Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Saturday, February 27, 2010

Menneisyyden patinaa








Menneisyyden patinaa

Wiepersdorfin linnassa ovat vierailleet menneinä vuosikymmeninä monet entisen Itä-Saksan kirjailijasuuruudet – nykyisiä unohtamatta.

Olen Bettina ja Achim von Arnimin valtakunnassa, Wiepersdorfin kartanossa. Sivistynyt ja taiteita harrastanut pariskunta eli kartanossa 1800-luvun lopulla seitsemine lapsineen. Seuraelämään mieltynyt Bettina karisti välillä Wiepersdorfin tomut jaloistaan ja kiisi Berliiniin, jossa hänen salongissaan on käynyt 40 aikakauden kulttuurivaikuttajaa. Bettina on karkottanut lisäksi ikävystymisen tunteita olemalla kirjeenvaihdossa muun muassa veljensä, runoilija Clemens Brentanon ja Goethen kanssa. Monitaitoinen Bettina lauloi, harrasti kuvanveistoa ja maalausta, kirjoittanut inspiroivassa ympäristössä.

Nykyisin linnassa asuvat maksulliset vieraat ja eri taiteenalojen stipendiaatit, joihin minäkin kuulun.

”Ensimmäisen runokokoelmani Ein Engel fliegt durch die Tapetenfabrik olisi pitänyt ilmestyä jo vuonna 1987, mutta sensori olisi halunnut, että olisin ottanut joitakin kohtia pois. Minun ei tarvinnut välittää tästä, koska en ollut riippuvainen tästä; minulla oli päivätyö psykologina”, kertoo Kathrin Schmidt, joka on julkaissut viisi runokokoelmaa ja neljä romaania ja on Saksan tunnetuimpia naiskirjailijoita. Esikoisrunokokoelma Poesialbum ilmestyi jo vuonna 1982 halvassa 80 pennin sarjassa, jonka muita runoilijoita olivat muun muassa Walt Whitman, Tomas Tranströmer ja Vladimir Majakovski. Schmidt on toista kertaa stipendiaattina Wiepersdorfissa.

Vasemmisto-oppositioon kuulunut itäsaksalainen kirjailija kirjoitti DDR:n aikana niin hyviä runoja, ettei sensuuri koskaan iskenyt niihin. Hänen runojaan on ilmestynyt myös suomeksi kahdessa antologiassa: Merja Virolaisen toimittamassa Toisen sanoin – Mit den Worten des Anderen (Like 2003) ja Stefan Mosterin Puiden lohtu – saksankielistä runoutta 1946 – 2000 (WSOY 2005). Schmidtin runoissa kuvataan usein väkivalloin kahtia jaettua maailmaa, jossa oppi tulee ylhäältä päin, eikä sitä voi kyseenalaistaa. Mielikuvitus vapauttaa auktoriteettien hallitsemassa todellisuudessa.

Schmidt uskoo, että hänen omassa persoonallisuudessaan on piirteitä, jotka ovat saaneet hänet kiinnostumaan psykologian opiskelusta, ihmissielun piirteisiin perehtymisestä, mutta hän on hyödyntänyt opintojaan kirjoittamisessaan korkeintaan alitajuisesti.

”Kriitikot pitivät ensimmäisen ja toisen runokokoelmani runoja poliittisina, mutta minulle ne olivat vain runoja, joissa kaikki liittyy kaikkeen.”

Schmidtin runot puolustavat pasifismia ja jakamatonta maailmaa, jossa on vain yksi arvo kiväärimiehen ”poseerauskiihkon” tai maalle ajautuneiden ”delfiinivanhempien” yli muiden – ihmisarvo. Tämän sanoman tärkeyden Schmidtille ymmärtää kun muistaa, että hän on elänyt vuosikymmeniä jaetussa maassa, jossa STASI valvoi myös kirjallisuutta ja määräsi mitä sai julkaista ja mitä ei.

Die Gunnar-Lennefsen-Expedition –esikoisromaani (Kiepenheuer & Witsch 1998) oli viime vuosisadalta tälle vuosisadalle ulottuva maagis-realistinen perhetarina, ja myös myöhemmissä romaaneissa on elementtejä maagisesta realismista.

Schmidtin uusin, neljäs romaani Du stirbst nicht (Kiepenheuer & Witsch, 2009) liikkuu suurempien teemojen äärellä. Kirjan päähenkilö Helene Wesendahl halvaantuu vakavasti, vaipuu koomaan ja opettelee koomasta heräämisen jälkeen pikkuhiljaa puhumaan. Hänen miehensä vierailee sairaalassa ja on avulias, mutta yhtäkkiä hän oivaltaa, että hän ei olekaan rakastanut tätä, vaan naista, joka on ollut aikoinaan mies. Helene joutuu rakentamaan identiteettinsä uudelleen kielen menettämällä.

Schmidtin romaani on tietenkin vapaata sepitettä, mutta siinä on käytetty myös omaelämäkerrallisia aineksia: hän vaipui aivoverenvuodon seurauksena koomaan ja hänen täytyi opetella kieli uudelleen sana sanalta.

”Seuraavaksi kirjoitan romaanin kahdesta keski-ikäisestä juutalaissisaruksesta, jotka ovat varttuneet DDR:ssä. Heidän vanhempansa ovat olleet kommunisteja, jotka ovat muuttaneet ympäri maailmaa, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, etsimään juuriaan. Traaginen kysymys kuuluu: miksi sisarukset ovat jääneet Saksaan?”

Taivaan lahja

Kerstin Kempker pitää kolmea kuukautta Wiepersdorfissa taivaan lahjana. Hän on voinut keskittyä toisen romaaninsa valmistelemiseen. Vuonna 2007 ilmestynyt esikoisromaani Die Betrogenen (Kitab 2007) kertoi vanhasta pariskunnasta. Nainen kuolee ja mies löytää hänen tavaroitaan tutkiessaan päiväkirjan, jota hän ei kuitenkaan avaa. Mies menee kihloihin nuoren tytön, Lenan, kanssa, joka lukee päiväkirjaa ja ymmärtää, että pariskunta on elänyt aina toisilleen vieraina.

”Kyse on Fremdbleibenista, joka on vastakohta Fremdgehen-verbille. Toisen romaanini, joka on työnimeltään Der Tote Punkt, päähenkilö on metrovartija, ja romaani tapahtuu kevätpäivän tasauksen aikaan yhden tunnin aikana. Vuotta aiemmin metrossa on tapahtunut onnettomuus, jota vartija ei ole pystynyt estämään. Siitä lähtien hän on elänyt valveen ja unen rajamailla.”

Kempker on ryhtynyt vapaaksi kirjailijaksi vasta vuonna 2002. Sitä ennen hän työskennellyt sosiaalityöntekijänä ”karkulaistalossa”, Weglaufhausissa. Taloon tulevat kriisiin joutuneet asunnottomat ihmiset, joilla ei ole psykiatrin diagnoosia.

Kempker on auttanut miestään Peter Lehmannia tämän Peter Lehmann Antipsychiathrieverlag –kustantamon töistä suhdetoiminnasta tekstien toimittamiseen ja markkinoimiseen. Hän on julkaissut useita antipsykiatriaa käsitteleviä tietokirjoja, muun muassa ensimmäisestä vuodesta Weglaufhausissa kertovan kirjan Flucht in die Werklichkeit – Das Berliner Weglaufhaus ja omaelämäkerrallisen, toivottomina tapauksina pidettyjen nuorten toipumisesta kertovan Mitgift – Notizen vom Verschwinden –kirjan (2000).

Wiepersdorf on hänen toinen oleskelustipendinsä. Ensimmäinen Sveitsin Willisaussa viime vuonna. Kempkerin sisar Birgit, joka on julkaissut tekstejä antologioissa, asuu Sveitsissä.

”En ole hyödyntänyt psykiatriaa proosassani ainakaan tietoisesti, kenties vain tietämättäni koomisissa henkilöhahmoissa.”

Kahden maan kansalainen

Stuttgartista Wiepersdorfiin ensimmäistä kertaa tullut Sudabeh Mohafez on saksalaisen äidin ja iranilaisen isän jälkeläisenä omaksunut kaksi kieltä ja kulttuuria, jotka näkyvät myös hänen novellikokoelmassaan Wüstenhimmel, Sternenhimmel (Arche Verlag 2004). Mohafez asui Teheranissa 15-vuotiaaksi asti, jolloin hän muutti Saksaan.

”En pidä integraatio-käsitteestä, koska se perustuu dominaatioon ja herruuteen ja ehdottaa, että on olemassa ”sisäinen” ja ”ulkoinen”. Minulla oli Saksan passi ja saksa oli äidinkieleni. Vaikeaa oli ainoastaan se, että minun tuntevan itseni edelleenkin iranilaiseksi ja maahanmuuttajaksi, eikä saksalaiseksi. Olen kuitenkin molempia, nimittäin iranilais-saksalainen, ja joidenkin on edelleen vaikea ymmärtää tätä.”

Kirjan aloittavassa ”Sediment”-kertomuksessa ollaan Berliinissä, mutta myös Iranissa, joka on päähenkilön mielessä Damâwand-kukkulaan liittyvine muistoineen. ”Das Haus” puolestaan valottaa perheen sisäistä väkivaltarakennetta. Mohafez on työskennellyt Berliinissä turvakodissa kaltoinkohdeltujen naisten ja lasten parissa; hän tietää, mistä puhuu. Myös ”Das Haus” –kertomuksessa esiintyy kaksoispaikallisuus; Teheranissakin on Kaiserpark.

”Wiepersdorfissa viimeistelin romaanini, joka ilmestyy ensi vuoden helmikuussa Dumont Verlagin julkaisemana. Lisäksi kirjoitan tekstiä koreografille, ja tanssiesityksen ensi-ilta on joulukuussa 2009. Minua työllistää myös teatteriprojekti, jonka ensi-ilta on helmikuussa 2009 Stuttgartissa.”

Rita Dahl



Kainalo

Kempkerin Wiepersdorfissa kirjoitettu lyhytproosapätkä:

Helluntaisunnuntai

Kalju 111:

Omapäinen, pistämätön kärpänen – vai onko se paarma – tarrautuu minuun tuntien ajaksi housuissani ja paidassani kyyhöttäen, selviytyy kaikista iskuista, ei anna rusentaa itseään, eikä Bettinan elämän surmata itseään, ei tukahduttaa itseään suudelmiin. Onko se menettänyt kuudennen jalkansa ja etsii myös mustia housujani? Lennän linnaan. Kathrin rutistaa siipikarjan ja tarkoittaa, että kärpänen haluaisi tulla kuvailluksi. Kylvyssä vangitsen kärpäsen vaaleansiniseen pyyhkeeseen, suljen oven, enkä käy suihkussa. Uneni on nimeltään kalju 111. En osaa muuttua yksitoistapäiseksi tuomariksi, mutta se tarkoittaa sananmukaisesti, että yhdeksän kättä liikkuu päässäni.


Helluntaimaanantai

Avaan käsipyyhkeen, laitan viinilasin väsyneen, ramman eläimen ylle, liu´utan Lukaksen ylisuuren näyttelykutsun SELECTillä sen alle, lasken kärpäsenraajat, niitä on kuusi, oikea takajalka siirtyy, lasken sormet muiden stipendiaattien kanssa, niitä on yhdeksän – Nicole, Rita, Sanna, Sudabeh, Peter, Martin, Marcus, Massum. Avaan ikkunan ja päästän ne vapaiksi.

julkaistu Kaltio 1/2010:ssä

Friday, February 19, 2010

Itämeren oopperahelmiä







Itämeren oopperahelmiä

Jules Massenet'n Werther sai Latvian kansallisoopperassa varsin perinteisen tulkinnan. Goethen tekstiin perustuva ooppera käynnistyi tanssiaiskohtauksella, jossa Werther tapaa ihastuttavan Charlotten, jolle hänen sydämensä alkaa sykkiä. Kohtauksen lopussa hän kuulee sydämensä valitun valitettavasti lupautuneen jo Albertille. Ensimmäisessä kohtauksessa esiteltävä porvaristalo toimii koko oopperan lavastuksena.

Espanjalainen tahtitenori Javier Moreno loisti Wertherin roolissa, ja Charlottea esittäneen Olga Jakovlejan ääni puhkesi täyteen kukkaansa kolmannessa näytöksessä, jossa Charlotte luki uudelleen Wertherin vanhoja kirjeitä hänelle ja tajusi nuorukaisen rakastuneen häneen. Werther saapuu paikalle ja ymmärtää myös Charlotten rakastavan häntä - mutta liian myöhään. Nuorukainen pyytää lainaksi Albertin pistooleja, koska hän on päättänyt kuolla.

Viimeisessä vaikuttavassa kohtauksessa Charlotte löytää kuolevan Wertherin, joka kirjaimellisesti menehtyy hänen käsivarsilleen. Wertheristä jäi vähän oppilastyömäinen olo: kaikkensa antavaa Morenoa lukuun ottamatta tuntui siltä, etteivät laulajat olleet päässeet kerryttämään tarpeeksi lavakokemustaan.

Kypsää oopperaa


Giuseppe Verdin Naamiaishuvit (Un Ballo in Maschera) vei kuitenkin koko potin. Kaikkien roolien esittäjät olivat erinomaisessa vedossa alusta loppuun ja se kuului suosionosoitusten määrässä: melkein jokainen aaria sai kaikuvat aplodit. Tämä selittyi sillä, että kaikkia roolia miehittivät kypsään ikään ehtineet ammattilaiset: georgialainen tenori Georgs Oniani Kustaa III:na, Samson Izjumovs Kreivi Anckarströminä ja Liene Kinča hänen vaimonaan Ameliana, johon myös Kustaa-kuningas on palavasti ihastunut. Ennustaja Ulrikan roolissa säihkyi mahtavaääninen dramaattinen mezzosopraano Ilona Bagele. Tanssiaiskohtausten puvut hehkuivat silkkiä, samettia ja muita arvokkaita materiaaleja.

Myös lavasteiden käyttö oli Verdin oopperassa luovempaa ja jätti kuulijalle tulkinnan varaa. Alun loisteliaasta, kullalla kimaltelevasta tanssiaissalista siirryttiin allegoriseen riippusiltaan, jota pitkin Ulrika saapui – rullatuoliin istutettuna. Samaisen sillan edessä hän lauloi kohtalokkaan aarian, jossa hän ennusti kuninkaan tappavan sen, joka puristaisi hänen kättään ensimmäisenä. Kuninkaan joukot siirtyivät taaksepäin; kukaan ei halunnut suorittaa kohtalokasta kädenpudistusta. Sen sijaan paikalle rynnännyt ja ennustuksesta tietämätön Anckarström, joka tarttuu reippaasti kuninkaan käteen. Ja puristaa.

Amelian ja Kustaa III:n vaikuttavan yhteisen kohtauksen taustalle oli loihdittu allegorinen maisema, joka koostui tuikkivista valoista kaukaisuudessa. Lavastus herätti henkiin mystisen latvialaisen luontouskonnon, jonka mukaan kuolleet ovat aina keskuudessamme, kuin etäisyydessä killuvat valot. Kujertelun keskeytti Anckarström salaliittolaisineen. Tässäkään oopperassa luvattomalle rakastajalle ei käynyt hyvin, kuten hyvin tiedämme.

Latvian kansallisoopperan vanha, arvokas oopperasali loi arvokkaat puitteet oopperakokemuksille. Myös laulajat olivat ehdottomia ammattilaisia, ja vaikka tuotantoihin ei olisikaan käytettävissä ehkä yhtä paljon rahaa kuin Suomen Kansallisoopperalla, nämä kaksi makupalaa eivät jääneet paljon jälkeen kotoisasta korkeasta laadusta. Sen mahdollistavat ilmeisesti yrityssponsorit, joita Latvian kansallisoopperalla on näkyy olevan useita kappaleita.

Rita Dahl

Latvian kansallisoopperan kevään ohjelma:

http://www.opera.lv/en/all-repertoire/

julkaistu Kulttuurivihkot 1/2010:ssä

Thursday, February 18, 2010

Houreenomaiset vuoret

Tärkeimpiä kotimaisia Brasilian ja Latinalaisen Amerikan kuvauksia on Olavi Paavolaisen Lähtö ja loitsu (Otava 1937). Nuori, kriittinen kirjailija ja intellektuelli kirjoitti sen suurten Eurooppa- ja Suomi-aiheisten kirjojensa Nykyaikaa etsimässä (Otava 1929), suomalaisen kulttuurielämän tunkkaisuutta ja sisäänpäin lämpiävyyttä kuvaavassa teoksessa Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (Otava 1932) ja Kolmannen valtakunnan vieraana (Otava 1938) jälkeen. Viimeksi mainitussa kirjassa Paavolainen analysoi kansallissosialismin ja arjalaisen rotuaatteen sisältöä ja vaikutusta sekä yksilötasolla että historiallisena ilmiönä kuuntelemalla Dichterhausissa oleskelleita erimaalaisia kollegoitaan ja osallistumalla Nürnbergin puoluepäiville. Siellä Paavolainen aisti ja koki elävästi tarkan koreografian, jonka avulla arjalainen rotumyytti, moderni teknologiahurmos ja menneen ajan mytologiat yhdistettiin mestarillisesti toisiinsa niin, että lopputulos vaikutti katsojiin hurmoksellisella tavalla.

Saksasta Paavolainen suunnisti Latinalaiseen Amerikkaan julistaen hylkäävänsä järjen ja kirjat ja hakeutuvansa kohti yksinkertaisia olotiloja, joissa suuret ideologiat, kuten kansallissosialismi, kommunismi ja psykoanalyysi eivät ole ainoita vastauksen tarjoajia. Lähtö ja loitsu –kirjassa matkataan pitkin ja poikin suurta mannerta. Paavolaisessa on jo matkaan lähtiessä aistimusten ja kokemusten metsästäjän lisäksi myös selkeä eksotiikankaipuu, johon Latinalainen Amerikka, ja erityisesti myös kaikkien merimiesten unelmoima Rio tuntuu olevan vastaus: ”Rio de Janeiro – tropiikin suurin ja maailman kaunein sekä paheellisin kaupunki… Suurkaupunki ja aarniometsä kietoutuvat täällä toisiinsa kuin kahden rakastavaisen jäsenet autuaimmassa hekumassa… Jo ensinnä nämä houreenomaiset vuoret, jotka ovat kuin humaltuneen jumalan oikkuja – jumalan, joka on ollut humaltunut rakkaudesta ja tahtonut lemmenhuumastaan juopuneena jättää kaikkialle miehuudenvoimansa tunnuksen!... Rion vuokra-autot ovat Rolls-Royceja ja Cadillaceja, mutta niiden taksat ovat niin yllättävän halvat, että moisen ruhtinaallisen kauneusilon kustantaminen ei pahastikaan koske kukkaroon… Päivisin Cobacabanan Avenida Atlantico on täynnä satoja autoja, joista uimapukuiset ihmiset, kauniit kuin nuoret tahitilaiset, laskeutuvat hiekalle.”

Cobacabanan ja Ipaneman rannoilla käyneenä voin todeta, että Paavolaisen kuvailema jumalihmisten laskeutuminen autoista maan kamaralle ei ole jokapäiväinen näky. Nämä jumalihmiset olivat jo rannalla, mitään taivaasta maahan laskeutumista ei tapahtunut. He esittelivät hyvin trimmattuja vartaloitaan joko rannalla rennosti lötköttäen tai vaihtoehtoisesti rantaviivaa pitkin kävellen, kerjäten huomiota ja katseita osakseen. Ulkoisen olemuksen arvostus näkyy konkreettisesti paitsi Rion rannoilla, myös esimerkiksi häiden arvostuksessa. Monet naimisiin menijät haluavat upeat, viimeisen päälle valmistellut prinsessahäät, joissa morsian loistaa kuin kiiltävälehtisten muotilehtien malli, eikä pariskunnan (oletetusti) miespuolinenkaan osapuoli jää paljon jälkeen tästä elämän ”huippukokemuksesta”. Tämä näkyy hääliikkeiden palveluiden suosiona. Termit, kuten autuas, juopunut, lempi, paheellisuus, houreenomainen, kertovat puolestaan Paavolaisen tavasta katsoa ”ihmeellistä” uutta mannerta. Se on täysromanttinen, hekumoivan matkustajan näkökulma.

Paavolais-lainauksen lopussa häivähtää myös aavistus aivan uusimman ajan uusliberalistisesta kulutusmatkaajasta, joka etsii ”huippukokemuksia” ja mahdollisimman suurta henkilökohtaista panos-hyötysuhdetta, jonka varjolla paikallisten elämää riistetään. On hämmästyttävää havaita, että utilitarismi ei ole ollut vierasta Paavolaisen kaltaisille sivistyneille kulttuurimatkailijoillekaan. Yhdistääkö meitä kaikkia taustasta riippumatta loppujen lopuksi vain yksi ja sama aate?

Paavolainen matkusti Latinalaisessa Amerikassa yhtä eksotiikannälkäisenä kuin nuori Mika Waltari aikoinaan Pariisin boheemeissa ympyröissä ja eksoottisia itämaita hänelle edustaneessa Turkissa. Lähtö ja loitsu on henkilökohtaisempi ja tunnustuksellisempi kuin moni Paavolaisen aiemmista teoksista. Pakeneminen ja matkustaminen olivat Paavolaiselle tapa pitää oma identiteettinsä kasassa ja yhtenäisenä. Vahvan keskiluokkaiselle Paavolaiselle erkaantuminen vanhasta ja monimutkaisista elämäntilanteista oli mahdollista vain matkustamalla.

Latinalaiseen Amerikkaan tehty kiertomatka herätti keski-ikäistyvässä kirjailijassa eroon ensimmäisen kerran myös hänessä piilevän, suuriin ideologioihin kyllästyneen anarkistin: ”Yksinkertaisen näkemisen taito on meiltä unohtunut. Vesi ei enää jaksa puhdistaa kristillis-intellektuaalisen kulttuurin kasvoja teeskentelyn vuosisataisista puuterikerroksista ja nykyisistä keinotekoisista nuorennusaineista. Niille on heitettävä rikkihappoa.”

Monday, February 15, 2010

Suomen johtava moralistikriitikko

Suomen johtava moralistikriitikko

Putte Wilhelmsson
Turmio ja perikato
Savukeidas 2009
320 ss.

Wilhelmsson tunnetaan kriitikkona, joka pitää oikeassa olemisesta. Sellaisena hän esittää itsensä myös esikoisesseekokoelmassaan. Tekstit ovat muun muassa Helsingin Sanomista hyllytettyjä esseitä, joissa hän sivaltaa teksteissään erityisen rankasti juuri kyseisen lehden muita kriitikoita, erityisesti Suvi Aholaa. Wilhelmssonin asenne on tuomaroiva: jo otsikko kertoo, mikä on kriitikon analyysi kirjallisuuskritiikin ja nykykirjallisuuden tilasta. Tosin otsikossa on itseironiaakin.

Wilhelmsson nostaa esiin kyllä todellisia huolenaiheita, kuten henkilön korostetun esille nostamisen sekä kritiikissä että kirjallisuudessa. Myös kirjallisuudentutkijoiden käsitteellinen itseensä käpertyminen on aiheellinen kritiikin kohde. Mutta ironisen purevia esseitä lukiessa herää usein kysymys, missä määrin esseisti tosiaan kantaa huolta itse huolenaiheesta? Onko kyseessä pikemminkin tarkoin suunniteltu ritariretki tiettyjä henkilöitä kohtaan? Sortuuko esseisti samaan henkilöimiseen, josta hän itse syyttää muita?

Esseisti näpäyttää nuijallaan muun muassa kirjailija Kjell Westötä ja Markku Pääskystä, jotka eivät hänen mielestään erota realismia modernismista. Fantasian ja realismin sekoittaminen toisiinsa on Wilhelmssonin mukaan toinen yleinen virhe. Edistyksellisinä esiintyvät fantastikot ovat hänen mielestään taantumuksellisia. Wilhelmsson havainnollistaa sekaannusta myös taidehistoriasta poimimiensa esimerkkien avulla. Wilhelssonin mukaan suomalaista nykyproosaa hallitsee Koulukunta, johon hän laskee kuuluviksi esimerkiksi Jari Tervon, Hannu Raittilan ja Juha Seppälän. Paradigma on edelleen realistinen, vaikka toista ehkä väitetään.

Suomen johtava moralistikriitikkoa ärsyttää kliseiden ja stereotypioiden käyttö kritiikeissä ja kirjallisuuspuheessa yleensä. Se onkin ikävää, mutta auttaako jatkuva sormella osoittaminen ja jatkuva kinastelu kirjailijoiden kanssa (Wilhelmsson listaa jokaisen palautteen antajan) asiaa?

Wilhelmsson esittelee ”Unabomberina” tunnetuksi tulleen ekoradikaali Ted Kapczynskin ja kansallissosialismin ihailija Leni Riefenstahlin esimerkkeinä länsimaisesta ääriajattelusta. Hänen mielestään on harhaluulo, että radikalismi olisi tyypillistä vain islamille. Wilhelmssonilla on esseissään aitoja huolenaiheita, mutta olisiko toive lempeämmästä ja kohteita säästävästä käsittelytavasta mahdollinen?

Rita Dahl

julkaistu KirjaIMen vuosikirjassa 2010 (kuten Sutis-kritiikki)

Sunday, February 14, 2010

Esitysten vallassa

Esitysten vallassa

Ville-Juhani Sutinen
Taikuri, joka sai yleisönsä katoamaan
Savukeidas 2009
459 ss.

Sutinen tajuaa ensimmäisen esseekokoelmansa alussa ajattelun vapauden alkaneen, kun hän on lopullisesti sulkenut yliopiston oven takanaan. Liian paljon tasapäistämistä on vähällä tuhota runoilijanalun ja hänen luontaisen anarkisminsa kokonaan. Ukrainasta hän löytää vapauden keitaan ja ”aitoa” sekä talouskasvua tavoittelevien länsimaiden vastakohdan, keinotekoisuuden tyyssijan, maan, jossa mikään ei vaikuta todelliselta ja jossa esseehenkilö etsii itseään usein sadan gramman vodkalasin ääreltä. Myös Valko-Venäjä edustaa Sutiselle paikkaa, jossa kaikki tehdään kulissien takana. Englanti on Sutisen mielestä länsimaiden sairauden tiivistymä, jossa ”puolivammaiset ja –aivottomat opiskelijat” (Sutisen tyyliä mukaillakseni) uppoavat turruttavaan mediahuumeeseen osaamatta ajatella omilla aivoillaan. Keskiverto saa uusintajansa.

Kirjan toisessa osassa Sutinen esittelee länsimaiseksi ”simulaatiokulttuuriksi” kutsumansa länsimaisen ”epätodellisuuden” huonoja seurauksia Pekka Auvisesta Facebookiin. Esittäminen ei kuitenkaan auta pakenemaan samuuden ahdistavaa pakkopaitaa. Sutisen ajatukset viihdeteollisuuden indoktrinoivasta luonteesta eivät ole uusia, 60-luvulla niitä esitti vasemmistolainen Herbert Marcuse ja uudempia kriitikoita on pilvin pimein Sutisenkin hyödyntämiin Paul Virilioon ja Slavoj Žižekiin. Taiteilijan vaativana tehtävänä on Sutisen mielestä paljastaa, ettei taikurilla – medialla – ole vaatteita.

Sutisen tyyli on yksityiskohdissa, tunnelmissa ja tapahtumissa viipyilevä ja niitä pitkittävä. Sutinen maalaa isolla pensselillä, mutta toisaalta ehkä viipyvyys on juuri sitä keinotekoisuutta ja itsenä olemista, jota Sutinen on lähtenyt vaikka Ukrainasta etsimään. Genre ei pysy yhtenä; välillä ollaan matkakuvailun puolella. Nopea pompahtelu tyylilajien välillä, hybridimuodot, ovat jo Sutisen runoista ja proosasta tuttua.

Kategorinen asetelma ihannoidun idän ja kammotun lännen välillä sekä takana olevan ajattelun keveys tekee esseistä makoisasta kuvailusta huolimatta hiukan hölliä. Kirjoittajalla on tietoa ja ajatuksia, mutta niiden hyödyntäminen jää välillä ikään kuin puolitiehen. Kirja ei olisi kärsinyt ankarammasta toimituksesta, karsimisesta ja kertaalleen tapahtuvasta uudelleenajattelusta. Kirjan moralistisena pohjajuonteena kulkeva oletus siitä, että ”me” kaikki olemme länsimaisen esittämishalukkuuden saastuttamia on ongelmallinen, koska on ihmisiä, jotka aidosti ovat tyytyväisiä rooliinsa, vaikka se olisikin kapea ja valheellinen.

Rita Dahl

julkaistu KirjaIMessa

Tuesday, February 09, 2010

Opinion of my book Life in Lagos in Russian translation by Georgian poet Zviad Ratiani

Dear Rita,

I've read your book several times and more and more enjoyed each time, but seriously! That's a kind of poetry I really love to read.

But what might be more important for you than my liking of poems is that translations are definitely good. It's a rare thing, especially in time being.

Most of the foreign poets I love I have read in Russian, they had really great tradition of translating of poetry, but unfortunately that tradition is almost lost. I more and more rarely like the Russian tranlations done during last 20 years. Don't know what's the reason. New generations of Russian translators are traying to make a standard Russian verse out of original and it is becoming a typical rule. But your book is really happy exclusion.

Having had read your poems in English and, besides, having some general ideas about modern European poetry (and what's more, knowing Russian perfectly), I am able to judge the quolity of translations and happy to tell you that they seem authentic.

I speak a lot about it but I really got a reason to be happy about your book and the way it is presented in Russian. A great deal of my own poems are translated into Russian but I can' stand to look at 60-70% of them. They are some sugary Russian verses having nothing to do with what I write or what I consider as a poetry at all. That's why when you told me you got book in Russian I was almost sure it'll be done the same way. I'm happy that the book appeared surprisingly good.

Zviad Ratiani

Georgian poet whom I met in Romanian Curtea de Arges -poetry festival. This is also an excellent opportunity to thank for the translator Paula Paasonen, who courageously took take of this almost impossible task, translating Finnish poetry into a very difficult language, Russian, with the help of the publisher, poet Lilia Kalaus. They were both responsible for the final outcome.

Thursday, February 04, 2010

Eira & Kyösti Rovaniemeltä

Hei!!

Kokeilen, löytyykö blogin kautta kadotettuja sukulaisia. Eli Kyösti ja Eira Rovaniemeltä, voisitteko olla yhteydessä, mikäli näette tämän ilmoituksen. Puh. 045-3104571 tai ritdahl@gmail.com. Minulla olisi kiireellistä asiaa, ja sukunimenne on päässyt unohtumaan.

Ich suchte nur nach einem Küss

Etsin vain yhtä suudelmaa

Etsin vain yhtä suudelmaa, käänsin
mantereet ylösalaisin sen vuoksi.
Muutuin vanhemmaksi
fyysinen ikäni oli nuori. Kykyni
erottaa aito teeskennellystä pysyi
huonona ja johti törmäyksiin
kovien elementtien kanssa. Putosin
kalliolta etsiessäni ikkunaa ihmiseen;
ikkunan sijasta kohtasin suljetun
ihmislihan, joka katsoi samaan aikaan
karsaasti ja haluten. Vetäydyin kauemmaksi
kulmaan, vaikka olin jo oikeastaan siellä.
Vieraissa kylissä koin aurinkoisia hetkiä
maalaisten kanssa. Oli kuin olisimme
paistaneet leipää yhdessä kyläuunissa ja
rakastaen jakaneet sen valmiina keskenämme.
Tämän muistan. Neonvalot
häikäisivät silmäni, eteeni käveli
jaloin olento, joka puhui jotain.
Mutta se puhui ohitseni ja eri äänellä
emmekä koskaan edes tunteneet
toisiamme, vaikka keskustelimme kyllä
useita kertoja kadulla. Asfaltin raoista
ilmestyi ihmeellisiä kukkia ja vanhenin
vaikka olin jo syntyessä vanha. Yritin
mennä eteenpäin, mutta keltaisella nauhalla
eristetyllä onnettomuuspaikalla tutkittiin
rikosta, ilmeisesti murhaa. On mahdollista
kuvitella toinen. On mahdollista kuvitella
hänet niin, että hän häviää kokonaan silmistä.
Voin kuvitella hänelle myös suun. Putosin.
Liian vaarallista. Jatkoin yhä, vaikka koko ruumis
tuntui turtuneelta ja kaikkeen väsyneeltä;
ikivanhalta nuoren ruumiilta. Mietin asentoja,
joita haudassa voi ottaa. Se ei johtanut mihinkään.
Jalkani olivat niin puutuneet kaikesta kävelystä
vieraissa kylissä, kaupungeissa, ja jatkuvasta
turhasta kuvittelusta. Käperryin yhä tiukemmin
täkkini sisälle ja katsoin harvemmin ulos.
Ostin tarpeellisen. Pysyin asunnossa. Unelmointi
lakkasi. En ollut koneessa kiinni, en enää edes muistanut
että sellaisia asioita olisi ollut olemassa. Sammutin
valot.



Ich suchte nur nach einem Kuss

Ich suchte nur nach einem Kuss, drehte
die Kontinente um deswegen.
Ich wurde älter,
physisch war ich jung. Meine Fähigkeit,
das Echte vom Vorgetäuschten zu unterscheiden
blieb schlecht und führte zu Kollisionen
mit harten Elementen. Ich stürzte
vom Fels, auf der Suche nach einem Fenster für einen Menschen;
statt einem Fenster begegnete ich verschlossenem
Menschenfleisch, das gleichzeitig scheel und lustvoll
schaute. Ich zog mich weiter zurück in die Ecke,
obwohl ich dort eigentlich schon war.
In fremden Dörfern erlebte ich sonnige Stunden
mit den Landleuten. Es war, als hätten wir zusammen
Brot im Dorfofen gebacken und es liebend zwischen uns geteilt.
Daran erinnere ich mich. Neonlichter
blendeten meine Augen, vor mich trat
ein edles Wesen, das etwas sagte.
Aber es sprach an mir vorbei und mit anderer Stimme,
und wir kannten uns nicht einmal,
obwohl wir uns mehrfach auf der Straße
unterhalten hatten. Aus den Spalten im Asphalt
tauchten wunderliche Blumen auf, und ich alterte,
obwohl ich von Geburt an alt war. Ich versuchte
weiterzugehen, aber an der mit gelbem Band abgesperrten
Unfallstelle wurde ein Verbrechen untersucht,
offensichtlich Mord. Es ist möglich,
sich den anderen vorzustellen. Es ist möglich, sich ihn so
vorzustellen, dass er vollkommen aus den Augen verschwindet.
Ich konnte mir auch einen Mund für ihn vorstellen. Ich fiel.
Zu gefährlich. Ich machte weiter, obwohl der ganze Körper
wie betäubt war und aller Dinge müde;
der Körper eines uralten jungen Menschen. Ich überlegte mir
Stellungen, die man im Grab einnehmen kann. Es führte zu nichts.
Meine Beine waren taub von all dem Gehen
durch fremde Dörfer, Städte und von den fortwährenden
sinnlosen Vorstellungen. Ich rollte mich immer fester
in meine Decke ein und schaute seltener hinaus.
Ich kaufte das Nötige. Blieb in der Wohnung. Das Träumen
hörte auf. Ich hing nicht mehr am Computer fest, erinnerte mich nicht einmal,
dass es so etwas gab. Ich löschte die Lichter.

(Aus dem Band Aiheita van Goghin korvasta – Motive zu van Goghs Ohr, Ankkuri 2009)

veröffentlicht im Federwelt #80

übersetzt von Stefan Moster

Monday, February 01, 2010

Kebnekajselta Kilimanjarolle

Kebnekajselta Kilimanjarolle

Jarmo Aalto, 65, on matkustanut moottorikelkalla, jäänmurtajalla ja vaeltanut vaativia tuntureita. Seuraavaksi hän aikoo kiivetä Kilimanjarolle.

Kisakallion urheiluopiston aulassa istuu pitkänhuiskea ja nuorekkaan oloinen mies musta salkku kädessään. On vaikea uskoa, että tämä iloinen ja tavallisesti liikkuva mies on aivoinvalidi, jonka ei pitänyt liikkua eikä puhua enää koskaan. Näin kuitenkin on.

Jarmo Aalto oli tulossa autolla kotiin marraskuisena yönä vuonna 1977, kun auto karkasi käsistä valtatie 25:llä Lohjan vesitornin kohdalla. Jarmo menetti liikuntakykynsä, palasi kotiin rullatuolissa ja puhekyvyttömänä. Lääkäreiden tulevaisuuden ennuste näytti huonolta: Jarmon ei pitänyt kävellä eikä puhuakaan koskaan. Tässä hän silti seisoo ja puhuu, ei kovin selvästi, mutta kuitenkin.

– Onnettomuudessa meni kaikki. Ajattelin, että nyt Jarmo voi olla vain nousujohteisella uralla. Päätin, että kävelen ja puhun vielä. Myöhemmin havahduin siihen, kuinka lihavalta ja onnettomalta näytin 50-vuotiskuvassani.

Jarmo oli onnettomuuteen joutuessaan 33-vuotias perheenisä, jolla oli vaimo ja kaksi pientä poikaa. Ilman perhettään ja ystäviensä tukea hän ei olisi noussut murheen suosta. Kuntoutustakin tarvittiin vuoden verran aktiivisesti.

Kuntouduttuaan ja opittuaan puhumaan Jarmo perheineen eli vaimoineen ja kaksine pienine poikineen päättivät asettua Sammattiin. Jarmoa työllisti perheen omakotitalon rakentaminen. Liikkuminen jatkui luonnollisesti, koska Jarmo oli harrastanut liikuntaa, muun muassa jalkapallon peluuta, jo ennen onnettomuuteen joutumistaan.

Kun talo oli saatu pystytettyä, Jarmo kehitti itselleen yrityksensä kautta uuden harrastuksen: hän ryhtyi kehittämään liikennepelejä, joissa opetettiin liikennekäyttäytymisen ohella paikallistietoutta. Jarmo sai aikaan Sammattia, Lohjaa, Uusimaata ja Suomea käsitteleviä pelejä.

Hyvällä hoitohenkilökunnalla, muun muassa sairaanhoitaja Pirkko Auvisella ja Jarmoa edelleen hoitavalla fysioterapeutti Maj-Kristine Lindgrenillä oli myös merkittävä osuus miehen kuntoutumiseen. Ilman heidän säännöllistä apuaan Jarmo ei juttelisi niin terveen oloisena kuin hän nyt tekee.

Varmasti urakassa on auttanut myös aimo annos sitä kuuluisaa suomalaista sisua ja positiivinen asenne. Arvojärjestyksen joutui miettimään kokonaan uusiksi. Ihmiset ja terveys nousivat yli muiden. Reilusta itseironiastakaan tuskin on ollut haittaa selviytymisessä.

– Minähän olen aivoinvalidi eli en tiedä, mitkä rajat ovat. Siksi ylitän niitä joka hetki, nytkin tätä haastattelua tehdessämme, Jarmo toteaa avoimesti hymyillen.

Rankat kokemukset varmasti kasvattavat ironian- ja huumorintajua. Onnettomuus on silti jättänyt häneen ikuisesti jälkensä: puhe on epäselvää. Kuulijalta edellytetään hyvin paljon kärsivällisyyttä, eikä sekään aina riitä. Joudun välillä kysymään, mitä Jarmo oikein tarkoitti. Usein ihmiset luulevat Jarmon olevan humalassa, mutta ensivaikutelmasta päästään yli kun he ovat kuunnelleet häntä kauemman aikaa.

Jarmo ei saa aina kysymyksen punaisesta langasta kiinni tai eksyy joskus vastauksessa hieman sivuraiteille. Silti hän jaksaa hymyillä ja olla positiivinen: tämä on taito, jonka Jarmolta voisivat ”terveetkin” oppia.

Rajojen ylittäjä

”Rajat on luotu rikottaviksi ja kuljettaviksi” on otsikoitu eräs Jarmosta kertova lehtijuttu. Tätä konkreettista rajanylitystä Jarmo on tehnyt vuodesta 2003 lähtien tekemällä fyysisesti vaativia matkoja muun muassa Pohjois-Suomeen. Matkoja on kertynyt parikymmentä ja niiden aikana Jarmolle on päässyt paikkoihin, joihin ovet eivät tavalliselle suomalaiselle avaudu.

Tukijoina ovat olleet alusta lähtien muun muassa Autoliitto ja Suomen rajavartiosto. Matkoja ovat vaihtelevasti sponsoroineet myös monet muut yritykset, julkinen sektori ja yksityishenkilöt.

- Ensimmäistä matkaa varten soitin rajavartioston johtajalle, joka antoi ymmärtää, että kyseessä oli ehkä liian suuri hanke heille. Hän kehotti minua soittamaan Lapin rajavartiostoon Mikko Kirjavaiselle, jonka kanssa teemme edelleen yhteistyötä.

Ensimmäiset kolme matkaa suuntautuivat Lohjalle, Rovaniemeen ja Lappiin Niiden pohjalta ilmestyi 3 matkaa – Lohja – Rovaniemi – Lappi –kirja, jossa matkanteosta kerrotaan tarinan ja kuvien avulla. Muutkin matkat ovat suuntautuneet erityisesti Pohjois-Suomeen raja-alueille.

– Ensimmäisellä matkallamme lähdimme matkaan Tammisaaresta veneellä. Päätimme mennä sinne kuumailmapallolla, mutta tulikin niin kova myrsky, että jouduimme odottamaan ja laskeutumaan eri paikkaan kuin suunnittelimme: Siuntioon kaurapeltoon. Tammisaaresta lähdimme purjehtimaan kohti kansallispuisto Rödjania ja matkan aikana tajusin, että purjehtijalta vaaditaan kokemusta. Rikoin myös apumoottorin käynnistysavaimen Porvoossa eli meillä oli reilusti aikaa kiertää kaupunkia. Kännykkäkamerani kuvat eivät onnistuneet, mutta onneksi sain lainaksi hyvän kameran.

Matkalla oli mukava useita kumppaneita, myös Jarmon Jaro-poika. Kommelluksia ei ole matkoilta puuttunut; jokaisella kerralla on sattunut vähintään joku yllätys. Jarmo on ylimitoittanut voimansa ja kuntonsa useasti. Jaro on ollut todistamassa tätä Oulangan-retkellä. Eräällä matkalla lumikengistä loppui puhti parikymmentä metriä ennen Karhutunturin huippua ja matkalaiset joutuivat aloittamaan nousun kohti huippua uudestaan. Yöpakkaset olivat koventaneet hanget, joilla pystyi kulkemaan lumikengillä keskipäivään asti. Oli kevät, karhujakin liikkui. Muutaman päivän päästä he olivat Pyhätunturilla, jossa porokoira Aku valjastettiin ahkiota vetämään. Myös kanoottimatka Oulankajoella oli varsinainen seikkailu Jarmon heiluessa puolelta toiselle kymmenen kilon rinkka selässa ja sanoessa ihmeellisellä sisukkuudella: ”Parikymmentä kilometriä on vielä pakko kävellä.”

Toisella matkalla matkalaiset lähtivät kävelemään Rovaniemeltä Napapiirille ja Santa Parkiin, jossa oli paikallinen lehdistö oli odottamassa tulijoita. Ensimmäinen 20 kilometrin pituinen etappi oli ylimitoitettu ja matkalaiset saivat opetella teltan pystyttämisen kantapään kautta. Syöminen oli päässyt matkan tiimellyksessä myös unohtumaan. Matkalaiset marssivat erehdyksessä kohti Sodankylää, vaikka Kemijärvelle olisi pitänyt mennä. Taukojen pitäminen alkoi sujua edetessä. Samoin suunnistaminen.

Yllätyksiä on tullut muillakin matkoilla.

– Eräällä Lapin-matkalla paljastui, että vene, jolla minun ja erään poromiehen piti mennä Tenojokea pitkin Angelista Nuorgamiin, oli täynnä vettä. Poromies väitti, että vene pitää vettä ja se nyt on vain ”turpoamassa”.

Moottorikelkkamatkalla Jarmo sai havaita, että Rovaniemellä käyty kurssi ei riittänyt kelkan ohjastamisen oppimiseen. Vauhti oli niin kovaa, että hänen piti siirtyä suosiolla kyyditettäväksi takapenkille. Kelkka meni omassa ohjauksessa päin puuta. Onnettomuus oli hyväkin asia, koska Jarmon tarkkaavaisuus olisi muuten voinut herpaantua, ja olisi voinut käydä paljon pahemminkin.

Itärajalle suuntautuneella matkalla Jarmo oli unohtanut hankkia viisumin etukäteen. Ymmärtäväiset virkailijat antoivat miehen piipahtaa rajalla ja kääntyä takaisin kohti kotia. Tarinoita keskeneräisestä varustautumisesta voisi jatkaa loputtomiin, mutta on parempi lukea ne ”naapurin tyttö” Tiina Martikaisen Jarmon 20 ensimmäisestä kuntoilu- ja elämysmatkasta koostamasta Shamaanitonttujarmo –kirjasta (Myllylahti 2008).

Tiukka kunto-ohjelma

Jarmo on Kisakallion urheiluopistolla nyt toista kertaa. Edellisellä kerralla hän oli täällä muutama viikko sitten kehon koostumusanalyysissä, jossa testaaja Mika Valavuori mittasi paino- ja rasvadiagnoosit. Arvot olivat kunnossa, ja parempi ollakin: mies aikoo kiivetä Kilimanjaron vuoristoon yli 6000 metrin korkeuteen 14 muun matkalaisen kanssa marraskuussa 2010. Muutaman viikon matkaa ei voi keskeyttää noin vain.

Eipä mies pahemmin erotu urheiluopiston aulassa liikkuvien, häntä monta vuosikymmentä nuorempien opiskelijoiden joukosta paljonkaan. Tiukka treeniohjelma on pitänyt eläkeikäisen miehen vetreänä ja ainakin 15 vuotta ikäistään nuoremman näköisenä. Valavuori kannustaa asiakastaan eteenpäin, koska ilman säännöllistä ja sinnikästä harjoittelua ei Kilimanjarolle kiivetä.

– Minulle ja muille matkustajille on laadittu kunto-ohjelma, joka jokainen noudattaa. Kunto-ohjelmamme on ihan kesy verrattuna viime vuoden Kebnekaisen matkaan, jonka jouduin jättämään kesken 1400 metrissä. Kilimanjaro on meidän kaikkien yhteinen haave.

Ruotsin korkeimmalle vuorelle Jarmon kanssa kiipesivät muun muassa entinen Lapin lennoston lentäjä, nykyinen matkailuyrittäjä Juhani Tupasela, Wennerstrandien pariskunta ja Lapin Kansan ex-päätoimittaja Heikki Tuomi-Nikula, jotka lähtevät myös yrittämään Kilimanjaron valloitusta. Jarmon kiipeäminen keskeytyi, koska maasto osoittautui liian vaativaksi. Elokuussa 2008 osittain valloitettu Kebnekaise oli harjoittelua tulevaa Kilimanjaron koitosta varten.

Nyt Jarmon Kilimanjaron-ohjelmaan kuuluu uintia ja kuntosalia kolmesti viikossa Lohjan kuntokeskuksessa. Hän käy läpi kymmenen laitetta salilla ja ui tunnin ajan. Ei mikään mitätön ohjelma edes normaalikuntoiselle ihmiselle.

Jarmon ja kumppaneiden Kilimanjaron matkan järjestäjänä toimii Olympia-matkatoimisto, eikä muita sponsoreita ole vielä tiedossa. Matkalle haetaan tukijoita osoitteessa shamaanitonttujarmo.com ja sivulta löytää myös Jarmoa ja hänen matkojaan koskevia uutisia . Merikapteeni Christian Wennerstrandin vaimo Mervi Wennerstrand kirjoittaa matkasta kirjan. Muita matkalle lähtijöitä ovat muun muassa Jarmon vaimo ja Tupaselan vaimo Lotta Sandvik.

Kaukoretkien opas Tari Kaukonen on käynyt kertomassa matkaseurueelle mitä tuleman pitää. Ankaran, hyvää peruskuntoa vaativan kiipeämisen lisäksi luvassa on paikalliseen kasvustoon ja asukkaisiin tutustumista.

Verkottumisen mestari

Jarmon puheessa vilisevät toimitus- ja pääjohtajat sekä päätoimittajat. Hän on verkottunut ilmeisen hyvin ympäri Suomea. Verkostoitumisesta kielii sekin, että monesta matkasta on tehty juttuja alueellisiin, maakunnalliseen ja valtakunnalliseen mediaan. Suhteita löytyy myös viranomaisiin ja valtakunnan tason poliitikoihin. Hän myös solmii suhteita lennossa. Nytkin Jarmo haluaisi tavata Kisakallion toimitusjohtajan, joka ei valitettavasti ole paikalla.

Heikki Tuomi-Nikula kirjoitti kokemuksesta Jarmon internetsivulle seuraavasti: ” Kun tutustuin hänen lähes parikymmentä vuotta sitten, hänestä ei meinannut saada millään selvää ja kävely oli kuin humalaisen hoipertelua. Ei Jarmo vieläkään mikään Lasse Viren tai Yrjö Kallinen ole, mutta hänen tahtonsa voittaa vaikeudet on uskomaton. Takana ovat liikennepelit, Lapin retket, Suomen kiertäminen ja kurkistus Kebnekaiselle. Mukaan on tarttunut kokemusta ja ystäviksi muuttuneita ihmisiä, jotka ovat voineet auttaa Jarmoa ja myös saada häneltä loputtomasti uskoa ja positiivista voimavaraa.”

Rita Dahl

julkaistu IT-Invalidityö 1/2010:ssä

Lahjomaton luovuus

Lahjomaton luovuus

Rita Dahl: Kuvanluojat. Kesuura 2009

Säpsähdyttävä teema, nuorena kuolleet taiteilijat, on saanut Rita Dahlista arvoisensa tulkin. Dahl kirjoittaa karusti karttaen sentimentaalisuutta. Hän tavoittaa elämästä sen arkiset ehdot, joita vasten kuvattujen henkilöiden erilaisuus, yksinäisyys ja nerokkuuskin korostuvat. Jokainen on ollut esseen arvoinen.

Valitut ovat eri ajoilta, erilaisia ja samanlaisia. Taidemaalari Magnus Enckell, symbolisti, Böcklinin sypressien ja joutsenten ihailija. Taidemaalari Vilho Lampi rajussa pohjoisessa värimaailmassaan, Reidar Särestöniemi samoin. Kalervo Palsa epätoivoisena uskovaisuuden ja yksinäisen seksuaalisuuden julistajana. Ilkka Lammi, nuorena kirkkaasti loistanut ja kuollut jo 24-vuotiaana..

Olli Lyytikäinen, ajaton dandy 60- ja 70-lukujen taideilmastossa ennakoimassa postmodernismia. Kaikki ovat miehiä. Monen kohdalla on homoseksuaalisuus ollut keskeinen trauma ja jopa itsemurhaan johtava kulkutie.

Kirja sisältää muutakin. Toisessa osassa on haastateltu 2000-luvun kotimaisia esikoisrunoilijoita Timo Hännikäisestä Juhana Vähäseen. Kolmannessa osassa haastatellaan kansainvälisiä kirjailijoita, ruotsalaista Carl-Johan Vallgrenia Visbyssä, afrikkalaista Mobolaji Adenubia Nigerian Lagoksessa, tai Helsingissä vierailevaa Amos Ozia kustantajan auditoriossa. Kirjailijanimiä on viisitoista, monesta maanosasta.

Lukija jää ihmettelemään, miksi nämä ovat samoissa kansissa. Osa haastatteluista on tehty silmätysten, osa ilmeisesti sähköpostissa. Sävy vaihtelee välittömästä muodolliseen.

Kirjan rakenteen kannalta tämä ei ole hyvä ratkaisu. Ensimmäinen vahva teema vesittyy. Sinänsä hyvä ajatus käsitellä taidemaalareita ja runoilijoita samassa kirjassa ”kuvanluojina” ei kanna loppuun saakka.

Nuorena kuolleiden taiteilijoiden jatkoksi on tehty tuokiokuvia ja tietoiskuja elävistä ja toimivista kirjailijoista. Haastattelut ovat lähellä nykyjournalismin tapaa esitellä kirjailijoita, heidän elämäänsä ja olosuhteitaan jo kirjallisuudesta sivussa.

Dahlin rehellinen tyyli, täsmällinen ja makeilusta vapaa, pelastaa silti tämänkin koosteen kirjaksi. Teksteihin on saatu ajankuvamaista dokumentaarisuutta. Luultavasti ne paranevat vanhetessaan.

Maria Laukka

julkaistu KirjaIN 1/2010:ssä