Kapverdeläinen José Luis Taváres: runoja

Lissabonissa pitkään asunut ja siellä kirjallisuutta ja filosofiaa opiskellut José Luís Tavares, 41, on Kap Verden tunnetuimpia runoilijoita, joka on saanut monia palkintoja ja tunnustuksia. Calouste Gulbenkianin säätiö myönsi hänelle ensimmäisestä kokoelmasta vuonna 2004 Mário António –palkinnon. Kap Verden kirjailijaliitto tunnusti Tavaresin lahjakkuuden antamalla toisesta kokoelmasta Jorge Barbosa –palkinnon vuonna 2006. Tavares ei tavoittele yhden muodon täydellistä hallintaa ja sen jatkuvaa toistoa, vaan uudistumista jokaisessa kokoelmassaan: runouden kirjoittamisen on oltava tarpeeksi haasteellista runoilijalle itselleen, samoin kääntämisen.

Tavares on julkaissut kokoelmat Paraíso Apagado por um Trovão ja Agreste Matéria Mundo (Campo das Letras, 2004).

Toisen kokoelman pitkässä osastossa A Deserção das Musas Tavares pohtii runoilijan ja runon suhdetta 1900-luvulla. Tavaresin toinen kokoelma on myös yli 200-sivuinen kunnianosoitus kaikille taiteille, erityisesti runoudelle ja kuvataiteille. Hän kirjoittaa tyylipastisseja muun muassa Alexander O´Neillin ja Jorge Luís Borgesin kunniaksi. Kokoelma on samalla runoilijan taidon- ja tiedonnäyte: vaikka kyse onkin vapaamittaisesta runoudesta, alkukieliset runot soivat kuin klassinen musiikki.

Tavares on nimennyt vaikuttajikseen myös Ezra Poundin runoteoriat, Rilken, portugalilaisen runoilijan Vitórino Nemésion, Seamus Heaneyn ja brasilialaisen Jõao Cabral de Melo Neton. Tavaresia on kutsuttu myös metodiseksi runoilijaksi, joka kirjoittaa matemaattisen tarkasti.

Tavares on kirjoittanut myös sonetteja, libreton ja proosateoksen ja kääntää Fernando Pessoaa krioliksi.



Liikkumaton muotokuva

Et nähnyt kiillottomien ikkunoiden
ruutujen takana miehen antautuvan
yksinäisyydelle. Oli syyskuu, sumu
talojen yllä, heijastusten
tarkan geometrinen luonnostelu
vei häneltä koko päivän.

Hän halusi liikkumattomuutta, hetkeä jolloin
maailma vaikuttaa uppoavan taivaankannen
painon alla. Mikä minä olen siitä huolimatta
tuomitsemaan tuon ihmisen kieltäytymisen
antiikin jumaluuksien ihailija?

Kuvittelen että hämärässä koputan hänen oveensa:
hän kutsuu minut sisään, vie minut ikkunan
lähelle ja kuiskaa: “tiedätkö, sen jonka jumala teki
epätäydelliseksi täytyy muuttua täydelliseksi.” Sitten

pyydän noilta lintuparvilta että ilta
tuulet työntävät heidät kohti rajaseutuja
jonne heidän hienot lentonsa vievät: että kohtalo
tottelisi näiden kuolevasilmäisten jumaluuksien
punottua salajuonta.

Sanon hänelle vain että heitä kuumentaa kesän piesty
jodi, mutta hämärä salaisuus on hänen kohtalonsa,
syyskuu jäähyväisten kotimaa,
harmaannuttaa peltoja ja pupilleja, peittää
talorykennelmän tuossa sumussa ilman hyvästejä.

Tältä puolelta katsottuna mikään ei muuttunut –
yksinäisyys oli aina ollut vieras hänen kodissaan.




Meidän tarvettamme ilmaista on vaikea tyydyttää

Liian kauan ennustamme merkkejä
mutta monimielisyys ja virhe hallitsevat edelleen,
näiden kyvyttömien äänessä
ja vimmassa purkautuvien sanojen järki.

Niin vähän jää uneksimastamme –
kaiku, hengitys, vesi
jota eräänä päivänä kutsumme isänmaaksi, elämä
on vain kiirehtimistä johonkin paikkaan -
vanhat mestarit eivät tehneet siitä salaisuutta
edes silloin kun rauhoitetuissa luostareissa
kiisteltiin elävästi singulariteetin olemuksesta.

(Sen että elämä on kuiskausta ja jäähyväisiä,
vahvistivat tuhoavat jalokivet,
vaikka aitojen läpi missä häikäisee
kesän hehkuva armeliaisuus purskahtavat äänekkäästi
huolehtivaan nauruun vaalea ja nuorukainen.)

Eivät edes karkeat enteet taivaista,
kärsimysten ja ihmeiden julistajat
- vain toipilaat heijastukset
enkelien koristautuessa
samanlaisiin siipiin jotka eivät tottele putoamisen
lakeja (nyt tuuli laahaa niitä
tyhjien vanhojen talojen läpi.)

Vaikka antaudut tälle vaikeasti havaittavalle työlle,
meidän tarpeemme ilmaista
kohtaa mullan jopa kaikkein rauhoittuneimmassa sydämessä.



Yksitoista

Syyskuun kaarikäytävien läpi
tuikki syksy kasvoillasi.
Toisten taivaiden yllä kaartuivat
myös jalokiveni
jäähyväisten kovassa tuulessa.

Mistä syntyi rotkojen huhu,
väsytetty sininen kukkuloiden yllä,
nyt en tiedä että muistot,
nyt en tiedä että kiihko herättää meidät
rakkauden äkilliseen epävarmuuteen.

Näin sinun lähtevän noille heikoille
tulille, tuhkaa ja leviä kannoit
hiuksissasi, samoja hartioita
aamun nousevassa kuiskauksessa.
On kuin olisin katsonut sinua toisessa
elämässä tietäen onnen
lepäävän tällä mustalla puuvillalla
joka eristää rakkauden tilassa
olevat sydämet.

Syyskuu on kaadettu kukka
jossa jäähyväiset ottivat uudelleen meidän
kätemme, niin kaukana sokean katseesta
harjoitellen uusia litanioita
epävarmaa huomista varten.

kääntänyt Rita Dahl

julkaistu Tuli & Savu 58:ssa

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan