Sven Laakso Suomettuneesta sananvapaudesta

Sven Laakso Käymälä-blogissaan Suomettuneesta sananvapaudesta:

Rita Dahlin sananvapauskirja on ristiriitaisia tunteita herättävä, mikä viittaa siihen, että kirjan tutkiskelun lisäksi on aihetta myös itsetutkiskeluun. Dahlin positio on selkeä: sananvapaus on itseisarvo. Jollain tasolla kirjassa käydään läpi kaikki sananvapauden ongelmat, jotka ainakin itselleni tulisivat mieleen. Mitään olennaista ei näytä puuttuvan.

Jo johdannon tasolla periaatteessa tulee selväksi länsimaiden huutava sananvapausongelma: kapitalistisen talouden tuottama sensuuri. Sanoa saa kaikkea mikä myy, muilla sanoilla ei ole merkitystä. Toisaalta kapitalistisia toiminnan ja sen negatiivisten vaikutusten periaatteellinen arvosteleminen valtamediassa on sanattomalla sopimuksella kielletty. Länsimaiset sananvapausongelmat ovat siis yhteiskunnan institutioita ja taloudellisia rakenteita ylläpitäviä ja vahvistavia tabuja. Sana on teoriassa vapaa, mutta jos sille haluaa kuulijoita ja kunnollisen median, sanojen on oltava täsmällisesti tietynlaisia. Muussa tapauksessa ihmistenkorvienväliin integroitu orwellainen itsesensuuri sulkee kanavan korvista aivoihin. Ihmisten orwellainen tyhmentämiskoneisto, eli viihdeteollisuus aikuisviihteineen, on sitä kehittyneempi ja resursseiltaan rajattomampi, mitä suurempi on muodollinen sananvapaus. Länsimaissa voikin ehkä sanoa, että pornoteollisuus määrittelee tabut: sen mistä saa puhua ja mistä on vaiettava. Onko esimerkiksi Yhdysvaltain vakava sananvapausongelma (jota Dahl ei suoraan edes mainitse) tällä maininnalla käsitelty? Ei pelkästään. Yhdysvalloissa sananvapautta rajoittaa myös nationalismin ja kiihkoisien uskonlahkojen tabut, joihin yhdistyneenä maailman väkivaltaisin imperialismi esiintyy nykymaailmassa todellisena ilmestyskirjan petona.

Dahl tarkastelee vain sananvapauden ongelmia absoluuttisina ja paikallisina. Sen mitä hän jättää sanomatta, on, että useimpien hänen käsittelemiensä maiden sisäiset sananvapausongelmat johtuvat suoraan tai välillisesti Yhdysvaltojen ja länsimaiden sananvapausongelmista, siis ulkopolitiikasta. Tietysti myös sisäpoliittisia syitä on, mutta niiden erottelu ulkopoliittisista syistä voi olla, varsinkin yhteiskunnan ulkopuolisesta positiosta, hyvin vaikeaa: kansallisvaltio toimii tässä suhteessa kuitenkin aina tietyllä peruslogiikalla. Amerikkalainen agressiivinen aktuaalinen ja joka hetki etenevä sotilaallinen imperialismi on monille valtioille tällä hetkellä todellinen uhka. Esimerkiksi Yhdysvaltain Eurooppaan kaavailemat ohjuskilvet horjuttavat toteutuessaan aktuaalisesti maailmanpoliittisia strategisia asetelmia ja pakottavat tietyt suuret valtiot strategisten aseiden varustelukierteeseen. Yhdysvaltojen harjoittama täysin vastuuton ulkopolitiikka ja jatkuva suruton tappaminen ja kaikilla mantereille milloin milläkin tekaistulla verukkeella tuotettu sotatila tuottaa lopputuloksenaan paljon ruumiita. Ei ole mikään yllätys, että tuota hyvin propagandansa rahoittavaa totalitaarista imperialismia vastustavissa valtioissa sananvapausongelma on kärjistynyt ja tuottaa paljon ruumiita.

Mutta nämä ajatukset ovat omia poliittisia tulkintojani. Niitä ei muuta vääräksi se, jos Jani Saxell kirjoittaa satatuhatta kirjasta vaihtoehtoisesta Amerikasta. Vaihtoehtoinen Amerikka on olemassa, meillä kaikilla on hyviä henkilökohtaisia ystäviä vaihtoehtoisesta Amerikasta, mutta me tiedämme, että se ei ole se Amerikka, jota vastaan Kiina varustautuu ja jonka arvaamattomista epäluotettavista ulkopoliittisista siirroista Venäjä on äärimmäisen huolestunut. Huolestumista aiheuttaa todellinen Amerikka, ei fiktiivinen "vaihtoehtoinen Amerikka".

Mitä siis pitäisi ajatella kun Dahl kirjoittaa:

"Asuminen länsimaassa on tuonut Weille [kiinalainen ihmisoikeusaktivisti] näkökulmaa vapauden ja vankeuden väliseen ongelmalliseen suhteeseen.
"Seitsemän ja puolen Yhdysvaltain-vuoden jälkeen olen oppinut ymmärtämään, mitä on vapaus. Kiinassa tunsin joka hetki vapauden puuttumisen.""


Totta varmasti, tuon yksilön näkökulmasta. Mutta mieletöntä maailman tapahtumien näkökulmasta. Ei Yhdysvalloissa ole yhtään sen enempää todellista vapautta kuin Kiinassakaan. Tämä kiinalainen henkilö on vain täysin sokea ja kyvytön kriittisesti arvioimaan länsimaisten yhteiskunnallisten ongelmien luonnetta ja syvyyttä. Vapaus Yhdysvalloissa on yhdenlaista ja Kiinassa toisenlaista tyydyttäen toisenlaisia ihmisiä. Toisaalta näitä kaiken laisia kidutettujen todistajalausuntoja pitäisi aina arvioida kriittisessä valossa, sillä mihinkään asiaan tässä maailmassa ei ole yhtä paljon löysää rahoitusta kuin Kiinan, Venäjän tai Pohjois-Korean "ihmisoikeustilanteen" arvosteluun. Silti, todellisia kidutettuja on, siitä ei ole epäilystä. Minulla ei ole erityisen positiivisia mielikuvia Kiinasta paikkana, joten en epäile todellisten ongelmien olemassa oloa siellä, enkä sentään ala hehkuttaa Kiinaa minään ihanteideni maana. Mutta kidutettuja on myös Yhdysvalloissa: kidutuksen menetelmät vain ovat toiset. Jos olisi pakko valita, muuttaisin mieluummin Kiinaan kuin Yhdysvaltoihin, mutta tosiaan vain pakon edessä. Tämä voi tietysti olla ennakkoluulo, ja Kiina voisi lopulta paljastua todelliseksi kodikseni tai helvetikseni.

Venäjän osalta Dahlin kirja on minulle kaikista vaikeimmin lähestyttävä ja toisaalta Suomen äärimmäisiä sananvapausongelmia käsittelevä loppujakso on emmotionaalisesti kaikista tutuin. Venäjä edustaa minulle maata, jossa ymmärrän mitä sananvapaus tarkoittaa, ja jossa ymmärrän miten vakava länteen rähmällään olevan Suomen sananvapausongelma tällä hetkellä on. 1960-70-luvuilla, kun Suomi käsitykseni mukaan (en ollut silloin todistamassa ajan henkeä) seisoi suoraselkäisesti omilla jaloillaan, tilanne oli ehkä toinen. Suomettuminen (ja henkilökohtainen kärsimysnäytelmäni) alkoi Suomessa vuonna 1991 ja liejuinen rähmällään makaaminen on jatkunut siitä asti syvenevästi. Me olemme nyt liittoutunut, puolueellinen ja epäitsenäinen maa, 1960-70-luvulla Suomen puolueettomuuden tunnustivat kaikki maailman maat täysin kiistattomasti.

Jos Novaja Gazetan tapaisten laajalevikkisten lehtien olemassaolo ja internetsensuurin täydellinen puuttuminen pitäisi ilmaista kriittisesti ajattalevalle ihmiselle sen, ettei Venäjällä ole olennaisesti suurempaa sananvapausongelmaa kuin länsimaissa. Riippuu näkökulmasta onko valtion omistama media yleensä riippumaton vai riippuvainen. Se on riippumaton jatkuvasta taloudellisesta voitosta ja suhdannevaihteluista, mutta riippuvaista valtion johdosta, byrokratiasta jne. Tässä kohtaa kannattaa huomioida se tosiasia, että Venäjän valtiolla ja hallituksella on kansan enemmistön tuki. Lehdet kirjoittavat sitä, mikä enemmistöä kiinnostaa. Näillä markkinatalouden normaaleilla pelisäännöillä toimitaan myös länsimaissa.

Todellisuudessa venäjäkriitikkojen ongelma on se, että Venäjä on erilainen. Tästä halutaan tehdä ihmisoikeuskysymys, koska piilo-oletus on, että kaikki maailman ihmiset haluavat kuitenkin aina olla amerikkalaisia. Mutta jos tehdään kyselytutkimus Venäjällä, huomataan, että ehkä harvemmin ihmiset haluaisivat olla amerikkalaisia. Venäläiset haluavat olla venäläisiä, mutta menestyä siinä hieman nykyistä paremmin. Vain ne joista käytetään nimistystä "kriittinen älymystö" haluavat kritiikittömästi olla amerikkalaisia, mutta he edustavat kovaäänisiä yksittäistapauksia, eivät edes vähemmistöä. Osaksi tästä syystä esimerkiksi Yhdysvaltain kansalaisen toimittaja Anna Politkovskajan vilpittömyys on edelleen kiistanalainen asia. Itselläni on sivumennen sanoen Politkovskajan suomennetut teokset hyllyssä, mutten jaksa kuin enintään silmäillä niitä, teksti ei yksinkertaisesti kiinnosta minua riittävästi. Se on kuin blogi, jota en lisäisi blogilistaani, koska en vain jotenkin tarkemmin määrittelemättömästä syystä innostu.

Kiistaton tosiasia, jonka Dahl tuo esiin, on kuitenkin se, että ruumiita Venäjällä ja Kiinassa, arabimaissa ja Afrikassa sananvapauskysymyksien takia tulee. Puhtaasti sananvapauden näkökulmasta katsottuna noiden alueiden tilanne on huonompi kuin länsimainen tilanne, koska sana ei edes teoriassa ole vapaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ajattelu ei olisi vapaata, tai sitä, että noilla alueilla kaupallinen tyhmentämisteollisuus olisi tehnyt ihmisistä epäsosiaalisia ja ajattelukyvyttömiä. Länsimaisia toimittajia murhataan harvemmin muualla kuin sotatoimialueella: tämä on länsimaiden kummallinen erikoispiirre. Toimittajat saavat täällä valehdella mitä tahansa vailla vähäisintäkään tervettä pelkoa. Voidaan kysyä, kuinka montaa tavallista ihmistä tai sotilasta yksi toimittaja sitten vastaa? Kuinka monta ihmistä Yhdysvaltojen sotajoukon tarvitsee tuhota, jotta yksi tuota imperialismia kritiikittä puolustava toimittaja saadaan listiä? Tämä on varsinkin sotatilanteessa (joka on maailmassa kaiken aikaa käynnissä) arvioituna hyvin vaikea kysymys. Ja tämä on poliittinen kysymys. Mutta Dahl ei puhu politiikkaa. Hän esittää vain objektiivisen tilanteen sananvapauden itseisarvon näkökulmasta ja lukuja raporteista. Se on sinänsä ihan kiinnostavaa. Mutta kuka nämä raportit laatii, mitä teologista, tieteellistä ja filosofista maailmankuvaa ne edustavat? Mistä näiden raporttien ilmaisema tilanne syntyy, siihen Dahl ei ota kantaa.

Suomen sananvapaustilannetta Suomen PEN:in sisäisten vääntöjen avulla valottava jakso on kirjan mielenkiintoisinta aineistoa. Jos Suomessa sananvapausjärjestö on noin hämärien ja julkilausumattomien poliittisten motiivien ja intohimojen täyttämä, mitä enää voidaan nähdä ja sanoa Kiinasta? Asian suhteen tulisi kokea ankaria pelonväristyksiä.

Sanalla, jolla ei ole suoraan mitattavaa taloudellista merkitystä, näyttää olevan nykymaailmassa yhä vähemmän mitään merkitystä. Tämä näkyy lähinnä siinä, että kirjailijoiksi ja runoilijoiksi suoraan tituleerataan kaikenlaisia suurten valtioiden vähemmistöseparatistilyyrittelijöitä, vailla minkäänlaista kriittisesti osoitettua humaania, kielellistä tai taiteellista kvaliteettia. On otettava huomioon se selviö, että jos valtio on ulkoapäin uhattuna, kaikki valtion sisäisen yhtenäisyyden murentamiseen tähtäävä toiminta luetaan sotilasfilosofiassa aina tuon ulkoisen valtion hajoita-ja-hallitse -politiikan osaksi. Tämä on itsestään selvää... tätä ei tarvitse edes sanoa. Dahlin kirjassa puhutaan paljon kirjailijoista, mutta ei lainkaan taiteesta. Tuntuu, että on äärimmäisen helppoa olla kirjailija, jos on syntynyt toisinajattelijaksi sopivalla tavalla Yhdysvaltoja kiinnostavaan maahan, mutta esimerkiksi suomessa kaltaistani totaalisen vaiettua toisinajattelijaa kukaan ei ole vielä tituleerannut kirjailijaksi. Suomen PEN:in edellinen puheenjohtaja Jukka Mallinen on tituleerannut kymmenisen kirjaa kirjoittanutta Dahlia itseään grafomaaniksi, eikä kirjailijaksi. Mutta jos kysymys olisi vaikka tataarinkielen aktiivista, varmasti vähän vähemmänkin vaikuttava tuotanto riittäisi tekemään hänestä Malliselle oikean kirjailijan. Suomessa saa olla ihan rauhassa vaiettu ja kustantamojen hylkäämä, epäkirjailija, samantekevää miten paljon kirjoittaa ja millä laadulla. Tämän osoittaa esimerkiksi edesmenneen runoilijaprofeetta Matti Tiisalan valtava jälkeenjäänyt tuotanto. Tiisalaa voitaneen pitää varsin huoletta taiteellisesti korkeatasoisempana tekijänä kuin useimpia Dahlin kirjailijoiksi mainitsemia. Tiisalan 2000-luvun mestarituotannossa seikkailee sankari nimeltä Salainen poliisi. Tuolla käsitteellä viitataan satiirisesti suomalaisen kirjallisuuden ja kustannusmaailman esteettiseen ja henkiseen sensuuriin. Tiisalan runoista saa sellaisen käsityksen, että suomalaisen sensuurin hampaisiin joutuu juuri estettisesti ja yleisinhimillisesti merkittävä taide. Epäkaupallinen on juuri sensuurin käyttämä peitenimi sille mikä on arvokasta ja siksi vaarallista, koska arvokas estää meitä tulemasta toisten orjiksi, heittäytymästä rähmälleen, alistumasta ja muuttumasta epäitsenäisiksi. Samalla kertaa Saatanan kumihansikkaina esiintyvät formulakuskit ja nyrkkipannut mallit kuitenkin ovat täällä kirjailijoita. Eikö tässä koko kirjailija-käsitteessä ole nykyisin jotakin oudosti poliittista ja antitaiteelista?

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan