Houreenomaiset vuoret

Tärkeimpiä kotimaisia Brasilian ja Latinalaisen Amerikan kuvauksia on Olavi Paavolaisen Lähtö ja loitsu (Otava 1937). Nuori, kriittinen kirjailija ja intellektuelli kirjoitti sen suurten Eurooppa- ja Suomi-aiheisten kirjojensa Nykyaikaa etsimässä (Otava 1929), suomalaisen kulttuurielämän tunkkaisuutta ja sisäänpäin lämpiävyyttä kuvaavassa teoksessa Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (Otava 1932) ja Kolmannen valtakunnan vieraana (Otava 1938) jälkeen. Viimeksi mainitussa kirjassa Paavolainen analysoi kansallissosialismin ja arjalaisen rotuaatteen sisältöä ja vaikutusta sekä yksilötasolla että historiallisena ilmiönä kuuntelemalla Dichterhausissa oleskelleita erimaalaisia kollegoitaan ja osallistumalla Nürnbergin puoluepäiville. Siellä Paavolainen aisti ja koki elävästi tarkan koreografian, jonka avulla arjalainen rotumyytti, moderni teknologiahurmos ja menneen ajan mytologiat yhdistettiin mestarillisesti toisiinsa niin, että lopputulos vaikutti katsojiin hurmoksellisella tavalla.

Saksasta Paavolainen suunnisti Latinalaiseen Amerikkaan julistaen hylkäävänsä järjen ja kirjat ja hakeutuvansa kohti yksinkertaisia olotiloja, joissa suuret ideologiat, kuten kansallissosialismi, kommunismi ja psykoanalyysi eivät ole ainoita vastauksen tarjoajia. Lähtö ja loitsu –kirjassa matkataan pitkin ja poikin suurta mannerta. Paavolaisessa on jo matkaan lähtiessä aistimusten ja kokemusten metsästäjän lisäksi myös selkeä eksotiikankaipuu, johon Latinalainen Amerikka, ja erityisesti myös kaikkien merimiesten unelmoima Rio tuntuu olevan vastaus: ”Rio de Janeiro – tropiikin suurin ja maailman kaunein sekä paheellisin kaupunki… Suurkaupunki ja aarniometsä kietoutuvat täällä toisiinsa kuin kahden rakastavaisen jäsenet autuaimmassa hekumassa… Jo ensinnä nämä houreenomaiset vuoret, jotka ovat kuin humaltuneen jumalan oikkuja – jumalan, joka on ollut humaltunut rakkaudesta ja tahtonut lemmenhuumastaan juopuneena jättää kaikkialle miehuudenvoimansa tunnuksen!... Rion vuokra-autot ovat Rolls-Royceja ja Cadillaceja, mutta niiden taksat ovat niin yllättävän halvat, että moisen ruhtinaallisen kauneusilon kustantaminen ei pahastikaan koske kukkaroon… Päivisin Cobacabanan Avenida Atlantico on täynnä satoja autoja, joista uimapukuiset ihmiset, kauniit kuin nuoret tahitilaiset, laskeutuvat hiekalle.”

Cobacabanan ja Ipaneman rannoilla käyneenä voin todeta, että Paavolaisen kuvailema jumalihmisten laskeutuminen autoista maan kamaralle ei ole jokapäiväinen näky. Nämä jumalihmiset olivat jo rannalla, mitään taivaasta maahan laskeutumista ei tapahtunut. He esittelivät hyvin trimmattuja vartaloitaan joko rannalla rennosti lötköttäen tai vaihtoehtoisesti rantaviivaa pitkin kävellen, kerjäten huomiota ja katseita osakseen. Ulkoisen olemuksen arvostus näkyy konkreettisesti paitsi Rion rannoilla, myös esimerkiksi häiden arvostuksessa. Monet naimisiin menijät haluavat upeat, viimeisen päälle valmistellut prinsessahäät, joissa morsian loistaa kuin kiiltävälehtisten muotilehtien malli, eikä pariskunnan (oletetusti) miespuolinenkaan osapuoli jää paljon jälkeen tästä elämän ”huippukokemuksesta”. Tämä näkyy hääliikkeiden palveluiden suosiona. Termit, kuten autuas, juopunut, lempi, paheellisuus, houreenomainen, kertovat puolestaan Paavolaisen tavasta katsoa ”ihmeellistä” uutta mannerta. Se on täysromanttinen, hekumoivan matkustajan näkökulma.

Paavolais-lainauksen lopussa häivähtää myös aavistus aivan uusimman ajan uusliberalistisesta kulutusmatkaajasta, joka etsii ”huippukokemuksia” ja mahdollisimman suurta henkilökohtaista panos-hyötysuhdetta, jonka varjolla paikallisten elämää riistetään. On hämmästyttävää havaita, että utilitarismi ei ole ollut vierasta Paavolaisen kaltaisille sivistyneille kulttuurimatkailijoillekaan. Yhdistääkö meitä kaikkia taustasta riippumatta loppujen lopuksi vain yksi ja sama aate?

Paavolainen matkusti Latinalaisessa Amerikassa yhtä eksotiikannälkäisenä kuin nuori Mika Waltari aikoinaan Pariisin boheemeissa ympyröissä ja eksoottisia itämaita hänelle edustaneessa Turkissa. Lähtö ja loitsu on henkilökohtaisempi ja tunnustuksellisempi kuin moni Paavolaisen aiemmista teoksista. Pakeneminen ja matkustaminen olivat Paavolaiselle tapa pitää oma identiteettinsä kasassa ja yhtenäisenä. Vahvan keskiluokkaiselle Paavolaiselle erkaantuminen vanhasta ja monimutkaisista elämäntilanteista oli mahdollista vain matkustamalla.

Latinalaiseen Amerikkaan tehty kiertomatka herätti keski-ikäistyvässä kirjailijassa eroon ensimmäisen kerran myös hänessä piilevän, suuriin ideologioihin kyllästyneen anarkistin: ”Yksinkertaisen näkemisen taito on meiltä unohtunut. Vesi ei enää jaksa puhdistaa kristillis-intellektuaalisen kulttuurin kasvoja teeskentelyn vuosisataisista puuterikerroksista ja nykyisistä keinotekoisista nuorennusaineista. Niille on heitettävä rikkihappoa.”

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari