Ryhmien luvattu maa






Ryhmien maa

Kirjallisuusryhmillä on aina ollut vakaa asema virolaisessa kirjallisuudessa, vaikka vahvoja yksilöitäkin löytyy.

Elo Viiding, 35, siemailee ginitoniciaan ja puhuu eloisasti lempiaiheestaan, virolaisesta kirjallisuudesta tallinnalaisessa St. Patrickin pubissa yhdessä kirjailija Jan Kausin kanssa. Molemmat tuntevat toisensa pitkältä ajalta ja tekevät työtä kirjallisuuden hyväksi myös järjestöissä, esimerkiksi Saarikoski-seurassa. Juttu luistaa tuttujen kesken.

Viiding on runoilija jo kolmannessa polvessa: hänen isoisänsä Paul Viiding kuului Arbujad-ryhmään ja Jüri Üdi –pseudonyymillä oman nimensä lisäksi julkaissut isä Juhan Viiding oli edelleen Viron tunnetuimpia nykyrunoilijoita. Viiding debytoi varhaiskypsänä runoilijana jo 17-vuotiaana nimimerkillä Elo Vee. ja hän on julkaissut jo lähes kymmenen runokokoelmaa sekä kaksi proosateosta. Hänen runonsa ovat yhteiskuntakriittisiä ja hän on kehittänyt tehokkaita roolihahmoja, kuten Rosalinda Triiplan.

Elo Viiding on aina ollut runoilijana individualisti. Ehkä sukuperinnekin velvoittaa? Vai onko niinkään?

”En halua neuvotella toisten kanssa jostakin niin tärkeästä asiasta kuin oma tuotantoni. Lisäksi en kestäisi liian tiivistä yhdessäoloa toisten kanssa: tarvitsen myös yksinäisyyttä ja mahdollisuutta punnita omia ajatuksiani. Toisaalta olen aina välttänyt kirjallisia guruja, enkä ole löytänyt itselleni sopivaa ryhmää. Ystäväni ovat aina olleet enemmän muusikoita ja muiden alojen edustajia.”

Viidingin itsenäisyyteen on syynä myös hänen halunsa säilyttää vapaus kirjoittaa juuri niin monella eri tyylillä kuin hän haluaa. Suorapuheisten ja rehellisten runojen vastapainoksi hän on sijoittanut uusimpaan kokoelmaansa lyyrisiä tekstejä ja vähentänyt tuomitsevia tekstejä. Kriitikot ovat syyttäneet hänen runojaan liiasta tuomarin asenteesta.

”Ryhmät ovat keränneet puoleensa taiteilijoita, joilla on ollut yhteiset taiteelliset päämäärät ja tavoitteet. Arbujad-ryhmän mielestä taide oli sekä esteettisen että eettisen kasvun väline. He uskoivat myös yksilön riippumattomuuteen taiteilijana.”

Ryhmän jäsenistä Betti Alveria ja Heikki Talvikia syytettiin porvarillisuudesta. Alver vaikeni moniksi vuosikymmeniksi ja hänen miehensä kuoli Siperiassa vankileirillä.

Ensimmäisen varsinaisen kirjallisen ryhmän Noor-Eestin perusti vuonna 1905 Gustav Suits. Ryhmä oli tyytymätön aikakauden kirjallisuuteen ja alkoi julkaista albumeja ja Noor-Eesti- ja Vaba Sõna –aikakauslehtiä. Ryhmään kuului kirjailijoiden lisäksi muuta älymystöä: asianajajia, lääkäreitä ja ylioppilaita. Ryhmä muita voimahahmoja olivat Suitsin lisäksi Friedebert Tuglas, Willem Grünthal ja Henrik Visnapuu. Tunnuslauseena oli: ”Enemmän kulttuuria! Enemmän eurooppalaista kulttuuria!”

”He tekivät yhteistyötä muun muassa kuvataiteilijoiden Konrad Mäen ja Nikolai Triigin kanssa ja auttoivat kansallisrunoilijaamme Juhan Liiviä, jonka mielenterveys rakoili. Noor-Eestille tärkeintä oli luomisen ilo, ja he halusivat kohottaa virolaiset orjakansasta sivistyneiksi kaupunkilaisiksi. Heillä oli yleviä päämääriä.”

Ei samanlaisia tavoitteita

Nuorten virolaiskirjailijoiden ryhmillä ei ole enää samanlaisia sosiaalisia ja poliittisia tavoitteita kuin vuosisadan vaihteen kirjailijaryhmillä. Tallinna Noored Tegijad (TNT), Õigem Valem ja tarttolaiset Erakkond sekä NAK ovat ryhmistä tärkeimpiä.

”Viimeaikaiset ryhmät ovat ystäväpiirejä, joiden jäsenillä on yhteinen kieli ja yhteiset tavoitteet, mutta niitä ei korosteta eikä niistä tule kiistoja kuten aikoinaan. Niillä ei ole myöskään sivistyksellisiä tavoitteita, mikä on huono asia, koska nuoret kirjailijat eivät seuraa tarpeeksi maailmankirjallisuutta ja omaksu omaan kieleensä sopivimpia vaikutteita”, Viiding analysoi.

Jan Kaus, 37, kuuluu virolaisen kirjallisuuden nuoren polven johtaviin prosaisteihin. Romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja esseekokoelman julkaissut Kaus on ehtinyt toimia Viron kirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 2004-2007. Kaus on myös yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija, joka tutkii virolaista siirtymäyhteiskuntaa myös sen varjopuolien ja syrjään sysäämien yksilöiden kautta. Hän toimittaa Sirp-kulttuurilehteä, johon Viiding kirjoittaa. Virolaiset kulttuuripiirit ovat yhtä pienet kuin Suomessa. Kun tekijöitä ei ole paljon, samat tekijät vaikuttavat monessa paikassa.

Kaus on Õigem Valemin jäsen. Ryhmään kuulu(i)vat hänen lisäkseen Fagira D Morti, Juku-Kalle Raid ja Kalju Kruusa. Ryhmä on pieni, mutta sekä Janin että Elon mielestä pienuudestaan huolimatta aatteellisesti sitäkin merkittävämpi.

”Olin Õigem Valemin ensiesiintymisessä joulukuussa 1998. Ryhmä oli kiinnostavampi ja tiiviimpi kuin muut virolaisryhmät. Tekstit olivat vuorovaikutuksessa yleisön kanssa”, muistelee Viiding.

”Meitä alettiin kutsua bändiksi ja meistä tehtiin juttuja, joissa istuimme kylpyammeessa veden alla shamppanjalasit kädessä. Kolme meistä teki myös toimittajan töitä. Kyseessä oli myös osittain meidän PR-kampanjamme”, Kaus pohtii.

Helpompi lyödä läpi

TNT:hen ja Õigem Valemiin kuulunut Kalju Kruusa oli eräänlainen keskushahmo. Kruusa kääntää muun muassa japanin-, englannin-, suomen-, ranskan- ja italiankielistä runoutta viroksi eli hän kuuluu virolaisen nuoren runon kansainvälisemmin suuntautuneisiin kirjailijoihin.

Viidingin mielestä nuoressa virolaisessa kirjallisuudessa on liikaa narsismia, joka saa kirjoittajat keskittymään omiin tunteisiin.

”Ryhmissä on kuitenkin helpompaa lyödä läpi. Ne julkaisevat albumeja, joissa on jäsenten tekstejä. On vaikeampaa olla yksin ja seisoa omien sanojensa takana. Ryhmän jäsenillä on toistensa tuki ja kriitikotkaan eivät kohtele heitä niin julmasti. Minua kuitenkin huolestuttaa jos jengihenki on niin voimakas, että se estää yksilön kehittymisen”, Viiding uskoo.

Ryhmissäkin on silti omat jääräpäänsä ja oman tiensä kulkijat.

”Hermeettisyydestään ja kielipeleistään tunnettu Erakkond, josta on tullut monia merkittäviä vaikuttajia nuoreen kirjallisuuteen, oli suunnittelemassa Harakkiri-antologiaa. Kristiina Ehin kieltäytyi osallistumasta antologiaan, koska sen nimi viittasi itsemurhaan”, muistelee Kaus.

Lahjakas runoilija ja kirjallisuustieteilijä Aare Pilv ja merkittävä nuori prosaisti Mehis Heinsaar ovat molemmat Erakkondin tunnetuimpia jäseniä. TNT:n voimahahmoihin kuuluivat Jürgen Rooste ja Wimberg, joiden varjoon muut tekijät jäivät. NAK on myös ryhmistä ainoa, jonka jatkuvuus näyttää varmalta. Ryhmässä kasvaa monia nuoria lahjakkaita tekijöitä.

”NAK oli minusta kirjallisuuselämän kannalta kiinnostavin. Heillä on vahva imago ja vaikka he ovat kaikki itsenäisiä runoilijoita ja prosaisteja, toisiaan tavatessaan he alkavat aina puhua NAKista. NAKilaiset matkustavat ympäri Viroa, harrastavat kansanomaista huumoria, soittavat musiikkia, juovat ja pitävät hauskaa yhdessä”, Kaus toteaa.

Varjoja paratiisissa

Sekä Viiding että Kaus pitävät virolaisen kirjallisuusjärjestelmän varjopuolena sitä, että julkaiseminen on hieman liian helppoa eikä kirjoja toimiteta tarpeeksi. Kulturkapitaal tukee julkaisemista taloudellisesti ja pieniä kustantamoita on paljon.

”Toisaalta en haluaisi sellaistakaan järjestelmää kuin Suomessa on suurissa kustantamoissa, joiden takia runoilija voi joutua odottamaan julkaisua viisi vuotta”, Viiding tunnustaa.

Kaus ja Viiding kertovat omista kustannustoimittajakokemuksistaan. Kaus on lykännyt uusimman romaaninsa ilmestymistä puolella vuodella saatuaan palautetta eräältä vanhan polven kustannustoimittajalta. Hän ymmärsi, että tarvitsee jonkun kommentaattorin.

”Muistan lukeneeni eräästä antologiasta tekstin, joka alkoi: ”Puun oksa räjähti takanani. Nukkuva lintuparvi lähti lentoon.” Kuinka oksa voi räjähtää? Entä miten nukkuva lintu lentää?”, kysyy Kaus tekstin loogisuuden perään.

Viidingin mielestä ”nukkuva lintuparvi” kuulostaa kiinnostavalta uuspoeettiselta metaforalta, eikä hän kysele kuvan järjen ja loogisuuden perään.

”Olisi tarvetta ajattelutavan muutokselle. Elämä Virossa on liian kiireistä, eikä suuria romaaneita ilmesty, koska harva jaksaa sitoutua neljäksi tai viideksi vuodeksi sellaisen kirjoittamiseen. Kirjallisuuden ei anneta kypsyä tarpeeksi kauan. Itse haluan antaa itselleni riittävästi aikaa. Kirjoittaminen on hitauden löytämistä, kiirehtimistä hitaasti”, Kaus tiivistää.

Rita Dahl

julkaistu KirjaIN 1/2010:ssä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari