Menneisyyden patinaa








Menneisyyden patinaa

Wiepersdorfin linnassa ovat vierailleet menneinä vuosikymmeninä monet entisen Itä-Saksan kirjailijasuuruudet – nykyisiä unohtamatta.

Olen Bettina ja Achim von Arnimin valtakunnassa, Wiepersdorfin kartanossa. Sivistynyt ja taiteita harrastanut pariskunta eli kartanossa 1800-luvun lopulla seitsemine lapsineen. Seuraelämään mieltynyt Bettina karisti välillä Wiepersdorfin tomut jaloistaan ja kiisi Berliiniin, jossa hänen salongissaan on käynyt 40 aikakauden kulttuurivaikuttajaa. Bettina on karkottanut lisäksi ikävystymisen tunteita olemalla kirjeenvaihdossa muun muassa veljensä, runoilija Clemens Brentanon ja Goethen kanssa. Monitaitoinen Bettina lauloi, harrasti kuvanveistoa ja maalausta, kirjoittanut inspiroivassa ympäristössä.

Nykyisin linnassa asuvat maksulliset vieraat ja eri taiteenalojen stipendiaatit, joihin minäkin kuulun.

”Ensimmäisen runokokoelmani Ein Engel fliegt durch die Tapetenfabrik olisi pitänyt ilmestyä jo vuonna 1987, mutta sensori olisi halunnut, että olisin ottanut joitakin kohtia pois. Minun ei tarvinnut välittää tästä, koska en ollut riippuvainen tästä; minulla oli päivätyö psykologina”, kertoo Kathrin Schmidt, joka on julkaissut viisi runokokoelmaa ja neljä romaania ja on Saksan tunnetuimpia naiskirjailijoita. Esikoisrunokokoelma Poesialbum ilmestyi jo vuonna 1982 halvassa 80 pennin sarjassa, jonka muita runoilijoita olivat muun muassa Walt Whitman, Tomas Tranströmer ja Vladimir Majakovski. Schmidt on toista kertaa stipendiaattina Wiepersdorfissa.

Vasemmisto-oppositioon kuulunut itäsaksalainen kirjailija kirjoitti DDR:n aikana niin hyviä runoja, ettei sensuuri koskaan iskenyt niihin. Hänen runojaan on ilmestynyt myös suomeksi kahdessa antologiassa: Merja Virolaisen toimittamassa Toisen sanoin – Mit den Worten des Anderen (Like 2003) ja Stefan Mosterin Puiden lohtu – saksankielistä runoutta 1946 – 2000 (WSOY 2005). Schmidtin runoissa kuvataan usein väkivalloin kahtia jaettua maailmaa, jossa oppi tulee ylhäältä päin, eikä sitä voi kyseenalaistaa. Mielikuvitus vapauttaa auktoriteettien hallitsemassa todellisuudessa.

Schmidt uskoo, että hänen omassa persoonallisuudessaan on piirteitä, jotka ovat saaneet hänet kiinnostumaan psykologian opiskelusta, ihmissielun piirteisiin perehtymisestä, mutta hän on hyödyntänyt opintojaan kirjoittamisessaan korkeintaan alitajuisesti.

”Kriitikot pitivät ensimmäisen ja toisen runokokoelmani runoja poliittisina, mutta minulle ne olivat vain runoja, joissa kaikki liittyy kaikkeen.”

Schmidtin runot puolustavat pasifismia ja jakamatonta maailmaa, jossa on vain yksi arvo kiväärimiehen ”poseerauskiihkon” tai maalle ajautuneiden ”delfiinivanhempien” yli muiden – ihmisarvo. Tämän sanoman tärkeyden Schmidtille ymmärtää kun muistaa, että hän on elänyt vuosikymmeniä jaetussa maassa, jossa STASI valvoi myös kirjallisuutta ja määräsi mitä sai julkaista ja mitä ei.

Die Gunnar-Lennefsen-Expedition –esikoisromaani (Kiepenheuer & Witsch 1998) oli viime vuosisadalta tälle vuosisadalle ulottuva maagis-realistinen perhetarina, ja myös myöhemmissä romaaneissa on elementtejä maagisesta realismista.

Schmidtin uusin, neljäs romaani Du stirbst nicht (Kiepenheuer & Witsch, 2009) liikkuu suurempien teemojen äärellä. Kirjan päähenkilö Helene Wesendahl halvaantuu vakavasti, vaipuu koomaan ja opettelee koomasta heräämisen jälkeen pikkuhiljaa puhumaan. Hänen miehensä vierailee sairaalassa ja on avulias, mutta yhtäkkiä hän oivaltaa, että hän ei olekaan rakastanut tätä, vaan naista, joka on ollut aikoinaan mies. Helene joutuu rakentamaan identiteettinsä uudelleen kielen menettämällä.

Schmidtin romaani on tietenkin vapaata sepitettä, mutta siinä on käytetty myös omaelämäkerrallisia aineksia: hän vaipui aivoverenvuodon seurauksena koomaan ja hänen täytyi opetella kieli uudelleen sana sanalta.

”Seuraavaksi kirjoitan romaanin kahdesta keski-ikäisestä juutalaissisaruksesta, jotka ovat varttuneet DDR:ssä. Heidän vanhempansa ovat olleet kommunisteja, jotka ovat muuttaneet ympäri maailmaa, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, etsimään juuriaan. Traaginen kysymys kuuluu: miksi sisarukset ovat jääneet Saksaan?”

Taivaan lahja

Kerstin Kempker pitää kolmea kuukautta Wiepersdorfissa taivaan lahjana. Hän on voinut keskittyä toisen romaaninsa valmistelemiseen. Vuonna 2007 ilmestynyt esikoisromaani Die Betrogenen (Kitab 2007) kertoi vanhasta pariskunnasta. Nainen kuolee ja mies löytää hänen tavaroitaan tutkiessaan päiväkirjan, jota hän ei kuitenkaan avaa. Mies menee kihloihin nuoren tytön, Lenan, kanssa, joka lukee päiväkirjaa ja ymmärtää, että pariskunta on elänyt aina toisilleen vieraina.

”Kyse on Fremdbleibenista, joka on vastakohta Fremdgehen-verbille. Toisen romaanini, joka on työnimeltään Der Tote Punkt, päähenkilö on metrovartija, ja romaani tapahtuu kevätpäivän tasauksen aikaan yhden tunnin aikana. Vuotta aiemmin metrossa on tapahtunut onnettomuus, jota vartija ei ole pystynyt estämään. Siitä lähtien hän on elänyt valveen ja unen rajamailla.”

Kempker on ryhtynyt vapaaksi kirjailijaksi vasta vuonna 2002. Sitä ennen hän työskennellyt sosiaalityöntekijänä ”karkulaistalossa”, Weglaufhausissa. Taloon tulevat kriisiin joutuneet asunnottomat ihmiset, joilla ei ole psykiatrin diagnoosia.

Kempker on auttanut miestään Peter Lehmannia tämän Peter Lehmann Antipsychiathrieverlag –kustantamon töistä suhdetoiminnasta tekstien toimittamiseen ja markkinoimiseen. Hän on julkaissut useita antipsykiatriaa käsitteleviä tietokirjoja, muun muassa ensimmäisestä vuodesta Weglaufhausissa kertovan kirjan Flucht in die Werklichkeit – Das Berliner Weglaufhaus ja omaelämäkerrallisen, toivottomina tapauksina pidettyjen nuorten toipumisesta kertovan Mitgift – Notizen vom Verschwinden –kirjan (2000).

Wiepersdorf on hänen toinen oleskelustipendinsä. Ensimmäinen Sveitsin Willisaussa viime vuonna. Kempkerin sisar Birgit, joka on julkaissut tekstejä antologioissa, asuu Sveitsissä.

”En ole hyödyntänyt psykiatriaa proosassani ainakaan tietoisesti, kenties vain tietämättäni koomisissa henkilöhahmoissa.”

Kahden maan kansalainen

Stuttgartista Wiepersdorfiin ensimmäistä kertaa tullut Sudabeh Mohafez on saksalaisen äidin ja iranilaisen isän jälkeläisenä omaksunut kaksi kieltä ja kulttuuria, jotka näkyvät myös hänen novellikokoelmassaan Wüstenhimmel, Sternenhimmel (Arche Verlag 2004). Mohafez asui Teheranissa 15-vuotiaaksi asti, jolloin hän muutti Saksaan.

”En pidä integraatio-käsitteestä, koska se perustuu dominaatioon ja herruuteen ja ehdottaa, että on olemassa ”sisäinen” ja ”ulkoinen”. Minulla oli Saksan passi ja saksa oli äidinkieleni. Vaikeaa oli ainoastaan se, että minun tuntevan itseni edelleenkin iranilaiseksi ja maahanmuuttajaksi, eikä saksalaiseksi. Olen kuitenkin molempia, nimittäin iranilais-saksalainen, ja joidenkin on edelleen vaikea ymmärtää tätä.”

Kirjan aloittavassa ”Sediment”-kertomuksessa ollaan Berliinissä, mutta myös Iranissa, joka on päähenkilön mielessä Damâwand-kukkulaan liittyvine muistoineen. ”Das Haus” puolestaan valottaa perheen sisäistä väkivaltarakennetta. Mohafez on työskennellyt Berliinissä turvakodissa kaltoinkohdeltujen naisten ja lasten parissa; hän tietää, mistä puhuu. Myös ”Das Haus” –kertomuksessa esiintyy kaksoispaikallisuus; Teheranissakin on Kaiserpark.

”Wiepersdorfissa viimeistelin romaanini, joka ilmestyy ensi vuoden helmikuussa Dumont Verlagin julkaisemana. Lisäksi kirjoitan tekstiä koreografille, ja tanssiesityksen ensi-ilta on joulukuussa 2009. Minua työllistää myös teatteriprojekti, jonka ensi-ilta on helmikuussa 2009 Stuttgartissa.”

Rita Dahl



Kainalo

Kempkerin Wiepersdorfissa kirjoitettu lyhytproosapätkä:

Helluntaisunnuntai

Kalju 111:

Omapäinen, pistämätön kärpänen – vai onko se paarma – tarrautuu minuun tuntien ajaksi housuissani ja paidassani kyyhöttäen, selviytyy kaikista iskuista, ei anna rusentaa itseään, eikä Bettinan elämän surmata itseään, ei tukahduttaa itseään suudelmiin. Onko se menettänyt kuudennen jalkansa ja etsii myös mustia housujani? Lennän linnaan. Kathrin rutistaa siipikarjan ja tarkoittaa, että kärpänen haluaisi tulla kuvailluksi. Kylvyssä vangitsen kärpäsen vaaleansiniseen pyyhkeeseen, suljen oven, enkä käy suihkussa. Uneni on nimeltään kalju 111. En osaa muuttua yksitoistapäiseksi tuomariksi, mutta se tarkoittaa sananmukaisesti, että yhdeksän kättä liikkuu päässäni.


Helluntaimaanantai

Avaan käsipyyhkeen, laitan viinilasin väsyneen, ramman eläimen ylle, liu´utan Lukaksen ylisuuren näyttelykutsun SELECTillä sen alle, lasken kärpäsenraajat, niitä on kuusi, oikea takajalka siirtyy, lasken sormet muiden stipendiaattien kanssa, niitä on yhdeksän – Nicole, Rita, Sanna, Sudabeh, Peter, Martin, Marcus, Massum. Avaan ikkunan ja päästän ne vapaiksi.

julkaistu Kaltio 1/2010:ssä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale