Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Monday, October 26, 2009

Márcio-André, monitekijä Rio de Janeirosta

Márcio-André (s. 1978) on brasilialainen runoilija, graafikko, muusikko, Arranjos para Assobio -projektin vetäjä sekä Confraria do Vento –nimisen kustantamon vetäjä ja –kirjallisuuslehden päätoimittaja, joka blogaa osoitteessa http://intradoxos.blogspot.com/. Márcio-André on julkaissut runokokoelmat Movimento Perpétuo ja runokokoelman Intradoxos (Confraria do Vento, 2007) lukemisen voi aloittaa kirjan edestä tai takaa: peilin etu- tai takapuolelta. Samalla lukija seuraa kielen syntymää sen pienimmistä yksiköistä, morfeemeista ja sanoista, ja saapuessaan keskelle kirjaa, hän törmää sanojen kosmogoniaan. Matkan varrella esiintyy lukuisia kulttuurisia, mytologisia ja kirjallisia viittauksia: erityisen paljon musiikkiin liittyviä, koska runoilija on myös viulisti. Márcio-André on myös tietoinen runouden perinteestä, jonka päälle hän rakentaa täysin omaa ja uutta perinnettään.

Boaventura de Sousa Santosin mukaan Márcio-André rakentaa jakamattomien esineiden päälle saaden ne lopulta räjähtämään. Márcio-André on kokeilija, ”kielen siementäjä”, jonka kynästä sanat uudelleensyntyvät. Santos pitää häntä yhtenä sukupolvensa huomattavimmista runoilijoista.



Hampaat

hampaista norsunluu ja metalli
emali kumi
ja kaikki mikä peittää ihmisiä

hampaista kuu ja pyörä
hampaista meret merenneidot ja baalimit
hampaista hammaspyörä
hampaista valo

alussa olivat hampaat
jotka erottivat sisäpuolen ja ulkopuolen



Jumalat

ja sitten tulivat jumalat
jadepeniksineen

unelmoiden siemenestään aavikolla
kloriininsinisillä kivillä
sateen läpinäkyvyydessä



Ornamentit

ja ihminen juurtui yön ihoon
ja hänen päälleen lisättiin hampaat ja silmät
ja punottiin päivä ja annettiin kuulemisen lahja

ja hän kuuli:
Galilein eetteriä hankaavan vehnän
kengittämättömät jalat
mintun kostean heinän –

ja kuuli:
loukkaamattoman ruumiinsa
loukkaamattoman ihon
[josta tuli esiin liskoja selkänikaman kopioissa]
kovakuorisen raadon
kylki ja selkä

auringonkukkien keskellä unelmoiva virtahepo

julkaistu Tuli & Savu 2/2009:ssä

Linh Dinh - siirtolaisten ja muiden "toisten" ääni

Linh Dinh

s. 1963, on vietnamilais-amerikkalainen runoilija, jonka tekstit usein käsittelevät vierautta tutun keskellä. Dinhin runot ovat leimallisesti runoja meidän ajastamme. Niissä heijastuvat vierauden tunteiden lisäksi materialisoituvan maailman ongelmat, yhä kiihtyvän kulutusyhteiskunnan yhteiset symbolit ja maailmanlaajuinen, mutta tyhjä viihdeteollisuus. Dinhin runojen kokijat muistuttavat hämmästyttävästi häntä itseään: 12-vuotiaana Saigonista Yhdysvaltoihin muuttanutta nuorukaista, jonka on ollut pakko omaksua uusi kieli ja kulttuuri. Omaksuminen on epäilemättä ollut kivuliasta eikä missään nimessä täydellistä: jokainen omaksuu sen, minkä haluaa ja omalla tavallaan. Siirtolaiset ovat väriläiskä tulomaan monokulttuuria rikastuttavine tapoineen, kielineen ja kulttuureineen. He luovat monikulttuurin ja-kielen, jossa lähtö- ja tulomaan elementit sekoittuvat iloisesti keskenään omassa järjestyksessään.

Monen kulttuurin rajalla eläminen on tehnyt siirtolaisista uudenlaisia kieli- ja kulttuuripuolia, joiden kielestäkin on tullut yksilöllinen sekoitus siitä, mistä he ovat lähteneet ja myös siitä, mihin he ovat saapuneet. Prekaarius ja sosiaaliset ongelmat ovat tuttuja siirtolaisille, joita heitellään välillä kuin hiekkasäkkejä. He tekevät pätkätöitä ja joutuvat tulemaan toimeen olosuhteissa, joita jossakin muualla kutsutaan sohvan ääressä ”epäinhimillisiksi”. He ovat paenneet kotimaastaan laittomastikin ja vaikeuksien kautta päätyneet uuteen maahan, jota heidän täytyy alkaa kutsua ”kotimaakseen”, vaikka kyseisen maan tavat, kulttuuri ja asenteet tuntuvat heille kaikkea muuta kuin läheisiltä. Kieli- ja kulttuuripuolet joutuvat ”valtaväestöä” useammin tekemisiin myös maailman nurjan puolen, esimerkiksi rikollisuuden, kanssa. Mutta heillä on harvemmin vaihtoehtoja, heidän on vain totuttava olosuhteisiin. Dinhin kuvaamille yksilöille on tyypillistä myös se, ettei heitä ole siunattu vaihtoehtojen runsaudella. Norjalaisen sosiologi Johan Galtungin ranki-käsitettä soveltaakseni: heidän rankiasemansa on kaikissa tapauksissa huono.

Heitä pidetään ”ihmiskunnan pohjasakkana”, jolle voi sysätä likaiset työt. He saavat huutaa ihmisarvonsa perään yhden jos toisenkin kerran nuorten, hyväosaisten menestyjien maailmassa. He ovat näkymättömiä; ainakaan valtaväestö ei halua tunnustaa heidän maailmansa olemassaoloa. Nämä ”toiset” eivät kuitenkaan ole pelkästään siirtolaisia. Heidän asemaansa voi kuvitella monen muun erilaisen vähemmistön edustajan.

Jos Dinhin tekstejä yrittäisi paikantaa erittäin monipuolisen amerikkalaisen nykyrunouden kenttään, nimi postavant kaikuisi ehdottomasti voimakkaimpana. Esimerkiksi Tao Linin ja Zachary Schomburgin kaltaiset runoilijat, jotka kuvaavat elämän tarkoituksen menettäneitä, monomaanisiin rituaaleihin ja mielikuvitukseensa tarrautuneita ihmisiä ovat Dinhin sukulaissieluja. Dinhin kuvaamat henkilöt voivat tosin olla ”toisia”, mutta he eivät ole kuitenkaan vaipuneet yhtä suureen epätoivoon kuin edellä mainittujen runoilijoiden henkilöhahmot.

Dinh on asunut myös Italiassa ja Englannissa. Häneltä on julkaistu mm. tarinakokoelmat Fake House (Seven Stories Press 2000) ja Blood and Soap (Seven Stories Press 2004) sekä kolme runokokoelmaa All Around What Empties Out (Tinfish 2003), American Tatts (Chax 2005) ja Borderless Bodies (Factory School 2006). Dinhin runoja on julkaistu myös Best American Poetry 2000, 2004 ja 2007 –antologioissa sekä Great American Prose Poems from Poe to the Present –kokoelmateoksessa.

Rajanvedot


Frontière, frontiera, frontera,
Grenze, raja, joka erottaa
myös yhdistää, sen ylittäminen laukaisee
aina välittömän mielihyvän, vaikka

geografia on aivan samanlaista
ja la gente ja arquitectura
eivät ole juuri muuttuneet.

Mitä teillä on takaluukussa, Sir?
Sukulainen? Tyttöystävänne? Jotakin
valkoista? Kaksi tonnia sitä? Jotakin vihreää,
kuten hevonpaska siihen astumisen jälkeen?

Verellä neuvoteltu, raja
on kaikesta huolimatta epälooginen kokonaisuus.
Seistä toisella puolella, tuijottaa yli,
ei sitä voi ymmärtää miksi ei
vain saisi piipahtaa. Jos joku

rajoittaa maata ja julistaa:
tämä on jotakin jota et saa ylittää,
ensimmäinen reaktio on tietysti hävittää raja hiekassa.

Eilen nähtiin alaston mies kävelemässä
rajan yli sen helpoimmin läpäistävässä pisteessä.
Mihin suuntaan hän oli menossa? Onko sillä väliä?
Sillä välin radiossa: muchacha,
anna minulle cha chasi!


Alustavat kysymykset

Älä kysy mistä tulet? Kysy
monelta tulet bileisiin?
Tuon pullon. Tuontitavaraa. Älä murehdi
kielesi menettämistä, minä olen jo
laittanut väärään paikkaan omani, banaanin,
24 kar kellon ja herra tietää minkä muun,
viime kerralla ystävällisesti pistäydyit
rantaomistuksissani.


Väärät maat

Mikä maa on väärä? Sellainenko
jolle saarnataan ja jota pommitetaan vai sellainen

jota ei voida lakata pommittamasta? Eikö väärä maa
pärjää kilpailussa? Missä kilpailussa? Perustettuna

väärin arvioiduille periaatteille, farssimaisen
tekopyhänä se julistaa esimerkein

kaikkein sairaimpia arvoja. Onko väärä maa
kääntynyt väärään? Heti alusta lähtien?

Väärä maa pitää kaikkia kansalaisiaan
eristyssellissä jatkuvasti. Tiedät

eläväsi väärässä maassa halutessasi ainoastaan
häipyä mahdollisimman pian tai hautautua itseesi

Harmageddoniin asti, joka tulkoon, toivottavasti,
ennen seuraavaa painajaismaista vaalifarssia.



Preludi

Ole hyvä äläkä ammu minua, minulla on vain dollari
päivää kohti, muoviset varvassandaalit ja talorähjä. Ole hyvä
äläkä puukota minua, minulla ei ole käteistä, vain luotto
kortteja, BMW, jahti ja McKartano.
Ole hyvä äläkä pommita minua, minulla oli jo
kaikki, ennen kuin sinä tulit.



Minun ulkopolitiikkani

Heti kun ampuminen alkoi, törsäsin
valtavaan, viimeisimpää mallia olevaan plasmanäyttöön.
Ennen kuin tämä sota alkoi, televisiossa ei ollut
mitään hyvää katsottavaa, en voinut keskittyä, illat
tuhlasin epäonnistumisiin ja pingviineihin, mutta nyt
toisten ihmisten kuolemanorgiat tyydyttivät itsetuhoisuuteni,
olen rauhallinen.



Dialektiikat

Jokainen syntymä tuho. Vauva on aina söpö
valtavien, aikuisen kokoisten silmien vuoksi, huolimatta
pienestä päästä. Sen hengitys on puhdas, eikä vielä
murhaava. Jokainen kuolemantapaus helpotus.

Meidät on riisunut aseista syötävänsuloinen, puudelinkokoinen vauva
ja sen hapuilu ilotalon labyrintissä
mutkikkaan, haitallisen kielen vuoksi. Toisin kuin pakolaiset
se ei voi kostaa salaisilla ajatuksilla tai sanoilla.

Lapsi tuo rakkautta, kirkastaa talon. Sellainen
elämän tulisi olla. Tällä kotoisalla maapallolla maanjäristykset,
Tsunamit, kuivuudet ja kulkutaudit ovat aina jumalan lahjoja.
Kerran synnyttyään kivi haluaa tulla kylläiseksi, menestyksekäs kivi.




Julma ja yksittäinen rangaistus

En ole kohottanut ääntäni, en ole
aiheuttanut ongelmia, en ole varastanut luita joissa liha yhä roikkuu,
en ole puhunut liikaa,
ja silti [sinun nimesi tähän] totuus on
väärin ja syyttä, onko minut
tuomittu tähän [sinun nimesi tähän].




Yksi pyyntö ja viisi kysymystä


Lopeta kiduttamiseni, jooko? Tunnen sen, ja se kiduttaa minua.

Miksi kidutat minua päivin ja öin? Et edes

tunne minua ja kidutat? Rakas, sinä vain rakastat

ihmisten tarkoituksellista kiduttamista, etkö rakastakin? On selvää

että jäykistyt nähdessäsi ihmisiä kidutettavan.

Kiduttaako tylsyytesi sinua? Todellisuudessa, jos olet yhtään ilkeä

minulle, munaan sinut pysyvästi,

koska inhoan ihmisiä jotka kiduttavat minua, OK? Se on logiikka.




Rakastettuna yksin

Seisoessasi syvällä lumessa älä katso myöhäisen bussin
kääntyvän kulman ympäri, lopulta, älä odota Perjantaita,
kello viittä tai epäoikeudenmukaisen tuomiosi loppumista, älä odota
tämän tunnottoman laskeutumista, trans-kaikkea-lentoa, kiitos
kärsivällisyydestäsi, älä odota Isäsi paluuta
koska jokaisen pitkän päivän jokaikisenä sekuntina sinun täytyy muistaa
mitä DaVinci sanoi: ”Ihminen joka odottaa Kevättä
odottaa omaa kuolemaansa.”

Suomentanut Rita Dahl

Runot kokoelmasta Jam Alerts, Chax Press 2007

julkaistu Lumooja 1/2009:ssä

Um quarto para alugar & a gente para entrevistar?

Bom dîa,

sou uma escritora finlandesa quem procure um quarto barato para alugar em bairro seguro em Salvador, Bahia, Brasil, provavelmente em Junho/Julho 2010. volto para cá, porque vou escrever um livro de viagem sobre Rio de Janeiro e Salvador. Por isso procuro támbem a gente interessante para entrevistar e pistas das vistas quizás não tão conhecidas em estes cidades e ao todo lado. Por favor, se interesse, se presenta curtamente para mim: ritdahl@gmail.com. Já tenho demasiado escritores, mais a gente das outras areás de vida com profissões variadas & surprendidas...

Thursday, October 22, 2009

Kommenttini Petäjän-kritiikistä kirvonneeseen keskusteluun

Jukka Petäjä julkaisi HS:n Kulttuuriosastolla "runokritiikin", jossa viisi erilaista teosta niputettiin yhteen pötköön epäanalyyttisesti korkeasta tornista tutkaillen, vailla normaalia kritiikiksi kutsuttavalta tekstiltä vaadittavaa analyyttisyyttä. Aiheesta on virinnyt keskustelu.

Olennaiset pointit Petäjän kritiikistä on tähän mennessä jo varsin perusteellisesti tuotu esiin, mutta vielä kiinnittäisin huomion siihen kätkettyyyn odotushorisonttiin, joka Hesarin jotkut "kirjallisuuskriitikot" harrastavat. Jukka Koskelainen on erityisen tunnettu modernistisesta odotushorisontistaan, joka korostaa koherenssia, muotoa ja selkeitä kuvia.

Uutta, epärunollista materiaalia(kin) käyttäväa runoutta ei voi kuitenkaan arvostella tällaisen horisontin kautta, koska se ei siihen sulavasti asetu eikä haluakaan asettua. Tärkeintä olisi arvostaa jokaista kirjaa yksilönä, sellaisena kuin se on, sen täysin oman sabluunan kautta. Tähän HS:n kirjallisuusosastolla ei tunnu olevan riittävästi asiantuntemusta, ei kenties edes sen "edistyksellisimpinä" pidetyillä kriitikoilla, jotka kirjoittavat aivan liian viihteellistä kritiikkiä suurelle yleisölle. Toki HS:ssä ei voi harrastaakaan akateemista kritiikkiä, mutta silti. Petäjän kritiikissä ei ollut edes tällaista odotushorisonttia sisäänrakennettuna, se oli vain suoranaista arroganssia ja norsunluutornista huutamista.

"Kritiikkiin" oli selkeästi rakennettu valta-asetelmat paitsi tekijän (kirjoittajan) ja lukijan välille, myös arvohierakia vakiintuneiden suurten ja pienten kustantamoiden sekä tarvepainattamoiden välille, joita arvoisa HS:n toimitus ei ilmeisesti pidä edes kustantamoina. Tämä osoittaa toimituksen suurta arroganssia, joka ei mitenkään edistä kritiikki-instituution ja runo(ilija)yhteisön välistä kohtaamisen mahdollisuutta, vaan pikemminkin pitää juovan suurena ja mahdottomana ylitsekuroa.

Wednesday, October 21, 2009

Verkostojen vallassa

Verkostojen vallassa

Verkostohuijaukset vetoavat ihmisiin, jotka ovat tavallista haavoittuvammassa elämäntilanteessa. Terve kriittisyys auttaa pitämään etäisyyttä ilmiöön.

Pauliina Suden kolmannessa romaanissa Pyramidi (Tammi 2009) kaupan kassalla työskentelevä Sini hurahtaa täydellisesti ajatukseen äkkirikastumisesta ja uudesta, vastuullisesta urasta, jossa rajat asettavat vain oma ahkeruus ja verkostot. Tai tältä ainakin näyttää. Näin ilmiöön hurahtaneille vakuutetaan. Ja vakuutetaan paljon muutakin. Perusteluita löytyy vähintään yhtä paljon kuin yksilöitäkin.

- Mahdottomia lupaavat verkostohuijaukset vetoavat eniten ihmisiin, joiden elämästä puuttuu juuri sillä hetkellä jotakin. He ovat voineet jäädä työttömiksi, heidät on lomautettu, he ovat sairastuneet tai ovat muuten vain epävarmassa tilanteessa. Irtisanomisten ja lomautusten lisääntyessä alttiita, haavoittuvaisia ja potentiaalisia uhreja tulee koko ajan lisää.

Susi kiinnostui ilmiöstä nelisen vuotta sitten, kun hänen tuttavansa alkoi puhua ”loistavasta liiketoimintamahdollisuudesta”, jolla voisi rikastua nopeasti.

- Huomasin jo istuessani ystävääni vastapäätä, että tässä on romaanin aihe. Ystäväni ylistäessä upeita ”liiketoimintamahdollisuuksia” karvani nousivat pystyyn. Tilaisuudessa puhuttiin tuotteista, joita en koskaan nähnyt.

Keinotekoinen tarve

Susi alkoi käydä tilaisuuksissa ja luki aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Lähteet on lueteltu Pyramidin lopussa.

- Luin esimerkiksi Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyttä historiaa omia ajatuksiani herätelläkseni. Verkostomarkkinoinnin opaskirjoista puolestaan huomasin eri yritysten käyttävän toimintansa taustalla samoja keinoja. Uusia ihmisiä mukaan houkutellessa pyritään tarjoamaan ratkaisu jokaiseen tarpeeseen. Tarve kehitetään vaikka keinotekoisesti.

- Tarjolla on niin monta perustelua, että joku osuu yleensä johonkin. Joku tarttuu lupaukseen helposta rahasta, ystävistä, menestyksestä ja vaikutusvallasta. Toiseen vetoavat altruistiset ja eettiset perustelut: mukaan tulemalla autat lähimmäisiä, saat elämänsisältöä ja olet tärkeä ja tarpeellinen. Päätös mukaan lähtemisestä pitää tehdä pian sosiaalisen paineen alaisena. Kerrotaan, että tilaisuus menee ohitse, jos siihen ei tartu heti. Mainostetaan, ettei verkostomarkkinointi edellytä mitään koulutusta ja että organisaatio kouluttaa sinut. Joku voi tuntea itsensä nynnyksi tai petturiksi, jos ei tartu tilaisuuteen.

Perusteluiden tehokkuudesta kertoo se, että aina joku lähtee mukaan – vaikka ei edes tarkalleen tiedä mihin.

Erilaisia menetyksiä

Suurin osa verkostomarkkinointiyrityksistä toimii laillisesti. Susi epäilee kuitenkin niitä yrityksiä, joissa mukaan lähteneille annetaan tietoa vain pieninä annoksina heidän yletessään hierarkiassa. Tietoa jaetaan kirjojen, audiovisuaalisten tuotteiden ja maksullisten seminaarien välityksellä. Kaikesta joutuu maksamaan erikseen. Mitään ei saa ilmaiseksi.

Kun markkinoitavat tuotteet eivät tunnu menevän kaupaksi, kollegat keksivät aina syitä, miksi silti pitäisi jatkaa: ”Älä nyt lopeta, huomenna onni voi kääntyä.” Tai: ”Etkö nyt jatkaisi. Maksaisit vielä ensi vuoden jäsenmaksun.” Mitä kauemmin on ollut mukana, sitä vaikeampaa on lopettaminen. Suurin osa kuitenkin lopettaa jossakin vaiheessa.

Verkostohuijauksiin erehtyneet ovat monesti menettäneet paitsi rahaa myös ystäviä ja läheisiä, joita he ovat värvänneet tai yrittäneet värvätä mukaan toimintaan.

- Varjopuolista ei usein haluta puhua, eikä niitä uskalleta ehkä tunnustaa edes itselle. Läheisillä ihmissuhteilla ei kannattaisi yrittää tehdä rahaa. Siitä ei yleensä seuraa mitään hyvää.

Hiljaisuus johtuu monenlaisista tunteista. Kyse on ainakin häpeästä, noloudesta ja vaikeudesta myöntää, että juuri minä olen tehnyt näin suuren virheen, johon on kulunut paljon sekä aikaa että rahaa.

- Olen ymmärtänyt, että lopettamisesta on tehty vaikeaa. Mukaan lähteneet sitoutetaan alusta lähtien tiiviisti toimintaan. Heitä kuljetetaan tilaisuudesta toiseen, heille tarjotaan kahveja ja soitellaan. Lopettamista haluaville tulee tunne, että he ovat kiitollisuudenvelassa.

Lopetettuaan moni haluaa ennemmin unohtaa koko jutun kuin kertoa olleensa mukana jossakin, joka on vienyt heidän rahansa ja ystävänsä.

Kriittisyys toivottavasti suojelee hurahtamasta verkostohuijauksiin. Mukaan lähteneet edustavat silti erilaisia yhteiskuntaluokkia ja ammatteja. Kukaan ei ole ilmiöltä suojassa.

Ajankohtaisia ilmiöitä

Pyramidi on Suden kolmas romaani. Esikoisromaani Ruuhkavuosi kuvasi kolmekymppistä naista, joka saa vauvan, tekee epätoivoisesti gradua ja rakentaa omakotitaloa miehensä kanssa samaan aikaan. Viime vuonna ilmestyneen Lukot -romaanin aiheena olivat rakkaus ja itsekkyys, vastuun kanto ja sen pakoilu sekä vanhempien ja lasten väliset suhteet.

- Nämä aiheet ovat kiinnostaneet minua ja vaatineet tulla käsitellyiksi. Ne ovat aikamme ilmiöitä. Sen verran minussa on sosiologia.

Susi asuu Vantaalla insinöörimiehensä ja kahden kouluikäisen tyttärensä kanssa. Hän opiskeli sosiologiaa Helsingin yliopistossa ja tekee myös vapaan toimittajan töitä. Hän on ollut työsuhteisena toimittajana muun muassa Yliopisto-lehdessä.

Susi ei ole ehkä sattumalta viettänyt useita vuosia lähellä yliopistoa ja tutkimusyhteisöä. Jotain sieltä on tarttunut häneen itseensäkin.

- Se intohimo, jota monet tutkijat tuntevat omaa tutkimuskohdettaan kohtaan, on aina kiehtonut minua. Ihailtavaa, miten joku voi omistaa koko elämänsä esimerkiksi lehtopöllön käyttäytymisen tutkimiseen. Olisi hienoa jos samanlainen intohimo liittyisi myös omiin tekemisiini.

Monimuotoinen ilmiö

Verkostomarkkinointi on monimuotoinen ilmiö, joka ulottuu Tupperware-kutsujen pitämisestä kertaluonteiseen rahan sijoittamiseen. Pyramidissa esiintyvä kuvitteellinen MegaBonus 3 000 on suomalaisen WinCapitan tyyppinen huijausyritys. Hämmästyttävää on laajuus, jolla isoja summia vaatineeseen WinCapitaan retkahdettiin – lähes kymmenentuhannen ihmisen voimalla.

Susi pitää Tupperware- ja Partylite-kutsuja rehteinä tuotteiden markkinoimistilaisuuksina.

- Ne ovat rehellisesti sitä, mitä sanovatkin olevansa. Kaikki tietävät, mistä on kysymys, eikä kukaan joudu hämätyksi. Joku poistuu tilaisuudesta ehkä mukanaan tavara, jota hän ei todennäköisesti tarvitse.

Laajempiin verkostomarkkinointikuvioihin mukaan lähteminen edellyttää taustojen selvittämistä ja tutkimista. Usein uusi tulokas joutuu ostamaan vähintään aloituspaketin. Jokaisesta lisätuotteesta ja –palvelusta täytyy maksaa erikseen. Maksuja kertyy yhtä paljon kuin

Susi ei halua tuomita verkostomarkkinointia, mutta kehottaa ainakin selvittämään, mihin on ryhtymässä. Tämä ei ole aina helppoa, jos dokumentteja ei ole saatavilla.

- Joidenkin verkostomarkkinointiyritysten toiminta on vähintään moraalisesti, jos ei oikeudellisestikin, kyseenalaista. Verkostomarkkinointi olisi mielenkiintoinen ilmiö kauppa- ja oikeustieteilijöiden tutkittavaksi sen taloudellisten ja oikeudellisten seuraamusten kannalta. Ehkä aihetta on jo tutkittukin?

Rita Dahl



Kannattaa muistaa

• Jos harkitset verkostomarkkinoijaksi lähtemistä, älä katso tuloja miettiessäsi vain myynnin katetta, vaan laske myös paljonko pitää myydä, jotta ansaitset 1 000 tai 2 000 euroa. Huomioi myös muut kulut: matkat, posti- ja puhelinkulut, esineiden ja näytteiden hankintakulut sekä verot.
• Verkostomarkkinointi on sinänsä laillista. Laiton verkostomarkkinointi ei noudata ostajan peruutusoikeutta koskevia säännöksiä, antaa ostajalle harhaanjohtavia tuotetietoja tai myyjäsopimusten sopimusehdot ovat kohtuuttomat.

julkaistu Meidän Suomen joulu/2009-numerossa

Sunday, October 18, 2009

Young Finnish poetry in Brasil

O meu dossiê sobre poesia Finlandesa hóje saiu em revista carioca Confraria do Vento (10 páginas), traduccão por Katariina Harjunpää and Márcio-André. Estou a editar uma antologia com 10 poetas jóvens para mesma editora. Espero que sairá em ano proximo.

My essay about young Finnish poetry is published in a literary magazine Confraria do Vento (10 pages), translated by Katariina Harjunpää & Márcio-André. I edit an anthology of ten young poets for the same publisher. I wish that the anthology will be published next year.

Esseeni nuoresta suomalaisesta runoudesta on ilmestynyt brasilialaisessa Confraria do Vento -kirjallisuuslehdessä, kääntäjinä Katariina Harjunpää ja Márcio-André. Toimitan kustantamolle antologiaa, jossa on kymmenen suomalaista runoilijaa. Se ilmestyy toivottavasti ensi vuonna.

Thursday, October 15, 2009

Etelä-Afrikka - Spoken Wordin kultakaivos



Etelä-Afrikka - Spoken Wordin kultakaivos

Berliinin Poesifestivalin tärkeänä teemana oli tänä vuonna Spoken Word, joka on lavarunouden suosittu muoto. Energisimmät ja aidoimmat Spoken Word-artistit tulivat Etelä-Afrikasta.

Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että sen minkä eteläafrikkalaiset Spoken Word -artistit sanoivat, he sanoivat täydestä sydämestään. Rappia ja Spoken Wordia energisesti yhdistäneen Iain Robinsonin aka Ewokin mielestä etelä-afrikkalaisen Spoken Wordin, puhutun runouden, juuret ovat zulu-kulttuurissa.

”Perinteisen zulu-kulttuurin Izimbogi- tai ylistysrunoilijat olivat kuninkaan ylistyslaulajia, jotka eivät koskaan valmistaneet tai kirjoittaneet mitään ennakolta valmiiksi. He välittivät sanomansa itse tilanteessa hyödyntäen laajaa tietämystä kuninkaan juurista, perimästä ja energiaa, joka välittyi tilaisuuksista, jossa kuninkaallista henkilöä tai perhettä ylistettiin. Izimbogi-runoilijoiden tehtävä oli pitää eniten ääntä kuninkaallista henkilöä juhlittaessa ja samalla kertoa hänen perhetarinansa.”

Eteläafrikkalainen Spoken Word on hyvin kulttuurisidonnaista.

”Käsittelemme edelleen lähimenneisyytemme demoneita töissämme ja myös agendamme on hyvin paikallinen. Kirjoitamme vielä paljolti itsellemme ja paikalliselle yleisölle. Tämä on tärkeää maassa, joka edelleen kärsii lähihistoriansa aroista haavoista. Minusta on kuitenkin korkea aika ymmärtää, että kaikki maailman kansakunnat taistelevat laajemmassa epäoikeudenmukaisuuden ja alistamisen verkostossa, joka jatkaa tuhojaan.”

Ewokin Spoken Word yhdistyy hip hoppiin, johon hän törmäsi jo lukiossa.

”Alkuaikojen tekstini olivat vihaisia, koska en pitänyt siitä, että minut poissuljettiin ihonvärini perusteella. Myöhemmin aloin nähdä rodun perusteella luokittelemisen välinpitämättömyytenä, joka herätti minussa säälin tunteita. Huomasin, että voin käyttää hyväkseni ihonvärini avulla saamaani huomiota saadakseni ihmiset kuuntelemaan ja muuttamaan käsityksiään hieman.”

Myös Kgafela og Magogodia viehättivät pienestä pitäen sanat ja musiikki.

”Tätini Mangwane Dineo kertoi tarinoita noidista, Amos Tutuolan avaruutta muotoilevista olioista Palmuviinijuopossa ja abiku-lapsesta Ben Okrin The Famished Road -romaanissa. Serkkuni Mafikeng oli erikoistunut kansansatuihin. Perhetapaamisemme Sowetossa olivat täynnä tarinan kerrontaa ja Spoken Word -esityksiä. Äidinpuoleinen isoisäni Keorapetse Kgomanyane oli kaikkein vaikutusvaltaisin esiintyjä.”

Sitten tuli hip hop ja vei Magogodin mennessään. Gary Byrdin ja Stevie Wonderin ”The Crown”, joka kertoi afroamerikkalaisten historiasta ja juhlisti orjuudesta selviämistä, teki häneen erityisen vaikutuksen.

”Voitin tämän levyn koulun breakdance-kilpailussa. 1980-luvun alussa kannoin kirjastosta uskontoa ja filosofiaa käsitteleviä kirjoja, mutta kirjoitin vain itselleni. Joskus runoja kirjoittamalla teki vaikutuksen tyttöihin. Vakavissani aloin kirjoittaa vuonna 1988, kun tapasin Don Matteran opiskellessani musiikkia FUBA:ssa. Rehtori Sipho Sepamla oli myös kirjailija. He vakuuttivat minut siitä, että halusin kirjailijaksi. Joitakin vuosia myöhemmin minusta tuli African Writers Associationin (AWA) jäsen ja opiskelin afrikkalaista kirjallisuutta muun muassa Wits-yliopistossa, jossa opetan nyt.”

Rasismi ja syrjintä

”Rasismi ei ole kadonnut minnekään. Nykymaailmassakin on takapajuisia ihmisiä. Eivätkö ne, jotka haluavat riisua Caster Semenyan tutkiakseen hänen sukupuolielimiään, ole uusnatseja? Ihmiset eivät vain tienneet ennen Semenyaa, mitä on juokseminen. Entä Grammy-palkittu Tsotsi, jossa vain valkoinen poliisi pystyy päättämään huligaanin pidätyksestä. Aikoinaan elokuvien värilliset henkilöt olivat sairaita ja he pyörivät valkoisen pelastaja-tohtorin ympärillä”, pohtii värillinen Magogodi.

Etelä-Afrikassa on myös hallituksen tukemia ”virallisia” runoilijoita, jotka edustavat maataan sen rajojen sisä- ja ulkopuolella. Magogodi ei halua kuulua heihin.

”Tämän järjestelmän ja sen palkintojen ulkopuolella monet näistä runoilijoista ovat kuolleita. Mitä runous saa valtion hyväksi puhumisesta? Me kerroimme heille kauan aikaa sitten, että kun tämän maan kansa nousee kapinaan, runouden kansalliskaarti saa kätkeä lapsenlorunsa. Mutta he eivät suostuneet uskomaan meitä, koska he olivat syömässä. Me kerroimme heille kauan sitten, että runous ei ole siipikarjaa varten. Millaista runoutta saat muka aikaan jänistämällä todellisuutta?”

Magogodin kollega Zim Ngwawana on tiivistänyt ongelman oivallisesti: Etelä-Afrikassa kuraattorit laitetaan luojien edelle.

”Hän viittasi musiikin professoreihin, jotka eivät edes tiedä, mitä tarkoittaa olla muusikko, silti he ovat musikaalisuuden virallisia kuraattoreita. Tämä sairaus on vahingoittanut maamme runoutta. Historian pitää opettaa hallituksille, etteivät kuraattorit ja heidän mediansa koskaan synnytä runoilijoita yhteiskuntaan. Ihmiset päättävät, ketkä ovat heidän runoilijoitaan. Runous elää yhteiskunnan aluskasvillisuudessa eikä se kumarra virallisten kuraattorien diktaatteja.”

Rajojen ylittäjä

Philippa Yaa de Vielliers kasvoi ympäristössä, jossa rotujen sekoittuminen ei ollut sallittua ja jossa värillisillä perheillä ei ollut mahdollisuutta koulutukseen tai terveydenhuoltoon.

”Valkoinen perhe adoptoi minut ja tuon adoption kautta minulla oli mahdollisuus ylittää noita keinotekoisia rajoja eli olla sekä valkoisten että värillisten kanssa. Jouduin tämän vuoksi joskus ongelmiin: värillisten ei yksinkertaisesti oletettu olevan samassa paikassa kuin valkoihoisten. Tämä oli elämäni tärkein haaste ja vaikutti ehdottomasti minuun. Nyt puhun rasismista ihmisille, jotka ovat kokeneet sen ja haluavat parantua sen vaikutuksista.”

Yaa de Villiers tekee rajanylityksiä myös runoissaan, jotka kertovat kodittomuudesta, juurettomuudesta ja toisaalta suuresta kyvystä tuntea olevansa kotona missä tahansa juuri tämän kyvyn ansiosta.

Yaa de Vielliers ajautui naisrunoilijoiden Myesha Jenkinsin, Napo Masheanen, Lebo Mashilen ja Khosi Xaban muodostamaan Spoken Word -yhteisöön Johannesburgissa. Macho-kulttuuri oli ongelma miesvoittoisissa Spoken Word -yhteisöissä.

”Johannesburg on silti ainoa oikea kaupunki Etelä-Afrikassa. Tuhannet ihmiset Afrikasta ja muualta maailmasta tulevat sinne siinä toivossa, että se edustaisi myös ulkopuolelta tulevia. Kulttuuri kehittyy jatkuvasti uusien ihmisten saapuessa.”

Magogodi pitää Johannesburgia New Yorkin, Amsterdamin ja Lontoon kaltaisena myöhään syntyneenä kaupunkina.

”Populaarikulttuuri saa vaikutteita näistä kaikkialta maailmasta tulleiden ihmisten kohtaamisista. Spoken Wordiin vaikuttaa myös kaupungin rytmi. Hip hop yhdistyy kuvataiteisiin graffitin muodossa. ”Spoja”-tekstissäni kirjoitan: ”be graffiti prophets, bomb bridges with dread visions”. Pätkä on kunnianosoitus GODille, underground-graffititaiteilijalle, jonka kanssa työskentelin.”

"Johannesburg on zulun kielellä “kultakaupunki”. Se on Etelä-Afrikan taloudellinen keskus, kaivoskaupunki, joka pyöri maahanmuuttajatyövoiman avulla. Tähän järjestelmään perustui myöhemmin Apartheid-lainsäädäntö. Vain siellä voit muuttaa intohimosi uraksi, elää taiteestasi”, tuumaa Ewok.

Kaupunki tunnetaan maailmalla sosiaalisista ongelmistaan. Ne ovat esillä eteläafrikkalaisten Spoken Word -artistien teksteissä: Yaa de Villiersillä erityisesti rotuun ja sukupuoleen liittyvänä tematiikkana, Ewokilla ja Kgafela oa Magogodilla poliittisempina sävyinä. Miesartistit kuvaavat teksteissään arjen karuutta ja varjopuolia: Johannesburgia, toimeentulovaikeuksia ja siitä seuraavia lieveilmiöitä, rikollisuutta, prostituutiota, päihdeongelmia, väkivaltaa.

”Siirtomaavalta-aikana meiltä ryövättiin kulttuuriset muodot, jotka huolehtivat yhteisön jatkuvuudesta sekä arvoista ja moraalista. Mutta me vastaanotimme myös runouden uusia muotoja: länsimaisen runouden kaanonin klassikot, Aasian ja Amerikkojen runoudet”, toteaa de Vielliers.

Magogodi on pessimistisempi. Siirtomaa-aika ei ole ohi vieläkään.

”Rikollisuutta on ajateltava myös maani historiaan liittyvien apartheidin, kolonialismin ja orjuuden yhteydessä. Etelä-Afrikka on kuuluisa kullasta, timanteista ja platinasta. Kuka omistaa kaivokset? Kuka on orja? Ja mitä tapahtuu, kun valtio alkaa vaurastua? Kaikki eivät pääse siitä osallisiksi.”

julkaistu Ydin 3/2009:ssä

Sunday, October 11, 2009

Vaihtoehtoisia kuvia maailmasta

Vaihtoehtoisia kuvia maailmasta

Rita Dahlin tietokirja Kuvanluojat esittelee kuvia luovia taiteilijoita, joiden työväline on joko pensseli tai kynä. Teos tuo lukijoiden eteen nuorena kuolleita suomalaisia kuvataiteilijoita, 2000-luvun suomalaisia esikoisrunoilijoita ja viisitoista ulkomaalaista nykykirjailijaa.

Kirja tarjoaa muutaman aukeaman kokoisen makupalan jokaisesta taiteilijasta, niin tämän elämästä kuin teoksista. Esiin pääsevät muun muassa Kalervo Palsa, Olli Lyytikäinen, Timo Hännikäinen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Nawal El Saadawi, Orhan Pamuk ja Umberto Fiori.

Elämäkertatietojen ja teosten esittelyjen rinnalla Kuvanluojissa käsitellään maalausten ja kirjojen takana olevia filosofioita sekä taiteilijoiden mielipiteitä elämästä ja taiteesta. Mielenkiintoinen on esimerkiksi pohdiskelu melankolian ja luovuuden yhteydestä toisiinsa taidemaalari Magnus Enckellin (1870–1925) kohdalla.

Amerikkalainen kirjailija Charles Bernstein(s. 1950) taas toteaa kirjan haastattelussa: »Ehkäpä runous on rikos massakulttuuria, kulutuskulttuuria vastaan, koska se ei tähtää tuottamiseen. Runoudessa kun on kyse täysin epätuottavasta toiminnasta, perustavanlaatuisesta vastarinnasta globalisoituvassa maailmassa.»

Tunnettujen taiteilijoiden lisäksi tilaa annetaan marginaalissa oleville, vähemmän tunnetuille nimille. Kuvataiteilijoiden kohdalla ongelmallista on, ettei kirjassa ole kuvia. Lukijan on vaikea pysyä mukana, kun kirjoittaja kuvailee ja analysoi eri tauluja – erityisesti, koska monet esiin nostetuista maalauksista eivät ole kovin tunnettuja.

Ratkaisuna olisi voinut olla keskittyminen ainoastaan sanataiteilijoihin, sillä kuvien poisjättäminen tietokirjasta on kyseenalainen valinta. Jokaiselta runoilijalta puolestaan olisi voinut valita näytteeksi yhden kokonaisen runon. Jos lukija jaksaa nähdä vaivaa, kirjassa mainitut maalaukset tai runot voi toki etsiä taide- tai runokirjoista tai googlettaa.

Paljon matkusteleva kirjailija ja vapaa toimittaja, Kulttuurivihkojenkin avustaja, Rita Dahl on itse kerännyt kokoelmansa tiedot suomalaista esikoiskirjailijoista ja ulkomaalaista nykykirjailijoista haastattelemalla jokaista erikseen. Hän on tehnyt suuren ja kunnioitettavan työn tapaamalla kirjoittajat henkilökohtaisesti.

Samalla herää kysymys, millä perusteilla juuri kyseiset sanataiteilijat on valittu teokseen. »Koko pallon kirjailijat» -osiossa kerrotaan viidestätoista elossa olevasta kirjailijasta ympäri maailmaa. Hajanainen joukko saa miettimään, onko kirjailijat valittu sillä perusteella, kenet Dahl on sattunut tapaamaan matkoillaan ja keneltä saanut varattua haastatteluajan.

Kansainvälisen joukon lopuksi esitellään yllättäen suomalainen, pienin piirin tuntema nykyrunoilija Maria Tapaninen, joka on vuosien ajan työskennellyt kirjastonhoitajana Ruotsissa.

Kuvanluojien heikkous on siinä, että on vaikea määritellä, kenelle se on suunnattu ja mikä sen pääasiallinen funktio on. Kirja ei ole eksaktin tieteellinen, eikä siten hyvin sovellu lähdeaineistoksi tieteellistä työtä tekeville. Niteen toisiaan seuraavat lyhyehköt esittelyt eri taiteilijoista taas tekevät siitä raskaan ja hakukirjamaisen luettavaksi huvin vuoksi.

Esittelyjen rakennettakin olisi voinut miettiä enemmän, sillä luvut tuntuvat usein loppuvan kuin seinään. Kirja sisältää myös taiteilijoiden elämästä paljon pieniä yksityiskohtia (kuten tietoa heidän pukeutumistyylistään), joita voi pitää joko turhanpäiväisinä tai sitten kokonaiskuvaa rikastuttavina. Kuvanluojat on sirpalemainen esitellessään niin 1800-luvun maalareita kuin oman aikamme kolmikymppisinä runoilijoita. Kirjan voi nähdä joko sillisalaattina tai runsaudensarvena.

Kuvanluojien vahvuus on siinä, että se on sivistävä ja helppolukuinen. Kirja on myös inspiroiva. Kuvanluojat on varmasti kannustavaa luettavaa taiteilijantyöstä haaveileville tai taidetta jo luoville, sillä se tuo esiin esittelemiensä taiteilijoiden kokemat vastoinkäymiset ja syyt, jotka saivat heidät innostumaan ja jatkamaan työtään.

Elisa Helenius

julkaistu Kulttuurivihkot 5/2009:ssä

Friday, October 09, 2009

Tietoähkystä runoksi?

Tietoähkystä runoksi?

Thierry Brunet
Waste
BlazeVOX 2009


Brunet paljastaa lähtökohtansa jo alkusivuilla: tämä on runoa digitaalisen ajan kasvateille. Runoon kelpaa ainekseksi niin sähköpostiviestien materiaali, biologian sanasto kuin laajat, abstraktit käsitteet, jotka ovat peräisin biologiasta, liiketaloudesta, kemiasta, fysiikasta, psykiatriasta, lääketieteestä, yhteisestä ja yleisestä käsitegalleriastamme.

Visuaalisen ja konkreettisen runouden vaikutus näkyy typografisissa leikeissä, joissa jonkun sanan tavu kirjoitetaan versaalilla. Kokoelman päättävässä toisessa osassa vaikutteet tulevat parhaiten esiin. Tietokonekielen ykkösnollarivistöjen lisäksi runojen typografiaa hallitsevat käsintekstatut sanat, jotka ovat jälleen käsitteitä, biologiaa ja teknologiaa täynnä. Koko osan läpi lukeminen kannattaa. Viimeisen runon tekstattu statement: ”No more geography / in my bones /…./ only transgression” on samalla avain koko kokoelman tematiikkaan. Aiheena on transgressio, joka on uuden ajan transgressiota: biologian ja historian ylittämistä.

Brunet kirjoittaa visuaalisen ajan runoutta, joka on hyväksynyt aikamme sellaisena kuin se on. Brunet´n runouden motiivit tulevat meitä ympäröivästä maailmasta, maailmanlaajuisesta viihdekulttuurista, elokuvista, videopeleistä, kauneusteollisuudesta, tietoteknologisoitumisesta ja seksin ylivallasta.

Ironia sopii ajan kuvaukseen erityisen hyvin: ”arsenic words from her mouth / undress instant remorse”. Tällaisesta ajasta puuttuvat todelliset, syvät tunteet; kuminalle voi saada aikaan illuusion koskettamisesta: ”My dobbelganger // a guMMY bear / who gave me the sensation of being touched”. Versaali, sanojen väkivaltainen katkominen ja muunlainen lauseensisäinen mielivalta sopii Brunet´n poetiikkaan, joka imee vaikutteita visuaalisesta kulttuurista ja tietoteknisistä uutuuksista. Nämä runot näyttävät myös, miten käy kielelle tällaisessa vaikutusten puristuksessa. Kuvan ja sanan törmääminen voi johtaa kielen kannalta väkivaltaiseen kehitykseen ja perinteisen yhtenäisen kielen kuolemaan.

Tekstiviestit ja Twitter ovat aikamme typistetyn kielen prototyyppejä, joiden vaikutus on tuhoisaa. Nykyajan vaikutukset ovat tuhoisia myös itse ihmisille, ihmiselämälle: vieraantuminen ja tunteiden kuolema, mikä käy hyvin selville Brunet´n kokoelmasta. Tekstimassassa vilahtelee pikaisesti myös klassinen sivistys tai modernismi katukielen kanssa ”enkoodattuna” Ovidiuksena ja W. B. Yeatsinä.

Me elämme tietokone- ja visuaalisen median virikeryöpyn keskellä. Runoilijalle tämä tarkoittaa uusia mahdollisuuksia. Brunet on ottanut koko neuvosta vaarin ja viljelee binääriajan kantaaottavaa runoutta. Elektronista ”jätettä” runoissaan kierrättävä runoilija on asenteeltaan jopa ekologinen. Kaikenlaisen kierrätyksen kannattaminen on lopultakin biologian ja luonnon kunnioittamista; ympäri mennään ja yhteen näytetään tulevan. Ekologisuus on myös demokraattisuutta, sen osoittamista, ettei ole olemassa runoudelle kelpaamatonta ainesta.

Runous on yhtä muuttuva ja joustava tekstin laji kuin ympärillä muuttuva tietoyhteiskunta. Myös se on valmis imaisemaan sisuksiinsa verkkoajan materiaalia. Verkkoaikana klassisen runouden peräänkuuluttama ”minuus” on kadonnut ja myös runoudesta on tullut juoksevaa bittivirtaa, joka ei pyrikään kokonaisten maailmankuvien luomiseen vaan pienten todellisuussirpaleiden tallentamiseen.

Tällainen ”ärsykerunous” ei tavoittele ensyklopedisia tekstejä, vaan lyhytaikaisia virikkeitä, aivan kuten audiovisuaalinen kulttuuri. Brunet´n kokoelma toimii ärsykerunoutena: se viihdyttää hetken, siinä on vakavaakin sanomaa, mutta sen jättämä jälkimaku ei ole kovin pitkä. Ehkä ongelma johtuu siitä, että visuaalisen ajan keinoja hyödyntävä runous köyhtyy samalla tavalla kuin visuaalinen kulttuuri itse.

julkaistu Kulttuurivihkot 5/2009:ssä

Alberto Pimenta: Kivenheittopeli (Palladium-Kirjat) on ilmestynyt

Pätkä esipuheesta

Avantgarderunoilija Alberto Pimentan 1970-luvulla kirjoitetut runot, eli hänen alkutuotantonsa, vastustavat muodoltaan ja sisällöltään kaikenlaisia auktoriteetteja, järjestystä ja valtaa. Vallan järjestystä vastustetaan myös typografisin ratkaisuin. Useat runot on pakotettu neliöiksi, kuten valta pakottaa asioita tietynlaiseen muottiin ja järjestykseen. Rivien loppuihin sijoittuneet sanat katkeavat mielivaltaisesti, eivätkä alistu tavanomaiseen tavutusjärjestykseen.

Peli, leikki, jatkuva nopanheitto ja kivittäminen ovatkin avain Pimentan varhaisvaiheen runoihin. Hän pelaa kivenheittopeliä, joka kohdistuu pysyviä auktoriteetteja vastaan, olkoon kyse sitten kielestä tai politiikasta. Pimenta on kielellinen anarkisti, jonka kivet ovat sanoja, joilla hän kivittää kohteitaan lempeästi. Hän vastustaa järjestelmällisesti normeja ja normatiivisuutta alkutuotannon runoissaan: tämä on hänen ohjelmansa, jos sellaista halutaan etsiä.

Pimenta hyödyntää myös visuaalisen ja konkreettisen runouden keinoja. Jotkut runot rakentuvat tavuista, jotka on sijoitettu eri sivuille viemään runoa eteenpäin. Erään äänteisiin perustuvan runon tavut sijaitsevat kirjan reunassa eräänlaisena reunuksena. Toisessa luomista käsittelevässä runossa, jossa viitataan Raamatun luomiskertomukseen, sanat hajoavat tavu kerrallaan ja levittäytyvät paperille, kuten luomisen alkuvaiheessa tapahtuu.

Pimentan auktoriteetteja, normeja, normatiivisuutta ja norminluojien edustajia ironisoivat runot julistavat ajattelun ja olemisen vapautta. Tässä vaatimuksessaan ne ovat myös poliittisia. Poliisi, pappi, tuomari ovat esimerkkejä virallista valtaa edustavista arkkityyppisistä hahmoista Pimentan runoissa. Vastineena niille hänen runoissaan esiintyy virallisen vallan syrjäänsysäämiä surkimuksia, kerjäläisiä, ilotyttöjä ja löytyypä eräs Albino Pimentakin, joka työkseen myy lapsia sokeille…

Pimentan vallattomuus on paitsi vapautumista virallisesta vallasta, myös eroottista iloittelua ja kielen palauttamista ruumiiseen. Eroottisuus ja ruumiillisuus ovat runoissa läsnä alhaisina pidettyjen ruumiintoimintojen myötä. Pimentan runoissa hierarkiaa ylevän ja alhaisen välillä ei ole olemassa, tai hierarkia murentuu, kun kielimateriaali on peräisin kaikkialta. Vallasta vapautuneen vallattoman yksilön ei tarvitse noudattaa kielenkäytön perinteitä, vaan hän saa luoda oman säännöllisen säännöttömyytensä. Hän on oman kielioppinsa keskiössä, sen herra: hänellä ei ole ulkopuolisia käskynantajia. Vallaton –sanan etymologia viittaa paitsi vallasta vapautumiseen, myös leikkisyyteen eli vallattomuuteen. Molemmat piirteet ovat hallitsevia Pimentan runoudessa.

Itse runot ovat leikkisää noppa- tai nappulapeliä, jossa pelinappuloiden järjestys ei ole ennalta määrätty. Runoilijan jokaisesta heitosta seuraa jotakin ennalta-arvaamatonta. Vallan suosiman järjestyksen sijasta runot perustuvat jopa mielivaltaan. Vallan kieltä ironisoidaan: hallinnon jargon on jähmeää, koukeroista, epäsujuvaa ja joustamatonta. Sen vastakohta on Pimentan leikittelevä, saivarteleva, toistoon perustuva, muuttuva ja juokseva runous, joka vapautuu jähmeistä rakenteista tekemällä niistä entistä jähmeämpiä, tai vain rehellisesti pilkkaamalla.

Pimentan tekstien merkityksenmuodostus on vapaata, erilaisista lukijoista ja lukutavoista riippuvaista. Hänen tekstinsä ovat eskatologisia ja hurjia. Ne kuvastavat (kulutusyhteiskunnassa) vieraantunutta ihmistä yksilöllisellä ja kollektiivisella tasolla. Niissä leikitellään kielellä tavalla, jota joku voisi kutsua saivarteluksikin. Pimenta ei säästele myöskään porvariston hillittyä charmia: ylimmän yhteiskuntaluokan pikkumaiset, toistuvat rutiinit saavat kovalla luudalla kyytiä.