Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Friday, April 30, 2010

Venezuela ja HH

Heidi Hautalan vetämä Euroopan parlamentin ihmisoikeusvaliokunta on näemmä keksinyt uuden kampanjakohteen: Venezuelan. Ne, jotka muistavat Jukka Mallisen syksyllä 2008 aloittaman ajojahdin minua kohtaan, muistanevat myös, että Mallinen yritti keinotekoisesti politisoida Venezuelan. Muun muassa Jukka Koskelainen kirjoitti Venezuela/Chavez-kriittisiä kommenttejaan. Mallisella on myös läheiset suhteet Hautalaan. PR-työ jatkuu, se vain siirtyy koko ajan uusille, eri foorumeille.

Miksi, millä perustein juuri Venezuela? Miksei esimerkiksi korruption, huumekaupan ja paramilitaaristen joukkojen hallitsemat suuret Latinalaisen Amerikan ongelmamaat Meksiko (joka muistetaan erityisesti Oaxacan viime päivien surullisista tapahtumista), Kolumbia, mielipidevankeja pitävä Kuuba tai joku muun vähemmän tunnettu Latinalaisen Amerikan maa? Ehkä siksi, että Hautala haluaa profiloitua Venäjän virallisen vallan kriitikkona ja ihmisoikeuksien puolustajana yhtä lailla kuin SAFKA haluaa tehdä levittää omaa russofobian evankeliumiaan.

Ai niin, Jukka Koskelaisen PEN-vuosikokouksessa 2009 pitämättä jäänyt Venezuela-esitelmä pidettiin vuoden 2010 vuosikokouksessa. Jotenkin yllättävää?

Ei tietoa ilman tietä

Ei tietoa ilman tietä

Suomen Tietokirjailijat palkitsivat filosofi Eero Ojasen Tietokirjailijapalkinnolla jo viime vuoden lokakuussa. Ojanen oli tuolloin opettamassa tulevia tietokirjailijoita. Hän paikkasi tilannetta nyt osallistumalla STIK:n vuosikokoukseen 13.3. ja pitämällä esitelmän aiheesta Tie & Tieto. Tässä lyhyesti esitelmän keskeinen anti.

Ojanen lähestyi tien ja tiedon käsitteitä suomen kielen etymologian kautta, joka on hänen mielestään muutenkin hedelmällinen tapa lähestyä filosofian peruskäsitteitä. Ojasen oma menetelmä on näennäisesti tuttujen asioiden ihmettely. Hän uskoo, että jokaisesta sanasta löytyy uusia ulottuvuuksia. Tie ja tieto-sana liittyvät suomen kielessä etymologisesti toisiinsa: tie-sanan kantasana on tietää, eli se on peräisin ”tien näyttämisestä”. Monissa muissa kielissä on kielikuvia, joissa tieto nähdään tietona, mutta Ojasen tietämän mukaan samaa etymologista yhteyttä ei ole. Näin näennäisesti tuttuun löytyy uusia tulokulmia. Filosofi, jonka työ on tehdä itsestäänselvyyksistä ongelmia, saa lisätyötä.

Entä millainen asia tieto on, jos sitä ajatellaan tienä? Tieto matkana on meille tuttu ajatus, samoin tieto tiedonnäyttäjänä (valistuksen ajoista lähtien). Ojanen pohti tietä ja tietoa osien ja kokonaisuuden suhteen kautta. Onko tieto vain yksittäisiä faktoja, jos ajattelemme tietoa tienä? Ojasen mielestä osat saavat tielläkin merkityksensä suhteessa kokonaisuuteen; sama pätee tietoon. Yksittäinen paikka ei ole merkittävä. Sama paikka näyttää erilaiselta alku- ja loppumatkasta: tarkastelupaikka vaikuttaa siihen, mitä näkyy.

Entä tien/tiedon suhde todellisuuteen? Se ei heijasta tai esitä todellisuutta, vaan on oma todellisuutensa, joka viittaa aina jonnekin muualle, eteenpäin. Tieto ei ole koskaan tässä ja nyt, vaan se suuntautuu aina kohti jotakin. Tie ei siis heijasta tai esitä todellisuutta, vaan jäsentää sitä ja on eräs inhimillisen kulttuurin peruskäsitteistä.

Tiedolla on suhde päämäärään, joka on aina moraalinen kysymys, koska tiedon päämäärä on totuus. Postmodernin ajattelun mukaan yhteistä totuutta ei ole, on vain lukuisia yksittäisiä totuuksia, vanhanaikaisen objektiivisen totuuskäsityksen mukaan totuutta kohti vie aina yksi tie. Tietämiseen sisältyy myös aina vastuu. Koska Suomessa tietoa on perinteisesti arvostettu, meidän on aina ollut helppo ymmärtää, kuinka vaativa ja vastuullinen asia on kyseessä.

Kirjoittamisen kannalta Ojanen esitti, että tien on sisällytettävä alku, keskikohta ja loppu. Kirjoittaminen on siis tiellä oloa, näyttämistä ja tekemistä samaan aikaan. Tien on oltava ehyt ja johdonmukainen. Tien on tarjottava mahdollisuuksia syrjähyppyihin, mutta johdettava myös päämäärään. Vaikka tien varrella on monia harhapolkuja ja virikkeitä, ne eivät harhauta pois tieltä, matkalta kohti päämäärää – tietoa, totuutta.

Rita Dahl

julkaistu Kirjain 2/2010:ssä

Wednesday, April 28, 2010

Mullin mallin taide

Mullin mallin taide

Lasten- ja nuortenkirjailija Jukka Laajarinne on eräs uusälyttömän manifestin allekirjoittajista. Uusälyttömyyden harrastajat kavahtavat järkevää, järjestävät taiteidenvälisiä illanviettoja ja uskaltavat jotakin sellaista, mitä ennen eivät ajatelleet mahdolliseksi.

1. Mitä on uusälyttömyys ja ketkä ovat idean takana? Miten älyttömyyttä toteutetaan käytännössä?

Touhu sai alkunsa jostakin Hannu Hirvosen kanssa käymästäni keskustelusta. Suunnittelimme muistaakseni jonkinlaista avantgardistisen lastenkirjallisuuden manifestia. Sitten asia vääntyi julistukseksi absurdin kirjallisuuden puolesta. Uusälytöntä manifestia laatimassa oli kolmantena Arvi Perttu, ja jotenkin mukana oli myös Riikka Jäntti.

Manifesti löytyy blogistani osoitteesta http://laajis.wordpress.com/uusalyttomyys/. Manifestissa todetaan muun muassa liikkeen päämääristä: ”Mihin me pyrimme? Mihin älyttömyydellä pyritään, meiltä kysytään. Vastauksemme on yksiselitteinen: Ei yhtään mihinkään! Sillä älyttömyydet eivät ole työkaluja jonkin ennaltasäädetyn ja siksi tylsänpuoleisen saavuttamiseksi. Älyttömyydet ovat itseisarvo, viistot lopputulemat vapauden ilmauksia.” Lopussa tunnustetaan rohkeasti velka ”esikuville”: ”Me otamme eksistentialisteilta vapauden (Camus’lta absurdin). Surrealisteilta me otamme luvan kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa. Pikkulapsilta otamme kyvyn nähdä asiat uusina, mutta väkisin me emme tuota kykyä ota emmekä riistä sitä heiltä, vaan päin vastoin pyrimme tukemaan lapsia pitämään siitä kiinni.”

Tavallaan uusälyttömyys perustettiin nimenomaan kirjallisuusliikkeeksi, aika paljon parodis-ironisessa mielessä. Oli mukavaa kirjoittaa manifesti. Mutta muutenhan tämä elää tasan niin kauan kuin kaikki saavat tehdä, mitä itse haluavat, niin kauan kuin intoa riittää ja tekeminen tuntuu mielekkäältä. Kun opillisista sisällöistä ei keskustella eikä niihin vaadita sen kummempaa perehtymistä tai sitoutumista, ei umpikujaa tarvitse pelätä. Tämä on ollut tapa tuoda yhteen tekijöitä, jotka ovat tehneet jotakin tämäntapaista aiemminkin, ja bändissä voi joskus olla hauskempi soittaa kuin yksin.

Eräs uusälyttömyyden keskeisimpiä näkemyksiä on, että järki ei luo merkityksiä. Järki on kelpo työkalu joidenkin tavoitteiden savuttamiseksi, mutta elämän merkityksellisimmät asiat perustuvat johonkin ihan muuhun. Rakastuminen esimerkiksi, tai mikä tahansa intohimoinen toiminta on kaikkea muuta kuin järkevää.



Ihmiset ja maailma ylipäätään ovat paljon hölmömpiä ja hullumpia asioita, kuin mitä yleensä ajatellaan, ja tuo "yleensä ajatellaan" heijastuu surullisella tavalla niihin vaatimuksiin, joita kirjallisuudellekin esitetään. Henkilöiden motivaatioiden pitäisi olla johdonmukaisia, vaikka tosielämässä niin ei juuri koskaan ole. Kirjailijat joutuvat jättämään todellisen elämän tapahtumia pois fiktiosta, koska ne eivät olisi tarpeeksi uskottavia... Kirjallisuudelta siis näytetään vaadittavan, että se olisi ennalta-arvattavampaa ja – minun mielestäni – ikävämpää kuin todellisuus.



Ja siihen vaatimukseen me emme tietenkään tahdo alistua. Kirjoitamme älytöntä ja pöhköä kirjallisuutta, kun siltä tuntuu.



Helsingissä on järjestetty kaksi – ja tammikuussa järjestetään kolmas – uusälyttömyysillanviettoa. Niissä on esitetty kaikenlaista kummallista: runoutta, proosaa, musiikkia, oopperaa... Valtaosin esitykset ovat olleet myös hauskoja.


Uusälyttömyys on päässyt myös kirjojen ja kansien väliin. Olen mieltänyt Ruoalla ei saa leikkiä –teokseni (WSOY 2009) uusälyttömäksi tekstiksi, samoin kuin Riikka Jäntin ja siskojensa silmät kiinni piirtämän Mielialasusi-kuvakirjan. Lisäksi Uusälyttömyydestä on lähtenyt liikkeelle proosa-antologiahanke, joka on jo aika hyvässä vaiheessa WSOY:llä käsittelyssä. Miina Supisen tulevan novellikokoelman kirjoituksista jotkut ovat saaneet ensiyleisönsä viime kevään uusälyttömyysillassa.


2. Onko esimerkiksi dadaismilla ja Tristan Tzáralla jotakin tekemistä kanssanne, tai jollakin muulla -ismillä?

Dada, surrealismi, oberiutit, eksistentialistit ja punk-liike on ainakin helppo nimetä touhujemme taustavaikuttajiksi. Mihinkään tiettyyn -ismiin ei kuitenkaan ole juututtu, eikä suurin osa tilaisuuksiemme esiintyjistä ole sitoutunut edes uusälyttömyyteen. Jonkinlaista kapinallista mullinmallinasennetta löytyy kuitenkin kaikesta, mitä uusälyttömyyden nimissä tehdään.


3. Kertoisitko, miten kirjallisuutta on laitettu mullin mallin illoissanne? Miten esim. kirjallisuus on yhdistynyt oopperaan? Pyrkimykseen liittyy ilmeisesti myös "korkean" ja "alhaisen" yhdistyminen?

Eräs hillittömimpiä esityksiä on ollut multitaiteilija Alvari Lumeen esitelmä eräästä shakkipeliavauksesta. Mies osoitteli kirjainruudukosta siirtoja ja luki niitä foneettisesti, se kuulosti jotenkin tältä: "Fga, Dfebaga, Degfggdgdg", siistissä puvussa, vakavalla naamalla. Yleisö nauroi kyynelet silmissä.

Oopperan teimme, kuten oopperapiireissä tapana tuntuu olevan, kunnioitetusta historiallisesta henkilöstä. Meidän henkilömme oli Diogenes Sinopelainen, se filosofi, joka asui tynnyrissä ja joka sanoi Aleksanteri Suurelle, että viitsisitkö siirtyä pois auringon edestä. Kirjoitin libreton käytännössä kollaasimenetelmällä niistä anekdooteista, joita Diogeneesta kerrotaan. Janne Viertiö sävelsi teoksen; eri henkilöt saivat omat intervallinsa, mikä kuulosti suorastaan kirkolliselta ja todella ylevältä. Se, mitä suuri yleisö ei ehkä Diogeneesta tiedä, on, että hän oli todella brutaalisti käyttäytyvä henkilö, muun muassa masturboi julkisesti. Kaikkien punkkareiden ja vastaihmisten ylittämätön esi-isä. Näiden röyhkeyksien yhdistyminen juhlavaan musiikkiin synnytti aika hillittömän jännitteen. Siitä tuli aivan upea esitys!

Ja siinä porukassa ei ollut ensimmäistäkään musiikin ammattilaista. Ei varmaan monta oopperan ystävääkään. Se oli ainakin itselleni aika ihmeellinen kokemus: oopperaa voi näemmä tehdä melkein kuka tahansa, jos vain haluaa. Tästä rohkaistuneina olemmekin työstämässä Dostojevskin Kellariloukosta venäläistä balettia.

Ehkä on liikaa sanottu, että kulttuuria tai kirjallisuutta voisi pistää mullin mallin, sen verran raskaita järkäleitä ne ovat, mutta brutaali kapinahenkisyys ja huumori yhdistettynä korkeakultuurin konventioihin tuottavat kyllä kiehtovia yhdistelmiä.

4. Vastustaako uusälytön siis ensijaisesti kirjallisuuden "todenvastaavuutta" ja realismia?

Luulen, että meillä on erilaisia pyrkimyksiä ja näkemyksiä yhtä paljon kuin tekijöitäkin. Oma näkemykseni on kuitenkin, että suomalainen realismi ei ole realismia vaan ylenpalttista järkevyyden tunkemista sinne, missä sitä ei tarvitsisi olla. Realisminhan pitäisi kuvata todellisuutta sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin insinööriaivoiset ihmiset kuvittelevat tai toivovat sen olevan. Jos katselee ympärilleen avoimin silmin, tajuaa, että realismi on myös hassuuden tunnustamista.

Tuo tietty järkevä ja samalla vahingollinen asenne on meidän yhteiskunnassamme todella syvällä. Koulussakin jokainen opettaja, niin taideaineissa, matikassa kuin filosofiassa, joutuu vähän väliä vastaamaan kysymykseen: "Mitä hyötyä tästä on?" Jo nuorison ajattelu on niin pilattua, etteivät he sen sijaan osaa kysyä: "Voisiko tämä olla hauskaa tai muuten merkityksellistä?"

Ainakaan uusälytön toiminta ei ole hyödyllistä. Sen sijaan se on vapauttavaa.

Rita Dahl

julkaistu Kirjain 2/2010:ssä

Tuesday, April 27, 2010

Achim von Arnimille & J.W. Goethelle (Bettina von Arnim -runot)

Achim von Arnimille

Että saisimme leipää pöytään iltaisin. En voi hyvin itsekään, mutta valkosipulimaito karkottaa sairaudet. Miten sinulla menee? Raha- ja terveyshuolia, mutta salonkini maine kiirii kaupungissa, ja siellä käyvät monet nuoret kirjailijat ja filosofit. Olethan iloinen puolestani? Minulle on kertynyt jo pieni maine laulajana mutta tukehtuisin kuoliaaksi Wiepersdorfin lehmusten alla muistellessani salonkejani Berliinissä. Älä ymmärrä minua väärin: rakastan kylämme lehmuksia, ei ole mitään kauniimpaa kuin Wiepersdorfin lehmukset kesäkuussa, mutta en tule toimeen ilman kaupunkia, jossa minulla on vain muutamia tärkeitä ihmisiä. Lapsista en tarkkaan tiedä, mutta ainakin heillä on kaupungissa ystäviä, jotka ovat heille rakkaita, kuten minulla. Konsertissa voisi käydä vaikka joka ilta, ellei niitä olisi niin paljon.


An Achim von Arnim

Dass wir etwas zu essen haben abends. Ich fühl mich nicht gut, aber die Knoblauchmilch hält meine Krankheiten klein. Wie geht es Dir? Ich habe Geld und Sorgen mit der Gesundheit, aber der Ruhm meines Salons vermehrt sich in der Stadt, es besuchen mich dort viele junge Schreiber und Philosophen. Freust Du Dich für mich? Ich bin als Sängerin schon ein wenig berühmt, unter den Linden von Wiepersdorf aber würde ich bald ersticken, wenn ich an meinen Salon in Berlin denke. Versteh’ mich nicht falsch: ich liebe die Linden in unserem Dorf, es gibt nichts Schöneres als die Linden von Wiepersdorf; aber ohne die Stadt, auch wenn mir dort nur wenige Leute wichtig sind, kann ich nicht leben. Über die Kinder weiß ich nichts Genaues, aber sie haben wie ich einige Freunde in der Stadt, die gut zu ihnen sind. Ich könnte, wenn mir denn die Auswahl nicht so schwer fiele, jeden Abend in ein Konzert gehn.



Hyvä Johann Wolfgang von Goethe!

Meta. Mesta. Sinussa näen itseni sellaisena kuin todella olen. Ilman Sinua ei ole minuakaan, ja tämä ajatus meidän kahden yhteenkuuluvuudesta ja samanlaisuudesta lohduttaa minua yksinäisessä huoneessani. Haluaisin täyttää poskiesi tyhjät shakkiruudukot. Soitan päivisin pianoa, ja kuvittelen, että Sinä olet yleisöni. Niin soittoni kulkee aina paremmin. Sinä olet ihannekuulijani. Jos ei ole Sinua, ei ole minuakaan, ja siksi tarvitsen ajatusta tyhjistä shakkiruuduista kasvoilla. Katson kohti ja juuri silloin tulen. Haukan tuulivoima on sen siivissä, ruiskaunokin hennossa varressa. Ponnistuksesi perustavanlaatuisten vastaparien kanssa, kansallisen kulttuurimme kehittyvää alkemiaa, ponnistuksilla on aina suunta. Meillä se voisi yhtyä. Jos todella olisimme samasta maasta, jos olisimme. Tuntisimme ilman shakkiruudukkoa. Toivottavasti sait tämän kirjeen; lähetin sen eilen kuriirin mukana. Äitini on huolissaan Sinusta, kuten aina, ja on pian tulossa Karlsbadiin käymään. Oikeasti en ole höpäkkö, sinun pitää uskoa minua, koska en koskaan valehtelisi Sinulle. Kun puolisoni on poissa, Sinä olet varapuolisoni. Kun pianoni pedaali uupuu, ajatus Sinusta täyttää sen. Niinpä ajattelenkin Sinua erityisesti allegretto-kappaleissa. Silloin sävellys elää omaa elämäänsä, hengityksen tahtiin.


Lieber Johann Wolfgang von Goethe!


Meta. Zumeist. Ich sehe Dich so wie mich. Ohne Dich gibt es mich nicht, und der Gedanke an unsere Verbundenheit und Ähnlichkeit beruhigt mich in meinem leblosen Zimmer. Ich möchte so gern das leere Schachbrettmuster an Deiner Wange ausfüllen. Ich spiele am Tage Klavier und stelle mir vor, dass Du mein Publico bist. So spiele ich besser. Du bist mein idealer Zuhörer. Wenn es Dich nicht gibt, gibt es auch mich nicht, schon deshalb brauche ich eine Idee für die leeren Schachbrettmuster an Deiner Wange. Ich schaue sie an, und in diesem Augenblick komme ich. Die Flugkraft des Falken ist in den Schwingen, gehalten von einem zarten Kornblumenstiel. Deine Mühe mit den erbitterten Gegnern, die Alchemie unserer sich entwickelnden Kulturen, alle Anstrengungen haben immer eine Richtung. Für uns könnte es die gleiche sein. Wenn wir wirklich aus demselben Land wären, wäre es so. Wir würden uns ohne Schachbrettmuster fühlen. Ich hoffe, Du bekommst diesen Brief, ich schickte ihn gestern mit dem Kurier. Meine Mutter ist wie immer in Sorge wegen Dir, sie wird bald nach Karlsbad kommen. Glaub mir, ich bin kein Dummerchen, Du musst mir das glauben, weil ich Dich nie belügen würde. Wenn mein Mann nicht da ist, bist Du mein Erwählter. Wenn das Pedal meines Klaviers schläft, ist es erfüllt mit den Gedanken an Dich. Selbstverständlich denke ich ganz besonders bei den Allegretto-Stücken an Dich. Dann erwacht die Komposition, ganz bei sich, zum Leben, im Rhythmus des Atmens.

Übersetzung, Konkordanz und Nachdichtung von Finnisch nach Deutsch Rita Dahl und André Schinkel
veröffentlicht im Ort der Augen 1/2010

Monday, April 26, 2010

Sven Laakso Käymälässä Kuvanluojista

RITA DAHLIN KIRJASSA

Kuvanluojat (2009) on erikoinen juttu runoilija Santtu Puukasta. En ole edes lukenut Puukkaa, jota Dahl on haastatellut. Lyhyestä jutusta huokuu outo aseksuaalinen mustavalkoinen maailmankuva. On toisaalta viihdeteollisuuden ja pornon mainstream todellisuus ja sitten Puukan edustama punkin anarkistinen vaihtoehtotodellisuus. Vaihtoehtotodellisuuden sisältö tuntuu olevan etupäässä tietoisuus mainstreamtodellisuuden vallitsevuudesta. Vaihtoehto on vaihtoehto, itseisarvo, jossa ei syödä lihaa, metsästetä lihaa. Mitä vaihtoehtotodellisuuteen sitten kuuluu ja mitä siellä tehdään, se ei käy selväksi. Punkkia siellä kai soitetaan, jotain missä ei ole tasainen biitti, vaan sen vastakohta, epätasainen.

Minusta ei oikein saa tuon vaihtoehdon ymmärtäjää, vaikka miten hyväntahtoisesti yritän. Tulella mennään tulta vastaan, ei tyhjyydellä. Lihaa metsästävät ne, joilta lihaa puuttuu... joille puute on pakkomielle. Pakkomielteen kieltäminen ei vielä ole siitä vapautumista. Ei, ei lihasta niin vain kieltämällä, julistamisella, itsekastraatiolla vapauduta. Sellaista moralismia minä sanon silkaksi epärehellisyydeksi.

Tosiasiassa lihanmetsästyksesta voi vapautua vain sillä, että siitä tulee elämän jatkumisen eli sielunpelastuksen näkökulmasta epäjuttu. Vain lihan yltäkylläisyydessä, vain glissandoin runoilevien kiinattarien miljardipäisyydessä buddhalainen munkki, vain kanien invaasiossa australialainen omaan pussiinsa syöksyvä hukka voi olla tyytyväisesti ja kaipaamatta vegaani. Vain aistillisuuden yltäkylläisyydessä voi unohtaa aistit ja olla todella älyllinen.

Ympärillämme on aina paljon asioita. Sielun vapautta on se, että nuo asiat tuottavat tyydytystä. Tämän ongelman ratkaisu on esineiden suhteen vielä triviaali. Ihmisen, luonnon ja biologisen elämän suhteen se sen sijaan edellyttää syvää ja toimivaa uskonnollista ajattelua.

Biologisen elämän esineellistymisen ja henkisten ilmiöiden tuotteistumisen vastakohta on elämän filosofia. Sitä, mitä ei voi tuotteistaa eikä pukea edes sanoiksi, voi yrittää tavoittaa filosofiana. Filosofia on elävän viesti elävälle. Tarkoitus on viedä elämänmuoto sitä tuotteistamatta. Siksi triviaalin mainstreamkulttuurin todellinen vastakohta ei ole noiden vakiintuneiden materiaalisten esineellistämisen ja tuotteistumisen muotojen pelkkä rikkominen. Mainstreamin tuotteistuneen ihmisen ja esineellistyneen seksuaalisuuden vastakohta ei ole aseksuaalisuus tai pakeneminen henkisyyden tyhjiin muotoihin, rakkausavioliittoon, mantroihin, rukouksiin, mediaatioihin. Todellinen pako edellyttää lisäulottuvuuden käyttöönottoa. Puukka mainitsee oman kestävän parisuhteensa moralisoivaan sävyyn. Parisuhdetta täytyy kuitenkin käsitellä vähintään Leo Tolstoin tavoin, jotta voimme todella tietää, missä suhteessa tuo muoto on kuolleisiin konventioihin ja missä suhteessa eroaa niistä, ja onko erottava tekijä elävä henki vain pelkkää rikkomista.

Saturday, April 24, 2010

Cartagenan yö

Paita liimautui selkään kiinni, suuta oli erämaankuiva ja kaipasi lävitseen kulkevaa nestevirtaa. Otsa ja kasvot pisaroivat ja kainaloiden kohdalle oli muodostunut kaksi suurta, läpitunkevan tuoksuvaa länttiä, jotka olivat muuttuneet ruskeiksi. Talot oli maalattu kirkkailla pastelliväreillä: oranssilla, vaaleanvihreällä, keltaisella, kaikilla väreillä, jotka olin unohtanut kauan sitten. Miten voit muistaa jotakin sellaista, jota ei ole edes olemassa sinulle? Maailmani muodostuu asioista, jotka voin kokea, jotka ovat olemassa minulle. Sellainen ei ole olemassa, jonka olemassaolosta en ole tietoinen. Tietoisuuteni rajat muodostavat maailmani rajat. Tiedostin esimerkiksi pienen siirtomaakaupan sipsipusseja rapistellessani ja käännellessäni, että nämä olivat juuri oikeita kokoja pussille. Toisin ei voisi ollakaan. ”Excuse me”, ääni esitti kuuluvasti, mutta koska se kuului miehelle, en kääntänyt selkääni katsomaan tarkempaa lähdettä. Mulattimyyjättären tuplamaha kertoi, että siellä oli myös jonkun muun ihmisen koti. Äänilähde jutteli myyjättären kanssa jostakin, joka soljui ohitseni kuin keväinen tuuli. Avasin jääkaapin ja tutkin saatavilla olevia kylmiä juomia: Coca Colaa, oranssinväristä paikallista limonadia. Uusi väri herätti kiinnostuksen, tartuin siihen. Mies työnsi suurta ruhoaan lähemmäksi, mutta pysyi silti parin metrin päässä, muuli keväisellä laitumella ja päästeli syviä rintaääniä, joiden esittäjänä hän oli ilmeisen harjaantunut. Noinko ne hevoset hirnuivat näillä leveysasteilla? Havaitsin näkökentässäni vain pullon, jonka olin itselleni lunastanut ja avannutkin jo. Erämaaolo oli pian mennyttä. Jokaisen liikkeen oveen oli kiinnitetty massiivinen kolkutin, joka esitti leijonaa tai muuta jalopetoa. Ohitse kulki keveitä tummia miehiä ja naisia, joilla oli huolien sijasta kukkia ja kasveja käsissään. Eräällä oli takamus kuin kamelin kyttyrällä. Banaaneita päänsä ylle sijoitetussa astiassa kantava nainen pysäytti ohikulkijoita pyytäen kuvaamaan. Kuvauksen jälkeen oli maksun vuoro. Vastustelin – en ollut tottunut ajatukseen maksusta, joka suoritettaisiin sellaisesta, joka ei ole vaatinut oikeaa työpanosta. Kuumannihkeys teki paidasta kostean läpikotaisin. Hörppäsin pullosta ja pyyhin otsaani. Olimme huomaamatta kävelleet kaupungin muurille ja rannalle asti siirtomaa-aikaisten talojen reunustamaa katua pitkin ohi jäätelön- ja mehunmyyjien sekä muiden tyrkyllä olevien tai muuten vain suurissa ryhmissä aikaa tappavien henkilöiden. Pienessä puistossa kadun päässä monisatavuotisten plataanien pyöreät paksut lehdet muodostivat pienen varjoisan keitaan, jonne pujahdimme hetkeksi. Anna hymyili ja nosti kameraa kuvatakseen ottaakseen kuvan kahdesta muurilla sopuisasti istuvasta tummasta linnusta. Hän katseli jokaista lintua, uutta esinettä kuin sellainen ihminen, jonka silmät aukesivat kerta kerran jälkeen uudelleen. Näiden lintujen laji oli minulle epäselvä. Uusiin lajeihin perehtyminen oli kuitenkin leipätyötäni ja odotin sitä innolla. Kosketus ei saanut olla kuitenkaan liian välitön, tunkeileva ja hyökkäävä, tai peräännyin kuin utelias, mutta varautunut koira takaisin turvalliseen koppiini. Hotellissa olimme jo niin väsyneitä, ettemme jaksaneet osallistua edes Miss Cartagena –kisojen kuvauksiin. Öinen taivas oli tummaakin tummemman puhuva. Tuhannet tähdet olivat syttyneet lähes mustalle kankaalle ja vain ne valaisivat synkkyyden chileläisen runoilijan kertoessa vankeusajoistaan. Tai ei hän oikeastaan kertonut, vaan vaikeni, ja se hiljaisuus puhui enemmän kuin kymmenet sanat. Kun hän joskus avasi suunsa, sieltä kuului hieman änkyttäen ja epävarmasti esitetty kysymys: kuinka voit? Jos sanoin voivani ”niin ja näin”, senkin todettiin olevan paremmin kuin huonosti. Jokaisesta – pahimmastakin – hetkestä voi löytää jotakin hyvää, oli hänen tärkeä sanomansa, jota hän levitti ympärilleen, evankelista ilosanomaa. Epäilemättä hän tiesi, mutta sitä hän ei ääneen sanonut. Neljän hengen seurueemme istui hiljaa ja hartaina ravintolassa Luisin ja hänen miesystävänsä kanssa ja maistoimme meille tuntematonta kalaa, jonka valkoinen liha levisi suuhun ja täytti niin kuin ei mikään ruoka ollut koskaan ennen täyttänyt.

Tulevaisuuden sensorit - alustus Suomen sosiaalifoorumissa 24.4.

Tulevaisuuden sensorit

Jotkut ääriryhmät ovat niin voimakkaita, että ne pystyvät vaikuttamaan mantereiden tasolla siihen, miten tietyistä asioista puhutaan. Islaminuskoisten voimakas painostusryhmä on saanut aikaan sen, että islamkriittisyys on kiellettyä Euroopassa. Katolisten piispojen pedofiliakytköksistä puhuminen sai aikaan antisemitismivertauksia katolisen kirkon merkittävissä edustajissa.

Evankelisluterilaisilla ei taida olla olemassa yhtä voimakasta painostusryhmää tai ainakaan pyrkyä rajoittaa kristinuskoa koskevaa keskustelua maailmanlaajuisesti. Islamilaisten ryhmien toiminta näyttää ainutlaatuiselta koko maailman uskontojen mittakaavassa ja rinnastuu lähinnä kaikkein eristyneimpien uskonlahkojen tapaan sulkea osa maailmaa kokonaan ulkopuolelleen. Islamilaiset ryhmät saivat aikaan keväällä 2008 sellaisenkin ihmeen, että YK:n ihmisoikeusneuvostossa kiellettiin median ja ääriryhmien harjoittama ”islamin halventaminen”.

Islamilaisten ryhmien aikaansaamalle kiellolle löytyy myös kotimaisia vastineita. Sananvapaus ”islamisoituu”. Sensorit ole enää pelkästään ääriryhmien edustajia, vaan yhtä hyvin tavallisen kansan ja poliittisen ylätason edustajia.

Kotoisa versio Al-Hesbasta

Joissakin islamilaisissa maissa voimassa oleva Al-Hesba-laki antaa kenelle tahansa mahdollisuuden nostaa syytteen esimerkiksi mistä tahansa häntä ärsyttävästä runon tai romaanin lauseesta tai ilmaisuista.

Me saimme kotoisan version Al-Hesbasta, kun Julkisen Sanan Neuvosto antoi 31.3. 10-1 äänin langettavan päätöksen Kaarina Hazardin Iltalehdessä ilmestyneestä Tony Halme –kolumnista, jossa on Hazardin omien sanojen mukaan oli kyse mediakritiikistä eli median tavasta rakentaa mielikuvamaailmoja. Kolumni osui herkkään aikaan ja kohtaan – 135 kantelua JSN:ään.

JSN:n langettava päätös on mahdollisesti merkittävä ennakkotapaus ja esimerkki siitä, miten poliittinen korrektius asettaa sanomisen rajat. Pitäisikö JSN:n tulevaisuudessa ottaa käsittelyyn myös kansalaismedian syövereissä vellova vihapuhe ja viharyhmät? Tappouhkaukset eivät ole sallittuja missään tilanteessa – eivät edes silloin, kun maahanmuuttopolitiikka ei miellytä.

JSN:n tuore puheenjohtaja Risto Uimonen perusteli päätöstä sillä, että Hazardin kolumnissa oli liian monimerkityksisiä viittauksia Halmeen ulkonäköön ja kuoleman ”oikea-aikaisuuteen”. Lisäksi hän totesi: ”Kolumnin sisältämä mediakritiikkihän oli ihan hyväksyttävää. Me ei kritisoida sitä, vaan sanavalintoja.” Perustelu ei kuitenkaan vakuuta ammattitoimittajia.

Hazardin kolumnia koskeva ennakkopäätös osoittaa myös sen, että JSN on menettänyt perinteisen funktionsa. Se ei ole enää journalistista etiikkaa vaaliva itsesäätelyelin, vaan sitä hallitsee osittain myös yleinen mielipide ja julkisuus. Sekä kansa että poliitikon ylätason toimijat toimivat potentiaalisina sensoreina ja sananvapauden rajoittajina ja heitä kuuntelee nyt JSN:kin.

Poliittisen ylätason sensoreista tunnetuin on pääministeri Matti Vanhanen – tuttu Lautasgate/Ruusus-jutuistaan. Lautasgate oli erinomainen esimerkki poliittisen korrektiuden sananvapautta rajaavasta vaikutuksesta. Tässä tapauksessa ei olisi ollut (Vanhasen mielestä) korrektia, että YLE Silminnäkijä-ohjelmassa toimittaja Ari Korvola olisi kertonut Vanhasen saaneen käyttöön rakennustarvikkeita yrityksestä, joka oli urakoinut kerrostaloja lahjusskandaalista kärynneelle Nuorisosäätiölle. Vanhanen vaati yleiseen etuun vedoten ohjelmaa todistamaan tiedot kahden tunnin sisällä. Ylen ajankohtaisohjelmien päällikkö Jyrki Richt vastasi, että ohjelmalla on tietoja myös toisesta lautakasasta. Ohjelmalla oli myös valaehtoinen lausunto nimettömältä tietojen välittäjältä. JSN:n tuolloinen puheenjohtaja Pekka Hyvärinen ei ollut tyytyväinen JSN:n vapauttavaan päätökseen ja erosi vastalauseena sille.

Mamu-kieltoja

Pitkään pinnan alla kytenyt kollektiivinen tyytymättömyys politiikkaan ja toivottomuuden/voimattomuuden tunne on puhjennut internetin keskustelupalstoilla ja maahanmuuttaja-aihe on tuonut sen vihdoin esille julkisuuteen vastuuhenkilöihin kohdistuvina tappouhkauksina. Yleinen yhteiskunnallinen tilanne ei edistä asiaa: pitkäaikaistyöttömien eli yli vuoden työttöminä olleiden määrä oli lisääntynyt maaliskuun 2010 lopussa 25 prosenttia edellisvuodesta. Helmikuussa 2010 heitä oli jo 50 000. Maahanmuuttoasia herättää niin suuria intohimoja tietyissä piireissä, että loppuuko asian käsittely kenties tyystin?

Maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-aho tuomittiin käräjäoikeudessa somaleita koskevan blogikirjoituksensa vuoksi. Halla-aho oli syytettynä kirjoituksestaan, jossa hän totesi oman selityksensä mukaan sanomalehti Kalevan toukokuussa 2009 ilmestynyttä pääkirjoitusta parodioiden: ”Ohikulkijoiden ryöstäminen ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.” Pääkirjoituksessa todettiin: ”Kiistatonta on, että Suomi on Länsi-Euroopan väkivaltaisimpia maita ja että se kytkeytyy erottamattomasti viinankäyttöön. Päissään surmaaminen on kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.” Ymmärrän Halla-ahon kommentin satiirina koko kansaa olemuksellistavaa, typerää pääkirjoitusta kohtaan. Mikäli tuomio on tosiaan tullut pelkästään tästä lainauksesta, epäilen pahasti käräjäoikeuden tuomarikunnan (satiirin)lukukykyä ja olen huolissani siitä, mitä vielä tuleman pitää lukukykyn pysyessä yhtä heikkona. (Puhun vain tästä tuomiosta, Halla-ahon muihin mielipiteisiin en ota kantaa, en edes tunne niitä tarpeeksi.)

PENin varapuheenjohtaja Jarkko Tontti ilmoitti jo hyvissä ajoin ennen oikeudenkäyntiä, että sananvapauden nimissä ei voi esittää kaikenlaisia mielipiteitä. Erityisesti Halla-aholla ei ole hänen mielestään oikeutta parodiaan. Sama henkilö on aiemmin kannattanut valistusfilosofi J.-J. Voltairen kuuluisaa lausetta, jonka ydinajatus menee tähän malliin: ”Vaikka olen eri mieltä kanssasi, puolustan oikeuttasi sanoa mielipiteesi kuolemaani asti.”

Ei vaikuta älyllisesti rehelliseltä, että vain Halla-ahoa pidetään radikaalina maahanmuuttokriitikkona, ”ääriaineksena”. Miksei joukko laajene esimerkiksi islamofobisia kannanottoja esittäneeseen vapaa-ajattelijaan, vihreistä sympatioistaan tunnettuun Vapaa-ajattelijat ry:n puheenjohtajaan ja Vapaa-ajattelija-lehden päätoimittaja Jussi K. Niemelään? Myös Tontilla on läheiset kytkökset Vihreisiin. Hän on toiminut Vihreän Liiton eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä.

Mamu-kritiikki ei ole hyväksyttyä ilmeisesti Vihreissäkään. Vihreän Liiton puoluesihteeri Panu Laturi on todennut, etteivät vihreiden listoille kelpaa maahanmuuttokriitikot. Näin toimii mamu-kriitikoiden – asiallisten ja asiattomien niputus: kielletään herkän aiheen käsittely kokonaan. PEN toteaa seuraavasti vihapuheesta: ”Viime aikoina internetissä on tullut ilmi tapauksia, joissa yllytetään avoimeen väkivaltaan suomalaisia poliitikkoja kohtaan. Netissä on julkistettu myös tappolista ”viidestäkymmenestä monikulttuurisuusagendaa ajavasta suomalaisesta”, joiden sanotaan edistäneen ”Suomen mädätystä”. Listalla on myös toimittajia sekä tunnettu suomalainen prosaisti. Suomen PEN korostaa, että väkivaltaa lietsova vihapuhe ei saa suojaa kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista eikä sitä pidä hyväksyä sananvapauden varjolla myöskään Suomessa.”

Sananvapauden rajoituksista PEN toteaa seuraavaa: ”Kyseiseen alaan liittyvää lainsäädäntöä valmisteltaessa pitää kuitenkin huomioida sananvapauden rajoittamisen vaarat. Hyvät tavoitteet voivat kääntyä itseään vastaan. Esimerkiksi kunnianloukkaussyytteitä käytetään eri puolilla maailmaa liian herkästi yhteiskunnallisen keskustelun tukahduttamiseen… Julkinen keskustelu saa ja sen pitääkin olla kriittistä, kiivastakin. Sananvapauden rajoittamisen pitää kohdistua ääritapauksiin. Se on hyväksyttävissä vain ihmisoikeuksiin perustuvan yhteiskunnan puolustamiseksi sitä uhkaavilta ääriaineksilta.” Kuka puhuu?

Vihapuheesta on tärkeää olla huolestunut, mutta on pelkästään asioita edistämätöntä kaksinaismoralismia, mikäli huolestuneisuuden varjolla harjoitetaan itse vihapuhetta kulissien takana tai eliminoidaan vain henkilökohtaisia olkiukkoja. Lisäksi mielestäni vastuullisen sananvapauden varjolla on mahdollista harjoittaa satiiria, ironiaa ja parodiaa, mutta kunnian loukkaaminen ja solvaaminen ovat jo tavallisen, hyvän kotikasvatuksen saaneen ihmisen käytösetiketin mukaan kiellettyjä.

Olisiko mahdollista aloittaa vihapuhetta vastaan taisteleminen esimerkiksi perustamalla internettiin sekä kantaväestölle että maahanmuuttajille avoin keskustelufoorumi? Siellä molemmat ryhmät, jotka eivät välttämättä muualla kohtaa toisiaan, voisivat vapaasti purkaa toisiinsa liittyviä ajatuksia perustellun kriittisessä keskustelussa. Keskustelukieliä voisi olla useita. Foorumilla voisi olla moderaattori, joka karsii pois asiattomuudet. Sitä voisi ylläpitää joku aiheesta kiinnostunut järjestö, miksei vaikka Suomen PEN.

Mikäli valtiovallalla riittäisi halukkuutta tukea mamujen oman äänen esiintuontia, he voisivat perustaa uuden tukimuodon vain mamujen itse tuottamalle tiedonvälitykselle eri medioissa. Tämä edellyttäisi kielitaitoa ja viestinnän sekä toimitustyön perustaitoja. Niitä voisi välittää kurssittamalla ja kouluttamalla. Näin kykenevät mamut pääsisivät itse sanomaan missä mättää, eikä kenenkään paremmin tietävän tarvitsisi puhua heidän puolestaan.

Ei-analyyttisellä pölinällä voi viedä huomion pois maahanmuuttoasiaan liittyvistä oikeista sudenkuopista ja suurista kysymyksistä, kuten kansalaisuuden saamisesta, mahdollisuudesta kouluttautua ja tulla osaksi tuloyhteiskuntaa. Tätäkin varten tarvitaan asiallista keskustelufoorumia, jossa ei sorruta ainakaan sellaisiin ylilyönteihin, kuin mututuntumaan pohjautuvassa mamu-keskustelussa yleensä.

Rita Dahl

Friday, April 23, 2010

Suomen sosiaalifoorumissa huomenna

Osallistun Suhteellinen sananvapaus -keskusteluun Suomen sosiaalifoorumissa huomenna lauantaina klo 12-13.45. Muina keskustelijoina ainakin Marjaliisa Siira. Järjestäjinä Latinalaisen Amerikan Solidaarisuus ja Tiedonantaja.

Wednesday, April 21, 2010

Verkon demokraattisin yhteisö?

Verkon demokraattisin yhteisö?

”Aikuisten hiekkalaatikkoa”, Facebookia, pidetään uudenlaisena verkon vapauden alueena, mutta tosiasiassa sosiaalinen media valvoo käyttäjiään tarkasti kuin poliisiviranomainen. Orwellin visiot kaikkivoivasta ja -näkevästä isoveljestä saattavat olla pian täyttä todellisuutta.

Yksi pahimmista ongelmista on sivulle postitetun materiaalin (teksteistä valokuviin) käyttöoikeuden siirtyminen Facebookille. Viime vuoden helmikuussa yhtiö sai kritiikkiä uusista käyttöehdoistaan, joiden mukaan se omistaisi käyttäjien sivuilleen laittamat materiaalit lopullisesti. Kritiikin myötä vanhat käyttöehdot palautettiin. Omistusoikeus päättyy käyttäjän lähtiessä Facebookista.

--------

Facebookissa on vihdoin herätty kuuntelemaan myös käyttäjien eikä vain tekniikkavelhojen toiveita. Siitä oli osoituksena viime huhtikuussa loppunut äänestys Facebookin käyttäjäehdoista. Tarkoituksena oli äänestää siitä, jatkaako Facebook voimassaolevin käyttäjäehdoin vai tulevatko voimaan uudet ohjeet, jotka on laadittu käyttäjiltä saadun palautteen mukaan. Uusissa ehdoissa Facebookilla ei ole automaattisesti oikeuksia käyttäjien sivuilleen postittamaan materiaaliin, kuten valokuviin.

Etukäteen mainostettiin, että äänestyksen tulos on sitova vain jos kolmasosa Facebook-käyttäjistä osallistuisi äänestykseen. Äänestäjiä olisi siis ennakkotiedon mukaan vaadittu 70 miljoonaa Naamakirjan 200 miljoonasta maailmanlaajuisesta käyttäjästä. Tämä on todellista, ei vain kuvitteellista orwellilaista utopiaa.

Facebookin historian ensimmäiseen äänestykseen osallistui 600 000 sivun käyttäjää. Määrä oli huomattavasti odotettua vähäisempi, mutta uudet käyttäjäehdot tulevat silti voimaan. Tämä oli pieni askel Facebookille, mutta suuri askel käyttäjille.

Facebook ylitti 350 miljoonan käyttäjän rajan marraskuun 2010 alussa ja se toi mukanaan uusia käyttäjäehtoja.

--------

Viime keväänä alkoivat äkilliset käyttäjätilien lopettamiset, jotka ovat tapahtuneet erilaisista syistä. Jotkut ovat hamuilleet liian ahkerasti lisää ystäviä itselleen. Toiset ovat liittyneet liian moniin ryhmiin tai ”pokanneet” liikaa ystäviä. Käyttäjätilejä on lakkautettu tällaisista syistä sivustolla, jonka päämäärä on ”auttaa ihmisiä verkostoitumaan ja kommunikoimaan”. Kaikille tilin lakkauttaneille ei ole ilmoitettu syytä lakkauttamiseen. Toisille on sanottu, että liiallisia ystäväpyyntöjä tulisi välttää eikä samanlaisia viestejä tulisi lähettää suurelle ryhmälle ihmisiä. Jos käyttäjä haluaa lähettää saman viestin yli kahdellekymmenelle ihmiselle, hänen pitäisi Facebookin mukaan perustaa oma ryhmä, ei lähettää yksittäisiä viestejä.

Käyttäjätilejä on suljettu erilaisia ammatteja edustavilta ihmisiltä euroedustajista kirjailijoihin ja taviksiin. Näin kävi myös massachusettslaiselle autokauppiaalle Rus Bowdenille. Hän kirjoitti Facebookille kysyen syytä tilin mitätöimiseen, mutta ei saanut vastausta. Vasta kun Naamakirjaan perustettiin ryhmä, joka vaati Bowdenin tilin palauttamista, se alkoi toimia jälleen.

Bowden epäili, että syy tilin mitätöimiseen johtui etusivulla olevan Friend Finder –palvelun ahkerasta käytöstä. Näin saattoi päätellä vastauksesta, jonka hän sai pitkän odotuksen jälkeen Facebookin päämajasta. Mutta miksi käyttäjiä rangaistaan siitä, että nörtit ovat kehittäneet toiminnon, joka ärsyttää joitakin ihmisiä? Facebookin pitäisi ottaa pois käyttäjiä ärsyttävä palvelu eikä rangaista käyttäjiä omista teknisistä mokistaan.

Rita Dahl
kirjailija, toimittaja

julkaistu Kaltio 2/2010:ssä

Toisinluentoja - vastine Wahlstedtin kritiikkiin Kanava 3/2010:ssä

Toisinluentoja

Kirjailijan ei kai pitäisi (yleisen suosituksen mukaan) puuttua kirjastaan kirjoitettuihin kritiikkeihin, mutta ei täydellinen suomettuneisuuskaan - asioista vaikeneminen - ole oikea ratkaisu. Pekka Wahlstedtin kritiikki Suomettunut sananvapaus –kirjastani (Multikustannus 2009) Kanava-lehden numerossa 3/2010 sisältää pari väärintulkintaa, jotka oikaisen ohessa.

En ymmärrä Wahlstedtin kritiikin kaikkia syllogismeja, vertauksia ja yksinkertaistuksia. Miten tarkasti lienee Wahlstedt lukenut kirjan johdannon todetessaan, että poliittisiin ja taloudellisiin epäkohtiin on seksiä ja väkivaltaa vaikeampi puuttua. Johdannossa nimittäin sanotaan selvällä suomen kielellä esimerkiksi talouden sensorivallasta: ”Media ei voi helposti kritisoida monikansallisia yrityksiä, joista riippuu yhden tai useamman kansakunnan ja miljoonien ihmisten tulevaisuus. Media saa ulkoistamiset ja tuotannon siirrot näyttämään luonnollisilta tapahtumilta, jotka hyödyttävät jokaista osapuolta.”

Ei kai Wahlstedt ole myöskään sentään ihan tosissaan todetessaan, että julkisen ja yksityisen välistä rajaa liudentavaa juorujournalismia koskevaa kritiikkiä voisi jatkaa toteamalla suuren enemmistön huomion käännettävän vakavista poliittisista kysymyksistä toissijaisiin seikkoihin. Tuskin lukija haluaa kuulla tällaisia itsestään selviä banaliteetteja? Sitä paitsi politiikan tutkijat ovat jo vähintään 1980-luvulta lähtien puhuneet politiikan ja vaalien viihteellistymisestä ja henkilöitymisestä. Vaaleista ei ole tulossa mediasirkusta kansalle, ne ovat jo kauan olleet sitä. Samaan aikaan on alkanut puolueideologioiden samankaltaistuminen: puolueohjelmia lukiessaan on vaikea löytää todellisia eroja puolueiden väliltä.
Rakenteelliseen sensuuriin pureutuminen on toki tärkeää, mutta se ei ollut tämän kirjan varsinaisena aiheena.

Entä miten liittyvät toisiinsa ”pilkkaamisen” motiivit ja kuvataiteilija Johannes Heinosen poliittista satiiria sisältävien taulujen joutuminen sensuurin kouriin kuten uskonnollisissa yhteisöissä? Uskonnot – tai niiden ”voimauttamat” yksilöt - ovat toki merkittäviä yhteiskunnallisia sensoreita, joita käsittelen kirjassani myös, mutta tässä tapauksessa oli kyse kulttuurisesta tai jopa poliittisesta sensuurista, jolla ei ollut sen kummempaa tekemistä uskonnon kanssa.

Kiinnostava yhteensattuma on, että samassa Kanava-lehdessä käsitellään monia Suomen poliittisen ja kulttuurihistorian merkkihenkilöitä V.A. Koskenniemestä Paavo Haavikkoon, jotka ovat maineeltaan joko vankasti vakiintuneita tai kiistanalaisia henkilöitä. Kuten kirjani Suomea käsittelevässä osuudessa kerrotaan, sananvapauden rajoittajat voivat istua myös erittäin yllättävillä paikoilla. Siksi on tärkeää, että asioista puhutaan erityisesti niiden omilla nimillä vailla mitään ylimääräistä kuorrutusta.

Omassa lähihistoriassamme riittää kaiveltavaa. Se ovat osoittaneet järjestö- ja vaalirahoituskriisit ja muut skandaalit. Selkärangattomuus on laajalle levinnyt ilmiö, älyllinen rehellisyys yhä harvinaisemmaksi käyvä, katoava luonnonvara.

Rita Dahl
kirjailija, vapaa toimittaja, VTM, FM, Suomen PENin entinen varapuheenjohtaja

Saturday, April 17, 2010

Kippurasormet taigan yllä

O. antoi ylen sydämensä kyllyydestä. Hän antoi ylen porsaat, lihavat kippurasormet, junassa kovalla laverilla kolistellut kolme yötä, nukkumattomuuden, matkatoverit, jotka keskittyivät alkoholipitoisten juomien nauttimiseen ravintolavaunussa, saapumisahdistuksen ja vinosilmäiset, joiden keskellä hän oli kotonaan. Silti aina Toinen.

O. kahmi pahimmat oksennukset lavuaarista pönttöön, ettei näyttäisi siltä ettei hänellä ei olisi tapoja, rykäisi kurkkuaan, pyyhki oksennuksesta tahmaisia huuliaan, avasi vessan oven ja palasi takaisin ravintolaan kuin hän ei olisi koskaan pöydästään poistunutkaan.

E. nuokkui baaritiskillä hohottaen kuin pahainen juoppohullu ja muut pyyhkivät kuumeisesti baaritiskiä. E. oli tehnyt tarpeensa suoraan tiskille. E:n pyyhkiessä tahmeita hiuksiaan muut sadattelivat likaista työtään. V. nousi lattialta, jossa O. oli vähän aikaa sitten hänen kanssaan paininut ja lähti baaritiskin puhdistuskomppaniaan. Hän oli päässyt kippurasormista eroon uhkaamalla oksennuksella.

He huojuivat verkkaiseen tahtiin kohti ulko-ovea. Muu seurue oli jo turvallisesti lasiovien ulkopuolella, kun mahakas vanha mies kävi takaapäin hoippuvan ja äänekkäästi sadattelevan O:n kimppuun. Who are you, O. kysyi typertyneenä. Dramaturgo, mies vastasi ja yrittää itsepintaisesti tunkea huuliaan lähemmäs O:n kasvoja. Hänen suunsa haisi ehkä valkosipulille. O. ei halunnut pussailla moskovalaisen dramaturgin eikä kippurasormien kanssa. Hän huusi apuun lasiovien takana olevaa seuruettaan.

Dramaturgin hikiset sormet yrittivät itsepintaisesti tunkeutua O:ta kohti. Dramaturgo ei puhunut kieliä eikä jättänyt häntä rauhaan. O. pyysi V:tä kysymään, mitä mies halusi. Hän kysyi, ja vastasi miehen haluavan… Sitä, mitä ne yleensä haluavat. Dramaturgo asui samassa huoneessa suomalaisen professorin ja toisen venäläisen kanssa. Heitä ei haittaisi yhtään, jos kaikki menisivät sinne. Päinvastoin, hekin saattaisivat olla kiinnostuneita osallistumaan erilaisiin leikkeihin.

O. muisti kippurasormet niskassaan ja katseen yläpuolellaan. Miksi hän katsoisi sinne. Ei siellä ollut kukaan, ei yksinkertaisesti kukaan. Vuoteessa oli kaksi hyvin erehtynyttä ihmistä. O. yritti karkottaa mielestään muiston. Hän pyysi sanomaan dramaturgolle tiukan ein. Dramaturgo alkoi vihdoin ymmärtää. Pikkuneitiä ei kiinnostakaan. Hän ylitti kadun ja astui sisään hotelliin, kenties askeleet suuntautuivat kohti baaria, tai ehkä hän luopui pelistä, käveli hisseille ja nousi omaan kerrokseensa mieshuoneeseensa.

O. alkoi selvitä viileässä, ajatuksia kirkastavassa yöilmassa. Ilmassa oli roviolla palavien muistojen rytisevää katkua, mutta sikäläinen ilma tarttui palaviin muistoihin ja heitteli niitä ympäri metsää. Hän koetti unohtaa ajatuksen lyhyistä kippurasormista, jotka tavoittelevat hänen käsiään ja muitakin paikkoja. Kurkkuun kihosi oksennuksen maku. Hän halusi antaa ylen lyhyet, paksut kippurasormet, takaapäin hyökkäävät dramaturgot, ihmiset, joita kohtaan hänellä ei ollut halua eikä tunteita. Ihmiset, jotka eivät merkinneet hänelle mitään.

Seurue käveli hotelliin riitansa sopineina. Pieni baari oli täynnä hotellivieraita, 1980-luvun disco soi täyttä häkää, mutta he suuntasivat kerroksiinsa. V. tuli samaan kerrokseen kuin O, joka sanoi hyvää yötä, kääntyi oikealle omaa huonettaan kohti. Hän näytti siltä kuin olisi ollut seuraamassa O:ta, mutta O. viestitti äkkijyrkällä ruumiinkielellä: älä.

O. olisi nukahtanut heti ellei huomaisi jotakin puuttuvan. Perkele. Kännykkä. Putosiko se ravintolan lattialle painin tuoksinassa? Oli pari asiaa, joita hän ei haluaisi menettää. Puhelin oli yksi niistä. Nämä kaikki hänen mieleensä yllättäen tulvineet muistot sen sijaan voisivat mennä yhdellä lavuaarinhuuhtelulla alas ja kadota ikuisiksi ajoiksi.

Friday, April 16, 2010

Im Kalliope

"Kenneth Koch im Café, die Tswetajewa an dem Meer" erscheint im Kalliope 1/2010 im April.

Thursday, April 15, 2010

Sven Laakso Suomettuneesta sananvapaudesta

Sven Laakso Käymälä-blogissaan Suomettuneesta sananvapaudesta:

Rita Dahlin sananvapauskirja on ristiriitaisia tunteita herättävä, mikä viittaa siihen, että kirjan tutkiskelun lisäksi on aihetta myös itsetutkiskeluun. Dahlin positio on selkeä: sananvapaus on itseisarvo. Jollain tasolla kirjassa käydään läpi kaikki sananvapauden ongelmat, jotka ainakin itselleni tulisivat mieleen. Mitään olennaista ei näytä puuttuvan.

Jo johdannon tasolla periaatteessa tulee selväksi länsimaiden huutava sananvapausongelma: kapitalistisen talouden tuottama sensuuri. Sanoa saa kaikkea mikä myy, muilla sanoilla ei ole merkitystä. Toisaalta kapitalistisia toiminnan ja sen negatiivisten vaikutusten periaatteellinen arvosteleminen valtamediassa on sanattomalla sopimuksella kielletty. Länsimaiset sananvapausongelmat ovat siis yhteiskunnan institutioita ja taloudellisia rakenteita ylläpitäviä ja vahvistavia tabuja. Sana on teoriassa vapaa, mutta jos sille haluaa kuulijoita ja kunnollisen median, sanojen on oltava täsmällisesti tietynlaisia. Muussa tapauksessa ihmistenkorvienväliin integroitu orwellainen itsesensuuri sulkee kanavan korvista aivoihin. Ihmisten orwellainen tyhmentämiskoneisto, eli viihdeteollisuus aikuisviihteineen, on sitä kehittyneempi ja resursseiltaan rajattomampi, mitä suurempi on muodollinen sananvapaus. Länsimaissa voikin ehkä sanoa, että pornoteollisuus määrittelee tabut: sen mistä saa puhua ja mistä on vaiettava. Onko esimerkiksi Yhdysvaltain vakava sananvapausongelma (jota Dahl ei suoraan edes mainitse) tällä maininnalla käsitelty? Ei pelkästään. Yhdysvalloissa sananvapautta rajoittaa myös nationalismin ja kiihkoisien uskonlahkojen tabut, joihin yhdistyneenä maailman väkivaltaisin imperialismi esiintyy nykymaailmassa todellisena ilmestyskirjan petona.

Dahl tarkastelee vain sananvapauden ongelmia absoluuttisina ja paikallisina. Sen mitä hän jättää sanomatta, on, että useimpien hänen käsittelemiensä maiden sisäiset sananvapausongelmat johtuvat suoraan tai välillisesti Yhdysvaltojen ja länsimaiden sananvapausongelmista, siis ulkopolitiikasta. Tietysti myös sisäpoliittisia syitä on, mutta niiden erottelu ulkopoliittisista syistä voi olla, varsinkin yhteiskunnan ulkopuolisesta positiosta, hyvin vaikeaa: kansallisvaltio toimii tässä suhteessa kuitenkin aina tietyllä peruslogiikalla. Amerikkalainen agressiivinen aktuaalinen ja joka hetki etenevä sotilaallinen imperialismi on monille valtioille tällä hetkellä todellinen uhka. Esimerkiksi Yhdysvaltain Eurooppaan kaavailemat ohjuskilvet horjuttavat toteutuessaan aktuaalisesti maailmanpoliittisia strategisia asetelmia ja pakottavat tietyt suuret valtiot strategisten aseiden varustelukierteeseen. Yhdysvaltojen harjoittama täysin vastuuton ulkopolitiikka ja jatkuva suruton tappaminen ja kaikilla mantereille milloin milläkin tekaistulla verukkeella tuotettu sotatila tuottaa lopputuloksenaan paljon ruumiita. Ei ole mikään yllätys, että tuota hyvin propagandansa rahoittavaa totalitaarista imperialismia vastustavissa valtioissa sananvapausongelma on kärjistynyt ja tuottaa paljon ruumiita.

Mutta nämä ajatukset ovat omia poliittisia tulkintojani. Niitä ei muuta vääräksi se, jos Jani Saxell kirjoittaa satatuhatta kirjasta vaihtoehtoisesta Amerikasta. Vaihtoehtoinen Amerikka on olemassa, meillä kaikilla on hyviä henkilökohtaisia ystäviä vaihtoehtoisesta Amerikasta, mutta me tiedämme, että se ei ole se Amerikka, jota vastaan Kiina varustautuu ja jonka arvaamattomista epäluotettavista ulkopoliittisista siirroista Venäjä on äärimmäisen huolestunut. Huolestumista aiheuttaa todellinen Amerikka, ei fiktiivinen "vaihtoehtoinen Amerikka".

Mitä siis pitäisi ajatella kun Dahl kirjoittaa:

"Asuminen länsimaassa on tuonut Weille [kiinalainen ihmisoikeusaktivisti] näkökulmaa vapauden ja vankeuden väliseen ongelmalliseen suhteeseen.
"Seitsemän ja puolen Yhdysvaltain-vuoden jälkeen olen oppinut ymmärtämään, mitä on vapaus. Kiinassa tunsin joka hetki vapauden puuttumisen.""


Totta varmasti, tuon yksilön näkökulmasta. Mutta mieletöntä maailman tapahtumien näkökulmasta. Ei Yhdysvalloissa ole yhtään sen enempää todellista vapautta kuin Kiinassakaan. Tämä kiinalainen henkilö on vain täysin sokea ja kyvytön kriittisesti arvioimaan länsimaisten yhteiskunnallisten ongelmien luonnetta ja syvyyttä. Vapaus Yhdysvalloissa on yhdenlaista ja Kiinassa toisenlaista tyydyttäen toisenlaisia ihmisiä. Toisaalta näitä kaiken laisia kidutettujen todistajalausuntoja pitäisi aina arvioida kriittisessä valossa, sillä mihinkään asiaan tässä maailmassa ei ole yhtä paljon löysää rahoitusta kuin Kiinan, Venäjän tai Pohjois-Korean "ihmisoikeustilanteen" arvosteluun. Silti, todellisia kidutettuja on, siitä ei ole epäilystä. Minulla ei ole erityisen positiivisia mielikuvia Kiinasta paikkana, joten en epäile todellisten ongelmien olemassa oloa siellä, enkä sentään ala hehkuttaa Kiinaa minään ihanteideni maana. Mutta kidutettuja on myös Yhdysvalloissa: kidutuksen menetelmät vain ovat toiset. Jos olisi pakko valita, muuttaisin mieluummin Kiinaan kuin Yhdysvaltoihin, mutta tosiaan vain pakon edessä. Tämä voi tietysti olla ennakkoluulo, ja Kiina voisi lopulta paljastua todelliseksi kodikseni tai helvetikseni.

Venäjän osalta Dahlin kirja on minulle kaikista vaikeimmin lähestyttävä ja toisaalta Suomen äärimmäisiä sananvapausongelmia käsittelevä loppujakso on emmotionaalisesti kaikista tutuin. Venäjä edustaa minulle maata, jossa ymmärrän mitä sananvapaus tarkoittaa, ja jossa ymmärrän miten vakava länteen rähmällään olevan Suomen sananvapausongelma tällä hetkellä on. 1960-70-luvuilla, kun Suomi käsitykseni mukaan (en ollut silloin todistamassa ajan henkeä) seisoi suoraselkäisesti omilla jaloillaan, tilanne oli ehkä toinen. Suomettuminen (ja henkilökohtainen kärsimysnäytelmäni) alkoi Suomessa vuonna 1991 ja liejuinen rähmällään makaaminen on jatkunut siitä asti syvenevästi. Me olemme nyt liittoutunut, puolueellinen ja epäitsenäinen maa, 1960-70-luvulla Suomen puolueettomuuden tunnustivat kaikki maailman maat täysin kiistattomasti.

Jos Novaja Gazetan tapaisten laajalevikkisten lehtien olemassaolo ja internetsensuurin täydellinen puuttuminen pitäisi ilmaista kriittisesti ajattalevalle ihmiselle sen, ettei Venäjällä ole olennaisesti suurempaa sananvapausongelmaa kuin länsimaissa. Riippuu näkökulmasta onko valtion omistama media yleensä riippumaton vai riippuvainen. Se on riippumaton jatkuvasta taloudellisesta voitosta ja suhdannevaihteluista, mutta riippuvaista valtion johdosta, byrokratiasta jne. Tässä kohtaa kannattaa huomioida se tosiasia, että Venäjän valtiolla ja hallituksella on kansan enemmistön tuki. Lehdet kirjoittavat sitä, mikä enemmistöä kiinnostaa. Näillä markkinatalouden normaaleilla pelisäännöillä toimitaan myös länsimaissa.

Todellisuudessa venäjäkriitikkojen ongelma on se, että Venäjä on erilainen. Tästä halutaan tehdä ihmisoikeuskysymys, koska piilo-oletus on, että kaikki maailman ihmiset haluavat kuitenkin aina olla amerikkalaisia. Mutta jos tehdään kyselytutkimus Venäjällä, huomataan, että ehkä harvemmin ihmiset haluaisivat olla amerikkalaisia. Venäläiset haluavat olla venäläisiä, mutta menestyä siinä hieman nykyistä paremmin. Vain ne joista käytetään nimistystä "kriittinen älymystö" haluavat kritiikittömästi olla amerikkalaisia, mutta he edustavat kovaäänisiä yksittäistapauksia, eivät edes vähemmistöä. Osaksi tästä syystä esimerkiksi Yhdysvaltain kansalaisen toimittaja Anna Politkovskajan vilpittömyys on edelleen kiistanalainen asia. Itselläni on sivumennen sanoen Politkovskajan suomennetut teokset hyllyssä, mutten jaksa kuin enintään silmäillä niitä, teksti ei yksinkertaisesti kiinnosta minua riittävästi. Se on kuin blogi, jota en lisäisi blogilistaani, koska en vain jotenkin tarkemmin määrittelemättömästä syystä innostu.

Kiistaton tosiasia, jonka Dahl tuo esiin, on kuitenkin se, että ruumiita Venäjällä ja Kiinassa, arabimaissa ja Afrikassa sananvapauskysymyksien takia tulee. Puhtaasti sananvapauden näkökulmasta katsottuna noiden alueiden tilanne on huonompi kuin länsimainen tilanne, koska sana ei edes teoriassa ole vapaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ajattelu ei olisi vapaata, tai sitä, että noilla alueilla kaupallinen tyhmentämisteollisuus olisi tehnyt ihmisistä epäsosiaalisia ja ajattelukyvyttömiä. Länsimaisia toimittajia murhataan harvemmin muualla kuin sotatoimialueella: tämä on länsimaiden kummallinen erikoispiirre. Toimittajat saavat täällä valehdella mitä tahansa vailla vähäisintäkään tervettä pelkoa. Voidaan kysyä, kuinka montaa tavallista ihmistä tai sotilasta yksi toimittaja sitten vastaa? Kuinka monta ihmistä Yhdysvaltojen sotajoukon tarvitsee tuhota, jotta yksi tuota imperialismia kritiikittä puolustava toimittaja saadaan listiä? Tämä on varsinkin sotatilanteessa (joka on maailmassa kaiken aikaa käynnissä) arvioituna hyvin vaikea kysymys. Ja tämä on poliittinen kysymys. Mutta Dahl ei puhu politiikkaa. Hän esittää vain objektiivisen tilanteen sananvapauden itseisarvon näkökulmasta ja lukuja raporteista. Se on sinänsä ihan kiinnostavaa. Mutta kuka nämä raportit laatii, mitä teologista, tieteellistä ja filosofista maailmankuvaa ne edustavat? Mistä näiden raporttien ilmaisema tilanne syntyy, siihen Dahl ei ota kantaa.

Suomen sananvapaustilannetta Suomen PEN:in sisäisten vääntöjen avulla valottava jakso on kirjan mielenkiintoisinta aineistoa. Jos Suomessa sananvapausjärjestö on noin hämärien ja julkilausumattomien poliittisten motiivien ja intohimojen täyttämä, mitä enää voidaan nähdä ja sanoa Kiinasta? Asian suhteen tulisi kokea ankaria pelonväristyksiä.

Sanalla, jolla ei ole suoraan mitattavaa taloudellista merkitystä, näyttää olevan nykymaailmassa yhä vähemmän mitään merkitystä. Tämä näkyy lähinnä siinä, että kirjailijoiksi ja runoilijoiksi suoraan tituleerataan kaikenlaisia suurten valtioiden vähemmistöseparatistilyyrittelijöitä, vailla minkäänlaista kriittisesti osoitettua humaania, kielellistä tai taiteellista kvaliteettia. On otettava huomioon se selviö, että jos valtio on ulkoapäin uhattuna, kaikki valtion sisäisen yhtenäisyyden murentamiseen tähtäävä toiminta luetaan sotilasfilosofiassa aina tuon ulkoisen valtion hajoita-ja-hallitse -politiikan osaksi. Tämä on itsestään selvää... tätä ei tarvitse edes sanoa. Dahlin kirjassa puhutaan paljon kirjailijoista, mutta ei lainkaan taiteesta. Tuntuu, että on äärimmäisen helppoa olla kirjailija, jos on syntynyt toisinajattelijaksi sopivalla tavalla Yhdysvaltoja kiinnostavaan maahan, mutta esimerkiksi suomessa kaltaistani totaalisen vaiettua toisinajattelijaa kukaan ei ole vielä tituleerannut kirjailijaksi. Suomen PEN:in edellinen puheenjohtaja Jukka Mallinen on tituleerannut kymmenisen kirjaa kirjoittanutta Dahlia itseään grafomaaniksi, eikä kirjailijaksi. Mutta jos kysymys olisi vaikka tataarinkielen aktiivista, varmasti vähän vähemmänkin vaikuttava tuotanto riittäisi tekemään hänestä Malliselle oikean kirjailijan. Suomessa saa olla ihan rauhassa vaiettu ja kustantamojen hylkäämä, epäkirjailija, samantekevää miten paljon kirjoittaa ja millä laadulla. Tämän osoittaa esimerkiksi edesmenneen runoilijaprofeetta Matti Tiisalan valtava jälkeenjäänyt tuotanto. Tiisalaa voitaneen pitää varsin huoletta taiteellisesti korkeatasoisempana tekijänä kuin useimpia Dahlin kirjailijoiksi mainitsemia. Tiisalan 2000-luvun mestarituotannossa seikkailee sankari nimeltä Salainen poliisi. Tuolla käsitteellä viitataan satiirisesti suomalaisen kirjallisuuden ja kustannusmaailman esteettiseen ja henkiseen sensuuriin. Tiisalan runoista saa sellaisen käsityksen, että suomalaisen sensuurin hampaisiin joutuu juuri estettisesti ja yleisinhimillisesti merkittävä taide. Epäkaupallinen on juuri sensuurin käyttämä peitenimi sille mikä on arvokasta ja siksi vaarallista, koska arvokas estää meitä tulemasta toisten orjiksi, heittäytymästä rähmälleen, alistumasta ja muuttumasta epäitsenäisiksi. Samalla kertaa Saatanan kumihansikkaina esiintyvät formulakuskit ja nyrkkipannut mallit kuitenkin ovat täällä kirjailijoita. Eikö tässä koko kirjailija-käsitteessä ole nykyisin jotakin oudosti poliittista ja antitaiteelista?

Wednesday, April 14, 2010

Kahden kollaasirunon analyysi

Elämää Lagoksessa –runokokoelmassani (ntamo 2008) on sarja elokuvien dialogien perusteella koostettuja runoja, joista kahta tässä analysoin lyhyesti. ”Short Cuts” –runo on kollaasiruno, joka pohjautuu Robert Altmanin Short Cuts –elokuvan dialogiin. Elokuva perustuu yhdeksään lyhyttarinaan ja Raymond Carverin runoon. Monessa tarinassa sivutaan jollakin tavalla kuolemaa ja uskottomuutta. Enimmäkseen tarinat käsittelevät erilaisia ihmissuhteita ja ihmisten kohtaamisen vaikeutta. Elokuvan jälkeensä jättämä yleistunnelma on varsin toivoton. Ihmiset elävät yhdessä, mutta eivät tunnu ymmärtävän toisiaan.

Ei ole sattumaa, että runojen lähteenä ovat toimineet elokuvat, jotka edustavat maailmanlaajuista kaupallista viihdeteollisuutta pahimmillaan. Runojen teemoilla, ihmissuhteiden ja ihmisten kohtaamisen vaikeudella ja muuttumisella välineellisiksi sekä yleisellä vieraantuneisuudella on paljolti tekemistä viihdeteollisuuden kanssa, joka on merkittävä kollektiivisen tajunnan muokkaaja. Elokuvissa esitetyillä mielikuvamaailmoilla on merkitystä sellaisen toivottoman maailman tai kenties tajunnan syntymisessä, jonka kuvausyrityksiä kaksi kollaasirunoani ovat.

Itse runo koostuu eri puhujien esittämistä dialoginpätkistä, jotka ovat yhden tai useamman virkkeen mittaisia. Virkkeet tai niiden lyhyet kokonaisuudet etenevät vilkkaasti ajatuksesta ja kuvasta toiseen. Näin liittyvät toisiinsa esimerkiksi petetyn naisen tunnot ja kalastusmatka, joka on päättynyt ruumiin löytämiseen: ”En halua itkeä enää. Tässä ovat kalat. Maistuuko drinkki? Kalastusmatka meni hienosti, mitä nyt löysimme ruumiin. Olet kuollut ja miehesi on hyypiö.” Kuolleen ruumiin lisäksi runossa kysytään miten paljon lääkäri koskettaa kuolleita ruumiita, lopussa puhutaan maanvyöryssä kuolleista ja elämän vangiksi joutumisesta.

Kuolema on runossa vahvasti läsnä myös eräänlaisena elävänä kuolleisuutena: vääristyneenä seksuaalisuutena (kiima, mahdollinen kiihottuminen kuolleiden ruumiiden koskettelusta). Taidekoulun opettaja, joka haluaa oppilaidensa maalaavan kivillä, on runon ainoa positiivinen hahmo. Hän yrittää yhä elvyttää kadotetun suhteen itseen. Kaikkien muiden osalta toivo tuntuu menetetyn.

”Moi Mä olen Leo Timonen” –runo on vastaavasti tehty suomalaisen nykyelokuvan dialogin avulla. Runo käynnistyy uusliberalistisen ajan ikonin, markkinatutkijan, puheenvuorolla ja siirtyy siitä loogisesti eri puhujien avustamana suomalaisen keskivertoelämän kuvaukseen: pettämiseen, uusiin tuttavuuksiin, treffeihin, jälleenyhdistymiseen, miesten vähäisten selviytymisvaihtoehtojen miettimiseen ja erään parin yhdistymisyrityksiin, jotka kuulostavat ironisessa valossa esitetyltä uusliberalistisen ajan tehodeittailulta: ”Musta tuntuu että sussa on enemmän kuin kenessäkään muussa. Mä haluaisin olla lähellä sitä. Paljon? Neljä minuuttia.”

Runossa käytetään puhekieltä ja slangia, jotka ovat nykyihmisen arkikieliä. Ne pyrkivät tuomaan runon lähelle lukijaa, kyse on ikään kuin eräänlaisesta uusliberalistis-tekstuaalisesta flirtistä, joka tietysti latistuu lopussa. Miksi? Koska tällainen liitto ei ole yksinkertaisesti tehty kestämään. Ihmissuhteet eivät ole kauppatavaraa eikä niitä voi ostaa, vaihtaa, pantata, eikä alistaa minkäänlaisen transaktion kohteeksi kuten käteisrahan voi.

Molemmissa runoissa leikkaukset ovat nopeita ja ne joko jatkavat edellistä ajatusta tai kääntävät hieman prisman suuntaa. Nopeat leikkaukset kuvastavat myös audiovisuaalisen ajan tapaa käyttää nopeasti liikkuvaa kameraa, joka ei viivy kauan yhdessä kohteessa, ajatuksessa tai kuvassa. Ehkä näiden runojen ”mimesis” kuvaa siis ennen muuta nopeasti leikkaavaa tajuntaa. Jonkun mielestä tällainen katkonaisesti ja joskus epäjatkuvasti leikkaava tajunta voi olla tyypillinen myös alkoholistille – tai runoilijalle.

Molempien runojen yleistunnelma on suorastaan lohduton. Ihmissuhteet kuulostavat välineellisiltä, ”aidot” kohtaamiset tuntuvat harvinaisilta, rakkaudesta tuskin voi edes puhua tässä yhteydessä. Vaikka Short Cuts –runossa vilahtaa Yhdysvallat ja menestyjien kaupunkina tunnettu Los Angeles, sama epätoivo yltää myös suomalaiseen elokuvaan asti. Epätoivoinen (ja infantiili?) takertuminen vääristyneeseen seksuaalisuuteen on sairas reaktio sairaassa maailmassa, jossa ihminen takertuu primitiivisiin selviytymiskeinoihin.

Tuesday, April 06, 2010

Elo Viiding haastattelee - RD vastaa

Rita,

1. olet kirjailija, kriitikko ja Suomen PENin entinen varapuheenjohtaja ja naiskomitean vetäjä
sekä ihmisoikeusaktivisti. Kerro vähän omasta toiminnasta, myös PEN-toiminnasta.
Miksi tarvitaan sellaista sananvapausjärjestöä kuten PEN?


PEN on kirjailijoiden ja toimittajien sananvapausjärjestö, jonka tavoitteena on auttaa hädässä olevia, ahdisteltuja ja vangittuja kirjailijoita. Auttaminen on monenlaista ja -tahoista: vetoomuksia presidenteille, ulkoministereille ja korkeille poliittisille tahoille, mutta myös konkreettista toimintaa ja kampanjoita erityisesti maissa, joissa ilmaisunvapaus on vaakalaudalla.

Käynnistin Suomen PENissä työn Keski-Aasian naiskirjailijoiden hyväksi. Koordinoin työtä, johon liittyi yhden kansainvälisen kirjailijakokouksen järjestäminen ja kaksi antologiaa, joista toisen toimitin. Sen nimi oli Kyltymätön uuni (Like 2008) ja se sisälsi tekstejä keskiaasialaisilta ja kansainvälisiltä naiskirjailijoilta. Järjestin rahoituksen tähän työhön ja moneen muuhun asiaan.

Perehdyin neljän vuoden aikana laajasti sananvapauskysymyksiin maailmalla ja kotimaassakin ja kirjoitin aiheesta tietokirjan/puheenvuoron Suomettunut sananvapaus, jossa sovellan Suomen poliittisesta tuttua suomettumisen käsitettä sananvapauteen. Suomettuminen on siis perinteisesti tarkoittanut suuren Venäjän tekoihin sopeutumista. Kirjassani esitin, että vastaavasti sananvapaudella on eri maissa erilaisia poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia rajoituksia. Käyn kirjassani näitä läpi Venäjältä Kiinaan, Nigeriaan, Iraniin ja Suomeen.

PENin pitäisi itse tehdä toiminnallaan itsensä tarpeettomaksi, mutta kuten nähdään, koko ajan nousee uusia ilmiöitä, joita varten tarvitaan tällaista järjestöä. Nyt meillä Suomessa on pinnalla mm. ns. ”maahanmuuttokriittisyys”, jonka sateenvarjon alle sijoitetaan niin asiallinen keskustelu aiheesta kuin asiattomat älähdykset, muun muassa liian positiivisesti maahanmuuttajiin suhtautuville suunnatut tappouhkaukset.

Myös poliittinen korrektius on uhka sananvapaudelle. Itse kutsuisin ilmiötä termillä ”sananvapauden islamisoituminen”. Esimerkiksi Kaarina Hazardin kolumni kuolleesta nyrkkeilijästä Tony Halmeesta havainnollisti asiaa hyvin. Julkisen Sanan Neuvosto on journalistista etiikkaa säätelevä elin, jonne tulvi 135 kannetta kyseisestä kolumnista. Useimmat toimittajat olisivat olleet vapauttavan tuomion kannalla, mutta ”kansan syvien rivien” laajamittainen protesti sai asiantuntijat tulkitsemaan tekstiä minimaalisen sananvapauden näkökulmasta. Uskon, että potentiaaliset sensorit löytyvät yhtä hyvin kansan kuin poliittisen eliitin piiristä. Kyse on ennen kaikkea julkisen ja yksityisen välisestä rajanvedosta.

2. Olet varsin monitoiminen ihminen ja yhteiskunnallisesti aktiivinen runoilija.
Miten helppo on yhdistää kirjallisuus ja yhteiskunnallinen toiminta?
Rasittaako se joskus?


Olen luonnostani homo politicus, eli minun on lähes välttämätöntä ainakin joskus osallistua poliksen eli kaupunkivaltion asioihin. Olen ollut aktiivinen PENin lisäksi Kiilassa juhlavuoden kirjallisuustapahtumien järjestäjänä ja naistoimittajien hallituksessa. Totta kai toimiminen rasittaa ajoittain: esimerkiksi nyt pidän tietoista taukoa siitä. Minun pitää välillä pystyä omistautumaan vain kirjoittamiselle vailla muita arkisia rasitteita.

3. Minkäläinen runo on mielestäsi hyvä ja kiinnostava runo? Ketkä ovat sun lempirunoilijat ja miksi?

Hyvän runon universaaleja kriteereitä on melkein mahdotonta antaa. Ainakin ne ovat varsin yksilökohtaiset. En haluaisi tässä lyödä lukkoon kriteereitä, varsinkin, kun itse olen kirjoittanut monipuolisesti hyvin monenlaista runoa ns. kuvarunosta hakukonerunoon.

Lempirunoilijani vaihtuvat sitä mukaa, kun tutustun uusiin kiinnostaviin runoilijoihin, mutta tietysti jotkut pysyvät.

Pysyvä suosikkini on ihmisen psykologian moninaisuutta portugalilainen Fernando Pessoa, josta olen kirjoittanut toisen graduni kirjallisuustieteestä. Pessoa oli aikaansa edellä oleva runoilija, joka keksi kirjailijasta erilliset persoonallisuudet, heteronyymit. Jokaisella oli omanlainen elämäntarina ja –arvot, laittoipa Pessoa heidät käymään kirjeenvaihtoa keskenään! Tavallisesti heteronyymejä ajatellaan olevan kolme: kokeilunhaluinen laivanrakennusinsinööri Álvaro de Campos, paimenrunoilija Ricardo Reis ja ehkä henkisesti kehittynein Alberto Caeiro.

Nuori amerikkalainen nykyrunous kiinnostaa minua myös kovasti tällä hetkellä. Amerikkalaisessa runoudessa on paljon meneillään. Koko ajan syntyy monipuolisia kirjoittajia, esimerkiksi Edna St. Vincent Millayn tai Sylvia Plathin tyylinen tumman naiskokemuksen kuvaaja Dorothea Lasky, sukupuolten moninaisuuden kannattaja, uushippi CA Conrad, Eric Baus, joka rakentaa gertrudesteinlaiseen tapaan omaa värisymboliikkaansa, jolle löytyy vastineet tunteista. Bausin runot ovat lauseopillisia labyrintteja, joissa kieli alistetaan tottelemaan synapseja ja havaintopsykologiaa. Ne ovat nopealiikkeisiä ja assosioivat yllättävästi.

4. Miten aloitit oman kirjoittamisen? Miksi sun on pakko kirjoittaa runoja ja julkaistaa runokirjoja?
Miten paljon seuraat nykyrunoutta? Onko muitten kirjoittamisen seuraaminen mielestäsi tarpeellista runoilijaksi kasvamisessa. Montako kirjaa luet viikossa?


Aloitin ensimmäisen kerran 11-vuotiaana sisäisestä ilmaisun pakosta. Syntyi runoja, lyhyitä proosanpätkiä, päiväkirjaa. Ensimmäiset vakavat innoittajat olivat Federico Garcia Lorca, jonka runoista tein pastisseja. Vielä suuremman vaikutuksen teki T. S. Eliotin länsimaisen sivilisaation kritiikki eli Aution maan suomennosvalikoima.

Olin ahkera, pidin mm. leikekirjaa kritiikeistä. (Samaan aikaan pelasin jalkapalloa hyökkääjänä, soitin viulua ja lauloin Radion lapsikuorossa.)

Voitin yläaste- ja lukioikäisenä useita kirjoituskilpailuita esimerkiksi runoilija Pentti Saaritsan haastattelulla ja naisten suhdetta maahanpuolustukseen pohtivalla kirjoituksella sijoituin toiseksi Kadettikunnan valtakunnallisessa kirjoituskilpailussa. Muutaman vuoden päästä kirjoittaminen lakkasi ja aloitin sen uudestaan aikuisena. Tavoitteet olivat kovat alusta lähtien: tulla kirjailijaksi, vaikka halua ilmaista oli enemmän kuin taitoa.

Lukeminen on välttämätöntä paitsi oman kirjoittamisen, myös maailmankuvien laajentamisen kannalta. Luen monipuolisesti vanhempaa ja uudempaa proosaa, runoa, tietokirjallisuutta: ei mitään rajoja. Määrät riippuvat ajasta: aina ei ole aikaa lukea töiden tai opiskeluiden vuoksi, joskus ahmin useita kirjoja viikossa. Toivoisinkin vuorokauteen lisää tunteja, jotta voisin sovittaa levon, kirjoittamisen, lukemisen ja minulle tärkeät harrastukset sinne luontevammin.

5. Olet myös kääntänyt runoja ja sun runojasi on käännetty. Kenen runoja olet kääntänyt ja monelle kielelle on käännetty sun runojasi? Minkälaisena prosessina koet kääntämisen? Pitäisikö käännös mielestäsi olla tarkka?


Runojani on käännetty yhdeksälle kielelle virosta espanjaan ja portugaliin. Käännökset ovat syntyneet luonnollisesti: olen tavannut festivaaleilla runoilijoita ja heidän kanssaan on syntynyt yhteistyötä. Olen itse kääntänyt enimmäkseen portugalilaista, mutta myös englannin-, espanjan-, ruotsinkielistä runoutta. Toimitan kymmenen portugalilaisen runoilijan antologiaa suomeksi. Kirjallisuuskentän epävakautta kuvastaa se, että kustantamo-ongelmista johtuen hanke on ollut meneillään kymmenen vuoden ajan...

Kääntäminen on aina tulkintaa, etenkin minulle, joka en ole filologi ja siis kielen täydellinen hallitsija. Olen kokenut, että kääntämisessä pitäisi myös päästä etääntymään alkutekstistä esimerkiksi tekstiä lepuuttamalla ja uudelleen esiin ottamalla. Silloin ei kannata pitää enää alkutekstejä vieressä vaan luottaa omaan tulkintakykyyn ja rohkeuteen. Aloittelevalle kääntäjälle juuri rohkeus on kaikkein suurin kompastuskivi. Ollaan liian uskollisia alkutekstin sanamuodoille, ei uskalleta tulkita tarpeeksi. Kääntäjän on astuttava tekstistä ulos kohti omaa tulkintaa!

6. Me käsiteltiin muutama tunti sitten yhteiskunnallista runoutta Virossa. Olet itse kirjoittanutkin tästä aiheesta. Mitä mieltä olet tai miten koet yhteiskunnallisen/sosiaalisen runon tilanteen olevan Suomessa? Kirjoitetaanko Suomessa nykypäivänä paljon yhteiskunnallista runoutta ja mitä se suomalaisille merkitsee ja minkälainen on vastaanotto?


Olen tosiaan kirjoittanut ”yhteiskunnallisesta runoudesta” sen kulta-ajoilta näihin päiviin asti. Aiemmin ajattelin ehkä enemmän, että yhteiskunta olisi joku tekijän ulkopuolinen kokonaisuus. Nyt olen muuttanut hieman käsityksiäni. Uskon siis, että yhteiskunnallista runoutta on tavallaan mikä tahansa runous, joka puhuu ihmistenvälisestä vuorovaikutuksesta muussa kuin perinteisessä ihmissuhdemielessä. Näin määriteltynä yhteiskunnallisen runouden määrä laajenee huomattavasti.

En ole kuitenkaan mikään relativisti, joka ajattelee, että mistä tahansa oman navan ympärillä liikkuvasta kirjoittaminen olisi automaattisesti yhteiskunnallista. Yhteiskunta-sana implikoi jo sen, että suunta on itsestä poispäin, ulospäin, kohti maailmaa, polikseen, jossa ihmiset yhteisesti hoitavat asioitaan, kuten parhaaksi näkevät.

Jos ajatellaan yhteiskunnallista runoutta ”tiukassa mielessä” järjestelmää kohtaan kantaaottavana ja kriittisenä runoutena, niin tällaista runoutta meillä ei ole enää juurikaan. Nuorimmasta polvesta todetaan usein, että se on kiinnostunut ”kielipeleistä”, ja tältä vähän tuntuukin aivan uusimpia kokoelmia selatessa. Minusta runouden olisi hyvä löytää tasapaino sisällön ja muodon välillä, samoin yksilöllisen ja yhteiskunnallisen. Olen itse pyrkinyt omassa runoudessani kohti tätä tasapainoa, vaikka tiukan yhteiskunnallisuuden osuus runoissani on uusimmassa runokokoelmassani varmaan osin vähentynyt. Tätä "maksiimia" olen noudattanut myös opiskeluiden suhteen: valtio-oppi ja kirjallisuustiede pääaineina antavat laajan perspektiivin sekä ihmiseen että yhteiskuntaan.

7. Mitä voisit sanoa virolaisesta runoudesta, miten paljon se eroaa suomalaisesta runoudesta?


Sen perusteella, mitä tunnen virolaista runoutta – esimerkiksi Elon, Jürgen Roosten, Hasso Krullin, Jan Kausin, Triin Soometsin, Kalju Kruusan, sanoisin, että runoutenne on hyvin moni-ilmeistä: kirjoitetaan lukemattomilla eri tyyleillä ja tavoilla. Ehkä eräs ero suomalaiseen runouteen ja yhteinen piirre teille on, että yhteiskunnallinen runous – siinä laajimmassa mielessä, järjestelmäkriittisyys, ympäröivän maailman epäkohtien osoittaminen, on paljon suuremmassa huudossa kuin Suomessa. Minusta tuntuu, että Suomessa yhteiskunnallisuuteen tässä mielessä suhtaudutaan hieman karsastaen, että se on hieman huonossa huudossa. Yhteiskunnallisuutta ajatellaan automaattisesti kliseisesti dogmaattisena ja opettavana, vaikka eihän tämä ole tietenkään mikään lopullinen totuus aiheesta. Teillä julkaistaan myös rosoisempaa, vähemmän toimitettua runoa, mikä voi olla hyväkin asia.

Kirjallisuusinstituutioidemme luonteilla on ollut suuri vaikutus siihen, millaiselta suomalainen ja virolainen runous näyttää. Tämä ero on nyt kuroutumassa umpeen, kun ilmaantuu vaihtoehtoisia kustantamoita. Mutta ennen suomalaiset runoilijat julkaisivat vain lähinnä suurilla kustantamoilla, hyvin hiottua ja monesti Tuomas Anhavan 1950-luvulla viitoittaman kuvarunon perinnettä jatkavaa runoa. Kustannustoimittajien rooli tekstin hiojana oli keskeinen. Runot karsiutuvat ja hioutuvat prosessin aikana paljon: siksi ”villimpi” virolaisen runouden kenttä, jossa pien/omakustantamisella on vankka asema, sisältää myös rosoisempaa ja hiomattomampaa tekstiä kuin siloiseksi kustannustoimitettu suurten suomalaisten kustantamoiden runous.

8. Mitä voisit sanoa aloittelevalle runoilijalle? Ovatko luovan kirjoittamisen kurssit mielestäsi tarpeelliset? Oletko itse osallistunut niillä kursseilla tai vetänyt niitä?

Tämä on ihan yksilökohtaista. Joku tarvitsee, toinen ei. Ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Itse olen ollut monessa erilaisessa kirjoittajaryhmässä aikoja sitten. Ensin Leino-ryhmässä, sitten Nihil Interitin ja NVL:n ryhmissä. Näissä analysoitiin enimmäkseen omia tekstejä ja kuultiin teorialuentoja runo, ja joskus nähtiin eläviä kirjailijavieraita: aivan kuten täälläkin. Koin, että ryhmistä oli tietyssä kehitysvaiheessa hyötyä, mutta myös haittaa: ne ovat aina moniäänisiä, jokainen haluaisi ohjata ilmaisuasi eri suuntaan. Niinpä toisilta saatu palaute ei auta oman äänen tai äänten etsinnässä, koska sitä ei voi kukaan toinen löytää sinun puolestasi. Kukaan ei voi tietää, mitä juuri sinä haluat ilmaisultasi. Niinpä kun olin työstämässä varmaan viidettä versiota esikoiskokoelmani käsikirjoituksesta, erosin kaikista ryhmistä. Oli lopulta löydettävä itse oma polku ilman kenenkään neuvoja.

9. Koetko olevasi ymmärretty Suomessa? Onko mielestäsi Suomessa hyvä runoyleisö? Seurataanko paljon nykyrynoutta? Kiinnostuvatko nuoret runoudesta?


Koen olevani paremmin ymmärretty ulkomailla, jossa runojani julkaistaan käännöksinä tärkeissä kirjallisuuslehdissä eri kielillä. Lisäksi kuutta-seitsemää vierasta kieltä opiskelleena ja Suomen ulkopuolisesta kirjallisuuselämästä kiinnostuneena olen esiintynyt aktiivisesti ulkomailla kirjallisuusfestivaaleilla ja –tapahtumissa. (Tämä edellyttää nuoremmilta kirjailijoilta myös oma-aloitteisuutta: täytyy itse olla yhteydessä ja kertoa olemassaolostaan kiinnostaville tahoille. Toki joskus tulee myös esiintymiskutsuja.) Olen esiintynyt Senegalissa, Kolumbiassa, Venäjällä, Egyptissä, Saksassa, Romaniassa, Portugalissa, Kirgistanissa, toivottavasti pian myös Brasiliassa.

Kahdesta viimeisestä runokokoelmastani, joita itse pidän tähän asti parhainani ja jotka ovat ilmestyneet ns. print-on-demand-painatuksella, ei ole ilmestynyt yhtään kritiikkiä. Ammattikirjailijalle on turhauttavaa kirjoittaa, jos työllä ei ole vastaanottoa. Ei riitä, että kirjoja luetaan, pitää olla myös vastaanottoa, kritiikkiä. Tämä on ammattikirjailijan kriteeri: hän ei kirjoita pöytälaatikkonsa uumeniin, vaan julkaistavaksi. Pöytälaatikossa voi tietysti olla varastossa kehitteillä olevaa tekstiä, joka vaatii oman aikansa.

Suomessa on aika aktiivinen runoyleisö, joka koostunee ennen muuta runon kirjoittajista ja harrastajista. Myös runotilaisuuksien järjestäjiä on monia: perinteisen Nuoren Voiman Liiton ohella myös muita tahoja ja yhdistyksiä. Esimerkiksi runousjamit, joissa keskitytään poikkitaiteellisiin ja kokeileviin esityksiin, ovat kovasti nousussa. Näitä järjestää muun muassa Uusälyttömiä illanviettoja. (Itse kritisoisin näitä siitä, että tekstien tasoon pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Esityspuoli tuntuu kohoavan etualalle tekstien laadun kustannuksella, kun pitäisi löytää tasapaino näiden välille. Näin ei tapahdu aina.)

Nuoria kiinnostavat myös erityisesti kokeilevat, matalan kynnyksen runontekotavat, kuten hakukonerunous, joka vähentää runouden joskus turhan korkeakulttuurisena ja arvokkaana pidettyä mainetta ja tekee siitä periaatteessa kaikille avoimen, kansanläheisen ja demokraattisen tekstityypin.

10. Kerro joku henkilökohtainen salaisuus tai anna joku ns. tekninen "vinkki" miten kirjoittaa hyvää runoa!

En kerro! Salaisuudet on tarkoitettu salaisuuksiksi – miksi niitä muuten kutsuttaisiin sellaisiksi. Vinkkienkin kohdalla uskon siihen, että jokainen kirjoittaja, joka on tarpeeksi sinnikäs, kehityshaluinen, ahkera, pitkäjänteinen ja työteliäs, löytää itse itselleen parhaimmat vinkit.

Lukeminen avartaa kammiossaan elävää kirjoittajaa paljastamalla esimerkiksi, miten uskomattoman monilla eri tavoilla voi kirjoittaa. Tästä syntyy kenties ponnin synnyttää jotakin aivan omanlaista kirjoitusta.

Thursday, April 01, 2010

Rasismista vapaata palloilua

Rasismista vapaata palloilua

Turkulaisessa FC Komarissa pelataan taatusti rasismivapaata jalkapalloa hyvässä yhteishengessä.

Tummahiuksiset miehet juoksevat yksi kerrallaan kohti maalia, jonka edessä mustaan paitaan ja pipoon pukeutunut valmentaja Karim Ismael jakaa palloja, jotka jymisevät Nunnavuoren koulun liikuntasalin seiniä vasten.

Harjoitukset pidetään usein Lausteen koululla. Lausteen ja Varissuon lähiöt ovat Turun maahanmuuttajavoittoisimpia 30 ja 34 prosentilla.

Ulkona on harmaa talvipäivä, mutta sisällä harjoituksissa on lämmin ja välitön tunnelma. Valmentaja huutaa kehotuksiaan, rikkeistä seuraa rangaistuksena punnerruksia.

FC Komar on turkulainen jalkapallojoukkue, joka pelaa rasismivapaata jalkapalloa. Joukkueen pelaajista valtaosa on Suomeen pysyvästi asettuneita maahanmuuttajataustaisia nuoria miehiä. Idea monikulttuurisen jalkapallojoukkueen perustamiseen tuli hieman yllättävältäkin taholta.

”Samassa kerrostalossa asui arabipoika, joka oli taitava pelaamaan jalkapalloa. Kerran näin hänet itkemässä pihalla ja kysyin, miksi syytä itkuun. Poika sanoi, ettei hän pääse pelaamaan mihinkään, koska valmentajat tai pelaajat eivät halunneet häntä joukkueeseen. Syynä oli jalkapallossa rehottava rasismi niin Suomessa kuin ulkomailla”, kertoo yksi FC Komarin perustajista, sihteeri Arto Tuominen.

Yhdistyksen perustamissanat lausuttiin marraskuussa 2008. Perustavassa kokouksessa oli mukana kymmenkunta pelaajaa, joista valtaosa oli kurdeja.

Turussa on rasismia


Tuominen on seurannut, raportoinut, kirjoittanut ja esitelmöinyt rasismiin liittyvistä ilmiöistä 1990-luvulta lähtien. Tuominen on seurannut rasismia myös Ruotsissa, jossa poliitikotkin osallistuvat aihetta koskevaan keskusteluun.

”Aloin seurata täkäläistä rasismia jo viime laman aikaan 1990-luvun alussa. Tuolloin tapettiin kaksi maahanmuuttajaa, hajotettiin tai poltettiin kymmenkunta etnistä ravintolaa. Pahoinpideltyjä maahanmuuttajia ja pakolaisia oli varmaan satoja. Muun muassa lähes koko somaliväestö muutti silloin pääkaupunkiseudulle.”

Tuomisen rasisminvastaisuus on peräisin vanhemmilta. Äidin kehotus puolustaa sitä, jota kiusataan, on syöpynyt ikuisesti hänen mieleensä. Hänen synnyinseudullaan läntisellä Uudellamaalla, entisen Pohjan, nykyisen Raaseporin Antskogin kylässä, oli 1600-luvulla rautatehdas, joka houkutti väkeä ympäri maailmaa. Seudun asukaskunta oli värikästä, eikä yhteenotoilta vältytty.

”Olen törmännyt rasismiin myös pallokentillä. FC Komar onkin eräänlainen yhteiskunnallinen koe, jonka tavoitteena on seurata miten kantasuomalaisten ja maahanmuuttajien lähentäminen onnistuu. Uskon tavoitteen saavuttamiseen, jos pelaamme jonglöörijalkapalloa reilun pelin säännöin. Voimme opettaa suvaitsevaisuutta myös omille pelaajillemme ja tutustuttaa heidät suomalaiseen byrokratiaan, kuten yhdistyslakiin. Suomen Palloliitto vastustaa rasismia ylhäältä, me alhaalta päin.”

Reilun pelin puolesta

FC Komarin kapteeni, keskikenttäpelaaja Rezin Muhamad, 26, muutti Suomeen peruskouluikäisenä Pohjois-Irakista isänsä terveydellisten ongelmien vuoksi.

”Isäni sydän oli leikattu jo kahteen kertaan Bagdadissa ja hän tarvitsi vielä uutta leikkausta. Olimme kuulleet suomalaisesta terveydenhoidosta ja siksi päätimme tulla tänne.”

Rezin meni vuoden kuluttua pelaamaan jalkapalloa hankolaiseen Hikkeniin, jossa hän viihtyi seitsemän vuoden ajan. Rezinin jalkapallohistoriaan kuuluu myös joukko muita turkulaisia seuroja: Turun Kisaveikot, Åbo IFK, FC Racing, GPR ja Salon Wilpas. Oma joukkue löytyi vihdoin FC Komarista, jossa Rezin on ollut perustamisesta lähtien.

”Joissakin joukkueissa oli muutama kuumapää, jotka haukkuivat tuomarit, ja samalla leimattiin kaikki ulkomaalaistaustaiset pelaajat. Me komarilaiset yritämme pitää yllä positiivista kuvaa maahanmuuttajajalkapalloilusta pelaamalla reilua peliä ja käyttäytymällä kunnolla sekä vastustajia että tuomareita kohtaan.”

Rezin opiskeli ammattikoulussa sähköalaa ja oli pitkään töissä Nokian Salon-tehtailla elektroniikkatyöntekijänä ennen kuin irtisanoutui 2009 syksyllä työstään poikavauvan syntymän vuoksi. Hänen vaimonsa on muuttanut Boliviasta Suomeen.

Myös Rezinin pikkuveli Reband, 23, tuli isonveljen perässä joukkueeseen. Hän työskentelee rakennusmiehenä ja pelaa Komarissa sekä hyökkääjän paikalla että välillä maalissa.

”En ole itse kohdannut koskaan rasismia, mutta olen nähnyt, kun somalia on kutsuttu neekeriksi tai mutakuonoksi. Piilorasismia olen kohdannut myös pelikentällä joskus joidenkin pelaajien tunteiden noustessa pintaan. Suomessa on myös hyviä ulkomaalaisia pelaajia, mutta he eivät saa joukkueissa juurikaan peliaikaa.”

Hangossa ei ollut 1990-luvulla juurikaan maahanmuuttajia ja pieni jalkapalloa pelaava kurdipoika herätti paikallislehtien mielenkiinnon.

”Tuntemattomat ihmiset, jotka olivat nähneet kuvani lehdessä, tervehtivät minua kadulla ystävällisesti. Muutin Turkuun 2000-luvun alussa ja silloin täällä esiintyi hieman muukalaisvihamielisyyttä, mutta viimeisinä vuosina asenteet ovat muuttuneet positiiviseen suuntaan.”

Ennakkoluuloton pakki

FC Komarin tuulennopea ja taitava keskikenttäpelaaja ja vasen pakki Salman Babay, 24, on kokenut itse rasismia.

”Vuonna 2003 skinheadit huutelivat minulle, mutta nyt sellainen on loppunut. Työpaikallani minua katsottiin ensin pitkään, mutta tuijotus loppui, kun avasin suuni ja puhuin virheetöntä suomea. Suomi muuttuu, mutta hitaasti.”

Salmanin perhe hakeutui Suomeen Irakin sotaa pakoon. Sisar asui jo Suomessa ja hoiti muiden perheenjäsenten viisumiasiat kuntoon. Turvallisuus ja vakaat olot olivat syy, jonka takia he halusivat tänne.

Salman kirjoitti ylioppilaaksi ja on työskennellyt kolmen vuoden ajan elektroniikka-alan yrityksessä TEP Comp Oy:ssä, mutta haluaisi jatkaa opiskelua joko Jyväskylän liikuntatieteellisessä tiedekunnassa tai poliisiammattikorkeakoulussa. Salman on harrastanut myös karatea ja itsepuolustuslajeja pienempänä ja yltänyt karatessa Turun mestariksi saakka.

”Selkä on heikko kohtani. Voisin hyvin pelata muuallakin kuin FC Komarissa, mutta en halua, koska haaveenani on ollut kaverien kanssa pelaaminen. Komarissa olen tavannut hyvän ystäväni Rezinin ja hänen veljensä. Olen pelannut jalkapalloa kolmannessa divisioonassa asti.”

”En usko ennakkoluulojen perusteella lokerointiin. Ennakkoluuloja voi hälventää puolin ja toisin: sekä kantaväestön että tänne aikoinaan muuttaneiden keskuudessa. Uskonto ja kulttuuri voivat joskus aiheuttaa keskustelua joukkueen jäsenten kesken, vaikka olemme kasvaneet maallistuneessa maassa, jossa saa uskoa mihin tahansa.”

FC Komarin kaikki pelaajat ovat aktiivisesti mukana uuden kotimaansa työ- ja opiskeluelämässä. Maalivahti Ali al-Jiburi on tullut vastikään isäksi. ”Rampe” Hosseini istuu Salen kassalla ja unelmoi kauppiasurasta. Zhilwanin suku tekee kioskikauppaa.

Tavoitteet korkealla

Peli jatkuu. FC Komar on ottanut kunnianhimoiseksi tavoitteekseen yhden sarjan mittaisen nousun joka vuosi sekä sisällä pelattavassa Futsalissa että jalkapallossa. Futsalissa joukkue on ylittänyt tavoitteensa ja pelaa jo paikasta kolmosdivisioonaan. Jalkapallossa joukkue aloittaa kuutosdivisioonassa ensi kesänä. Tänä vuonna toimintaa laajennetaan mahdollisesti myös naisten ja nuorten puolelle.

Näillä nuorilla miehillä on unelma. Arto Tuominen ja muut vapaaehtoiset yrittävät auttaa niiden saavuttamisessa hoitamalla taloutta, hankkimalla sponsoreita ja paikkaamalla kentällä kolhittujen haavoja. Ajokoulutuskeskus Turku hankkii joukkueelle uudet pelipaidat. Silti seura tarvitsee lisää sponsoreita ja pelaajia.

”Pienet onnenhetket motivoivat jatkamaan. Muistan, kun Maltalle veneellä saapunut somalipoika Abdinaasir sanoi, että hänestä on ollut hienoa käydä harjoituksissa, koska hän ei ole nähnyt niiden jälkeen painajaisia kuolleista ihmisistä”, Tuominen toteaa.

Harjoituksissa kaikkensa antaneet pelaajat hymyilevät leveästi hikinorojen valuessa valtoimenaan kasvoja pitkin. Rasismivapaa jalkapallo toimii ennen muuta niin kuin jalkapallon pitääkin - kohentamalla kuntoa!

Rita Dahl

julkaistu Kansan Uutisissa 1.4.2010