät huojuvat tuulessa silmänkantamattomiin. Kapeita autoteitä reunustavat suuret lehmukset. Brandenburgissa uskotaan tuulivoimaan. Muhkeankokoiset propellit pyörivät niittyjen keskellä. Osa pikkukylien rakennuksista näyttää autioituneilta. Nuoriso on muuttanut joukolla pois maaseudulta kaupunkeihin etsimään leveämpää leipää ja maataloutta fyysisesti kevyempiä elinkeinoja.

Mahtavien lehmusten takana on vihdoin valkoinen linnakartano, joka on palvellut monenlaisia kulttuurivieraita. Preussilainen majuri Göttfried Emmanuel von Einsiedel (1690-1745) hankki 1734 Bärwalde-nimisen alueen, johon sisältyi myös Wiepersdorfin linna. Alkuperäiseen rakennukseen on lisätty kaksi lisärakennusta oikealle ja vasemmalle puolelle. Rakennus tiluksineen myytiin vuonna 1780 preussilaiselle Joachim Erdmann von Achimille, ja samaan aikaan päärakennukseen rakennettiin kaksi tornia. Vuosina 1888–1889 linnan yhteyteen suunniteltiin ja rakennettiin Orangerie, jossa tarjoillaan edelleen kahvia ja kakkua ja pidetään konsertteja viikonloppuisin.

Mutta nyt ollaan tukevasti vuoden 2009 toukokuussa, erilaisen Wiepersdorfin pihalla, ja minä olen tullut Wiepersdorfiin kirjoittamaan. Tapasin ensimmäiseksi kirjailija Kerstin Kempkerin, joka opasti minut – matkatavarat jätettyäni – parin sadan metrin päässä päärakennuksesta sijaitsevaan kuvataiteilijoiden ateljeerakennukseen. Valokuvaaja Nicole Ahlend esitteli pientä ateljeetaan, jonka seinille oli ripustettu kuvia hänen projektistaan, erilaisista tiloista, jotka muistuttivat klassista maalaustaidetta. Jatkoin yksin lenkkiäni linnan takana sijaitsevaan metsään, jossa oli ristiin rastiin polkuja. Myöhemmin opin, että niitä pitkin pääsi lähistöllä sijaitseviin kyliin.

Rajatonta nautintaa

Seuraavien kuukausien aikana nautin rajattomasti Suomen Kulttuurirahaston minulle suomasta lahjasta, linnaa ympäröivästä luonnosta. Tein rullaluistelun Wiepersdorfissa aloittaneen taidehistorioitsija Sanna Ojanteen kanssa lenkkejä ympäristön kyliin ja ilmaannuin ruoka-ajoiksi valmiiksi katettuun pöytään linnan ruokasaleihin tai ulkoterassille. Kolmen keittäjän koekeittiö loihti meille herkkuja munakoisosta, parsasta ja tuiki tuntemattomista vihanneksista, ja lihansyöjiä hemmoteltiin pihveillä ja kastikkeilla. Olo oli askeettisen taiteilija-asuntolan karusta huoneesta huolimatta kuin linnanrouvalla.

Täysihoitoa oli luvassa seuraavan viiden kuukauden ajan. Vain koekeittiön vieraat vaihtuivat. Minun ”kaudellani” Wiepersdorfin valtasivat erityisesti kuvataiteilijat ja säveltäjät. Stipendiaatit ovat vuosittain Suomen ja Saksan lisäksi Itävallasta ja Tanskasta. Lyhyet parin päivän Berliinin-reissut keskeyttivät oleskelun. Piipahdukset suurkaupungin museoissa, linnoissa, kaupoissa ja laulutunnilla olivat välttämätöntä ohjelmanvaihdosta.

Myös vieraiden piipahdukset toivat hiukan lisää elämää internaattiin, jossa samat ihmiset ovat kuukaudesta toiseen tekemisissä vain toistensa kanssa. Berliiniläinen historioitsija Annett Gröschner kävi haastattelemassa kylän naisia valmisteilla olevaan kirjaansa ja Sudabeh Mohafezin ystävä käväisi kylässä. Täällä käyneet suomalaiset eivät ole yleensä osanneet saksaa, minä koetin elvyttää tekohengitystä tarvitsevaa saksaani. Myös saksalaisten englannintaidot olivat yleensä olemattomat tai vähäiset.

Lähiympäristön kylät olivat oma elämyksensä. Herbersdorfissa törmäsin epäilevään ja sulkeutuneeseen nurkkapatrioottiseen ilmapiiriin, kun paikallinen mies kielsi kuvaamasta talonsa ikkunaa koristavaa norsua. ”Tyypillisiä itäsaksalaisia”, tuhahti säveltäjä Péter Köszeghy, kun pyöräilimme hänen ja Mikko-Aleksi Huumosen kanssa Dahmeen ja kohtasimme sulkeutuneita asenteita pyörätiellä. Onneksi linnaan saapui myös lauma muita innokkaita pyöräilijöitä: säveltäjä Jakub Sarwas, säveltäjä Juho Kangas, kuvataiteilija Sebastian Heiner. Oli myös kävelijäjengi: kirjailija André Schinkel, kuvataiteilijapariskunta Jan Kromke ja Alexandra Schewski, kirjallisuudentutkija Dietmar Ebert. Joitakin stipendiaatteja näki lähinnä ruoka-aikoina.

Wiepersdorfin ympäristön kylät ovat kuin villin lännen elokuvista: niissä ei risahda risukaan. Meinsdorf, Nonnendorf, Reindorf, Welsickendorf, Waltersdorf – vain muutamia mainitakseni. Maatalous on ollut alueen pääelinkeino, ja on sitä vieläkin, sikäli kun asukkaita on jäljellä kussakin kylässä. Hylättyjä tuotanto- ja asuinrakennuksia löytyy kaikkialta. Rikotut ikkunat ja seiniin muistoiksi jätetyt kirjoitukset kertovat siitä, että näissä kylissä on asunut joku. Muutama nukkehahmoinen sotilas talojen pihoilla muistuttaa historiaa varjostavasta suuresta tragediasta. Meinsdorfin juutalainen hautausmaa on elävä todiste tästä.

Wiepersdorfissa vietettiin Itä-Saksan aikaan railakasta elämää. Vain maan ”parhaina” pidetyt viralliset kirjailijat vierailivat linnassa. Viini virtasi ja pöydät notkuivat monenlaisia erikoisvieraille varattuja herkkuja. Oi niitä aikoja! Mutta linnan historia ei rajoitu pelkästään 1900-lukuun, vaan ulottuu kauas taaksepäin. Edellinen vuosisata oli todellista taiteiden kukoistusaikaa.

Unelmoija luojan armosta


Wiepersdorfissa elettiin 1800-luvulla satumaista, taiteiden täyttämää elämää. Linnan emäntä Bettina Brentano (1785-1859) syntyi vuonna 1785 italialaiseen kauppiasperheeseen. Hän opiskeli laulua, pianonsoittoa ja säveltämistä ja oli kirjeenvaihdossa ihailemansa Goethen kanssa.

Bettina kävi koulua nunnaluostarissa, jossa hän oli kitaransoiton, maalaustaiteen ja kuorolaulun ympäröimä. Luostarikoulussa ylistettiin päivittäin heprealaista vanhatestamentillista Sebaotia. Nuori Bettina luki kirjallisuuden klassikoita antiikin filosofiasta, Platonista Goethen Wilhelm Mestariampujaan. Nuoren Mignonin puhdas rakkaus edusti Bettinalle ihanteellista, pyyteetöntä rakkautta, jonka luonnollisuus vertautui luonnon puhtauteen. Jokaiseen kirjekumppaniinsa Bettina heijasti yli-inhimillisiä piirteitä; tulevan puolison Achim von Arnimin kohdalla nämä olivat vapausihanteita.

Runoilija Clemens Brentano oli Bettinan veli, joka muistetaan monen lied-sävelmän sanoittajana. Veljen ystävästä, kuuluisasta romanttisesta runoilijasta Achim von Arnimista tuli hänen aviomiehensä. Hän tapasi tämän opiskellessa oikeustiedettä Göttingenissä 1798–1801. Achim ja Clemens Brentano julkaisivat yhdessä Des Knaben Wunderhorn –kansanlaulukokoelman, jonka lopputuloksessa Bettinalla on merkittävä osansa.

Bettinan kolmetoista kirjettä Goethelle on koottu Goethes Briefwächseln mit einem Kinde –kirjaan. Kirjeenvaihdon teemana on rakkaus. Kirjeiden Bettina on nuori, suurta Geniusta ihannoiva tyttö, joka ei täysin tiedä ihailunsa laatua. Goethe on hänelle suuri, ”sielullinen henki”, jonka taidetta hän ihailee, mutta hänen ihailunsa muistuttaa rakkaudenkaltaista kaipuuta: ”Ich hatte so lange nicht geschlafen; Jahre waren vergangen in Sehnsucht nach ihm – ich schlief an seiner Brust ein”. (”En ollut nukkunut pitkään aikaan; vuodet kuluivat hänen kaipaamisessaan – nukuin hänen rinnallaan.”)

Bettina kohottaa Goethen välillä jopa Jeesusmaiseksi hahmoksi, hengen jättiläiseksi ja taiteen ylijumalaksi, jota kohtaan voi silti tuntea inhimillistä rakkautta. Bettina palveli vain rakkautta, joka oli hänen korkein muusansa. Miehet, joiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa, ovat olleet perinteisen sukupuolikäsityksen vangiksi joutuneen Bettinan mielestä keino saavuttaa tuo rakkaus jatkuvasti. Milan Kundera käsitteli Immortality-kirjassaan Bettina von Achimin ja Goethen kirjeenvaihtoa tulkiten Bettinan pyrkineen historian haviseville lehdille olemalla kirjeenvaihdossa runoilijasuuruuden kanssa.

Kirjeenvaihto Goethen kanssa oli Bettinan ensimmäinen julkaistu kirja. Hän jatkoi kirjeenvaihtoa läheistensä kanssa elämänsä loppuun saakka. Hänen tunteensa heräsivät täyteen romanttiseen hehkuunsa kirjeissä, joissa Bettina tilitti hämmästyttävällä vilpittömyydellä tuntemuksiaan. Goethen lisäksi keskeisiä kirjeenvaihtoystäviä ovat veli Clemens Brentano, ystävä Caroline von Günterrode, aviomies Achim von Arnim ja Fürst Pückler-Muskau, jonka kanssa Bettina meni naimisiin Achimin kuoleman jälkeen. Vuonna 1844 julkaistu Frühlingskrantz sisältää Bettinan kirjeenvaihdon veljensä Clemensin kanssa.

Bettina kirjoitti tiettävästi ainakin kaksi kirjettä suuresti ihailemalleen Beethovenille, ja häntä on epäilty myös säveltäjän kuolemattomaksi rakastetuksi. Hän julkaisi 35 vuotta kestäneen kirjoittajanuransa aikana useita muitakin kirjoja, romaaneja, matkakuvauksia ja pedagogisia kirjoituksia. Näiden joukossa oli muun muassa Dies Buch gehört dem König –kirjan (1843), jossa Bettina käsitteli hyvin tuntemaansa kuningasta ja otti kantaa aikakauden politiikkaan erityisesti taiteilijoiden ja taiteen kannalta.

Turhaan varjossa


Bettina on turhaan jäänyt veljensä, miehensä ja kuuluisien kirjeenvaihtotovereidensa varjoon. Achim von Arnimille Bettina tunnusti: ”Ich hatte so lange nicht geschlafen; Jahre waren vergangen im Sehnsucht nach ihm – ich schlief an seiner Brust ein.” (“En ollut nukkunut niin pitkään aikaan, vuodet kuluivat häntä kaivatessa – nukuin hänen rinnallaan.”)

Berliinin lauluakatemiassa opiskellut Bettina valitti miehelleen rahan puutteesta, lapsiin kohdistuneista sairauksista, huonosta asunnosta miehelleen vuosina 1815–1830 lähetetyissä kirjeissä. Avioliiton Bettina näki ratkaisuna romantiikan ajattelijoiden siihen kohdistamaan tyrannian vastustamiseksi. Bettina ei viihtynyt Wiepersdorfissa, jossa ei ollut tarpeeksi sosiaalista elämää, ja hän asui osittain Berliinissä. Siellä hän piti omia salonkejaan, joissa vierailivat saksalaiset aikalaisvaikuttajat. Avioliitto ei voinut olla täysin onneton, koska Bettinalla ja runoilija Achimilla oli peräti seitsemän lasta.

Kirjeissä näkyy, että Bettina oli joistakin edistyksellisistä ajatuksistaan huolimatta perinteisten sukupuoliroolien vanki. Hän ihaili ”miehistä” älyä ja uskoi, että kirjeenvaihto miesten kanssa auttaisi häntä löytämään kirjoituksiinsa muodon ja sisällön välisen tasapainon. Bettinan taidekäsitys oli täysromanttinen. Hän uskoi esimerkiksi Eroksen tärkeyteen nerouden herättäjänä: ”Die Gabe de Eros ist die einzige genialische Berührung, die den Genius weckt.” (”Eroksen lahja on ainoa nerouden kosketus, joka herättää Geniuksen.”)

Günterrodelle Bettina kirjoitti romanttisia kirjeitä. Hän kertoi kuolemankaipuuseen taipuvalle Günterrodelle vaikeuksistaan ajattelevana naisena ja rakkaudestaan miehiin. Molemmat olivat erityisen kiinnostuneita runoudesta ja filosofiasta. Kirjeenvaihdon kuluessa Bettina pettyi kumppaniinsa: ”Die Briefe musst Du mir wieder geben, denn du kömmst mir falsch vor … ich habe mein Herz hinein geschrieben.” (”Kirjeet sinun täytyy antaa takaisin, koska esiinnyit minua kohtaan valheellisesti … olen kirjoittanut tänne sydämeni.”)

1840-luvulta lähtien Bettina oli yhä kiinnostuneempi politiikasta, erityisesti venäläisen anarkistin Mihail Bakuninin ajattelusta. Nuoruusvuosinaan hän kannatti kansojen vapautta, joka toteutui hänen mielestään suvereenin eli kuninkaan avulla. Nykyajan monitekijät voisivat ottaa oppia Bettinasta: hän oli kirjailija, kustantaja, laulaja, kuvataiteilija, laulaja, ja poliittinen aktivisti, joka kannatti sosialismia ja puolusti juutalaisten yhteisöä.

Arnimien aika kului myös oman linnan rakentamisessa, laajentamisessa ja suunnittelussa. Linnan puiston suunnitteli Bettinan ja Achimin lapsenlapsi Achim von Arnim-Bärwalde. Hän teki talon pohjoisosaan sen laajimman huoneen, studion, jonka katon hän koristeli runsailla ornamenttikuvioilla. Myöhemmin hän lisäsi terassin puistoa vastapäätä. Puisto on koristeltu patsailla, joiden aiheet ovat kreikkalaisesta ja roomalaisesta mytologiasta, ja valtavilla uurnilla, joita Achim toi matkoiltaan Italiasta.

Studiota vastapäätä ovat edelleen jäljellä pienet groteskit kääpiöt, Calotte-hahmot, joiden alkuperä on säilynyt tuntemattomana. Pieni linnan päärakennuksen edustalla sijaitseva kirkko näki päivänvalon vuosina 1894–1895. Kirkon vieressä sijaitsevaan perhehautaan on haudattu Bettinan ja Achimin lisäksi heidän lapsensa ja lapsenlapsensa.

Tällaisessa kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa ja luonnonkauniissa ympäristössä työskenteleminen oli suuri etuoikeus. Muutaman kymmenen asukkaan Wiepersdorfissa oli kuin herran kukkarossa, suojassa maailman tuiskuilta, keskittyneenä ainoastaan omaan luomistyöhönsä ja yhteisiin sosiaalisiin tapahtumiin: oluenjuontiin, keskusteluun, pyöräilyyn ja elokuvien katsomiseen. Mitä muuta taiteilijat voisivat elämältään toivoa?

Rita Dahl

Suomalaiset residenssiapurahat kirjailijoille:


Koneen säätiön Saaren kartano, hakuaika 1.–31.8, http://www.koneensaatio.fi/kartano/

Suomen Kulttuurirahaston Künstlerhaus Wiepersdorfin ja Hôtel Chevillonin työskentelyapurahat, hakuaika 1.–30.9, http://www.skr.fi/default.asp?docId=12649, http://www.skr.fi/default.asp?docId=12650

Väinö Tannerin säätiön kirjailijakoti Villa Mazzano, hakuaika 2.10 mennessä, http://www.vainotannerinsaatio.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=17&Itemid=33

julkaistu Taku 2/2010:ssä

Obama - yhdistäjästä hajottajaksi?

Obama – yhdistäjästä hajottajaksi?

Keijo Korhonen
Amerikan idoli putosi maan pinnalle – Obaman oppivuosi
Barrikadi/WSOY 2009
245 ss.

Barack Obama keräsi kannatusta yli sukupuoli-, rotu- ja muiden rajojen. Hänellä oli jo heti kautensa alussa suuria haasteita, kuten talouslama ja monimutkainen kansainvälispoliittinen tilanne. Laman ratkaisemiseksi hän päätti harjoittaa friedmanilaista tarjontaa kiihottavaa talous- ja finanssipolitiikkaa, varsin huonoin lopputuloksin. Entuudestaan huono työttömyystilanne huononi Obaman aikana: vuoden 2009 aikana menetettiin kuukausittain noin 600 000 työpaikkaa. Lisäksi maassa paljastui useita törkeitä finanssipetoksia. Liikemies Bernard Madoff vei asiakkailtaan 65 miljardia euroa pyramidihuijauksella. Obama vaati kongressia löytämään lailliset keinot bonusten maksamisen estämiseksi.

Ihanteelliset hallitsijat Abraham Lincoln ja Theodor Roosevelt ovat Obaman ihailemia presidenttejä. Hyvien ihanteiden lisäksi Obamaa auttaa Korhosen mielestä tarkastelemaan Amerikkaa ulkopuolisen silmin ja listaamaan sen varjopuolet hänen monirotuinen taustansa. Obaman vaalilupauksia olivat terveydenhuoltojärjestelmän, kasvatus-, tutkimus- ja opetuslaitoksen uudistaminen, energiahuollon uusiminen ja ympäristön tilan kohentaminen maassaan. Lupaukset olivat kunnianhimoisempia kuin Rooseveltillä. G. W. Bush sai hyväksyttyä 700 miljardin elvytyspaketin pankeille, Obama takasi samaan tarkoitukseen 787 miljardia. Fed syöttää kassaluottoa pankkien kassaluoton pelastamiseksi. Schumpeterin visio tuhoavasta kapitalismista ei toteudu, koska julkinen valta pelastaa ne.

Vuonna 2009 Obama yritti poistaa myös liikkeellä olevat turhat finanssilainat, mutta jakamatta lainoja kelvollisiin ja kelvottomiin. Korhonen kysyykin, missä menevät julkisen tuen rajat? Perinteisten pankkien rinnalle on syntynyt finanssilaitoksia, joita perinteiset pankkivalvontalait eivät koske. Suurimmat näistä ovat hyötyneet roskalainojen pelastusoperaatiosta tuhottomasti. Esimerkiksi AIG on saanut 180 miljardia tukea puolessa vuodessa. Amerikkalaisten autoyritysten pääjohtajat ovat myös hakeneet tukea elvytysohjelmalleen. Asuntovelallisten pelastaminen on ollut Obaman ainoa varsinainen järkevä teko finanssirintamalla.

Yhdysvalloilla on riittänyt myös ulkopoliittisia haasteita. Maan suhtautuminen Lähi-Itään ei ole muuttunut Obaman aikana. Sodat jatkuvat Irakissa ja ”oikeutettu sota” Afganistanissa, eikä Yhdysvallat ole Netanjahun aggressiivisista Palestiina-lausunnoista huolimatta koventanut suhtautumistaan Israeliin. Myös suhteet Latinalaisen Amerikan maihin ovat rempallaan. Pahan Akseliin kuuluvaa Irania painostettiin, mutta entä Israel ja sen ydinaseet? Kiina on merkittävä talousmahti, josta Yhdysvallat on riippuvainen.

Obama aloitti yhdistäjänä, mutta hänestä on ensimmäisen kauden kuluessa tullut erottaja, kuten G.W. Bushista. Vasemmistolaisia ajatuksia sympatiseeraavan Korhosen mielestä liberaalin maineessa ollut Obama on kosiskellut ensimmäisellä kaudellaan konservatiiveja pettäen näin muut kannattajansa. Hän ei ole kyennyt lunastamaan häneen asetettuja suuria odotuksia.

Rita Dahl

julkaistu Ydin 2/2010:ssä

Wednesday, May 19, 2010

Viron PEN - työtä naiskirjailijoiden puolesta, muukalaisvihamielisyyttä vastaan

Ajatuksia Viron uudessa PEN-keskuksessa

RITA DAHL

Viron vastaelvytetty PEN on huolissaan muukalaisvihamielisyydestä, naiskirjailijoiden asemasta ja poliittisen korrektiuden vaikutuksesta.

Viron PENin uusi puheenjohtaja, runoilija ja kääntäjä Kätlin Kaldmaa kuvailee, kuinka yleistä vihapuhe maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä kohtaan on internetin palstoilla. Esimerkiksi uutista miehensä tappamasta naisesta kommentoidaan: Hän kerjäsi sitä!

”Joskus tulee tunne, että täällä ollaan yhtä muukalaisvihamielisiä kuin Kreikassa. Suuri yleisö on rasistista ja haluaa "säilyttää virolaisen rodun puhtauden". Voisimme ottaa oppia toisten maiden maahanmuuttopolitiikan virheistä, mutta siihen ei löydy poliittista tahtoa. Onhan meillä tilaa kaikille halukkaille tulijoille.”

Vielä 1990-luvulla Viron PEN oli aktiivinen Rein Raudin toimiessa puheenjohtajana. Nyt järjestöllä olisi työsarkaa paitsi tavallisten ihmisten asenteiden muokkaajana myös varsinaisen sananvapaustyön tekijänä. ”Kääntäminen sekä virosta pienille kielille että toisin päin tulee olemaan eräs painopisteemme”, Kaldmaa linjaa.

Naiskirjailijoiden rohkaiseminen


”Myös naiskirjailijoiden hyväksi on tehtävä työtä. Edelleen vain noin 30 prosenttia kirjallisuusfestivaalien esiintyjistä ja erilaisten järjestöjen johtokuntien jäsenistä on naisia”, Kaldmaa jatkaa.

Vuoden 2011 kansainvälisenä naistenpäivänä PEN aikookin järjestää seminaarin, jossa kuullaan eri taiteenaloilla työskentelevien naisten puheenvuoroja. Tarkoitus on kartoittaa eri puolilta maailmaa tulleiden naisten ja tyttöjen ongelmia ja etsiä keinoja niiden vähentämiseksi. Samalla innostetaan tyttöjä tekemään aloitteita ja sitoutumaan niiden toteuttamiseen.

”Huomaan omasta 17-vuotiaasta tyttärestäni, että nuorissa on positiivista muutosvoimaa ja energiaa. He työskentelevät erilaisissa kansalaisjärjestöissä itselleen tärkeitä asioita ajaen. Nuorten kanssa on helppo työskennellä. Keskustelu voi alkaa kirjallisuuden ongelmista. Pian jo edetään käytännön tasolle pienten kirjojen julkaisuun saakka.”

Ulkomaalaisen kirjailijan on Virossa helpompi tulla hyväksytyksi kuin virolaisen. Sofi Oksasen teemoista, esimerkiksi kyydityksestä, on kirjoittanut jo kauan sitten Ene Mihkelson, mutta hänen kirjojaan myydään vain noin tuhat kappaletta, eikä hän ole saanut julkisuutta. Toivottavasti Oksasen menestys kuitenkin helpottaa virolaiskirjailijoiden pääsyä julkisuuteen.

Perinteisten sukupuoliroolien hallitsemassa Virossa naiskirjailijan uran saattaa katkaista myös rakastuminen, avioliitto ja lapsen syntymä. Naiskirjailijat tarvitsisivat Kaldmaan mielestä samanlaista henkistä tukea ja itsetunnon vahvistusta kuin mieskirjailijat, jotka tukevat toinen toistaan omissa piireissään.

Poliittinen korrektius

Virossa on ollut oma Ulla Karttus -tapauksensa. Kuunstihuoneella oli kymmenisen vuotta sitten suuri taidenäyttely, jossa eräs taiteilija oli käyttänyt työssään pedofiilista materiaalia. Teos poistettiin pian näyttelystä.

”Poliittinen korrektius vaikuttaa kaikkialla, ei pelkästään mediassa. Se tuntuu myös mainosmaailmassa ja kirjallisuudessa. Meillä on sanonta: Äiti tappaa, jos teen sen. Kirjailija Peeter Sauter muutti tämän perunalastujen mainoskampanjassa muotoon: Äiti tappaa, jos en syö tätä keittoa. Mainoksesta nousi hirveä metakka ja se poistettiin. Ilmeisesti lause loukkasi lapsestaan huolehtivan äidin myyttiä”, monen mainoskampanjan suunnittelussa mukana ollut Kaldmaa arvelee.

Kaldmaa kertoo toisenkin tuoreen esimerkin. Eräs näyttelijä ja lastenkirjailija, joka oli ammatiltaan myös kirjastonhoitaja, ryhtyi omatoimisesti poistamaan korjauskynällä kirjoista kirosanoja. Sensuurin kohteeksi joutui muun muassa Andrus Kivirähkin myyntimenestys Kakka ja kevät.

Viidingit ja Suomi

PENin johtokunnan jäsen, kirjailija Elo Viiding uskoo, ettei virolainen yleisö ole vielä vastaanottavainen tietyille teemoille, kuten ihmisoikeuksille ja yksilön oikeudelle henkiseen hyvinvointiin. Tämä saattaa johtua neuvostomenneisyydestä. Silloin ei tunnustettu yksilön erilaisia tarpeita. Yhä vieläkin ihmiset ovat hiljaa eivätkä osaa puolustaa omia oikeuksiaan.

Viiding on havainnut, että jos kirjailija tai intellektuelli ilmaisee itsenäisiä mielipiteitään, tätä aletaan herkästi epäillä poliittisuudesta, vaikka hän ei olisi virallisesti minkään puolueen jäsen.

”Uusi sukupolvi näyttää kuitenkin vapautuneen tästä paranoiasta. Esimerkiksi yhteiskuntakriittisen runon kirjoittaminen ei aiheuta enää nykynuorille negatiivisia mielleyhtymiä. Se merkitsee pikemminkin vapautta ilmaista omaa halua edetä parempaan yhteiskuntaan”, Viiding lisää.

Saarikoski-seura


Viron Saarikoski-seuran puheenjohtajana toimivalla Viidingillä on pitkälle ulottuva side Suomeen ja suomalaiseen kirjallisuuteen. Hänen kiinnostuksensa suomalaiseen kirjallisuuteen heräsi luonnollisella tavalla: lapsuuden kodin kirjahyllyssä oli paljon suomalaisia kirjoja. Hänen isoäitinsä Linda Viiding käänsi suomalaista kirjallisuutta ja oli väsymätön Suomen ja suomalaisen kirjallisuuden seuraaja. Viidingin isä, runoilija Juhan Viiding, jatkoi runosillan rakentamista yli Itämeren. Elolla itselläänkin on Suomessa paljon kirjailija- ja kääntäjäystäviä. Paraikaakin hän paneutuu edistämään suomalaisen runouden tuntemusta Virossa.

Viidingin mielestä Pentti Saarikosken nerous ilmenee hyvin hänen lauseessaan ”hyvä runoilija ei tee runoja, vaan etsii niitä”. Tämä on avain hänen tuotantonsa ja poetiikkansa ymmärtämiseen. Runoja ei voi kokonaan tehdä, vaan niissä pitää olla yllätyksellisyyttä, aineksia, jotka vain tulevat jostakin.

Myös Saarikosken yhteiskunnallisuus kiinnostaa Viidingiä. Rehelliseen ja suoraan yhteiskunnalliseen runoon ei suhtauduta enää Virossa niin torjuvasti kuin 1990-luvulla, jolloin ihmiset olivat varovaisempia ja yhteiskunnassa oli vielä runsaasti erilaisia tabuaiheita. Yhteiskunnan vapauduttua myös teemojen käsittely on vapaampaa kuin aiemmin, vaikka kapitalismin vaikutuksista Virossa voidaan toki olla montaa mieltä.

Rita Dahl on kirjailija, toimittaja ja Suomen PENin entinen varapuheenjohtaja.

Taustaa Viron Saarikoski-seuran synnystä:

Olimme palaamassa Jürgen Roosten ja Jan Kausin kanssa Oulusta Suomen Viron silta -tapahtumasta. Yöllä junassa mietimme, miten Viroon saataisiin perustettua vielä yksi kirjallisuusseura, nimittäin sellainen, joka edistäisi Viron ja Suomen kirjallisia yhteyksiä erityisesti nuorten runoilijoiden kesken. Koska Saarikoski oli sekä minun, Jürgenin että Janin lempirunoilija, hänelle omistettu seura oli luonnollinen valinta.

Seuran perustamissanat lausuttiin vuonna 2007. Sen suurin ja kunnianhimoisin projekti on Saarikosken runotuotannon kääntäminen viroksi ja julkaiseminen lähivuosina. Kääntäjät ovat Viidingin lisäksi runoilijat Jürgen Rooste, Hasso Krull, Asko Kunnap, Lauri Kitsnik, Karl-Martin Sinijärv. Käännökset toimittaa Kalju Kruusa.

julkaistu Hiidenkivi-lehden blogissa

Saturday, May 15, 2010

Hints related to Brazil

In two weeks time I will be in Rio de Janeiro and later on in Salvador, Bahia, because of my forthcoming travel book/guide about Brazil. I do have a vision about the topics I am going to deal with and people I am going to interview, but any additional information and hints are warmly welcome by e-mail: ritdahl@gmail.com.

Em dúas semanas estarei em Rio de Janeiro e um pouco mais tarde em Salvador, Bahia, por causa do meu livro sobre Brasil (especialmente estes dúas cidades, e um poucado doutras também) que será lancada em 2011. Tenho uma visão sobre têmas & entrevistas que vou fazer, más se tivesse ainda algumas pistas sobre têmas oú a gente interessante que valeria pena de entrevistar, recebessê-las com muita vontade pelo e-mail:ritdahl@gmail.com.

Poems in Front Porch

Following poems were published in Front Porch Journal # 14, a literary journal of Texas State MFA Program.


The city of white stairs

Lisbon, city of white stairs, numberless poets
have descended your stairs, your loin-like stairs,
describing that descent towards
the glimmering blue Tagus with its
hints of yellow. Or they’ve
sat in the furthest corners
of dark bars wondering why their
lives are so miserable, why their destinies
are too long for something that can’t be put into words,
drunk these little cups dry and asked for more, asked why
life hadn’t given them a different role to play. And they have
described descending the stairs, described longing for something
unsaid that they would never achieve and, as if to prove these words, they
drink more booze so they might feel something, even for a moment, even the
oblivion of drunkenness and they write about getting drunk and at the same
time get even drunker. And they drain their cups dry, write verses
on the stairs that lead down to the Tagus, on other cups still to be emptied so that
this rolling downhill might be forgotten and life might take an upward curve, like
the idea of flying or the act of flying itself, they rise from their chairs
as if they were just getting up and heading out through the bar door while
the last customers call out their names.







Valkoisten portaiden kaupunki

Lissabon, valkoisten portaiden kaupunki, lukemattomat
runoilijat ovat laskeutuneet alas portaitasi kuin kupeita
kirjoittaen tuosta laskeutumisesta kohti sinisenä
välkehtivää Téjoa jossa on hiven keltaista valon
kajoa. Tai he ovat istuneet hämyisten kapakoiden
syrjäisimmissä kulmissa miettien miksi juuri heidän
elämänsä on niin kurjaa, miksi juuri heidän kohtalonsa
on kaivata jotakin, jota ei voi pukea sanoiksi, juoda nämä
pienet kupit tyhjiksi ja tilata niitä lisää, miksi elämä ei ole
suonut heille toisenlaista osaa. Ja he ovat kirjoittaneet portaita
alas laskeutumisesta ja kaipuusta jotakin sanomatonta kohtaan jota
he eivät koskaan tule saavuttamaan ja kuin sanojensa tueksi he juovat
lisää paloviinaa jotta elämä edes hetken ajan tuntuisi joltakin, vaikka päihtymyksen
aiheuttamalta poissaololta ja he kirjoittavat juomisesta ja juopumisesta kirjoittaessaan
he juopuvat entistä enemmän. Ja he juovat kuppinsa pohjiin asti, kirjoittavat säkeitä portaista
jotka vievät kohti Téjoa, kupeista joita kumotaan jotta tämä alaspäin vieriminen unohtuisi ja elämällä olisi
kohoava suunta, kuin aavistus lentämisestä tai lentämisen akti itse,
he kohoavat tuoleistaan aavistuksen verran aivan kuin olisivat juuri
nousemassa ylös ja lähdössä ulos kapakan ovesta viimeisten
asiakkaiden huutaessa heitä nimeltä.







There is a desire in me

There is a desire in me for nights without night, dawn
breaking, many suns simultaneously
rising, there is a desire for rain, falling
like a veil. There is a desire in me, but
no will, I use simple tools, a voice of hammer and
chisel in the darkest night. As if by hammering
I might try achieving something, a night descending on a dark
wall, runes, a name perhaps.







Minussa on halu

Minussa on halu yöttömiin öihin, päivään
joka korkealle nousee, moniin aurinkoihin, samanaikaisesti
kohoaviin, minussa on halu sateeseen, hunnun lailla
alas putoavaan. Minussa on halu, mutta
ei tahtoa, yksinkertaisia työkaluja käytän, taltan ja vasaran
ääntä pimeimmässä yössä. Kuin hakkaamalla
tavoittelisi jotakin, tummaan seinään laskeutuvaa
yötä, riimukirjaimia, nimeä kenties.







A rose, also a rose

A rose, also a rose, Lisbon is not perfect without a rose blooming in every season,
and the rose flourishes everywhere, but in the middle of Rossío
its thorns scratch no-one more gently than the passer-by,
that rose is Lisbon's rose, it is all the gentle feelings that flourish in this
city, it is the rose of crooks, whores and drug-dealers,
the rose that with its thorns strokes anyone who wishes it,
that rose does not mock, does not hate, it accepts anyone regardless of
skin colour, that's why it flourishes in the
middle of Rossío and that rose is the rose of
mad men and drug addicts, given
when one wants to be friends with
a stranger, it is
the rose of
friendship







Ruusu, myöskin ruusu

Ruusu, myöskin ruusu, Lissabon ei ole täydellinen ilman että siellä kukkii ruusu
joka vuodenaikaan, eikä se ruusu kuki missä tahansa vaan keskellä Rossioa,
sen piikit eivät koske ketään niin lempeästi kuin kaikkia ohikulkijoita, se
ruusu on Lissabonin ruusu, se on kaikki lempeät tunteet jotka tässä
kaupungissa kukkivat, se on roistojen, huorien ja huumevälittäjien
ruusu, ruusu joka sivelee piikeillään ketä tahansa haluavaa, se
ruusu ei pilkkaa, ei vihaa, se ottaa huomaansa kenet tahansa
ihonväristä huolimatta, se on ystävyyden ja avunannon
ruusu, siksi se kukkii keskellä Rossioa ja se ruusu
on hullujen ja narkomaanien ruusu, se
ojennetaan kun muukalaisesta
halutaan ystävää, se on
ystävyyden
ruusu







Coimbra

Beautiful, hairy Coimbra, you start the day by denying reading the journal at kiosque, because
it has not been paid and freely one does not get even a sniff of a paradise that the
night hides inside, Coimbra, you are a greasy donut, the filling flows from edges
of the mouth and fills up, but leaves vague anxious feeling, you are
massive human monuments delivering the Justice in front of
the university and tall buildings, you are black cloaks
and the statue of Dom Dinis in front of the principal’s office and festive
rooms, manueline stoneknots and poets, that have fastly knitten
into your stony loins. Coimbra, you are botanical garden, never open,
otherwhere imported trees, not even a branch moves in the wind, like the
sellers of your kiosques, Coimbra, you are festive routines that are repeated
in the dark dormitories, pricks, penetrations, paid guests in a paid city, right
does cannot be ever found.







Coimbra


Kaunis, karvainen Coimbra, aloitat päivän kieltämällä lehdenluvun, koska
lehteä ei ole maksettu ja ilmaiseksi et saa edes nuuhkaisua paratiisista jonka
yö kätkee sisälleen. Coimbra, olet rasvainen munkki, jonka täyte valuu suu
pielistä ja tekee kylläiseksi, mutta jättää jonkin epämääräisen hermostuneen olon, olet
mahtavia oikeutta yliopiston edessä jakavia suuria ihmismonumentteja
ja korkeita rakennuksia, olet mustia viittoja
ja Dom Diniksen patsas rehtorin kanslian edessä ja juhlallisia
huoneita, manueliinisia kiveen hakattuja solmuja ja runoilijoita, jotka ovat kiinnittyneet
kivisiin kupeisiisi tukevasti kiinni. Coimbra, olet kasvitieteellinen puutarha, joka ei ole koskaan auki,
muualta tuodut puut, joiden oksakaan ei huoju tuulessa, kuten
eivät lehtikioskin myyjäsikään, Coimbra, olet juhlallisia rutiineita joita toistetaan
tummissa makuuhuoneissa, pistoja, tunkeutumisia, maksullisia vieraita maksullisessa
kaupungissa, yli- ja aliannostuksia, oikeaa
en koskaan loydäkään.

Friday, May 14, 2010

First love

Egyptian writer Hala El-Badry asked me to write a story about first love with 100 characters. Here is the result in English, also in Arabic translation by Hala. It will be published soon in Radio & Tv Magazine, whose deputy editor Hala is. Hala and her colleague, writer and president of Egyptian PEN Ekbal Baraka also participated in a meeting of Central-Asian and international women writers in August 2007, which I coordinated.

As I now watch the text, it seems some kind of mixture of "serious" prose and some more romantic genre, and it does not trouble me at all. Why should all genres be fixed and single-voiced? And why should we insist on avoiding influence of romantic fiction in serious prose? I do not understand neither points; I am in favour of hybrid texts and utilizing elements of various directions, even from romantic fiction (although not too much, and not in a too "sweet" way).

On a bright winter day in a skating field


I was skating rapidly througout the skating field. Other pupils were taking it easier and making small circles a bit further away. It was a very beautiful winter day in Finland: sun was shining against a very light sky. I was happy to have the feeling of speed in my feet, and being able to get rid of too many thoughts that were haunting my mind. Our professor was standing by the skating field. I skated by, and all of the suddenly my skates did not obey me any more and I was lying on the ice in front of the professor. Professor took a look at me, helped me up and hugged me strongly. Since I had no handkerchief, professor gave one for me. I took a deep breath and blew my nose. The sun was shining brightly, and I did not mind having been fallen down.


In this part of the town people never went to public hospitals, nor did they find their groceries in common super markets. They had their own private practices and little shops, where they socialized with their neighbours and relatives only, allowing even no look at other passers-by. In this part of the town situated also a certain house. It was a wonderfully decorated, beautiful house built in Jugend-style perhaps from the end of 19th century. Windows of the house were lit, obviously some people were there. I wondered who were living there, at least my professor, but with whom? My thoughts wandered, I took a longing look at the round window few hundred meters away in front of my eyes and remembered the skating field, a strong hug and coldness that turned suddenly into warmness, like I would have sipped chocolate after a long and thirsty trip in some deserted place. For a while I felt like I were at home. Maybe it was not the very first time, maybe second, or third. But it does not really matter, because they all were the same.


ترويها ريتا داهل كاتبة من فنلندا
يوم شتائى لامع فى ساحة تزحلق

كنت اتزحلق بسرعة على الجليد فى كل مكان داخل الحقل . وكان التلاميذ الآخرون يتزحلقون على مهل ويرسمون دوائربعيدة قليلا عنهم . كان يوما شتويا جميلا فى فنلندا . شمس لامعة فى مواجهة سماء براقة .كنت سعيدة باحساس السرعة فى قدمى . وبقدرتى على التحكم فى أفكار كثيرة اصطادت عقلى . كان معلمى يقف متفرجا على الحقل . وأنا أتزلج ثم فجأة رفضت زحافتاى أن تطيعانى فوقعت على الثلج أمامه . انتبه لى ثم ساعدنى على النهوض ، واحتضننى بقوة . لم يكن معى منديلا فاعطانى ، منديله . أخذت نفساً عميقًا ثم أفرغت أنفى . كانت السماء مضيئة ، ولم أهتم بأننى قد وقعت .
منزل جميل ذو زخرفة بديعة على طراز الجاجند من نهاية القرن التاسع عشر ربما
كانت نوافذ البيت مضأة ، من الواضح أن بعض الناس كانوا هناك . تسألت من يعيش هنا ؟ أدركت أنه على الأقل معلمى . لكن مع من ؟ نظرت طويلاً حول النوافذ . اتسعت مئات الأمتار أمام عينى . وتذكرت ساحة التزحلق ، وحضن قوى ، وبرودة تحولت إلى دفء فجأة . وكأننى استحلب شريحة شيكولاتة ، بعد رحلة عطش طويلة فى مكان ما صحراوى . للحظة شعرت وكأننى كنت فى بيتى .


ملاحظة :السماء فى فنلندا تكون مظلمة تماما ليلا ونهارا لمدة خمسة وستين يوما فى فصل الشتاء وباقى الشتاء تغرب الشمس عند الثالثة ظهرا تقريباً وهو ما يفسر أهمية لمعان السماء أو وصفها بأنها براقة ومضيئة . قوة الدلالة عند الكاتبة ريتا داهل أكثر من أى إنسان يعيش فى منطقة أخرى من العالم .

Friday, May 07, 2010

Sielu putosi kauppakassiin

Sielu putosi kauppakassiin,
omenoiden ja appelsiinien alle



EDUSKUNTA

Yleisö pyrähtää ennätysajassa pömpeliin.
Edustaja vastaa iskuun.
Pingispallo syötetään, ponsi.
Kansan tukiranka kumisee seinään törmätessään.
Tällaista on nimittäin kaikkialla.
Puheenvuorot sinkoavat seinältä toiselle, tykinkuulat,
on pysyttävä hereillä hinnalla millä hyvänsä,
syljettävä suusta kyyhkyset, viserrettävä,
esitettävä vaimo.
Ydinreaktorin muotoinen silmä,
kiivastahtinen fissio jatkuu.




PROMOOTIOSALI

Jykevällä karttakepillä tohtori osoittaa merkkihenkilöitä.
Nämä avaavat suunsa, alkavat loksuttaa.
Professorien kilpajuoksu kuluttaa portaita.
Yleisö on jähmettynyt kivisiin penkkeihin.
Lehteriltä lausutut sanat ovat vasikan suusta
pudonneita kultarahoja, katoavat
äärimmäisellä nopeudella.




Potilaat syöttävät lääkärille oppeja maailman kuperuudesta.
Valaistunut ruokkii vain itseään pajun köydellä.
Lääkäri rimpuilee sekavia verkoston vallassa.
Television ruudut astuvat peremmälle.
Ruoka suussa ei saa puhua.
Suut täyttyvät.




Tehtaanjohtaja ymmärtää:
yhdessä olemme enemmän kuin yksi työvaihe,
suurenmoinen lopputuote.
Ruhot kulkevat pyörivässä liikkeessä ympäri salia.
Kattoihin jää vain pari veritahraa.
Kirkaisut eivät pääse tiiliseinän läpi.




KOIRAKOULU

Isännät odottavat silmät kiiluen koiraansa.
Hihna pitenee ja koirat saavat haukkua.
Mielin määrin isännät kuuntelevat.




Kerran yritin hypätä vauhdissa bussin kyydistä.
Mikään ei sujunut.
Ovet oli suljettu, mutta
en huomannut avonaisia ikkunoita.




On rohkeaa ampua ajattelunsa joka suuntaan.
On rohkeaa kuunnella lehtien laukaisuääniä.
On rohkeaa välttää radikaalien luotien laukomista.
On rohkeaa katsoa joskus alaspäin.
On rohkeaa, että vastapuolet saavat toisensa.
On rohkeaa kouluttaa sydämen maininkeja.
On rohkeaa, että ooby dooby ei saa valtaa.
On rohkeaa leikkiä salapoliisia, joka laulaa kaiken lisäksi sateessa.
On rohkeaa vierittää lohkaretta kun pieniä kiviäkin olisi saatavilla.
On rohkeaa paukutella pommeja vain runon sisällä.
On rohkeaa kulkea säkissä vaikka puku olisi kaapissa.
On rohkeaa vetää oktaavia korkeammalta kuin muut.
On rohkeaa olla reitevä luurankokasassa.
On rohkeaa heittää ripaskaa Shakiran kanssa.
On rohkeaa rillutella näppäimistö laulaa.
On rohkeaa katsella maailmaa suljetun oven takaa.
On rohkeaa laulaa läskilaulua oopperan aitiossa.
On rohkeaa istua yhdellä penkillä kahden sijasta.




On tärkeää, että on joku joka kuuntelee, vaikka vain mykkä.
On tärkeää välittää tauko pisteen avulla.
On tärkeää myös pilkuttaa.
On tärkeää tulla kohdelluksi oikein, oli sitten lause tai pakolainen.
On tärkeää laulaa hitaasti pakenevalle Eurydikelle.
On tärkeää kuvitella itsensä rooleihin.
On tärkeää etsiä Eurydikeä.
On tärkeää laulaa omalla äänellä vilpitön laulu.
On tärkeää etsiä vaikka ei koskaan löytäisikään.
On tärkeää välittää välimerkeittäkin.
On tärkeää välittää viesti monin eri tavoin.
On tärkeää suudella tarttuvaa kättä.
On tärkeää tehdä itsensä täysin tykö.
On tärkeää lopettaa kun on väsynyt, koska lauseet nuupahtavat.
On tärkeää löytää itselle hedelmällisin hoivatyö.
On tärkeää sijaita paikassa.




I

Minä meni menojaan ilman esimiestä.
Luonteeltaan juokseva ja sataa asiaa yhtä aikaa ajatteleva.
Hän hyppäsi ikkunalaudalta kevyesti kuin oravat lähimmän puun oksalle.
Talitiainen koputti yllättäen, ikkunalaudalla.
Koputuksia – mutta ei ketään, joka astuisi sisälle asti.
Tätä valtatietä kuljemme kädet toisistamme irrallaan vaihteita käännellen.
Ajatus oli viety lähes loppuun, kun uusi vei toiselle polulle.
Heräsi kysymys, voiko rummun pyörimisvauhtia entisestään lisätä?
Odottamatta muutti suuntaa lakkaamatta.
Myrsky, joka sekoitti tukan joka päivä, vaikka et edes kävellyt keskellä sadetta.
Kirjoittaa pakonomaisesti, tuntea kosketus vasten näppäimistön geysiriä.
Hurraa matkoja, joita moderni postilaitos tarjoaa!
Liimaamalla postimerkin kuoreen oli mukana seikkailussa jonka valtameripurjehduksen ajatteleminen aiheuttaa.
Onko suurempaa toivetta kuin olla ainoa vastaanottaja?
Kirjoitettuaan yhden lauseen hänen oli peräydyttävä kahden verran.
Saadakseen kiinni muhkeimman täytyi nähdä vaivaa kuin kärpäslätkä.
Motiivi pitää liikkeellä aamusta iltaan.
Hänen suurin toiveensa: lause kuin katujyrä, ylitsekäyvä.
He seisoivat vastakkaisilla rannoilla kohtaamatta toisiaan.
Syy olla olemassa.




III

Edestakaisin sahaavat mietelmät.
Toisiaan seuraavat kuvat, avainkuvat.
Luonne joka ratkeaa makuuasennossa.
Helpotus, jonka uni tuo.
Hiljenevät kadut, tyyntyvät askeleet, uinuva huone.
Unelman sisällä.
Myrskyä tyynessä.
Joka ilta palasin syvemmälle sinne, mistä olin lähtenyt.
Siellä oli hiljaista ja korkeaa.
Ihmiset olivat karvaisia eläimiä, joita silitin lempeästi.
Manner oli kaukana, kauempana.
Laivan mastossa liehui valkoinen lippu rauhan merkiksi.
Päivä meni menojaan ennen kuin ilta iski sille silmää.
Menin makuulle liikennevaloissa, ehdin juuri ja juuri yli.
Minä menin merelle, en jättänyt sitä kertomatta.
Laineiden keveys kuljetti eteenpäin.
Myrsky oli jo käynnissä.
Kiivaita maininkeja höyhenenkeveässä yössä.
Päivätodellisuudesta saa vain päänsäryn.
Se ei peittoa yön aikaansaamia harhanäkyjä.
Pitkät matkat lyhyellä kantamalla.
Viidessä unessa on enemmän kuin yksi yö.
Kun sukelsin laivaan, kaikesta tuli korkeampaa.
Vihdoin olin hukassa.
Kaiken voisi kertoa tuhannella tavalla.
Siksi tähtäsin pidemmälle.
Kuinka monia heittoja sinne pääsemiseksi vaaditaankaan.
Keskittämällä ajatukset yhteen seinään, kävelet kymmenen läpi.
Tai teet äänestä päästä varpaisiin asti venyvän langan.
Hypyn pyörteistä syntyy virtaus, jota sanat eivät riitä sitä kuvaamaan.
Niitä näitä joristessa voi sattumalta osua johonkin merkittävään, kuten kiveen.
Yllätys on seuraavan askeleen päässä.
Joka osaa olla odottamatta mitään, kohtaa.
Se voi tapahtua tänäänkin.
Odottamatta olet siinä missä olet.
Kello käy käymättä.
Kahdesta tulee yksi.
Paradoksit käyvät tarpeettomiksi.
Tänäänkin menen pidemmälle kuin kukaan.
Eikö niistä paradokseista pitänyt tulla jo loppu?
Millaisia ponnisteluita vaatiikaan tulla luo aamun iltahämärästä.
Lause on paikka, kun se itsessään tyynnyttää mielen.
Hurrikaani, joka lävistää mielen.
Rihmasto johon sotkeennuit tietämättäsi, labyrintti.
Kerran käynnistynyt ei koskaan sammu.
Mistä johtuu vaikeus huomata oma pohjattomuus?
Kaivo ei koskaan tiedä, milloin keppi karahtaa pohjaan.
Tästäkin pääsi eteenpäin tuntemattomiin suuntiin.
Satamaan tultaessa nimi on jo toinen.
Unelle avoimet portit.
Laiva joka etsi väyläänsä katsellen ikkunasta sisään.
Olennot, joiden kanssa hän paini tunteellisesti.
Unessa on toisin.
Kaikkiin ilmansuuntiin laajeneva ilmapallo.
Harhailu, että kielestä tulisi koti.

(osa runoista julkaistu Mot Mot 2001:ssä, ehkä hieman toisenlaisina)

Saturday, May 01, 2010

Heitä, sekoita, vapaudu

Heitä, sekoita, vapaudu

Alberto Pimenta, Kivenheittopeli,
suomentanut Rita Dahl, 93 s, Palladium Kirjat 2009


Portugalilaisen Alberto Pimentan (s.1937) Kivenheittopeli on valikoima runoilijan seitsemänkymmentäluvun tuotannosta. Se sisältää kaikin puolin kuritonta runoutta. Pimentan poetiikkaan kuuluvat toisto, syklimäisyys, variointi, absurdius sekä virallisen kielen ja kielenkäyttötapojen parodiointi.

"mielipidetutkimuksessa/ selvisi että/ julkinen mielipide/ on yhtä julkisen mielipiteen kanssa/ ja pitää/ ainoana julkisen mielipiteen/ valtuuttamana julkisena mielipiteenä/ todellista julkista mielipidettä/ toisin kuin/ yrittää uskotella/ tietty/ julkinen mielipide/ jolla/ ei ole yhtä tekemistä/
todellisen julkisen mielipiteen kanssa"

Suomentaja Rita Dahlin laatima esipuhe "Lähes epätäydellinen haastattelu" esittelee Pimentaa, jota ei ole meillä aiemmin käännetty eikä myöskään tunnettu. Kotimaassaan Pimenta on paitsi runoilija, performanssitaiteilija myös aktiivinen maansa ja maailman tapahtumien kriittinen kommentoija.

Pimenta parodioi ja viiltää sarkasmillaan auki, poikki ja pinoon kaikkia niitä vallan muotoja, joita vastakulttuurissa on totuttu käsittelemään. Yhteiskunnan mädännäisyydet muuntuvat Pimentan kivenheittopelissä raikkaaksi runoudeksi. Pimenta tuntuu hallitsevan suvereenisti avantgarde-perinteen, mutta suoranaisia vertauksia on vaikea heittää. Jotkut heitot, kuten david-poliisi davidin viikosta kertova runo sekä ohipuhuvat ja jankuttavat dialogirunot tuovat mieleen Beckettin tai Ionescon. Absurdi lakonisuus tyylikeinona värittää lähes kaikkia valikoiman runoja.

Kertomus kahdeksasta herrasta pitsihameissa on harvinaista herkkua: hyvää metalyriikkaa. Kutkuttava (runo)kuva jää maanisesti jankuttavan tulkinnan jalkoihin. Mitäpä me voisimmekaan tietää kahdeksasta herrasta pitsihameissa:

"on mahdotonta hyvällä tahdollakaan saada tietää/ ketkä ovat kahdeksan herraa pitsihameissa. on mahdotonta/ todeta onko heidän joukossaan viimein englannin/ kuningas tai herra bolonhês. mistä he tulevat ja minne/ menevät, siinä kaksi arvoitusta lisää. samoin ei tiedetä/ mitä he lähestyvät kun he lähestyvät sitä/ mitä lähestyvät tekstissä jossa he lähestyvät. miksi/ kahdeksan herraa nyökkäävät/ niin monta kertaa ja kenelle he niin tekevät ja missä aikeissa, kaikesta/ tuosta, valitan, valitan suuresti, mutta yleisön täytyy olla tietämättä/ kaikesta tuosta."

Osa kokoelman runoista on järjestetty typografisesti suorakaiteen muotoon. Sanat katkeavat rivien lopussa tavusääntöjen vastaisesti. Laatikkorunot voidaan nähdä yhtenä kommenttina järjestykseen ja vallankäyttöön. Virkistävältä, jopa helpottavalta, tuntuu kun valikoiman loppupuolella tästä maneerista päästään eroon. Pimentalla on muitakin typografisesti kokeellisia keinoja kuten lihavointi, jota Pimenta käyttää luovasti. Hieno esimerkki tästä on yksi suosikeistani Heitto nro 61, ympäristöt sekä Heitto nro 70, Triktrak jossa käydään dialogia luojajumalan kanssa.

Kokonaisuudessaan Kivenheittopelistä jää hyvä maku. Kirja ei tyhjennä itseään useammallakaan lukukerralla. Vapautuneesta runosta tulee vapauttava tunne.

Juha Rautio

julkaistu Kirjo 1/2010:ssä