Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Thursday, January 28, 2010

Runo kulkee kuin veturi

Runo kulkee kuin veturi

Juha Kulmala
Emme ole dodo
Savukeidas 2009
62 ss.

Laitapuolen kulkijoiden ymmärtämisen, talouskasvun kiihdyttämisen ja sitä virkapyörässä edistävien kritisoiminen ovat tärkeä osa turkulaisen Kulmalan kolmannenkin runokokoelman eetosta. Jo edellinen kokoelma Mitä te odotatte? vakuutti, että Kulmala on varteenotettava uusi tulokas kantaaottavan, yhteiskunnallisen runouden alalla. Kantaaottavuutta tulee myös kokoelman otsikon kautta: dodo on ympäristönsuojelujärjestö ja Mauritiuksella elävä harvinainen lintulaji, ja ympäristön säilyttämiseen Kulmalakin uskoo, vaikkei se ole hänen ”ydinsanomansa”. ”Nyt on aika sammuttaa koneet ja kutoa itse” voisi olla Kulmalan kokoelman tiivistävä motto: talouskasvuun uskominen ei johda runoilijan mielestä muuta kuin vääränlaiseen metsään.

Kulmalan säilä ei osu pelkästään markkinatalouteen, vaan myös kommunismiin, mihin tahansa poliittiseen ideologiaan, joka rakentaa epäjumalankuvia. Globalisaation sivutuotetta ovat ylikansalliset viihdeohjelmat ja viihdyttävä media, jota Kulmala ampuu myös kovilla. Näiden runojen globalisaationvastustus muistuttaa Latinalaisen Amerikan runoilijoiden diktatuurikritiikkiä. Molemmat ovat eräänlaista totalitarismia hiukan eri muodoissa: toinen uskoo aseisiin, toinen pörssien maailmaa pyörittävään voimaan.

Kulmalan liehusäe on ängetty täyteen kuvia, joista jotkut ovat surrealistisia: ”kukkiin puhkeava hämähäkkiapina”. Mielleyhtymät juoksevat villisti pääministeristä klubilla vaativiin poikiin, joka tekee, mitä isommat pojat klubilla vaativat homehtuvaan huvilaan. Yleistunnelma on melankolinen, bluesahtava, Itä-Euroopan kolkot ravintolat ja niiden ankea tunnelma sopivat näiden runojen taustaympäristöksi.

Erikseen on mainittava hieno runosarja ”Persepolis”, jossa Persian muinainen pääkaupunki sijoittuu aidossa slaavilaisen runouden hengessä Pietariin. Muitakin mytologiaviittauksia esiintyy. Kulmalan runo kulkee kuin veturi. Käsissä on hänen tähän mennessä paras teoksensa.

Rita Dahl

julkaistu KirjaIN 1/2010:ssä

Ryhmien luvattu maa






Ryhmien maa

Kirjallisuusryhmillä on aina ollut vakaa asema virolaisessa kirjallisuudessa, vaikka vahvoja yksilöitäkin löytyy.

Elo Viiding, 35, siemailee ginitoniciaan ja puhuu eloisasti lempiaiheestaan, virolaisesta kirjallisuudesta tallinnalaisessa St. Patrickin pubissa yhdessä kirjailija Jan Kausin kanssa. Molemmat tuntevat toisensa pitkältä ajalta ja tekevät työtä kirjallisuuden hyväksi myös järjestöissä, esimerkiksi Saarikoski-seurassa. Juttu luistaa tuttujen kesken.

Viiding on runoilija jo kolmannessa polvessa: hänen isoisänsä Paul Viiding kuului Arbujad-ryhmään ja Jüri Üdi –pseudonyymillä oman nimensä lisäksi julkaissut isä Juhan Viiding oli edelleen Viron tunnetuimpia nykyrunoilijoita. Viiding debytoi varhaiskypsänä runoilijana jo 17-vuotiaana nimimerkillä Elo Vee. ja hän on julkaissut jo lähes kymmenen runokokoelmaa sekä kaksi proosateosta. Hänen runonsa ovat yhteiskuntakriittisiä ja hän on kehittänyt tehokkaita roolihahmoja, kuten Rosalinda Triiplan.

Elo Viiding on aina ollut runoilijana individualisti. Ehkä sukuperinnekin velvoittaa? Vai onko niinkään?

”En halua neuvotella toisten kanssa jostakin niin tärkeästä asiasta kuin oma tuotantoni. Lisäksi en kestäisi liian tiivistä yhdessäoloa toisten kanssa: tarvitsen myös yksinäisyyttä ja mahdollisuutta punnita omia ajatuksiani. Toisaalta olen aina välttänyt kirjallisia guruja, enkä ole löytänyt itselleni sopivaa ryhmää. Ystäväni ovat aina olleet enemmän muusikoita ja muiden alojen edustajia.”

Viidingin itsenäisyyteen on syynä myös hänen halunsa säilyttää vapaus kirjoittaa juuri niin monella eri tyylillä kuin hän haluaa. Suorapuheisten ja rehellisten runojen vastapainoksi hän on sijoittanut uusimpaan kokoelmaansa lyyrisiä tekstejä ja vähentänyt tuomitsevia tekstejä. Kriitikot ovat syyttäneet hänen runojaan liiasta tuomarin asenteesta.

”Ryhmät ovat keränneet puoleensa taiteilijoita, joilla on ollut yhteiset taiteelliset päämäärät ja tavoitteet. Arbujad-ryhmän mielestä taide oli sekä esteettisen että eettisen kasvun väline. He uskoivat myös yksilön riippumattomuuteen taiteilijana.”

Ryhmän jäsenistä Betti Alveria ja Heikki Talvikia syytettiin porvarillisuudesta. Alver vaikeni moniksi vuosikymmeniksi ja hänen miehensä kuoli Siperiassa vankileirillä.

Ensimmäisen varsinaisen kirjallisen ryhmän Noor-Eestin perusti vuonna 1905 Gustav Suits. Ryhmä oli tyytymätön aikakauden kirjallisuuteen ja alkoi julkaista albumeja ja Noor-Eesti- ja Vaba Sõna –aikakauslehtiä. Ryhmään kuului kirjailijoiden lisäksi muuta älymystöä: asianajajia, lääkäreitä ja ylioppilaita. Ryhmä muita voimahahmoja olivat Suitsin lisäksi Friedebert Tuglas, Willem Grünthal ja Henrik Visnapuu. Tunnuslauseena oli: ”Enemmän kulttuuria! Enemmän eurooppalaista kulttuuria!”

”He tekivät yhteistyötä muun muassa kuvataiteilijoiden Konrad Mäen ja Nikolai Triigin kanssa ja auttoivat kansallisrunoilijaamme Juhan Liiviä, jonka mielenterveys rakoili. Noor-Eestille tärkeintä oli luomisen ilo, ja he halusivat kohottaa virolaiset orjakansasta sivistyneiksi kaupunkilaisiksi. Heillä oli yleviä päämääriä.”

Ei samanlaisia tavoitteita

Nuorten virolaiskirjailijoiden ryhmillä ei ole enää samanlaisia sosiaalisia ja poliittisia tavoitteita kuin vuosisadan vaihteen kirjailijaryhmillä. Tallinna Noored Tegijad (TNT), Õigem Valem ja tarttolaiset Erakkond sekä NAK ovat ryhmistä tärkeimpiä.

”Viimeaikaiset ryhmät ovat ystäväpiirejä, joiden jäsenillä on yhteinen kieli ja yhteiset tavoitteet, mutta niitä ei korosteta eikä niistä tule kiistoja kuten aikoinaan. Niillä ei ole myöskään sivistyksellisiä tavoitteita, mikä on huono asia, koska nuoret kirjailijat eivät seuraa tarpeeksi maailmankirjallisuutta ja omaksu omaan kieleensä sopivimpia vaikutteita”, Viiding analysoi.

Jan Kaus, 37, kuuluu virolaisen kirjallisuuden nuoren polven johtaviin prosaisteihin. Romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja esseekokoelman julkaissut Kaus on ehtinyt toimia Viron kirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 2004-2007. Kaus on myös yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija, joka tutkii virolaista siirtymäyhteiskuntaa myös sen varjopuolien ja syrjään sysäämien yksilöiden kautta. Hän toimittaa Sirp-kulttuurilehteä, johon Viiding kirjoittaa. Virolaiset kulttuuripiirit ovat yhtä pienet kuin Suomessa. Kun tekijöitä ei ole paljon, samat tekijät vaikuttavat monessa paikassa.

Kaus on Õigem Valemin jäsen. Ryhmään kuulu(i)vat hänen lisäkseen Fagira D Morti, Juku-Kalle Raid ja Kalju Kruusa. Ryhmä on pieni, mutta sekä Janin että Elon mielestä pienuudestaan huolimatta aatteellisesti sitäkin merkittävämpi.

”Olin Õigem Valemin ensiesiintymisessä joulukuussa 1998. Ryhmä oli kiinnostavampi ja tiiviimpi kuin muut virolaisryhmät. Tekstit olivat vuorovaikutuksessa yleisön kanssa”, muistelee Viiding.

”Meitä alettiin kutsua bändiksi ja meistä tehtiin juttuja, joissa istuimme kylpyammeessa veden alla shamppanjalasit kädessä. Kolme meistä teki myös toimittajan töitä. Kyseessä oli myös osittain meidän PR-kampanjamme”, Kaus pohtii.

Helpompi lyödä läpi

TNT:hen ja Õigem Valemiin kuulunut Kalju Kruusa oli eräänlainen keskushahmo. Kruusa kääntää muun muassa japanin-, englannin-, suomen-, ranskan- ja italiankielistä runoutta viroksi eli hän kuuluu virolaisen nuoren runon kansainvälisemmin suuntautuneisiin kirjailijoihin.

Viidingin mielestä nuoressa virolaisessa kirjallisuudessa on liikaa narsismia, joka saa kirjoittajat keskittymään omiin tunteisiin.

”Ryhmissä on kuitenkin helpompaa lyödä läpi. Ne julkaisevat albumeja, joissa on jäsenten tekstejä. On vaikeampaa olla yksin ja seisoa omien sanojensa takana. Ryhmän jäsenillä on toistensa tuki ja kriitikotkaan eivät kohtele heitä niin julmasti. Minua kuitenkin huolestuttaa jos jengihenki on niin voimakas, että se estää yksilön kehittymisen”, Viiding uskoo.

Ryhmissäkin on silti omat jääräpäänsä ja oman tiensä kulkijat.

”Hermeettisyydestään ja kielipeleistään tunnettu Erakkond, josta on tullut monia merkittäviä vaikuttajia nuoreen kirjallisuuteen, oli suunnittelemassa Harakkiri-antologiaa. Kristiina Ehin kieltäytyi osallistumasta antologiaan, koska sen nimi viittasi itsemurhaan”, muistelee Kaus.

Lahjakas runoilija ja kirjallisuustieteilijä Aare Pilv ja merkittävä nuori prosaisti Mehis Heinsaar ovat molemmat Erakkondin tunnetuimpia jäseniä. TNT:n voimahahmoihin kuuluivat Jürgen Rooste ja Wimberg, joiden varjoon muut tekijät jäivät. NAK on myös ryhmistä ainoa, jonka jatkuvuus näyttää varmalta. Ryhmässä kasvaa monia nuoria lahjakkaita tekijöitä.

”NAK oli minusta kirjallisuuselämän kannalta kiinnostavin. Heillä on vahva imago ja vaikka he ovat kaikki itsenäisiä runoilijoita ja prosaisteja, toisiaan tavatessaan he alkavat aina puhua NAKista. NAKilaiset matkustavat ympäri Viroa, harrastavat kansanomaista huumoria, soittavat musiikkia, juovat ja pitävät hauskaa yhdessä”, Kaus toteaa.

Varjoja paratiisissa

Sekä Viiding että Kaus pitävät virolaisen kirjallisuusjärjestelmän varjopuolena sitä, että julkaiseminen on hieman liian helppoa eikä kirjoja toimiteta tarpeeksi. Kulturkapitaal tukee julkaisemista taloudellisesti ja pieniä kustantamoita on paljon.

”Toisaalta en haluaisi sellaistakaan järjestelmää kuin Suomessa on suurissa kustantamoissa, joiden takia runoilija voi joutua odottamaan julkaisua viisi vuotta”, Viiding tunnustaa.

Kaus ja Viiding kertovat omista kustannustoimittajakokemuksistaan. Kaus on lykännyt uusimman romaaninsa ilmestymistä puolella vuodella saatuaan palautetta eräältä vanhan polven kustannustoimittajalta. Hän ymmärsi, että tarvitsee jonkun kommentaattorin.

”Muistan lukeneeni eräästä antologiasta tekstin, joka alkoi: ”Puun oksa räjähti takanani. Nukkuva lintuparvi lähti lentoon.” Kuinka oksa voi räjähtää? Entä miten nukkuva lintu lentää?”, kysyy Kaus tekstin loogisuuden perään.

Viidingin mielestä ”nukkuva lintuparvi” kuulostaa kiinnostavalta uuspoeettiselta metaforalta, eikä hän kysele kuvan järjen ja loogisuuden perään.

”Olisi tarvetta ajattelutavan muutokselle. Elämä Virossa on liian kiireistä, eikä suuria romaaneita ilmesty, koska harva jaksaa sitoutua neljäksi tai viideksi vuodeksi sellaisen kirjoittamiseen. Kirjallisuuden ei anneta kypsyä tarpeeksi kauan. Itse haluan antaa itselleni riittävästi aikaa. Kirjoittaminen on hitauden löytämistä, kiirehtimistä hitaasti”, Kaus tiivistää.

Rita Dahl

julkaistu KirjaIN 1/2010:ssä

Friday, January 22, 2010

Poliittisen korrektiuden vuosisata




Poliittisen korrektiuden vuosisata

Alkuvuoden kovin mediakohu nousi, kun Iltalehden kolumnisti Kaarina Hazard kirjoitti kärjekkään tekstin, jossa hän kritisoi kohulehdistön tapaa ihannoida oman käden kautta menehtyneen Tony Halmeen väkivallan ja huumesekoilujen värittämää hahmoa. Hazardin kolumni poiki toista sataa valitusta Julkisen sanan neuvostolle sekä tutkintapyyntöjä poliisille. Kolumnisti itse joutui tällä viikolla pyytämään yleisöltään anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa.

Kirjailija ja vapaa toimittaja Rita Dahl on perehtynyt laajasti sananvapauden ongelmakenttään. Dahlilta ilmestyi viime vuonna Suomettunut sananvapaus -niminen tietokirja, jossa hän luo laajan katsauksen sananvapauden nykytilaan sekä Suomessa että ulkomailla.

— Monenlaisia arkoja puheenaiheita on olemassa niin pohjoisessa kuin etelässä. Ennustan, että 2000-luvusta tulee poliittisen korrektiuden ja sananvapauden kannalta kaikkein huolestuttavin vuosisata, ellei jopa uusi pimeä keskiaika, pohtii Dahl, joka on toiminut muun muassa kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PENin varapuheenjohtajana vuosina 2006-2008.

Rita Dahl korostaa, että hän ei halua sananvapauden ja ilmaisun oikeuksien suhteen olla minkään sortin fundamentalisti.

— Haluan ymmärtää monia kantoja. Sananvapausasioissa ei ole vain yhtä, oikeaa näkökulmaa.

Poliittisen korrektiuden vaara

Rita Dahlin mukaan Suomessa sananvapautta rajoittaa ennen kaikkea poliittinen korrektius: jos haluaa säilyttää asemansa ja uskottavuutensa, on tietyistä asioista oltava tiettyä mieltä.

Esimerkiksi helsinkiläisen maahanmuuttovastaisilla mielipiteillään ratsastavan Jussi Halla-ahon blogikirjoituksestaan saama tuomio uskonrauhan rikkomisesta on Dahlin mielestä osuva osoitus tästä ilmiöstä. Hänen mukaansa on oireellista, että jopa sananvapautta muuten puolustavat järjestöt olivat valmiit tuomitsemaan Halla-ahon mielipiteet.

— Euroopan Ihmisoikeussopimuksessakin todetaan, että rankka poliittinen ja uskonnollinen kritiikki on sallittua. Esimerkiksi valtioita ja hallituksia on voitava kritisoida rankasti, ja myös poliittisen satiirin pitää olla mahdollista. Yhteiskunnan ”eliitti” itse on valmis suomettumaan ja rajoittamaan sananvapautta – tämä havaittiin juuri Halla-ahon tapauksessa ja esimerkiksi Tanskassa, jossa kuvantekijät ovat ryhtyneet automaattiseen itsesensuuriin, sanoo Dahl.

Hän viittaa Tanskassa syyskuussa 2005 nousseeseen Muhammed-pilakuvajupakkaan, jossa Jyllands-Postenissa julkaistut Islamin profeetan karikatyyrit saivat muslimimaailmassa aikaan protesteja ja tappouhkauksia piirtäjälle.

Arat aiheet

Tuntuukin siltä, että 1960-luvun henki Hannu Salaman jumalanpilkkasyytteineen on saamassa Suomessa jatkoa 2000-luvulla – ja että sensorit, sananvapauden suomettajat, istuvat yllättävillä tahoilla.

Rita Dahlin mukaan poliittista korrektiutta pidetään yllä muun muassa "uskontojen välisen dialogin edistämisen" valeargumentin avulla. Myös tietyt muut erityisen herkät aiheet, kuten lapsipornografia, ovat potentiaalisia tarttumapintoja tulevaisuuden sensuurille.

— Kansa vaatii tiukkasanaisten mediakriitikoiden päätä pölkylle Suomessa, ja islamilaisissa maissa kuka tahansa saa haastaa kirjailijan oikeuteen, jos hänen sanojaan tulkitaan Koraanin vastaisiksi. Populismi on levinnyt myös poliittisen ylätason vaikuttajien joukkoon, jotka yksityisyyteensä vedoten haluavat pimittää arkaluontoiset tekonsa.

Dahlin mielestä myös kansa tai siis kuka tahansa meistä voi olla potentiaalinen tulevaisuuden sensori niin heikkenevän medialukutaidon ja erilaisten ääriryhmien lännessä kuin myös kehittyvissä maissa.

— Toisaalta joillakin kansalaisilla on taipumus vedota sananvapauteen henkilökohtaisia solvauksia ja loukkauksia oikeuttaessaan. Minusta nämä eivät ole kuitenkaan oikeanlaista sananvapauden käyttöä. Normaalin käytösetiketin pitäisi ohjata ihmisiä tässä asiassa. Kun asiasta kyseisille henkilöille huomauttaa, saa yleensä "sananvapauden rajoittajan" leiman otsaansa, vaikka siitähän ei ole kyse.
Julkkisten yksityisyys on tietenkin laajemmin julkisuuden riistaa, jos asialla on merkitystä yhteiskunnallisen aseman hoitamisen kannalta. Matti Vanhanenkin voidaan Dahlin mielestä nähdä eräänlaisena potentiaalisena poliittisen ylätason sensorina, joka asemaansa vedoten yrittää vähätellä omia töppäilyjään.

— Meillä on myös monenlaista pinnanalaista korruptiota, kuten vaalirahoitusskandaali ja muut sen sellaiset osoittivat. Emme ole mikään ihannemaa ja demokratian kehto, toteaa Dahl.

Vertaileva näkökulma sananvapauteen

Suomettunut sananvapaus -kirjassaan Rita Dahl tarjoaa vertailevaa näkökulmaa sananvapauteen ja sensuuriin eri puolilla maailmaa. Sananvapauden tila vaihtelee suuresti yhteiskunnasta riippuen. Perusturvallisuus ja sananvapaus kytkeytyvät saumattomasti toisiinsa.

— Täytyy aina muistaa, että sananvapauteen vaikuttavat historiallinen, poliittinen ja taloudellinen tausta. Voimme vaatia samanlaisia, universaaleja sananvapauden kriteerejä, mutta niitä on vaikeampi saavuttaa maissa, joissa yhteiskunnan perusinfrastruktuuri ei ole kunnossa.

Esimerkiksi itänaapurissamme Venäjällä on kansalaisyhteiskunta monella tapaa suitsittu ja uhattu.

— Venäjällä sensuuri on poliittiseen ja taloudelliseen järjestelmään sisäänrakennettua. Toisaalta yhtä hyvin sananvapauden rajoittaminen voi Suomessakin olla rakenteellista. Ylipäätään politiikka ja talous ovat aina vaikuttavia mekanismeja. Suuryhtiöiden valta niin länsimaissa kuin Venäjällä on merkittävä sensuurin aiheuttaja, pohtii Dahl. Median omistamisen keskittyminen vaikeuttaa vaihtoehtoisten näkökantojen esilletuontia niin Venäjällä kuin esimerkiksi Italiassakin.

Moninainen neokolonialismi

Neokolonialismi, rakenteellinen epätasa-arvo rikkaiden länsimaiden ja köyhien kehitysmaiden välillä, on Dahlin mukaan merkittävä välineellinen syy sananvapauden ja ihmisoikeuksien heikentymiselle entisestäänkin totalitaristisissa maissa.

— Tähän epätasa-arvon ylläpitämiseen osallistuvat niin suuryritykset kuin hallitukset. Esimerkiksi Nigerian suistomaan öljykriisissä suuryhtiöitä tukee hallitus. Brasiliassa selluyhtiöt saavat palveluita lahjuksia vastaan ja järjestävät poliisit pamputtamaan maattomia.

Näkyvissä on onneksi positiivistakin kehitystä.

— Brasiliassa Stora Ensoa vastaan on nostettu useita oikeusjuttuja koskien maakauppoja ja lahjontaa. Paikallinen hallitus on toivottavasti tajuamassa, että se ei voi osallistua suuryritysten häikäilemättömän tuloksentahkoamisen väkivaltaiseen tukemiseen. Tätä vastaan taisteleminen kriittisen, tutkivan journalismin ja tutkimuksen avulla on kriittisen älymystön - ja meidän kaikkien - tehtävä.

Luovan työntekijän oikeudet vaarassa

Kirjallisuutta ja yhteiskuntatieteitä opiskellut Rita Dahl on kaksinkertainen maisteri. Tietokirjallisuuden lisäksi hän on julkaissut runoutta, ja suunnitelmissa on esikoisromaanin ohella esseekokoelma poetiikasta ja politiikasta.

Kirjailijan kapeaa toimeentuloa Dahl täydentää freelance-toimittajan hommilla. Hän on kirjoittanut erikoisaloistaan, sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista. Dahl arvelee, että monelle julkaisulle hänen kiinnostuksen kohteensa tuppaavat tosin olemaan liian vakavia: viihteellisemmille jutuille olisi enemmän kysyntää.

Toimeentuloon ja myös sananvapauteen liittyen Dahl on huolissaan luovan työn tekijänoikeuksista, joita työnantaja havittelee kiivaasti itselleen. Hän muistuttaa, että jatkuva toimittajien tehokkuuden vaatiminen on myös eräänlainen sensuurin muoto, kun journalisteille ei jätetä mahdollisuuksia tehdä työtään kunnolla.

– Toisaalta olen tietoinen siitä, että on tavallaan kaksinaismoralistista olla huolissaan luovan työn tekijöiden oikeuksista, kun muistaa, että kehitysmaissa ihmiset harvemmin ovat edes kuulleet käsiteparista työntekijän oikeudet.

Verkko runouden apuvälineenä

Dahl on aina myös ollut kiinnostunut uudesta teknologiasta ja jakelukanavista. Verkkoblogin pitäminen on hänen mielestään mainio tapa kokeilla erilaisia tapoja kirjoittaa. Hän on tehnyt runoutta myös Internetin hakukone Googlen avulla. Vuonna 2007 ilmestynyt Aforismien aika -kokoelmaan sisältyy pitkä runo, joka koostuu netistä haetuista ja Dahlin editoimista tekstinpätkistä. Hän pitää menetelmää demokraattisena tapana tehdä runoutta.

— Esikoisrunokokoelmani oli modernistinen ja pelkistetty. Pelkäsin, että minut luokitellaan tiettyyn muottiin ja halusin tehdä täysin toisenlaisen teoksen. Google-runoudessa on vyöryvyyttä ja assosiaatioiden yllätyksellisyyttä, kertoo Dahl.

Hän on kokeillut tarvepainatukseen (Publish On Demand, POD) perustuvia pienkustantamoja. Tarvepainatuksessa kirjaa voidaan painaa kustannustehokkaasti ja nopeasti pieniäkin määriä. Kyse on myös antikapitalistisesta tuotantotavasta: yhtään ylimääräisiä kirjoja ei tuoteta hyllyihin turhaan seisomaan. Metodi on kasvattanut suosiotaan omakustanteisten ja erilaisten pienpainatteiden parissa.
Dahlin mukaan POD on hyvä väylä saada moniäänisyyttä suomalaiseen runouteen.

— Suurissa ja keskisuurissa kustantamoissa on samat portinvartijat, joilla on vuodesta toiseen sama maku ja joiden ohi on vaikea saada runoutta julkaistua, sanoo Dahl.




Rita Dahlin tuotanto:

Kun luulet olevasi yksin –runokokoelma, Loki-Kirjat 2004
Aforismien aika -runokokoelma, PoEsia 2007
Tuhansien portaiden lumo –kulttuurikierroksia Portugalissa, Avain 2007
(toim.) Keski-Aasian naiskirjailija-antologia Kyltymätön uuni, Like 2007
Elämää Lagoksessa -runokokoelma, ntamo 2008
Kuvanluojat - kokoelma artikkeleita nuorena kuolleista suomalaisista kuvataiteilijalegendoista, nuorista suomalaisista runoilijoista ja ulkomaisista kirjailijoista, Kesuura 2009
Aiheita van Goghin korvasta –runokokoelma, Ankkuri 2009
Suomettunut sananvapaus –tietokirja/pamfletti, Multikustannus/Erottaja-sarja 2009



Kirjailijana kosmopoliitti


Rita Dahlia voi pitää poikkeuksellisen kansainvälisenä suomalaisena kirjoittajana. Hänen yksittäisiä runojaan on käännetty kaiken kaikkiaan kymmenelle kielelle. Vastikään ilmestyi Kazakstanissa venäjänkielinen runokokoelma.

Dahl on kiertänyt maailmaa kirjailijoiden kokouksissa sekä erilaisissa tapahtumissa ja festivaaleilla. Hänen mukaansa tapahtumat ovat hyvä tapa verkostoitua ja hankkia kansainvälisiä kontakteja.

Matkat ovat tuottaneet monia yhteistyöideoita ja projekteja. Mukaan mahtuu myös ainutlaatuisia kokemuksia.

Dahl kertoo muun muassa, miten hän esiintyi Nigeriassa NTA-kanavan suositussa aamushow'ssa, jota seuraa parhaimmillaan 30 miljoonaa ihmistä.

— Minulla oli UNIFEMin "No women left behind" -paita päällä ja puhuin naisten emansipaation tärkeydestä koko yhteisölle. Kerroin, kuinka naiset ovat olleet rakentamassa kansakuntaa Suomessa ja toimivat politiikassa, taiteessa ja taloudessa. Lopuksi paiskasin rempseästi kättä ohjelman naisjuontajan kanssa. Vielä vuoden lähetyksen jälkeen törmäsin Manchesterissa eräässä British Councilin seminaarissa asianajajaan, joka muisti esiintymiseni kyseisessä show'ssa, selostaa Rita Dahl.

Marko Korvela

julkaistu Tiedonantajassa 22.1.2010

Tuesday, January 19, 2010

Vapaudesta ja vatsavaivoista

Vapaudesta ja vatsavaivoista

• Rita Dahl: Kuvanluojat. Nuorena kuolleet kuvataiteilijat, 2000-luvun esikoisrunoilijat ja koko pallon kirjailijat. Kesuura 2009, 192 s.

Vuosi sitten kirjailijoiden ja toimittajien sananvapausjärjestö PENin Suomen osastossa riideltiin Venezuelasta ja Venäjästä, tai ainakin siitä, minkä maanosan ongelmiin huomiota pitäisi kiinnittää.

Ilmassa lentäneistä loukkauksista ainakin muutama, kuten ”järjestögangsteri” ja ”militantti grafomaani”, taisi mennä varapuheenjohtaja Rita Dahlin suuntaan. Dahlin uudesta artikkelikokoelmasta Kuvanluojat ei kuitenkaan suoraan käy ilmi, että hänellä olisi taipumusta näin kuvattuun tunteen paloon.

Tekstit ovat niukan journalistisia, vaikka toimittamistyön ohella runoutta kääntäneen ja kirjoittaneen Dahlin luulisi sortuvan värikkäämpään ilmaisuun.

Tämä oli kehu. Tässä tulee moite. Kuvanluojissa esiteltyjä maalareita ja kirjailijoita yhdistävä lanka jää juuri niin ohueksi kuin esipuhe varoittaa. Taidemaussa jotenkin sivuutetut tai yhteiskunnan arvoissa jotenkin syrjässä olevat taiteilijat ovat laaja ja liukas maali, kuin heittäisi tikkaa vanhalla korttipakalla. Varmasti osuu, mutta vähän tarttuu.

Heti ensimmäiset tekstit Magnus Enckelistä (1870–1925) ja Vilho Lammesta (1898–1936), kahdesta Turun taidemuseon vieraille tutusta maalarista, ovat tästä kelpo esimerkki.

Enckelistä kerrotaan aikalaisaatteiden valossa, ikään kuin hän olisi viettänyt lähinnä hengenelämää. Homouteen viitataan nykypäivän taidepuheen kaikkein siveimmällä ilmaisulla, ajan ”virallisella heteronormisuudella”, joka vierasti maalausten mieserotiikkaa.

Myös Lampi saa luettelomaisen kuvauksen, johon on tosin löydetty tehokas loppunousu Lammen entisen italianopettajan puheenvuorosta: ”Hänellä oli ilmeisesti sisällään valtava platonisen kauneuden maailma, jota kukaan hänen jokapäiväisessä ympäristössään ei nähnyt. Hän oli yksin ja kärsi.”

Juuri tällainen taiteilijaelämäkerta on monesta yhteydestä tuttu, eikä ilmeisesti edes epäajankohtainen.

Myös nuoriin ekokatastrofia ennustaviin nykyrunoilijoihin kuuluvasta Timo Hännikäisestä kerrotaan, että hän on entinen maalaispoika Helsingissä, jonka yliopisto-opinnot ja naisasiat eivät ole oikein sujuneet. Tästä tai muuta syystä pääkaupunki ympärillä alkoikin näyttää ”nousukasmaiselta metropolilta”, Dahl kirjoittaa, mikä sanavalintana saa Hännikäisen kuulostaman Juhani Aholta tai muulta menneen maailman kulttuurihaamulta.

Romantiikan aikakausi ympäristön kuihduttamine passioineen ei sitä paitsi ole vain kotimaisen kirjallisuuden vitsaus. Ympärillä kuviteltavat tuhon enteet kutkuttavat myös ruotsalaista Carl-Johan Vallgrenia , jolle Dahlin mukaan ”Berliini on kuin Baabel”.

Pientä perspektiiviä länsimaisten arvojen rappioon ja tekopyhyyteen tarjoaa vaikkapa mielipidevainotun Nawal el Saadawin haastattelu. Siinä missä toinen messuaa, ettei Ruotsissa ole ”todellista vapautta”, toinen kertoo millaista oli todellinen vankeus Egyptissä.

Rinnastus ei herätä ajattelemaan, että meillä pohjoismaissa kaikki on sittenkin hyvin. Ei sellainen itsetyytyväisyys sovi demokratiaan. Sen sijaan se pakottaa miettimään miten pitkälle nuori nykykirjailija on valmis metaforisoimaan ”todellisen” ja ”vapauden” kaltaisia peruskäsitteitä, jotta saisi niistä vaikuttavamman kuvauksen omille vatsavaivoilleen.

PUTTE WILHELMSSON

julkaistu Turun Sanomiassa 18.1.2010

Wednesday, January 13, 2010

O monológo inexistente: poesia finlandesa (jóvem) hóje

O MONÓLOGO INEXISTENTE: POESIA FINLANDESA HOJE
(Prefácio da antologia da poesia jóvem finlandesa, já foi publicado em número 25 da revista Confraria do Vento)

Suomeksi toinen puolisko esipuheesta (toisen julkaisin jo)

Os clássicos da poesia moderna da Finlândia – sem nem falar dos clássicos da poesia mais antiga – são ainda desconhecidos do público de língua portuguesa. Os fundadores da poesia visual dos anos 1950, Paavo Haavikko, Tuomas Anhava e outros modernistas importantes, Eeva-Liisa Manner e Mirkka Rekola, sequer pelo nome são conhecidos no Brasil ou em Portugal. E nem é preciso mencionar que os autores mais novos, que começaram suas carreiras nos anos 1990 e já consolidaram sua posição no campo da poesia, Jyrki Kiiskinen, Helena Sinervo, Panu Tuomi, Riina Katajavuori e Jukka Koskelainen, não dizem absolutamente nada a esse público.

Muitos desses poetas mencionados participaram ativamente na década de 1990 da Nuoren Voiman Liitto, uma associação cultural fundada em 1921. Graças a ela, a divulgação e a publicação de poesia começou a ganhar formas cada vez mais dinâmicas. No fim da década de 1990, os poetas Tommi Parkko e Markus Jääskeläinen fundaram a associação Nihil Interit, que publicou inúmeros livros, organizou eventos e criou a revista de poesia Tuli & Savu. A partir das traduções da editora Nihil Interit, os finlandeses tiveram a oportunidade de ler poesia estoniana (Jaan Kaplinski, Elo Viiding), holandesa, indiana de língua inglesa, grega (Kostas Kariotakis, Jannis Ritsos) e irlandesa (Paul Muldoon). Trabalho que tem continuado a dar frutos, por exemplo, na forma de uma antologia de poesia contemporânea portuguesa traduzida por mim.

A passagem do milênio foi um tempo de grandes mudanças estruturais no mundo editorial finlandês. Naquele momento, as pequenas editoras começaram a firmar seu lugar lado a lado com as editoras maiores, diversificando a poesia. As editoras que operam com impressão sob demanda e exercem a filosofia long tail como princípio de funcionamento também se tornaram vitais para a poesia ao oferecer raras delícias a um público selecionado. Essas pequenas editoras, nascidas nos anos 1990, criaram o espaço para novas vozes, que teriam ficado sem serem ouvidas.

A poesia mais recente vive agora a sua época dourada. Na Finlândia, tem sido a mais variada em décadas. Os poetas estão escrevendo em inumeráveis estilos, técnicas, tons e vozes. Os mais corajosos são os poetas mais jovens, mas naturalmente as gerações anteriores têm também os seus experimentalistas.

O NOVO MILÊNIO EM FULGOR

Os anos 2000 evocam e fazem lembrar uma outra era de prosperidade da poesia finlandesa, a década de 1960: Väinö Kirstinä trouxe para a poesia nacional o surrealismo; Jyrki Pellinen, completamente único e inclassificável, surgiu no mercado; Kalevi Seilonen escreveu poemas satíricos sobre ele mesmo e a sociedade; o bad boy da poesia finlandesa, Pentti Saarikoski, olhou por cima da cabeça de Stalin as estruturas mais profundas da sociedade e do indivíduo; Maila Pylkkönen tomou como ponto de partida a introspecção psicológica surgida do dia-a-dia; e Pentti Holappa buscou inspiração para seus versos elegantes no existencialismo francês.

Nesses anos 2000, as possibilidades da poesia se abriram novamente. Os poetas jovens desenvolveram seus trabalhos a partir de técnicas jamais vistas – como, por exemplo, a escrita de poemas com base no Google ou em outras ferramentas de busca –, algumas das quais vieram para ficar e outras que certamente desaparecerão em breve. Contudo, o respeito às tradições, apesar das inovações, não tem diminuído. Ao contrário, os poetas jovens reconhecem abertamente o quanto devem às poéticas do passado, desde os românticos da escola inglesa (Lake Poets), de William Wordsworth e Percy Shelley, até os movimentos das últimas décadas, como o L=A=N=G=U=A=G=E POETRY, iniciado por Charles Bernstein e seus colegas. Da mesma forma, a poesia experimental e a de vanguarda estão bem representadas, e a poesia concreta e a visual começam a chegar.

A pequena antologia presente nesta edição da revista Confraria, e que em breve será editada na sua totalidade em livro pela editora Confraria do Vento, sob os cuidados editoriais do poeta Márcio-André, traz uma mostra de dez jovens poetas que no geral começaram a publicar no início dos anos 2000. A maior parte deles lançou poucos livros até agora. Todos nasceram na década 1970 ou 1980. Vários têm formação acadêmica ou estudaram literatura e outras disciplinas na universidade, o que caracteriza certa tendência atual: os escritores estreantes estão cada vez mais bem preparados e refinados. Além disso, muitos aprimoraram seu ofício participando de cursos para escritores antes de finalmente publicar. Os escritores já não vêm “do meio da floresta”, como costumamos dizer aqui no norte. Muitos deles estão ativos em associações literárias e ganham a vida apenas escrevendo, ou parcialmente, ensinando ou trabalhando como jornalistas ou pesquisadores. Poucos são os que trabalham totalmente fora da área.

Essa miniantologia pretende dar uma imagem viva dessa poesia em sua efervescência. Além de exemplos de language poetry, que exploram as possibilidades da língua e do mundo, há também uma poesia de versos mais tradicionais, inclinada ao modernismo, e que trata de temas variados, que vão desde o processo de crescimento de uma menina que finalmente se torna uma mulher, até uma análise mais ampla da sociedade, passando pela relação de casais. Esta antologia apresenta também alguma prosa poética, uma tendência em ascensão por aqui, cujos autores com frequência dominam também a poesia em verso.

Metade dos poetas desta antologia tem blogues nos quais atualizam seus trabalhos, seus pensamentos sobre arte, sociedade, ética e estética, escrevem artigos, traduções, propostas de debates, fragmentos de textos, e tudo o mais que cabe entre o céu e a terra. Nessas mesas de trabalho virtuais, é possível testar o funcionamento do texto ainda na fase inicial.

A seleção dos dez poetas é apenas uma pequena mostra do extenso espectro da nova poesia finlandesa. Com mais espaço, poderíamos facilmente ter escolhido quinze ou vinte poetas. Mas o aumento explosivo da produção poética também evoca uma questão preocupante: será que, por conta da profusão cada vez mais expressiva, a poesia alcança o espaço fora do universo artístico?

A REALIDADE OU AS REALIDADES?

Uma poesia realista, buscando verossimilhança e ilusão mimética, perdeu sua predominância na nova poesia finlandesa. Vários poetas mais jovens, Teemu Manninen, Juhana Vähänen, Ville-Juhani Sutinen (incluindo eu mesma) e possivelmente Janne Nummela, foram acusados de um materialismo linguístico, por terem sido vistos como influenciados fortemente pela escola L=A=N=G=U=A=G=E norte-americana.

Se o materialismo linguístico entende que o desejo máximo da poesia é apontar, comentar e criticar as condições de funcionamento da língua, não podemos negar que a língua é evidentemente o ponto de partida. Os materialistas linguísticos não entendem a língua como algo ofertado e já pronto, mas como uma entidade própria, cujo processo de nascimento e aquisição de significados pode ser trabalhado pela poesia. Essa forma de poesia pesquisa as condições e os modos de nascimento da linguagem, perguntando, questionando e criando algo novo ao basear-se no antigo. Ela colhe impressões, sensações, sentimentos, pensamentos, fragmentos de várias direções e desfaz em pedaços o que antes era dado como acabado. Entrevista pela poesia que parte da linguagem, a realidade já não é única, mas numerosa, contingente e está em constante mutação.

No primeiro livro de Juhana Vähänen, Cantorin pölyä (Savukeidas, 2005), a língua e a realidade são observadas a partir, entre outros, do olhar do cineasta Sergei Eisenstein e do matemático, pai da inteligência artificial, Alan Turing. No primeiro poema da obra Avaa tule (Teos, 2008), é apresentado um homem chamado Väisälä, que tem mãos de plástico e se suspeita ser um cineasta que teve uma relação amorosa com uma mulher, talvez uma atriz. O livro trata principalmente do processo de criação e nascimento de uma obra de arte. O trabalho do artista compara-se à construção da identidade de um indivíduo.

O narrador dá início ao filme e vai mostrando diferentes cenários. A ponderação sobre a teoria da narrativa é interrompida por um poema que compara o trabalho do poeta ao de garotos ouvindo black metal para depois destruir móveis. De uma maneira parecida, as atitudes do narrador passam da potência de um todo-poderoso a um insignificante, com inúmeras nuances entre os dois. Depois de ter mergulhado em sentimentos abstratos, o narrador volta ao concreto, ao Land Rover e a Nadia, narrando com gírias e sintaxe híbrida. Neste ponto, ele está pronto a trepar com qualquer coisa: a vontade de se espalhar em todas as direções se compara à vontade sexual. No fim, duas línguas se encontram uma na boca da outra, entrelaçadas.
Imaginar: criar mundos, lugares e identidade própria não é tarefa apenas do poeta, mas do humano em geral. Neste livro, o humano constrói-se apoiado nas imagens alheias e de si próprio, como o narrador construindo uma história. A base da indústria da identidade e entretenimento encontra-se na América do Norte, além dos filmes e dos produtos violentos como a Coca-Cola. Estamos sendo modificados.
No último poema do livro, o narrador revela a razão para tudo isso: a incapacidade de adaptar-se pode resultar numa vontade de criar universos mentais autossuficientes. Porém, a vontade do narrador de quebrar a cúpula de vidro do solipsismo fica bem clara: apesar de tudo, ele quer se comunicar, se aproximar, o que é expresso no título em finlandês: Avaa tule (Abra, venha), ainda que nas entrelinhas permaneça também a agressividade, uma vez que é possível, por uma ambiguidade fonética, ler o título de forma errada: Avaan tulen (Abrirei fogo). A tarefa do narrador é como subir uma montanha ou como jogar tênis: o leitor recebe o saque. Criação é também um jogo de poder que sempre inclui uma dimensão de dominação, da mesma forma que as relações sociais. Contudo, o mundo literal é mais facilmente controlável.

No primeiro livro de Teemu Manninen, Turistina Täällä (Tammi, 2005), caminha-se da tradição às novas técnicas. Manninen, um pesquisador literário, aprecia figuras que lidam com livros anteriores ao século XIX. O respeito à tradição literária se realiza em diferentes medidas poéticas no livro, que mesmo assim tira seus temas da atualidade. A segunda obra de Manninen, Lohikäärmeen poika (Tammi, 2007), foi o primeiro livro de poesia Flarf, que se baseia na linguagem chat e IRC e combina livremente falas prosaicas com textos rebuscados. Porém, o material e o olhar do poeta também se dirige para trás no tempo, na tradição que ele respeita e em que se fia para o trabalho de escrita. Esta tradição parte da Antiguidade e chega até a poesia norte-americana do século XX, através de poetas como W. H. Auden.

O mundo é estilhaçado e reconstruído também nos poemas em prosa de Silja Järventausta. A sua primeira obra, Patjalla meren yli (Teos, 2006), trata especialmente do encontro do eu com a sociedade, com o outro, mas também o processo de procurar e encontrar a própria mente, linguagem, lugar e limites. Ao construir uma língua própria, é encontrado um lugar na comunidade. Linguagem e pensamento próprios nunca nascem na solidão, mas na interação com outros. Nos poemas de Järventausta, as pessoas se esforçam para sair de situações complexas em relação à mente e à linguagem. Järventausta, juntamente com Saila Susiluoto, nesta miniantologia, faz parte da onda popular da poesia em prosa que chegou à Finlândia no fim da década de 1990.

Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (PoEsia, 2006), de Janne Nummela, foi o primeiro livro de poesia baseado nos sites de busca da internet. Na obra de Nummela, o mundo é reorganizado juntando a natureza e o humano de forma inseparável. O seu novo método destacou-se na repetição de search words. Nos poemas de Nummela, há um tom metafísico e um alcance social. Ele parece acreditar que o mundo globalizado se destruirá, caso não paremos com o ritmo atual e não nos concentremos no essencial – a busca do espírito perdido.

No meu segundo livro, Aforismien aika (PoEsia, 2007), faço uso do gerador de poesia Google, construído pelo poeta e tradutor Leevi Lehto. No principal poema, com 80 páginas, colidem diferentes registros da língua, que vão de uma retórica de alta complexidade a um estilo vulgar e coloquial. O mundo está num movimento contínuo, seguindo a imaginação. Elämää Lagoksessa (Ntamo, 2008), por sua vez, vai desde a descrição de uma cidade ocidental abstrata e absurda até objetos particulares, obras de arte e colagens feitas a partir deles. Por fim, se chega em Lagos, uma cidade de milhões de habitantes, na qual a vida não difere em nada de uma cidade ocidental: as duas avançam no mesmo ritmo veloz. A vida prossegue e o dinheiro é acumulado.

Em especial os dois últimos livros de Ville-Juhani Sutinen, Merkkihenkilön mahdollisuus (Savukeidas, 2005) e Merkkihenkilön kuolema (Savukeidas, 2007), parecem ter realizado as expectativas em relação ao jovem poeta. A série temática Merkkihenkilö gira em torno da literatura romântica do século XIX e outras artes, a melancolia eslava, moças bonitas e bebidas que alegram. Mas também se vale do vocabulário das ciências naturais: física, química e biologia, que descrevem cientificamente o mundo moderno. No caleidoscópio linguístico do poeta, toda a matéria roda democraticamente – no primeiro livro, em forma de poemas tradicionalmente em verso e em prosa, no último como um poema comprido e intenso, em que os versos mudam quase tão rápido quanto a divisão deles. Nenhuma narrativa pode ser identificada no poema, um monte de versos fragmentados, muitas vezes surreais. O leitor talvez não consiga dizer o que se diz em cada verso, mas ele atinge uma sensação de estar tentando se aproximar de algo maior.

Ainda é possível comparar Sutinen a pilares da poesia moderna, como Ezra Pound ou T. S. Eliot, que se interessaram, além das ciências naturais modernas, pelas conexões da poesia com a música e outras artes. A reconstrução linguística foi levada bastante adiante no livro Neuhickyr (PoEsia, 2007), escrito por ele com o poeta Hannu Helin, da velha language poetry.

MENINAS, MULHERES, GÊNEROS

Meninas, mulheres e questões de gênero são temáticas recorrentes na poesia das jovens poetas. No seu livro Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004), Vilja-Tuulia Huotarinen procura seu lugar entre as normas e ensinamentos da escola e da casa de uma maneira anárquica, pegando na mão uma tesoura, fazendo uma referência ao título (em português, não corra com a tesoura na mão). Para uma menina se tornar mulher e para encontrar seu próprio gênero e sexualidade – e identidade em geral –, é preciso fugir das atitudes e exemplos impostos. Assim fica possível encontrar a sua feminilidade e a outra pessoa, o outro gênero, o homem. No segundo livro de Huotarinen, Naisen paikka (WSOY, 2007), a condição de mulher é colocada numa escala maior, na sequência contínua das gerações. As avós aparecem como modelos de vida, possuidoras de toda a antiga sabedoria em relação às mulheres, sendo a elas que se dirigem em situações difíceis.

Katariina Vuorinen trata, nos seus poemas, principalmente dos altos e baixos das relações amorosas. Seu primeiro livro, Edith suuteli minua unessa (Tammi, 2001), apresenta uma mulher excepcionalmente forte e independente na poesia finlandesa. Esta mulher sabe o que quer. A imagem feminina de Vuorinen não é bonitinha: as meninas falam palavrões, comem, bebem e trepam com a mesma atitude egoísta dos homens. As mulheres de Vuorinen podem ser vistas como o pico da emancipação feminina nórdica: elas são as senhoras fortes e malvadas do Norte, que estão dispostas a fazer qualquer coisa que for preciso para atingir o que querem. A sexualidade e os instintos animais são uma força que leva as mulheres adiante, e ninguém pode ser mais furiosa do que uma mulher com ciúmes ou dúvidas.

Em sua segunda obra, Kylmä rintama (Savukeidas, 2006), Vuorinen dá prosseguimento às críticas contra os valores e as atitudes da sociedade, estreitando o papel social dos gêneros. A poeta incita de forma anárquica a fazer cair os modelos, papéis prontos de como ser e estar no mundo. As pelancas podem ficar penduradas e a bebida correr solta, se a mulherada assim o quiser, ainda que a mídia incite outra coisa. A mulher deve caber apenas nos moldes que ela mesma cria, não nos dos outros.

Saila Susiluoto já estabilizou sua posição como um dos grandes nomes da jovem poesia finlandesa, e por seus méritos recebeu o prêmio Suomi em 2005. Susiluoto também começou definindo e buscando o lugar da menina e da mulher. Sua linguagem é mais lírica e mais deliberadamente sentimental que a linguagem carnal de Vuorinen. Todavia, as figuras femininas das duas procuram a mesma liberdade e o mesmo direito de definir seu próprio lugar no mundo.

A primeira obra de Susiluoto, Siivekkäät ja hännäkkäät (Otava, 2001), mostrou as meninas em suas cidades, em suas casas geminadas e no seio de suas famílias. Huoneiden kirja (Otava, 2003) bebeu da fonte do Livro das mutações (I Ching) e colocou as meninas de forma mais ampla como continuação da cadeia das gerações, na qual o papel das avós é importante. Na obra Auringonkierto (Otava, 2005), a linguagem lírica da poeta soa ainda mais bela, levando o sujeito na direção do amor. O amor é o alvo de todas as personagens na poesia de Susiluoto. O amor é o combustível da vida e o tema mais importante da poeta.

No seu livro mais recente, Missä leikki loppuu (2007), Susiluoto expande corajosamente a sua maneira de falar sobre os gêneros. Sua expressão é invencível: ela narra a história passando fluentemente da prosa para o verso. A personagem principal do livro, Lola, é uma mulher que nasceu no corpo de homem, um transexual. Os poemas fazem uma viagem à sua própria essência, também física, de uma maneira impressionante. A obra é construída através do diálogo entre Lola e Erika, mas aos poucos vai se convertendo na história da criação de um novo indivíduo. Os paralelos se encontram: Lola e Erika, que no começo tinham se distanciado, encontram por fim uma paz interna. O transexual Lola volta ao corpo no qual ele deveria ter nascido – mulher, dando parto a si mesma. Lola, que ficou “grávida” de Marie, dá à luz gêmeos no último poema chamado Talviyö, tendo ao seu lado Erika como parteira.

Dos poetas selecionados, Jarkko Tontti tem o ponto de vista mais claramente masculino. O personagem principal de Vuosikirja (Otava, 2006) é um funcionário público que vive em tempos e lugares diferentes. O conselheiro da rainha, Jacasser d´Hont, é um homem da corte trabalhando como escrivão e ao mesmo tempo um escrivão do estado moderno na época das novas mídias. Nos versos de Tontti, vê-se claramente a influência de Paavo Haavikko, do seu estilo frasal, do vocabulário ascético e econômico e da pontuação. Esta influência não se restringe às frases, mas interfere também na visão de mundo de Tontti. São poemas sobre o poder e a vontade de mantê-lo. O sujeito falante de Tontti é o escrivão confidente do soberano que assiste às tentativas do príncipe de se agarrar às últimas migalhas do poder a qualquer custo. O poder requer política e luta: todas as tropas são necessárias para manter as posições obtidas, tanto na guerra quanto no amor. O escrivão, os soberanos e outros tantos interessados no poder, tomando conta dos assuntos da polis, não sobreviveriam sem a força feminina. Como Haavikko, Tontti dá os méritos de ter sustentado o coletivo – seja uma família ou uma entidade maior, o estado – à mulher, aquela labutadora por trás dos bastidores, da qual depende se a totalidade permanece ou cai.

Rita Dahl

tradução de Katariina Harjunpää e Márcio-André


Todellisuus – onko sitä? Vai niitä?

Realistinen, todenvastaavuutta ja mimeettistä illuusiota etsivä runous on menettänyt nuoressa suomalaisessa runoudessa johtoasemansa. Nuoren suomalaisen runon useita edustajia, Teemu Mannista, Juhana Vähästä, allekirjoittanutta, Ville-Juhani Sutista, mahdollisesti myös Janne Nummelaa on syytetty kielimaterialismista, jonka on nähty olevan kiinteässä yhteydessä erityisesti amerikkalaiseen L=A=N=G=U=A=G=E-koulukuntaan.

Jos kielimaterialismin ajatellaan merkitsevän runoutta, joka haluaa osoittaa, kommentoida ja kritisoida kielen toimintaehtoja, kielilähtöisyyttä ei voi kiistää. Kielimaterialistit eivät ota kieltä annettuna, vaan se on heille oma, itsenäinen entiteettinsä, jonka syntymistä ja merkityksellistymistä runoissa tarkastellaan. Kielilähtöinen runous tutkii kielen synnyn ehtoja ja tapoja, kyselee, kyseenalaistaa, synnyttää uutta ja nojaa vanhaan. Se poimii vaikutelmia, aistimuksia, tunteita, ajatuksia, fragmentteja monesta suunnasta ja pirstaloittaa sen, mikä ennen oli ehjää. Kielilähtöisen runon jäljiltä todellisuus ei ole enää yksi ja ainutlaatuinen, vaan moni, alituiseen muuttuva ja kontingentti.

Juhana Vähäsen esikoiskokoelmassa Cantorin pölyä (Savukeidas 2005) kieltä ja todellisuutta havainnoidaan muun muassa elokuvaohjaaja Sergei Eisensteinin ja matemaatikko, keinoälyn kehittäjä Alan Turingin silmin. Avaa tule (Teos 2008) –teoksen avausrunossa esitellään Väisälä-niminen mies, jolla on plastiset kädet ja joka on kenties elokuvaohjaaja, jolla on ollut suhde erään naisen, kenties näyttelijän kanssa. Kokoelmassa on kyse ennen kaikkea (taiteen) luomisesta ja syntymisestä. Taiteilijan työ rinnastuu ihmisen tapaan rakentaa omaa minuuttaan.

Kertoja laittaa elokuvan alkuun ja tuo esiin erilaisia tiloja. Kertomusteoreettisen pohdinnan keskeyttää runo, jossa verrataan runoilijan työtä black metalia kuunteleviin teinipoikiin, jotka musiikkia kuunneltuaan alkavat hajoittaa irtaimistoa. Samalla tavoin kertojan asenteet vaihtuvat kaikkivoivasta mitättömään ja kaikkeen siltä väliltä. Abstrakteissa tunnetilasta toiseen vellottuaan kertoja palaa takaisin konkretiaan, Land Roveriin ja Nadiaan, alatyylisiin ja syntaksia sekoittaviin puhujiin, joita kertoja kommentoi. Hän on jo valmis makaamaan mitä tahansa: kertojan halu laajeta joka suuntaan rinnastuu eroottiseen haluun. Lopussa kaksi kieltä löytää toisensa myös toistensa suista, kieli kieleen kietoutuneina.

Kuvitteleminen: maailmojen, paikkojen ja oman identiteetin luominen ei ole pelkästään runoilijan, vaan myös ihmisen työtä. Ihminen rakentaa itseään omien, toisten ja ulkopuolisten kuvitelmien varassa, kuten kertoja tarinaa. Identiteetti- ja viihdeteollisuuden perusta löytyy Amerikasta ja elokuvien lisäksi vahvoista tuotemerkeistä, kuten Coca Cola. Meitä muokataan.

Kokoelman viimeisessä runossa kertoja paljastaa syyn kaikkeen: kyvyttömyys sopeutua voi olla vahva ponnin halulle luoda itseriittoisia, kaikkialle ulottuvia maailmoja. Kertojan halu rikkoa solipsistinen lasikupu on kuitenkin selkeääkin selkeämpi: kaikesta huolimatta hänellä on halu kommunikaatioon, lähestymiseen, jota avaa tule merkitsee, mutta myös aggressioon, jonka säkeen väärinlukeminen (avaan tulen) sisältää. Kertojan työ rinnastuu myös vuorelle kiipeämiseen ja tenniksen pelaamiseen: lyönnit vastaanottaa lukija. Luominen on valtapeliäkin, hallinnan ulottuvuus liittyy siihen olennaisesti, kuten ihmissuhteisiinkin. Kirjallista maailmaa kertoja hallitsee ainakin suvereenimmin.

Teemu Mannisen esikoiskokoelmassa Turistina täällä (Tammi 2005) tehtiin matkaa sekä perinteen että runouden uusien tekniikoiden seassa. Kirjallisuudentutkija Manninen kertoo arvostavansa aidosti ihmisiä, jotka ovat lukeneet edes yhden kirjan 1700-luvulta tai ennen sitä. Kirjallisen perinteen arvostus näkyi erilaisina runomittoina kokoelmassa, jonka aiheet silti olivat nykyajasta. Mannisen toinen kokoelma Lohikäärmeen poika (Tammi 2007) oli ensimmäinen suomalainen Flarf-runokokoelma, joka ammensi aineistoa teinien chat/IRC-kielestä ja yhdisteli muutenkin vapaasti ylä- ja alatyyliä. Mutta runoilijan materiaali ja katse suuntautuu aina myös taaksepäin kirjalliseen perinteeseen, jota hän arvostaa ja jota ilman ei tietenkään tule toimeen. Perinne ulottuu antiikista 1900-luvun amerikkalaiseen runouteen, vaikka W.H. Audeniin.

Maailma sirpaloituu ja rakentuu uudelleen myös Silja Järventaustan proosarunoissa. Hänen esikoiskokoelmassaan Patjalla meren yli (Teos 2006) on erityisesti kyse minän kohtaamisesta yhteisön, toisten kanssa, mutta myös oman mielen, kielen, rajojen ja paikan etsimisestä, löytämisestä ja rajaamisesta. Samalla kun rakentuu oma kieli, syntyy myös paikka yhteisössä, toisen vieressä. Kieli ei koskaan synny yksin. Se syntyy yhdessä muiden keskuudessa. Järventaustan runoissa ponnistetaan ulos ahtaista paikoista, kohti omaa mieltä ja kieltä, joka ei ole kenenkään kanssa yhteinen. Suomalaisessa nuoressa runoudessa käynnistyi 1990-luvun lopulla proosarunobuumi, johon Järventausta myös osaltaan kuuluu.

Janne Nummelan Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (PoEsia 2006) oli ensimmäinen hakukoneiden avulla synnytetty runokokoelma Suomessa. Nummelan kokoelman runoissa maailmaa uudelleenjärjestetään välillä saumattomasti saattaen luontevasti yhteen luonto ja inhimillinen maailma. Huonoimmillaan metodisuus näkyi hakusanatoistona. Nummelan runoissa on metafyysistä pohjavirettä ja yhteiskunnallista kantavuutta. Hän tuntuu uskovan, että maailma on kadotettu, jos nykyistä tahtia ei pysäytetä ja keskitytä jälleen olennaisiin asioihin – kadotetun sielun etsimiseen.

Allekirjoittaneen toisessa runokokoelmassa Aforismien aika (PoEsia 2007) hyödynnettiin myös runoilija, kääntäjä Leevi Lehdon Google-runogeneraattoria (löytyy osoitteesta www.leevilehto.com). 80-sivuisessa nimirunoelmassa törmäsivät yhteen kielen erilaiset rekisterit korkearetoriikasta alatyyliin. Maailma oli mielen mukaan muuttuvassa liikkeessä. Elämää Lagoksessa (ntamo 2008) puolestaan matkasi abstraktista, absurdista länsimaisesta suurkaupungista kohti yksittäisiä esineitä ja taideteoksia sekä niistä syntyviä kollaaseja. Vihdoin päädyttiin miljoonien asukkaiden Lagokseen, jonka elämä ei eroa yhtään länsimaisesta kaupungista: samaa huippuvauhtia molemmissa edetään, samalla tahdilla elämää edetään ja rahaa tahkotaan.

Ville-Juhani Sutisen neljästä runokokoelmasta erityisesti kaksi viimeisintä, Merkkihenkilön mahdollisuus (Savukeidas 2005) ja runoelmanmittainen kirja Merkkihenkilön kuolema (Savukeidas 2007) tuntuvat lunastaneen nuoreen runoilijaan kohdistuneet odotukset. Merkkihenkilö-sarjan henkistä maastoa ovat 1800-luvun romanttinen kirjallisuus ja muut taiteet, slaavilainen melankolia, kauniit tytöt ja ilon pintaan nostavat väkijuomat, mutta myös modernia maailmaa tieteellisesti kuvanneiden luonnontieteiden, fysiikan, kemian ja biologian sanastot. Runoilijan kielikaleidoskoopissa kaikki materiaali pyörii demokraattisesti, ensin mainitussa kokoelmassa perinteisten säe- ja proosarunojen avulla; toisessa on kyse yhdestä pitkästä, tiivistahtisesta runoelmasta, jossa säkeet muuntuvat melkein yhtä nopeasti kuin säejaon muuttuessa. Runoelmasta ei erotu narratiivia, vain suuri joukko katkelmallisia, usein surrealistisia säkeitä. Lukija ei pysty aina tarkasti sanomaan, mistä tarkasti ottaen puhutaan, mutta hänelle tulee tunne jonkin suuremman äärelle pääsyn yrittämisestä.

Vertauskohtia Sutiselle voi etsiä sellaisista modernin runouden kivijaloista, kuten Ezra Pound tai T.S.Eliot, jotka molemmat olivat kiinnostuneita modernin luonnontieteiden lisäksi runouden yhteyksistä musiikkiin ja muihin taiteenlajeihin. Sutinen on vienyt kielellisen rekonstruktion vielä pidemmälle vanhemman polven kielirunoilija Hannu Helinin kanssa yhdessä kirjoittamassaan Neuhickyr –kokoelmassa (PoEsia 2007).

Tyttöjä, naisia, sukupuolia

Tyttöys, naiseus ja sukupuoli yleensä on eräs tärkeä temaattinen juonne erityisesti nuorten suomalaisten naisrunoilijoiden runoudessa. Vilja-Tuulia Huotarinen etsi esikoiskokoelmassaan Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY 2004) omaa paikkaansa koulun ja kodin sääntöjen, normien, opetusten verkostossa turvautuen anarkistisesti saksiin. Tytön kasvaminen naiseksi, oman sukupuolen, seksuaalisuuden – laajemmin identiteetin – löytäminen edellytti hyppyä ulos ulkoaopituista asenteista ja opetuksista. Vain niin on mahdollista löytää omannäköinen naiseus, toinen ihminen, sukupuoli, mies. Huotarisen toisessa kokoelmassa Naisen paikka (WSOY 2007) naiseus asetetaan laajempaan mittakaavaan, eri sukupolvien väliseen jatkumoon. Erityisesti isoäidit näyttäytyvät kokoelmassa roolimalleina, kaiken viisauden ja naiseuteen(kin) liittyvän perimätiedon hallussapitäjinä, joiden puoleen kannattaa kääntyä kiperissä tilanteissa.

Katariina Vuorinen käsittelee runoissaan enimmäkseen sukupuolten välisen parisuhteen ylämäkiä ja karikoita. Vuorisen esikoiskokoelma Edith suuteli minua unessa (Tammi 2001) esitteli suomalaisessa runoudessa harvinaisen voimakastahtoisen ja itsenäisen naisen, joka tiesi mitä halusi. Vuorisen naiskuva ei ollut kaunis: hänen tyttönsä kiroilevat, syövät ja juovat ja harrastavat seksiä saman itsetietoisen asenteen vallassa kuin miehetkin. Vuorisen runojen naiset voikin ajatella eräänlaisina pohjoismaisen emansipaation huipentumia: he ovat voimakkaita Pohjan akkoja, jotka ovat valmiita tekemään, mitä naisen kuuluu tehdä saadakseen haluamansa. Seksuaalisuus ja animaaliset vietit ovat Vuorisen runojen naisia eteenpäin ajava voima, eikä hurjempaa jälkeä kuin mustasukkainen tai epäilevä nainen saa aikaan kukaan muu.

Toisessa Kylmä rintama –kokoelmassaan (Savukeidas 2006) Vuorinen jatkaa sukupuolirooleja kaventavien yhteisöllisten arvojen ja asenteiden kritisoimista. Anarkisesti runoilija kehottaa keikuttamaan valmiita malleja, rooleja ja maailmassa olemisen malleja. Läskit saavat repsottaa ja viina virrata, jos nainen niin tahtoo, vaikka media toisin ehdottaisi. Naisen tarvitsee mahtua vain itseluomaansa – ei ulkoiseen - muottiin.

Saila Susiluoto on jo ehtinyt vakiintua suomalaisen nuoren runon yhdeksi kärkinimeksi, josta on osoituksena hänelle vuonna 2005 myönnetty Suomi-palkinto. Susiluoto aloitti myös tyttöyden ja naiseuden paikan määrittäjänä ja hakijana. Hänen kielensä on ronskia Vuorista lyyrisempää ja avoimemman sentimentaalista, vaikka samaa vapautta ja oman paikan määrittelyoikeutta molempien naishahmot hakevat.

Esikoiskokoelma Siivekkäät ja hännäkkäät (Otava 2001) esitteli tytöt espoolaisissa rivitaloissa perheensä keskellä, Muutosten kirjasta eli I Chingistä vaikutteita ammentanut Huoneiden kirja (Otava 2003) laajensi tytön osaksi sukupolvien pitkää ketjua, jossa isoäitien rooli on merkittävä, Auringonkierto (Otava 2005) –kokoelmassa runoilijan lyyrinen kieli soi komeammin kuin aiemmin kuljettaen runojen kokijaa kohti rakkautta. Rakkaus on se maali, jota kohti kaikki Susiluodon pyrkivät. Rakkaus on elämän polttoaine ja runoilijan tärkein teema.

Uusimmassa kokoelmassaan Missä leikki loppuu (Otava 2007) Susiluoto laajentaa rohkeasti tapaansa käsitellä sukupuolia. Hän on myös ilmaisullisesti suvereeni: runoilija kertoo tarinaa sekä proosarunon että säerunon avulla. Kokoelman päähenkilö Lola on miehen ruumiiseen syntynyt nainen, transseksuaali, jonka matkaa kohti omaa, myös oikeaa fyysistä olemusta, runot seuraavat vaikuttavalla tavalla. Kokoelma rakentuu Lolan ja Erikan vuoropuhelun vaikuttavaksi uuden ihmisen syntytarinaksi. Paralleeli kiertyy umpeen: alussa itsestään eri syistä vieraantuneet, kriisin keskellä elävät Lola ja Erika löytävät vihdoin ”sisäisen rauhan”. Transseksuaali Lola palaa siihen ruumiiseen, jossa hänen olisi alun perinkin pitänyt olla – naiseksi, synnyttäen tavallaan itse itsensä. Mariesta ”raskaaksi” tullut Lola synnyttää viimeisessä ”Talviyö”-runossa kaksoset, joiden kätilönä toimii Erika.

Jarkko Tontti puhuu valikoiman runoilijoista selkeimmin miehen näkökulmasta. Vuosikirjan (Otava 2006) päähenkilö on virkamies, jota asetellaan kokoelmassa eri aikoihin ja paikkoihin. Kuningattaren neuvonantaja Jacasser d´hont on niin kirjurintyötään tekevä antiikin hovimies kuin valtakunnankirjuri uuden median valtakaudella. Tontin lauseissa näkyy selkeästi Paavo Haavikon lauseen, sanaston askeettisuuden ja taloudellisuuden sekä pilkkutekniikan vaikutus. Haavikon vaikutukset eivät ulotu kuitenkaan pelkästään lauseeseen, vaan myös Tontin runojen maailmankuvaan. Nämä ovat runoja ennen kaikkea vallasta ja halusta säilyttää se. Tontin runojen puhuja on vallanpitäjän uskottu kirjuri, joka seuraa ruhtinaan yrityksiä pitää vallan syrjästä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Valta edellyttää politiikkaa ja taistelua: kaikki sotajoukot ovat tarpeen saavutettujen asemien säilyttämiseksi niin vallassa kuin myös rakkaudessa. Poliksen asioiden lisäksi Tontin runojen kirjuri, hallitsijat ja muut vallanvahvistajat eivät tule kuitenkaan toimeen ilman feminiinistä voimaa, naista. Tontin runojen haavikkomaisuus on vallan, historian ja kansakunnan eli yleisten ja yhteisten asioiden käsittelyn lisäksi myös feminiinisen eli naisen mahdin tunnustamista. Haavikon lailla hän antaa kunnian valtakunnan – olkoon perhe tai suurempi kokonaisuus, valtio – koossapysymisestä surutta naiselle, tuolle uutteralle taustauurastajalle, jota ilman kokonaisuus pysyy kasassa tai kaatuu.

Tuesday, January 12, 2010

Floriano Martinsin runoja

Floriano Martins (s. 1957) on brasilialainen runoilija, joka on runojen lisäksi julkaissut esseitä ja käännöksiä erityisesti espanjan kielestä. Ensimmäisen runokokoelmansa Martins julkaisi jo vuonna 1979. Martins perusti yhdessä 1991 Sérgio Lima Gründerin kanssa toisen brasilialaisen surrealistiryhmän. Hän on kääntänyt muun muassa Federíco Garcia Lorcan Poemas de Amorin, J. R. Padrónin Dois Poetas Cubanosin. Martins tunnetaan myös elämäkerturina: hän on julkaissut Alberto Nepumucenon ja Antonion Bandeiran elämäkerrat. Martins toimi vuosina 1999-2009 internetissä ilmestyneen Agulha-kirjallisuuslehden päätoimittajana.

Martins on tutkinut esseekokoelmissaan erityisesti surrealisteja Latinalaisessa Amerikassa. O Cometo da Busca - El Surrealismo en la poesía de América latina -kirjassa (2001) hän selvittää, onko surrealismi koulukunta vai historialliseen aikaan sijoittuva ryhmä. Ongelmaa lähestytään kymmenen surrealistikirjailijan, muun muassa Aldo Pellegrinin ja Raúl Gustave Aguirren, avulla. Martinsin muita surrealismia käsitteleviä esseekokoelmia ovat Escrituras Surrealistas (1998), O começo da busca - Escrituras surrealistas na América Hispânica (Coleção Memo, Fundação Memorial da América Latina, São Paulo, 1998), O começo da busca - O surrealismo na poesia da América Latina (Escrituras Editora, São Paulo, 2001). Hänen viimeisimpiä runokokoelmiaan ovat Tres estudios para un amor loco (Meksiko 2006), Duas mentiras (Brasilia 2006), Teatro Imposible (Venezuela 2008) ja A alma desfeita em corpo (Portugali 2009). Martins on julkaissut myös romaanin Sopras de Deus (Brasilia 2009). Hän on Cearán kansainvälisen kirjabiennaalin kuraattori.
Martins on itse kuvannut kirjoittamistaan seuraavasti:

”Elän poeettisen kirjoittamisen täydellisen ritualistisena. Siinä alkoholi ja musiikki toimivat laajenemisen ja kokemisen elementteinä, jotka avaavat ovia odottamattoman vierailulle. Kirjoitan täydellisen jakamisen tilassa, jonkinlaisessa transsissa, jossa muisti ja halu ovat avoimessa dialogissa keskenään kutoen pyhän paikan kokemuksen ja mielikuvituksen välille.”

Martins on merkittävä kulttuurisillan rakentaja Brasilian portugalinkielisen ja Latinalaisen Amerikan espanjankielisen kirjallisuuden välillä. Hänen kiinnostuksensa espanjankieliseen kirjallisuuteen heräsi vuosina 1983 - 1984, jolloin hänen luonaan vieraili espanjalainen ystävä esittelemässä Cesar Vallejon Koottuja runoja. Martins löysi kirjasta viitteitä vuosisadan vaihteen modernisteihin, chileläiseen Vicente Huidobroon ja urugualaisiin Julio Herreraan ja Reissigiin, jotka olivat hänelle tuolloin vielä tuntemattomia. (Espanjankielisen Latinalaisen Amerikan modernismi vastaa symbolismia Brasiliassa.) Nämä runoilijat herättivät Martinsin uteliaisuuden ja saivat hänet etsimään kätkettyjä merkityksiä heidän säkeistään. Martins on perustanut vuonna 2001 Banda Hispánica -kirjasarjan meksikolaisen Jornal de Poesia -lehden yhteyteen. Sarjassa esitellään espanjankielistä runoutta kaikkialta Latinalaisesta Amerikasta. Sarjassa on esitelty esimerkiksi nyt jo unohdettu runoilija Sérgio Campos. Martins itse on toimittanut perulaisen, venezuelalaisen ja meksikolaisen runouden kokoelmia. Vuosien saatossa Martins on julkaissut myös musiikkia, kirjallisuutta ja kuvataiteita käsitteleviä artikkeleita Brasiliassa ja muualla maailmassa.

Martins on esiintynyt runousfestivaaleilla Chilessä, Kolumbiassa, Costa Ricassa, Dominikaanisessa tasavallassa, El Salvadorissa, Espanjassa, Meksikossa, Nicaraguassa, Panamassa, Portugalissa ja Venezuelassa. Kirjailijantyönsä ohella hän toimii kuvataiteilijana. Martinsin medioita ovat valokuva, kollaasi ja graafinen suunnittelu. Hän on suunnitellut kirjojen kansia ja hänen töitään on ollut esillä useissa näyttelyissä.



2.

Suudelmasi piirtävät allegorian selkääni.
Tunnen ne kuin tanssivan viidakon, hehkuvat
terälehdet, puiden asetelman täydessä
lehdessä henkäisemässä: ihminen on uudelleenluomus.
Pidät kaupunkia kaukana pyörteessäni.
Fragmenttimyrsky, sokeat saaret, vanhat
kartat eivät kertoneet hädästäsi.
Rakkaus kieppuu aina itsensä ympärillä.
Tunteellinen sukupuolesi laukahtaa täällä,
myötätuntosi Jumalan katumuksen nokkaisuja kohtaan.
Levoton linna täynnä alaikäisiä miehiä
ja ensimmäisen kuvitelman tanssiaispuku.
Naamiot ohittavat kuin jyrsijöiden valitus
ja hukutetut valot makeamman yksinäisyyden lähteissä.
Ainoa henkilö sinussa rohkaistuu puhumaan
syyttäen minua siitä etten koskaan poistunut runosta.
Tässä istun tekemättömällä, huonosti luodulla säkeellä
tietämättä kuinka voisin välttyä muuttumasta jälleen siksi mikä olen.



4.

Kun suutelet minua, hajoan,
puhuttelen ahneita kuviasi
sanoen niille ettei minulla ole enää peiliä,
jotka käsittelevät edelleen sitä mitä ovat:
rajatonta aakkosta, vaikkakin ainutlaatuista,
savualukset sytyttävät tuleen selkäni.
Kun ohjaat minut vihdoin kurssillesi,
minusta ei ole mitään jäljellä.
Henkäyksesi herättävät minut
ainoastaan tyhjyyden perspektiiviin.
Tiedätkö, teet minut hulluksi.
Et käytä minua hyväksesi, vaikka suutelet minua
kunnes saavun hylyille, hylkäyksen oville,
nautintoni ruohoisille silmäluomille:
sinä kaiverrat hylkyä niskassani.
Annan siten takiasi naamioituna
runsaasti varmistetun yön:
suuren vuoteen, jotta et lakkaisi.
Asetan itseni näin, kun kutsut minut
äärettömästä legitiimistä: kyyneleissä.
Sinun kanssasi nännini oppivat lentämään.



5.

En tiedä onko yö, pyörre vai hiljaisuus.
Hengitän jatkuvaa tyhjää tunnistamatta sitä.
Muistin katastrofi säilyy, muistaa
asiat, joita ei koskaan elänyt.
Niin yksin että tuskin käsitämme hylkäystä.
Kukkapakkomielle unohtuu, synnyttää
uusia konflikteja: pieniä ja suuria hedelmäpuutarhoja.
Rakastin sinua siellä missä voin olla vain kanssasi.


ilmestyneet Lumooja 4/2009:ssä

Saturday, January 09, 2010

Gedichte auf Deutsch

In mir ist eine Lust

In mir ist eine Lust auf nachtlose Nächte, auf einen Tag,
der in die Höhe steigt, auf viele Sonnen, die gleichzeitig
aufgehen, in mir ist eine Lust auf Regen, fallend
wie ein Schleier. In mir ist eine Lust, aber
kein Wille, ich benutze einfache Werkzeuge, den Klang von
Hammer und Meißel in der finstersten Nacht. Als wäre man
mit den Schlägen auf etwas aus, auf eine Nacht, die sich
über die dunkle Wand legt,
auf Runenzeichen, auf einen Namen vielleicht.


(Aus dem Band Tuhansien portaiden lumo – Zauber von tausend Treppen -, Avain 2007)



Wüstes Land

Wüstes Land, füllt sich immer wieder mit hoffnungsvollen
Wanderern, aus Erdteilen, Ländern, über deren breite Rücken
die Jäger schreiten, Afrika, Europa, Asien, Amerika, sie
ziehen durch mit großen Stiefeln wie durch die Geschichte,
den Krieg, den Frieden, den Konflikt und durch den Wald
- vor allem den Wald – der aufgeplatzten Erdkruste,
um in die Stadt jene Fackel zu tragen, die dort
einst brannte, die aber jemand irrtümlich
löschte, wobei die Lichter in allen Fenstern
der Stadt ausgingen, denn wenn man auch nur ein
Flämmchen mit Gewalt ausbläst, ist das
ein unverzeihliches Verbrechen, dem niemand
zustimmen sollte, sondern widerstehen, mit aller Macht,
so wie ein Vogel dem Jäger ins Handwerk pfuscht.
Die Gesetze der Natur sind einfach: Nur dem
wird der Weg gezeigt, der den Weg auch finden
will, und niemand zwingt dazu, den Weg zu finden:
Wie auskommen? Den Schritt verkürzen, langsamer
gehen, am Wegrand pflücken, was an Schönem dort
zu pflücken ist und den anderen ein paar Beeren übrig lassen?
Wäre das ein Anfang für die langsame Integration der Kontinente,
den Verlust der Nationalitäten, für ein Boot, das
oval im Alltag treibt und gegen einen Felsen prallt wie
gegen ein Land, nach dem es unbewusst gesucht hat, immer
unbewusst, weil Länder keine Grenzen haben, Kontinente
keine vorab festgelegten Strecken und Vögel nicht nur
eine richtige Zugroute: Drum sollte auch der Mensch an
die Tragkraft seiner Flügel glauben und den Schritt verkürzen.
Geschwindigkeit ist etwas, woran man sich gewöhnt,
das Auto muss die Zweihundert erreichen und die Spirale
dreht sich weiter, die Erdteile werden härter
und die Flaschen fliegen in höherem Bogen und schneller
in den Graben, und der Ort spielt keine Rolle mehr, denn
so geschieht es auf den Straßen von Lekki und Helsinki, die Natur
hat keinen Preis, auch keine Kilometerbeschränkungen, sie sind
vergebens auf den Schildern vermerkt, und die Räder des
Motorrads hämmern das Tempo in den grauen Morgen, der
Benzin in alle Wunden träufelt, worauf sie weiter eitern
und das kranke Gewebe wuchert und sich auf den Straßen ausbreitet,
wie Blaualgen in der Ostsee, und das Geschwür wird auch noch
kommen, die Nekrose, die toten Gesichter, der chinesische
Wanderarbeiter mit den schwierigen Arbeitsbedingungen, flüchtige
westliche Autos, ein kleiner Wink, abgefallene Vogelflügel
in der Luft, aus der die Insekten eins nach dem anderen langsam
zu Boden schweben, in einer Stille, wie nach einem Aufprall
oder einer langen, beendeten Reise

(Aus dem Band Elämää Lagoksessa – Leben in Lagos -, ntamo 2008)



Der letzte Melancholiker


Schwarze Galle fließt in ihm, das macht ihn zur dunklen, düsteren Gestalt wie der Tod selbst, jeden Tag sitzt er im Restaurant, ohne jemanden zu sehen, ohne mehr zu sehen als sein Skizzenbuch, dessen Seiten vollgesudelt sind mit Wörtern, Noten oder Bildern, er
ist in seine Aufzeichnungen vertieft wie in einen Gesprächspartner, den er nicht hat, unablässig verziert er die feinen Fasern des Papiers, blickt zwischenzeitlich auf,
zum Paar am Nebentisch, er
küsst nur auf Papier, das Papier, er weiß, was es bedeutet, gefangen aber frei zu sein,
er ist schwarz, aber auch weiß, er ist kein Motiv an einer Wand im Louvre,
sondern ein lebendiges Wesen auf zwei Beinen in einem Restaurant in Chiado, er gibt
einem vorbeigehenden Rauschgiftsüchtigen eine kleine Münze, denn zu einer
anderen Zeit hätte er das sein können, an der Glória-Treppe hat er Mitleid
mit einem Akkordeon spielenden Zigeunerjungen und lässt eine Münze in
dessen Hut fallen, den ein klitzekleiner Hund ganz fest zwischen
den Zähnen hält, er lässt den Stift unablässig auf dem Papier kreisen,
könnte der Stift Feuer auf dem Papier entfachen, fleckten
die Flammen längst an der Decke, er zieht täglich seine Kreise
durch dieselben Viertel, trifft die gleichen Menschen, er könnte
sich auch anders entscheiden, aber das will er nicht, er
ist zufrieden mit seinem Leben, das aus dem Umdrehen von
Steinen besteht, der Suche nach Geheimnissen in Nischen,
er weiß, dass seine Arbeit nicht vergeblich ist, auch
wenn er womöglich nicht so lebt, wie
das Leben aufgefasst wird von den
bürgerlichen Wesen, die am Restaurant
vorbei gehen, in dem er sitzt,
die Passanten,
von deren Unsichtbarkeit
er schreibt,
Tag für Tag
die gleichen Verse,
ohne Anflug von Trost



veröffentlicht im Matrix 4/2009

Übersetzungen von Stefan Moster

Thursday, January 07, 2010

Jamaikalainen Salvadorissa



Jamaikalainen Naga Reshi, jossa virtaa myös intialainen veri, myy kehittämiään olutmerkkejä Itaparican Mar Grandella.

Reshin ravintola sijaitsee aivan sataman vieressä, josta lanchat (veneet) lähtevät. Matka Itaparican Mar Grandelle kestää Mercado Modelon takana sijaitsevasta laivaterminaalista (Terminal Marítimo) 40 minuuttia. Palkintona odottavat kahden realin hintaiset olutlasilliset. Viidellä realilla saa esimerkiksi kana- ja makkarakebabin.

Reshi perusti ravintolan lokakuussa 2009 nähtyään, että hänen käsintehdyille oluilleen on kysyntää. Toki hän myy myös Ranskasta, Belgiasta ja Saksasta maahantuomiaan oluita. Mutta kuinka hän ylipäätään päätyi Bahiaan perustamaan tällaisen bisneksen?

Reshi hylkäsi investointipankkiirin uran ja lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan oluentekoa. Hän kiersi Euroopassa, Karibialla ja Amerikoissa etsimässä täydellisen oluen reseptiä. Etsiskelyn tuloksena syntyi ensimmäinen täysin käsityöhön perustuva olutpanimo Bahialle. Panimossa valmistettavat oluet ovat nimeltään: Serea (brasilialainen golden ale), Chefao (eteläamerikkalainen mallasolut), Trigo Marfim (trooppinen vehnäolut), Infruzao (Trigo Marfim, johon on sekoitettu kauden hedelmiä, kookospähkinää, mangoa, cajua ja kirsikoita). Viimeksi mainittu on täysin brasilialainen olut.

Oluen nimi on peräisin vuonna 1509 ensimmäiseltä Bahiaan muuttaneelta eurooppalaiselta Diogo Álvares Correialta alias KaraMurulta (tarkoittaa tupiniki-kielellä kalamiestä). Hän meni naimisiin vaikutusvaltaisimman päällikön tyttären Katarina Paraguassún kanssa. He saivat kaksi poikaa, jotka perustivat Brasilian ensimmäisen ”sivilisoituneen” kaupungin.

Friday, January 01, 2010

Monipuolinen suomalainen nuori runo

Pätkä Brasiliaan valmistelemastani nuoren suomalaisen runon antologiasta, joka toivottavasti ilmestyy vuonna 2010 Confraria do Vento -kustantamolta. Uusinnan tässä itsekin näitä tuttuja "banaliteetteja" 2000-luvun runouden monipuolisuudesta jne. Kun ne sattuvat olemaan mielestäni totta. Banaliteetteja halveksumalla emme mitään voita.

Monipuolinen suomalainen nuori runo

Tapasin brasilialaisen runoilija, kustantaja, multimediataiteilija ja graafikko Márcio-Andrén Coimbran yliopiston anglo-amerikkalaisten opintojen järjestämällä kuudennella Encontro Internacional de Poetas –festivaalilla. Mietimme, kuinka voisimme edistää kahden toisilleen varsin tuntemattoman maan välistä kulttuurivaihtoa. Esitin hullun idean: esittelemällä suomalaista nuorta runoutta antologian verran! Márcio-Andrén muutaman vuoden ikäinen kustantamo, Confraria do Vento (www.confrariadovento.com), tarttui rohkeasti haasteeseen. Tulokset ovat tässä: nauttikaa.

Miksi juuri nuoren suomalaisen runouden antologia? Eikö vanhemmassakin olisi esittelemistä? Varmasti olisi. Pelkästään suomalaisen modernin runouden klassikot – puhumattakaan vanhemmasta klassisesta runoudesta - ovat brasilialaiselle yleisölle tuntemattomia. 1950-luvulaiset modernin kuvarunon perustajat Paavo Haavikko, Tuomas Anhava ja muut klassiset modernistit, Eeva-Liisa Manner ja Mirkka Rekola tuskin ovat edes nimeltä tuttuja brasilialaisille. Nuoremmat, mutta runokentän toimijoiksi vakiintuneet 1990-luvulla runoilijanuransa aloittaneet Jyrki Kiiskinen, Helena Sinervo, Panu Tuomi, Riina Katajavuori ja Jukka Koskelainenkaan eivät sano lukevalle brasilialaisyleisölle yhtään mitään.

Moni edellä mainituista runoilijoista toimi 1990-luvulla aktiivisesti jo vuonna 1921 perustetussa Nuoren Voiman Liitossa. Heidän ansiostaan runouden esittäminen ja julkaiseminen alkoivat saada yhä moninaisempia muotoja. 1990-luvun lopulla runoilija Tommi Parkon ja Markus Jääskeläisen perustama Nihil Interit -yhdistys, sen ympärille syntynyt Tuli & Savu -runouslehti ja samanniminen kustantamo jatkoivat runouden esittämisen ja julkaisemisen monipuolistamista. Suomalaiset ovat saaneet luettavakseen Nihil Interit –kustantamon kautta virolaista (Jaan Kaplinski, Elo Viiding), hollantilaista, Intian englanninkielistä, kreikkalaista (Kostas Kariotakis, Jannis Ritsos) ja irlantilaista (Paul Muldoon) runoutta. Ja saavat edelleen – muun muassa kokoelman verran portugalilaista nykyrunoutta minun suomentamanani.

2000-luvun vaihteessa eletään merkittävää rakenteellisen muutoksen aikaa (suomalaisessa) kustannusmaailmassa. Pienkustantamot vakiintuivat viimeistään silloin tärkeiksi runoutta monipuolistaviksi toimijoiksi suurten rinnalle. Print on demand –tyyliset tarvekustantamot, jotka toteuttavat long tail –filosofiaa toimintaperiaatteenaan, nousivat myös elintärkeiksi toimijoiksi suurten rinnalle runoudessa. Long tail –periaatetta noudattavat kustantamot tarjoavat herkkuja harvoille ja valituille. Yhdessä 1990-luvulla syntyneiden pienkustantamoiden kanssa ne monipuolistavat kuvaa suomalaisesta runoudesta. Ilman niitä monia ääniä jäisi kuulematta.

Nuorin runo elää juuri nyt vahvaa kultakauttaan: Suomessa on ehkä kirjavin runokenttä moneen vuosikymmeneen. Runoilijat kirjoittavat lukemattomin tyylein, tekniikoin, sävyin ja ennen kaikkea äänin. Tai kyseenalaistavat koko äänen ja kirjoittavan minän käsitteet. Erityisen rohkeita ovat aivan nuorimmat runoilijat, vaikka vanhemmassa sukupolvessa on myös omat kokeilijansa.

Kukoistava uusi vuosituhat

2000-luku muistuttaa suomalaisen runon toista kukoistuksen vuosikymmentä, 1960-lukua, jolloin Väinö Kirstinä toi kotimaiseen runouteen surrealismin, täysin omintakeinen ja kategorioita kaihtamaton Jyrki Pellinen ilmaantui runomarkkinoille, Kalevi Seilonen kirjoitti satiirisia runoja itsestään ja yhteiskunnasta ja suomalaisen runouden paha poika Pentti Saarikoski katseli Stalinin pään yli pitkälle yhteiskunnan ja yksilön syvärakenteisiin saakka, Maila Pylkkönen lähti runoissaan arjen aiheuttamasta psykologisesta introspektiosta ja Pentti Holappa haki säkeisiinsä sytykkeitä elegantista ranskalaistyylisestä eksistentialismista.

2000-luvulla runouden mahdollisuudet ovat uudelleen avautuneet. Nuoret runoilijat ovat omaksuneet avukseen uusia, ennennäkemättömiä kirjoitustekniikoita, kuten Google- ja hakukonerunouden, joista osa on tullut jäädäkseen, osa katoaa ennen pitkää. Perinteiden arvostus ei ole kuitenkaan uusien tekniikoiden rinnalla yhtään vähentynyt, päinvastoin. Nuoret runoilijat tunnustavat yhä auliimmin velkansa menneiden aikojen runoilijoille ja erilaisille runoperinteille, lähtien englantilaisen järvikoulukunnan romantikoista William Wordsworthista ja Percy Shelleystä aina viime vuosikymmenille ja Charles Bernesteinin ja kumppanien käynnistämään L=A=N=G=U=A=G=E-runouteen.

Tämä antologia esittelee kymmenen nuorta runoilijaa, joista valtaosa on alkanut julkaista 2000-luvun alussa. Valtaosa runoilijoista on julkaissut vasta muutaman kokoelman. Lisäksi he ovat iältään 26-37-vuotiaita. Kaikki ovat syntyneet 1970-1980-luvuilla.

Monella on akateeminen loppututkinto tai he ovat opiskelleet kirjallisuutta yliopistossa. Tämä heijastaa ajan yleistä tendenssiä. Suomalaiset esikoiskirjailijat ovat yhä koulutetumpia. Moni on kehittänyt taitojaan myös erilaisissa kirjoittajakoulutuksissa ennen julkaisemista. Kirjailijaksi ei enää tulla pystymetsästä, kuten meillä on täällä pohjolan perukoilla tapana sanoa. Moni nuori runoilija toimii aktiivisesti kirjallisissa yhdistyksissä ja ansaitsee elantonsa osin tai kokonaan muulla kirjoittamisella, opettamisella, toimittajan tai tutkijan töillä. Jotkut ovat aivan muun alan päivätöissä.

Antologia pyrkii antamaan kultakautta elävästä nuoresta runosta monipuolisen kuvan. Kielen (ja maailman) mahdollisuuksia tutkivan kielirunouden lisäksi mukana on perinteisempää, modernismiin kallellaan olevaa säerunoutta, jonka teemat vaihtelevat tytöksi ja naiseksi kasvamisen tai parisuhteen käsittelystä laajempaan yhteiskunnalliseen analyysiin. Antologia esittelee myös vahvassa nousussa olevaa proosarunoutta, jonka taitajat hallitsevat usein myös säerunon kirjoittamisen.

Myös kokeellinen runous ja avantgarde ovat voimissaan. Konkreettinen ja visuaalinen runous ovat tehneet vahvasti tuloaan. Kannattaa käydä tutustumassa Marko Niemen Nurotus-blogiin (http://nurotus.blogspot.com/), jossa on visuaalisen ja konkreettisen runon uutisia Suomesta ja maailmalta.

Nuoret suomalaiset runoilijat ovat innostuneet Internetin suomista mahdollisuuksista. Tämänkin antologian runoilijoista puolet pitää omaa blogia, jonne he päivittävät luonnosvaiheessa olevia runoja, ajatuksia taiteesta, yhteiskunnasta, etiikasta ja estetiikasta, artikkeleita, käännöksiä, keskustelunaloituksia, tekstifragmentteja ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Jokaisella blogilla on oma ilmeensä, joka ei sekoitu toiseen blogiin. Virtuaalisella kehittelyalustalla voi testata tekstin toimivuutta jo alkuvaiheessa.

Kymmenen runoilijan valikoima on vain pieni otos suomalaisen nuoren runon laajasta kirjosta. Jos resurssit olisivat antaneet myöten, valikoiman olisi helposti voinut laajentaa 15-20:een runoilijaan. Runouden yhtäkkisestä kukoistuksesta voi etsiä myös huolestuttavia piirteitä: onko syy runouden hyvinmenemiseen kenties siinä, että taiteen ulkopuolella, yhteiskunnassa, kilpailu ja pudotuspelit vain kovenevat?