Matkustaminen on aina vaarallista

Meksiko avaa aistit monessa mielessä, ei pelkästään uusien ruokalajien, makujen ja tuoksujen avulla. Sekin on suuri kontrasti puhtaaseen ja järjestettyyn pohjoismaiseen (katu)todellisuuteen tottuneille aisteille. Suurin rasitus kohdistuu kuuloaistiin, joka joutuu välillä todella koville hiljaisuuteen ja lähes olemattomiin ääniin tottuneille suomalaiskorville. Luonnon keskelle pääseminen - Chiapasin mayarauniot ja Chiapasin ja Guerreron intiaanikylät - merkitsevätkin todellista henkistä rauhaa, ja sen jos minkä ainakin minä koin todella kallisarvoiseksi kaikenlaisten pakolla tuputettujen mainoslauseiden, valtavirtaelokuvien ja muun hälyn keskellä. Pahinta on se, ettei esimerkiksi linja-autoissa ole valinnan mahdollisuutta siellä esitettävien elokuvien suhteen. Kaikkien matkustajien on välttämättä kuunneltava kerran käynnistettyjä elokuvia, vaikka aivan jokainen ei haluaisi niitä ruudulta seuratakaan.

Tätä voisi kutsua jonkinlaiseksi henkiseksi diktatuuriksi. Todella demokraattisessa maassa kokemukset ovat vapaaehtoisia. Niistä voi halutessaan pidättäytyä. Meksiko opettaa näin myös todella arvostama ainakin periaatteellista mahdollisuutta sanoa ei kokemuksille, joita ei halua ”rikastuttamaan” elämäänsä.

Surrealistisen manifestin kirjoittaja, ranskalainen kirjailija André Breton vieraili aikoinaan ensimmäisessä surrealistisen taiteen katselmuksessa México Cityssä 1950-luvulla ja sai aiheen todeta: ”Meksikolaiset ovat surrealistinen kansa par excellence.” Alitajunnan kunnioittaminen, ellei suoranainen hulluus, ja jatkuvien impulssien perässä juokseminen ja niiden totteleminen ovatkin kenelle tahansa meksikolaiselle arkipäivää. Kärjistetysti voisi sanoa, että jokainen meksikolainen ambulantista oikeaan taiteilijaan on tietynlainen elämäntaiteilija ja oman hulluutensa arkinen toteuttaja. Jokainen meksikolainen osaa halutessaan sensuroimattomuuden ja järjettömyyden taidon, ja näin itsensä toteuttamisen sekä yli- että alitajuntaisena olentona.

Edellä sanottu ja koettu todistaa sen, että matkustaminen on aina vaarallista, ja kokonaisvaltainen riski matkailijalle, hänen minuudelleen ja identiteetilleen. Matkailija ei joudu kohtaamaan paitsi toista, vaan vielä monimutkaisemman olennon, itsensä. Matkailija peilaa kokemussaldoaan vasten itseään, mutta samalla hän peilaa itseään jatkuvasti toisiksi kokemiaan vasten. Peilaaminen on monensuuntaista ja kestää niin kauan aikaa kuin matka(t)kin. Peili vääristyy ja oikenee matkan edetessä, mutta samana se ei pysy koskaan. Soikeanakin peili kertoo senhetkisen totuuden, ja myös sen, ettei lopullista totuutta itsestä, toisesta ja heidän välisestä monimutkaisesta suhteestaan ole koskaan olemassa. Näin matkustaminen on aina hyödyllistä: se pakottaa matkailijan miettimään omia ennakkokäsityksiään, vahvistaa, heikentää tai romuttaa niitä, tai luo jopa uusia käsityksiä. Matkaillessaan sukeltaa jatkuvasti syvemmälle omassa minuudessaan ja toisten olemuksellisessa olemattomuudessa. Matkaillessaan on jatkuvasti vapaa, mutta vangittu. Pelkästään tämän oivalluksen tehdessään on rikas, ja vielä rikkaampi, mikäli onnistuu jollakin tavalla määrittelemään vapautensa ja vankeutensa muuttuvia rajoja.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan