Runoilijan on reagoitava

Runoilijan on reagoitava


Tämä haastattelu olisi voitu tehdä Narva maanteella sijaitsevassa venäläisessä lounaspaikassa, Tallinnan keskustan irlantilaisessa pubissa Patrickissa, Estonia-teatterin kahvilassa, Estonian lähellä olevassa taiteilijoiden ja kulttuuri-ihmisten suosimassa ravintolassa tai vaikka Kiasman ravintolassa. Runoilijat liikkuvat nimittäin kaikkialla, kuten Saarikoski aikoinaan.

Näissä kaikissa runoilija Elo Viidingin suosikkipaikoissa olemme tavanneet vuosien kuluessa ja nauttineet samalla unohtumattomista tai uudistavista oopperaesityksistä.
Tällä kertaa haastattelu toteutettiin kuitenkin virtuaalisena vuoropuheluna sähköpostitse Atlantin valtameren ylitse, koska minä vietin loppuvuoteni 2010 Oaxaca de Juárezissa Suomen Kirjailijaliiton residenssissä alkuperäiskansojen ja -kulttuurien keskellä, Elo Virossa ja Euroopan-matkoilla omia runojaan esittäen.

Olemme myös keskustelleet erilaisista käännösratkaisuista minun runoihini viroksi. Pitkät maidemme kirjallisuuselämiä ja elämää yleensä koskevat keskustelumme ovat venähtäneet joskus tuntien mittaiseksi.

Elo tekee nimittäin kirjailijankutsumuksensa ohella aktiivisesti suomalaista runoutta tunnetuksi Virossa kääntäjänä ja luovan kirjoittamisen opettajana. Kääntäjänkutsumustaan hän noudattaa myös Saarikoski-seuran puheenjohtajana.
Seuran kunnianhimoisena tavoitteena on kääntää Pentti Saarikosken koko runotuotanto viroksi. Kirjojen on tarkoitus ilmestyä lähivuosien aikana. Projekti etenee, kunhan Otava myöntää vihdoin tekijänoikeudet.

”Saarikoski ei olisi tyytyväinen runojensa vapaaseen käännökseen”


Elo Viiding perusti Saarikoski Seuran Jürgen Roosten ja Jan Kausin kanssa junassa matkalla Oulun Runosilta-tapahtumasta takaisin Tallinnaan. Seuran haluaa tehdä Saarikoskea Virossa tunnetuksi myös runoilijana. Kääntäjä Piret Saluri, Saarikoski-seuran kunniajäsen, on esitellyt Saarikosken erityisesti prosaistina (Euroopan reuna. Asiaa tai ei. Bretagnen päiväkirja, Varrak 2007). Saarikosken Hämärän tanssiton viroksi kääntänyt Joel Sang ja Paul Eerik Rummo on kääntänyt hänen runojaan Kõne voolab voolavas maailmas -valikoimaan (1967), jossa on myös Haavikon, Mannerin ja Kirstinän runoja.

”Haluamme kääntää Saarikosken kaikki julkaistut runot, alkutekstinä siis Otavalta ilmestynyt ”Runot”. Pidimme erityisesti Saarikosken runojen kantaaottavasta puolesta. Kirja olisi merkki siitä, että Saarikoski elää edelleen kuten hyvä runouskin, vaikka aika ei ole runoudelle ehkä otollisin. Näin saisimme esiteltyä hänet myös nuoremmalle sukupolvelle, joka ei tunne suomalaista runoutta, kuten edelliset sukupolvet.”

”Tämä ei ole helppo käännöstyö, koska Saarikoski on vaikea, oppinut runoilija ja vaatii lukijoilta taustatietoja antiikin kirjallisuudesta sekä historiasta ja yhteiskunnasta. Käännöstyön takia seuraelämä on jäänyt taka-alalle, mutta kun saamme käännöstyön valmiiksi on syytä juhlia enemmän”, Elo lausahtaa ja voin kuvitella pienen hymynvirneen suupielessä virtuaalivastausta lukiessani.

Eloa nähdään välillä tallinnalaisissa taiteilijakapakoissa, mutta myös aivan tavallisissa kansan paikoissa. Hän hymyilee valloittavasti tilatessaan gintonicin jäillä ja palaa kirjailija-, näyttelijä- ja kuvataiteilijatuttaviensa luokse keskustelemaan kaikesta maan ja taivaan välillä.

Mutta takaisin asiaan, emmehän olleet tallinnalaisessa taiteilijakapakassa, vaikka Saarikoskella tuskin olisi mitään Tallinnan-reissua vastaan. Projektin muut kääntäjät ovat Elo Viidingin lisäksi runoilijat Lauri Kitsnik, Hasso Krull, Asko Künnap, Jürgen Rooste, Karl-Martin Sinijärv ja Joel Sang. Kirjan toimittaa runoilija Kalju Kruusa.

”Vaikka Saarikoskella oli oma käännöstyyli, johon oikeat kääntäjät eivät olleet aina tyytyväisiä, luulen, ettei hän itse olisi ollut tyytyväinen runojensa liian vapaaseen käännökseen. Täytyy olla itse runoilija ymmärtääkseen myös tätä vapaamielisyyttä ja kiusausta lähestyä alkutekstille luovalla tavalla. Käännösprosessi on ollut vaikea koska en koe olevani ”puhdas” kääntäjä. Minun on joskus vaikea olla liian tarkasti uskollinen alkutekstille, vaikka pakotan itseni siihen – eli pakotan itseni käyttämään järkeä.”

Elon mielestä nykyrunoilijat voisivat oppia Saarikosken kaltaisten osallistuvien kirjailijoiden parhaimmista puolista - unohtaen terveydelle vaarallisen ja kuluttavan holtittoman elämäntyylin ja alkoholinkäytön. (Apurahalomakkeita aktiivisesti läpi vuoden täyttävät ”vallan kirjailijat” - jotka toki ovat myös vallattomia - tuskin voisivatkaan viettää holtitonta elämää, joka oli vielä muutama vuosikymmen sitten mahdollista. Byrokraattikirjailijat joutuvat pitämään kirjanpitonsa, liitteensä ja lomakkeensa kunnossa, eikä heillä ole yksinkertaisesti aikaa moiseen rellestämiseen ja useiden työpäivien menetykseen rankan juhlimisen seurauksena.)

Saarikoski esiintyi kirjallisissa yhteyksissä välillä kuten karnevalistinen, infantiili pelle, mutta hänen yhteiskunnallisissa runoissaan makromaailma hahmottui erilaisten mikromaailmojen avulla. Saarikoski oli ankara järjestelmäkriitikko, joka piiskasi suuren naapurimaan negatiivisia tapahtumia rohkeammin kuin yksikään poliittinen toimittaja tai kommentaattori. ”Katselen Stalinin pään yli”.

Suku on pahin tai paras

Elo Viidingiä koskevissa artikkeleissa tai jutuissa mainitaan usein, että hän kuuluu kuuluisaan runoilijasukuun. Arbujad-ryhmään kuulunut isoisä Paul Viiding ja isä Juhan Viiding olivat virolaisen runouden merkittäviä uudistajia ja perinteen luojia. Tunnettuja sukulaisia ei kuitenkaan tarvitsisi mainita - lähes kymmenen kirjaa julkaisseen Elon runous ja proosa seisovat pysyvästi omilla jaloillaan ja ovat myös uudistuneet tasaisin väliajoin.

Jo Elon isoäiti Linda Viiding oli suuri Suomen-ystävä, joka käänsi suomalaista runoutta. Viimeinen käännöstyö oli Viljo Kajavan runojen valikoima. Elon isällä Johan Viidingillä oli Suomessa paljon kirjailijaystäviä, jotka vierailivat perheen kotona ja toivat aina lahjaksi paljon kirjoja.

”Opin suomen kielen alkeet lukemalla Tove Janssonin Muumilaakson tarinoita sanankirjan avulla. Kaikkea niitä kirjoja ei ollut käännetty viroksi. En katsonut lapsena televisiota paljon, mutta muistan, että erityisesti Suomen uutisten katsominen oli meillä kotona tärkeä rituaali. Ensimmäiset suomalaiset ystäväni olivat vaihto-opiskelijoilta, joiden kanssa keskusteluja muistan aina lämmöllä – keskusteltiin paljon kirjallisuudesta ja filosofiasta. Silloin aloin seurata myös suomalaista kirjallisuutta kunnolla, kun olin jo oppinut kielen.”

Elon mielestä suomalainen ja virolainen kirjallinen kulttuuri ovat erilaisia. Suomessa kirjoja toimitetaan hyvin ankarasti (toimittajan huomautus: print-on-demand-tyyliset kustantamot ovat muuttaneet tilannetta, hyvässä ja pahassa) ja tämän vuoksi suurten kustantamoiden runoilijat joutuvat odottamaan vuosia kirjojensa julkaisemista. Virossa kustannusmaailma ei ole niin tiukka. Kulturkapitaal tukee vuosittain oma- ja pienkustanteiden tekijöitä pienin apurahoin, jotka mahdollistavat kirjojen julkaisun nopeaan tahtiin luonnollisesti vähemmän toimitettuina.

Vääryydestä on kirjoitettava

Suomalainen lukijakunta pystyi tutustumaan Elon runouteen ensimmäisen kerran Nihil Interitin julkaiseman Paljastuksia-runovalikoiman avulla. Paljastuksia esitteli muun muassa erilaisilla runoilijapersoonallisuuksilla leikittelevän hyvin ironisen ja purevan runoilijan. Elo kehitti esimerkiksi ulkovirolaisen Rosalinda Triiplan, jonka hahmossa hän toi esiin itsenäistyneen nykyvirolaisen kadotetun sielunmaiseman. Nykyvirolainen ei ole löytänyt tukipilaria muurin murtumisen jälkeen yltäkylläiseksi muuttuneessa maailmassa. Hän on yhtä tuuliajolla kuin ennenkin, tosin eri tavalla.

Elo on myös siinä mielessä poikkeuksellinen virolainen nykyrunoilija, ettei hän ole koskaan kuulunut yhteenkään kirjalliseen ryhmittymään, vaan pysynyt aina itsenäisenä, kaikkien ryhmien ulkopuolella. Elo tuntee tunnetuimpien runoryhmien, NAKKin, Erakkondin ja TNK:n jäsenet, mutta ne eivät ole koskaan saaneet itsenäistä kirjoittajaa riveihinsä toimimaan. Nuori vihainen nainen on vaikuttanut järjestöissä ja ennen muuta vahvoissa teksteissään.

Yksi vahva teema tuntuu pysyneen hänen ilmaisullisesti entisestään kypsyneessä runoudessaan: jälkimodernistisen kulutusyhteiskunnan ankara kritiikki. Viidingin suorittaa purevan, ellei jopa tappavan ironisissa ja satiirisissa runoissaan ruumiinavauksen kommunisminjälkeiselle yhteiskuntaruumiille, josta on tullut erilaisten operaatioiden kohde, halusi vartalo sitä tai ei. Ruumiin tarpeita palvova aika on unohtanut syvemmät tarpeet; yhteyden toisiin ihmisiin. Vinoksi muuttunut aika on kadottanut autenttisuuden ja vilpittömyyden ja tehnyt kaikesta välineellistä omiin päämääriin pyrkimistä. Näin on tapahtunut myös tärkeimmälle, ihmissuhteille.

Elo Viidingin runoissa yksilö tuntuu joutuneen (kapitalistiseen) hullunmyllyyn, jossa hän on vieraantunut itsestään, tunteistaan, tarpeistaan, ajatuksistaan. Olemassaolo on muuttunut dystooppiseksi, jopa patologiseksi. Yhdytkö käsitykseen? Miten itse luonnehtisit omaa yhteiskunnallisuuttasi?

”Yhteiskunnallisuus lisääntyi virolaisessa kirjallisuudessa 1990-luvulla ja nyt se on taas muodissa (esimerkiksi Jürgen Rooste, FS). Jos yhteiskunnallisuus runoudessa ymmärretään sosiaalikriittisyytenä ja kantaaottavuutena, aika monet runoni ottavat kyllä selkeästi kantaa yhteiskunnan seurauksista yksilölle. Olisi kuitenkin väkivaltaista luokitella itseään ainoastaan yhden teeman mukaan. Minun on kuitenkin aina kirjoitettava epäeettisyydestä ja vääryydestä. Reagoitava voimakkaasti.”

Elo uskoo, että ihmisen elämä on reagoimista: apatia on synonyymi eräänlaiselle kuolemalle. Ja runoilija tekee sen runoissa, joko suoraan tai ironian avulla. Runouskin voisi tarjota voimakkaita elämyksiä kuten hyvä elokuva tai teatteriesitys. Elo kirjoitti myös kauniin tukipuheenvuoron minulle legendaariseen vuoden 2009 PEN-vuosikokouksen, jonka lukemisen kokouksen puheenjohtaja Kai Nieminen kielsi vedoten siihen, ettei Elo ole Suomen PENin jäsen. Hän on kuitenkin vastaperustetun Viron PENin johtokunnassa.

Elo ei koe rajoittaneensa itseään kirjoittajana. Pikemminkin päinvastoin.
”Runous on kaikkea muuta kuin ihmismielen kokemuksien rajoittamista: siksi olen kokeillut monia erilaisia kirjoittamisen tyylejä ja julkaissut paljon tekstejä, joita voi luokitella ”hämäriksi” tai ”vaikeasti ymmärrettäviksi.”

Elo käy säännöllisesti Suomessa lukemassa uudempia runojaan muun muassa Tuglas-seuran kutsumana. Myös näyttelijäksi opiskellut Elo esittää runonsa voimakkaasti eläytyen välillä myös tunnetun virolaisen kitaristin Tiit Petersonin kanssa. Esityksistä jää yleensä varma muistijälki - tuntee olleensa kirjallisuuden riepoteltavana. Elo on esiintyjänä kuin pappi tai vakuuttava poliitikko, joka saa sanomansa läpi tehokkaasti, kirjallisin ansioin höystettynä.

”Jotenkin tunnen, että voimakkaan reagoimisen aika on ohi omassa tuotannossani. Vastaanotosta päätellen se on ollut tarpeellista. Runoni ovat herättäneet lukijoissani voimakkaita tunteita inhosta ihmettelyyn. Tässä mielessä olen täyttänyt päämääräni. Nyt haluan löytää uusia ilmaisukeinoja, uusia kirjoittamisen tyylejä. Virossa runojani on ymmärretty, erityisesti nuorilta olen saanut juuri nuorilta paljon positiivista vastakaikua.”

Ihanneyhteiskuntaa etsimässä

”Kun ihminen vanhenee, hän ymmärtää, että jotkut asiat eivät koskaan muutu. Olen alkanut ymmärtää, että ahneus ja kateus jäävät. Meillä voisi olla ihanteellinen yhteiskunta, jonka luovat muutamat idealistiset yhteisönpuolustajat, mutta aina löytyy tämän tavoitteen pilaajia. Tämä on tuskallista, mutta totta. Konsumerismi on ollut tavallaan kuin lastensairaus, joka täytyy potea. Ehkä se negatiivisena kokemuksena on ollut tarpeellinen ihmisten ja ihmiskunnan kehittymisen mielessä?”

Elo ei ole kuitenkaan dystopioiden kehittäjä ja luoja. Hän ei usko lopun olevan käsillä, vaan hänen mielestään on jatkuvasti tarpeellista ainakin pyrkiä kehittämään humaanisempaa yhteiskuntaa.

”Jokainen voi aloittaa kehittämisen itsestään. Hyvä esimerkki meillä Virossa on Uuden Maailman Seura, joka toimii Tallinnan Suur-Ameerikan kaupunginosassa ja jossa erityisesti nuoret, kulttuurin ystävät ja vihreään elämäntapaan suuntautuneet ihmiset yrittävät parantaa elämänlaatua vapaehtoisesti, muuttaa tätä kulutusystävällistä ympäristöä. He järjestävät runotapahtumia. Myös runokabaree Cabaret Interruptus on osa seuran toiminnan osa. Sellaiset seurat voivat vaikuttaa muihin ihmisiin ja toivoisinkin, että niitä olisi enemmän.”

Vaikka Elo itse ei ole mukana vaihtoehtoisissa yhteisöissä, hän toteuttaa kirjailijan kutsumustaan hyvin laaja-alaisesti opettamalla luovaa kirjoittamista ja runonlukutaitoa, joka on hänen mielestään lapsenkengissä Virossa sekä ammattilukijoiden eli kriitikoiden että harrastajien keskuudessa.

”Luovan kirjoittamisen luennoista olen oppinut, että on hyvin tärkeä oppia myös lukemaan, analysoimaan ja ymmärtämään runoja ainakin jos haluaa kirjoittaa runokritiikkiä. Vaikka runo usein vaikuttaa ensin ns. sanojen takaa tai tiedostamattomasti - ihminen lukee runon ja pitää siitä tai ei, mutta ei osaa heti sanoa miksi. Kriitikot enemmän ”kuvailee” kirjoittajan tyyliä kun analysoi hänen tekstien sisältöä. Omista opettamisen periaatteista: haluan antaa omille oppilaille sellaisen kokemuksen että ei ole olemassa yhtä käsitystä minkälainen on hyvä runo ja kirjoittamisprosessin alussa täytyy vapautua kaikista sellaisista rajoituksista.”

Elo valottaa hieman myös omaa luomisprosessiaan. Hänen mielestään ei ole olemassa aiheita, joista ei voi kirjoittaa. Runoilijan erityisesti täytyy seurata elämää hyvin tarkkaan. Alussa täytyy luottaa vapaisiin assosiaatioihin ja kirjoittaa ylös kaikki aiheesta mieleen tuleva. Vasta myöhemmin alkaa tekstin toimittamisen, sen voimistaminen ja heikkojen ilmaisujen poistaminen eli tietoinen toimitustyö.

Harold Bloomilla on sellainen käsite kuin vahvat runoilijat. Vahvalla runoilijalla on tarpeeksi rohkeutta vapautua edelläkävijöiden vaikutuksista, kehittää oma ääni. Rohkeutta olla omaperäinen ja omaääninen - tämä on mielestäni runoilijan tärkein tavoite.”

Rita Dahl

julkaistu Kirjailija 4/2010:ssä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan

Surullisen hahmon ritari