Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Friday, September 25, 2009

Positiivinen vieraus





Positiivinen vieraus

Berliinin kansainvälisen kirjallisuusfestivaalin tämänvuotista teemaa, arabikirjallisuutta, valotettiin Maghreb-maiden ja Lähi-idän kirjailijoiden, kustantajien, kirjailijoiden, kriitikoiden, kääntäjien kokemusten avulla.

Keskusteluissa sivuttiin myös länsimaiden näkemyksiä arabimaista. Islamintutkija Sonja Hegazyn mielestä länsimediassa esiintyy paljon arabimaita koskevia väärinkäsityksiä, koska lehdet myydään stereotypioita vahvistamalla. Saksalaistutkijat Andreas Phlitsch ja Stefan Weidmer muistuttivat, että on olemassa myös positiivisia ennakkokäsityksiä.

Algerialaiskirjailija Malek Alloula kertoi omasta 1902 julkaistuja eroottisia postikortteja koskevasta tutkimuksestaan. Nämä kortit, joissa naiset ovat erotisoituja kohteita, liikkuivat miljoonina kappaleina ympäri maailman metropoleja. Alloula kysyi, mistä johtui naisten järjestelmällinen vapaaehtoisuus.

"On muistettava, että jokainen Euroopan maa katsoo arabimaita omasta näkökulmastaan - esimerkiksi Ranska Maghreb-maiden perspektiivistä. Lisäksi miljoonat arabit elävät nykyään Euroopassa. Islamista on tullut Euroopan toinen valtionuskonto", Pariisissa asuva libanonilaiskirjailija, kääntäjä ja filosofi François Zabbal päätti.

Yleisö on luotava

Kirjallisuusaktivistit edistävät arabikirjallisuuden tunnettuutta maanosassamme. Margaret Obank perusti irakilaisen kirjailijamiehensä kanssa arabikirjallisuutta englanniksi julkaisevan Banipal-lehden, joka on selvinnyt kahdentoista vuoden ajan keksimällä uudenlaisia tapoja tehdä arabikirjallisuutta tunnetuksi.

"Lehden perustimme siksi, ettei Iso-Britanniassa ollut arabikirjallisuutta tarjolla. Monet kääntäjistämme ovat väitöskirjavaiheessa olevia arabian kielen opiskelijoita, jotka haluavat kääntäjiksi tai arabian kielen opettajia. Arts Council tukee meitä taloudellisesti, mutta tuen suuruus on joka vuosi yllätys. Perustimme arabikirjallisuudelle palkinnon, jotta arabikirjailijoiden tunnettuus lisääntyisi."

Banipal on perustamassa Lontooseen kirjastoa, jossa on lainattavissa arabikirjallisuutta englanniksi. Yleisö ei synny itsestään, se on luotava ja sen luomisesta ovat vastuussa myös lehdet. Sveitsissä toimitetun Lisan-lehden päätoimittaja Hassan Hammad vahvisti näkemykset taloudellisista vaikeuksista. Lehti on silti perustanut uuden runokirjasarjan. Tulevilla Frankfurtin kirjamessuilla julkaistaan 12 runokirjaa ja kuusi naisrunoilijaa tulee esittämään tuotantoaan.

"Käänsin ensimmäisen romaanini arabiasta saksaksi vuonna 1990. Esittelin teoksen 13:lle kustantamolle, joista eräs jo silloin arabikirjallisuutta julkaiseva kustantamo kiinnostui teoksesta. Nyt saksaksi on julkaistu parisataa arabikirjaa. Tämä on suuri edistysaskel parinkymmenen vuoden takaiseen kymmeneen kirjaan. Haluaisin silti, että kääntäjät voisivat elää työllään ja että julkaistu kirjallisuus otettaisiin vakavasti: siitä kirjoitettaisiin kritiikkejä, ja sitä luettaisiin", unelmoi arabikirjallisuuden kääntäjä Larissa Bender.

Kirjallisuus, politiikka ja kieli

Kirjallisuuden ja politiikan välinen suhde viritti kiinnostavan keskustelun marokkolaisen Yassin Adnanin, kuwaitilaisen Taleb Al-Refain ja libanonilaisen Alawiyya Sobhin välille. Sobhin mielestä kirjallisuus ja valta ovat vastakkaisia, koska kummankin intressit ovat erilaiset.

"Kirjallisuus edellyttää rehellisyyttä ja kirjoittaminen on vapauttava akti, ei kuitenkaan silloin, jos se on yhteydessä valtaan. Kirjallisuus on kysymys, politiikka on vastaus", Sobh tiivisti.

Al-Refai korosti kirjallisuuden tunteisiin vetoavaa ja todellisuuspakoista tehtävää.

"Vallalla ei ole pääsyä ihmisten sydämiin. Kirjallisuus voi herättää unelmia ja parantaa. Todellisuus on tarkasti järjestetty, mutta kirjallisuuden avulla ihminen ottaa riskin. Kuwaitissa ei ole kirjasensuuria, mutta uskonnollisten ääriryhmien valta on kaikkein pelottavinta."

Adnan toimi veljensä Tahan kanssa 1990-luvulla aktiivisesti yliopiston vasemmistojärjestössä. He perustivat Marrakeshin vanhaan palatsiin klubin, jossa kirjailijat ja kansanmuusikot kokoontuivat.

"Kulttuuriministeri kuuli klubista ja ilahtui, että nuoret harrastavat kulttuuritoimintaa. Hän ehdotti yhteistyötä, mutta kieltäydyin jyrkästi, koska hän edusti virallista valtaa ja monarkiaa."

Adnan toimittaa joka viikko yksityisellä televisiokanavalla kulttuuriohjelmaa, jossa esitellään Marokon kulttuurin moninaisuutta. Ohjelmassa on ollut vieraana taidehistorioitsija, joka puhuu berberiä ja taiteilija, joka kirjoittaa murteilla.

Myös kielestä kehkeytyi eräs festivaalin kiinnostavimmista keskusteluista. Syyriasta Saksaan Suleiman Taffiq alkoi kirjoittaa 1970-luvulla saksaksi.

"Se ei ollut minulle pyhä kieli, sille pystyin tekemään mitä tahansa. Kun leikin uudella kielellä, minulle sanottiin, ettei saksaksi voi kirjoittaa noin. Vastasin: Miksei voi? Uusi kieli ei aiheuttanut minulle identiteettikriisiä."

Abbas Khider ajautui Irakista Saksaan monen vankilan kautta.
"Hitler, Scheisse ja Lufthansa olivat ainoita sanoja, jotka osasin 2000-luvun alussa tänne tullessani. Aloin lukea saksalaista kirjallisuutta ja filosofiaa Munchenissa. Opettajani kysyi minulta kerran, miksi en kirjoita saksaksi. Nyt saksan kielestä on tullut kotimaani. Saksankielisestä tekstistä on hävinnyt vankilavuosiani koskeva valitus, jota oli arabiankielisessä tekstissä.”

Ranskalais-algerialaisen Leila Sebbarin algerialainen isä kieltäytyi puhumasta tyttärelleen arabiaa. Sebbarin molemmat vanhemmat olivat ranskan kielen opettajia ja Algerian virallinen opetuskieli oli ranska, josta tuli Sebbarin ainoa äidinkieli.

"Yritin ymmärtää, miksi isä ei opettanut minulle arabiaa, koska kielen mukana siirtyy koko sivilisaatio. Tämä oli kuitenkin samalla onni: jos olisin oppinut arabiaa, minusta ei olisi tullut kirjailijaa. Etsin kirjoissani tätä arabian kieltä. Jos olisin oppinut arabiaa, olisin nyt luultavasti kolmikielinen ja algerialaisen yliopiston rehtori."

Maghreb-maissa ollaan aina kauhuissaan, kun Sebbar sanoo, ettei halunnut oppia arabiaa.

"Haluan kuunnella arabian kieltä ja nauttia sen kokemisesta, en tehdä siitä kommunikaation välinettä."

Kieltä ja kulttuuria ei tarvitse valita negatiivisessa mielessä - eräs mahdollisuus on omaksua kaikki vastaantuleva.

"Vieraus on positiivinen sana minulle. En halua luopua arabikulttuurista, haluan kuulua sekä itään että länteen", päätti Taufiq positiivisesti.

Rita Dahl

Berliinin yhdeksäs kansainvälinen kirjallisuusfestivaali oli 9.-20.9.

julkaistu Kansan Uutisissa 25.9.

Monday, September 21, 2009

Was meint es ein Schriftsteller zu sein?

Es meint Total Freiheit und möglichkeit in allen Stilen und Genren die ich interessante finde führen. Ich habe keine Grenzen für meine Schreibenden. Ich habe bis jetzt vier Gedichtebände, eine Reisebuch über Portugal und eine Artikelsammlung auf Junge gestorbene Bildende Künstlern, gegenwärtige Junge Finnische Dichteren und Schriftstelleren aus alle Welt veröffentlicht. Im Zukunft hoffe ich auch Prosa veröffentlichen.

Im Herbst erscheint von mir ein Sachbuch über “Finlandizierte Meinungsfreiheit”, wo ich tell auf, daß verschiedene kulturische, ekonömische und politische Hindernissen bestimmen Meinungsfreiheit im Kunst im ganze Welt. Iran und China sind Beispiele aus Länder wo Internetz-Zensur ist effektiv ausgeführt; im Ägypt zensieren man Bücher; im Nigeria hört Niger Delta auf den gefährliche Themen, im arabische Länder gibt es verschiedene verbotene Themen. Zum Schluss zurückkehren mann nach Finnland zu zeigen, daß eben die “meist avanzierte” und demokratische dachte Länder haben Problemen mit Meinungsfreiheit. In Finnland diese haben erscheint im Bildende Kunsten: Mohammed-Karikaturen von Ville Ranta aufwachten Diskussion und Chefredakteur von Zeitschrift wo Sie erscheinten, feuerfängte deswegen daß Förderern von Zeitschrift, die waren Große Banke und Sicherheitsgesellschaften, drohten zu verlassen der Zeitschrift. Der Karikatur erscheinte nicht in Schriftliche Form. Die andere Fall geschiet im Letztes Jahr wenn Bildende Künstler Ulla Karttunens Ausstellung wird einzieht von Polizei. Schon zweimal hat Finnischer Gericht bestimmt daß Ihren Bilder sind illegal und gegen Strafrecht Benutzung von Pedophilische Material aus Internet. Diese Material ist nicht erlaubt eben für künstlerische Absichten.

Karttunen erzählte daß seinem Kunstwerk - die nannte Jungfrauhurekirche - war Politisch und Konzeptionell beim Natur, aber Finnisches Strafrecht ist nicht erschafft für Kunstlern. Er brauchtete ein sehr schnell Neufassung im Zusamenarbeite mit Künstlern, die sind äestetische Experte und Bewusstsein über Intentionen von Kunst.

Meinungsfreiheit?

Das meint die Freiheit für alle Gesellschaftliche Gruppen, die nicht “Hassegespräch” öffentlich führen, nach seinem Zielen zu erreichen versuchen. In der Name der Meinungsfreiheit kann man nicht Menschen beleiden. Das stimmt auch für Menschen, die in Gesellshaftliche wichtige Positionen sitzen, wie Prime Minister oder andere Politikern. In Finnland hat diese Diskussion über Grenzen zwischen Öffentlich und Persönlich reaktiviert wenn Politikern und Leute die im Gesellschäftlicht wichtige Positionen stehen, began Prozessen wo mann hat diese Grenze am neuen Mal gezeichnet.

Als Vizepräsident von Finnische PEN begann ich die Arbeit für Zentral-Asiatische Schrifstellerinnen. Diese Arbeit inkludierte zwei Antologien auf Finnisch und Englisch, und auf Englisch und Russisch. Die andere war gerichtet nur für Zentral-Asiatische Buchmarkt, und alle mögliche Gewinn geht nach Werksamkeit von Bishkek PEN Zentrum. Diese Idee von Arbeit für Zentral-Asiatische Schrifstellerin bekam ich in meinem ersten PEN-Reise in Bishkek, Kirgistan, im Juni 2005, wenn ich sah und hörte selbst wie diese Frauen durchleidten beide aus Privat- und Öffentlich Zensur.

Meine Lieblingsschriftstelleren?

Zum Beispiel José Régio au Portugal, der zusammenhängte in seinem Gedichte der angestrengd Katolismus und menshcliche Sehnsucht für fleischliche Lusten. Diese unerwartete Kombination der Frustration nimmt Metaphorische Formen und die Reine, Ideale Prinzipen, die führten Leben eben der meist Asketischen Schriftstellern. Régio hört an dem 10 Dichteren die in ersten Sammlung von gegenwärtige Portugisisch Dichtung erscheint wird. Ich habe arbeitet mit diesem Antologi für quasi zehn Jahre; diese Tatsache bezieht ganz richtig wie schwierig es ist ein Schriftsteller, die nur ganz “Marginale” und sicherlich unkömmerzielle Ideen meistens hat.

Meine andere Lieblingsschriftsteller heißt Jyrki Pellinen. Er ist ein Finnisches avant-garde-Schriftsteller, der seit Siebziger Jahren beide Lyrik und Prosa veröffentlicht. Bis jetzt haben mehr als 30 Gedichte- und Prosabände bei ihm erscheint. Der berühmte Finnische Verlagerin und Modernist Schrifsteller Tuomas Anhava hat ihm gefundet wie vielen anderen Schrifstelleren im Fünfziger und Siebziger Jahren. Pellinens erstes Gedichtband erscheint 1963, und war noch Modernist, aber schon in dem Zweiten Gedichtband Kuuskajaskari entwickelte er eigenen Syntaks und Stil mit Surrealistische Underton. In Seinem vorkommende Bücher hat erneuert sich jeden Fall.

Mein Verhältnis mit Portugal?

Ich interessierte mich zum ersten Mal für Portugal und seine Kultur, wenn ich Fernando Pessoa lieste. Heteronimen war der Großte Geschenk von Pessoa nach Literaturhistorien. Seine Heteronimen, Persönlichkeiten verschiedene von Autor, die nicht Synonime mit Pseudonymen sind. Pessoa was sehr vielseitig Künstler, der hat über Filosofi, Politik, Äesthetik, Teologie in seinem Notizen und Tagbücher geschrieben. Er war auch ein überkritisch Mensch, der hat viel in verschiedenen Zeitschriften in seinem Leben veröffentlicht, aber nur zwei Bücher aus Ihnen haben erscheint wenn er gelebt hat.

Pessoas Persönliches Leben, das einsam war, hat viele Literaturwissenschaftleren interessiert. Er hätte nu rein Liebeverhältnis mit Ophélia Queiroz, Sekretärin in dem Gesellschaft, wo Pessoa arbeitete als Komerziell Korrespondent. Seinen Mystisches Leben ist wie gerade aus einem Romantisches Buch. Wie mann kann Pessoa-ortonyms Gedicht “Autopsykografi” interpretieren, sein Poetik war beide modernistisch und romantisch motiviert.

Friday, September 18, 2009

Saksan vahva vasemmisto



Saksan vahva vasemmisto

Die Linkellä on kunnianhimoinen tavoite liittopäivävaaleissa: saada yli 20 prosenttia tai enemmän äänistä.

Reilut kymmenkunta ihmistä on kokoontunut Linken vaalitilaisuuteen Jüterbogin kulttuurikeskukseen syyskuun ensimmäisenä päivänä. Puolue menestyi edellisenä sunnuntaina mainiosti Thüringenin, Saarlandin ja Sachsenin osavaltioiden parlamenttivaaleissa. Thüringenissä puolue oli toinen 27,4 prosentin äänisaaliilla ja Saarlandin 21,3 prosentin sekä Sachsenin 20,6 prosenttia takaavat toisen tai kolmanneksi vahvimman puolueen aseman CDU:n ja SPD:n jälkeen.

Linke on vahva hallituskoalitioehdokas lähes viidessä osavaltiossa, mutta liittotasavallan parlamentissa, liittopäivillä (Bundestag) se on oppositiossa.

Diana Golze on edustanut Linkeä ensimmäisen nelivuotiskauden ajan liittopäivillä ja haluaisi jatkaa. Hänen lempiteemojaan liittopäivävaaleissa ovat antimilitarismi ja lasten oikeudet, jonka hyväksi hän on erityisesti työskennellyt. Golze on kotoisin Brandenburgista, josta Linkellä on yhteensä viisi edustajaa liittotasavallan parlamentissa. Osavaltio tunnetaan korkeasta työttömyysasteestaan ja muitakin sosiaalisia ongelmia riittää.

”Saksassa on peräti 2,5 miljoonaa köyhien perheiden lasta. Heidän vanhempansa ansiotulot ovat 60 prosenttia yleisestä keskitulosta. SPD ja CDU ovat tehneet viime vuosina liittopäivillä päätöksiä, jotka ovat hyödyttäneet niitä, joilla on jo ennestäänkin. Vanhempainraha on tulonsiirto varakkaille henkilöille. Viime parlamenttikauden alussa vuonna 2006 ruoan arvonlisäveroa kohotettiin 7:stä prosentista 19:ään prosenttiin. Tämä vaikeuttaa erityisesti köyhien elämää.”

Siksi Linken keskeinen vaaliteema on ”sosiaalinen tasa-arvo”: siitä puhe, mistä puute. Puolueen 44-sivuisessa englanninkielisessä liittopäivävaaliohjelmassa Consistently Social. For Democracy and Peace sysätään vastuu Saksan ulkopolitiikan militarisoitumisesta SPD:lle ja Vihreille.

”Linke-poliitikkojen tehtävä on tuoda väestön enemmistön tietoisuuteen vähemmistölle tärkeitä asioita, joista suuret mediakonsernit eivät kirjoita.”

Golze vastustaa äärioikeistolaisuutta ja muukalaisvihamielisyyttä, kannattaa turismin edistämistä kotikunnassaan Brandenburgissa ja helppoa liikkuvuutta kaikille väestöryhmille.

Sotaan uppoaa turhaan rahaa

Golzen mielestä turha sodankäynti imee sisuksiinsa mielettömästi rahaa, joka voitaisiin käyttää sosiaalisten ongelmien hoitamiseen ja köyhien aseman parantamiseen.

”Saksalaisia sotilaita on lähetetty Afganistaniin sotimaan 3 500, ja heistä 630 on menettänyt henkensä. Lähetimme sotilaita myös Georgian ja Libanonin ”rauhanturvaoperaatioihin”. On älytöntä lähettää nuoria sotilaita kuolemaan.”

Golze lukee pätkän toimittaja Danilla Dahnin kirjasta Wehe den Sieger - Ohne Osten keine Westen. Tekstissä käsitellään Jugoslavian konfliktia, NATOn roolia siinä, saksalaisten puolueiden reaktioita kriisiin. Linken edeltäjää PSD:tä lukuun ottamatta kaikki puolueet suhtautuivat myönteisesti NATOn väliintuloon.

”Suuret mediakonsernit manipuloivat saksalaista mediajulkisuutta. Puolueista Vihreät puolustivat kaikkein kovaäänisimmin sotilaallista väliintuloa.”

Tilaisuudessa käy selväksi, etteivät Linken kannattajat pidä juurikaan vihreistä. Eräs yleisön jäsen kommentoi, että vihreät ovat kaukana ympäristö- ja rauhanpuolueesta, jollaista kuvaa he yrittävät itsestään luoda. Vihreät tukevat Afganistanin sotaa.
Paikalla olevat vanhemmat Linken kannattajat kertovat sotakokemuksistaan. Eräs vanha rouva arvelee olevansa ainoa paikalla olija, joka on kokenut vuoden 1939 pommitukset.

”Olin isovanhempien luona Bayreuthissa. Iloitsen vieläkin siitä, että olen edelleen hengissä. Olen menettänyt kymmenen lähiomaistani sodassa.”

Myös Linken Jüterbogin vaalipäällikkö Maritta Böttcher yhtyy Belgrad-muistojensa myötä sodan kauheuksien päivittelyyn.

”Kaikki talot olivat maan tasalla. Normaali elämä, oluella ja viinillä käyminen paikallisessa kapakassa, ei ole siellä mahdollista. Aseet tuovat vain ongelmia, eivät ratkaisuja.”
Tilaisuudessa käsitellään myös vanhoja haavoja, kuten kansallissosialistista fasismia ja militarismia.

”Linke on ainoa puolue, joka käyttää kansainvälisoikeudellisia perusteluita liittopäivillä. Toivon, että jonakin päivänä tällaisesta ajattelusta tulee enemmistön tapa ajatella”, Golze puntaroi.

Yhtään noista perusteluista ei kuitenkaan kuulla Golzen tilaisuudessa. Entä Golzen suhde Linken johtohahmoon Oscar Lafontaineen? Lafontaine on hänelle esikuva, jolta nuoremmilla on opittavaa.

”Hän tuntee tärkeät poliitikot eri ryhmistä, eikä meillä olisi tällaista Linkeä ilman häntä. Hän kehotti minua esittämään kysymyksiä liittopäivillä. Mitä on sota? Mitä merkitsee sosiaalinen tasa-arvo? Mikä on oikein”, toteaa Golze silmät ihailusta palaen.

Tultuaan valituksi Linken liittopäiväedustajaksi Golze oli nuori äiti. Samaa nuoruuden viattomuutta hänessä tuntuu olevan vieläkin jäljellä. Ehkä juuri se auttaa häntä saamaan äänivyöryn liittopäivävaaleissa.

Suuret teemat

Linken suuria vaaliteemoja liittopäivävaaleissa on nykyisen talousjärjestelmän aiheuttaman sosiaalisen eriarvoisuuden tuhojen korjaamisen. Kapitalismi on suuri peikko Linken vaaliohjelmassa. Epäoikeudenmukaisuus on Linken mielestä seurausta voittoja tavoittelevasta talousjärjestelmästä, jolle työpaikkojen menetykset eivät paljon merkitse. Linke haluaisi, että asiasta huolestuneet perustaisivat säätiön, jonka tehtävä on lisätä työpaikkoja.

Sosialismin hengessä Linke vaatii tasa-arvoisempaa verouudistusta, julkisten palveluiden turvaamista, demokraattista koulutusuudistusta, uuden median valjastamista demokratiaa edistämään; ylipäätään sosiaalivaltion säilyttämistä. Kaiken kaikkiaan ohjelmassa esitetään paljon suosituksia, mutta vähemmän selityksiä sille, miten suosituksiin päästäisiin.

Puolueen vaalipäällikkö Dietmar Bartsch on ilmoittanut puolueen kampanjateemoiksi liittopäivävaaleissa myös vähimmäispalkan ja paremman koulutuksen. Linke vastustaa toisen luokan lääkeyrityksiä ja kannattaa pyrkimystä yhdenvertaisuuteen, rikkaiden korkeampaa verotusasteen.

Puolueen vaaliohjelman ydinlupauksia ovat pitkäaikaistyöttömille tarkoitetun Hartz IV-ohjelman kuukausikorvauksen korottaminen 500 euroon, vaatimus kymmenen euron vähimmäistuntipalkasta ja sadan miljoonan euron ohjelma, josta kaksi miljoonaa on varattu uusien työpaikkojen luomiseen.

Vuoden 2005 liittotasavallan parlamenttivaaleissa Linke profiloitui uusliberalismia ajaneen SPD:n vaihtoehtona, eräänlaisena protestipuolueena. Näissä vaaleissa Linke on asettanut ennätyskorkeat tavoitteet saada yli 20 prosenttia äänistä tai enemmän. Puolue yltää hallituskoalitioon kuitenkin vain osavaltioissa, ei liittopäivillä.

Boksi

Die Linken historia


Saksan demokraattista tasavaltaa 1949 - 1989 hallinnut Sosialistisen yhtenäispuolue (SED) muuttui 2005 Vasemmistopuolue PDS:ksi, joka yhdistyi kaksi vuotta myöhemmin vasemmistososiaalidemokraateista koostuneen WASG:n kanssa vasemmistopuolue Die Linkeksi. Puolueen edeltäjä SED oli Berliinin muurin murtumiseen asti marxismi-leninismin kannattaja.

Linken kannatus on vakiintunut noin 12 prosenttiin. Kesäkuun Eurooppavaaleissa puolue menestyi odotettua heikommin yltäen vain 7,5 prosentin äänisaaliiseen. Linken jäsenistö on vahvasti ”itävoittoista”: puolueella on peräti 50 000 jäsentä entisessä Itä-Saksassa ja 26 000 lännessä.

Linke on jakaantunut muun muassa antikapitalistiseen, sosialistiseen, kommunistiseen, sosialidemokraattiseen, emansipatoriseen ja uudistajien siipeen. Reformistinen FsD on puolueen aktiivisin fraktio, antikapitalistinen ja sosialistinen siipi suljetumpia.

Linken puheenjohtaja Oscar Lafontaine herättää monenlaisia tunteita jäsenistössä. Hän on toisaalta puolueen uudistaja ja iso, paha susi. Kriitikot pitävät Lafontainea populistina; entisten itäsaksalaisten mielestä hänen SPD-kritiikkinsä on turhan äänekästä. Lafontainella on vankka kannatus Saarlandissa, jonka ylipormestarina hän on toiminut yhdentoista vuoden ajan. Vain Vihreiden Joschka Fischer on ollut yhtä hallitsevassa roolissa ennen häntä.

Rita Dahl

julkaistu Kansan Uutisissa 18.9.

Monday, September 07, 2009

Sydän puhuu arabiaa

Monokulttuurista monikulttuuriksi

Iso-Britannia on muuttunut monokulttuurista monikulttuuriksi. Kaikki rodut ja uskonnot kirjoittavat omaa tarinaansa. Niin tekee myös jordanialais-brittiläinen Fadia Faqir.

Fadia Faqir saapui 24 vuotta sitten Iso-Britanniaan, missä hän joutui aluksi aina oikeuttamaan aihevalintansa kirjailijana. Nyt tilanne on toisenlainen: "Kaikenlaisia rotuja ja uskontoja edustavat ihmiset kirjoittavat. Kulttuurienvälinen identiteetti, identiteettien moninaisuus, on löydetty uudelleen", hän toteaa.

Faqir sai idean ensimmäiseen romaaniinsa Nisanitiin kolmen palestiinalaisen ex-vangin vapauttamisesta, kun hän opiskeli Englannin kirjallisuutta Jordanin yliopistossa. Kirjan päähenkilö Shadeed yrittää päästä eroon eristyksestään. Vapautumisen hetkellä hän kuvittelee muuttuvansa muurahaiseksi.

Ammanissa lapsuutensa viettäneen Faqirin varhaisimpia muistoja ovat vehnän peittämät kukkulat ja englantilainen klubi, joka oli ympäröity piikkilangalla, koirilla, vartijoilla ja puutarhoilla. Jordanialaiset eivät saaneet mennä klubille, mikä teki siitä vielä kiinnostavamman. Lapset yrittivät hiipiä pihaan monesti, mutta jäivät kiinni. Kiinnijääneet pojat hakattiin. Tytöt pääsivät helpommalla.

Faqir sai koulutuksensa hallituksen kouluissa. Hän joutui menemään naimisiin 19-vuotiaana, mutta isä pelasti hänet epäonnistuneesta liitosta kolmen vuoden päästä. Alkoi pitkä avioeroprosessi, jossa Faqir menetti 13-kuukauden ikäisen poikansa. Hän pitää tätä elämänsä suurimpana menetyksenä.

Luottamus rakentuu vähitellen

Faqir saapui Lancasterin yliopistoon 1984 viimeistelemään luovan kirjoittamisen maisterintutkintoaan. "En uskaltanut aluksi sijoittaa romaanini tapahtumia Englantiin ja luoda englantilaisia hahmoja. Nyt In the Midnight Kitchen -romaanissani on ensimmäistä kertaa päähenkilönä ihminen, joka on elänyt Englannissa maailmansotien välisen ajan."

Faqir palasi pari vuotta myöhemmin kirjoittamaan väitöskirjaansa ja toista romaaniaan Pillars of Salt. Romaanin tapahtumat sijoittuivat Iso-Britannian hallitsemaan Jordaniaan. Faqir loi kirjassaan oman feministisen versionsa orientalismista. "Kirjoitan hunnutetuista musliminaisista, mutta en silti ole sopusoinnussa musliminaisten länsimaisten esitysten kanssa. Musliminaisten asema on ollut erilainen riippuen historiallisista, uskonnollista, sosiaalisista ja ideologisista seikoista."

Juureton monikansallinen yhteisö

Faqirin kirjojen henkilöt ovat kasvatuksensa, koulutuksensa ja ympäristönsä tuotteita, kuten ihmiset yleensä. Nyt Faqir asuu Durhamissa ja pitää itseään expatriaattina.

"Kuulun juurettomaan monikulttuuriseen yhteisöön, joka ruokkii itseään irakilaisilla blogeilla, Amerikassa julkaistuilla kirjoilla, ranskalaisilla filosofeilla ja latinalais-amerikkalaisilla romaanikirjailijoilla. Nostalgian ja kaipuun yllättäessä etsin ympäriltäni Jordanian jasmiinipuita, turhaan."

Faqirin sopeutuminen uuteen kotimaahansa ja pakolaisuuteen ei ollut helppoa. Mielessään hän oli edelleen kotimaassaan Jordaniassa. "Tarkistin asemaani jokaisessa kadunkulmassa. Katsoin aina eteenpäin adoptiomaassani, mutta samalla taaksepäin alkuperämaahani. Epäilystä ja kyseenalaistamisesta tuli osa elämääni. Kunnes lakkasin alistumasta moiselle. Nyt vain kirjoitan, luen ja kävelen. Aloin nähdä itseni mustana arabikirjailijana ensimmäisen kerran haastateltuani Toni Morrisonia jatko-opiskelijana. Samaan aikaan aloin lukea afroamerikkalaisia kirjailijoita. Kolmas romaanini My Name is Salma alkoi muotoutua lukiessani Morrisonia. Kirjassa kuvataan Salman elämää beduiiniperheessä, pakoa luostariin ja lopulta Englantiin."

Faqir pitää kaikkia romaanejaan sosiopoliittisina. Ne ovat eräänlaisia ikkunoita maailmaan. Niiden kautta lukija pääsee tirkistämään epäoikeudenmukaisuuksiin, mutta ne myös rakentavat kulttuurienvälisiä siltoja.

Sydän puhuu arabiaa

Beduiinien keskellä kasvaneen Faqirin sydän puhuu aina arabiaa. Iso-Britanniassa hän joutui piirtämään kokonaan uudenlaisen kartan, jolla hän ylittää kirjallisuuksien ja kulttuurien välisiä rajoja. "Arabikirjailijat ovat aina halunneet luoda kirjan toisella kielellä. Aasialaiset ja afrikkalaiset kirjailijat dekolonisoivat aktiivisesti Englannin kieltä tavoittaakseen alkuperäiskulttuuriensa syviä rakenteita ja autenttisemman tavan ilmaista tietoisuuttaan ja tunteitaan. Kulttuurienväliset ongelmat ovat lopultakin sosiaalisia luonteeltaan. Niiden tavoitteena on luoda uusi tila, jossa identiteetinmuodostus on vapaata."

Jos Faqirin pitäisi määritellä itsensä, hän sanoisi olevansa arabi-/brittikirjailija, joka kirjoittaa englanniksi. "Ruumiini on täynnä arabiasenteita, tapaa havainnoida, sävyjä, identiteettiä, joita ilmaisen arabisoituneella englannillani."

julkaistu Lumooja 3/2009:ssä

Sunday, September 06, 2009

Opetat nännini lentämään

Floriano Martins (s. 1957) on brasilialainen runoilija, joka on runojen lisäksi julkaissut esseitä ja käännöksiä erityisesti espanjan kielestä. Martins on myös Agulha-kirjallisuuslehden toimittaja. Martins perusti yhdessä 1991 Sérgio Lima Gründerin kanssa toisen brasilialaisen surrealistiryhmän. Hän on kääntänyt muun muassa Federíco Garcia Lorcan Poemas de Amorin, J. R. Padrónin Dois Poetas Cubanosin. Hän on perustanut tämän vuoden alussa Banda Hispánica -kirjasarjan lehden yhteyteen. Sarjassa esitellään espanjankielistä runoutta ympäri Latinalaista Amerikkaa. Vuosien saatossa Martins on julkaissut musiikkia, kirjallisuutta ja kuvataiteita käsitteleviä artikkeleita Brasiliassa ja muualla maailmassa.

Uusia runoja

4.

Kun suutelet minua, hajoan,
puhuttelen ahneita kuviasi
sanoen niille ettei minulla ole enää peiliä,
jotka käsittelevät edelleen sitä mitä ovat:
rajatonta aakkosta, vaikkakin ainutlaatuista,
savualukset sytyttävät tuleen selkäni.
Kun ohjaat minut vihdoin kurssillesi,
minusta ei ole mitään jäljellä?
Henkäyksesi herättävät minut
vailla muuta perspektiiviä kuin tyhjyys.
Tiedätkö, teet minut hulluksi.
Et käytä minua hyväksesi, vaikka suutelet minua
kunnes saavun hylyille, hylkäyksen oville,
nautintoni ruohoisille silmäluomille:
sinä kaivertamassa hylkyä niskassani.
Annan siten takiasi naamioituna
runsaasti varmistetun yön:
suuren vuoteen, jotta et lakkaisi.
Asetan itseni näin, kun kutsut minut
äärettömästä legitiimistä: kyyneleissä.
Opetat nännini lentämään.


5.

En tiedä onko yö, pyörre vai hiljaisuus.
Hengitän jatkuvaa tyhjää tunnistamatta sitä.
Muistin katastrofi säilyy, muistaa
asiat, joita ei koskaan elänyt.
Niin yksin että tuskin käsitämme hylkäystä.
Kukkapakkomielle unohtuu, synnyttää
uusia konflikteja: pieniä ja suuria hedelmäpuutarhoja.
Rakastin sinua siellä missä voin olla vain kanssasi.

Friday, September 04, 2009

Kuvaus Portugali-matkakirjasta ja Elämää Lagoksessa -kokoelmasta

Kiinnostava ja perinpohjainen teos tarjoaa runsaasti tietoa Portugalin kulttuurista, kulttuurihistoriasta, maan elämästä, tavoista ja nähtävyyksistä. Kirjassa esitellään monia kirjailijoita (muun muassa runoilija Fernando Pessoa ja nobelisti José Saramago), kuvataiteilijoita ja muusikoita. Kirjoittajan omat kokemukset portugalilaisesta arjesta tuovat kuvailuun lisäväriä.

(Tuhansien portaiden lumo)

"Mä mistä löytäisin sen taian, jolla tuhat tarinaa kerrotaan kuin yksi ja ainutlaatuinen. Lieneekö vain vaihtuvia tarinoita? Maailman linnut, yhdellä kertaa ikkunalaudalle saapuvia, muruja nokkivia ja pesää rakentavia. Kaikki kerralla nähty, mutta seuraavalla kerralla kulma on jo hiukan toinen, sävelkorkeus uusi, sävy vaihtunut, puiston kaadettu puu, joka kallistuneena tarkkailee hiekkakenttää toisesta suunnasta. ---"

Kahdeksaan osaan jakaantunut kokoelma tarkastelee maailmaa monistä yllättävistä näkökulmista. Arkielämän esineille (muun muassa pöytä, tuoli, kottikärry, harava, matkalaukku) omistetaan oodeja, elämää kerrostalossa tarkastellaan sopraanon näkökulmasta, osa runoista ammentaa elokuvista ja kuvataiteesta. Runoissa arki ja elämä ovat satunnaisia ja oikukkaita, mutta rakentuuko niistä yhtenäinen kokonaisuus?

'Elämää Lagosissa' -osio sisältää laajoja proosarunoja, joissa kuvataan maailman suurimpiin kaupunkeihin kuuluvan Lagosin elämää länsimaisen ihmisen näkökulmasta. Runojen kieli kulkee laajoin kaarin ja paikoin näennäisen oikukkaasti. Kaarista ja oikuista rakentuu kiinnostava kuva yhteiskunnasta, joka eroaa monin tavoin länsimaisista. Toisto ja sananlaskumaiset kiteytykset rakentavat runojen välille yhteyksiä ja kokonaisuuden kautta avautuu uusia näkökulmia niin perheeseen, parisuhteeseen kuin maailmassa selviytymiseen - eikä pelkästään Afrikassa.

(Elämää Lagoksessa)

Tuija Lassila, Sanojen aika

Thursday, September 03, 2009

Esittelyni Helsingin Kaupunginkirjaston Sanojen aika –tietokannassa

Esittelyni Sanojen aika -tietokannassa.

Henkilötiedot:

Vanhemmat Mirja Toivonen ja Reino Dahl

Toimet:

- toiminut kriitikkona, tiedottajana, toimittajana, freelance-kustannustoimittajana
- Suomen Kirjailijaliiton, Suomen Journalistiliiton, Suomen arvostelijoiden Liiton, Suomen Tietokirjailijat ry:n, SKS:n, Kiila ry:n ja Suomen PENin jäsen
- Tuli & Savu-lehden päätoimittaja 2001
- kulttuurilehti Neliön perustaja
- Suomen PENin varapuheenjohtaja 2006-2009
- Kiilan hallituksen jäsen 2004-2006

Opinnot:

- valtiotieteen maisteri 2001 (yleinen valtio-oppi), filosofian maisteri 2008, Helsingin yliopisto, portugalin kielen ja kulttuurin opintoja Lissabonin klassisessa yliopistossa 2001-2002

Palkinnot:
- ehdolla taiteidenvälisen Orient-Occident Prizen saajaksi Curtea de Arges -runousfestivaalilla 2009
- ensimmäinen palkinto vuonna 2001 Mikkelin kirjoittajien runokilpailussa, jonka aiheena oli Luopuminen

Harrastukset:

-klassinen laulu, musiikki, kirjallisuus, erityisesti runous, elokuvat, teatteri, ooppera, yhteiskuntatieteellinen ja humanistinen kirjallisuus, maailmanpolitiikka, sananvapaus ja ihmisoikeudet, portugalin kieli ja kulttuuri, vieraat kulttuurit.

Tuotanto

Antologia- ja lehtijulkaisut koti- ja ulkomailla

Omat sanat:

Yhteenottoja

Pianisti André Previn soitti bluesia uudella tavalla, mutta Pellinen puhuu toisin. Kaivopihan Suomalaisen kirjakaupan myyjältä hän kysyi aikoinaan kiinalaisia runoja, ja tämä vastasi suu ammollaan, että tuolla tavalla ei ole koskaan kukaan kysynyt. 1990-luvun lopulla matkallaan Pariisissa Pellinen nousi taksiin ja kehotti kuljettajaa ajamaan Bois de Boulogneen. Kuljettaja kysyi tarkemmin katua ja numeroa, johon Pellinen vastasi, että hän vain haluaa Bois de Boulogneen.

Olen välillä ollut kuten tuo taksinkuljettaja, ensin ymmälläni, mutta lopulta ymmärtänyt, mistä on kysymys. Luullakseni.

Kuuloke on sulkeutunut, jos vastapuoli on ollut Pellisen mielestä liiaksi faktojen ja totuuksien sovinnaisessa maailmassa, eikä ole halukas hyppäämään omaan tajunnanvirtaansa. Siihen tunteiden ja ajatusten virtaan, joka saa kirjailijan näkemään ohi kulkevan pitkän naisen milloin kirahvina, milloin jonakin muuna, tai minut vasemmistolaisena toimittaja-kriitikko Max Randina, toisinaan Parnasson kansainvälisiä kirjailijatähtiä haastatelleena Martti Puukkona, ylipäänsä hiukan vasemmistolaisena, establishmentia arvostelevana ja mielipiteitään esittävänä henkilönä.

Välillä Pellinen on ollut kuin muovailuvahaa, joka haluaa kääntyä haastattelijan käsissä milloin loogikoksi, joskus lähes jopa siksi tutkijaksi, käsitteiden pyörittelijäksi, jota hän sanoo inhoavansa. Toisinaan tutkijaksi onkin leimattu minut. Epäkonventionaalisuus ei yhdisty vain Pelliseen persoonana, vaan myös kirjailijana.

Vaikka sovinnaiset käytöstavat eivät kirjailijaa aina miellytä, hän edellyttää yllättävää täsmällisyyttä muilta. Kerran myöhästyin viisitoista minuuttia tapaamisestamme. Svenska Teaternin linja-autopysäkillä minua odottanut Pellinen sadatteli tulistuneena ja toisteli: ”Älä tee tätä ikinä toiste.” Mitä tapahtuu jos Pellinen todella suuttuu tai loukkaantuu? Välirikosta voi tulla pitkä ja puhumattomuus kestää vuosia. Suhteet vanhempiinkin ovat kerran rakoilleet heidän lähdettyään Moskovaan vuonna 1967 Pellisen isän työkomennuksen vuoksi. Pellinen on tulistunut myös kriitikoiden määrittelyihin kirjallisuusbiografioissa tai kirjailijakollegoihinsa. Vihastumisten pohjalta on syntynyt säkeitä, joissa hän on manifestoinut: ”olen nyt aikuinen omasta mielestäni”. Nyrkkikin on ollut vähällä heilua, ellei joku, vaikka Tuomas Anhava, ole ollut vieressä estelemässä.

Näitä nyrkiniskuja olen vuorostani väistellyt. Pellinen on sama pikkupoika, joka hallitsi ensin sisartaan Moniboil-sanakoneen avulla, sitten keksimällä sukkeluuksia ja ilkeyksiä koulun pihalla toisille pojille tai opettajille, jotka saapuivat myöhässä oppitunnille.

Vahvimmin Pellisen nyrkki heilahtaa nykyrunoutta kohti. Hänestä nykyrunoilijat ovat ”semanttisen sukan” sisällä, leikkivät ja pelaavat käsitteillä ja sanoilla, mutta ulkokohtaisesti, pääsemättä kiinni omaan itseensä, kokemuksiinsa ja tunteisiinsa. Pellinen palaa itse mieluiten vanhaan, slaavilaiseen runouteen ja proosaan, muun muassa Gogoliin, Dostojevskiin ja Hlebnikoviin. Hänen ”omaan sukkaansa” mahtuvat kaikki omaperäiset ja –tyyliset tekijät, joiden teksteissä on tunnetta, sisältöjä ja kokemusta.

1940 syntynyttä Pellistä miellyttävät 1960-luvun osallistuvan kirjallisuuden ja nykykirjallisuuden sijasta 1950-lukulaisten kirjailijoiden, mm. Tuomas Anhavan ja Paavo Haavikon tekstit, joissa maailma ei ole hänen mielestään ohjelmallisuuteen jähmettynyt, vaan kokemuksen mukaisessa liikkeessä.

Suomenruotsalaisten kirjailijoiden teksteissä esiintyi modernistisia piirteitä jo 1920-30-luvuilla. Suomalaisten modernistien teksteissä näkyivät vaikutteet T.S.Eliotilta ja Ezra Poundilta. Ajan kirjasta ja Näköalasta saattoi lukea käännösnäytteitä Ranskan, Englannin, Ruotsin ja Amerikan modernismeista. Em. lehtien perustamisvuonna – 1949 - ilmestynyt T.S.Eliotin Autio maa oli ensimmäinen eurooppalaista modernismia edustanut käännösvalikoima, joka ilmestyi Suomessa. Modernismi jalkautui Suomeen hyvin nopeasti johtuen kritiikin innosta ja kirjallisissa polemiikeissa kehitetyistä taidoista: 1950-lukua onkin monesti kutsuttu kritiikin vuosikymmeneksi. Arvosteluissa, poleemisissa esityksissä ja julkisissa keskusteluissa selvitettiin modernismin teoriaa.

Uuden, kuville perustuvan modernin runon läpimurto tapahtui vuonna 1956 Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka –esikoisrunokokoelman julkistamisen myötä. Keskeisimpiä 1950-luvun modernin runon edustajia olivat hänen ohellaan Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava. Modernismille oli tyypillistä romantiikasta irti sanoutunut, yleistyksiä ja abstraktioita hylkinyt itsenäinen kuva, joka 1960-luvun alussa aiheutti vastaiskun: pyrkimyksen diskursiiviseen kieleen.

1950-luvun modernistit muuttuivat Haavikon sanoin tulen vaalijoista tuulen vaalijoiksi. Taiteilija oli kansalainen muiden joukossa, mutta samalla yksilöllisen käsityön tekijä. Tuulen vaalimiseen sisältyi ajatus korkeasta ammattietiikasta. Nimimerkki Kirjailija totesi keskusteluteoksessa Toiset pidot Tornissa: ”Kirjallisuusmiehen, oli hän kirjailija tai kriitikko, on nahkoineen karvoineen omistauduttava työlleen, siksi kova urakka se on: hänen on syöminen, juominen tai ajatteleminen mustetta ja musteesta unta näkeminen.” Monimieliseen ”tuulen vaaliminen” -kuvaan liittyi myös ajatus kielen vaalimisesta ja uudistamisesta, joka on runouden modernismin tärkeimpiä tunnusmerkkejä. Keskeinen piirre uusilla modernisteilla oli yksityisen kokemuksen arvostaminen yli yhteisen. Modernistit hylkäsivät myös mitallisuuden ja loppusoinnut ja siirtyivät vapaaseen mittaan. (Kuusi, Kurki-Suonio, 1967, 544-549.)

Vuonna 1962 esikoisrunokokoelmansa julkaissut Pellinenkin aloitti modernistissävyisenä, mutta siirtyi jo seuraavassa Kuuskajaskari–kokoelmassaan toisenlaisten, surrealististen ja absurdien sävyihin pariin: kyse oli nuoren runoilijan kieleen ja mieleen tulemisesta. 2000-luvulla hän on postmoderni tajuntojen manipuloija, joka liikkuu tietoisuuden ja kielen kohtaamisen rajamailla. Jo uransa alusta lähtien Pellinen on ollut täysin omalakinen runoilija, joka ei muistuta ketään toista maan päällä.

(julkaisematon muotokuva runoilija Jyrki Pellisestä - kiinnostuneet kustantajat ottakaa yhteyttä!)

Makuasioita:

Federico Fellinin surrealistiset elokuvat tavoittavat ihmismielen surrealistisessa liikkeessä; ranskalainen ”uusi aalto” on kuin jazzia, impulssien nopeutta ja tunteiden aallokointia. Muita tärkeitä ohjaajia tai genrejä: Pier-Paolo Pasolini, film noir, Jean-Pierre Melville, Alfred Hitchcock, Luchino Visconti, Hans-Jürgen Syberberg, R.W. Fassbinder, Andrei Tarkovski. Kuvataiteissa minua innostavat henkilöt, jotka ovat rohkeasti seuranneet omaa polkuaan joko elämässä tai taiteessaan. Viimeksi olen innostunut itseoppineesta Francis Baconista, jolle keskitie ei ollut vaihtoehto: hänen taiteensa oli määrä päätyä joko gallerioihin tai roskalaatikkoon. Se päätyi ensin mainittuun. Bacon ei koskaan opiskellut kuvataiteita systemaattisesti, vaan hän tutustui kuvataiteeseen juuri sen verran kuin se oli hänen omien tarkoitusperiensä vuoksi tärkeää. Hän eli ja työskenteli impulssiensa ehdoilla. Hänen töissään ilmenee tämä elämän ja taiteen ykseys.

Saksalaiset kuvataiteilijat Norbert Tadeusz ja Georg Baselitz Remix-töineen kiinnostavat minua juuri nyt; heidät löysin Münchenin Neue Pinakothekisa. Musiikki on toinen minulle tärkeä taiteenlaji ja siinä olen kaikkiruokainen: kaikki hyvä kelpaa teknosta oopperaan. Italialaisena äänityyppinä rakastan italialaista oopperaa, mutta myös kamarimusiikkiteokset kelpaavat hyvin. Wagnerin lisäksi Puccini, Verdi ovat lempisäveltäjiäni. Usein marginaalista löytyy erityisen kiinnostavaa musiikkia. Marginaalista teen löytöjä myös muilla taiteenaloilla.

Mieluisa paikka on usein mielestäni ulkomailla, mutta heti kun pääsen Brasiliaan, Portugaliin, Saksaan tai minne tahansa, Suomen rauhoittava tasaisuus ja rauhallisuus kenties jopa unettavuuteen asti palautuvat mieleen. Ja juuri sillä hetkellä olen taas tyytymätön olotilaani ja olinpaikkaani ja toivon, että olisin takaisin maailman rauhallisimmassa maassa.

”Neitsytkuningas” Ludwig II:n (1848-1886) salaperäinen tarina ja kiinnostava persoonallisuus on kiehtonut minua aina. Tänä kesänä vierailin Ludwigin Neuschwansteinin ja Hohenschwansteinin linnoissa Bayerissa. Kohtasin kaksi satumaista linnaa satumaisessa ympäristössä, mahtavien vuorirykelmien ympäröimänä. Näkyä ei voi sanoin kuvailla, se on itse koettava. Lohengrin, Tristan ja Isolde ja muut Wagnerin oopperoista tutut germaanilegendat kuvittivat linnan huoneita. Ludwig oli kirjallisuudesta, musiikista ja taiteista kiinnostunut dandy, joka syntyi väärään aikaan ja kärsi jatkuvasta ympäristön ymmärtämättömyydestä. Esimerkiksi Ludwigin äiti ei koskaan ymmärtänyt poikansa ”erikoisia” harrastuksia.

Neitsytkuningas kuoli salaperäisissä olosuhteissa: hän oli kävelemässä psykiatrinsa kanssa. Molemmat löydettiin hukkuneina Starnberg-järvestä. Ludwig II oli vain pari päivää aikaisemmin julistettu mielisairaaksi ja kykenemättömäksi hallitsemaan. Ludwig II oli saksalaisen sielun täydellinen ilmentymä: rationaalinen ja irrationaalinen hallitsivat hänessä samaan aikaan. Ennen muuta hän taisi olla kuitenkin alitajuntansa ja mielikuvituksensa vietävissä. En ole vielä nähnyt Viscontin ja Syberbergin elokuvallisia näkemyksiä Ludwig II:sta. Lähitulevaisuudessa täytyy nekin tarkistaa.