Jyrki



Jyrki

Lähes 40 proosa- ja runoteosta julkaisseella Jyrki Pellisellä on vankat mielipiteet siitä, mitä on hyvä kirjallisuus.

”Kirjallisuudesta puuttuu sisältö. Kaikki on ulkokohtaista, eikä kukaan kirjoita itsestään käsin”, Katajanokan kirjallinen profeetta tokaisee. Sisällöt ovat hänen mielestään lähtöisin tajunnoista, joita voi oppia hallitsemaan.

Pellisestä itsestään on kehittynyt taitava tajuntojen manipuloija. Sen voi todeta erityisesti hänen kolmesta viimeisimmästä proosateoksestaan Huomenta Marko (ntamo 2009), Pietarin kääntöpiiri (ntamo 2009) ja Erälaukku (Kirja Kerrallaan 2010), jotka edustavat samalla hänen tuotantonsa huippua.

Huomenta, Marko –romaani on jatkoa Pellisen omaelämäkerralliselle Yksin-romaanille (Otava 1974) ja eräs hänen henkilökohtaisista suosikeistaan. Yksin-kirjan jatko-osia ovat Huomenta, Marko (ntamo 2009) ja Pietarin kääntöpiiri (ntamo 2009). Pääosassa on edelleen yksityishenkilö Marko, jonka silmin katsotaan nykyhetkeä.

Yksin-romaani keskittyi päähenkilö Markon askeettisen elämän kuvailuun. Hän elää pienessä tilassa, liikkuu enimmäkseen omassa huoneistossaan ja lähiympäristössään Helsingissä, erityisesti luonnossa, mutta suurimmat liikkeet tapahtuvat omassa mielessä. Marko miettii harjoittelemiensa pianokappaleiden kuvioiden soittamista, lukee lehtiä. Mozartin lisäksi Shostakovitsh, Debussy, Haydn ovat Markolle tärkeitä säveltäjiä.

Huomenta, Marko –kirjassa on Markon lisäksi Egypti-niminen henkilö, jonka kanssa Marko elää leppoisasti kuunnellen kyläilijöitä, etsien itseään kirjallisuudesta, musiikista ja muista ihmisistä, sekä puhuen ruotsia. Hän hakeutuu kohti kaupungin voimakenttiä, joiden keskellä syntyy kirjoitusta. Estetiikka ja kirjoittaminen ovat Markon pysyviä tänkkapoon kohteita. Ne saavat hänet ajautumaan ”sisättöihinsä”: ”Kirjaimet eivät tarkoittaneet mitään yksinkertaista asiaa. Niillä ei keskustelua voida aloittaa. Ne kulkivat useiden ihmisten ja rupeamien kiertämien kohdalla aikaansa edellä, tai olivat venäjää, tulivat väärin ymmärretyiksi.”

Pietarin kääntöpiiri matkaa keskellä slaavilaisia aihelmia, keskeisaiheenaan tietysti kirjallisuus ja kirjoittaminen. Läntisyyden vaikutus häviää pietarilaisessa mankelissa, jossa runoilijat ovat kukkia kämmenen suojeluksessa: ”Pietari on voimansiirtolaite. Lohikäärmerunoilijoita syntyy satoja erilaisia. Yksilöllisyys lienee löydettävissä niiden suomuista.” Henkisesti teos sijoittuu tsaarien aikaan, jolloin ”aitovenäläisyys” ja taide ylipäätään olivat arvostettuja: ”Kaiken aikaa muurien sisäpuolelta runoilijoilla oli edistyksellisempiä ajatuksia. Oli Pushkin ja Lermontov muun muassa. Jokin aika sitten tuhatseitsemänsataaluvulla, sen lopullakaan, edes Katariina Suurella, ei kansaa ollut olemassakaan. Se oli hänelle ja aikalaisille vain hämärä käsite. Miten nuo kirkkaat ja hienosti veistetyt (Ranskasta tuodut?) voivatkaan yhä välkkyä unissamme.”

Jyrkin uusin proosa huipentuu Erälaukun luontoimpressioihin. Kirjan keskeishenkilö on emäntä, jonka mökillä Hämeenlinnan lähellä kirjailija on keskellä samanlaista virikekenttää kuin kaupungin kahviloissa: ”Minun ainoa tehtäväni on istua tässä ovi auki ja pitää huolta etten jatkuvasti kirjoita yli laitojen niin että useat hännät jäävät jonnekin ihmisen ja sattuman väliseen ei-mihinkään. Minä yritän kaiken aikaa jäsentää itseäni.”

Halu kohti sisättöjä


Jyrkin jokaisessa romaanissa keskeistä on loppujen lopuksi vapaa vaeltaminen omien impressioiden, ajatusten, muistojen ja niiden yhteenliittymien keskellä. Kirjailijalla on kiihkeä halu kohti omia sisättöjään, mielensisäisiä maailmojansa, koska niissä kaikki on hyvin, järjestynyttä ja ongelmatonta. Jyrkin riippuvuus kirjallisuudesta on laadultaan myös henkistä: sen kautta hän saa toteutettua tunteidensa koko skaalaa, joka ei välttämättä ilmene hänen arkipersoonallisuudessaan.

Hänen proosansa on liikkuvaa, seesteistä ja vapaata lilluntaa keskellä syvää khoraa, kohdunkaltaista tilaa. Jo Freud uskoi, että ihmistä jäytää halu palata kohdun pimeään, pehmeään, lämpimään turvaan. Jyrki on löytänyt tuon kohdun kirjallisuudessa. Sitä kohti hän palaa päivittäin.

Proosanäytteiden valossa ei ole ihme, että Jyrki mieltää itsensä slaavilaiseksi niin ihmisenä kuin kirjallisuudessa. Isänpuoleinen suku on konkreettisesti kotoisin Nižni-Novgorodista. Isä teki pitkän työuran venäjän kielen tulkkina. Hänen tehtävänään oli tulkata kaikenlaisia valtiovierailuita. Perhe ja ystävät – siinä Pellisen pienoisyhteiskunta tai hänen Lauttasaaren siltansa. Enempää ei tarvita.

Huomenta, Marko –kirjan Egyptin esikuva, abstraktin modernin kuvataiteen äiti Anitra Lucander (1918–2000) innosti ja opetti Jyrkiä maalaamaan 1970-luvulla Katajanokalla, jossa Jyrki asuu edelleen. Samalla oli meneillään alkoholista vieroittautuminen, joka onnistuikin.

Pellisellä on pieni, mutta vankkumaton lukijakunta, johon kuuluu yhä enemmän kokeellisesta kirjoittamisesta innostuneita nuoria. Facebookin Jyrki Pellis –ryhmän 113 jäsentä kielii siitä, ettei kirjailija kuitenkaan kuulu laitimmaiseen marginaaliin. Hänen tekstinsä, jotka pomppivat välillä villisti kuin keväästä huumautuneen varsan loikka, edustavat äärimmäistä vastakohtaa kaupalliselle, helposti sulavalle tusinakirjallisuudelle. Pellisen tekstejä lukiessaan joutuu venyttämään aivojaan ja vastaanottokykyään äärimmilleen.

Kieli saunassa

Lähes kymmenen vuotta sitten Eerikinkadun Sauna-baari oli täynnä nuoria runoilijoita, joista tuskin yksikään täytti Pellisen ankaria kirjallisuuskriteereitä. Ilmassa oli Pellis-entusiastien halua selvittää mikä on tämä mies, jota ei näe paljon missään, mutta joka on osoittanut suurta uudistumiskykyä kirja kirjalta.

Tuotteliaan kirjailijan taakse kätkeytyy omalaatuinen persoona, jonka nousu- ja laskuhetkiin olen tutustunut vuosien varrella. Kolmekymppinen minä istui Sauna-baarissa ensimmäistä kertaa vastapäätä marginaalikirjallisuuden profeettaa, joka syyti suustaan kirjallisuutta koskevia teesejä ja kysymyksiä lähes taukoamatta heittäytyen välillä kirjoistaan tutun tajunnanvirran vietäväksi.

Jyrki esitti kysymyksiä tyyliin: ”Mikä sinussa on kirjallisuudessa tärkeää?” Vuosien varrella kysymykset eivät ole yhtään helpottuneet. Myös vastaukset ovat pysyneet yhtä piikikkäinä. ”Te nuoret ette tiedä kirjallisuudesta mitään”, tokaisee Jyrki ja on valmis paikkaamaan puuttuvia aukkoja valistamalla hänen mielestään olennaisesta kirjallisuudesta. Tällaisessa kirjallisuudessa ovat elämäntunnot tallella, ja se on esimerkiksi 1800-luvun romanttista ja symbolistista kirjallisuutta: Stendhalia, Rimbaudia, Hugoa. Jyrkillä on myös vankat kategoriat valmiina ihmisille, eikä niistä ole helppo vapautua.

Jyrkillä on toki yksityiselämää, mutta se ei lopultakaan ole tärkeää. Kirjallisuus on: sille hän elää tarvittaessa yölläkin, kirjoittaessaan uusia tekstejä tai käydessään läpi vanhoja. Kirjallisuudesta maksettu hinta on toki kova: taakse on jäänyt monia ihmissuhteita, mutta kirjat, ne loistavat kuin timantit tuhkassa.
Jyrki on yksi niistä runoilijoista, jotka Otavan Tuomas Anhava nappasi suojelukseensa tämän lähetettyä runopinon legendan pöydälle.

Anhava ja Jyrki tapasivat ensimmäisen kerran Bulevardilla Ekbergin kahvilassa ja Tuomas Anhava totesi nuorelle miehelle: ”Kyllä teistä tulee runoilija”, osoitti hyvät runot pinosta, pyysi kirjoittamaan lisää ja lähettämään uudet tuotokset Anhavalle.

Myöhemmin Anhava lohkaisi suojatistaan tunnetun luonnehdintansa: ”Jyrkin mieli on valtaisa.”

Semanttisia täsmäluoteja


Ei kulunut kauan aikaa, kun Anhava oli koostanut kokonaisuudesta esikoisrunokokoelman Näistä asioista (Otava 1962), jossa jyrkimäinen maailmankuva oli iduillaan: kahdeksasta neljään virkatyötä tekevien ihmisten (”niiden”) ihannoiminen, kauniit luontoimpressiot, mutta myös hurjasti ja nopeasti levitoivan mielen liikkeet.

Näistä asioista esitteli runoilijan omalaatuisen modernismin: ”Aamun sanat ovat hetkiä, jotka irtaantuvat, yön pimeys on ollut sama kuin päivän valkeus. Ja lehdet, jotka ovat puussa sinä itse ja kaikki minkä näet. Tämän huoneeni seinät, joita vältän katsomasta silloin, ja äänetön ilma juuri ennen lähtöäni.”

Jyrkimäisyys ei ole koskaan ollut vain yhdenlaista. On hämmästyttävää, miten monenlaisia eri puolia yhteen kirjailijaan on mahtunut. 1960-luvun kokoelmissaan runoilija uudistui jokaisessa kokoelmassaan. Esimerkiksi Kuuskajaskari-klassikko (Otava 1963) koostuu proosarunoista, joissa runoilija luo oman lauseoppinsa ja surrealistisen maailmansa. Niin toisin kuin ei kukaan –kokoelmassa (Otava 1965) runoilija leikittelee vaikkapa akateemisen ja hallinnollisen maailman kielellä: ”Käsittämätön tulos on tiedemiehen lähtökohta. Monivuotisen työn aikana voidaan puhua itse tutkijasta: vajaus hänen kohdallaan merkitsee yleispätevästi sitä mitä kukin on elämässään tehnyt vain sydämensä halusta.” Myös puheenparret, käsitteet ja erisnimet pääsevät runoilijan kielikaleidoskooppiin heilutettaviksi.

Pellinen on prosaistinakin runoilija. Ensimmäisessä lyyrisessä romaanissaan Nuoruuteni ilmastot (Otava 1965) hän antaa oman ”ohjelmanjulistuksensa”, poetiikkansa, jonka kannalta olennaisia ovat kanssaihmiset: ”Annan kaikkien ihmisten kävellä pääni ja hartioitteni lävitse, niinhän he tekevät kaiken aikaa riippumatta siitä onko talvi yö vai onko yö vai päivä.” Romaanin impressioissa heräävät henkiin lapsuuden Naantali, tyttöystävä ja perhe. Tässä yhteiskunnassa on paha nukkua –kokoelmassa (Otava 1965) runoilija avautui maailmalle. Tähän asti olen puhunut –proosakirjassa (Otava 1971) runoilija matkusti Irlannissa, jossa vuorovaikutus ventovieraiden kanssa ei ota onnistuakseen.

2000-luku on hyvin monipuolinen ja kiinnostava vuosikymmen Pellisen tuotannossa. Kirjailijasta näyttää tulevan sitä tuotteliaampi, mitä enemmän vuosia hänelle kertyy. Dostojevskin suomalainen sihteeri –kirjassa (PoEsia 2004) hän kehitti proosatyylin, jossa kollektiivisen tietoisuutemme vahvat (amerikkalaiset) symbolit, kuten Marilyn Monroe, heijastuvat erään kirjallisen yksilötajunnan kautta. Katkaistut haulikot –runokokoelma (PoEsia 2007) koostuu vakuuttavista semanttisista täsmäluodeista, jotka sinkoutuvat kohti monia kulttuurielämän ja politiikan menneitä ja nykyisiä vaikuttajia.

Flyygeli

Jyrkin hakee materiaalinsa kulkemalla ja tapaamalla ihmisiä, jotka ovat välttämättömiä päänsisäisten virikkeiden syntymiseksi. Hänen aamunsa voisi alkaa seuraavasti. Hän voisi lähteä Elielistä Käpylään, kouluun, jossa tuttu veistonopettaja auttaa häntä taulujen kehystämisessä, tai ateljeehensa Nuppulinnaan jatkamaan vanhojen maalaustensa työstämistä tai uusien ideoiden saattamista kankaalle.

Jyrkin varhaisimmat kuvataideyritelmät olivat 13–14-vuotiaana tehtyjä lyijykynäpiirustuksia, jotka esittivät säveltäjien ja näyttelijöiden päitä. Siitä hän siirtyi omakuviin ja ekspressionistisiin maisemakuviin. Myös isä, äiti ja tyttöystävät joutuivat joskus pensselin ikuistamiksi.

Hengenheimolaisia löytyy mistä vain, tosin ehkä enemmän Pohjois-Afrikasta kuin kotimaasta, jossa vieraille ei yleensä puhuta. Jyrki puhuu, koska ilman puhetta ei ole elämää. Tosin välillä myös kielellinen miekka leikkaa keskustelukumppaniin voimalla kiinni – näin tapahtuu useastikin.

Jyrkin kirjallisuus on kuitenkin liikkuva saareke liikkumattomassa maassa. Hän luo uskoa siihen, että taide hengittää ja on elossa. Hänen maansa on pieni, mutta se laajenee käsittämättömän laajaksi.

Rita Dahl

julkaistu Kirjailija-lehdessä 2/2010

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari