Impulssikentän keskellä

Impulssikentän keskellä

Jyrki Pellinen
Huomenta, Marko
ntamo 2009, 486 ss.

Pietarin kääntöpiiri
ntamo 2009, 168 ss.

Erälaukku
Kirja kerrallaan, 131 ss.

Huomenta, on jo aika matkustaa Portugaliin keskelle globaaleja vaikutuskenttiä, kahviloiden oopiumaromia ja Callas-kokemuksia. Portugalissa melkein jokainen on fadista, jolla on vahva, pillimäinen ääni. Sillä se hätistelee ikkunasta sisään liihottaneita maahanmuuttokärpäsiä yrittäen pitää puoliaan ihmisenä. Istuin kolmosen puuratikassa kuljettajan kammen naksuessa kotoisasti kurveissa. Niitä riitti, Lissabonia luodessa Zeus oli valppaana jokaisessa kulmassa, koska Atlantti olisi voinut muuten valua hyvin katukäytäville. Siinä olisi ollut ihmettelemistä kanta-asukkailla ja tunkeilijoilla.

Heti olisi ollut ottajia Rossion aukiolla, mutta kuljin kaikkien ohitse kohti Livraria Fnacin runoushyllyä. Käteen osui Eugénio de Andraden kirja, jossa mereen puhkesi ruusuja. Sophia de Mello Breyner Andresen hedelmöitti samaan aikaan tuttuun tapaansa mystisiä puutarhoja taivaslaitumilla. Régiosta muistin aina tiukan katoliset seremoniat, rukoushetket ja ripitykset, yksinäisen asketismin keskellä ihmisten merta, mutta myös ruumispanssarin läpi poraavan halun kärpäset. Ne eivät koskaan päässeet edes seinän läpi.

Egypti oli Pellisen 1970-luvun elävä muusa, kuten Portugali 2000-luvulla minulle. Pellinen ja Egypti kiersivät yhdessä eri maita, tapasivat ystäviä, nauttivat kuvataiteesta, musiikista ja kirjallisuudesta: elivät monipuolista taiteilijan elämää. Ulkoinen liike muuttui sisäiseksi rauhaksi, seesteiseksi, liikkuvaksi, elämäntuntoiseksi proosaksi, jossa ulkoinen tapahtuminen on muuttunut mielenrauhaksi.

Näin on käynyt myös Huomenta, Marko –kirjan kahdessa sisarteoksessa, Pietarin kääntöpiirissä ja Erälaukussa. Kirjailijan mieli matkustaa kaikenlaisten taiteeseen, erotiikkaan, politiikkaan, elämään liittyvien ärsykkeiden perässä itseään sensuroimattomana ja ennalta-arvaamattomana. Tämä on Jyrki Pellisen 2000-luvun poetiikkaa. Se on kristallisoitunut yli 75-vuotiaan kirjailijan kiinnostavimmaksi vuosikymmeneksi sitten debyytin 1960-luvulla. Pellisen pyrkimys on muuttaa jatkuvasti liikkuva kokemus panteistiseksi taiteeksi, jossa estetiikka, (taide)historia, erotiikka, ihmiset ja luonto toimivat taiteilijan päätä hedelmöittävänä materiaalina. 2000-luku kiertyy paralleelimaisesti kirjailijan uran alkuun 1960-luvulle, jolloin lapsuuden Naantali ja Lauttasaari seikkailullisine luontoineen hedelmöitti nuoren kirjailijan mielen samaan syöksyliikkeeseen, johon nyt yltää raikas Häme. Hämeessä kypsyvät myös kipakat kulttuuri- ja kirjallisuuspoliittiset kannanotot, joissa vähätellään realismin voimaa maassamme, tekijäkaartin ”keskinkertaisuutta” ja sisältöjen puutetta.

Ihmiset ovat Pellisen kirjallisen maaperän hedelmöittävää maaperää. Huomenta, Marko –kirja on jatkoa Yksin-kirjalle (Otava 1974), jossa yksinäinen päähenkilö Marko rikastuttaa tajuntaansa pianomusiikin, kirjallisuuden, erityisesti säveltäjäelämäkertojen, sekä kuvataiteen avulla. Huomenta, Marko –kirjan päähenkilö tuntuu heränneen houreesta eloon Egyptin, matkojen ja kohtaamisten ansiosta. Kirjailija on löytänyt 1970-luvun Markoa paremmin persoonallisuutensa kaikki puolet: faktat mielikuvitukseksi muuttavan mielensä, joka muuttaa elämän, sisällöt, sanoiksi myös vapaiden assosiaatioiden voimalla. Pellisen vapaasti vaeltelevassa mielessä ja kielessä vaelteleva proosa on kehittynyt 1970-luvun puolihedelmöittyneestä tekstistä 2000-luvun täyshedelmöittyneeksi tekstiksi. Pellinen on luopunut viimeisestäkin itsesensuurista ja antautunut kokonaan impulssiensa vietäväksi. Muistoista, mielleyhtymistä, tunneimpulsseista, ajatuksista ammentava tyyli on kirjailijan omien sanojen mukaan ”slaavilainen”, joka voisi yhtä hyvin merkitä kirjallista afrikkalaisuutta & animismia, elävien, kuolleiden, kaikkeuden samanaikaista läsnäoloa.

Läpi kirjallisten vuosikymmentensä Pellinen on luonnehtinut itsestään poikkeavien ”normi-ihmisten” eroa omasta, tunneimpulsseille avoimena pitämästään luonteestaan. Niin nytkin, Erälaukussa: ”Harmaa auto, pelästyneet harakat etsivät ympärilläni itseään, tulkitsevat maailmaa väärällä tavalla. Etsiessään tuttuja kahvoja. Kun kaikki muu on pahaa unta, he jäävät siihen mitä löytävät. He tulevat indoktrinoiduiksi. Se ei ole paha asia, se ei vaan sovi minulle.” Itseluonnehdinnat ovat tarpeen maailmassa, jossa toiset ovat niin erilaisia kuin miksi tekijä kokee itsensä.

Arvostetaanko yhteiskunnassa ainoastaan yhdenlaista, normatiivista olemisen tapaa? Onko meillä tilaa luovalle hulluudelle, vai onko sen olemassaolon ehdot tässä muodossa tukahdutettu? Tunteitaan sensuroimattomat henkilöt eivät tunnetusti ole helppoja, eikä heitä ole välttämättä tehty yhteiselämään muiden kanssa. Pitäisikö heille järjestää erillinen tila, jossa he voivat luoda impulsseineen kaikkineen?

Rita Dahl

julkaistu Kirjain 3/2010:ssä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan

Surullisen hahmon ritari