Mullin mallin taide

Mullin mallin taide

Lasten- ja nuortenkirjailija Jukka Laajarinne on eräs uusälyttömän manifestin allekirjoittajista. Uusälyttömyyden harrastajat kavahtavat järkevää, järjestävät taiteidenvälisiä illanviettoja ja uskaltavat jotakin sellaista, mitä ennen eivät ajatelleet mahdolliseksi.

1. Mitä on uusälyttömyys ja ketkä ovat idean takana? Miten älyttömyyttä toteutetaan käytännössä?

Touhu sai alkunsa jostakin Hannu Hirvosen kanssa käymästäni keskustelusta. Suunnittelimme muistaakseni jonkinlaista avantgardistisen lastenkirjallisuuden manifestia. Sitten asia vääntyi julistukseksi absurdin kirjallisuuden puolesta. Uusälytöntä manifestia laatimassa oli kolmantena Arvi Perttu, ja jotenkin mukana oli myös Riikka Jäntti.

Manifesti löytyy blogistani osoitteesta http://laajis.wordpress.com/uusalyttomyys/. Manifestissa todetaan muun muassa liikkeen päämääristä: ”Mihin me pyrimme? Mihin älyttömyydellä pyritään, meiltä kysytään. Vastauksemme on yksiselitteinen: Ei yhtään mihinkään! Sillä älyttömyydet eivät ole työkaluja jonkin ennaltasäädetyn ja siksi tylsänpuoleisen saavuttamiseksi. Älyttömyydet ovat itseisarvo, viistot lopputulemat vapauden ilmauksia.” Lopussa tunnustetaan rohkeasti velka ”esikuville”: ”Me otamme eksistentialisteilta vapauden (Camus’lta absurdin). Surrealisteilta me otamme luvan kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa. Pikkulapsilta otamme kyvyn nähdä asiat uusina, mutta väkisin me emme tuota kykyä ota emmekä riistä sitä heiltä, vaan päin vastoin pyrimme tukemaan lapsia pitämään siitä kiinni.”

Tavallaan uusälyttömyys perustettiin nimenomaan kirjallisuusliikkeeksi, aika paljon parodis-ironisessa mielessä. Oli mukavaa kirjoittaa manifesti. Mutta muutenhan tämä elää tasan niin kauan kuin kaikki saavat tehdä, mitä itse haluavat, niin kauan kuin intoa riittää ja tekeminen tuntuu mielekkäältä. Kun opillisista sisällöistä ei keskustella eikä niihin vaadita sen kummempaa perehtymistä tai sitoutumista, ei umpikujaa tarvitse pelätä. Tämä on ollut tapa tuoda yhteen tekijöitä, jotka ovat tehneet jotakin tämäntapaista aiemminkin, ja bändissä voi joskus olla hauskempi soittaa kuin yksin.

Eräs uusälyttömyyden keskeisimpiä näkemyksiä on, että järki ei luo merkityksiä. Järki on kelpo työkalu joidenkin tavoitteiden savuttamiseksi, mutta elämän merkityksellisimmät asiat perustuvat johonkin ihan muuhun. Rakastuminen esimerkiksi, tai mikä tahansa intohimoinen toiminta on kaikkea muuta kuin järkevää.



Ihmiset ja maailma ylipäätään ovat paljon hölmömpiä ja hullumpia asioita, kuin mitä yleensä ajatellaan, ja tuo "yleensä ajatellaan" heijastuu surullisella tavalla niihin vaatimuksiin, joita kirjallisuudellekin esitetään. Henkilöiden motivaatioiden pitäisi olla johdonmukaisia, vaikka tosielämässä niin ei juuri koskaan ole. Kirjailijat joutuvat jättämään todellisen elämän tapahtumia pois fiktiosta, koska ne eivät olisi tarpeeksi uskottavia... Kirjallisuudelta siis näytetään vaadittavan, että se olisi ennalta-arvattavampaa ja – minun mielestäni – ikävämpää kuin todellisuus.



Ja siihen vaatimukseen me emme tietenkään tahdo alistua. Kirjoitamme älytöntä ja pöhköä kirjallisuutta, kun siltä tuntuu.



Helsingissä on järjestetty kaksi – ja tammikuussa järjestetään kolmas – uusälyttömyysillanviettoa. Niissä on esitetty kaikenlaista kummallista: runoutta, proosaa, musiikkia, oopperaa... Valtaosin esitykset ovat olleet myös hauskoja.


Uusälyttömyys on päässyt myös kirjojen ja kansien väliin. Olen mieltänyt Ruoalla ei saa leikkiä –teokseni (WSOY 2009) uusälyttömäksi tekstiksi, samoin kuin Riikka Jäntin ja siskojensa silmät kiinni piirtämän Mielialasusi-kuvakirjan. Lisäksi Uusälyttömyydestä on lähtenyt liikkeelle proosa-antologiahanke, joka on jo aika hyvässä vaiheessa WSOY:llä käsittelyssä. Miina Supisen tulevan novellikokoelman kirjoituksista jotkut ovat saaneet ensiyleisönsä viime kevään uusälyttömyysillassa.


2. Onko esimerkiksi dadaismilla ja Tristan Tzáralla jotakin tekemistä kanssanne, tai jollakin muulla -ismillä?

Dada, surrealismi, oberiutit, eksistentialistit ja punk-liike on ainakin helppo nimetä touhujemme taustavaikuttajiksi. Mihinkään tiettyyn -ismiin ei kuitenkaan ole juututtu, eikä suurin osa tilaisuuksiemme esiintyjistä ole sitoutunut edes uusälyttömyyteen. Jonkinlaista kapinallista mullinmallinasennetta löytyy kuitenkin kaikesta, mitä uusälyttömyyden nimissä tehdään.


3. Kertoisitko, miten kirjallisuutta on laitettu mullin mallin illoissanne? Miten esim. kirjallisuus on yhdistynyt oopperaan? Pyrkimykseen liittyy ilmeisesti myös "korkean" ja "alhaisen" yhdistyminen?

Eräs hillittömimpiä esityksiä on ollut multitaiteilija Alvari Lumeen esitelmä eräästä shakkipeliavauksesta. Mies osoitteli kirjainruudukosta siirtoja ja luki niitä foneettisesti, se kuulosti jotenkin tältä: "Fga, Dfebaga, Degfggdgdg", siistissä puvussa, vakavalla naamalla. Yleisö nauroi kyynelet silmissä.

Oopperan teimme, kuten oopperapiireissä tapana tuntuu olevan, kunnioitetusta historiallisesta henkilöstä. Meidän henkilömme oli Diogenes Sinopelainen, se filosofi, joka asui tynnyrissä ja joka sanoi Aleksanteri Suurelle, että viitsisitkö siirtyä pois auringon edestä. Kirjoitin libreton käytännössä kollaasimenetelmällä niistä anekdooteista, joita Diogeneesta kerrotaan. Janne Viertiö sävelsi teoksen; eri henkilöt saivat omat intervallinsa, mikä kuulosti suorastaan kirkolliselta ja todella ylevältä. Se, mitä suuri yleisö ei ehkä Diogeneesta tiedä, on, että hän oli todella brutaalisti käyttäytyvä henkilö, muun muassa masturboi julkisesti. Kaikkien punkkareiden ja vastaihmisten ylittämätön esi-isä. Näiden röyhkeyksien yhdistyminen juhlavaan musiikkiin synnytti aika hillittömän jännitteen. Siitä tuli aivan upea esitys!

Ja siinä porukassa ei ollut ensimmäistäkään musiikin ammattilaista. Ei varmaan monta oopperan ystävääkään. Se oli ainakin itselleni aika ihmeellinen kokemus: oopperaa voi näemmä tehdä melkein kuka tahansa, jos vain haluaa. Tästä rohkaistuneina olemmekin työstämässä Dostojevskin Kellariloukosta venäläistä balettia.

Ehkä on liikaa sanottu, että kulttuuria tai kirjallisuutta voisi pistää mullin mallin, sen verran raskaita järkäleitä ne ovat, mutta brutaali kapinahenkisyys ja huumori yhdistettynä korkeakultuurin konventioihin tuottavat kyllä kiehtovia yhdistelmiä.

4. Vastustaako uusälytön siis ensijaisesti kirjallisuuden "todenvastaavuutta" ja realismia?

Luulen, että meillä on erilaisia pyrkimyksiä ja näkemyksiä yhtä paljon kuin tekijöitäkin. Oma näkemykseni on kuitenkin, että suomalainen realismi ei ole realismia vaan ylenpalttista järkevyyden tunkemista sinne, missä sitä ei tarvitsisi olla. Realisminhan pitäisi kuvata todellisuutta sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin insinööriaivoiset ihmiset kuvittelevat tai toivovat sen olevan. Jos katselee ympärilleen avoimin silmin, tajuaa, että realismi on myös hassuuden tunnustamista.

Tuo tietty järkevä ja samalla vahingollinen asenne on meidän yhteiskunnassamme todella syvällä. Koulussakin jokainen opettaja, niin taideaineissa, matikassa kuin filosofiassa, joutuu vähän väliä vastaamaan kysymykseen: "Mitä hyötyä tästä on?" Jo nuorison ajattelu on niin pilattua, etteivät he sen sijaan osaa kysyä: "Voisiko tämä olla hauskaa tai muuten merkityksellistä?"

Ainakaan uusälytön toiminta ei ole hyödyllistä. Sen sijaan se on vapauttavaa.

Rita Dahl

julkaistu Kirjain 2/2010:ssä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan

Surullisen hahmon ritari