Linnan väkeä











Linnan väkeä

Wiepersdorfin linnan ovat jälleen vallanneet eri alojen taiteilijat Saksasta, Tanskasta, Itävallasta ja Suomesta. 1800-luvulla siellä asuivat von Arnimit.

Tähkät huojuvat tuulessa silmänkantamattomiin. Kapeita autoteitä reunustavat suuret lehmukset. Brandenburgissa uskotaan tuulivoimaan. Muhkeankokoiset propellit pyörivät niittyjen keskellä. Osa pikkukylien rakennuksista näyttää autioituneilta. Nuoriso on muuttanut joukolla pois maaseudulta kaupunkeihin etsimään leveämpää leipää ja maataloutta fyysisesti kevyempiä elinkeinoja.

Mahtavien lehmusten takana on vihdoin valkoinen linnakartano, joka on palvellut monenlaisia kulttuurivieraita. Preussilainen majuri Göttfried Emmanuel von Einsiedel (1690-1745) hankki 1734 Bärwalde-nimisen alueen, johon sisältyi myös Wiepersdorfin linna. Alkuperäiseen rakennukseen on lisätty kaksi lisärakennusta oikealle ja vasemmalle puolelle. Rakennus tiluksineen myytiin vuonna 1780 preussilaiselle Joachim Erdmann von Achimille, ja samaan aikaan päärakennukseen rakennettiin kaksi tornia. Vuosina 1888–1889 linnan yhteyteen suunniteltiin ja rakennettiin Orangerie, jossa tarjoillaan edelleen kahvia ja kakkua ja pidetään konsertteja viikonloppuisin.

Mutta nyt ollaan tukevasti vuoden 2009 toukokuussa, erilaisen Wiepersdorfin pihalla, ja minä olen tullut Wiepersdorfiin kirjoittamaan. Tapasin ensimmäiseksi kirjailija Kerstin Kempkerin, joka opasti minut – matkatavarat jätettyäni – parin sadan metrin päässä päärakennuksesta sijaitsevaan kuvataiteilijoiden ateljeerakennukseen. Valokuvaaja Nicole Ahlend esitteli pientä ateljeetaan, jonka seinille oli ripustettu kuvia hänen projektistaan, erilaisista tiloista, jotka muistuttivat klassista maalaustaidetta. Jatkoin yksin lenkkiäni linnan takana sijaitsevaan metsään, jossa oli ristiin rastiin polkuja. Myöhemmin opin, että niitä pitkin pääsi lähistöllä sijaitseviin kyliin.

Rajatonta nautintaa

Seuraavien kuukausien aikana nautin rajattomasti Suomen Kulttuurirahaston minulle suomasta lahjasta, linnaa ympäröivästä luonnosta. Tein rullaluistelun Wiepersdorfissa aloittaneen taidehistorioitsija Sanna Ojanteen kanssa lenkkejä ympäristön kyliin ja ilmaannuin ruoka-ajoiksi valmiiksi katettuun pöytään linnan ruokasaleihin tai ulkoterassille. Kolmen keittäjän koekeittiö loihti meille herkkuja munakoisosta, parsasta ja tuiki tuntemattomista vihanneksista, ja lihansyöjiä hemmoteltiin pihveillä ja kastikkeilla. Olo oli askeettisen taiteilija-asuntolan karusta huoneesta huolimatta kuin linnanrouvalla.

Täysihoitoa oli luvassa seuraavan viiden kuukauden ajan. Vain koekeittiön vieraat vaihtuivat. Minun ”kaudellani” Wiepersdorfin valtasivat erityisesti kuvataiteilijat ja säveltäjät. Stipendiaatit ovat vuosittain Suomen ja Saksan lisäksi Itävallasta ja Tanskasta. Lyhyet parin päivän Berliinin-reissut keskeyttivät oleskelun. Piipahdukset suurkaupungin museoissa, linnoissa, kaupoissa ja laulutunnilla olivat välttämätöntä ohjelmanvaihdosta.

Myös vieraiden piipahdukset toivat hiukan lisää elämää internaattiin, jossa samat ihmiset ovat kuukaudesta toiseen tekemisissä vain toistensa kanssa. Berliiniläinen historioitsija Annett Gröschner kävi haastattelemassa kylän naisia valmisteilla olevaan kirjaansa ja Sudabeh Mohafezin ystävä käväisi kylässä. Täällä käyneet suomalaiset eivät ole yleensä osanneet saksaa, minä koetin elvyttää tekohengitystä tarvitsevaa saksaani. Myös saksalaisten englannintaidot olivat yleensä olemattomat tai vähäiset.

Lähiympäristön kylät olivat oma elämyksensä. Herbersdorfissa törmäsin epäilevään ja sulkeutuneeseen nurkkapatrioottiseen ilmapiiriin, kun paikallinen mies kielsi kuvaamasta talonsa ikkunaa koristavaa norsua. ”Tyypillisiä itäsaksalaisia”, tuhahti säveltäjä Péter Köszeghy, kun pyöräilimme hänen ja Mikko-Aleksi Huumosen kanssa Dahmeen ja kohtasimme sulkeutuneita asenteita pyörätiellä. Onneksi linnaan saapui myös lauma muita innokkaita pyöräilijöitä: säveltäjä Jakub Sarwas, säveltäjä Juho Kangas, kuvataiteilija Sebastian Heiner. Oli myös kävelijäjengi: kirjailija André Schinkel, kuvataiteilijapariskunta Jan Kromke ja Alexandra Schewski, kirjallisuudentutkija Dietmar Ebert. Joitakin stipendiaatteja näki lähinnä ruoka-aikoina.

Wiepersdorfin ympäristön kylät ovat kuin villin lännen elokuvista: niissä ei risahda risukaan. Meinsdorf, Nonnendorf, Reindorf, Welsickendorf, Waltersdorf – vain muutamia mainitakseni. Maatalous on ollut alueen pääelinkeino, ja on sitä vieläkin, sikäli kun asukkaita on jäljellä kussakin kylässä. Hylättyjä tuotanto- ja asuinrakennuksia löytyy kaikkialta. Rikotut ikkunat ja seiniin muistoiksi jätetyt kirjoitukset kertovat siitä, että näissä kylissä on asunut joku. Muutama nukkehahmoinen sotilas talojen pihoilla muistuttaa historiaa varjostavasta suuresta tragediasta. Meinsdorfin juutalainen hautausmaa on elävä todiste tästä.

Wiepersdorfissa vietettiin Itä-Saksan aikaan railakasta elämää. Vain maan ”parhaina” pidetyt viralliset kirjailijat vierailivat linnassa. Viini virtasi ja pöydät notkuivat monenlaisia erikoisvieraille varattuja herkkuja. Oi niitä aikoja! Mutta linnan historia ei rajoitu pelkästään 1900-lukuun, vaan ulottuu kauas taaksepäin. Edellinen vuosisata oli todellista taiteiden kukoistusaikaa.

Unelmoija luojan armosta


Wiepersdorfissa elettiin 1800-luvulla satumaista, taiteiden täyttämää elämää. Linnan emäntä Bettina Brentano (1785-1859) syntyi vuonna 1785 italialaiseen kauppiasperheeseen. Hän opiskeli laulua, pianonsoittoa ja säveltämistä ja oli kirjeenvaihdossa ihailemansa Goethen kanssa.

Bettina kävi koulua nunnaluostarissa, jossa hän oli kitaransoiton, maalaustaiteen ja kuorolaulun ympäröimä. Luostarikoulussa ylistettiin päivittäin heprealaista vanhatestamentillista Sebaotia. Nuori Bettina luki kirjallisuuden klassikoita antiikin filosofiasta, Platonista Goethen Wilhelm Mestariampujaan. Nuoren Mignonin puhdas rakkaus edusti Bettinalle ihanteellista, pyyteetöntä rakkautta, jonka luonnollisuus vertautui luonnon puhtauteen. Jokaiseen kirjekumppaniinsa Bettina heijasti yli-inhimillisiä piirteitä; tulevan puolison Achim von Arnimin kohdalla nämä olivat vapausihanteita.

Runoilija Clemens Brentano oli Bettinan veli, joka muistetaan monen lied-sävelmän sanoittajana. Veljen ystävästä, kuuluisasta romanttisesta runoilijasta Achim von Arnimista tuli hänen aviomiehensä. Hän tapasi tämän opiskellessa oikeustiedettä Göttingenissä 1798–1801. Achim ja Clemens Brentano julkaisivat yhdessä Des Knaben Wunderhorn –kansanlaulukokoelman, jonka lopputuloksessa Bettinalla on merkittävä osansa.

Bettinan kolmetoista kirjettä Goethelle on koottu Goethes Briefwächseln mit einem Kinde –kirjaan. Kirjeenvaihdon teemana on rakkaus. Kirjeiden Bettina on nuori, suurta Geniusta ihannoiva tyttö, joka ei täysin tiedä ihailunsa laatua. Goethe on hänelle suuri, ”sielullinen henki”, jonka taidetta hän ihailee, mutta hänen ihailunsa muistuttaa rakkaudenkaltaista kaipuuta: ”Ich hatte so lange nicht geschlafen; Jahre waren vergangen in Sehnsucht nach ihm – ich schlief an seiner Brust ein”. (”En ollut nukkunut pitkään aikaan; vuodet kuluivat hänen kaipaamisessaan – nukuin hänen rinnallaan.”)

Bettina kohottaa Goethen välillä jopa Jeesusmaiseksi hahmoksi, hengen jättiläiseksi ja taiteen ylijumalaksi, jota kohtaan voi silti tuntea inhimillistä rakkautta. Bettina palveli vain rakkautta, joka oli hänen korkein muusansa. Miehet, joiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa, ovat olleet perinteisen sukupuolikäsityksen vangiksi joutuneen Bettinan mielestä keino saavuttaa tuo rakkaus jatkuvasti. Milan Kundera käsitteli Immortality-kirjassaan Bettina von Achimin ja Goethen kirjeenvaihtoa tulkiten Bettinan pyrkineen historian haviseville lehdille olemalla kirjeenvaihdossa runoilijasuuruuden kanssa.

Kirjeenvaihto Goethen kanssa oli Bettinan ensimmäinen julkaistu kirja. Hän jatkoi kirjeenvaihtoa läheistensä kanssa elämänsä loppuun saakka. Hänen tunteensa heräsivät täyteen romanttiseen hehkuunsa kirjeissä, joissa Bettina tilitti hämmästyttävällä vilpittömyydellä tuntemuksiaan. Goethen lisäksi keskeisiä kirjeenvaihtoystäviä ovat veli Clemens Brentano, ystävä Caroline von Günterrode, aviomies Achim von Arnim ja Fürst Pückler-Muskau, jonka kanssa Bettina meni naimisiin Achimin kuoleman jälkeen. Vuonna 1844 julkaistu Frühlingskrantz sisältää Bettinan kirjeenvaihdon veljensä Clemensin kanssa.

Bettina kirjoitti tiettävästi ainakin kaksi kirjettä suuresti ihailemalleen Beethovenille, ja häntä on epäilty myös säveltäjän kuolemattomaksi rakastetuksi. Hän julkaisi 35 vuotta kestäneen kirjoittajanuransa aikana useita muitakin kirjoja, romaaneja, matkakuvauksia ja pedagogisia kirjoituksia. Näiden joukossa oli muun muassa Dies Buch gehört dem König –kirjan (1843), jossa Bettina käsitteli hyvin tuntemaansa kuningasta ja otti kantaa aikakauden politiikkaan erityisesti taiteilijoiden ja taiteen kannalta.

Turhaan varjossa


Bettina on turhaan jäänyt veljensä, miehensä ja kuuluisien kirjeenvaihtotovereidensa varjoon. Achim von Arnimille Bettina tunnusti: ”Ich hatte so lange nicht geschlafen; Jahre waren vergangen im Sehnsucht nach ihm – ich schlief an seiner Brust ein.” (“En ollut nukkunut niin pitkään aikaan, vuodet kuluivat häntä kaivatessa – nukuin hänen rinnallaan.”)

Berliinin lauluakatemiassa opiskellut Bettina valitti miehelleen rahan puutteesta, lapsiin kohdistuneista sairauksista, huonosta asunnosta miehelleen vuosina 1815–1830 lähetetyissä kirjeissä. Avioliiton Bettina näki ratkaisuna romantiikan ajattelijoiden siihen kohdistamaan tyrannian vastustamiseksi. Bettina ei viihtynyt Wiepersdorfissa, jossa ei ollut tarpeeksi sosiaalista elämää, ja hän asui osittain Berliinissä. Siellä hän piti omia salonkejaan, joissa vierailivat saksalaiset aikalaisvaikuttajat. Avioliitto ei voinut olla täysin onneton, koska Bettinalla ja runoilija Achimilla oli peräti seitsemän lasta.

Kirjeissä näkyy, että Bettina oli joistakin edistyksellisistä ajatuksistaan huolimatta perinteisten sukupuoliroolien vanki. Hän ihaili ”miehistä” älyä ja uskoi, että kirjeenvaihto miesten kanssa auttaisi häntä löytämään kirjoituksiinsa muodon ja sisällön välisen tasapainon. Bettinan taidekäsitys oli täysromanttinen. Hän uskoi esimerkiksi Eroksen tärkeyteen nerouden herättäjänä: ”Die Gabe de Eros ist die einzige genialische Berührung, die den Genius weckt.” (”Eroksen lahja on ainoa nerouden kosketus, joka herättää Geniuksen.”)

Günterrodelle Bettina kirjoitti romanttisia kirjeitä. Hän kertoi kuolemankaipuuseen taipuvalle Günterrodelle vaikeuksistaan ajattelevana naisena ja rakkaudestaan miehiin. Molemmat olivat erityisen kiinnostuneita runoudesta ja filosofiasta. Kirjeenvaihdon kuluessa Bettina pettyi kumppaniinsa: ”Die Briefe musst Du mir wieder geben, denn du kömmst mir falsch vor … ich habe mein Herz hinein geschrieben.” (”Kirjeet sinun täytyy antaa takaisin, koska esiinnyit minua kohtaan valheellisesti … olen kirjoittanut tänne sydämeni.”)

1840-luvulta lähtien Bettina oli yhä kiinnostuneempi politiikasta, erityisesti venäläisen anarkistin Mihail Bakuninin ajattelusta. Nuoruusvuosinaan hän kannatti kansojen vapautta, joka toteutui hänen mielestään suvereenin eli kuninkaan avulla. Nykyajan monitekijät voisivat ottaa oppia Bettinasta: hän oli kirjailija, kustantaja, laulaja, kuvataiteilija, laulaja, ja poliittinen aktivisti, joka kannatti sosialismia ja puolusti juutalaisten yhteisöä.

Arnimien aika kului myös oman linnan rakentamisessa, laajentamisessa ja suunnittelussa. Linnan puiston suunnitteli Bettinan ja Achimin lapsenlapsi Achim von Arnim-Bärwalde. Hän teki talon pohjoisosaan sen laajimman huoneen, studion, jonka katon hän koristeli runsailla ornamenttikuvioilla. Myöhemmin hän lisäsi terassin puistoa vastapäätä. Puisto on koristeltu patsailla, joiden aiheet ovat kreikkalaisesta ja roomalaisesta mytologiasta, ja valtavilla uurnilla, joita Achim toi matkoiltaan Italiasta.

Studiota vastapäätä ovat edelleen jäljellä pienet groteskit kääpiöt, Calotte-hahmot, joiden alkuperä on säilynyt tuntemattomana. Pieni linnan päärakennuksen edustalla sijaitseva kirkko näki päivänvalon vuosina 1894–1895. Kirkon vieressä sijaitsevaan perhehautaan on haudattu Bettinan ja Achimin lisäksi heidän lapsensa ja lapsenlapsensa.

Tällaisessa kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa ja luonnonkauniissa ympäristössä työskenteleminen oli suuri etuoikeus. Muutaman kymmenen asukkaan Wiepersdorfissa oli kuin herran kukkarossa, suojassa maailman tuiskuilta, keskittyneenä ainoastaan omaan luomistyöhönsä ja yhteisiin sosiaalisiin tapahtumiin: oluenjuontiin, keskusteluun, pyöräilyyn ja elokuvien katsomiseen. Mitä muuta taiteilijat voisivat elämältään toivoa?

Rita Dahl

Suomalaiset residenssiapurahat kirjailijoille:


Koneen säätiön Saaren kartano, hakuaika 1.–31.8, http://www.koneensaatio.fi/kartano/

Suomen Kulttuurirahaston Künstlerhaus Wiepersdorfin ja Hôtel Chevillonin työskentelyapurahat, hakuaika 1.–30.9, http://www.skr.fi/default.asp?docId=12649, http://www.skr.fi/default.asp?docId=12650

Väinö Tannerin säätiön kirjailijakoti Villa Mazzano, hakuaika 2.10 mennessä, http://www.vainotannerinsaatio.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=17&Itemid=33

julkaistu Taku 2/2010:ssä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale