Verkon vietävä

Verkon vietävä

Vielä muutama vuosi sitten hakukonerunous oli kummajainen suomalaisten kriitikoiden silmissä. Nyt siitä on tullut valtavirtaa ainakin kirjoittajille.


Hakukonerunoudelle ja –runoilijoille yhteisiä ovat teemat. Runoissa kerrotaan lähes poikkeuksetta nykyhetken ongelmista ja patologioista: päihteidenkäytöstä, syömishäiriöistä, masennuksesta ja psyykkisistä ongelmista, tunne-elämän häiriöistä, vaikeudesta olla yhteydessä toiseen ja omaan sukupuoleen, aikuisten vaikeudesta vastata globalisoituvan yhteiskunnan tehokkuusvaatimuksiin, muuttuvan yhteiskunnan lapsille ja nuorille asettamista vaatimuksista kasvaa aikuiseksi entistä nopeammin.

Ensimmäisen Google-generoidun runokokoelman, Janne Nummelan Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (2006), julkaisi PoEsian ja Kirja Kerrallaan -liikkeen yhteinen print-on-demand-kustantamo, joka on kunnostautunut hakukonerunouden julkaisijana.

Tytti Heikkisen ehdokkuus Täytetyn eläimen lämpö –kokoelmalla (PoEsia 2008) Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa teki ”hakukonerunoudesta” viimeistään myös institutionaalisesti hyväksytyn runouden muodon. Nyt hakukonerunous on kirjoittajaharrastajien suosiossa ja suosio näkyy erityisesti internetissä.

Aforismien aika –runokokoelmani (PoEsia) julkaistiin vuonna 2007. Mielivaltaisesti verkon uumenista materiaalinsa hakeva kone sopi erinomaisesti myös länsimaalaisen ihmisen arkitajunnan kartoittamiseksi. Metodin voi nähdä eräänlaisena kollektiiviseen psyykeen porautumisena, josta jää merkeiksi haaroittuvia ajatuksia, mielipiteitä, arvostelmia, kirouksia – kaikkea mahdollista, mitä moderni kaupunkilainen tohtii suustaan päästää. Nimirunoelmassa ristivalotuksen kohteena on uusliberalistinen maailma, jossa ihmissuhteista, kirjallisuudesta ja taiteesta on tullut kauppatavaraa.

Aforismien aika – ja monet muut hakukonekokoelmat sen jälkeen - kyseenalaistavat perinteisen lukemisen tavan. Materiaalinhakutavallaan se sysäsi syrjään tekijän ja oli avoin teksti, joka kyseenalaisti tai monimutkaisti tekijän aseman.

Jukka Koskelainen kirjoitti ”hakukonerunoudesta” seuraavasti Nuori Voima 1/2008:ssa:
”Se tarkoittaa kuitenkin jo pariakin googlattua kokoelmaa. Kiinnostavaa niissä on, että hakukonerunous tuntuu parhaimmalta silloin, kun se lähenee "korkeamodernistista" (lienee aika käyttää jo lainausmerkkejä) ihanteita: kieli on tiheää, tiivistä, rytmikästä, yllättävää ja pienellä vaivalla jopa tulkittavissa, ei pelkkää irrallisten uppotukkien törmäilyä.”

Perinteisten anhavalaista ”korkeamodernismia” ihannoivien kriitikoiden keskuudessa hakukonerunoudesta tulee siis hyväksyttävää vain silloin, kun se vastaa näitä ihanteita. Korkeamodernismia ihannoivat kriitikot eivät muista, että hakukonerunouden päämääränä ei ole välttämättä luoda kuvarunoutta, vaan runoutta, joka ilmentää nykyajan patologioita sekä sisällössään että muodossaan. Se assosioi nopeasti, yllätyksellisesti, kuten musiikkivideot tai lyhytjännitteinen mieli. Voisi sanoa sen ilmentävän kirjallisesti lyhytjänteiseksi muuttunutta kokemisen tapaamme.

Banaalin ja ylevän liitto

Eräs internetrunouden muoto Flarf perustuu tietoverkoista löydettyyn kielimateriaaliin, ja on äärimmäisen poliittinen runouden muoto, koska se tuo verkon uumenista esille kieliä, jotka muuten jäisivät näkymättömiksi. Flarf arvostaa erityisesti rumana, mauttomana ja epäesteettisenä pidettyä: netti- ja IRC-kieltä ja tuo sen tasa-arvoisena materiaalina ylevänä pidetyn kielen rinnalle. Törmäyttämällä yhteen hyvin monenlaiset eri kielen rekisterit Flarf kysyy, onko yksikään rekisteri toista arvokkaampi. Vaikka Flarf-runouden sisällön syvyydestä voidaankin olla monta mieltä, sen ansiona on ainakin pyrkimys erilaisen kieliaineksen demokratisoimiseen.

Flarf-runouden aiheet ovat usein arkisen banaaleita ja perinteisesti runon aiheeksi ajatellusta ylevästä kaukana. Kysymyksen esittivät aikoinaan muun muassa Rimbaud ja Baudelaire. Kirjallisessa mielessä edistyksellisellä keskiajalla vaikuttaneet François Villon ja Rabelais ovat parhaita esimerkkejä keskiajan kaikenlaista materiaalia hyödyntäneistä kirjailijoista. Flarf pyrkii eroon keinotekoisista rajoista korkean ja matalan välillä.

Suomessa Flarfin ”isähahmoksi” on kutsuttu neljä runokokoelmaa julkaissutta kirjallisuudentutkija, runoilija Teemu Mannista, joka haluaa uusimmilla Futurama- ja Säkeitä-kokoelmillaan vahvistaa mainettaan sekä internetajan alatyyliä ja toisaalta myös klassikkoviittauksia viljelevänä ”hakukonerunoilijana”. Futurama (PoEsia 2010) jatkaa Mannisen Lohikäärmeen poika –kokoelman (Tammi 2007) pyrkimystä rikkoa ylä- ja alatyylin välinen raja. Futuraman dystopian lisäksi Säkeitä vahvistaa Mannisen mainetta myös perinteen kunnioittajana. Hän tekee pastisseja tunnetun mittaan kirjoittaneen klassikkorunoilija Otto Mannisen Säkeitä I (1905) ja II (1910) –kokoelmista.

Ei ole yllättävää, että Flarfin omaksuneet runoilijat, muun muassa K. Silem Mohammed, Nada Gordon, Michael Magee, ovat amerikkalaisia. Flarf-runoilijoiden esille tuomat muutokset tai patologiset seuraukset liittyvät paljolti kulutuskulttuuriin ja sen muuttumiseen ainoaksi valtauskonnoksi. Amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin kritiikin tarve ei ole valitettavasti vähentynyt sen kulta-ajoilta 1960-luvulta nykypäivään tullessa tippaakaan. Hegemoniaa ei tavoitella pelkästään poliittisin, vaan myös kulttuurisin keinoin.

Yhdysvaltoja voi kritisoida sen maailmanpoliittisesta ohjaamisesta vaikka kuinka, mutta tosiasia on, että jättimäisessä maassa on omaksuttu erityisesti kirjallisuuteen ensimmäisenä monia myöhemmin edistyksellisenä pidettyjä asioita. Yhdysvalloista ei ole lähtöisin vain monet ympäri maailmaa tunnetut megabrändit, kuten Starbucks, Mc Donalds, vaan monet nykykirjallisuuden kannalta keskeiset ilmiöt, kuten pienkustantamot ja -lehdet, omakustannekulttuuri, monet keskeisiksi tunnustetut nykyrunouden suuntaukset.

Internetaika on innostanut myös persoonallisuuskokeiluihin. Tuskin kukaan tiesi, kuka oli Anna Halmkrona, joka ammensi suuren osan materiaalistaan internetistä. Kunnes kustantaja, runoilija Ville Hytönen paljasti Parnasson artikkelissaan luoneensa kuvitteellisen runoilijapersoonallisuuden, jonka avulla hän päätti tutkia, kuinka kirjallisuusinstituutio suhtautuisi henkilöön, jota ei nähtäisi lainkaan julkisuudessa.

Internet tarjoaa runoilijoille myös mahdollisuuden kehittää tekstiään ja laittaa sitä kehittelyvaiheessa lukijoiden nähtäville. Blogeilla on monenlaisia profiileita työpäiväkirjoista ja kehittelyalustasta valmiin oloiseen tekstiin. Vuosikymmenten tauon jälkeen Suomeen on palannut myös visuaalinen ja konkreettinen runous. Nekin kukoistavat internetissä.

Hakukonerunous – uusobjektivistista runoutta?


Hakukonerunous synnyttää lisäksi monia kielen poliittisuuteen liittyviä kysymyksiä, kuten: Mitä tapahtuu kun saatetaan yhteen rekisterit arjen banaalista virkakieleen ja tutkimuskieleen? Mitä tapahtuu kielen palasille, jotka saatetaan tutusta yhteydestään täysin uuteen ja ennen kokemattomaan?

Hakukonerunous mahdollistaa saman kielellisen tutkimusmatkailun, jota modernissa runoudessa on harrastettu vähintään 1900-luvun alusta lähtien. Kielirunokoulukunnan tapaan hakukonerunous hyödyntää monenlaista kielimateriaalia, jota ei muuten hyödynnettäisi, mutta myös tekijän ja lukijan asemien uudelleenajatteleminen yhdistää kielirunokoulukuntaa ja hakukonerunoutta metodina. Nämä kolme piirrettä ovat hakukonerunouden tärkeimpiä poliittisia ulottuvuuksia.

Louis Zukofskyn (1904-1978) kehittämä objektivistinen runous, amerikkalaisen toisen modernistisen runousaallon vaikutusvaltaisimpia runosuuntauksia, jonka kaksi pääperiaatetta olivat vilpittömyys ja objektivointi. Charles Reznikoff ja George Oppen olivat kaksi muuta keskeistä objektivistia. Objektivistien tärkeimmät vaikutteet tulivat Ezra Poundilta ja William Carlos Williamsilta. Zukofskyn pääteos on 24:stä osasta koostuva pitkä runo ”A”, jonka kirjoittamisen hän aloitti vuonna 1927 jatkaen sitä vuoteen 1974 asti.

Politiikka ja perhe, perinteiset runomuodot ja vapaa mitta kietoutuvat yhteen A:ssa, jonka pääteema on Zukofskyn isä. Musikaalisen, sarjallisen kollaasirunon jokainen osa kuvaa vuorokauden yhtä tuntia. ”A”:n lähteet ovat moninaiset: perhe-elämän lisäksi kirjalliset ja filosofiset juonteet, joita koskevia poliittisia ja esteettisiä kommentaareja runoilija tekee. ”A”:ssa, kuten Zukofskyn muussa runoudessa, partikulaarista tulee yleistä.

Zukofskyn runous syntyy jokaisen erillisen lukijan mielessä. Se on avointa tekstiä avoimimmillaan, tulkinnanvaraisimmillaan. Eri lukijoiden mielissä aktivoituvat eri lauseet, jotka avautuvat hänelle tulkinnallisesti. Tähän lukemisen sattumanvaraisuuteen viittaavat myös Zukofskyn omat tulkinnat toisten, Shakespearen ja muiden runoilijoiden teksteistä The Test of Poetry -kirjassa.

Ezra Pound korosti The ABC of Reading –kirjassaan avointen merkitysten tärkeyttä hyvässä runoudessa. Myös Zukofsky arvosti ennen kaikkea mieltä ja mielikuvitusta aktivoivaa runoutta, jossa merkityksiä ei oltu naulattu ennalta lopullisesti lukkoon. Hakukonerunoutta voisi kutsua eräänlaiseksi uusobjektivistiseksi runoudeksi sen pyrkimyksessä lakkauttaa tekijän ylivalta ja tuoda esille nykyhetken pahoinvointi ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Aidon vuorovaikutuksen hävittävä verkko on keinotekoisen vuorovaikutuksen tyyssija, jossa pahoinvointi kukoistaa ja saa ilmaisunsa vailla minkäänlaista itsesensuuria.

Karri Kokon Varjofinlandia, jonka aineisto on ammennettu kokonaan internetistä, on eräs tämän pahoinvointiaikakauden epätoivon kiteytyksistä. Kokoteatteri on tehnyt kirjasta myös näyttämöversion, jossa pääministeri Jyrki Kataisen ja pahamaineisen lamakauden valtiovarainministeri Iiro Viinasen käsiin eksyy kyseinen opus. Eletään aikakaudella, jolloin enemmistö kansalaisista on työttömiä ja pahoinvoivia. Enteileekö Kokon teos aikaa, jolloin hakukonerunoudesta tulee ruohonjuuritason yhteiskuntakriittinen aputyökalu päättäjille?

Rita Dahl

julkaistu Kirjain 3/2010:ssä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale