Tekstuaalinen neilikkavallankumous

Tekstuaalinen neilikkavallankumous

Alberto Pimenta: Kivenheittopeli, Palladium-kirjat 2009, Rita Dahl (suom.)

Kivenheittopeli


Runous vastustaa valtaa säkeissä tai niiden välissä. Edellisestä voisi mainita esimerkkeinä eräät suomalaiset 1970-luvun runoilijat, jotka olivat sanastoltaan suorasanaisen luokkatietoisia ja nyrkki pystyssä, mutta ilmaisultaan kovin perinteisiä. Jälkimmäisestä taas Itä-Euroopan ja entisen Neuvostoliiton runoilijat, jotka kehittivät nuorallatanssista sensuuriviranomaisten kanssa taiteenlajin.

Portugalilainen Alberto Pimenta (s. 1937) edustaa tässä suhteessa kolmatta tietä – mutta kaikkea muuta kuin kultaista keskitietä. Hänen 1970-luvun Portugalia ja siinä sivussa vähän kaikkea muutakin irvailevat runonsa rikkovat säe- ja säkeistöjaon, vyöryttävät tekstuaalisia massoja. Sanasto on usein ilmeisen tarkoituksellisesti banaalia hokutoistoa ja ”vastaväitemaniaa”.

Katolis-kansallismielisen sotilasvallan ohella osansa saavat perinteinen, romanttis-eleginen runous, seksuaaliset sopivaisuussäännöt, byrokratian ja median kielet, ihmisenä olemisen arkinen absurdismi – ja itse Jumala.

Läntiset antidemokraatit

Kreikasta ei ala muu kuin eurooppalainen omahyväisyys. Rooma on maailman korkeakoulu, jota kukaan ei ole käynyt koskaan loppuun, tiesi Ville Hytönen esikoiskokoelmassaan Kuolema Euroopassa (Tammi 2006). Käännös- ja kotimaisessa runoudessa lähestytään samoja teemoja: (länsi)eurooppalaista hybristä, uskoamme arvojemme ja kulttuurihistoriamme ylivertaisuuteen.

Kolmen minuutin CNN-pikakurssi Euroopan toisen maailmansodan jälkeisestä historiasta voisi kertoa, että kommunismi ja kapitalismi tappelivat, kapitalismi voitti, koitti onni ja autuus. Sikäli ihan oikein, että Itä-Euroopan rauhanomaiset samettivallankumoukset syksyllä 1989, jälkistalinistisen sorron romahdus, olivat kenties maailmanhistorian toivoa herättävimpiä hetkiä.

Tällainen pikakurssi kuitenkin jättäisi huomiotta, että länsileirissäkin vaikutti melkoisia antidemokraatteja: Portugalin António de Oliveira Salazar (1889–1970), Espanjan Francisco Franco (1892–1975) ja Kreikan everstijuntta. Etelä-Eurooppa vapautui sotilassaappaan alta vasta 1970-luvun puolivälissä.

Pimenta livahti jo 1960-luvun alussa Saksaan, Heidelbergin yliopistoon, ivasi sieltä käsin Salazarin yksinvaltaa ja Portugalin siirtomaasotia Afrikassa. Myöhempien aikojen Ovidiukselta vietiin kotimaan passi ja kansalaisuus.

Salazarin syrjäyttämisen ja kuoleman jälkeen sorto vain kiihtyi. Pimentalle avautui lopulta tilaisuus palata kotiin vuoden 1974 neilikkavallankumouksen jälkeen.

Kubismia ja dadaa

Ovidius on tässä yhteydessä ihan paikallaan, sillä Pimenta on muodonmuutosten mies. Tai vakiintuneiden muotojen särkemisen: hän rysäyttää proosarunomaisia tekstejään suorakaiteen muotoon, sanat katkeilevat tavutussääntöjen vastaisesti.

Kubistisista kuvioinneista mennään pitkässä runossa ”Heitto n:ro 33 ja hän näki että näin oli hyvin” dadaistiseen tavujen ja äänteiden roiskintaan. Runo on eräänlainen raamatullisesta kuvastosta ammentava luomiskertomus, joka on varustettu runoilijan kommenttilaidalla. Molemmat mahtailevat luomistyönsä suuruudella – kunnes lopussa ei enää tiedä, kumpi on kumpi.

Teknokraattisen ja sotateollisen koneiston satiirista siis mennään eksistentialistiseen epäilyyn ja ontologiseen todellisuuksien suhteellisuuden ja sisäkkäisyyden ounasteluun.

Vaikkapa näin: ”todellisuus nyt on poissaolo, todellisuus nyt on/ vain poissaolo. ei muuta kuin poissaolo. poissa-/ olon läsnäolo. ei-minkään läsnäolo joka tähän/ asti oli: kaikki. todellisuus on tämä: ei-mikään,/ jossa ennen oli: kaikki. tämä on todellisuus. tila/ jossa on ei-mikään on (...)”

Runo vain jatkuu ja jatkuu. Syvähenkisen runo- ja filosofiapuheen parodia on tietysti kannatettavaa toimintaa. Myös tietynlaiseen kokeellisuuteen liittyvät lieveilmiöt ovat Pimentalla läsnä: uuvuttava toisteisuus, itsetarkoituksellinen tekstuaalinen kuviointi.

Pastoraalirunouden, elegisen katoavuustuskan ja antiikin perinteillä ratsastavan aforistiikan pilkka on varmasti osunut maaliinsa 1970-luvun Portugalissa - sen verran kuin Heideggerin hirmun tekstit kotimaassa yleensä levisivät. Kunnia, verenperintö ja porvarillinen turhantärkeys saavat kyytiä.

Ei ole runoilijan vika, että suomalainen odotushorisontti on toinen. Meillä nähtiin jo 1960–70-luvuilla Väinö Kirstinän sanaparit ja LSD-suunnitelmat, Eira Stenbergin ”mad eira” ja Risto Ahdin kapina koulua, armeijaa, yliopistoa ja muita auktoriteettaja vastaan.

Pimentalaiset typografiset kokeilut eivät ole 2010-luvun nuoressa runoudessamme aivan harvinaisia.

Spoon River ja Tagus-joki

Kivenheittopeli on myös monin tavoin inspiroivaa luettavaa. Vaikka lautapeli- ja kivenheittomotiivit hallitsevat kokoelmaa, itseriittoiseen kielipeliin ei jäädä.

Erityisen mielenkiintoisia ovat sarjamaiset runot, jotka tuntuvat minimalistisilta versioilta Edgar Lee Mastersin Spoon River –antologiasta (1915, suom. Arvo Turtiainen, Tammi 1947).

Näissä epigrammeissa korostuu ihmiselon sattumanvaraisuus, nyrjähtäneisyys ja väkivaltaisuus, paikoin myös tietty traaginen suuruus pienuudessa. ”guilherme silva sulki itsensä vintille kuol-/ lakseen ylevässä paikassa.” (...) ”manuel testa kuoli koska ei onnistunut/ mukautumaan maailman pahoinvointiin.” (...) ”luís dimas oli terve kuin pukki, nyt hän/ hengittää ikuisuuden henkäystä.”

Mekaaninen jako ihmisnäkökulmaisiin arkirunoihin ja abstraktiin teoreettisuuteen ei päde Pimentan kohdalla. Esimerkiksi runo vanhasta pariskunnasta, joka nousee hitaasti portaita, jää nopeasti luettuna tekstipuuroksi. Kun sitä jää maistelemaan, esiin kuoriutuu sisyfoksellinen kuvaus ihmiselämästä. Portaat eivät ole pitkät, mutta sitäkin jyrkemmät. Tasanteen pitäisi löytyä aina seuraavan käännöksen takaa.

Valtion vihollisista pieruhuumoriin

Sisyfos-myytistä mennään poliittiseen paranoiaan. ”kansalainen jokaa väit-/ tää olevansa tietämä-/ tön vangitsemisensa/ syistä antaa siten sen/ ymmärtää että hänen/ mielestään kansalai-/ nen voidaan vangita/ syyttä suotta, mikä/ mielipide riittää hä-/ nen vangitsemiseensa”

”Heitto n:ro 36 vapaus” asettaa vastakkain tuhon koneistot ja arjen: pyykkärit, räätälit ja sairaanhoitajat, joita ilman sotaretket loppuisivat lyhyeen.

Kokoelman avaava ”Heitto n:ro 37 sotateatteri” muuttaa modernin sodankäynnin loputtomaksi näytelmäksi, jossa komppaniat ja taiteilijat vaihtuvat. Käsikirjoittajat ja lavastajat pysyvät. Joseph Heller ja Pentti Haanpää voisivat nyökytellä.

Yhtä lailla Pimentaa on petomaaninen venkoilu, pieruhuumori, pelleily ja takapuolen esittely. Onpa minielämäkerroissa mukana myös hahmo nimeltä Albino Pimenta, joka vuokraa lapsia sokeille. Neljästä varhaiskokoelmasta ja niiden ulkopuolisista runoista koostettu valikoima sisältää myös runoilijan performatiivisen ja eroottisen nautiskelijan puolen.

Mielikuvissa Iberian niemimaa on tummien, kohtalokkaiden intohimojen tyyssija. Ehkäpä niinkin, mutta katolinen kirkko ja kaupallinen mielikuvamankeli ovat suitsineet ja sovinnaistaneet näitä intohimoja. ”yleisö antaa suuren arvon metsille ja neitsyille”, Pimenta lataa.

Portugalissa ei välttämättä ole helppo olla runoilija, jonka hulvattomat säkeet hehkuvat promiskuiteettia.

”artur campos tekee lapsia huvin/ vuoksi.” ”josé de souto tekee lapsia tekemi/ sen vuoksi.”

Jonotus on ikuista

Pimentan maailma on miehinen. Hänen antiautoritaarisuutensa merkitsee pikemminkin erasmuslaista naurua kaiken inhimillisen toimeliaisuuden turhuudelle kuin aitoa empatiaa.

Ironia on runsasta. Moniäänisyyden sijasta mieleen tulee silkka kakofonia. Pimentan massayhteiskunnan kuohuja ja outoja pakkomielteitä kuvaavat runot tulevat lähelle Vladimir Sorokinin proosateosta Jono (suom. Jukka Mallinen, SN-Kirjat 1990).

Kukaan ei tunnu oikein tietävän, missä ollaan, mistä tullaan tai minne ollaan menossa. Mainoskoneisto pukkaa uusia iskulauseita kaikkien nieltäväksi: ”osta leipä syö leipä paskanna leipä”.

Mitä tekee antiautoritaarinen runoilija, kun hänen vastustajansa ovat kaatuneet? Jähmettyy sankaripatsaaksi – tai jatkaa riehumistaan. Suomentaja Rita Dahlin esipuheen perusteella Pimenta jatkaa nonkonformistisena vallan kriitikkona. Hän on 2000-luvulla lomittanut pornografiaa ja performansseja, tarot-korttien ennustuksia ja Kosovon ja Irakin sotia.

Siihen esipuhe ei vastaa, miksi suomennosvalikoima pysähtyy Pimentan 1970-luvun tuotantoon – ellei sitten jatkoa ole tulossa, mikä olisi toivottavaa. Pimenta-suomennos jatkaa Dahlin Fernando Pessoa –gradun ja Tuhansien portaiden lumo –matkakirjan (Avain 2007) pitkää päivätyötä Euroopan lounaisimman kolkan parissa.

Jani Saxell

julkaistu Kiiltomadossa

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale