Cartagenan yö

Paita liimautui selkään kiinni, suuta oli erämaankuiva ja kaipasi lävitseen kulkevaa nestevirtaa. Otsa ja kasvot pisaroivat ja kainaloiden kohdalle oli muodostunut kaksi suurta, läpitunkevan tuoksuvaa länttiä, jotka olivat muuttuneet ruskeiksi. Talot oli maalattu kirkkailla pastelliväreillä: oranssilla, vaaleanvihreällä, keltaisella, kaikilla väreillä, jotka olin unohtanut kauan sitten. Miten voit muistaa jotakin sellaista, jota ei ole edes olemassa sinulle? Maailmani muodostuu asioista, jotka voin kokea, jotka ovat olemassa minulle. Sellainen ei ole olemassa, jonka olemassaolosta en ole tietoinen. Tietoisuuteni rajat muodostavat maailmani rajat. Tiedostin esimerkiksi pienen siirtomaakaupan sipsipusseja rapistellessani ja käännellessäni, että nämä olivat juuri oikeita kokoja pussille. Toisin ei voisi ollakaan. ”Excuse me”, ääni esitti kuuluvasti, mutta koska se kuului miehelle, en kääntänyt selkääni katsomaan tarkempaa lähdettä. Mulattimyyjättären tuplamaha kertoi, että siellä oli myös jonkun muun ihmisen koti. Äänilähde jutteli myyjättären kanssa jostakin, joka soljui ohitseni kuin keväinen tuuli. Avasin jääkaapin ja tutkin saatavilla olevia kylmiä juomia: Coca Colaa, oranssinväristä paikallista limonadia. Uusi väri herätti kiinnostuksen, tartuin siihen. Mies työnsi suurta ruhoaan lähemmäksi, mutta pysyi silti parin metrin päässä, muuli keväisellä laitumella ja päästeli syviä rintaääniä, joiden esittäjänä hän oli ilmeisen harjaantunut. Noinko ne hevoset hirnuivat näillä leveysasteilla? Havaitsin näkökentässäni vain pullon, jonka olin itselleni lunastanut ja avannutkin jo. Erämaaolo oli pian mennyttä. Jokaisen liikkeen oveen oli kiinnitetty massiivinen kolkutin, joka esitti leijonaa tai muuta jalopetoa. Ohitse kulki keveitä tummia miehiä ja naisia, joilla oli huolien sijasta kukkia ja kasveja käsissään. Eräällä oli takamus kuin kamelin kyttyrällä. Banaaneita päänsä ylle sijoitetussa astiassa kantava nainen pysäytti ohikulkijoita pyytäen kuvaamaan. Kuvauksen jälkeen oli maksun vuoro. Vastustelin – en ollut tottunut ajatukseen maksusta, joka suoritettaisiin sellaisesta, joka ei ole vaatinut oikeaa työpanosta. Kuumannihkeys teki paidasta kostean läpikotaisin. Hörppäsin pullosta ja pyyhin otsaani. Olimme huomaamatta kävelleet kaupungin muurille ja rannalle asti siirtomaa-aikaisten talojen reunustamaa katua pitkin ohi jäätelön- ja mehunmyyjien sekä muiden tyrkyllä olevien tai muuten vain suurissa ryhmissä aikaa tappavien henkilöiden. Pienessä puistossa kadun päässä monisatavuotisten plataanien pyöreät paksut lehdet muodostivat pienen varjoisan keitaan, jonne pujahdimme hetkeksi. Anna hymyili ja nosti kameraa kuvatakseen ottaakseen kuvan kahdesta muurilla sopuisasti istuvasta tummasta linnusta. Hän katseli jokaista lintua, uutta esinettä kuin sellainen ihminen, jonka silmät aukesivat kerta kerran jälkeen uudelleen. Näiden lintujen laji oli minulle epäselvä. Uusiin lajeihin perehtyminen oli kuitenkin leipätyötäni ja odotin sitä innolla. Kosketus ei saanut olla kuitenkaan liian välitön, tunkeileva ja hyökkäävä, tai peräännyin kuin utelias, mutta varautunut koira takaisin turvalliseen koppiini. Hotellissa olimme jo niin väsyneitä, ettemme jaksaneet osallistua edes Miss Cartagena –kisojen kuvauksiin. Öinen taivas oli tummaakin tummemman puhuva. Tuhannet tähdet olivat syttyneet lähes mustalle kankaalle ja vain ne valaisivat synkkyyden chileläisen runoilijan kertoessa vankeusajoistaan. Tai ei hän oikeastaan kertonut, vaan vaikeni, ja se hiljaisuus puhui enemmän kuin kymmenet sanat. Kun hän joskus avasi suunsa, sieltä kuului hieman änkyttäen ja epävarmasti esitetty kysymys: kuinka voit? Jos sanoin voivani ”niin ja näin”, senkin todettiin olevan paremmin kuin huonosti. Jokaisesta – pahimmastakin – hetkestä voi löytää jotakin hyvää, oli hänen tärkeä sanomansa, jota hän levitti ympärilleen, evankelista ilosanomaa. Epäilemättä hän tiesi, mutta sitä hän ei ääneen sanonut. Neljän hengen seurueemme istui hiljaa ja hartaina ravintolassa Luisin ja hänen miesystävänsä kanssa ja maistoimme meille tuntematonta kalaa, jonka valkoinen liha levisi suuhun ja täytti niin kuin ei mikään ruoka ollut koskaan ennen täyttänyt.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale