Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Saturday, December 26, 2009

Oman äänen oikeus

Oman äänen oikeus

Sananvapautta pidetään länsimaisen demokratian kulmakivenä. Rita Dahl väittää, ettei myöskään omassa lintukodossamme ole kaikki hyvin. Katja Boxberg ja Taneli Heikka menevät tänä vuonna julkaistussa pamfletissaan Lumedemokratia vielä pidemmälle. He väittävät, että myös demokratiamme on suomettunut. Suomettuminen käsitteenä liitetään poliittiseen itsesensuuriin.

Dahl käy hyvin läpi niin Venäjän, Kiinan kuin eräiden arabimaitten ihmisoikeusloukkauksia juuri sananvapauden näkökulmasta. Killing the Messenger -raportista vuodelta 2007 ilmenee, että Irak, Venäjä ja Kolumbia ovat kolme vaarallisinta maata kun katsotaan toimittajien murhia.

Kiinnostavaa on, että Dahl tarttuu myös näennäisliberaalien länsimaiden sananvapautta rajoittaviin sisäisiin koodistoihin, joista eräänä hän mainitsee poliittisen korrektiuden. "Islamistiset ryhmät eivät saisi asettaa ehtoja sille, miten heistä saa puhua, mutta toisaalta heihin kohdistuvaa avoimen halventavaa vihapuhettakaan ei saisi esittää." Sananvapauden ongelmat ovat siis moninaiset.

Sensuuri ei ole suomalaisten nykytaiteilijoiden kohtaama varsinainen ongelma, vaan taiteen vapauden ahdas tulkinta rikoslaissa. Tästä esimerkkinä Dahl esittelee kuvataiteilija Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko-teoksen kohtelun. Karttunen tuomittiin lapsipornon levittämisestä. Karttunen oli kuitenkin käyttänyt aineistona internetissä olevaa kuvamateriaalia. Hän pyrki teoksellaan itse asiassa kritisoimaan internetin lapsipornoilmiötä ja lasten erotisoimista.

Sananvapauden ja rakenteellisen sensuurin esitaistelijat ovat 2000-luvun martinlutherkingejä, joiden vastustajat eivät ole pelkästään valtioita tai asenteita, vaan myös monikansallisten yritysten ja monimutkaisten intressien yhteenliittymiä. Rita Dahl haluaa jokaiselle yhden ja oman äänen.

Arja Alho
julkaistu Ydin 4/2009:ssä

(Tähän pitää lisätä, että kyllä taiteen sensuroiminen näyttää olevan välillisesti Suomessakin mahdollista. Vrt. esimerkiksi Kirkkohallituksen päätös jättää vuotuinen kirkon tiedonvälityspalkinto jakamatta liian kontroversiaalina pidettynä Ville Rannalle, joka muistetaan muun muassa islamististen ääriryhmien ja länsimaisten poliitikkojen kritiikistään. Uskonrauhan vaaliminen ja kirkkojen hyysäämä poliittinen korrektius, joka pyrkii edistämään hinnalla millä hyvänsä "uskontojen välistä dialogia" (minareettikiista Sveitsissä, krusifiksien sensuroiminen italialaisista koululuokista), näyttääkin muodostuneen yhdeksi uudeksi tavaksi rajoittaa sananvapautta länsimaissa. Se on jopa sananvapausjärjestöjen mielestä hyväksyttävää. Sallivuus eli kulttuurirelativismi voi siis olla myös sensuurin kasvulle otollista maaperää.)

Wednesday, December 23, 2009

Meus poemas em número mais recente de revista Zunai

Meus poemas em português foram publicados em número mais novo da revista literária brasileira Zunai. Há falso informacão sobre mim: publicou 4 livros de poesia, 3 livros dos dados até agora, e editou um livro.

O INFERNO

Uma estrutura concreta afunilada, com nove entradas
ao todo. O inferno é a contínua repetição de tudo,

sem que seja possível avançar. O inferno é gelado.
Para onde vão todos os gulosos macerados depois da morte?

O inferno está solto, um filme de ação ordinário,
os cristais fluindo das almas miseráveis que se agarram pelas mãos.

Talvez o inferno seja belo apesar de tudo.
Durante anos cheguei à conclusão

de que não há a igualdade nesse país.
Soa a campainha. Atrás da porta

dois mórmons bem trajados.
O inferno era gelado sobre a terra.

A caixa de comentários foi deslacrada naquele instante.
O inferno da família ou do paraíso, em qual

você pretende passar a eternidade? Tentei tolerar
a mim mesma e entender porque tenho saudades do

inatingível. O inferno verdadeiro dos anti-capitalistas
foi deixado de lado. O que acontece depois disso?

Sacrificamos seis garrafas, nada
acontece e temos de encher lingüiça.

Não se esqueça de que para um masoquista o paraíso é o inferno.
E é impossível saber se é quente ou frio.

Se o inferno está cheio, é preciso sentar-se e
esperar. Qual o problema com você?

Não sabia? Se o inferno é gelado,
a Finlândia ganhou o concurso de música da Eurovision.



Tradução: Rita Dahl & Márcio-André









HIROSHIMA, MEU AMOR


Não há melhor introdução à semiótica do amor
que os cadáveres cobertos de cinza e de orvalho.

Eu estava um pouco indecisa. A viagem à Itália
também a impressionou enormemente.

Olhos azuis, cabelo preto,
também é lembrado como activista de direitos humanos.

Não qualquer avó senão a incarnação do amor,
renasceu como estendida e fictiva interpretação.

Não há namoro mais eterno
do que a comunicação entre a mulher e o homem.

A primeira versão deste era só fotos,
a seguinte pinturas.

Não é nada surpreendente que Hiroshima meu amor
se foi espalhando ao campo.

Que sim os canais lacrimais lá se purificam.
Espanto-me porque o meu amor se separou ontem?

Explodimos Hiroshima no ar, não é?



Tradução: Linda Nurmi



(da coleção O Tempo dos Aphorismos, PoEsia 2007)







UMA CIDADE DE ESCADAS BRANCAS

Lisboa, cidade das escadas brancas, muitos
poetas têm descido essas escadas como se desce das pelves
escrevendo sobre esta descida até o Tejo que
brilha azul com uma parcela de luz
amarela. Ou eles têm sentado nas esquinas
das tascas mais afastadas pensando por que a
vida deles é tão miserável, por que o seu destino
é o de ter saudades de alguém que não pode ser posto em
palavras, beber esses copos pequeninos e pedir mais,
por que a vida não lhes deu um outro papel. E eles têm escrito
sobre a descida das escadas e da saudade por alguém indizível que
nunca irão encontrar e para afirmar suas palavras eles bebem mais bagaço
para que a vida sinta alguém só por um momento, mesmo com a ausência causada
pela bebedeira e eles escrevem sobre beber e ao escrever eles embriagam-se mais.
E eles bebem os seus copos até o fim, escrevem os versos sobre as escadas que
vão dar no Tejo, os copos que são esvaziados para esquecer esta descida e para a vida mudar de direção, como a intuição do vôo ou o ato do vôo em si mesmo, eles
levantam das cadeiras só um pouco como se fossem levantar
e partir pela porta da tasca ao chamarem os últimos clientes
pelo nome.





HÁ UM DESEJO EM MIM


Há um desejo das noites anoitecidas em mim, do dia
que se levanta alto, dos muitos sóis, simultaneamente
nascidos, há um desejo em mim da chuva, cadente
como as franjas de uma mantilha. Há o desejo, mas
não a força, uso ferramentas simples, a voz do
formão e do martelo na noite mais densa. Como se
atingisse um corpo para entalhar, a noite caindo sobre o muro
negro, as letras rúnicas, talvez o nome.



A ROSA, TAMBÉM A ROSA


A rosa, também a rosa, Lisboa não seria perfeita sem que a rosa florescesse a cada
estação do ano, esta rosa também não dá em qualquer lugar, somente no meio do Rossio,
os espinhos não tocam a ninguém tão de leve como aos passantes, eis
rosa a rosa de Lisboa, em si os sentimentos suaves que afloram
nesta cidade, ela é a rosa dos bandidos, das prostitutas e dos
traficantes, a rosa que acaricia com seus espinhos qualquer
um, esta rosa que não zomba, não odeia, ela recebe qualquer
que seja a densidade da pele, ela é a rosa dos encontros e
dos rumos, por isso cresce no meio do Rossio e
é rosa dos loucos e dos narcômanos, ela
se estica para tornar-se amiga
do estrangeiro, ela é a
rosa
do encontro



(do livro O Encanto das Milles Escadas – Voltas da Cultura em Portugal, Avain 2007)


Tradução Rita Dahl & Márcio-André

Tuesday, December 22, 2009

Unelma veljeydestä

Unelma veljeydestä

Ranskassa asuva, Irakissa syntynyt kirjailija-kääntajä Jabbar Yassin Hussein ja libanonilainen kirjailija-toimittaja Youssef Bazzi ovat taistelleet demokratian, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta.

Lauma kirjailijoita parveilee festivaaliteltan ympärillä. Miksei parveilisi, koska tässä teltassa heitä ruokitaan ja juotetaan ilmaiseksi. Berliinin kansainvälisillä kirjallisuusfestivaaleilla ovat teemana arabimaat. Täällä vieraita kohdellaan hyvin. Suuntaan arabikirjailijoiden pöytään, jossa istuu vanhempi herrasmies syventyneenä keskusteluun nuoremman kollegansa kanssa.

Jabbar Yassin Hussein oli 14-vuotiaasta lähtien aktiivinen kommunistisessa puolueessa. Hän hylkäsi aktivismin kommunistisen puolueen yhdistyessä Baath-puolueen kanssa. Saddam Husseinin johtama puolue nousi valtaan vuonna 1968, ja maan 250-jäseniseen parlamenttiin saivat asettua ehdolle vain kyseisen puolueen jäsenet. Puolueen mottona oli ranskalaisten jakobiinien hengessä ”yhtenäisyys, vapaus, sosialismi”. Puolue pysyi vallassa toukokuuhun 2003 asti, jolloin Husseinin hallinto syrjäytettiin. Yhdysvaltain miehityshallinto kielsi puolueen kesäkuussa 2003.

"Unelmoin, että kansa hallitsee maailmaa ja että oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo vallitsisivat. Unelmointini on jatkunut vuodesta 1973 lahtien. Meille kaikille yhteistä on narsistinen unelma yksilöllisyydestä."

Hussein ehti toimia kommunistisen puolueen nuorisoliikkeen puheenjohtajana. Hänen piti matkustaa kansainväliseen kokoukseen Berliiniin syyskuussa 1973, mutta suunnitelmat eivät toteutuneet, koska Hussein jätti kesäkuussa puolueen. Siitä lähtien häntä vainottiin, eikä hän voinut opiskella ja työskennellä Irakissa.
Hän muutti Ranskaan vuonna 1976. Ranskassa Hussein opiskeli kirjallisuutta, taidehistoriaa ja elokuvaa. Hän ohjasi 15-minuuttisen elokuvan, jossa kuvataan todellisen ja epätodellisen välistä suhdetta, mutta se jäi ainoaksi askeleeksi elokuvan maailmassa.

"Pidän vuosiani Ranskassa toisenlaisena elämänä, unelmana, jota en voinut Irakissa ajatella. Pakolaisuus tekee meistä toimijoita ja katselijoita, se muuttaa elämää. On olemassa elämä ennen ja jälkeen.”

Hussein perusti vuonna 1977 ensimmäisen avoimesti arabimaiden hallintoa ja Saddam Husseinia kritisoineen Aswat-lehden Ranskassa muiden pakolaisintellektuellien kanssa. Lehden julkaisemista hän rahoitti työskentelemällä puuseppänä, maanviljelijänä ja laukunkantajana. Tappouhkauksiakin tuli. Sitten hän sai työpaikan Rochellen yliopistosta sivilisaation ja arabikirjallisuuden opettajana, jossa virassa toimi eläkeikään saakka.

Hussein sanoo olleensa ensimmäisiä maanpaossa olleita irakilaisia intellektuelleja, jotka palasivat Irakiin vuonna 2003, kun Yhdysvaltain johtama liittoutuma oli syrjäyttänyt Saddam Husseinin vallasta huhtikuussa.

"Huomasin, että elämäni on meno-paluuta. En voi koskaan viipyä kuin korkeintaan yhden kuukauden ajan Irakissa, koska olen aina pakolainen. Ranskassa kaipaan kotimaahan, Irakissa muualle. Nautintoni on siis myrkytetty, kuin skorpionin nautinto. Pakolaisuus on merkinnyt minut, se on olemassaoloni kannalta yhtä merkityksellinen asia kuin kristityille on perisynti."

Berliinin kirjallisuusfestivaaleilla Hussein luki "Traum"-tekstin, jossa amerikkalainen upseeri ja Bagdadiin palaava irakilainen unelmoivat muistojen kultaamasta Bagdadista. Minäkertoja palaa Baghdadiin 27 vuoden jälkeen etsimään pihaa, jolla hän on aikoinaan leikkinyt. Raunioiden keskellä hän kohtaa amerikkalaisupseerin. Yleisö vaikeni kunnioittavasti, kun tekstissä palattiin raunioitettuun kaupunkiin, jossa sotilas oli seisonut ase kädessä. Hirveä todellisuus oli muuttunut Husseinin käsissä joksikin muuksi, kaunokirjallisuudeksi.

Irakilaisen kirjallisuuden suuret aiheet

Irakilaisen kirjallisuuden kaksi suurta teemaa ovat sodan aiheuttama väkivalta ja traumat sekä pakolaisuus. Hussein käsittelee luonnollisesti jälkimmäistä.

"Pakolaisuus tekee aiemmasta elämästä jatkuvasti pyörivän trauman, jonka voi kohdata uutena ihmisenä: se muuttaa sekä ruumista että sielua. Uskon Jean-Paul Sartren litterature engagéhen: kirjallisuus on vastuussa lukijalle. Inhimillisyys ja oikeudenmukaisuus ovat tärkeitä."

Pakolaisuus merkitsee Husseinille myös unelmaa "kadotetusta paratiisista", jonka "todellisuuteen" uskovat filosofit haluavat kieltää.

"Esimerkiksi Sokrates piti kuolemaa pakolaisuutta parempana. Kirjailijat työskentelevät kuvitteellisen kanssa, ja heille pakolaisuus on helpompi hyväksyä. Muun muassa Thomas Mann ja Heinrich Heine ovat tunnettuja kirjallisia pakolaisia."

"Kun palaan Ranskaan, se on aina ulkomaa minulle. Muut palaavat kotiin, mutta minä sanon: lähden ulkomailta ja palaan ulkomaille. Kaikissa ihmisissä on toinen puoli: pakolaisuus on auttanut minua ymmärtämään tämän asian. Pakolaisuus on kuin joku marginaalinen identiteetti, esimerkiksi homoseksuaalisuus."

Hussein ei usko, että työväenluokka saa aikaan kestäviä taideteoksia. Hänen mielestään historia on osoittanut, että vain porvaristo pystyy luomaan "korkeampaa" taidetta.

"Köyhillä ei ole aikaa olla vapaita, koska heidän aikansa menee arjesta selviytymiseen ja leivän hankkimiseen. Heillä ei jää aikaa taiteelle ja siihen perehtymiselle, enkä siksi usko, että työväenluokka voi tuottaa aikaa kestävää taidetta.”

Hussein kuuluu ehdottomasti henkiseen porvaristoon, vaikka hän ei eläkään materiaalisessa yltäkylläisyydessä. Hän ja hänen vaimonsa ovat omavaraisia: heidän tilansa tuottaa tarvittavan ruuan. Hussein on pukeutunut kalliiseen puvuntakkiin, vaikka hänen tulotasonsa ei sitä oikein salli. Hän kyselee myös minun taustastani ja kertoo arvailujensa osuneen oikeaan: olen kirjailija. Nostamme maljan kirjallisuudelle.

”Olen vapaa kirjailija myös taloudellisesti: asumme vaimoni kanssa asuintaloksi kunnostetussa entisessä myllyssä, hoidan puutarhaani ja eläimiäni, koiria, kissoja ja kanoja. Vaikka minulla ei ole paljon rahaa, elän silti kuin rikas. Juon hyvää viiniä ja ostan kalliita vaatteita. "

”Soitin vaimolleni. Hän kertoi, että olemme saaneet suuren tomaattisadon. Kun palaan kotiin, teen niistä säilykkeitä talveksi. Jos huomenna tulisi ydinsota, selviäisin, koska erotan hyvät kasvit myrkyllisistä."

Valokuvatessa Hussein haluaa asettua rakennuksen seinää vasten kuin kuolemaantuomittu. Painaessani kameran laukaisinta hän huutaa riemukkaalla äänellä: "Vive la revolution" ja levittää kätensä kuin elämään tuomittu.

Lapsisotilaasta kirjailijaksi

Tyylikkääseen tummansiniseen puvun takkiin pukeutuneen Youssuf Bazzin voisi kuvitella istumaan johonkin Pariisin keskustan trendikahvilaan kirjoitusvälineet ja kahvikuppi edessään. Vain Gaulois-savuke puuttuu sormien välistä.

Libanonilaiskirjailija ei halua puhua juurikaan vuosistaan poliittisena aktivistina. Silti hän tiivistää monen muun poliittisesti aktiivisen libanonilaisen tunnot dokumentaarisessa romaanissaan Yasser Arafat looked at me and smiled. Kirja kertoo lapsisotilaan elämästä vuosina 1981 – 1986, ja se on julkaistu englanniksi vuonna 2007 ja tänä vuonna ranskaksi. Kyseessä on neljä runokokoelmaa julkaisseen Bazzin ensimmäinen proosateos.

Kirjan taustalla ovat omakohtaiset kokemukset. Bazzin isä kuoli marttyyrinä Libanonin sodassa, ja poika kasvoi aikuiseksi Syyrian kansallisen sosialistipuolueen huomassa. Hän alkoi kantaa asetta vuonna 1981 14-vuotiaana.

"Lähdin sodasta 19-vuotiaana, koska halusin olla kuten muut nuoret, opiskella yliopistossa. Aloin julkaista runoja ja muutaman vuoden kuluttua voitin runopalkinnon. Tämä tuli minulle yllätyksenä, koska en työskennellyt sen eteen. Kun ihmiset alkoivat ottaa minut vakavasti, minäkin aloin ottaa itseni vakavasti. Minusta tuli yhdessä yössä pieni julkisuuden henkilö ja pääsin toimittajaksi kuuluisaan libanonilaiseen Al Ittihad -lehteen."

Bazzi vietti yhdeksän kuukautta Libyassa rikkaan setänsä luona ja työskenteli tämän omistamassa satamassa. Afrikassa hän alkoi kirjoittaa vakavissaan runoja.
"Afrikassa tunsin arjen jatkuvasti hämmästyttävänä ja pidin mahdollisena tuoda kokemuksen avulla jotakin uutta libanonilaiseen kirjallisuuteen. Yritin kai olla kuten Ernest Hemingway, jota luin tuolloin."

Bazzi sauhuttaa tupakkaa ja virnuilee poikamaisesti. Hän on nauttinut lasin tai pari ja ilo kuplii silmissä. Nautinnoista hän ei ole koskaan kieltäytynyt, vaikka elämä onkin heitellyt Bazzia rintamalta lehtien toimituksiin.

Vapaamielinen Libanon

Libanonin sota päättyi 1990. Bazzi kävi kääntymässä 1990-luvulla Kuwaitissa ja Abu Dhabissa, jossa hän ystävineen perusti Al Rai-al am-lehden. Hän palasi Beirutiin vuonna 1999. Siellä hän perusti Al Mustaqbal -lehden, jota vieläkin toimittaa. Seuraavana vuonna hän jatkoi poliittista aktivismiaan.

"Mutta pienessä mittakaavassa, koska Syyria hallitsi meitä ja olin kevytmielinen mies, joka halusi säilyttää elämäntyylinsä."

Kevytmielisyyttä esiintyy myös Bazzin teksteissa, joissa päähenkilo saa ensikokemuksensa pornosta, tytöistä ja alkoholista.

Bazzi ei voi kuvitella muuttavansa pois arabimaiden vapaamielisimmästä kulttuuripääkaupungista Beirutista, koska sieltä löytyy kaikkea, mitä mies voi toivoa.

"Elämä Beirutissa on jännittävää: se on yhdistelmä Pariisia ja Teherania. Beirutin kosmopoliittinen historia käynnistyi jo 1950-luvun puolivälissä. Maamme on etnisesti ja uskonnollisesti mosaiikkimainen. Jokainen libanonilainen kuuluu tavallaan johonkin vähemmistöön. Minun isäni oli shiiamuslimi ja äitini armenialainen kristitty.”

Libanon on ainoa arabimaa, jossa Ramadanin aikana voi syödä tai juoda. Maassa on myös kukoistava kansalaisyhteiskunta, joka on altis korruptiolle: Euroopasta tuleva raha ei Bazzin mukaan mene aina sinne minne sen pitäisi.

"Meillä on kaikenlaisia järjestöjä, myös homoseksuaalien järjestö, joka yrittää muuttaa lakeja ja tehdä homoista sosiaalisesti hyväksytyn ryhmän. Ainoa ongelmamme on valtio. Al-Mustaqbal on länsimielisten modernien sunnien ryhmä, jonka slogan on: Libanon first. He tuovat toivoa koko arabimaailmaan: tavoitteena on kristittyjen ja islaminuskoisten rauhanomainen rinnakkaiselo. Saman haasteen edessä on Irak, jonka pitäisi siirtyä kohti demokratiaa ja löytää tasapaino eri ryhmien välille. Myös Israel toivottavasti löytää demokraattisen ratkaisun ja tasa-arvon eri ryhmien välille."

Arabikirjallisuuden renessanssi alkoi 1800-luvun puolivälissä Libanonista kristittyjen jesuiitta- ja protestanttilähetyssaarnaajat tullessa maahan ja perustettua moderneja länsimaalaisia kouluja ja yliopiston.

”Heidän ansiostaan aloimme irtaantua ottomaanivallasta. He loivat uuden idean kansallisuudesta, isänmaallisuudesta ja moderneista länsimaisista arvoista.”

1940–50-luvuilla Libanonissa syntyi uusi kirjailijasukupolvi, joka sanoutui irti klassisesta kirjallisuudesta haluten uudistaa kirjalliset muodot ja teemat. He olivat innostuneita dadaismista, surrealismista ja modernista ranskan- ja englanninkielisestä kirjallisuudesta. Modernismi tuli Libanonin kirjallisuuteen 1950-luvun puolivälissä.

Sosiopoliittisia dokumentteja

”14.3.2005 Libanonissa käynnistyi rauhanomainen siviilivallankumous, josta kaikki älymystön edustajat tunsivat olevansa vastuussa. Meidän piti ajatella, millaisen kuvan haluamme luoda maastamme. Kollegani ei hyväksy Saddam Husseinia, minä en Hizbollahia, rikkaita ja lahjontaa."

Bazzi kirjoittaa jatkuvasti politiikkaa, yhteiskuntaa ja kulttuuria sivuavia artikkeleita Libanonin suurimpiin lehtiin. Hänen kirjansa ovat dokumentteja paitsi omasta elämästä, myös yhteiskunnasta ympärillä.

"Jokainen kirjani on sosiopoliittinen dokumentti, jossa yhdistyvät omaelämakerta, muistot ja tapaamiset ihmisten kanssa. Lukiessasi F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun tunnet laman ja 1920-luvun Amerikan rivien valista. Olen kuullut kommentteja muissa arabimaissa asuvilta, että runoni käsittelevät samoja teemoja, jotka ovat heille merkittäviä. Näitä ovat valtion merkitys ja sopivan poliittisen järjestelmän, modernin kansalaisuuden ja sopusoinnun hakeminen etnisten ja uskonnollisten ryhmien välille."

Luettuaan Bazzin Saddam-kirjan ja omaelämäkerrallisia runoja ymmärtää hiukan enemmän sitä (kansallis)sotien sävyttämää todellisuutta, jossa monissa islamilaisissa maissa on eletty. Bazzi ei ole kaihtanut myöskään oman elämänsä ylä- ja alamäkien hyödyntämistä proosassaan. Hän onkin luonteeltaan länsimainen kirjailija, joka kertoo kuitenkin oman maansa ongelmista.

Hyvästelemme iloisesti. Bazzi antaa korttinsa ja lähtee viereiseen pöytään arabikollegoidensa seuraan. Aivan joka päivä ei ole mahdollista nähdä näin montaa arabikirjailijaa kokoontuneena saman ystävyyden pöydän ääreen. Toivottavasti vastaava näky olisi joskus mahdollinen Suomessakin. Pahoin pelkään, että siinä kestää vuosikymmeniä.

Rita Dahl

julkaistu Kirjailija 4/2009:ssä

Kritiikin saturaatiopiste

Kritiikin saturaatiopiste

Jukka Petäjä kirjoitti Helsingin Sanomiin kirjakritiikin. Myyttinen ”runoyhteisö” vastasi kiivaan yksimielisesti.

Petäjä käsitteli nk. ”nippukritiikissään” viisi runoteosta, jotka olivat julkaisseet tarvepainattamot PoEsia ja ntamo. Teosten kirjoittajat olivat Timo Harju, Teemu Helle, Kristian Blomberg, Tuukka Terho ja Ville Luoma-aho ja kyse oli heidän esikoisteoksistaan. Esikoisteosten kirjoittajia arvostetaan perinteisesti ainakin sen verran, että heidän teoksistaan tekevät kritiikin useammatkin lehdet.

Petäjä ei tunnetusti ole erikoistunut runouteen, vaan proosa on hänen alaansa. Helsingin Sanomilla on ryhmä edistyksellisinä pidettyjä runokriitikoita, joista toimitus olisi halutessaan voinut valita yhden käsittelemään näitä ”uuden runon” kokoelmia, joista jokainen on keskenään erilainen.

Petäjän teksti sisältää Sanoma-tornista huutamista ”runouden harrastelijoille”. Kriitikko asemoi itsensä kielellisesti jo kritiikin alussa: sanojen dekonstruktio, saturaatiopiste, abstrahoitu, masturbaattinen monologi, sanakonglomeraatti käyttö kertoo, että asialla on kokenut, sanastonsa hallitseva kriitikko. Hän kertoo jo sanavalinnoillaan koulutuksestaan, kokemuksestaan ja mahdollisesti myös siitä, että hänellä on salaista tietoa siitä, millaista hyvän uuden runouden kuuluisi olla. Hän sanoo meille olevansa ”asian tuntija”.

Kritiikin lopussa Petäjä harrasti kirjallisuudesta tuttua antropomorfiseksi tekemistä eli puheena olevan kohteen inhimillistämistä. Nämä viisi kokoelmaa edustivat hänelle teini-ikäistä, jolla oli ”äänenmurros” meneillään. Hänestä ääni oli siis hakusessa, ei ainakaan löytynyt. Nk. ”huonon poetiikka” on ollut myyttisen ”uuden runon” suosima jo useiden vuosien ajan, mutta Petäjä ei ole kenties kuullut siitä? Hän kutsuu Terhon ja Luoma-ahon kokoelmien ongelmaksi ”epäkeskoisuutta” ja hänen mielestään näissä kokoelmissa käydään ”luuppiutuvaa monologia itsen kanssa”.

Entä kirjoittiko Petäjä luuppiutuvan kritiikin? Vai mitä tarkoitti esimerkiksi Petäjän luonnehdinta kokoelmista: ”kokeellista ilmaisua ja kosketuspintaa luotaavat esikoiskokoelmat”? Avautuiko jälkimmäinen luonnehdinta kriitikolle itselleenkään?

Petäjä totesi, että kaikki viisi kokoelmaa ovat ”kokeellisia”. Kokeellisen leimalla myydään kohta varmaan makkaraakin. Kaikki ovat Petäjän mukaan ”käsiterunoilijoita”, vaikka joukkoon mahtuu niin perinteisempiä kuvarunoilijoita kuin surrealistisia vaikutteita hyödyntävä Blomberg.

Kirjoittajan asennetta kritisoitaviin kuvasti myös se, että kritiikki oli täynnä kirjoitusvirheitä. Blomberg on Bolmberg, teoksensa ”puhekulpat”. Kulttuuritoimitus on ilmeisesti lopettanut myös tekstien oikolukemisen? Tai ehkä Petäjäkin oli päättänyt kritiikissään osoittaa hallitsevansa ”huonon poetiikan” ihan kuten osa kritiikin kohteena olevista runoilijoista.

Kiivasta keskustelua

Petäjän kritiikistä syntyi Helsingin Sanomien keskustelupalstalla kiivas keskustelu, johon osallistui monia myyttisen ”runoyhteisön” jäseniä ja ulkojäseniä. Keskustelu ei ollut nimetöntä nettimölinää, vaan suurin osa keskustelijoista käytti omaa nimeään. Lisäksi mielipiteet olivat perusteltuja ja asiallisia.

Jotkut runoilijat kommentoivat kritiikkiä itse, eivät tosin kritiikkikeskustelussa, vaan omassa blogissaan. Helle totesi, että vastuunkanto oli hänen kokoelmansa kantava teema (Petäjä ei viitannut sanallakaan teosten teemoihin); Luoma-ahon mielestä Petäjä luki kokoelmia modernistisen runon odotushorisontin kautta; itsekin kriitikkona toiminut Blomberg ei halunnut ottaa asiaan kantaa.

Myös HS:n kulttuuritoimituksen päällikkö Saska Snellman ja kritiikkipuolen päällikkö Antti Majander osallistuivat keskusteluun pahoitellen lähinnä kokeneen ”asiantuntijakriitikkonsa” aikapulaa. Hänen asiantuntemustaan ja kokemustaan he eivät kuitenkaan kyseenalaistaneet tai kiistäneet millään tavoin. Ntamon kustantaja Leevi Lehto käynnisti Facebookissa vetoomuksen, jossa vaaditaan erityisesti Timo Harjun kirjan uudelleenkäsittelemistä. Lehdon mielestä kritiikki täyttää Harjun kirjan osalta ”herjauksen tunnusmerkit”. Kustantaja ei ole ryhtymässä oikeustoimiin, mutta vaati kivenkovaan, että toimitus hankkisi Harjun kirjan ja julkaisee siitä uuden kritiikin.

Kritiikkikohu ei noussut pelkästään itse asiasta; se tarjosi myös mahdollisuuden markkinointikampanjan hienovaraiseen läpiviemiseen.

Kritiikkikohu oli siinä mielessä tärkeä, että se kiinnitti huomion asiaan, joka on ollut tiedossa pidemmän aikaa. Kyse ole pelkästä yhdestä epäonnistuneesta kritiikistä, vaan kokonaisesta linjauksesta. Helsingin Sanomien kulttuurisivujen huomio on aikaa sitten mennyt olennaisesta kevyeen, eivätkä juttuja ja kritiikkejä kirjoittele oikeat ”alan ammattilaiset” vaan keskiverrot harrastelijat. Ammattilaisetkin kirjoittavat viihteellisiä, helposti aukeavia juttuja koko kansalle. Kirjallisuustieteellistä jargonia ei lehdessä voisikaan ylenpalttisesti käyttää, mutta jonkinasteista sivistystä voisi lukijoilta sentään odottaa: tasoa.

Joidenkin Helsingin Sanomien runokriitikoiden ongelma on tietyn (usein modernistisen odotushorisontin) mukaan lukeminen. Tästä lukutavastaan tunnetaan erityisen hyvin Jukka Koskelainen, joka pitää yhtenäisestä, hyvin sommitellusta ja ajatellusta runosta, eikä voi sietää muunlaista runoa. Usein kirjoja annetaan käytännön syistä myös kriitikoille, jotka eivät ole perehtyneitä esimerkiksi tiettyyn kirjallisuudenlajiin, esimerkiksi juuri uuteen runouteen.

Runoyhteisön Hesari-viha

Nykyrunon myyttisestä ”vaikeudesta” on jo ehtinyt tulla kulunut banaliteetti niin kuin monesta muusta runouteen liittyvästä yleisestä hokemasta. Muiden banaliteettien joukkoon kuuluvat Suomen osalta jatkuva hokeminen ”runoyhteisöstä” ja runouden monipuolisuudesta, apurahojen, palkintoehdokkuuksien ja kritiikkien saamisen vaikeudesta jne.

Jostain syystä yleisen yhteiskunnallisen apatian ja laman aikana ihmiset havahtuvat aina toimimaan yhdessä. Julkisen sektorin kaventaessa palveluitaan kolmas sektori aktivoituu. Praksis toimii runouden kentällä, poiesis ei. Runoilijat ovat kerääntyneet tekemään ja toimimaan järjestöihin: esimerkiksi Nihil Interit ja oululainen Huutomerkki ovat esimerkkejä aktiivisista alueellisista tai valtakunnallisista runoyhdistyksistä, jotka järjestävät tilaisuuksia,

Internetissä käydyssä Helsingin Sanomien kritiikkikeskustelussa runoyhteisö näyttäytyi varsin yhtenäisenä. Yhteisesti nyökytellen "runoyhteisö" - minäkin - jakoi käsitykset hyvästä kritiikistä, yhteistä "vihollista", Helsingin Sanomien kulttuuritoimitusta, vastaan. Välillämme on toki mielipide-eroavuuksia, mutta tällä kertaa myyttinen ”runoyhteisö” oli yhtä mieltä siitä, että Petäjän kirjoitus ei ollut kritiikki, eikä hänelle olisi alun perinkään pitänyt uskoa kyseisiä teoksia.

Eikö runouden (marginaalisen) aseman puolustaminen riitä päämääräksi ja yhteisön kriteeriksi? Pitääkö kaikesta muustakin nyökytellä yhteen tahtiin ja suuntaan? Milloin alkaa keskustelu kritiikistä? Se on jo alkanut. Esimerkiksi Maaria Pääjärvi hahmottelee Luutii-blogissaan kritiikin mahdollisia tulevaisuusskenaarioita. Eräs skenaario on kaunokirjallinen kritiikki, joka vaatii myös enemmän palstatilaa. Toinen mahdollisuus on tiivis modernistinen kritiikki, joka modernin kuvarunon lailla käyttää kuvia tihennetysti ja tarkasti. Kritiikin murros ulottuu kriitikon sosiaaliseen statukseen asti: kriitikot kuuluvat monesti tilapäistöön.

Toimituksen mokasta saattaa siis olla yllättävää hyötyä koko kritiikki-instituution kannalta. Se pakottaa toimituksen miettimään toivottavasti koko kritiikin perusteita teoksen valinnasta tai ei-valinnasta kriitikon löytämiseen ja kritiikille varattavaan tilaan asti. Lisäksi pohdinnan kohteeksi tulee toivottavasti myös se epämääräinen laatu. Mitä ihmettä se on? Miten se voisi ilmetä tekstissä, kuinka siihen vaikuttaa kriitikon valinta ja teoksen arvottaminen tai arvottamatta jättäminen? Myös kritiikin on alettava käymään hetken ajan luuppiutuvaa keskustelua itsensä ympärillä.

Rita Dahl

julkaistu Ydin 4/2009:ssä

Sunday, December 13, 2009

Toisenlainen Amerikka (1000. postaus!)

Laaja sukellus toisenlaiseen Amerikkaan

Jani Saxell (kuvat Susanna Saxell)
Vaihtoehtoinen USA
Avain 2009
542 ss.

Saxell on romaaneillaan profiloinut itsensä vasemmistolaisena globalisaation vastaisena aktivistina tyyliin Naomi Klein tai Michael Moore. Sama imago on esillä hänen ensimmäisessä tietokirjassaan, jossa kuljetaan Martin Luther King Jr:n kotikaupunkina tutuksi tulleesta Atlantasta sosiaalifoorumissa tavattujen pantteriaktivistien ja alkuperäiskansojen edustajien haastatteluiden kautta syvään Etelään, New Yorkiin ja Seattleen asti. Aivan lopussa ollaan Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla, jossa laittomat maahanmuuttajat yrittävät kiinnijäämisen riskinkin uhalla onneaan. ”Hikipajoissa” paiskitaan töitä naurettavilla päiväpalkoilla.

Hirmumyrsky Katarinan ja Ritan ravistelemassa New Orleansissa retkeilijät tapaavat erilaisia aktivisteja, asianajajia, ay-ihmisiä, baptistikirkon työntekijöitä, kirjailijoita ja muita marginaalin edustajia. Aktivisteja marssitetaan lukijan silmien eteen paljon ja haastatteluiden laajuus vaihtelee hyvin lyhyestä pitkään. Reporttereiden henkilökohtaista osuutta vähentämällä olisi hyvin saanut syvennettyä joitakin haastatteluita ja karsittua haastateltavien tilkkutäkkimäistä joukkoa.

Saxell moittii Kleiniä maailman jakamisesta ”kirkasotsaisiin aktivisteihin ja sliipattuihin markkinapyrkyreihin”. Miten hänen kirjansa aktivistit eroavat Kleinin esittämästä maailmankuvasta? Idealismia ei hänenkään haastateltaviltaan puutu. Joukko tosin on poikkeuksellisen kirjava. Saxellin kirjassa pahan roolissa ovat stereotypioita, uhkakuvia ja yksinkertaistuksia viljelevä media ja Bush uskottuineen; hyvää edustaa Obama, jonka vaalikampanja on yhden reportaasimatkan taustalla. Kansalaisyhteiskunnan ruohonjuuritason toiminta pitää edes jotenkin yllä lievää toivetta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Jani ja Susanna Saxell sekä henkiset taustajoukot ovat tehneet kunnianhimoisen ja laajan sukelluksen Yhdysvaltoihin, joka ei paistattele päivää lehtien sivuilla. Kirjan lukuisat keskeisiä henkilöitä ja kansalaisjärjestöjä sekä kaupunkien talous- ja sosiaalihistoriaa esittelevät faktaboksit tuovat paljon lisätietoa mahtavasta maasta ja sen vaihtoehtoväestä. Joitakin väitteitä paremmin perustelemalla ja yleistyksiä tai yksinkertaistuksia karsimalla Vaihtoehtoisen USAn ydin olisi tiivistynyt ja tullut paremmin esille. Mutta hyvä näinkin. Vaihtoehtoinen USA on laaja kurkistus kartoittamattomaan aiheeseen.

Rita Dahl

Kolmiolääkerunoja

César Vallejo
Trilce
Suomentanut Einari Aaltonen115 ss.

Perulainen Vallejo (1892-1938) tunnetaan meillä paremmin poliittisena runoilijana. Trilce koostuu kuitenkin vuosina 1919-1922 kirjoitetuista rakkausrunoista, joiden inspiroijana on tietenkin nainen. Aaltosen Trilce on nykyaikaisempaa kieltä ja rohkeampia käännösratkaisuita kuin Matti Rossin ja Anselm Hollon versiot yksittäisistä runoista.

Tämä on aitoa avantgardea eli mitään selkeää tarinallisuutta ei ole. Lauseet eivät noudata normaalisyntaksia, Hämärin kiinnekohtia ja toimijoita on silti: äiti, rakastettu, kesäkuu, epämääräinen tila, jossa rakentuu jokin vaihtuva tunnelma. Mitään tarkkaa on vaikea sanoa, koska johtolangat ovat niin hämäriä. Äidin ja rakastetun poissaolo tuntuu ainoalta selvältä asialta, vaikka viittauksia onnellisiinkin hetkiin löytyy joskus. Oleellista ei ole kuitenkaan etsiä tarinaa, miten voisi etsiä järkeä esimerkiksi säkeistä: ”Tämä lasi odottaa summittain / siemaisevaa tulevaa suuta / ilman hampaita. Ei hampaatonta. / Tämä lasi on vielä saapumatonta leipää.” Abstrakti äiti viittaakin ehkä siihen, että rakkaus on aina - kohteesta riippumatta - jonkinlaista äidinrakkautta. Runoissa esiintyy myös numeroita. niin paljon, että se tuskin on sattumanvaraista, vaan myös numerosymboliikalla on merkityksensä.

Vallejon teksti on välillä ainakin surrealistista, absurdia, ellei peräti dadaa: ”kuusi kyynärpäätä nuolee / näin mätiä maanantaistuvia keltuaisia”. Hän keksii uudisyhdyssanoja yhdistämällä ennen erillään pidettyjä sanoja: tantaalimahdollisuus, kasvolapiollinen, lukinkalvorinne, värekarvallinen. Yhdistelmät ovat joskus järjellisiä, toisinaan absurdeja, mutta intuitiivisesti ymmärrettävissä. Eikä näistä säkeistä pidäkään lukea aina täydellä ymmärryksellä! Säkeet assosioivat villisti ja nopeasti. Ne vaikuttavat suoraan alitajuntaan, elleivät peräti keskushermostoon. Jos runoille voisi antaa kolmiolääkevaroituksen, nämä runot saattaisivat sellaisen ansaita.

julkaistu KirjaIN-lehdessä 6/2009

Monday, December 07, 2009

Taha Adnan: Inhoan rakkautta

Taha Adnan (s. 1970) on Brysselissä asuva ja työskentelevä marokkolainen runoilija. Adnan on suorittanut lisensiaatintutkinnon taloustieteestä Saint-Louisin kauppakorkeakoulussa Brysselissä ja työskentelee talousministeriössä. Hänen runojaan on julkaistu arabiankielisissä kirjallisuuslehdissä ja hän on esiintynyt monilla arabiankielisillä festivaaleilla. Adnan on julkaissut neljä runokokoelmaa.


Inhoan rakkautta

En pidä elegioista
ne ovat liian myöhäisiä ylistyksiä
pureskeltuja
mairitteluja.
Inhoan ylistyksiä
elegantteja valheita.

En pidä vanhasta rakkausrunoudesta
koska se edellyttää selityksiä
ja tulkitsijoiden pataljoonia.
Inhoan nykykritiikkiä,
pehmeää valuuttaa.

En pidä raakaversioista
ne muistuttavat minua viimeistelemättömistä runoista…
Inhoan julkaistuja runoja
minua kiusaa se etteivät ne
koskaan valmistu.

En pidä kuuluisuudesta
sen valot sokaisevat
minulla ei ole perhosen typeryyttä.
Inhoan elämää pimennossa
kuin mikä tahansa sisäänpäinkääntynyt hedelmä
joka ei kypsy koskaan.

En pidä nenästäni
joka erottuu kuin sulkulause
ja inhoan kahta jalkaani,
vertailuita, käyttämättömiä tikapuita
vailla askelmia.

En pidä autoista
turhista koneista
jotka tarvitsevat neljää pyörää pysyäkseen tasapainossa.
Ja inhoan pyörää
se kulkee
kuten mikä tahansa raukkamainen metallinen lintu
joka ei osaa lentää.

Inhoan osoittelua,
enkä pidä siitä, että minua kutsutaan Tahar el-Marrakeshiksi
ja inhoan kalpeita hymyjä
jotka teurastavat nimeni virastosaleissa
joka kerta heidän kutsuessaan:
”Monsieur Ta-a Adnan”

En pidä vihasta
se on useimmiten ilmaista
ja perusteetonta,
ja inhoan rakkautta
se tulee tosi kalliiksi.

En rakasta sunnuntaita
se on laiskottelemista varten
ja muistuttaa minua huomisesta.
Ja inhoan maanantaita
(katso sunnuntaita).

En pidä yksinelosta
yksinäisyys on kylmä
kuin joulukuinen yö
viallisen lämmittimen kanssa.
Ja inhoan elämää muiden kanssa:
Se on Helvettiä.

En pidä suonissani juoksevasta verestä,
kyvyttömyydestäni saada sitä kiinni
ja inhoan verettömyyttä.

En pidä seinäkellosta
muistosta kadonneelta ajalta,
ja inhoan rannekelloa
joka juoksee kilpaa sydämenlyöntieni kanssa.

En pidä rauhasta,
koska se voi tehdä elämästä yksitoikkoisen
ja mauttoman,
ja inhoan sotaa
koska se on rauhan vastakohta.

En pidä elämästä
huoranpenikasta
ja inhoan kuolemaa:
sen viimeistä haukahdusta!

Kääntänyt englannista ja ranskasta Rita Dahl

julkaistu Kirjo 4/2009:ssä