Elo Viiding haastattelee - RD vastaa

Rita,

1. olet kirjailija, kriitikko ja Suomen PENin entinen varapuheenjohtaja ja naiskomitean vetäjä
sekä ihmisoikeusaktivisti. Kerro vähän omasta toiminnasta, myös PEN-toiminnasta.
Miksi tarvitaan sellaista sananvapausjärjestöä kuten PEN?


PEN on kirjailijoiden ja toimittajien sananvapausjärjestö, jonka tavoitteena on auttaa hädässä olevia, ahdisteltuja ja vangittuja kirjailijoita. Auttaminen on monenlaista ja -tahoista: vetoomuksia presidenteille, ulkoministereille ja korkeille poliittisille tahoille, mutta myös konkreettista toimintaa ja kampanjoita erityisesti maissa, joissa ilmaisunvapaus on vaakalaudalla.

Käynnistin Suomen PENissä työn Keski-Aasian naiskirjailijoiden hyväksi. Koordinoin työtä, johon liittyi yhden kansainvälisen kirjailijakokouksen järjestäminen ja kaksi antologiaa, joista toisen toimitin. Sen nimi oli Kyltymätön uuni (Like 2008) ja se sisälsi tekstejä keskiaasialaisilta ja kansainvälisiltä naiskirjailijoilta. Järjestin rahoituksen tähän työhön ja moneen muuhun asiaan.

Perehdyin neljän vuoden aikana laajasti sananvapauskysymyksiin maailmalla ja kotimaassakin ja kirjoitin aiheesta tietokirjan/puheenvuoron Suomettunut sananvapaus, jossa sovellan Suomen poliittisesta tuttua suomettumisen käsitettä sananvapauteen. Suomettuminen on siis perinteisesti tarkoittanut suuren Venäjän tekoihin sopeutumista. Kirjassani esitin, että vastaavasti sananvapaudella on eri maissa erilaisia poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia rajoituksia. Käyn kirjassani näitä läpi Venäjältä Kiinaan, Nigeriaan, Iraniin ja Suomeen.

PENin pitäisi itse tehdä toiminnallaan itsensä tarpeettomaksi, mutta kuten nähdään, koko ajan nousee uusia ilmiöitä, joita varten tarvitaan tällaista järjestöä. Nyt meillä Suomessa on pinnalla mm. ns. ”maahanmuuttokriittisyys”, jonka sateenvarjon alle sijoitetaan niin asiallinen keskustelu aiheesta kuin asiattomat älähdykset, muun muassa liian positiivisesti maahanmuuttajiin suhtautuville suunnatut tappouhkaukset.

Myös poliittinen korrektius on uhka sananvapaudelle. Itse kutsuisin ilmiötä termillä ”sananvapauden islamisoituminen”. Esimerkiksi Kaarina Hazardin kolumni kuolleesta nyrkkeilijästä Tony Halmeesta havainnollisti asiaa hyvin. Julkisen Sanan Neuvosto on journalistista etiikkaa säätelevä elin, jonne tulvi 135 kannetta kyseisestä kolumnista. Useimmat toimittajat olisivat olleet vapauttavan tuomion kannalla, mutta ”kansan syvien rivien” laajamittainen protesti sai asiantuntijat tulkitsemaan tekstiä minimaalisen sananvapauden näkökulmasta. Uskon, että potentiaaliset sensorit löytyvät yhtä hyvin kansan kuin poliittisen eliitin piiristä. Kyse on ennen kaikkea julkisen ja yksityisen välisestä rajanvedosta.

2. Olet varsin monitoiminen ihminen ja yhteiskunnallisesti aktiivinen runoilija.
Miten helppo on yhdistää kirjallisuus ja yhteiskunnallinen toiminta?
Rasittaako se joskus?


Olen luonnostani homo politicus, eli minun on lähes välttämätöntä ainakin joskus osallistua poliksen eli kaupunkivaltion asioihin. Olen ollut aktiivinen PENin lisäksi Kiilassa juhlavuoden kirjallisuustapahtumien järjestäjänä ja naistoimittajien hallituksessa. Totta kai toimiminen rasittaa ajoittain: esimerkiksi nyt pidän tietoista taukoa siitä. Minun pitää välillä pystyä omistautumaan vain kirjoittamiselle vailla muita arkisia rasitteita.

3. Minkäläinen runo on mielestäsi hyvä ja kiinnostava runo? Ketkä ovat sun lempirunoilijat ja miksi?

Hyvän runon universaaleja kriteereitä on melkein mahdotonta antaa. Ainakin ne ovat varsin yksilökohtaiset. En haluaisi tässä lyödä lukkoon kriteereitä, varsinkin, kun itse olen kirjoittanut monipuolisesti hyvin monenlaista runoa ns. kuvarunosta hakukonerunoon.

Lempirunoilijani vaihtuvat sitä mukaa, kun tutustun uusiin kiinnostaviin runoilijoihin, mutta tietysti jotkut pysyvät.

Pysyvä suosikkini on ihmisen psykologian moninaisuutta portugalilainen Fernando Pessoa, josta olen kirjoittanut toisen graduni kirjallisuustieteestä. Pessoa oli aikaansa edellä oleva runoilija, joka keksi kirjailijasta erilliset persoonallisuudet, heteronyymit. Jokaisella oli omanlainen elämäntarina ja –arvot, laittoipa Pessoa heidät käymään kirjeenvaihtoa keskenään! Tavallisesti heteronyymejä ajatellaan olevan kolme: kokeilunhaluinen laivanrakennusinsinööri Álvaro de Campos, paimenrunoilija Ricardo Reis ja ehkä henkisesti kehittynein Alberto Caeiro.

Nuori amerikkalainen nykyrunous kiinnostaa minua myös kovasti tällä hetkellä. Amerikkalaisessa runoudessa on paljon meneillään. Koko ajan syntyy monipuolisia kirjoittajia, esimerkiksi Edna St. Vincent Millayn tai Sylvia Plathin tyylinen tumman naiskokemuksen kuvaaja Dorothea Lasky, sukupuolten moninaisuuden kannattaja, uushippi CA Conrad, Eric Baus, joka rakentaa gertrudesteinlaiseen tapaan omaa värisymboliikkaansa, jolle löytyy vastineet tunteista. Bausin runot ovat lauseopillisia labyrintteja, joissa kieli alistetaan tottelemaan synapseja ja havaintopsykologiaa. Ne ovat nopealiikkeisiä ja assosioivat yllättävästi.

4. Miten aloitit oman kirjoittamisen? Miksi sun on pakko kirjoittaa runoja ja julkaistaa runokirjoja?
Miten paljon seuraat nykyrunoutta? Onko muitten kirjoittamisen seuraaminen mielestäsi tarpeellista runoilijaksi kasvamisessa. Montako kirjaa luet viikossa?


Aloitin ensimmäisen kerran 11-vuotiaana sisäisestä ilmaisun pakosta. Syntyi runoja, lyhyitä proosanpätkiä, päiväkirjaa. Ensimmäiset vakavat innoittajat olivat Federico Garcia Lorca, jonka runoista tein pastisseja. Vielä suuremman vaikutuksen teki T. S. Eliotin länsimaisen sivilisaation kritiikki eli Aution maan suomennosvalikoima.

Olin ahkera, pidin mm. leikekirjaa kritiikeistä. (Samaan aikaan pelasin jalkapalloa hyökkääjänä, soitin viulua ja lauloin Radion lapsikuorossa.)

Voitin yläaste- ja lukioikäisenä useita kirjoituskilpailuita esimerkiksi runoilija Pentti Saaritsan haastattelulla ja naisten suhdetta maahanpuolustukseen pohtivalla kirjoituksella sijoituin toiseksi Kadettikunnan valtakunnallisessa kirjoituskilpailussa. Muutaman vuoden päästä kirjoittaminen lakkasi ja aloitin sen uudestaan aikuisena. Tavoitteet olivat kovat alusta lähtien: tulla kirjailijaksi, vaikka halua ilmaista oli enemmän kuin taitoa.

Lukeminen on välttämätöntä paitsi oman kirjoittamisen, myös maailmankuvien laajentamisen kannalta. Luen monipuolisesti vanhempaa ja uudempaa proosaa, runoa, tietokirjallisuutta: ei mitään rajoja. Määrät riippuvat ajasta: aina ei ole aikaa lukea töiden tai opiskeluiden vuoksi, joskus ahmin useita kirjoja viikossa. Toivoisinkin vuorokauteen lisää tunteja, jotta voisin sovittaa levon, kirjoittamisen, lukemisen ja minulle tärkeät harrastukset sinne luontevammin.

5. Olet myös kääntänyt runoja ja sun runojasi on käännetty. Kenen runoja olet kääntänyt ja monelle kielelle on käännetty sun runojasi? Minkälaisena prosessina koet kääntämisen? Pitäisikö käännös mielestäsi olla tarkka?


Runojani on käännetty yhdeksälle kielelle virosta espanjaan ja portugaliin. Käännökset ovat syntyneet luonnollisesti: olen tavannut festivaaleilla runoilijoita ja heidän kanssaan on syntynyt yhteistyötä. Olen itse kääntänyt enimmäkseen portugalilaista, mutta myös englannin-, espanjan-, ruotsinkielistä runoutta. Toimitan kymmenen portugalilaisen runoilijan antologiaa suomeksi. Kirjallisuuskentän epävakautta kuvastaa se, että kustantamo-ongelmista johtuen hanke on ollut meneillään kymmenen vuoden ajan...

Kääntäminen on aina tulkintaa, etenkin minulle, joka en ole filologi ja siis kielen täydellinen hallitsija. Olen kokenut, että kääntämisessä pitäisi myös päästä etääntymään alkutekstistä esimerkiksi tekstiä lepuuttamalla ja uudelleen esiin ottamalla. Silloin ei kannata pitää enää alkutekstejä vieressä vaan luottaa omaan tulkintakykyyn ja rohkeuteen. Aloittelevalle kääntäjälle juuri rohkeus on kaikkein suurin kompastuskivi. Ollaan liian uskollisia alkutekstin sanamuodoille, ei uskalleta tulkita tarpeeksi. Kääntäjän on astuttava tekstistä ulos kohti omaa tulkintaa!

6. Me käsiteltiin muutama tunti sitten yhteiskunnallista runoutta Virossa. Olet itse kirjoittanutkin tästä aiheesta. Mitä mieltä olet tai miten koet yhteiskunnallisen/sosiaalisen runon tilanteen olevan Suomessa? Kirjoitetaanko Suomessa nykypäivänä paljon yhteiskunnallista runoutta ja mitä se suomalaisille merkitsee ja minkälainen on vastaanotto?


Olen tosiaan kirjoittanut ”yhteiskunnallisesta runoudesta” sen kulta-ajoilta näihin päiviin asti. Aiemmin ajattelin ehkä enemmän, että yhteiskunta olisi joku tekijän ulkopuolinen kokonaisuus. Nyt olen muuttanut hieman käsityksiäni. Uskon siis, että yhteiskunnallista runoutta on tavallaan mikä tahansa runous, joka puhuu ihmistenvälisestä vuorovaikutuksesta muussa kuin perinteisessä ihmissuhdemielessä. Näin määriteltynä yhteiskunnallisen runouden määrä laajenee huomattavasti.

En ole kuitenkaan mikään relativisti, joka ajattelee, että mistä tahansa oman navan ympärillä liikkuvasta kirjoittaminen olisi automaattisesti yhteiskunnallista. Yhteiskunta-sana implikoi jo sen, että suunta on itsestä poispäin, ulospäin, kohti maailmaa, polikseen, jossa ihmiset yhteisesti hoitavat asioitaan, kuten parhaaksi näkevät.

Jos ajatellaan yhteiskunnallista runoutta ”tiukassa mielessä” järjestelmää kohtaan kantaaottavana ja kriittisenä runoutena, niin tällaista runoutta meillä ei ole enää juurikaan. Nuorimmasta polvesta todetaan usein, että se on kiinnostunut ”kielipeleistä”, ja tältä vähän tuntuukin aivan uusimpia kokoelmia selatessa. Minusta runouden olisi hyvä löytää tasapaino sisällön ja muodon välillä, samoin yksilöllisen ja yhteiskunnallisen. Olen itse pyrkinyt omassa runoudessani kohti tätä tasapainoa, vaikka tiukan yhteiskunnallisuuden osuus runoissani on uusimmassa runokokoelmassani varmaan osin vähentynyt. Tätä "maksiimia" olen noudattanut myös opiskeluiden suhteen: valtio-oppi ja kirjallisuustiede pääaineina antavat laajan perspektiivin sekä ihmiseen että yhteiskuntaan.

7. Mitä voisit sanoa virolaisesta runoudesta, miten paljon se eroaa suomalaisesta runoudesta?


Sen perusteella, mitä tunnen virolaista runoutta – esimerkiksi Elon, Jürgen Roosten, Hasso Krullin, Jan Kausin, Triin Soometsin, Kalju Kruusan, sanoisin, että runoutenne on hyvin moni-ilmeistä: kirjoitetaan lukemattomilla eri tyyleillä ja tavoilla. Ehkä eräs ero suomalaiseen runouteen ja yhteinen piirre teille on, että yhteiskunnallinen runous – siinä laajimmassa mielessä, järjestelmäkriittisyys, ympäröivän maailman epäkohtien osoittaminen, on paljon suuremmassa huudossa kuin Suomessa. Minusta tuntuu, että Suomessa yhteiskunnallisuuteen tässä mielessä suhtaudutaan hieman karsastaen, että se on hieman huonossa huudossa. Yhteiskunnallisuutta ajatellaan automaattisesti kliseisesti dogmaattisena ja opettavana, vaikka eihän tämä ole tietenkään mikään lopullinen totuus aiheesta. Teillä julkaistaan myös rosoisempaa, vähemmän toimitettua runoa, mikä voi olla hyväkin asia.

Kirjallisuusinstituutioidemme luonteilla on ollut suuri vaikutus siihen, millaiselta suomalainen ja virolainen runous näyttää. Tämä ero on nyt kuroutumassa umpeen, kun ilmaantuu vaihtoehtoisia kustantamoita. Mutta ennen suomalaiset runoilijat julkaisivat vain lähinnä suurilla kustantamoilla, hyvin hiottua ja monesti Tuomas Anhavan 1950-luvulla viitoittaman kuvarunon perinnettä jatkavaa runoa. Kustannustoimittajien rooli tekstin hiojana oli keskeinen. Runot karsiutuvat ja hioutuvat prosessin aikana paljon: siksi ”villimpi” virolaisen runouden kenttä, jossa pien/omakustantamisella on vankka asema, sisältää myös rosoisempaa ja hiomattomampaa tekstiä kuin siloiseksi kustannustoimitettu suurten suomalaisten kustantamoiden runous.

8. Mitä voisit sanoa aloittelevalle runoilijalle? Ovatko luovan kirjoittamisen kurssit mielestäsi tarpeelliset? Oletko itse osallistunut niillä kursseilla tai vetänyt niitä?

Tämä on ihan yksilökohtaista. Joku tarvitsee, toinen ei. Ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Itse olen ollut monessa erilaisessa kirjoittajaryhmässä aikoja sitten. Ensin Leino-ryhmässä, sitten Nihil Interitin ja NVL:n ryhmissä. Näissä analysoitiin enimmäkseen omia tekstejä ja kuultiin teorialuentoja runo, ja joskus nähtiin eläviä kirjailijavieraita: aivan kuten täälläkin. Koin, että ryhmistä oli tietyssä kehitysvaiheessa hyötyä, mutta myös haittaa: ne ovat aina moniäänisiä, jokainen haluaisi ohjata ilmaisuasi eri suuntaan. Niinpä toisilta saatu palaute ei auta oman äänen tai äänten etsinnässä, koska sitä ei voi kukaan toinen löytää sinun puolestasi. Kukaan ei voi tietää, mitä juuri sinä haluat ilmaisultasi. Niinpä kun olin työstämässä varmaan viidettä versiota esikoiskokoelmani käsikirjoituksesta, erosin kaikista ryhmistä. Oli lopulta löydettävä itse oma polku ilman kenenkään neuvoja.

9. Koetko olevasi ymmärretty Suomessa? Onko mielestäsi Suomessa hyvä runoyleisö? Seurataanko paljon nykyrynoutta? Kiinnostuvatko nuoret runoudesta?


Koen olevani paremmin ymmärretty ulkomailla, jossa runojani julkaistaan käännöksinä tärkeissä kirjallisuuslehdissä eri kielillä. Lisäksi kuutta-seitsemää vierasta kieltä opiskelleena ja Suomen ulkopuolisesta kirjallisuuselämästä kiinnostuneena olen esiintynyt aktiivisesti ulkomailla kirjallisuusfestivaaleilla ja –tapahtumissa. (Tämä edellyttää nuoremmilta kirjailijoilta myös oma-aloitteisuutta: täytyy itse olla yhteydessä ja kertoa olemassaolostaan kiinnostaville tahoille. Toki joskus tulee myös esiintymiskutsuja.) Olen esiintynyt Senegalissa, Kolumbiassa, Venäjällä, Egyptissä, Saksassa, Romaniassa, Portugalissa, Kirgistanissa, toivottavasti pian myös Brasiliassa.

Kahdesta viimeisestä runokokoelmastani, joita itse pidän tähän asti parhainani ja jotka ovat ilmestyneet ns. print-on-demand-painatuksella, ei ole ilmestynyt yhtään kritiikkiä. Ammattikirjailijalle on turhauttavaa kirjoittaa, jos työllä ei ole vastaanottoa. Ei riitä, että kirjoja luetaan, pitää olla myös vastaanottoa, kritiikkiä. Tämä on ammattikirjailijan kriteeri: hän ei kirjoita pöytälaatikkonsa uumeniin, vaan julkaistavaksi. Pöytälaatikossa voi tietysti olla varastossa kehitteillä olevaa tekstiä, joka vaatii oman aikansa.

Suomessa on aika aktiivinen runoyleisö, joka koostunee ennen muuta runon kirjoittajista ja harrastajista. Myös runotilaisuuksien järjestäjiä on monia: perinteisen Nuoren Voiman Liiton ohella myös muita tahoja ja yhdistyksiä. Esimerkiksi runousjamit, joissa keskitytään poikkitaiteellisiin ja kokeileviin esityksiin, ovat kovasti nousussa. Näitä järjestää muun muassa Uusälyttömiä illanviettoja. (Itse kritisoisin näitä siitä, että tekstien tasoon pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Esityspuoli tuntuu kohoavan etualalle tekstien laadun kustannuksella, kun pitäisi löytää tasapaino näiden välille. Näin ei tapahdu aina.)

Nuoria kiinnostavat myös erityisesti kokeilevat, matalan kynnyksen runontekotavat, kuten hakukonerunous, joka vähentää runouden joskus turhan korkeakulttuurisena ja arvokkaana pidettyä mainetta ja tekee siitä periaatteessa kaikille avoimen, kansanläheisen ja demokraattisen tekstityypin.

10. Kerro joku henkilökohtainen salaisuus tai anna joku ns. tekninen "vinkki" miten kirjoittaa hyvää runoa!

En kerro! Salaisuudet on tarkoitettu salaisuuksiksi – miksi niitä muuten kutsuttaisiin sellaisiksi. Vinkkienkin kohdalla uskon siihen, että jokainen kirjoittaja, joka on tarpeeksi sinnikäs, kehityshaluinen, ahkera, pitkäjänteinen ja työteliäs, löytää itse itselleen parhaimmat vinkit.

Lukeminen avartaa kammiossaan elävää kirjoittajaa paljastamalla esimerkiksi, miten uskomattoman monilla eri tavoilla voi kirjoittaa. Tästä syntyy kenties ponnin synnyttää jotakin aivan omanlaista kirjoitusta.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari