Eräs vuosipäivä, joka ei unohdu koskaan

Yleensä ihmiset juhlivat syntymäpäivien, häiden ja muisten iloisten perhetapahtumien vuosijuhlia. Minun "vuosipäiväni" on toisenlainen. Nyt on kulunut hieman yli vuosi siitä Suomen PENin vuosikokouksessa. On aika kirjoittaa asiasta.

Kyllästymiseen asti on toisteltu "faktaa", että järjestöelämä voi olla raadollista ja julmaa. Niin varmaan voikin, mutta harvemmin se on silkkaa helvettiä. Helvetiksi se voi muuttua, kun yksi pimahtanut henkilö huseeraa tontilla, joka on hänelle liian suuri kakku.

Ulkopuolelle sulkeminen ei ole pelkästään tiettyjen uskontojen pyrkimys. Ulkopuolelle suljetuiksi voivat joutua myös yksilöt, joiden mielipiteitä pidetään ”väärinä” tai jotka mielipiteillään uhkaavat jonkun toisen yksinoikeudeksi kokemaa ”tonttia”.

Sain itse kokea miltä tuntuu olla ”toisinajattelija” sananvapausjärjestössä, kun Suomessa asuva perulaisrunoilija Roxana Crisólogo esitti PENin tuolloiselle puheenjohtajalle Jukka Malliselle lokakuussa 2008 yksinkertaisen kysymyksen: miksi hän ei päässyt esiintymään itsenäisyyspäivän seminaariin.

Tästä alkoi pitkä sähköpostiviestien suma, joissa kysyttiin Roxanan suhdetta muun muassa Hugo Cháveziin ja Hands off Venezuelaan. Kirjeiden lähettelyyn osallistuivat Jarkko Tontti, Jukka Koskelainen, Sofi Oksanen, Ville Ropponen, Leevi Lehto. Alkuperäisen asian – Venezuelan sananvapauden – kannalta takerruttiin toissijaisiin seikkoihin, kuten suhteeseeni Johan Bäckmaniin (sellaista ei ole) ja Venäjää koskeviin mielipiteisiini. Kirjeenvaihto kääntyi minuun kohdistuneeksi solvaukseksi.

Venezuela ei ole koskaan ollut Suomen PENin agendalla ennen kuin nyt, kun se keinotekoisesti sellaiseksi nostettiin. Kovin moni PEN-jäsen tuskin tiesi maasta juuri mitään kontroversiaalia Hugo Chávezia ja öljyrikkauksia enempää. Nyt keskusteluun noussut, Venezuelan itsemääräämisoikeutta kannattava Hands off Venezuela ja Venezuelan sananvapaustilannetta katastrofaalisena pitänyt, yksityisiä sanomalehtiä seuraava Jukka Koskelainen edustivat sananvapauskantojen kahta eri ääripäätä. Todellinen ”totuus” löytynee kuitenkin jostakin näiden kahden kannan välistä.

Viime vuoden jo historiallisessa PEN-vuosikokouskutsussa Mallinen nimitti minua ”grafomaaniksi, järjestögangsteriksi ja omakustannekirjailijaksi”. Vuosikokous oli ”julkinen lynkkaus”, jonka pääorkestroijana oli Mallinen ja avustajina eli provokaattoreina Kai Nieminen kokouksen puheenjohtajana, Jukka Koskelainen, Suomen Tietokirjailijoiden puheenjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen, Vapaa-ajattelijat ry:n puheenjohtaja Jussi K. Niemelä, osapäiväkirjailija Juhani Seppänen, Kiilan puheenjohtaja Ville Ropponen, kirjailija Anita Konkka, ehkä myös kansanedustaja Heidi Hautala.

Kyseiset ihmiset olivat rakentaneet kokoukseen tietoisesti tai tiedostamattaan täydellisen koreografian, jonka avulla saatiin näyttämään siltä, että yritykseni tehostaa toimintaa ja tiedotusta olisivat olleet ”rikollisia” tekoja. Todellisuudessa olin tehnyt PENin eteen pyyteettömästi työtä saaden aikaan muun muassa kaksi antologiaa ja kansainvälisen kokouksen Keski-Aasian naiskirjailijoiden hyväksi. Helsingin Sanomat edesauttoi lynkkausta tehokkaasti kirjoittamalla jo ennen kokousta tiettyyn suuntaan painottuneita artikkeleita. Uhriuttaminen onnistui täydellisesti hetkellisesti. Pahuuden pystyi aistimaan Rikhardinkadun kirjaston lukusalissa aivan konkreettisesti. Salissa oli enemmän väkeä kuin koskaan aiemmin - osa ihka ensimmäisessä PEN-kokouksessaan. Todellista keskustelua - jos sellaisen herättämiseen olisi jollakin ollut halua - olisi voinut käydä siitä kuinka paljon J. Mallinen käytti järjestöä Venäjä-aiheiseen itsepromootioon.

Ihmetystä herätti se, miten suomalaisen kirjallisuuden "eliitti" saattoi istua moisessa tilaisuudessa. Saattaakin olla, että eliitti istuikin parhaillaan kaljalla jossakin lähikuppilassa, eikä edes katsahtanut tähän suuntaan.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale