Kahden kollaasirunon analyysi

Elämää Lagoksessa –runokokoelmassani (ntamo 2008) on sarja elokuvien dialogien perusteella koostettuja runoja, joista kahta tässä analysoin lyhyesti. ”Short Cuts” –runo on kollaasiruno, joka pohjautuu Robert Altmanin Short Cuts –elokuvan dialogiin. Elokuva perustuu yhdeksään lyhyttarinaan ja Raymond Carverin runoon. Monessa tarinassa sivutaan jollakin tavalla kuolemaa ja uskottomuutta. Enimmäkseen tarinat käsittelevät erilaisia ihmissuhteita ja ihmisten kohtaamisen vaikeutta. Elokuvan jälkeensä jättämä yleistunnelma on varsin toivoton. Ihmiset elävät yhdessä, mutta eivät tunnu ymmärtävän toisiaan.

Ei ole sattumaa, että runojen lähteenä ovat toimineet elokuvat, jotka edustavat maailmanlaajuista kaupallista viihdeteollisuutta pahimmillaan. Runojen teemoilla, ihmissuhteiden ja ihmisten kohtaamisen vaikeudella ja muuttumisella välineellisiksi sekä yleisellä vieraantuneisuudella on paljolti tekemistä viihdeteollisuuden kanssa, joka on merkittävä kollektiivisen tajunnan muokkaaja. Elokuvissa esitetyillä mielikuvamaailmoilla on merkitystä sellaisen toivottoman maailman tai kenties tajunnan syntymisessä, jonka kuvausyrityksiä kaksi kollaasirunoani ovat.

Itse runo koostuu eri puhujien esittämistä dialoginpätkistä, jotka ovat yhden tai useamman virkkeen mittaisia. Virkkeet tai niiden lyhyet kokonaisuudet etenevät vilkkaasti ajatuksesta ja kuvasta toiseen. Näin liittyvät toisiinsa esimerkiksi petetyn naisen tunnot ja kalastusmatka, joka on päättynyt ruumiin löytämiseen: ”En halua itkeä enää. Tässä ovat kalat. Maistuuko drinkki? Kalastusmatka meni hienosti, mitä nyt löysimme ruumiin. Olet kuollut ja miehesi on hyypiö.” Kuolleen ruumiin lisäksi runossa kysytään miten paljon lääkäri koskettaa kuolleita ruumiita, lopussa puhutaan maanvyöryssä kuolleista ja elämän vangiksi joutumisesta.

Kuolema on runossa vahvasti läsnä myös eräänlaisena elävänä kuolleisuutena: vääristyneenä seksuaalisuutena (kiima, mahdollinen kiihottuminen kuolleiden ruumiiden koskettelusta). Taidekoulun opettaja, joka haluaa oppilaidensa maalaavan kivillä, on runon ainoa positiivinen hahmo. Hän yrittää yhä elvyttää kadotetun suhteen itseen. Kaikkien muiden osalta toivo tuntuu menetetyn.

”Moi Mä olen Leo Timonen” –runo on vastaavasti tehty suomalaisen nykyelokuvan dialogin avulla. Runo käynnistyy uusliberalistisen ajan ikonin, markkinatutkijan, puheenvuorolla ja siirtyy siitä loogisesti eri puhujien avustamana suomalaisen keskivertoelämän kuvaukseen: pettämiseen, uusiin tuttavuuksiin, treffeihin, jälleenyhdistymiseen, miesten vähäisten selviytymisvaihtoehtojen miettimiseen ja erään parin yhdistymisyrityksiin, jotka kuulostavat ironisessa valossa esitetyltä uusliberalistisen ajan tehodeittailulta: ”Musta tuntuu että sussa on enemmän kuin kenessäkään muussa. Mä haluaisin olla lähellä sitä. Paljon? Neljä minuuttia.”

Runossa käytetään puhekieltä ja slangia, jotka ovat nykyihmisen arkikieliä. Ne pyrkivät tuomaan runon lähelle lukijaa, kyse on ikään kuin eräänlaisesta uusliberalistis-tekstuaalisesta flirtistä, joka tietysti latistuu lopussa. Miksi? Koska tällainen liitto ei ole yksinkertaisesti tehty kestämään. Ihmissuhteet eivät ole kauppatavaraa eikä niitä voi ostaa, vaihtaa, pantata, eikä alistaa minkäänlaisen transaktion kohteeksi kuten käteisrahan voi.

Molemmissa runoissa leikkaukset ovat nopeita ja ne joko jatkavat edellistä ajatusta tai kääntävät hieman prisman suuntaa. Nopeat leikkaukset kuvastavat myös audiovisuaalisen ajan tapaa käyttää nopeasti liikkuvaa kameraa, joka ei viivy kauan yhdessä kohteessa, ajatuksessa tai kuvassa. Ehkä näiden runojen ”mimesis” kuvaa siis ennen muuta nopeasti leikkaavaa tajuntaa. Jonkun mielestä tällainen katkonaisesti ja joskus epäjatkuvasti leikkaava tajunta voi olla tyypillinen myös alkoholistille – tai runoilijalle.

Molempien runojen yleistunnelma on suorastaan lohduton. Ihmissuhteet kuulostavat välineellisiltä, ”aidot” kohtaamiset tuntuvat harvinaisilta, rakkaudesta tuskin voi edes puhua tässä yhteydessä. Vaikka Short Cuts –runossa vilahtaa Yhdysvallat ja menestyjien kaupunkina tunnettu Los Angeles, sama epätoivo yltää myös suomalaiseen elokuvaan asti. Epätoivoinen (ja infantiili?) takertuminen vääristyneeseen seksuaalisuuteen on sairas reaktio sairaassa maailmassa, jossa ihminen takertuu primitiivisiin selviytymiskeinoihin.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale