Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Monday, March 29, 2010

Offenbachia huomenna Lummesalissa

Esitän Jacques Offenbachin "Elle a fui, la tourturelle" -aarian (Hoffmanin kertomukset -oopperasta) Lummesalissa Tikkurilan kirjaston alakerrassa Vantaan musiikkiopiston konsertissa 30.3. alkaen klo 19. Tervetuloa kuuntelemaan! Opettajana Annika Mylläri.

Thursday, March 25, 2010

Kenneth Koch im Café, die Zwetajewa auf dem Meer

Kenneth Koch kahvilassa, Tsvetajeva merellä


Kenneth Koch istuisi päivät pitkät kahvilassa Visbyn katedraalin kupeessa ja tekisi merkityksellisiä ja humoristisia huomioita kollegoistaan ja omasta tupakoinnistaan sekä amerikkalaisen kirjallisuuden sieluntilasta. Eva-Stina Byggmästar piileskelisi metsässä kuin jänis ja uskoisi, että tuska on lummesaari, joka täytyy löytää sisältä. Tua Forsström huutaisi poliisia hevosten kanssa vietetyn yön jälkeen pelastaakseen sielun, jonka joku, luultavasti äiti, on jättänyt. Edes opiskelu ihmeellisessä tiedekunnassa ei antanut hänelle oikeaa vastausta – mutta hänhän on runoilija ja runoilija voi hyvin esittää ihmeellisiä kysymyksiä tunteiden asioista.

Artur Lundkvist on lakonisin ja vähäsanaisin kaikista, hän heittää tikat suoraan kymppiin. Eva Ström pukeutuisi jakkupukuun ja ihmettelisi, mistä Edith Södergran haki rakkauden ja surun kuvansa, mutta hän ei osaisi vastata siihen, miksi Södergran kuoli niin nuorena ja yksin. Koch kuittaisi kaiken huumorilla ja (itse)ironialla, ja niin luultavasti minäkin, mutta kuten portugalilainen runoilija sanoo, elämä on joskus niin raskasta, että tekee ennemmin mieli oksentaa kuin olla hauska. Marina Tsvetajeva pahoittelisi kirjeessään Rilkelle miksei edes merinäköala katedraalilta saa häntä rakastumaan kirjeenvaihtotoveriinsa tai ehkä hän väittäisi, että kirjerakkaus on vain runoilijoita varten, jotka ovat hämäriä säkeissään: ”Vergessen Sie nicht, was uns hier als Unmöglichkeit erscheint, ist der erste Gegenstand der Natürlichkeit – selbstverständlich in der anderen Welt.” (”Älkää unohtako, että se mikä näyttäytyy täällä mahdottomuutena meille, on mitä luonnollisin asia maailmassa – toisessa maailmassa, oletettavasti.”)



Kenneth Koch im Café, die Zwetajewa auf dem Meer

Kenneth Koch würde tagelang im Café neben dem Dom in Visby sitzen und bedeutsame und humoristische Anmerkungen machen über seine Kollegen und seine Rauchgewohnheiten sowie über den Seelenzustand der amerikanischen Literatur. Eva-Stina Byggmästar würde sich im Wald verstecken wie ein Hase und glauben, dass der Schmerz eine Seeroseninsel ist, die von innen her gefunden werden muss. Tua Forsström würde nach einer mit Pferden verbrachten Nacht die Polizei rufen, um eine Seele zu retten, die jemand, vermutlich die Mutter, verlassen hat. Nicht einmal das Studium in der wundersamen Fakultät hat ihr die richtige Antwort eingegeben – aber sie ist ja Dichterin und eine Dichterin kann ohne weiteres wundersame Fragen über Gefühlsdinge stellen.

Artur Lundkvist ist der lakonischste und wortkargste von allen, er wirft die Pfeile direkt auf die Zehn. Eva Ström würde sich ein Kostüm anziehen und sich fragen, woher Edith Södergran ihr Bild von Liebe und Trauer nahm, aber sie würde nicht darauf antworten können, warum die Södergran so jung und einsam starb. Koch würde alles mit Humor und (Selbst)Ironie quittieren, und ich vermutlich auch, aber wie der portugiesische Dichter sagt, das Leben ist manchmal so schwer, dass man lieber kotzen möchte als lustig sein. Marina Zwetajewa würde in ihrem Brief an Rilke mit Bedauern ausführen, warum nicht einmal der Seeblick vom Dom aus sie dazu bewegen kann, sich in ihren Briefpartner zu verlieben oder vielleicht würde sie behaupten, briefliche Liebe sei nur für Dichter, die in ihren Versen dunkel sind: „Vergessen Sie nicht, was uns hier als Unmöglichkeit erscheint, ist der erste Gegenstand der Natürlichkeit – selbstverständlich in einer anderen Welt.“

Übersetzung von Stefan Moster
veröffentlicht im erostepost nr. 40 (Salzburg, Österreich)

Tuesday, March 23, 2010

Sotasyyllisyys ja Georgia

Käytännöllistä syyllisyyttä

Jukka Tarkka
Hirmuinen asia. Sotasyyllisyys ja historian taito
WSOY 2009
390 ss.

Tarkan kirjan lähtökohtana on hänen vuonna 1977 julkaistu väitöskirjansa, jonka teesejä hän tarkentaa. 1980-luvulla ilmestynyt Paasikivi-elämäkerta ja 1990-luvun merkittävät uudet tutkimukset sekä Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerta ovat lisänneet Tarkan mielestä olennaisesti sotasyyllisyysasian tuntemusta. Myös aihetta koskevaa kirjallisuutta on ilmestynyt runsaasti.

Tarkka tarkastelee väitöskirjansa tutkimuskysymyksiä liittoutuneiden roolista, Suomen tapahtumista, Saksan rinnalla taistelleiden kohtalosta ja sotasyyllisyyskysymyksen ratkaisusta. Hän aloittaa selostamalla voittajavaltioiden välisten neuvotteluiden etenemistä toisen maailmansodan jälkeen ja sotasyyllisyyteen liittyvien vaatimusten muuttumista kokous kokoukselta. Erityisesti Neuvostoliitto vaati myös Suomen poliittisen johdon oikeudellista vastuullisuutta Saksan valloitussodan edistämiseen osallistumisesta. Lontoon kokouksessa voittajamaat pääsivät vihdoin yksimielisyyteen sotasyyllisistä ja heidän rangaistuksistaan. Suomessa käytiin eduskuntavaalit, joihin sotasyyllisten listalle kuuluvia varoitettiin osallistumasta. Brittijäsenten tulo Ždanovin johtamaan valvontakomissioon ei jouduttanut sotasyyllisyysoikeudenkäynnin alkamista.

Oikeudenkäynnit viivästyivät, koska sekä rangaistusta että rangaistavia koskeva kiistely venyi. Suomen lakiin vedoten suomalaiset poliitikot yrittivät saada keskeiset sodasta vastuulliset poliitikot poliittiseen, ei oikeudelliseen vastuuseen. Tuolloisen oikeusministeri Urho Kekkosen selvitysten perusteella poikkeuslaki näytti olevan ainoa mahdollisuus ratkaista asia; Suomen laki kun ei tuntenut sotasyyllisyysasiaa.

Suomessa rangaistiin kuitenkin vain keskeisimpiä poliitikkoja; sotilaat ja virkamiehet jäivät rangaistuksetta. Japani ja Saksa rankaisivat erotuksetta kaikkia sotasyyllisiään. Tarkan kirja ei ehkä tuo paljon uutta sotasyyllisyysasiaan, mutta asettaa aran aiheen makrohistorialliseen ja ajalliseen kontekstiin.




Venäjän testi

Arto Luukkanen
Georgian sota. Miten mahdottomasta tuli mahdollinen.
WSOY/ Barrikadi-sarja
172 ss.

Luukkasen tulkinnan mukaan Georgian sodassa oli kyse ennen muuta historian antistalinisoimisesta. Luukkanen pohtii Venäjän reaalipoliittisia motiiveja sotaan lähdölle. Halusiko Venäjä testata Yhdysvaltain kykyä tulla väliin mahdolliseen Kaukasuksen kriisiin? Halonen näkee sodassa myös yhtymäkohtia Kosovon itsenäisyystaistelun ja NATOn väliintulon kanssa. Vai oliko sittenkin kyse tiedotussodasta? Vai pahimmasta vaihtoehdosta: voimapolitiikan paluusta? Voimapolitiikkanäkemyksen kannattajat uskovat, että Venäjä pitää ”länttä” epäluotettavana (on pitänyt viimeistään Kosovon kriisistä lähtien) ja halusi antaa Georgian sodan avulla entisille IVY-maille näpäytyksen.

Luukkasen kirja sisältää taustoitusta sekä Georgian että nyky-Venäjän tilanteen ymmärtämiseksi. Hänen tulkitansa mukaan Georgian viimeaikainen historia on osa entisten IVY-maiden antistalinistista kehitystä. Georgia on kunnostautunut viime vuosikymmeninä muutenkin poikkeuksellisen itsenäisenä toimijana, vaikka naapuri-Venäjä on turvautunut kärkkäästi voimapolitiikkaan viimeksi Georgian sodan kohdalla. Venäjän taloudelliset ja poliittiset realiteetit – riippuvuus energian hinnasta ja etujaan suojeleva sekurokratia – vaikuttivat sodan syttymiseen. Myös kansallisilla uhkakuvilla ja nationalismilla oli Luukkasen mukaan merkittävä rooli Georgian sodassa ja Venäjän halussa julistaa maailmalle olevansa edelleen mahtava toimija. Sota avasi EU:lle uuden mahdollisuuden solmia suhteita sekä Venäjään että Georgiaan päin.

Luukkanen kritisoi sodan kommentaattoreita, joista suurin osa toisti virallista totuutta Venäjän oikeutetusta hyökkäyksestä. Vain jotkut nuoremmat tutkijat kyseenalaistivat tämän tulkinnan ja viittasivat monimutkaiseen etniseen konfliktiin alueella abhaasien ja osseetien välillä. Luukkasen mielestä poliitikoista esimerkiksi Alexander Stubb ymmärsi Georgian sodan merkityksen.

Rita Dahl

julkaistu Ydin 1/2010:ssä

Monday, March 22, 2010

Lisätietoa Maryam Rajavista

NCRI:n johtaja Maryam Rajavi on ilmeisen kontroversiaali hahmo. Silti hänet oli kutsunut Suomeen puhumaan eduskuntamme ja lehdistötilaisuuksissa oli häntä tukemassa monia muita kansainvälisiä ja kotimaisia poliitikoita ja vaikuttajia. Nämä toistivat tilaisuudessa NCRI:n ydinsanomaa, tarvetta tukea Ashrafin pakolaisleiriä, joka löytyi myös järjestön painetuista esitteistä. Toinen keskeinen toivehan oli, että Suomi painostaisi YK:ta toteuttamaan Irania koskevan julkilausumansa.

Rajavista on syytä tietää: hän liittyi Mujahideen al-Khalq Organisationiin (MKO) teini-ikäisenä. Järjestön päämäärä oli syrjäyttää uskonnollinen johtaja Ajatollah Khomeini (Rajavin nykyisin johtama NCRI puhuu teokratiaa vastaan edelleen).

Rajavi toimi National Liberation Armyn (NLA) eli MKO:n sotilaallisen siiven varakomentajana vuoteen 1993. Silloin NLA yhdistyi NCRI:hin, jonka johtaja Rajavista tuli. MKO:n johtajuus jäi hänen aviomiehelleen. Yhdysvallat on listannut MKO:n vuonna 1997 terroristijärjestöjen joukkoon. EU teki samoin vuonna 2000. Kyseiset tiedot selviävät BBC:n haastattelusta vuodelta 1993.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Suomen eduskunta kutsuu vieraakseen epäilyttäviä henkilöitä. Kongolainen Jean-Paul Moka vieraili Suomessa muutamia vuosia sitten tarkoituksenaan kritisoida ennen muuta Kongon valtiota (jossa varmasti on kritisoitavaakin). Mokan lehdistötilaisuuden järjestäjä oli jälkeen päin yhteydessä ja oli valmis paljastamaan "esimieheensä" liittyviä hämäriä taustoja. Moka tapasi korkeita yritysjohtajia ja poliitikkoja seminaarissa.

Toimittajien pitäisi mitä ilmeisimmin jaksaa harrastaa tutkivaa journalismia, vaikka vierailla olisi kuinka korkean tason poliittinen tuki takanaan - tai ehkä juuri siksi. Maailmassa ei voi näköjään luottaa mihinkään, vähiten ilmeisesti valtionhallintoon.

Kun elävä kajosi kuolleeseen

KUN KAARINA HAZARD KIRJOITTI JUURI KUOLLEESTA ENTISESTÄ NYRKKEILYSANKARISTA JA POLIITIKOSTA TONY HALMEESTA KOLUMNIN, JOSSA HÄN SIVALSI ERITYISESTI MEDIAN TAPAA KOHOTTAA HUUMEITA, ANABOLISIA STEROIDEJA JA ALKOHOLIA KÄYTTÄVÄ MIES SANKARIN ASEMAAN, JULKISEN SANAN NEUVOSTON JA NETIN PORTIT AUKENIVAT. PARISSA PÄIVÄSSÄ JSN:ÄÄN TULVI YLI 130 KANTELUA, JA NETIN TÖRKYSAMMIO AVAUTUI (VAIKKA SE ON AUKI YÖTÄ PÄIVÄÄ MUUTENKIN).

KAIKKI TOIMITTAJAT EIVÄT OLLEET YKSIMIELISIÄ SIITÄ, ETTÄ HALME OLISI ELINAIKANAAN KOROTETTU SANKARIN ROOLIIN. OLENNAISEMPAA KUIN TÄMÄ ON KUITENKIN SE, MITEN MEDIAN JOSKUS MIELIVALTAINEN LOGIIKKA ASEMOIDA JUTUN KOHTEITA TOIMII. TEATTERITERMEIN: KUKA OHJAA, KEITÄ ROOLEIHIN VALITAAN JA MITEN VALINNAT SUJUVAT? MIKSI ESIMERKIKSI NAISIA SAIRAALLOISESTI KÄPÄLÖINEESTÄ [LIH]ILKKA KANERVASTA EI OLE OLLUT SANKARIN ROOLIIN? EHKÄ SIKSI, ETTÄ KANSAN KRIITTINEN MASSA TUOMITSEE VARSIN YKSIMIELISESTI SEKSUAALISEN AHDISTELUN MORAALISESTI; HÄNESTÄ EI OLISI SANKARIKSI EDES MEDIASSA. TONY HALMEEN KALTAINEN ITÄ-HELSINGISTÄ KOTOISIN OLEVA NYRKKEILYSUURUUS NAUTTII SEN SIJAAN SUURTA SUOSIOTA TIETYISSÄ PIIREISSÄ, JOIDEN ITSETUNNON KOHOTTIMENA HÄN EPÄILEMÄTTÄ TOIMI.

HAZARDIN KOLUMNISSA EI OLLUT MITÄÄN ERITYISEN FEMINISTISTÄ, AINOASTAAN (ITSE)KRITIIKKIÄ ILTAPÄIVÄLEHTIEN TAPAAN TEHDÄ UHREISTA SANKAREITA TAI SANKAREISTA UHREJA, OLI KYSE SITTEN VANHASESTA TAI HALMEESTA. JUTUN OTSIKKO LUDVIG BORGA – JOKA OLI HALMEEN LUOMA OMA FIKTIIVINEN HENKILÖHAHMO – TOIMI MYÖS LUKUVINKKINÄ: LUE MINUA, KUTEN LUKISIT FIKTIOTA, SUHTEELLISUUDENTAJUISESTI. HAZARD TIESI VARMASTI ÄRSYTTÄVÄNSÄ KIRJOITUKSELLAAN ELI HÄN SÄÄTI SANANVAPAUTENSA VAIHTEET ÄÄRIMMILLEEN. SEURAUKSIA OLI ODOTETTAVISSA. TUSKIN HAZARDKAAN ARVASI SOHAISSEENSA KYNÄNSÄ KÄRJELLÄ ISÄN PYHÄÄ FALLOSTA.

KAIKEN SALLIVA VIRTUAALITYNNYRI TULVI YLI ÄYRÄIDEN. LESBOFEMINISTI OLI TUTTAVALLISIN TERMI, JOLLA NETTIPATRIOOTIT HAZARDIA POMMITTIVAT. AIKA MONI PUHUI KUNNIANLOUKKAUKSESTA KUOLLUTTA KOHTAAN JA HYVISTÄ KÄYTÖSTAVOISTA – VAIKKA KOLUMNIN PÄÄHENKILÖ OLI KÄYTTÄNYT VIELÄ ROIMEMPIA NIMITYKSIÄ MUUN MUASSA ERILAISISTA VÄHEMMISTÖISTÄ ELINAIKANAAN.

SAAKO NAINEN SANOA SUORAAN?

MISTÄ TÄMÄ KERTOI? KENTIES SIITÄ, ETTEI SUOMALAISESSA YHTEISKUNNASSA SANANVAPAUS OLE SALLITTUA KÄRKEVÄSANAISILLE NAISILLE VIELÄKÄÄN. SUORAPUHEINEN NAINEN ON MEIDÄN SOVINISTISEN YHTEISKUNTAMME SUURI TABU JA KIPUPISTE, JOHON SATTUU VIELÄ VÄHINTÄÄN VUOSIKYMMENIÄ. NAISTOIMITTAJIEN PROVOSOINTI VOI OLLA HYVIN MONENLAISTA; ON HAZARDIN ÄLYLLINEN, MUTTA SUORAPUHEINEN TAPA KYSEENALAISTAA MEDIAN VALTAVA (MIELIKUVA)MAHTI. TOISAALTA ON EPÄJOHDONMUKAINEN ROSAMERILÄISFEMINISMI, JOKA ON SAMAAN AIKAAN SUORITUSPAINEISTA, MUTTA VOI MYÖS VIETTÄÄ KOKO PÄIVÄN LAPSENSA KANSSA UIMA-ALTAALLA.

PRINTTIMEDIA ON AIVAN YHTÄ VIRTUAALINEN KUIN INTERNET; SILLÄ EI OLE VÄLTTÄMÄTTÄ TEKEMISTÄ ITSE TODELLISUUDEN KANSSA. VAIKKA FAKTAT OLISIVAT KOHDALLAAN, TOIMIJOIDEN ASEMAT EIVÄT OLE ENNALTA MÄÄRÄTTYJÄ. MEITÄ HALLITAAN ESITYKSILLÄ TODELLISUUDESTA, EI ITSE TODELLISUUDELLA. NÄIN POLIITIKOSTA TEHDÄÄN UHRI JA ENTISESTÄ NYRKKEILYSUURUUDESTA SANKARI TAI TOISINPÄIN. KAIKKI ON TÄYSIN KIINNI SIITÄ, MITÄ MEDIA HALUAA.

MEDIAN ASEMA NELJÄNTENÄ VALTIOMAHTINA ON EHKÄ SUUREMPI KUIN KOSKAAN JA SEN VAIKUTUKSET IHMISTEN KOLLEKTIIVISEEN TIETOISUUTEEN JA YLEISEEN ARVO- JA ASENNEILMASTOON OVAT KANSALAISTEN (MEDIA)LUKUTAIDON JATKUVASTI HEIKENTYESSÄ ERITTÄIN ARVAAMATTOMAT, KUTEN JOKELA JA MUUT AMPUMAVÄLIKOHTAUKSET OVAT OSOITTANEET. HEI, MEITÄ MUOKATAAN – EMMEKÄ ME VÄLTTÄMÄTTÄ EDES TIEDÄ SITÄ.

HAZARDIN KOLUMNI OLI JÄLLEEN ERÄS ENNAKKOESIMERKKI SIITÄ, ETTÄ SANANVAPAUTEMME ON UHATTUNA HYVIN MONELTA ERI TAHOLTA. POTENTIAALISIA RAJOITTAJIA LÖYTYY NIIN POLIITIKOISTA, JOTKA HALUAVAT TARKKAAN SÄÄNNELLÄ, MISSÄ MENEE JULKISEN JA YKSITYISEN VÄLINEN RAJA, KUIN ”KANSASTA”, JOKA SÄTTII PAITSI HALLITSIJOITAAN, MYÖS NIITÄ, JOTKA USKALTAVAT KAJOTA HEIDÄN SANKAREIHINSA TAI IKÄVIIN "TOISINAJATTELIJOIHIN", JOTKA KYSEENALAISTAVAT KONSENSUKSEN HARHAISEN KALVON. POTENTIAALISET RAJOITTAJAT ISTUVAT MYÖS SANANVAPAUS- JA IHMISOIKEUSJÄRJESTÖISSÄ. MYÖS ITSESUOMETTUMINEN ON ENEMMÄN KUIN TODENNÄKÖISTÄ JA SITÄ ESIINTYY NIIN NORMAALISSA ARJESSA, POLITIIKASSA KUIN ODOTTAMATTOMAMMILLA TAHOILLA: TAITEESSA, KUTEN TANSKANMAALLA JO TIEDETÄÄN.

RITA DAHL

julkaistu Ydin 1/2010:ssä

Wednesday, March 17, 2010

Kapverdeläinen José Luis Taváres: runoja

Lissabonissa pitkään asunut ja siellä kirjallisuutta ja filosofiaa opiskellut José Luís Tavares, 41, on Kap Verden tunnetuimpia runoilijoita, joka on saanut monia palkintoja ja tunnustuksia. Calouste Gulbenkianin säätiö myönsi hänelle ensimmäisestä kokoelmasta vuonna 2004 Mário António –palkinnon. Kap Verden kirjailijaliitto tunnusti Tavaresin lahjakkuuden antamalla toisesta kokoelmasta Jorge Barbosa –palkinnon vuonna 2006. Tavares ei tavoittele yhden muodon täydellistä hallintaa ja sen jatkuvaa toistoa, vaan uudistumista jokaisessa kokoelmassaan: runouden kirjoittamisen on oltava tarpeeksi haasteellista runoilijalle itselleen, samoin kääntämisen.

Tavares on julkaissut kokoelmat Paraíso Apagado por um Trovão ja Agreste Matéria Mundo (Campo das Letras, 2004).

Toisen kokoelman pitkässä osastossa A Deserção das Musas Tavares pohtii runoilijan ja runon suhdetta 1900-luvulla. Tavaresin toinen kokoelma on myös yli 200-sivuinen kunnianosoitus kaikille taiteille, erityisesti runoudelle ja kuvataiteille. Hän kirjoittaa tyylipastisseja muun muassa Alexander O´Neillin ja Jorge Luís Borgesin kunniaksi. Kokoelma on samalla runoilijan taidon- ja tiedonnäyte: vaikka kyse onkin vapaamittaisesta runoudesta, alkukieliset runot soivat kuin klassinen musiikki.

Tavares on nimennyt vaikuttajikseen myös Ezra Poundin runoteoriat, Rilken, portugalilaisen runoilijan Vitórino Nemésion, Seamus Heaneyn ja brasilialaisen Jõao Cabral de Melo Neton. Tavaresia on kutsuttu myös metodiseksi runoilijaksi, joka kirjoittaa matemaattisen tarkasti.

Tavares on kirjoittanut myös sonetteja, libreton ja proosateoksen ja kääntää Fernando Pessoaa krioliksi.



Liikkumaton muotokuva

Et nähnyt kiillottomien ikkunoiden
ruutujen takana miehen antautuvan
yksinäisyydelle. Oli syyskuu, sumu
talojen yllä, heijastusten
tarkan geometrinen luonnostelu
vei häneltä koko päivän.

Hän halusi liikkumattomuutta, hetkeä jolloin
maailma vaikuttaa uppoavan taivaankannen
painon alla. Mikä minä olen siitä huolimatta
tuomitsemaan tuon ihmisen kieltäytymisen
antiikin jumaluuksien ihailija?

Kuvittelen että hämärässä koputan hänen oveensa:
hän kutsuu minut sisään, vie minut ikkunan
lähelle ja kuiskaa: “tiedätkö, sen jonka jumala teki
epätäydelliseksi täytyy muuttua täydelliseksi.” Sitten

pyydän noilta lintuparvilta että ilta
tuulet työntävät heidät kohti rajaseutuja
jonne heidän hienot lentonsa vievät: että kohtalo
tottelisi näiden kuolevasilmäisten jumaluuksien
punottua salajuonta.

Sanon hänelle vain että heitä kuumentaa kesän piesty
jodi, mutta hämärä salaisuus on hänen kohtalonsa,
syyskuu jäähyväisten kotimaa,
harmaannuttaa peltoja ja pupilleja, peittää
talorykennelmän tuossa sumussa ilman hyvästejä.

Tältä puolelta katsottuna mikään ei muuttunut –
yksinäisyys oli aina ollut vieras hänen kodissaan.




Meidän tarvettamme ilmaista on vaikea tyydyttää

Liian kauan ennustamme merkkejä
mutta monimielisyys ja virhe hallitsevat edelleen,
näiden kyvyttömien äänessä
ja vimmassa purkautuvien sanojen järki.

Niin vähän jää uneksimastamme –
kaiku, hengitys, vesi
jota eräänä päivänä kutsumme isänmaaksi, elämä
on vain kiirehtimistä johonkin paikkaan -
vanhat mestarit eivät tehneet siitä salaisuutta
edes silloin kun rauhoitetuissa luostareissa
kiisteltiin elävästi singulariteetin olemuksesta.

(Sen että elämä on kuiskausta ja jäähyväisiä,
vahvistivat tuhoavat jalokivet,
vaikka aitojen läpi missä häikäisee
kesän hehkuva armeliaisuus purskahtavat äänekkäästi
huolehtivaan nauruun vaalea ja nuorukainen.)

Eivät edes karkeat enteet taivaista,
kärsimysten ja ihmeiden julistajat
- vain toipilaat heijastukset
enkelien koristautuessa
samanlaisiin siipiin jotka eivät tottele putoamisen
lakeja (nyt tuuli laahaa niitä
tyhjien vanhojen talojen läpi.)

Vaikka antaudut tälle vaikeasti havaittavalle työlle,
meidän tarpeemme ilmaista
kohtaa mullan jopa kaikkein rauhoittuneimmassa sydämessä.



Yksitoista

Syyskuun kaarikäytävien läpi
tuikki syksy kasvoillasi.
Toisten taivaiden yllä kaartuivat
myös jalokiveni
jäähyväisten kovassa tuulessa.

Mistä syntyi rotkojen huhu,
väsytetty sininen kukkuloiden yllä,
nyt en tiedä että muistot,
nyt en tiedä että kiihko herättää meidät
rakkauden äkilliseen epävarmuuteen.

Näin sinun lähtevän noille heikoille
tulille, tuhkaa ja leviä kannoit
hiuksissasi, samoja hartioita
aamun nousevassa kuiskauksessa.
On kuin olisin katsonut sinua toisessa
elämässä tietäen onnen
lepäävän tällä mustalla puuvillalla
joka eristää rakkauden tilassa
olevat sydämet.

Syyskuu on kaadettu kukka
jossa jäähyväiset ottivat uudelleen meidän
kätemme, niin kaukana sokean katseesta
harjoitellen uusia litanioita
epävarmaa huomista varten.

kääntänyt Rita Dahl

julkaistu Tuli & Savu 58:ssa

Tuesday, March 16, 2010

"In mir ist die Lust" im lauter niemand

"In mir ist die Lust" wird bald im lauter niemand # 10 veröffentlicht. Übersetzung von Stefan Moster.

"Ich suchte nur nach einem Küss" im Ort der Augen 1/2010. Übersetzung von Stefan Moster.

Sunday, March 14, 2010

Hämeen polulla







Hämeenlinnan polulla

Vietin päivän Hämeenlinnassa tietokirjailijoiden ja runoilija Anne Hännisen seurassa. Keskustelimme muun muassa kirjallisuudesta, runoudesta, taiteista, pienistä piireistä – tässä tapauksessa myytti on itseään vahvistava ja ”todellinen”. Vierailimme Hämeenlinnan taidemuseossa, jossa minuun tekivät vaikutuksen muistaakseni Pentti Vuorion kirkkain punaisin, sinisin ja kirjavin sävyin maalatut Jätkän painajaisunet eli valtavat alastomat amatsonit ja heidän alleen joutuneet miehet, mutta myös Anna-Maija Bergmanin hauraat, carbonium-tekniikalla tuotetut kaksipäiset perhoset.

Kuvataideakatemian näyttelyssä kävin kokeilemassa Kössi Lindströmin Punaisen julistuksen (1905), intiaanipäällikkö Seattlen kirjeen suurelle valkoiselle päällikölle (1854-1855) ja Mannerheimin päiväkäskyn (31.12.1944) lukemista puhujanpöntössä. Annen mielestä minusta paljastui potentiaalisia ”agitaattorin” piirteitä. Itse käytän ennemmin ilmaisua kyky vakuuttaa.

Hämeenlinnassa piipahtaminen auttoi ymmärtämään myös keskiaikaisen linnaelämän todellisuutta. Kiersimme Vanajaveden ympäri kulkevan lenkin, viitisen kilometriä talsimista, reippaita runoilijoita kun olimme. Kadulla kohtasimme siipiensä alle käpertyneen sairaan pulun, jolle Anne alkoi puhella. Kodin viherkasvit ovat Annelle kuin eläviä ihmisiä, joista jokaisen alla on omanlaisensa henki. (Nukuin rehevän peikonlehden alla, hyvin se lehvillään untani varjeli, kunhan sain sen päästä ensin kiinni.)

Hämeenlinnalainen runoilija Anne Hänninen on luonteeltaan luontomystikko, joka kokee tuntevansa yhteyttä pienimpienkin luontokappaleiden kanssa kadulla värjöttävästä sairaasta, itseensä käpertyneestä pulusta omiin huonekasveihinsa ja koko luontoon. Runoilija kulkee ylivirittyneenä läpi kaupungin tehden älyllisiä huomioita omasta elämästään ja sen suunnasta, pohtien tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Kuolema on varjostanut koko elämää. Turhautuneisuus, menneisyyteen tarraaminen näkyvät Hännisen runoudessa, joka on tietynlaisesta ajallisesta ja paikallisesta synkretiastaan huolimatta enemmän menneisyyteen päin kallellaan.

Filosofinen ja metafyysinen ovat myös tiuhaan Hännisen runouteen liitettyjä määreitä.
Hännisen runoissa abstrakti tieto yhdistyy välillä konkreettiseen muistitietoon. Runoilija etsii transsendenssia maallisen elämän kahleista ja onnettomuuksista, yhteyttä jonkin ihmisruumista suuremman kokonaisuuden kanssa. Hän on kiinni ennen kaikkea luonnossa. Runoissa vilisee kasveja, puita ja eläimiäkin, maaseudun kuvastoa. Viimeisin kokoelma Surusidonta (WSOY 2009) noudattaa samaa kaavaa. Henkilökohtaiset sävyt ovat lisääntyneet Hännisen runoudessa viime vuosina, ja tämä on tehnyt niistä lukijan kannalta koskettavampia.

Anne Hänninen eli Konnevedellä mummonsa kanssa aina 21-vuotiaaksi asti. Sitten hän asui Keski-Suomessa ja muutti lopulta Jyväskylän kautta Hämeenlinnaan, jossa on viihtynyt jo 17 vuoden ajan. Anne on kokenut elämänsä varrella monia rankkoja asioita, jotka ovat tähän mennessä jalostuneet herkäksi luontolyriikaksi. Hän ei ole pelkästään eteerinen mimosa. Suunnitteilla on proosaa menneisyyden rankoista aiheista.

Hämeenlinnassa kokoontuivat myös Suomen Tietokirjailijat, jotka palkitsivat filosofi Eero Ojasen Tietokirjailija-palkinnolla jo viime vuoden Helsingin kirjamessuilla. Ojanen oli tuolloin opettamassa tulevia tietokirjailijoita. Niinpä hän paikkasi tilannetta nyt osallistumalla STIK:n vuosikokoukseen ja pitämällä esitelmän aiheesta Tie & Tieto. Ojanen lähestyi käsitteitä suomen kielen etymologian kautta, joka on hänen mielestään muutenkin hedelmällinen tapa lähestyä filosofian peruskäsitteitä. Näin näennäisesti tuttuun löytyy uusia tulokulmia. Ojanen pohti tietä ja tietoa osien ja kokonaisuuden suhteen kautta. Tiellä osat saavat merkityksen suhteesta kokonaisuuteen; sama pätee tietoon. Entä tien/tiedon suhde todellisuuteen? Se ei heijasta tai esitä todellisuutta, vaan jäsentää sitä. Tiedolla on suhde päämäärään, joka on aina myös moraalinen kysymys. Tietoon liittyy myös vastuu. Kirjoittamisen kannalta Ojanen esitti, että tiedon on oltava myös ehyttä ja johdonmukaista, johtaa johonkin päämäärään. Vaikka tien varrella on monia harhapolkuja ja virikkeitä, ne eivät harhauta pois tieltä.

Einoa Leinon elämää tutkinut Esko Piippo kertoi meille kiinnostavasti tutkimuskohteensa elämästä. Leino kiinnostaa minua myös henkilökohtaisista syistä. Äidinäitini oli Liperin Mustosia, samoin kuin Leinon isä. En tiedä tarkkaa sukulaisuussuhdetta; asiaa on selvittänyt sukututkimusta harrastanut äitini, jonka papereita kaivamalla asia varmaan selviäisi.

Lopuksi intiaanipäällikön kaunis, lyyrinen puhe, joka ei ikävä kyllä ole menettänyt tippaakaan ajankohtaisuudestaan yli 150 vuodessa. Erona entisaikoihin on kenties vain se, ettei (alkuperäisyhteisöjen) maita välttämättä enää edes ostaa muodollisesti, ne voidaan kaapata myös muilla tavoin.

Washingtonin suuri päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa meidän maamme.
Suuri päällikkö lähettää meille myös ystävyyden sanoja ja vaikuttaa hyvää tahtoaan meille.
Se on hänelle kunniaksi, sillä me tiedämme, että valkoinen mies voi tulla aseiden kanssa ja ottaa maamme, ellemme myy.

Kuinka kukaan voi ostaa tai myydä taivasta yläpuoleltamme tai maan lämpöä?
Koko ajatus on meille outo.
Ellemme omista ilman raikkautta tai veden kimallusta,
kuinka kukaan voi ne ostaa?
Jokainen pala tätä maata on pyhä minun kansalleni.
Jokainen kiiltävä männynneulanen, jokainen rannan hiekkajyvä, usva hämärtyvässä metsässä, jokainen aukio ja jokainen pörräävä hyönteinen on pyhä kansan muistoissa ja kokemuksissa.
Puissa virtaava mahla kuljettaa mukanaan punaisen miehen muistoja.
Siirtyessään tähtien pariin unohtavat valkoisen miehen kuolleet sen maan, jossa he ensi kerran näkivät päivänvalon.
Meidän kuolleemme eivät koskaan unohda tätä ihmeellistä maata, koska se on punaisen miehen äiti.
Me olemme osa tätä maata ja se on osa meitä.
Tuoksuvat kukat ovat sisariamme, kauris, hevonen ja mahtava kotka ne ovat veljiämme.
Kallioiset harjanteet, niittyjen rehevyys, ponin ruumiin lämpö ja ihminen --- kaikki kuuluvat samaan perheeseen.
Kun siis Washingtonin Suuri Päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa maamme, hän vaatii meiltä todella paljon.
Suuri päällikkö sanoo, että hän varaa meille paikan, jossa voimme elää omissa oloissamme, levossa ja rauhassa.
Hän olisi meidän isämme ja me hänen lapsiaan.
Me siis harkitsemme tarjoustasi ostaa meidän maamme.
Mutta se ei ole helppoa.
Sillä tämä maa on meille pyhä.
Purojen ja jokien kimaltava vesi ei ole vain vettä,
vaan se on meidän esi-isiemme verta.
Jos me myymme tämän maan, täytyy teidän muistaa, että se on pyhä.
Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että se on pyhä ja että jokainen häilähtävä varjo järvien kirkkaassa vedessä todistaa minun kansani elämän tapahtumista ja muistoista.
Veden solina on minun isäni isän ääni.
Virrat ovat veljiämme, ne sammuttavat janomme.
Virrat kantavat kanoottejamme ja ruokkivat lapsemme.
Jos me myymme sinulle maamme, teidän täytyy muistaa ja myös opettaa lapsillenne,
että virrat ovat veljiämme ja teidän veljiänne, ja teidän tulee kohdella niitä niin kuin veljiänne.

Punainen mies on aina joutunut väistymään etenevän valkoisen miehen tieltä, niin kuin usva häipyy vuorilta aamuauringon noustessa.
Mutta meidän isiemme tuhka on pyhä.
Heidän hautansa on pyhä tanner ja niin ovat nämä kunnaat, nämä puut; tämän maan kolkka on pyhitetty meille.
Me tiedämme, ettei valkoinen mies voi ymmärtää meidän teitämme.
Hänelle yksi paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin, sillä hän on kuin muukalainen, joka tulee yöllä ja ottaa maasta, mitä tarvitsee.
Maa ei ole hänelle veli vaan vihollinen, ja kun hän on voittanut sen, hän jatkaa matkaansa.
Isiensä haudat hän jättää taaksensa eikä välitä.
Hän ryöstää maan lapsiltaan, siitäkään hän ei välitä.
Hänen isiensä haudat ja hänen lastensa perintöoikeudet on unohdettu.
Hän kohtelee äitiään maata ja veljeään taivasta kuin tavaroita,
joita voi ostaa, ryöstää ja myydä kuin lampaita tai lasihelmiä.
Hänen ahneutensa nielaisee kaiken ja jäljelle jää vain autio maa.
Mitäpä minä tiedän.
Meidän tapamme eivät ole teidän tapojanne.
Teidän kaupunkienne näkeminen koskee punaisen miehen silmiin.
Mutta ehkäpä punainen mies on villi eikä ymmärrä.
Ei ole hiljaista paikkaa valkoisen miehen kaupungeissa.
Ei yhtään paikkaa, jossa voi kuulla silmujen puhkeavan keväisin tai hyönteisen siipien rahinan.
Mutta ehkä kaikki johtuu siitä, että olen villi enkä ymmärrä.
Melu vain loukkaa korvia.
Ja mitä on elämä, ellei voi kuulla kehrääjän yksinäistä huutoa tai sammakoiden kinastelua yöllä lammen ympärillä?
Minä olen punainen mies, enkä ymmärrä sitä.
Intiaani kaipaa lammen kasvien yli suhahtavan tuulen pehmeää ääntä ja metsä havujen tuoksua tuulessa sateen jälkeen.
Ilma on kallisarvoista punaiselle miehelle, sillä kaikilla elävillä on osansa jokaisessa hengenvedossa; eläimet, puut, ihmiset --- kaikki hengittävät samaa ilmaa.
Valkoinen mies ei näytä huomanneen ilmaa, jota hän hengittää.
Hän on löyhkälle turta kuin päiviä kuolemaisillaan ollut mies.
Mutta jos me myymme sinulle maamme, täytyy teidän muistaa, että ilma on meille kallisarvoista, sillä se jakaa henkensä kaiken sen elämän kanssa, jota se ylläpitää.
Tuuli, joka antoi isoisällemme hänen ensimmäisen hengenvetonsa, ottaa vastaan myös hänen viimeisen huokauksensa.
Ja tuulen täytyy antaa myös lapsillemme elämän henki.
Ja jos me myymme maamme, täytyy sinun pitää se erillään ja pyhänä; paikkana jonne valkoinen mieskin voi tulla maistamaan tuulta, jolle niityn kukat ovat antaneet tuoksun.

Niin me harkitsemme tarjoustanne ostaa maamme.
Jos me päätämme hyväksyä sen, minä asetan yhden ehdon:
Valkoisen miehen pitää kohdella kaikkia eläimiä alueella veljinään.
Minä olen villi, enkä ymmärrä mitään muuta tapaa.
Olen nähnyt tuhansien puhvelien mätänevän preerialla valkoisen miehen jäljiltä, kun hän ampui ne ohikiitävästä junasta.
Minä olen vain villi, enkä voi ymmärtää, miksi savuava rautahevonen olisi tärkeämpi kuin puhveli, jonka me tapamme vain pysyäksemme hengissä.
Mitä on ihminen ilman eläimiä?
Jos kaikki eläimet olisivat poissa , ihminen kuolisi hengen suureen yksinäisyyteen.
Sillä mitä tahansa tapahtuu eläimille, tapahtuu ennen pitkää myös ihmiselle.
Kaikilla on yhteys.
Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että maa heidän jalkojensa alla on esi-isiemme tuhkaa.
Niin että he kunnioittavat maata, joka on kyllästetty heidän kaltaistensa elämällä.
Opettaa lapsillenne, mitä me olemme opettaneet lapsillemme, että maa on meidän äitimme.
Mitä tahansa tapahtuu maalle, tapahtuu maan lapsille.
Jos ihminen sylkee maata, hän sylkee itseään.
Tämän me tiedämme. Maa ei kuulu ihmiselle, vaan ihminen maalle.
Tämän me tiedämme.
Kaikki luontokappaleet ovat yhtä kuin veri, joka liittää suvun yhteen.
Kaikki luodut ovat yhtä.
Mitä tapahtuu maalle, tapahtuu maan pojille.
Ei ihminen kutonut elämän kudosta, hän on vain sen säie.
Mitä hän kudokselle tekee, sen hän tekee itselleen.

Mutta me harkitsemme tarjoustasi muuttaa reservaattiin, jonka olet varannut minun kansalleni.
Elämme syrjässä ja rauhassa.
Ei se paljon merkitse, missä asumme päiviemme loppuun.
Lapsemme ovat nähneet isiensä nöyryyttävän tappion.
Soturimme ovat häpeästä tappion jälkeen vajonneet joutilaisuuteen ja saastuttaneet itsensä makeilla ruuilla ja kovilla juomilla.
Merkitsee kovin vähän, missä me vietämme loput päivämme.
Niitä ei ole monta.
Vain joitakin tunteja, joitakin talvia vielä, eikä yhtään lasta niistä suurista heimoista, jotka kerran elivät ja asuivat tällä maalla tai jotka nyt vaeltavat pieninä ryhminä metsissä, ole jäljellä suremassa sen kansan hautojen äärellä, joka kerran oli yhtä mahtava ja toiveikas kuin sinun kansasi nyt.
Mutta miksi murehtisin kansani menoa.
Heimot koostuvat vain ihmisistä, ei muusta.
Ja ihmiset tulevat ja menevät kuin meren aallot.

Ei myöskään valkoinen mies, jonka Jumala puhuu hänelle kuin ystävä ystävälle, ole mikään poikkeus yhteisestä kohtalostamme.
Ehkä meistä lopulta tulee veljiä, kuka tietää.
Yhden asian me tiedämme, asian jonka valkoinen mies voi joskus tajuta --- meillä on yhteinen Jumala.
Te voitte luulla, että omistatte Hänet niin kuin tahdotte omistaa maamme.
Mutta sitä ette voi.
Hän on kaikkien ihmisten Jumala ja hän tuntee samaa sääliä niin valkoista kuin punaistakin kohtaan.
Tämä maa on Hänelle kallis ja joka vahingoittaa sitä, halveksii sen Luojaa.
Myös valkoiset katoavat ehkä ennemmin kuin kaikki muut heimot.
Joka jatkuvasti likaa oman sijansa, tukehtuu jonain yönä omaan saastaansa.
Mutta hukkuessanne te loistatte kirkkaasti sen Jumalan voiman sytyttäminä, joka toi teidät tähän maahan ja jossain erityisessä tarkoituksessa antoi teille vallan tämän maan ja punaisen miehen yli.
Se tarkoitus on meille mysteeri, sillä me emme ymmärrä, kun puhvelit tapetaan, villihevoset kesytetään, metsien salatut lokerot täyttyvät ihmisjoukoilla ja kypsien kukkuloiden näkymät pilataan puhuvilla rautalangoilla.
Missä on tiheikkö? Poissa. Missä on kotka? Poissa.
Hyvästit ketterälle hevoselle ja ajolle?
Se on elämän loppu ja lopun alku.

Niin me harkitsemme ehdotustasi ostaa meidän maamme. Jos me suostumme, teemme sen varmistaaksemme itsellemme reservaatin, jonka olet meille luvannut.
Ehkä me siellä voimme elää loput päivämme niin kuin haluamme.
Kun viimeinen punainen mies on kadonnut täältä ja hänen muistonsa on vain pilven varjo, joka lipuu preerian yli, viipyvät kansani henget näillä rannoilla ja näissä metsissä.
Sillä ne rakastavat tätä maata, kuin vastasyntynyt rakastaa äitinsä sydämenlyöntejä.

Jos me siis myymme sinulle maamme, rakastakaa sitä, niin kuin me olemme sitä rakastaneet.
Huolehtikaa siitä, niin kuin me olemme siitä huolehtineet.
Pitäkää mielessänne sen kuva sellaisena, kuin se on nyt, kun otatte sen meiltä vastaan.
Ja kaikella voimallanne, kaikella mielellänne, kaikella sydämellänne säilyttäkää se lapsillenne ja rakastakaa sitä, niin kuin Jumala rakastaa meitä kaikkia.

Erään asian me tiedämme.
Meidän Jumalamme on sama Jumala.
Tämä maa on Hänelle kallis.
Valkoinenkaan mies ei voi välittää yhteistä kohtaloamme.
Voi olla, että meistä lopulta tulee veljiä.
Sen me näemme.

Friday, March 12, 2010

Iranin naiset muutoksen eturintamassa


Iranin naiset muutoksen eturintamassa

Iranin kansallinen vastarinta –koalitio taistelee Iranin demokratisoitumisen puolesta. Iranin kansallinen vastarinta -koalition puheenjohtajan Maryam Rajavin mielestä mullahit ovat saattaneet Iranin perikatoon naisia sortavilla laeillaan.


Naisia estetään matkustamasta, omistamasta omaisuutta, heidät voidaan pakottaa naimisiin, he eivät saa kulkea ulkona ilman miespuolista vartijaa: heiltä puuttuu itsemääräämisoikeus.

Koalitio on perustettu vuonna 1981, ja siinä on yli 500 jäsentä, joista osa kuuluu kansallisiin vähemmistöihin. Koalition omien sanojen mukaan se on ainoa ”oikea” oppositio Iranissa. Mir-Hosein Musavin oppositio on heidän mielestään uskollinen teokratialle.

Rajavin mielestä ”huomisen Iranissa” naisilla pitäisi olla oikeus taloudelliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen tasa-arvoon eli poliittiseen vaikuttamiseen niin halutessaan.

”Uskonnollisen diktatuurin eli mullahien naisia sortavien lakien vuoksi tuhannet naiset ovat joutuneet vankilaan tai heitä on kidutettu. Naisvihamielisyydellä ei ole tekemistä islamin kanssa: se on rakkauden, tasa-arvon ja vapautuksen ja anteeksiannon uskonto, jonka mukaan ihmisoikeus ei riipu sukupuolesta.”

Iranin kansallinen vastarinta –koalition ja PMOI:n jäsenistä yli 120 000 on murhattu vuoden 1979 jälkeen. Vaalienjälkeiset tapahtumat ovat laukaisseet maahan suurimman sisäisen kriisin sitten vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen.

Konkreettisia vaatimuksia

Rajavi pyysi Suomea painostamaan YK:ta ja kansainvälistä yhteisöä noudattamaan tiukkaa linjaa suhteessa Iraniin. Paneelin puheenjohtajana toiminut entinen europarlamentaarikko Piia-Noora Kauppi puolestaan kehotti Suomea luopumaan rauhanomaisesta politiikasta suhteessa Iraniin.

Joitakin edistysaskelia on otettu. Euroopan Unioni ja Yhdysvallat allekirjoittivat 8.2.2010 julkilausuman, jossa ne vaativat, että Iranin hallitus alkaa noudattaa ihmisoikeusvelvoitteita. Julkilausumassa tuomitaan myös ihmisoikeusloukkaukset, joihin Iranin hallitus on syyllistynyt kesäkuun presidentinvaalien jälkeen. Iranin kansallinen vastarinta toivoo EU:n vaativan rajoituksia myös kauppasuhteisiin, poliittisten teloitusten lopettamista ja avoimen dialogin aloittamista heidän kanssaan.

Rajavi ja paneeliin osallistuneet ihmisoikeusjuristit Algeriasta ja Suomesta vaativat YK:n painostavan Irania sulkemaan Ashrafin leirin.

”YK on tehnyt viime vuonna Ashrafia koskevan julkilausuman, joka olisi nyt vihdoin toteutettava. Toivon Suomen pyrkivän vaikuttamaan tämän toteutumiseen.”

Iranin uskonnollinen johto ja Irakin hallitus sopivat yhdessä Ashrafin hyökkäyksestä. 28.-29.7.2009 tehtiin hyökkäys Ashrafiin People´s Mojahedin Organization of Iranin (PMOI) aseettomia jäseniä vastaan. PMOI on Iranin kansallinen vastarinta –koalition suurin jäsen, joka aloitti Ashrafin rakentamisen vuonna 1986 omilla varoillaan. Ashrafissa asuu noin 3 000 ihmistä, joista tuhat on naisia.

Rajavi on kehittänyt kymmenen kohdan suunnitelman tulevaisuuden Irania varten. Rajavin listalla ovat: pluralistinen poliittinen järjestelmä, joka kunnioittaa yksilönvapauksia, YK:n ihmisoikeuksien julistuksen kunnioittaminen, kuolemantuomion lopettaminen, kirkon ja valtion erottaminen toisistaan, täydellinen sukupuolten välinen tasa-arvo, nykyaikaisen lainsäädäntöjärjestelmän kehittäminen, oikeus yksityisomistukseen ja markkinatalouteen, rauhanomainen ulkopolitiikka, joka kunnioittaa YK:n peruskirjaa sekä ydin- ja massatuhoaseeton Iran.

Rita Dahl

Suomen iranilaisten naisten yhdistys järjesti keskustelutilaisuuden Finlandia-talossa 11.3.


julkaistu Global Finlandissa

Thursday, March 11, 2010

Antologia de Confraria do Vento 2 anos

Antologia da editora carioca (brasileira, de Rio de Janeiro) Confraria do Vento 2 anos com meus poemas na página 62.

Joulukuinen Riika







Sunday, March 07, 2010

Eräs vuosipäivä, joka ei unohdu koskaan

Yleensä ihmiset juhlivat syntymäpäivien, häiden ja muisten iloisten perhetapahtumien vuosijuhlia. Minun "vuosipäiväni" on toisenlainen. Nyt on kulunut hieman yli vuosi siitä Suomen PENin vuosikokouksessa. On aika kirjoittaa asiasta.

Kyllästymiseen asti on toisteltu "faktaa", että järjestöelämä voi olla raadollista ja julmaa. Niin varmaan voikin, mutta harvemmin se on silkkaa helvettiä. Helvetiksi se voi muuttua, kun yksi pimahtanut henkilö huseeraa tontilla, joka on hänelle liian suuri kakku.

Ulkopuolelle sulkeminen ei ole pelkästään tiettyjen uskontojen pyrkimys. Ulkopuolelle suljetuiksi voivat joutua myös yksilöt, joiden mielipiteitä pidetään ”väärinä” tai jotka mielipiteillään uhkaavat jonkun toisen yksinoikeudeksi kokemaa ”tonttia”.

Sain itse kokea miltä tuntuu olla ”toisinajattelija” sananvapausjärjestössä, kun Suomessa asuva perulaisrunoilija Roxana Crisólogo esitti PENin tuolloiselle puheenjohtajalle Jukka Malliselle lokakuussa 2008 yksinkertaisen kysymyksen: miksi hän ei päässyt esiintymään itsenäisyyspäivän seminaariin.

Tästä alkoi pitkä sähköpostiviestien suma, joissa kysyttiin Roxanan suhdetta muun muassa Hugo Cháveziin ja Hands off Venezuelaan. Kirjeiden lähettelyyn osallistuivat Jarkko Tontti, Jukka Koskelainen, Sofi Oksanen, Ville Ropponen, Leevi Lehto. Alkuperäisen asian – Venezuelan sananvapauden – kannalta takerruttiin toissijaisiin seikkoihin, kuten suhteeseeni Johan Bäckmaniin (sellaista ei ole) ja Venäjää koskeviin mielipiteisiini. Kirjeenvaihto kääntyi minuun kohdistuneeksi solvaukseksi.

Venezuela ei ole koskaan ollut Suomen PENin agendalla ennen kuin nyt, kun se keinotekoisesti sellaiseksi nostettiin. Kovin moni PEN-jäsen tuskin tiesi maasta juuri mitään kontroversiaalia Hugo Chávezia ja öljyrikkauksia enempää. Nyt keskusteluun noussut, Venezuelan itsemääräämisoikeutta kannattava Hands off Venezuela ja Venezuelan sananvapaustilannetta katastrofaalisena pitänyt, yksityisiä sanomalehtiä seuraava Jukka Koskelainen edustivat sananvapauskantojen kahta eri ääripäätä. Todellinen ”totuus” löytynee kuitenkin jostakin näiden kahden kannan välistä.

Viime vuoden jo historiallisessa PEN-vuosikokouskutsussa Mallinen nimitti minua ”grafomaaniksi, järjestögangsteriksi ja omakustannekirjailijaksi”. Vuosikokous oli ”julkinen lynkkaus”, jonka pääorkestroijana oli Mallinen ja avustajina eli provokaattoreina Kai Nieminen kokouksen puheenjohtajana, Jukka Koskelainen, Suomen Tietokirjailijoiden puheenjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen, Vapaa-ajattelijat ry:n puheenjohtaja Jussi K. Niemelä, osapäiväkirjailija Juhani Seppänen, Kiilan puheenjohtaja Ville Ropponen, kirjailija Anita Konkka, ehkä myös kansanedustaja Heidi Hautala.

Kyseiset ihmiset olivat rakentaneet kokoukseen tietoisesti tai tiedostamattaan täydellisen koreografian, jonka avulla saatiin näyttämään siltä, että yritykseni tehostaa toimintaa ja tiedotusta olisivat olleet ”rikollisia” tekoja. Todellisuudessa olin tehnyt PENin eteen pyyteettömästi työtä saaden aikaan muun muassa kaksi antologiaa ja kansainvälisen kokouksen Keski-Aasian naiskirjailijoiden hyväksi. Helsingin Sanomat edesauttoi lynkkausta tehokkaasti kirjoittamalla jo ennen kokousta tiettyyn suuntaan painottuneita artikkeleita. Uhriuttaminen onnistui täydellisesti hetkellisesti. Pahuuden pystyi aistimaan Rikhardinkadun kirjaston lukusalissa aivan konkreettisesti. Salissa oli enemmän väkeä kuin koskaan aiemmin - osa ihka ensimmäisessä PEN-kokouksessaan. Todellista keskustelua - jos sellaisen herättämiseen olisi jollakin ollut halua - olisi voinut käydä siitä kuinka paljon J. Mallinen käytti järjestöä Venäjä-aiheiseen itsepromootioon.

Ihmetystä herätti se, miten suomalaisen kirjallisuuden "eliitti" saattoi istua moisessa tilaisuudessa. Saattaakin olla, että eliitti istuikin parhaillaan kaljalla jossakin lähikuppilassa, eikä edes katsahtanut tähän suuntaan.

Tuesday, March 02, 2010

Nuoria saksalaisia nykyrunoilijoita - Roloff, Schinkel, Kuhlick

Marcus Roloff (s. 1973) on Frankfurtissa asuva runoilija, joka on julkaissut yhden runokokoelman gedäcthnisformate (Gutleut Verlag 2006). Lisäksi hänen runojaan on ilmestynyt monissa saksalaisissa kirjallisuuslehdissä ja –antologioissa. Roloffin runous on usein intertekstuaalista; saksalaista kirjallisuutta ja filosofiaa opiskellut runoilija viittaa runoissaan Heinrich Heineen, Goetheen ja muihin saksalaisen kirjallisuuden klassikoihin. Hän on kirjoittanut oheiset runot Wiepersdorfin linnassa, jossa hän oleskeli kirjallisuuden stipendiaattina vuonna 2009. Runot viittaavat linnan sivustalla olevaan viiden hengen calotte-veistosryhmään, jonka alkuperä on tuntematon. Patsaiden on ajateltu kuitenkin esittävän Wiepersdorfin lähellä tai Saksassa vaikuttaneita henkilöitä.

pingpong-monologit (wiepersdorfin calotte-ryhmä)

1

minä, lyhytjalkainen goethe-veistos
puhun kaikille
niille, lopuille, kurjuuden kuvatuksille

lyömme puiston kaappikelloja
yhteen, puut paukkuvat kunnes
eräänä päivänä

kauniin elviran hylky on pelastettu lammen syvyyksistä



pingpong 2

minä se olen, poisheitetty paskiainen
elastisine mäyräkoiranjalkoineen,
haalistuneine takapuolitatuointeineen, konjakinvärisine ihoineen

joka on kulkenut alastomana sata vuotta
höyryävässä puistossa lanttujen vieressä,
makasin selälläni kun heittivät minut

lampeen kuin kuivuneen oksanhaaraan



pingpong 3

nenä on poissa, mutta minä purskahdan nauruun, lakki
kuin greipinkuoren puolikas näyttää arvokkaalta, en ole mitään muuta
kuin vaahtoava kurkku, siististi jakaukselle laitettu kestopölkkypää

joka pysyy tässä, miinus viiden neliöjuuressa ja vartioi
apinoiden puoliympyrää, lähestyminen, muistiramppi: kuten ne
järjestivät meidät pystysuoraan koristamaan tätä kartanoa, jota hitaasti

pureskelen puran pala palalta kuin oikea nautiskelija



pingpong 4

päämoppini tahrii minut
kuin käytetyn suodatinpussin, joka laitettiin päälleni silloin
vai oliko se villainen silitysrauta? kysyn sinulta

kerro minulle, olenko minä tämä rääväsuu, joka on
pelännyt 3000 vuoden ajan että tuo
kodin johtaja repii minut sijoiltani ja

lähettää takaisin roomalais-katoliseen lapsuuteeni



pingpong 5

selvä on, ole hyvä, haluan puhua kanssasi, älä
lähde, pyydän sinua jäämään, tiedätkö että tämä kaari
rakennettiin 1974, ystäväni kulttuuriliitto, voisi

sanoa, suojeli meitä kuolinkellojen ääneltä
koska ne, joiden nimet alkavat A:lla (kuten esi-isien)
halusivat alun perin sahata meidät irti, heittää pois lehtien alle

kun pääsihteeri hyväksyi meidät Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen
jäseniksi askel kerrallaan



pingpong 6

jo riittää tämä kääpiömaja, peräännyn
ja pakotan paukahtelevan myrskyveden
kartanon alle, sullon lammen

kainalooni ja viskaisen sen holviin sitä ennen
lahjoitan säänjumalalle kaiken, niin että siitä tulee
mutaa ja virtaavaa joukkopakoa ja avohakkuu
niittyä

joka on kääritty traagisesti avonaiseen paikallisen sanomalehden liitteeseen





Björn Kuhlick (s. 1975) on berliiniläinen runoilija, joka on julkaissut neljä runokokoelmaa, joista viimeisin on Von der Oberfläche der Erde (Berlin Verlag 2009). Kuhlick on vetänyt vuodesta 2006 lähtien Literaturwerkstattin open poems -runopajoja Berliinissä. Hän ja Jan Wagner ovat toimittaneet Lyrik von jetzt- ja Lyrik von Jetzt 2 –antologiat.


Landscape

Täällä on hiljaista, aamulla
kylähullun päätön kana jätti jälkeen
kirkkaan verisen kehän tähän
kuohittuun joulukuunykyisyyteen
sanoi idiootti, voi, tämän ylevyyden
täytyy olla perikato, ja kulki
kirkkotorninkorkuisine neurooseineen torilla
niin että joku voisi olla pahoillaan, lukiolaiset
laulavat radiossa Ich möcht so gern
am Fliessband stehn, und alles, alles
fliesst so schön
, kapakassa pastori
opettaja ja se, jolle kuuluu loput
juovat Hassdorfin viiniä ja vuosikymmenen
kuluttua valo keikahtaa alas horisonttiin




Täyskontakti

Koira ja tyttö kaksine
ruumiiseen kiinnittyneine siipineen
ja kahjo kadulla, iltaisin
Berlin-Neuköllnissä, se voisi olla
alku, lyhdyt häikäisevät, olotila
debetin ja kreditin välillä, linkuttava
ja kumara mies, vasen silmä
reikä, toimittaa jääkuution
OLKAA HYVÄT JA MENKÄÄ PUISTOKADUN YLI
JA VETÄKÄÄ ESIIN ASE
metroasemien
puolihengitetyssä neonissa
lapsi ampuu tuhottua kyyhkystä, tiedän
kau-, kauneus, kaunis
jää liian vähälle huomiolle, sitä en olisi tahtonut
se tuli vauhdilla takaapäin, ja
työajat, elintaso
päänsisällys, tämä pienensuuri
kusinen kokonaiskuva, miljoonia vuosia sitten
en nähnyt metsää metsiltä
kusin ylöspäin sadetta vasten
joka laukaisun soksok
sokeroimalla taivaalla muistutti vuokra-auton
puhjennutta rengasta matkalla etelään
ymmärtäköön kuka haluaa, seuraavissa liikennevaloissa
alkoi jokin muu HEI ANTAKAA
SEN RUNOILUN OLLA
jota en tarkoita, ja vapautta
jota tarkoitan, ei ole




Kaikkien tonttulakkien levottomuudesta

Metroja on, junia
on ja myös odotuspenkkejä

sade on, myös vesi
ja rusinapullat ja anteeksiantaminen

on hätäpuhelimia, tilanteita
rajalla ja tilkka, pää

on hehkulamppu, lopussa asiat alkavat
rauhoittua, vaimeat äänet, portaat

(Runot ovat kokoelmasta Von der Oberfläche der Erde, Berlin Verlag 2009)




André Schinkel (s. 1972) on Hallessa asuva runoilija, esseisti ja prosaisti ja Ort der Augen -kirjallisuuslehden toimittaja. Schinkel on julkaissut kahdeksan runokokoelmaa, kolme proosateosta. Schinkelin viimeisimmät runokokoelmat ovat Unwetterwarnung – Raniser Texte (Edition Ranis 2007) ja Löwenpanneau – Neue Gedichte (mitteldeutscher verlag 2007). Schinkelin teksteissä heijastuu hänen arkeologi- ja kirjallisuustieteilijätaustansa viittauksina arkeologisiin kausiin, eksoottisiin puihin ja kasveihin sekä taide- ja kirjallisuudenhistoriaan. Hän sai vuonna 1998 Sachsen-Anhaltin jakaman Georg-Kaiser-Förder-palkinnon.



Ruhtinashauta

Laskeudut alas ruumisarkkujen kalpeus
antautuu katseille kainostellen.

Muurit karkaavat
viileällä voimalla muovattuna baldakiiniksi.

Katsot ympärillesi, ruhtinaat lepäävät,
ja päättäjä huutaa sinulle:

”Tässä nukkuu miehen- ja lapsenarkuissa
pikkukaupungin onni ja onnettomuus!”

Menet sisään, sumu vangitsee sinut;
mestarin jalopuu napsahtaa, -

olet kiihtynyt, hengityksesi laskeutuu,
ja lasket ujon ruusun.



Silmät, iät

Ihmeellisintä on rakastaa lapsiaan,
ennen kuin he ovat olemassa ja hermostuneita
omasta rakkaudestaan jolle ennustettiin
käyvän toisin. Tämä valometeorin
loisto – tuo ikuinen sininen liekki
joka kaatuu siniharmaaseen
tuhoutuneiden jalokivien fasettiloistoon.
Syntymän jälkeen – nämä karsastavat
puolikkaat, joiden silmäluomien rypistyneen vernissan alle
pienintä yksityiskohtaa myöten piirretty: äidin
silmämuna. Viidessätoista vuodessa
nämä silmät syövät miehiä ja minun
osakseni jää olla vain
mariseva vanhus. Gottlob – luojan kiitos
ehkä vanhempana kuin parahin
Herra isäni koskaan oli. Mustana irtoaa
ajan selästä lopultakin varjo,
partainen mies, joka onnettomana
kantoi piirteitäni 20 vuotta sitten.



Leijonapannoo

Nähkää tässä: hiipivän haaremin huulet
jäljentämättöminä, kuin Picasso olisi maalannut ne,
sanoo Gerhard Bosinski, joka on todellakin nähnyt sen.
Kyllä! ja niin se on!, sitä ajattelee, se vain että Picasso
on elänyt 35 kertaa tuhat vuotta sitten
ja että hänen täytyi ohjata valoa pensselillä
tunteakseen kiven; toisella kädellä
ylös kohoavaa kivikatedraalia tukien tai henkien
tai karhujen varjoja torjuakseen. Tuo
Picasso, jota katselimme unissamme,
väsyttävässä työssään, mäntykynttilän
leiskuvassa savussa, lannevaate värillä sot-
kettuna, suu täynnä okranväristä maata. Ja tämä
kaikkein pyhin kuva, eräässä savisten ikonien
galleriassa: leijona- ja mammuttitaulut, etäällä,
sarvekkaiden, koukistuneiden reunakaiteen takana, jotka
niiskuttava kuono koholla verisessä jahdissa.



Jätetty leiri

Ei yhtäkään lintua täällä miesmuistiin.
Hengitys aallokkoon tukahtunut, tyrannien kuohuihin.

Missä olenkin, roikkuvat katseet
rasvaisten piippujen savussa, jossa Pyhä Henki palaa.

Ei mitään runoja, sanon minä, siinä samaa mieltä kaukaisuuden kanssa.
Äänetön tuuli parakkien kunniakujalla, -

ne ovat lasten ääniä, sanon minä;
ne leikkivät leikkejä rasvaisen piippujen savussa; jossa

yksikään lintu ei laulanut miesmuistiin.

(Kokoelmasta Löwenpanneau)


julkaistu Kaltio 1/2010:ssä