Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Friday, February 27, 2009

Lapsen parhaaksi

Lapsen parhaaksi

Sijaisperheeksi voivat ryhtyä aikuiset, jotka haluavat tarjota lapselle turvalliset kasvuolosuhteet.

Espoon, Vantaan ja Helsingin tavoitteena on, ettei yksikään lapsi joutuisi laitokseen, vaan saisi perheen turvakseen. Näin kerrottiin Espoon, Vantaan ja Helsingin kaupunkien perhehoidon keskustelutilaisuudessa 12.2.

Sijoitusperheessä lapselle pyritään takaamaan vakaat kasvuolosuhteet ja läheiset. Sijoitusperhe saa vaivoistaan pienen kulukorvauksen ja hoitopalkkion. Perhesijoitusten taustalla on usein vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmia.

”Jokaisella lapsella tai sijoitusperheellä on oma sosiaalityöntekijä, ja tukea annetaan käymällä kotona, puhelimitse, vertaisryhmissä. Lisäksi sijoitusperheitä täydennyskoulutetaan ja he saavat työnohjausta”, Espoon kaupungin johtava sosiaalityöntekijä Mervi Sjöberg kertoi.

Tilaisuudessa esitettiin havainnollinen draama Jessen tiestä kodista sijaisperheeseen. Alkutilanteessa Jesse on nelivuotias ja alkanut vuota aiemmin kärsiä väsymyksestä päiväkodissa. Jessen vanhemmat ovat eronneet hänen oltuaan kaksivuotias. Vanhempien ja lastensuojelun yhteisessä tapaamisessa päädyttiin sijoittamaan Jesse tukiperheeseen, jossa hän vietti yhden viikonlopun kuukaudessa.

Kun Jessen äiti hakeutui psykiatriseen hoitoon, oli jälleen mietittävä uutta asumisvaihtoehtoa. Sannan väliaikainen kriisiperhe oli sellainen. Kriisiperheessä toinen vanhempi on kotona. Lopulta, kun äidin kuntoutus ei ollut edennyt neljän kuukauden sisällä, Jesse laitettiin sijoitusperheeseen. Jesse alkoi kastella vuoteensa öisin, oli huomionkipeä ja sai raivokohtauksia, jotka laantuivat sylissä. Sijoitusperhe löytyi Etelä-Suomesta.

Valmennuksesta voimaa

Tilaisuudessa kertoivat mielenkiintoiset tarinansa yhden tuki-, kriisi- ja sijaisperheen edustajat sekä kaksivuotiaasta sijaisperheessä asunut Jassu.

Maaritin ja Tuomon tukiperheessä on neljä omaa murrosikäistä poikaa. Lisäksi heillä on ollut viime vuosien aikana useita tukilapsia. Tällä hetkellä perheessä on neljän sisaruksen lisäksi kaksi poikaa.

”Kiinnostus heräsi aikoinaan vahingossa, kun eräs poika oli luonamme ja hänen mummonsa halusi ”virallistaa suhteemme”. Meille lapset itsessään ovat olleet palkitsevia. He ovat tuoneet hyvää mieltä ja meillä on ollut tunne, että voimme auttaa. Lasten luottamuksen voittaminen on myös lämmittänyt mieltä”, tuumaa Tuomo.

”Nukkumaanmenoajat ovat aiheuttaneet keskustelua, mutta tämä on tavallista lapsiperheissä”, jatkaa Maarit.

Marin kriisiperheessä on kahden aikuisen lisäksi pieni koira, muutaman kuukauden ikäinen lapsi sekä ajoittain muitakin kuin biologisia lapsia, jotka tarvitsevat hyvää kasvuympäristöä. Oleskelu on kestänyt kolmesta päivästä muutamaan kuukauteen.

”Kaikkein antoisinta on nähdä lasten kehittyvän ja kasvavan. Minusta tuntuu, että teen työtä, jolla on merkitystä, kun olen lasten kanssa. Vaikeinta sijaisvanhempana toimimisessa on, kun tietää joutuvansa lähettämään lapsen takaisin paikkaan, jossa hänellä ei ole hyvät oltavat.”

Mari kertoi, että yhteistyö vanhempien kanssa on sujunut vaihtelevasti. Perhehoidon sosiaalityöntekijät ovat auttaneet ongelmatilanteissa.

Pauliina miehineen ryhtyi sijaisperheeksi, kun pariskunta sai tietää, etteivät he voi saada lapsia. Perheessä on 8-vuotias poika ja 5,5-vuotias tyttö, jotka joutuvat käymään terapiassa säännöllisesti viikoittain. Molemmat lapset ovat erityispäiväkodissa tai erityisluokalla. Yhteistyö vanhempien kanssa on sujunut pääosin hyvin, vaikka

25-vuotias Jassu on asunut sijaisperheessä kaksivuotiaasta lähtien, nyt viimeiset viisi vuotta täysin omillaan kolmen koiransa kanssa. Hän on töissä IT-alan yrityksessä ja vierailee edelleen sijaisvanhempiensa Antin ja Ainon luona säännöllisesti.

”Sijaisperheeni sisarukset ovat minulle kuin biologisia sisaruksia. Jonna oli aikoinaan ainoa kompastuskivi, mutta nyt olemme parhaita kavereita. Onneksi velipuoleni Jesse pääsi myös samaan perheeseen biologisen äitini luota, joka ei kyennyt huolehtimaan meistä.”

Jassun mielestä vanhemmuudessa on kyse ennen kaikkea luottamuksesta. Kun hän vierailee sijaisvanhempiensa luona Kirkkonummella, perhe saunoo ja ulkoiluttaa koiria yhdessä.

Sijoitusperheasiasta kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä Espoon perhehoitoon puh. 816 82970

Rita Dahl
julkaistu Essessä 26.2.2009

Elo Viidingin puhe

Koska Suomen PENin arvoisa vuosikokous ei antanut eilen lupaa lukea Elo Viidingin kannatuspuheenvuoroa, niin julkaistakoon se - sananvapauden vuoksi - blogissani. Kokouksen eteneminen oli muutenkin tarkkaan etukäteen orkestroitu. Yleisöstä nousevat provokaattorit käyttivät puheenvuorojaan tarkoin ja harkitusti. Dramaturgia oli yksinkertainen: paha muutettiin hyväksi ja toisin päin. Dramaturgian kehittelyssä hyödynnettiin uskoani hyvyyteen, totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Tyylilaji oli täysin absurdi farssi. Yleinen vihamielisyyden ilmapiiri valjastettiin jo alussa ja säilytettiin loppuun asti. Ehdotettiin julkisia käsiäänestyksiä jne. Minua sai haukkua, mutta ei kehua. Lopulta tappiosta huolimatta olin kokouksen suoraselkäisin hahmo.

Kiitän lämpimästi kaikkia niitä kolmea henkilöä, jotka minun lisäkseni uskalsivat minua äänestää! Se nimittäin vaati todellista siviilirohkeutta.

Arvoisat Pen-jäsenet!

Kun asuin 1990-luvun lopulla väliaikaisesti Suomessa, minulla ei ollut vielä paljon nuoria suomalaisia kirjailijaystäviä. Suomalaiseen kulttuuriin olin kuitenkin tutustunut jo lapsena, koska perheelläni oli jo neuvostoaikana paljon suomalaisia kirjailijatuttuja. Isoäitini oli jo nuoresta lähtien suuri Suomen-ystävä sekä suomalaisen kirjallisuuden kääntäjä.

Tutustuin Mukkulassa vuonna 1997 runoilija Tommi Parkkoon ja Nihil Interit julkaisi vuonna 2000 Paljastuksia-runovalikoimani. Olin suunnattoman onnellinen, koska kirja sai paljon hyvää palautetta. Olin itsepäisesti ja rohkeasti aloittanut vieraassa kulttuurissa, tavannut monia lahjakkaita runoilijoita ja luonut pienen sosiaalisen verkoston, mutta tarvitsin kuitenkin läheisiä ihmisiä ja ystäviä, joihin voin luottaa, koska ajoittain tunsin itseni vieraaksi.

Eräänä keväisenä päivänä Helsingissä menin tapaamaan runoilija ja toimittaja Rita Dahlia, joka halusi haastatella minua kirjastani. Keskustelu Viron ja Suomen nykyrunoudesta oli niin antoisaa, että jatkoimme tätä haastattelun jälkeen vielä kirjakahvilassa. Ritan vieraanvaraisuus minua, muukalaista, kohtaan oli erityisen lämmintä, ja hän oli aidosti kiinnostunut minun tekemisistäni.

Kannatankin häntä puheenjohtajaksi juuri hänen sydämellisen ja avoimen suhtautumisensa vuoksi. Ritalla on monia kansainvälisiä ja eritaustaisia kirjailijaystäviä ja laajat ja toimivat verkostot kansainvälisen PENin toimijoihin. Hänen halunsa, sinnikkyytensä ja rohkeutensa luoda kontakteja ja kulttuurivaihtoa on kadehdittava. Olin haastattelupäivänä erityisen hajamielinen ja väsynyt, mutta Ritan ahkerat suunnitelmat siitä, mitä kaikkea kiinnostavaa voisimme tehdä Viron ja Suomen välisen runovaihdon edistämiseksi piristivät oloani todella paljon. Olin löytänyt uuden ystävän, joka oli kiinnostunut minun tekemisistäni! Maa, jossa äsken olin ollut yksinäinen, näytti valoisammalta ja ongelmat pienemmiltä.
Elävä, lämmin kiinnostus – se arkkityyppinen tai metafyysinen runoilijan intuitiivinen ja avoin tietämys, että kaikki ihmiset ovat tärkeitä ja jokaisen tekemisten ja ajatusten tärkeyden huomioiminen – on tietämystä siitä, mitä tapahtuu juuri nyt, mitä tapahtuu todella.

Ritaa luonnehtii juuri rohkeus. Mutta muutamasta tuntemastani ihmisestä hän poikkeaa niin, etteivät hänen puheensa ja lupauksensa jää vain puheiksi tai tyhjiksi lupauksiksi - ne toteutuvat! Joku hitaampi tai luonteeltaan boheemimpi, joka ei käytä rannekelloa, kuten esimerkiksi minä, voisi sanoa, että ne toteutuvat ärsyttävän nopeasti. Hänellä on aivan mielettömän laaja suhdeverkosto ja hän pystyy konkreettisesti, asiallisesti ja lyhytsanaisesti kommunikoimaan ihmisten kanssa, vaikka on väsynytkin. Hän on siitä harvinainen runoilija, että hän pystyy lähettämään viidessä minuutissa ainakin kaksikymmentä asiallista meiliä, luomaan uusia suhdeverkostoja puolessa tunnissa sekä hakemaan rahoja ties mistä niin nopeasti, että jopa pääministerin sihteeri kadehtisi. Hän ehtii saman aikaan keittää kahvia ja ehkä vähän syödäkin. Ja jos ei ehdikään, ei hän siitä valita! Hänen uutteruutensa on mieletöntä, eikä hän ole odottanut siitä kiitosta, vaikka kansainvälisessä PENissä hänen käynnistämäänsä Keski-Aasia-työtä arvostetaan paljon. Hän on saanut aikaan kaikenlaisia projekteja, hankkinut niille rahoituksen ja toteuttanut ne. Juuri sellaista pitäisi yhdistyksen puheenjohtajan tehdäkin!

Rita ei ole mediapersoona ja suhtautuu mediaan asiallisesti. Hän osaa olla objektiivinen vaikeissakin tilanteissa. Hän hillitsee itsensä kadehdittavan hyvin ja pystyy kummallisella tavalla sivuuttamaan kirjailijaegonsa asiallisuuden vuoksi.
Hän saa asioita todella aikaan, koska hän on myös äärimmäisen määrätietoinen. Mitä vielä voisi järjestön johtoon tavoittelevalta ihmiseltä odottaa!?

Vaikka Rita onkin erinomainen organisoija, hän on ennen kaikkea runoilija.
Jo ensitapaamisellamme Ritan vastajulkaistut runot tuntuivat mielenkiintoisilta, koska niissä oli kokeilevuutta, ironiaa ja yhteiskuntakritiikkiä, josta itsekin paljon pidän. Meitä yhdisti myös se, että molempien ensimmäisiä julkaistuja runoja ei oltu omassa maassa ymmärretty. Olimme myös samaa mieltä siitä, ettei runoilijan pidä ensisijaisesti miellyttää lukijoita, vaan tehdä heihin vaikutus rohkealla omaperäisyydellään.

Virheet, ymmärtämättömyys ja epäonnistumisetkin kuuluvat todellisen, hyvän runoilijan vaikeaan elämään. Ja vaikeukset ovat voitettaviksi tehtyjä, tämän olen oppinut Ritalta, jonka on jo pienestä pitäen täytynyt puolustaa omia kiinnostuksenkohteitaan – kulttuuria, kirjallisuutta, edistystä ja sivistystä. Mutta runoilijasta kertoo eniten se, kuinka hän vaikuttaa ihmisiin tai koskettaa heitä. Miten ensisilmäyksellä pelottava tai outo muuttuu tutuksi ja ymmärrettäväksi.

Käänsin Rita Dahlin runoja viime vuoden lopussa ilmestyneeseen Looming-lehteen. Olen saanut paljon positiivista palautetta käännöksistä. Eräs ystäväni kommentoi käännöksiä: „Kylla naisrunoilijat kirjoittavat siellä Suomessa runoja aivan toisella tavalla kuin meillä Virossa!“ Jotenkin älykkäästi, ironisesti, vähemmän tunteillen...“ No, vasta silloin kuin runoilija on kuollut, häntä aletaan ymmärtää. Mutta... ne runoilijat ymmärtävät ehkä aikaisemminkin, joilla on runoilijan sielu. Ritan runot on huomattu myös kansainvälisesti, häntä on käännetty lähes kymmenelle kielelle ja julkaistu merkittävissä kirjallisuuslehdissä ympäri maailmaa.

Kontaktit kirjailijoiden välillä eivät synny monologeista, vaan halusta jakaa ideoita, olla kiinnostunut toisesta, olla dialogisssa. Se edellyttää oman minän ja subjektiivisuuden sekä ennakkoluulojen ainakin väliaikaista unohtamista ja vaatii paljon rohkeutta ja voimaa. Se näyttää pieneltä vaatimukselta, mutta on onnistuneen vuorovaikutuksen kannalta äärimmäisen tärkeä. Tämä halu vuorovaikutukseen Rita Dahlilla on. Toivonkin kaikille rohkeutta äänestää Rita Dahlia!

Paljon kiitoksia teille kaikille, hyvää jatkoa ja paljon voimaa Suomen Penille myös tulevaisuudessa!

Elo Viiding
virolainen runoilija, Saarikoski-seuran puheenjohtaja

Friday, February 20, 2009

Kliseet uusiokäytössä

Kliseet uusiokäytössä

Mikä ihmeen uussuomalainen?
Teos 2009
147 ss.

Teos järjesti yhteistyössä Euroopan kulttuurienvälien vuoropuhelun teemavuoden kanssa kirjoituskilpailun. Palkitut tekstit on koottu tähän antologiaan. Useissa teksteissä hyödynnetään omaelämäkerrallisia aineksia enemmän tai vähemmän etäännyttäen. Esimerkiksi Anita Kurosen Pietarista Suomeen muuttanut kertoja ei sopeudu alkoholiinmeneviin ja raisuihin suomalaisnuoriin vaan kaipaa venäläisten avoimuutta, Nitin Soodin kuvaama Helsinki taas on kuin ensilumessa kukkaan puhkeava satukaupunki. Nuorimpien teksteissä erityisesti koulu, opettajat ja vanhemmat ovat keskeisiä toimijoita. Kirjoituksista löytyy jopa poliittisia sävyjä.

Teksteissä heijastuvat myös kansanluonnetta ja maata koskevat stereotypiat. Alexandra Salmela hyödyntää kliseitä oivaltavasti liioitellen antologian tyylillisesti hienoimmassa tekstissä Se aito, oikea maahanmuuttajablues. Slovakialainen Palo haluaa Amerikkaan, mutta päätyykin maailman perimmäiseen maahan Suomeen. Siellä hän saa sympatiaa osakseen muun muassa kylän juopoilta. Lopulta vasemmistotaiteilijat löytävät Palon performanssiinsa, jossa hän saa vapaasti ilmaista purkaa Suomea koskevia patoutumiaan maksusta. Turhautuminen on seurausta jatkuvasta epäonnistumisesta niin työ- kuin rakkauselämässä.

Rita Dahl

julkaistu Essessä 19.2.2009

Thursday, February 19, 2009

Nyt joukolla PEN-jäsenyyttä hakemaan!!

Nyt kaikki kiinnostuneet kirjoittajat, toimittajat, kriitikot joukolla Suomen PENin jäsenyyttä hakemaan ja vuosikokoukseen äänestämään ehdokkaita, joiden taustaa (mm. PEN-aktiivisuutta) he arvostavat eniten! Kokous on siis edelleen ensi viikon torstaina klo 17-20 Rikhardinkadun kirjaston neljännen kerroksen lukusalissa.

Hakemuksen voi lähettää esimerkiksi minulle os. ritdahl@gmail.com. Hakemus tarvitaan heti, uusia jäseniä hyväksytään mahdollisesti ensi maanantaina.

Wednesday, February 18, 2009

Suomen PENin tulevaisuus

Venezuela ei koskaan ennen ole ollut Suomen PENin agendalla. Se on keinotekoisesti politisoitu Roxanan kirjeen jälkeen. Roxanan poliittiset mielipiteet eivät edelleen saa olla esteenä hänen esiintymiselleen runoilijana. Myöskään Venäjä ei ole jakanut PENiläisiä: kaikki pitävät Venäjän sananvapaustilannetta huolestuttavana.

Tämän päivän Hesarin kulttuurisivuilla Kuiskaaja spekuloi hauskasti, kukakohan seuraavaksi ilmoittautuu pj-kisaan: Sauli Niinistö vai Martti Ahtisaari. Kuiskaaja arvelee PEN-kriisinhallinnan olevan vaativaa jopa Ahtisaarelle.

Valtataistelu roihahti Suomen Penissä

Erimielisyys Venäjä-aktiivisuudesta ja suhteesta Chávezin Venezuelaan värittää sananvapausjärjestön riitoja
18.2.2009 9:49
Jyrki Räikkä

Kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen Pen valmistautuu viikon kuluttua torstaina järjestettävään vuosikokoukseensa sekavissa tunnelmissa. Järjestön puheenjohtaja Jukka Mallinen ja varapuheenjohtaja Rita Dahl ovat riitautuneet, ja myös johtokunta on jakautunut.

Eri osapuolet ovat pitäneet kokouksia, joiden koollekutsumisen lainmukaisuudesta ja päätösvaltaisuudesta vallitsee vaihtelevia käsityksiä.

Mallinen jättää puheenjohtajan tehtävät, mutta kannattaa seuraajakseen Lauri Otonkoskea. Myös Dahl on ehdolla. Toistaiseksi ainoa ehdokas varapuheenjohtajaksi on Jarkko Tontti, joka luetaan Otonkosken leiriin.

Henkilöristiriitojen ja johtamistapoja koskevien näkemyserojen ohella konfliktiin kytkeytyy erimielisyyksiä siitä, kuinka Suomen Penin pitäisi ottaa kantaa Venäjän tai Venezuelan asioihin.

Mallinen on nostanut järjestön profiilia Venäjän ja muiden entisten IVY-maiden asioiden kommentoijana, ja hän sanoo joutuneensa sen vuoksi muun muassa Tiedonantaja-lehden ja Venäjän nykyhallinnon kannattajien hampaisiin. Kokouskutsun saatekirjeessä hän huomauttaa myös, että monissa maissa "autoritääriset ja diktatoriset tahot" yrittävät soluttaa eri maiden Pen-järjestöjä.

"Jos katsoo sitä roskaa, jota niskaani internetisssä syydetään, niin ymmärtää, etten viitsi olla Suomen putinistien sylkykuppina", Mallinen kertoo.

Dahl sanoo pitävänsä Venäjää tärkeänä Penin painopistealueena, mutta hän haluaisi nostaa sen rinnalle muitakin alueita, kuten Afrikan, arabimaat ja Latinalaisen Amerikan.

Hänen mielestään Mallinen omaksui Penille liian julkisuushakuisen roolin esimerkiksi jupakassa, joka syntyi kirjailija Sofi Oksasen esiintymisestä Suomen Pietarin-konsulaatin runoillassa.

"Semmoinen tunne minulle tulee, että sananvapausasiaa käytettiin jonkin muun asian ajamiseen, vaikka Oksasella on toki täysi mielipiteenvapaus Venäjään liittyvissä asioissa. Objektiivisesti ottaen Suomen-konsulaatti oli oikeassa: Oksanen ei ole runoilija."

Myös suhtautuminen Venezuelan presidentin Hugo Chávezin hallintoon jakaa Penin johtokuntaa. Dahl väittää, että perulais-suomalainen runoilija Roxana Crisologo poistettiin itsenäisyyspäivänä järjestetyn matinean esiintyjälistalta, koska häntä pidettiin – Dahlin mukaan aiheetta – Chávez-myönteisenä. Mallisen mukaan syynä oli tilaisuuden konsepti, joka esitteli suomalaisen nuoren polven kärkirunoutta.

Vuosikokouskutsuun on kuitenkin liitetty johtokunnan jäsenen Jukka Koskelaisen Chávez-kriittinen kirjoitus Venezuelan sananvapaudesta.

Kiistakysymyksiin kuuluu, pitäisikö Penin profiloitua kirjailijoiden vai yleisemmin sananvapauskysymyksistä kiinnostuneiden järjestönä.

Mallinen kirjoittaa kokoussaatteessaan Penin tarvitsevan linjanvetäjiksi "oikeita" ja "merkittäviä" kirjailijoita "militanttien grafomaanien" ja "järjestögangsterien" sijaan.

Dahl sanoo olevansa valmis siirtämään painopistettä kirjailijoiden puolelle, mutta toimittajia unohtamatta. Hänen mielestään Penistä on tullut Mallisen kaudella liiaksi yleisten kirjallisten tapahtumien järjestäjä, minkä vuoksi sananvapaustyö on jäänyt pimentoon.

Lauri Otonkosken ja Jarkko Tontin ohella johtokuntaan pyrkivät uusina jäseninä kirjailijat ja kirjallisuusvaikuttajat Kristina Carlson, Markus Nummi ja Tarja Roinila.

Otonkoski vakuuttaa, että hän tarkastelee sananvapautta laajemmin kuin vain kirjallisuuden näkökulmasta. Puheenjohtajana Otonkoski haluaisi aloittaa puhtaalta pöydältä.

"Tämmöisessä umpikujassa siihen kuuluisi, etteivät Venezuelan vaalitulokset tai ihmisten omat suhteet Venäjän eri tahoihin koskettaisi tai määrittäisi Suomen Penin kannanottoja vastaantuleviin asioihin

julkaistu Helsingin Sanomissa 18.2.

Friday, February 13, 2009

Kehitystä paikallisten vai järjestelmän ehdoilla?

Kehitystä paikallisten vai järjestelmän ehdoilla?

Kehitysyhteistyö huomioi parhaimmillaan sekä ihmisoikeudet että tarjoaa mahdollisuuden työntekoon paikallisille ihmisille, arvioitiin Amnestyn järjestämässä Köyhyys ja kehitysyhteistyö -tilaisuudessa keskiviikkona.

Kutoja Phakockin kylässä Keski-Laosissa. Kuva: Marja-Leena KultanenPhakockin kylä Keski-Laosissa on mukana Suomen ja Maailmanpankin kyläkehityksen hankkeessa. Kudonta on yksi kylien elinkeinoja laventavista mahdoliisuuksista. Kuva: Marja-Leena Kultanen

Kööpenhaminan yliopiston tutkija Irmeli Mustalahti on tutkinut erityisesti osallistavia metsähankkeita muun muassa Tansaniassa, Vietnamissa, Laosissa ja Mosambikissa. Laosissa kartoitettiin pienlainojen käyttöä kylissä. Kyläläiset olivat priorisoineet vesipuhvelien hankintaa. Lainat muuttuivat myöhemmin tukemaan rahoittajien vaatimuksesta vuohien ostoa.

”Tansaniassa neuvoteltiin kylienvälisten rajojen sijainnista käsinpiirrettyjen karttojen pohjalta. Vietnamissa perheet pitivät päiväkirjaa, johon he merkitsivät tulonsa ja menonsa. Päiväkirja auttoi heitä suunnittelemaan paremmin talouttaan, mutta aiheutti myös ristiriitoja, kun naisille paljastui kuinka paljon heidän miehensä käyttivät rahaa viinanpolttoon tarvittavan sokerin ostamiseen.”
Osallistaminen vaatii luottamusta

Ajatus osallistavuudesta on lähtöisin tutkija Robert Chambersilta, joka on puhunut kepin ojentamisesta eli pyrkimyksestä osallistaa ihmiset kehy-interventioiden suunnitteluun. Tutkija Marja-Liisa Swantz puolestaan korostaa toimijoiden itsensä hallussa olevaa elävää tietoa, joka on syntynyt toiminnan kautta.

”Osallistavia menetelmiä käytetään suunnittelun apuvälineinä, tutkimuksessa, ja niiden avulla pyritään huomioimaan mahdollisimman monen mielipiteet. Osallistamalla parannetaan myös toimijoiden ja päätöksentekijöiden välistä yhteydenpitoa.”

Osallistamisen onnistumisen edellytyksenä on, että osallistavia menetelmiä on testattu etukäteen viettäen aikaa toimijoiden kanssa hätäilemättä ja kuunnellen. Luottamuksen luominen on tärkeää ja vie oman aikansa. Esimerkiksi Laosissa, jossa kommunistisen puolueen valta on suuri ihmisten arkiseenkin elämään, paikallisten on oltava varmoja siitä, ettei heitä koskevia tietoja kulkeudu viranomaisille.

”Osallistamista sovelletaan eri tavoin yhteiskunnallisesta taustasta riippuen. Esimerkiksi Tansaniassa on jo pitkä osallistamisen perinne, joka on peräisin ensimmäisen presidentin ajalta 1960-luvulta. Kommunistisessa Laosissa, jossa ihmisten tietotasot ovat alhaiset, osallistamista on vaikeampi soveltaa."

Suomen Lähetysseuran Marja Immonen puolestaan valotti uudempaa ihmisoikeusperustaista lähestymistapaa, joka on osallistuvaa lähestymistapaa kiistanalaisempi, koska se huomioi koko kansainvälisen järjestelmän normeineen kehitysyhteistyön tekemisessä. Immonen korosti, että ihmisoikeusperustaisen lähestymistavan soveltaminen on vaikeaa juuri sen velvoittavuuden vuoksi.

Mustalahti ja Immonen puhuivat Amnestyn järjestämässä Köyhyys ja kehitysyhteistyö -tilaisuudessa keskiviikkona.

Rita Dahl

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja mm. Suomen PENin varapuheenjohtaja.



Muutos lähtee järjestelmästä tai ihmisistä


Ihmisoikeusperustaista lähestymistapaa on alettu soveltaa kehitysyhteistyössä vasta 2000-luvulla. Lähestymistapa on kiistanalainen, koska se edellyttää poliittista analyysiä ja näkemystä siitä, mitä on kehitys ja hyvä yhteiskuntajärjestelmä. Universaalisuus, tasavertaisuus, vastuullisuus, voimaannuttaminen ja osallistaminen sekä aktiivinen diskriminaation vastustaminen ovat keskeisiä periaatteita ihmisoikeusperustaisessa kehitysyhteistyössä. Lisäksi lähestymistapa korostaa oikeuksia pelkkien tarpeiden sijaan. Ihmisoikeusperustainen lähestymistapa uskoo, että köyhyys on poistettavissa vain puuttumalla rakenteisiin ja järjestelmiin, jotka ovat aiheuttaneet ne.

Osallistavat menetelmät kehitysyhteistyössä perustuvat paikallisten asukkaiden ottamiseen mukaan heitä koskevien päätöstentekoon ja suunnitteluun ja oman elinympäristöänsä kehittämiseen. Tavoitteena on, että mahdollisimman monet kehityksen tekijät ja kehityksen kohteena olevien ihmisten tietotaito otetaan huomioon heitä koskevassa päätöksenteossa. Kehityksen sisällöstä päättää siis paikallinen väestö itse.

julkaistu Golbal Finlandissa

Wednesday, February 11, 2009

Varoittava esimerkki



Varoittava esimerkki

Oksana Tšhelyshevan mielestä eurooppalaisten velvollisuus on auttaa vaikeuksissa olevia ihmisoikeusaktivisteja Venäjällä.

Suomen PENin uusin turvakaupunkikirjailija, Tšhetsenia-Venäjä –ystävyysseuran aktivisti ja Novaja Gazetan Nizhni-Novgorodin toimituksessa työskennellyt toimittaja Oksana Tšhelysheva on ollut Helsingissä toukokuusta 2008 lähtien.

Suomessa Oksana auttaa venäläisiä ja muunmaalaisia ihmisoikeusaktivisteja eli tekee aivan samaa työtä kuin aiemmin Venäjällä. Hän käy aktiivisesti puhumassa ihmisoikeusseminaareissa ympäri Eurooppaa. Lisäksi Oksanan vieraana Helsingissä käy tunnettuja toisinajattelijoita.

Tshelyseva kertoo, että Kremlin päästrategi Surkov valitsi Tšhetsenia-Venäjä-ystävyysseuran koekaniiniksi, koska hän ei ajatellut, että pienellä, paikallisella yhdistyksellä olisi paljon merkitystä.

”Meidän järjestömme oli Putinin ensimmäisiä kohteita. Hän halusi antaa muille varoittavan esimerkin.”

Venäjällä tuli vuoden 2006 alussa voimaan kansalaisjärjestölaki, joka on vaikeuttanut erityisesti ulkomailta rahoitusta saavien järjestöjen toimintaa. Putin hyväksyi 2006 heinäkuussa sitä tukevan lain, jonka mukaan kansalaisjärjestöä ei voi johtaa rikollisesta toiminnasta tai ekstremismistä syytetty henkilö.

”Venäjällä ollaan nyt kansalaisjärjestöjen hiljentämisen kolmannessa, viimeisessä vaiheessa. Massamedia on jo kontrollissa, yritysmaailmaan on hyökätty (muun muassa Hodorkovski) ja nyt ovat jäljellä syytökset kansalaisjärjestöjä kohtaan”, analysoi Tshelysheva.

Kansalaisjärjestölain soveltaminen

Tammikuun lopussa 2007 Venäjän korkein oikeus päätti Tšhetsenia-Venäjä-ystävyysseuran sulkemisesta. Tshelysheva ja päätoimittaja Dmitrievski valittivat päätöksestä Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimeen. Heidän ensimmäinen valituksensa koski seuran lehden Pravo-Zachitan päätoimittajana toimineen Dmitrievskin helmikuussa 2006 saamaa tuomiota, joka tuli Beslanin koulukaappaukseen osallistuneiden tšhetseenien Aslan Mashadovin ja Ahmed Zakajevin artikkelien julkaisemisesta.

Seuraa ovat ahdistelleet FSB, sisäministeriö, media ja viimeksi Venäjän ulkoministeriö. Vastaavan ahdistelun kohteeksi ovat joutuneet myös merkittävät venäläiset sananvapausjärjestöt Memorial ja Human Rights Watchin Venäjän-osasto, sekä Moskovan PEN-keskus.

Maaliskuun 2006 lopussa poliisit hyökkäsivät Tšhetsenia-Venäjä-ystävyysseuran toimistoon Nižni-Novgorodissa ja yritti takavarikoida seuran omaisuutta siinä onnistumatta, Seuran aktiiviset työntekijät vastustivat aktiivisesti hyökkäystä ja puolustivat välikohtauksessa omaisuuttaan, jota ei saatu vietyä heiltä. Seuraan on tehty hyökkäyksiä viimeksi keväällä 2008, josta lähtien sen toiminta on tehty käytännössä mahdottomaksi.

”Yritykset vaikeuttaa kansalaisyhteiskunnan toimintaa olivat osa järjestelmällisiä pyrkimyksiä saada kriittiset äänet vaiennettua ennen maaliskuun 2007 presidentinvaaleja.”

Nationalismi on arkipäivää

Venäjällä on nostanut päätään myös nationalismi, joka on lisännyt etnisten vähemmistöjen vastaisuutta. Kehitys alkoi Putinin kiellettyä kaukasialaisten myyjien myyntitoiminnan toreilla.

”Tämä aiheutti hysteriaa georgialaisia kohtaan. Itse asiassa nyt suhtaudutaan vihamielisesti kaikkiin ei-slaaveihin. Kansallisbolshevikkien puolue on kielletty uusnatseina ja ekstremistisenä liikkeenä, vaikka heillä ei ole mitään tekemistä näiden ilmiöiden kanssa.”

Amnestyn Suomen osaston marraskuussa 2006 valmistuneen Venäjä-raportin mukaan maassa ei kiduteta pelkästään terrorismista epäiltyjä tšhetseeniterroristeja, vaan aivan tavallisia ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa.

Venäjä on liikkumassa kohti totalitarismia, mutta Tšetšenia täyttää jo kaikki totalitarismin ehdot.

”Maassa on henkilökultti, propaganda, vapaiden tiedotusvälineiden, laillisen opposition puute, eikä viranomaisia voi kritisoida.”

Keskittynyt media


Päätelevisiokanavat Kanava 1, Rossiya ja NTV ovat valtion kontrollissa. Myös suuryritykset omistavat tiedotusvälineitä, ja keskittymiskehitys vain jatkuu. Gazpromin hallussa on Izvestija-lehti ja radioasema Ekho Moskvyn. Vuonna 2006 Gazprom suunnitteli myös muun muassa Komsomolskaja Pravdan ostamista.

”Kuinka Venäjällä voisi olla vapaita ja demokraattisia vaaleja, kun 99 % tiedotusvälineistä on valtion omistuksessa?”

Riippumattomia Internet-portaaleja ovat muun muassa Pravda.ru, Bankfax.ru ja Gazeta.ru. Tšhetsenia-Venäjä-ystävyysseuran toiminnan jouduttua jäähylle Dmitrievski ja Tshelyseva hankkivat elantonsa Novaja Gazetan Nižni-Novgorodin painoksen toimittajina.

”Meidän aluetoimituksemme päätoimittaja on poikkeuksellinen henkilö, kansallisbolshevikki, joka on haalinut toimitukseensa alueen kaikki itsenäiset toimittajat.”

Tshelysheva uskoo silti edelleen, että laajamittaisella kansalaistottelemattomuudella voidaan saada aikaan muutoksia Venäjällä.

”Olen samaa mieltä Toisen Venäjän Karri Kasparovin kanssa siitä, että kun mielenosoittajia on 50000, eikä 500, protestilla on jo merkitystä. Olisi saatava liikkeelle kriittinen massa, että mielenilmauksella olisi merkitystä.”

Boksi

PEN on ahdisteltujen kirjailijoiden asialla


2008 80 vuotta täyttänyt kirjailijoiden ja toimittajien sananvapausjärjestö Suomen PEN on tarjonnut yhdelle ahdistellulle kirjailijalle kerrallaan turvapaikan 1990-luvulta lähtien.

Turvakaupunkikirjailijoiksi on valittu esimerkiksi Uladzimir Njaklajev ja Vasili Bykau, joka oli kotonaan erityisesti Kehä Kolmosen ulkopuolella, Nastolan takametsissä sijaitsevalla maatilalla.

Suomen PEN on perustettu jo vuonna 1928 muun muassa Aino Kallaksen ja Kirsti Bergrothin aloitteesta. Tärkein PEN-työ tehdään komiteoissa, jotka puolustavat vangittujen kirjailijoiden, naiskirjailijoiden, turvakaupunkikirjailijoiden, uhanalaisten kielten ja käännösten sekä rauhan asiaa.

Rita Dahl
kirjoittaja on kirjailija, vapaa toimittaja ja Suomen PENin varapuheenjohtaja.

julkaistu Kirjain 1/2009:ssä

Kulttuurivallankumouksen uhrit




Kulttuurivallankumouksen uhrit

Emily Wu kertoi oman elämäntarinansa ja muutti samalla kirjaimiksi miljoonien kiinalaislasten kohtalon kulttuurivallankumouksen aikana.

Wun isä pidätettiin, kun hän oli vasta muutaman viikon ikäinen. Wu näki isänsä ensimmäisen kerran vasta 3-vuotiaana, kun hän pääsi vierailemaan vankilaan, jossa kuolemansairas isä virui henkitoreissaan. Wun professori-isää syytettiin, koska hän oli puhunut vapauden puolesta.

- Hallitus oli intellektuellienvastainen ja kiinalaisten perinteiden mukaan poikaa pidettiin arvokkaampana kuin tyttöä. Myös minun isäni, vaikka hän oli kuinka edistyksellinen, uskoi tähän.

Kun kulttuurivallankumous alkoi, Wu oli kahdeksanvuotias. Perhe joutui keskitysleirille, jossa heidät teljettiin lehmäaitaukseen. He olivat siellä yli vuoden. Tuona aikana Wu raiskattiin.

Perheen päästessä vankilastaan alkoi kansalaissota. Luodit lensivät ympärillä. Vanhempia ja sukulaisia kuoli. Joka puolella vellovalle kuolemalle tuli turraksi.

Raskaita maatöitä

- Minut ja veljeni lähetettiin maaseudulle ja vanhempani saivat takaisin työnsä yliopistolla. Näin tapahtui miljoonille 14-17-vuotiaille lukiolaisnuorille kulttuurivallankumouksen aikana 1966-1976. Kiinan valtio halusi varmistaa, etteivät nuoret menisi yliopistoon ja saisi liian kumouksellisia ajatuksia päähänsä. Maatöiden avulla varmistettiin, että Kiina pysyi rauhallisena, eikä aihetta levottomuuksille ollut.

Monet aloittivat työskentelyn pelloilla. Osa lapsista menehtyi liian raskaissa olosuhteissa. Palkka oli penni tunnissa, eikä tulevaisuus Wu oli lähtiessään 17-vuotias ja palatessaan vuonna 1976 kaupunkiin 19 vuotta.

- Olin ensimmäisiä kulttuurivallankumoukseen jälkeen yliopistoon päässeitä. Ainoa toivomme oli yliopisto. Ne, jotka eivät läpäisseet pääsykoetta, saattoivat joutua jäämään maatöihin loppuiäkseen. Maaseudulla ei ollut tulevaisuutta: siellä ei pystynyt opiskelemaan. Jotkut päätyivät itsemurhaan.

Wu kävi opettajia valmentavan Anhui-yliopiston, jossa hän opiskeli englannin kieltä pääaineenaan. Hän oli aina halunnut kiihkeästi Kiinan ahdistavasta ilmapiiristä pois. Unelma toteutui 1981, jolloin ystävä auttoi häntä pääsemään Kaliforniaan, jossa hän viimeisteli kandidaatin tutkintonsa englannista Notre Damen Dynamo –yliopistossa. MBA:nsa hän suoritti Golden Gate –yliopistossa.

Kiina-tietous nollassa

Wu havaitsi pian amerikkalaisten kanssa puhuttuaan, etteivät nämä tienneet juuri mitään Kiinasta. Hän alkoi kirjoittaa omasta elämästään kertovaa kirjaa 1983, jonka valmistumista hidasti naimisiinmeno ja kahden lapsen saaminen. Kirja julkaistiin vihdoin 2006. Wu käänsi englanniksi kirjoittamansa kirjan itse kiinaksi.

Kuin höyhen myrskytuulessa –romaani (Gummerus) on ilmestynyt vastikään myös suomeksi. Lapsilla ei ollut kulttuurivallankumouksen aikana Kiinassa omaa elämäänsä koskevaa päätösvaltaa: heitä heiteltiin kuin höyheniä tuulessa.

- Halusin kertoa mitä kommunistihallinnon aikana tapahtui. Lisäksi kirjani on kunnianosoitus kuolleille. Positiivisuus helpottaa tarinaan samaistumista.

Wu on saanut vahvan tunnepitoisia yhteydenottoja saman kokeneilta kiinalaisilta. Eräs 60-vuotias nainen sanoi kirjan saaneen hänet itkemään ensimmäisen kerran. Eräässä toisessa luentatilaisuudessa vastapäätä istunut nainen alkoi itkeä, koska hän muisti, että hänen isänsä oli teloitettu hänen syntymäpäivänään vauvan ollessa kuuden kuukauden ikäinen.

- Myös tavallisilta etuoikeutettua ja turvallista elämää eläviltä amerikkalaisilta on tullut palautetta. Eräs nainen sanoi avanneensa kirjan ja lukeneensa sitä koko yön, koska hän ei ollut halunnut jättää pikkutyttöä yksin.

Kipeisiin kollektiivisiin kokemuksiin kajoaminen on aiheuttanut myös vastakkaisia reaktioita.

- Palatessani viime vuonna Kiinaan neljä ihmistä ympäröi minut, kutsui minua pettäjäksi ja kysyi, miksi en kirjoita iloisempia tarinoita.

Kirjoittaminen on Wulle tärkeä harrastus, mutta hän tekee päivätöikseen satojen miljoonien dollarien arvoisia vuosittaisia materiaalihankintoja Western Electronic –tietotekniikkayhtiölle. Elämä on heitellyt Emily Wuta pelkästään hyvään suuntaan.

Rita Dahl

julkaistu Kirjain 1/2009:ssä

Maahan muuttajat






Maahan muuttajat

Maahanmuuttajakirjailijat tarvitsevat paitsi taloudellista tukea, myös taiteellista vapautta eli mahdollisuutta kirjoittaa mistä tahansa aiheista.


Valtion kirjallisuustoimikunnan marraskuussa järjestämässä kutsuseminaarissa Maahanmuuttajien kirjallisuus Suomessa yritettiin vastata vaikeaan kysymykseen kuinka edistää maahanmuuttajakirjallisuutta pikemminkin kysymyksin.

Ruotsin kirjailijaliiton puheenjohtaja Jesper Söderström kertoi, että Ruotsissa maahanmuuttajakirjallisuutta tuetaan sekä valtion taitetoimikunnan että kirjailijaliiton varoista, tosin hyvin pienin summin. Taidetoimikunnan varoista 180 miljoonaa euroa on tarkoitettu kirjallisuudelle ja tästä summasta 13 miljoonaa euroa kääntämiseen. Taidetoimikuntien 3,8 miljoonasta eurosta 100 000 euroa on maahanmuuttajakirjallisuudelle. Laadun lisäksi kirjallisuuden saatavuus ja kysyntä ovat tärkeitä kriteereitä tukipäätöksiä tehtäessä.

Virkamiesten puheenvuoroja kiinnostavampia olivat maahanmuuttajakirjailijoiden kokemukselliset puheenvuorot. Suomen ”viralliset maahanmuuttajakirjailijat” Alexis Kouros ja Umayya Abu-Hanna valittelivat heille tarjotun roolin kapeuden lisäksi epäolennaisuuksiin takertumista. Kouroksen esikoisromaanista kirjoittaneet kriitikot olivat kiinnostuneimpia siitä, millä kielellä kirja oli kirjoitettu, eivät kirjan aiheista.

Kourosilta kysytään myös jatkuvasti millä kielellä hän ajattelee. Kielen yhteys ajatteluun onkin askarruttanut monia kielentutkijoita, jotka ovat tutkineet muun muassa eristämisen vaikutuksia lapsen kielen kehitykseen. Lisäksi he ovat yrittäneet päästä käsiksi kielen rakenteisiin tutkimalla sen sukupuolittuneisuutta.

Kouros pohti oman Omar Khaijam-lukukokemuksensa kautta kirjallisuuden suhdetta kieleen. Khaijam on hänen mielestään täysin eri runoilija englanniksi kuin persiaksi. Kouroksen tärkein toive koski kuitenkin aiheidenvalintaa. Maahanmuuttajakirjailijat ovat täysin tasa-arvoisessa asemassa valtaväestöön kuuluvien kirjailijoiden kanssa vasta silloin, kun he voivat kirjoittaa vapaasti aiheesta kuin aiheesta.

Sensuuri toisella kielellä


Umayya Abu-Hanna joutuu sensuroimaan itseään toisella kielellä kirjoittaessaan, koska hänen kielitaitonsa ei ole täydellinen ja toisaalta arabian kielen ilmaisut ovat suomen kielessä eri kontekstissa. Myös hänen uusin romaaninsa on herättänyt epäolennaisia kysymyksiä, kuten: ”Kuka puristeli sinua tisseistä?” Ensimmäisen romaanin arvostelu oli otsikoitu: ”Alistetun kansan tytär puhuu”. Kuten arvata saattaa, Abu-Hanna ei ole löytänyt hengenheimolaisiaan suomalaisten joukosta, vaan hän on samalla aaltopituudella arabiankielisten ja kaksivuotiaan eteläafrikkalaisen adoptiotyttärensä kanssa.

”Ruotsissa ollaan pidemmällä konfliktinkäsittelyssä kuin Suomessa. Suomessa sitä pelätään vielä. Monikulttuurisuus edellyttää kuitenkin konfliktinsietoa ja –käsittelyä. Suomalaiset kirjailijat eivät ole käsitelleet tiettyjä pelkoja, kuten me olemme häviämässä –tunnetta. Pelottavaa on myös se, että ensin on tullut kaksikielisyys ja vasta sitten demokratia. Suomalaisilla on paljon hyvää tahtoa, mutta pelot on käsiteltävä ensin.”

Lappeenrantalaistunut Arvi Perttu puolestaan koki, ettei hän ole ”oikeanlainen” maahanmuuttajakirjailija, koska ei ole tarpeeksi eksoottinen, esimerkiksi suahilinkielinen, englantia puhuva muusikko. Muutto on vaikuttanut kaksikielisen Pertun kielitaitoon.

”Venäjäni alkaa olla puutteellista. Venäjäntäminen on jo vaikeampaa kuin suomentaminen. Käännös on aina myös kulttuurisen vuoropuhelun keskiössä: se mahdollistaa aukot ja väärintulkinnat.”

Perttu on vakavasti pohtinut, onko hän oikea henkilö edustamaan maahanmuuttajia. Hän kun kokee olevansa sirpaleinen joka puolella, kuuluvansa ei-minnekään. Zinaida Lindénille, joka on opiskellut ruotsin kieltä Pietarissa ja on asunut pitkään Turussa, monikulttuurisuus puolestaan on aina ollut itsestään selvää. Ruotsiksi kirjoittava Lindén on saanut myös hyvän vastaanoton suomenruotsalaisissa kirjallisuuspiireissä. Hän ei ole koskaan epäillyt identiteettiään, ja häntä kismittikin ainoastaan se, että hänet niin usein kutsutaan puhumaan juuri ko. aiheesta.

Rita Dahl

julkaistu Kirjain 1/2009:ssä

Tuesday, February 10, 2009

Paris in springtime










Why didn´t I take pictures from home museum of Victor Hugo, especially from the extremely red and green salons. I also missed Honoré de Balzac´s home museum and African art museums. But I have seen the sensitively carved facial traits of Vita Sackville-West as sculpted by Auguste Rodin. I have also learned about Sigmund Freud´s extreme interest in arts from Antiquity and seen his collections from different times, periods and world parts. Louvre is an immense treasure for the whole world to share for numerous days and sejourns.

Kirjoittavien naisten välistä solidaarisuutta

Elo Viiding on kirjoittanut kritiikin toimittamastani Keski-Aasian naiskirjailija-antologasta Kyltymätön uuni (Like 2007) ja Lilja Kalausin upouudesta venäjän- ja englanninkielisestä Nightingale in Cagesta (Iskender 2009), jota saa Rosebudista. Kritiikki on julkaistu Sirp-lehdessä.

Solidaarsusavaldus kirjutavatele naistele
Elo Viiding 06.02.2009



Kyltymätön uuni. Naiskirjailijat ja sensuuri (Küdematu ahi – naiskirjanikud ja tsensuur). Toimetanud Rita Dahl. Soome Pen ja kirjastus Like, 2007.


Antoloogiad on ühed kummalised asjad, mis on mind pannud aeg-ajalt mõtlema, kas sellistel asjadel on mõtet, ja keda need üldse laiemalt kõnetavad. Halva reklaami tõttu jäävad need sageli puhtalt ühe ringkonna siseasjaks, ja nii ununevad kahjuks ka luuletajad. Antoloogia põhiülesanne on reeglina vahendamine, teabe edastamine selle kohta, mis toimub kirjanduses mujal maailmas, või siis mõne kirjanduslooliselt olulise lünga täitmine. Kuidas siis koostada antoloogiat, nii et see tõesti kõnetaks ja haaraks? Ideaalne on muidugi laiem läbiv idee, mis väljub kirjanduse enda žanriraamidest, ja on selgelt kontaktis ühiskondliku tegelikkusega. Miks just „Küdematu ahi”? Kujundina tähendabki see ahju, mis ei tõmba ja kuhu tuleb lõpmatult pabereid toppida, ilma et see süttiks, või et olukord kuskilt otsast paraneks või muutuks. Antoloogias käsitletakse naiskirjanike tegelikkust nii nendel maadel, kus kehtib avalik tsensuur, kui ka neil, kus tsensuur on varjatud. Kogumiku tekstid on nii soome kui inglise keeles. Teos mõjub ka kui solidaarsusavaldus kirjutavatele naistele üle kogu maailma.

Teose sünniloost

Juunis 2005 said Biškekis kokku naiskirjanikud nii Kirgiisiast, Kasahhist, Usbekist, Tadžikist, kui ka Hiinast, Türgist, Bengalist, Egiptusest ja Malawist. Enamikul neist polnud kunagi varem erialasteks kohtumisteks võimalust olnud. Ümarlauas rääkisid need naised, kuidas nende lähedased ja ühiskond on eri aegadel neile survet avaldanud, et nad kirjutamisest loobuksid, või taandaksid selle pelgalt mingisuguseks lõbusaks hobiks. Paljud kurtsid, et nende kodumaal pered sageli ka hülgavad kirjutava, ühiskondlikus mõistes „ebatootliku” naise. Nende vestluskaaslasteks koosviibimisel olid enesestmõistetavate õiguste ja vabadustega harjunud soome naiskirjanikud, kelle meelest oli suurem osa kolleegide probleeme loomulikult sedavõrd teravad ja masendavad, et nad otsustasid kohtumise jäädvustada. Kogumik pole pelgalt lüürikakeskne, kõigilt autoritelt on antoloogiasse palutud essee oma maa naiskirjandusest või kirjutamisega seonduvaist tsensuuriprobleemidest, ning seda üksnes toetavad luuletekstid või proosakatkend autorilt – tänuväärne printsiip, mis annab kirjutaja loomingule ning selle konteksti mõistmisele väga palju juurde.

Kirgiisi naisluule

Tähelepanuväärne kirgiisi luuletaja on Aida Egemberdjeva (s 1975), kes on teinud kirgiisi naisluule teemal doktoritöö. Antoloogias ongi esindatud katkend oma maa naisluule uurimusest ja luuletused. Egemberdjeva kirjutab luuletajast Seidene Moldokejevast, kellest sai 60ndatel eepose „Manas” esitaja, kelle avalikke ülesastumisi tema abikaasa ja pereliikmed püüdsid takistada. Ta oli sunnitud salaja esinema, kuna rahvalaul on Kirgiisias olnud ikka meestekeskne ja eepost on tohtinud esitada üksnes mehed. Eepose teine osa „Semetei” ongi üles kirjutatud tema esituse järgi. Kirgiisi metafüüsikutest on põnevaim ehk Marijam Musa, kes on kirjutanud „Manase”ainelise luuletsükli. Luuletaja enda sõnul sai ta seda kirjutades jõudu peaasjalikult teispoolsuselt, oma surnud kolleegi ja laulja Žaisani vaimult. Ürgande Marijam Musa haridus on kaheksa klassi maakoolis ning ta pole kunagi kirjandust õppinud. Musa jutustas oma kogemusest, kuidas ta aastal 1995 mäginiidul maarohtusid korjas ja kuulis korraga mehe häält, kes nõudis, et ta kirjutaks Manase-ainelise luulepõimiku. Koju jõudes asuski ta kirjutama nummerdatud luuletsüklit, ega saanud kirjapandust eriti sotti enne, kui Žaisan talle uuesti, sedakorda juba valmis luuleteksti tõlgendamisel appi tuli. Tekst on äärmiselt värvikas ja see vastab kummalisel kombel kõikidele poeetikareeglitele, olles samal ajal ka tõeline, ehe luule. Dalmira Tilepbergenova (s 1967) on lisaks põhitööle ka Kesk-Aasia PEN -klubi esinaine ja dokumentaalfilmirežissöör. Tema nukker essee kajastab kirgiisi kirjanduse ja kirjanike kehva vaimset olukorda, mis peegeldab kogu maa majanduslikku ja kultuurilist seisu. Isegi see, et pole kirjanikke, pole nii suur probleem – varsti polevat ka enam lugejaid; paljud mägikülade lapsed koolis ei käi, kuna koolikohustus on kadunud, ja seega nad kirja ei tunne. Tilepbergenova tunnistab ka fundamentaalse usulise kirjanduse leviku ohtu (veel süütuks variandiks peab ta kokaraamatute ja puhta meelelahutuskirjanduse kasvavat levikut) kui kaasaegset ja ühiskonnakriitilist kirjandust asemele ei kirjutata, või kui seesuguse kirjanduse vajalikkust üldse laiemalt ei teadvustata. Kirjanikele äärmiselt solvavaks peabki ta just seda, et omal maal neid ei tunta ega vajata. Lisaks sellele, „loov naine ei kirjuta üldse, kuna ta peab teenima elatist perele ja lastele, või kirjutab ta salaja, pere, sugulaste, mehe või naabrite eest varjatult. See on poliitilise tsensuuri halvim vorm. Niisamuti pole kõikidel ajalehetoimetajatel sugugi võimalik kasutada arvutit, rääkimata kirjanikest. Neil puudub ühendus kolleegidega välismaal, puudub kultuurivahetus ning pole võimalust saada vastukaja ja kriitikat, milleta üks kirjanik ei saa kuidagi loova isiksusena areneda,” ütleb Tilepbergenova.

Kasahhi feministid

Kasahhi feminist, kirjanik, kirjastaja ja ajalehe Knigoljub peatoimetaja Lilja Kalaus (s. 1969) kirjeldab kirjanike avaldamisvõimalusi turumajanduse tingimustes. Kalaus leiab sellele, et naised ei kirjuta, omamoodi õigustuse: kuna naised on tema sõnul kapitalismiga paremini ja edukamalt kohanenud, ei tegele nad kirjandusega puhtpraktilistel kaalutlustel – mõttekam on teenida leiba ajakirjanduse või ärijuhtimisega. Kirjastus Iskander andis aastal 2005 välja Kalause ja teise kasahhi feministliku kirjaniku Dina Gorokova ühisteose „Verine romaan ja teisi feministlikke lugusid”, kus lahatakse naise olukorda kaasaegses ühiskonnas, perevägivalda ja naise sotsiaalset staatust. Lauskohutavaks peab Kalaus aga kasahhi lastekirjanduse hetkeseisu ja selle rahalise toetamise peaaegu täielikku puudumist, aga tema sõnul „otsustajaid, oligarhe ja bürokraate see probleem loomulikult ei puuduta, kuna nende arust ei ole kasahhi kirjandust üldse olemas, või on see sedavõrd kehv – ning rikkad võivad ju alati käia Moskvast raamatuid ostmas”. Õnneks on kasahhi raamatukogutöötajad sellele probleemile viimastel aegadel ka riigi tähelepanu juhtida suutnud.

Veronica Maele

Veronica Maele (s. 1975) on esseist ja kirjanduskriitik. Aastatel 2002–2004 tegutses ta Malawi PEN -klubi esinaisena. Ta on kirjutanud palju HIVist ja prostitutsioonist, suurimaks ohuks peabki ta sotsiokultuurilisi hoiakuid, ootusi ja norme, mis ei toeta naistele hariduse pakkumist ehk hädatarviliku aluse loomist kirjutamisele kui karjäärile. Kuigi kirjaoskus on viimastel aastatel kasvanud ja olukord ühiskonna mõningase demokratiseerumisega, pärast president Kaumuzu Banda diktaatorlikku režiimi 90ndatel pisut paranenud, olemas on isegi juba üks kohalik telekanal (enne seda edastati raadiost valitsuse propagandauudiseid), ei toetata Malawis kirjutamishuviga noori ka koolis ning palju noori andeid läheb lihtsalt armutult raisku. Rääkimata kirjanikest, kellel pole võimalik saada mitte vähimatki majanduslikku toetust, unistamatagi tunnustusest või kirjandusauhindadest. Maele rõhutab, et naised peaksid leidma palju enam võimalusi kaasarääkimiseks poliitikas ja aidsiküsimuses, samuti koduvägivalla, vaesuse, looduslike ressursside vähesuse ning laste õiguste osas. Kõik algab kas või pealtnäha väikeste nõudmiste esitamisest, millest esmane on siiski õigus kirjaoskusele. Olulisimaks peabki Maele naist puudutavate stereotüüpide murdmist avalikus sfääris, naisorganisatsioonide toetust, ning, mis peamine, elavat suhtlust mõttekaaslastega. Rõhuvate teemade vahele on hingamispausiks Maele poolt kirja pandud malaavi muinasjutte antoloogiasse soomendanud luuletaja Johanna Venho.

Looritatud kirjandus

Egiptuse tuntuim esindaja valimikus on kirjanik, toimetaja ja näitekirjanik Ekbal Baraka (s 1942), kes on kirjutanud ka kriitilise uurimuse islaminaiste peakatte kohta, ja pälvinud sellega fundamentalistide meelepaha. Tema raamatut on loomulikult püütud lettidelt konfiskeerida, ja teda ennast kohtu alla anda või koguni vagaseks teha. Tabust ja tsensuurist kirjutab ka Hala El-B aldry (s 1954). El-Baldry loeb tabuks ka kõike seda, mis sünnib juba kirjaniku enesetsensuuri tagajärjel, välise surve tõttu – paratamatu kohanemisega kaasnevat, loomingulisust pärssivat, sageli väljendamatut valu. Kui sageli toonitatakse ka meil islamikultuuri puhul üllalt, et „nemad ongi teistmoodi” ja ka „mõtlevad teistmoodi” ning nende demokraatiaga torkimine tuleks järele jätta, siis naiskirjanike avaldustest ja vajadustest see „teistest inimestest teistmoodi” olek (vähemalt selle väljaande põhjal) küll kuidagi välja ei paista. Intellektuaalsete huvidega naiste olukord on, nende esseede põhjal, siiski juba maast madalast karjuvalt ebaõiglane, kuna naised peavad ületama niigi väga suuri takistusi, et üldse oma kutsumuseni jõuda, ja ka maalt lahkumine ei õnnestu sugugi alati.

Kaotatud mälu, sõna ja au

Yukiko Chinolt, endiselt Jaapani PEN -klubi naiskomitee esinaiselt, kes on kirjutanud Jaapani-Hiina konfliktist ja uurinud Barbie’ nuku ajaloo kaudu Ameerika ja Jaapani suhteid 50ndatel ja 60ndatel, on kogumikus kirjutis tiibeti ja uiguuri kirjanikest, kes ei saa avaldada oma poolehoiu tõttu dalai-laamale. Aktiivselt valitsuse poolt tagakiusatu antoloogias on tiibetlanna Wei Se, kelle kaks blogi sulges Hiina valitsus dalai-laamale tema 71. sünnipäevaks kirjutatud pühendusluuletuse tõttu. Wei Se põhiteoseks peetakse „Keelatud mälu: Tiibet kultuurirevolutsiooni ajal”, tema luuletsükli „Tiibeti saladused” on antoloogiasse tõlkinud Rita Dahl. Bangladeshi esindab kuulus Selina Hossain, keda loetakse praeguse aja Bangladeshi olulisemaks naiskirjanikuks. Hossaini lugu „Au” räägib noore naise „aumõrvamisest”: tema kõri lõikas läbi abikaasa, ent ta jäigi matmatuna – ja kummitusena – kõndima maa peale, et sündida uuesti samasse ühiskonda ja täita oma missioon – tühistada mõrva kui au ehk vägivaldse väärikuse iidne kontseptsioon. Sõnavabaduse enesestmõistetavuse ajal on see teos justkui värskendav meeldetuletus, et kusagil teadvustatakse probleeme ja valupunkte, mis paljudel maadel on ikka veel põletavalt päevakorral. Taas kord tuleb respekteerida ühiskondlikult tundliku närviga soome kirjanikke!

Eestlasele on raamat kättesaadav ja tellitav aadressilt: www.like.fi.

Monday, February 09, 2009

PEN-jäsenilta Pressiklubilla ke 11.2. klo 16.30-17.45

PEN-jäsenilta, jossa kerrotaan PENistä, kuunnellaan jäsenten toiveita ja ehdotuksia sekä paikalle tulleiden johtokuntaehdokkaiden esittelyitä, järjestetään rav. Pullmanin kabinetissa (paremmin tunnettaneen Pressiklubina) rautatieaseman yläkerrassa keskiviikkona 11.2. klo 16.30-17.45. Toivottavasti paikalle saapuu myös komiteoiden vetäjiä kertomaan omasta komiteastaan sekä kynnelle kykeneviä nykyisen johtokunnan jäseniä.

Tietoa tilaisuudesta saa mielellään levittää sopivaksi katsomillaan foorumeilla.

Tervetuloa!

Haastattelu A23-lehdessä

Portugalilainen runoilija ja portugalinopettaja António Jacinto Pascoal haastatteli minua. Haastattelu löytyy portugalilaisesta A23-taidelehdestä.


Entrevista a Rita Dahl
2-02-2009 | Entrevista

Rita Dahl (n. 1971) é escritora e organizadora de volumes literários em regime freelancer, de nacionalidade finlandesa (Vantaa). Formada em Ciências Políticas, tem ainda uma licenciatura em Literatura Comparada. Publicou duas colectâneas de poesia, Kun luulet olevasi yksin (Loki-Kirjat 2004) e Aforism aika (PoEsia 2007), além de um livro de viagens sobre Portugal, Tuhansien portaiden lumo – kultuurikierroksia Portugalissa (Avain, 2007). Além disso, é actualmente vice-presidente do PEN CLUB finlandês e preside ao Comité de Mulheres Escritoras. Trabalha também na tradução e edição de uma antologia de poesia contemporânea portuguesa. Encontrámo-la nos Encontros Internacionais de Poetas, em Coimbra, depois em Monsanto, e agora entrevistámo-la. Rita Dahl fala português e acedeu a partilhar connosco a sua vida literária, especificamente poética. Texto António Jacinto Pascoal
Dahl afirma que não hesitaria em usar qualquer palavra como ferramenta linguística e entende o conceito de liberdade poética como indispensável. Diz que a sua poesia actual se assemelha à vanguarda americana, em que se enfatiza o elemento mais ínfimo do quotidiano. Mesmo assim, não gosta de obedecer a regras, embora hesite entre estética e ética. Segue um certo experimentalismo modernista que se entrevê no gosto em usar o lexema “&”. No entanto, procura distanciar a linguagem poética da linguagem política. Dahl revela que a métrica se perdeu na poesia finlandesa actual, em que sobra apenas a musicalidade. E acredita ainda que a poesia pode salvar. Em criança tinha o sonho de ser presidente de um qualquer país e ainda agora se acha «um ser sem fronteiras». Especialista em Fernando Pessoa, Dahl considera que a poesia portuguesa tem uma natureza ambígua. E quanto à morte, não a receia.

Há alguma palavra que não caiba na sua poesia?

Não, todos os géneros de palavras são usáveis, como na vida: desde a palavra mais simples até à palavra mais sublime.

E há alguma palavra que tenha a consciência de nunca ter usado, de se ter recusado a usar?


Algum palavrão que tenha a ver com genitais femininos.

E uma palavra obrigatória?

Liberdade total na minha poesia – a poesia não-regulada. Não há palavras obrigatórias neste meu estilo poético.

Pode dizer-se que tem afectos com algumas palavras?

Claro: poética é política, mesmo que seja só ao nível pessoal. Por exemplo, os poemas que incluem o sentido muito forte da raça Afro-Americana podem funcionar como construtores de uma identidade ou pelo menos albergam a consciência das suas raízes étnicas.

Há o som e o sentido. O que prefere?

Prefiro a mistura de ambos: por exemplo, os meus poemas sobre Portugal reflectem as minhas impressões sobre o país, não só pela escolha das palavras, mas pelo ritmo, pela musicalidade.

Como definiria a sua poesia?

É sempre cada leitor quem define cada meu poema, após a leitura. E as leituras variam, de modo que não consigo dar uma resposta definitiva. Comecei com poemas modernistas & minimalistas & central-líricos, escrevi um livro experimental com ajuda do Google (o livro O Tempo dos Aforismos, 2007) que consistiu num poema de mais de 80 páginas, em movimento constante; depois surgiu um livro que inclui colagens & poemas prosaicos (A vida em Lagos, 2008). O mais recente livro chama-se Temas da orelha de Van Gogh, Ankkuri 2009, e inclui poemas sobre a esquizofrenia da vida actual & poemas influenciados pela natureza de Monsanto (onde estive, em Julho 2008, na residência de Idanha-a-Velha). Tenho uma grande vontade – um objectivo – de me renovar em cada livro.

Haverá uma tendência social a sobrepor-se a opções estéticas?


Mais uma vez diria que depende da particularidade do poema. A poesia que escrevo agora parece-se um pouco com a poesia da vanguarda americana, que é uma mistura das tendências sociais & estéticas. Esta estética valoriza também a matéria que tradicionalmente foi considerada “não-estética”, chã, quotidiana, não-sublime. Também mistura tendências sociais com finalidades linguísticas: o mundo pode ser mudado só pela linguagem que constrói “a realidade” (que é sempre uma construção imaginária) e que traz outras representações. Mas tenho também poemas que são mais estéticos do que sociais (poemas sobre Portugal). Pelo que atingem a harmonia talvez pela associação de forma e conteúdo.

Escreve mais com palavras do que com ideias?

Depende: escrevo poemas com vários estilos. A musicalidade, o ritmo têm muita importância nos meus poemas sobre Portugal.

Como é o seu processo de escrita? Parte de uma ideia? Parte de uma palavra ou até de um verso?

Parto duma ideia, ou de um verso/expressão. Depois seguem-se as outras palavras, facilmente ou com maior dificuldade.

A sua actividade de jornalista valorizou a sua relação com as palavras? Haverá um estilo prosaico no seu discurso?

Tenho publicados 4 livros de poesia muito diferentes. O estilo dos poemas vai de um género muito minimalista e modernista até poemas de prosa alongada, como em A vida em Lagos. Tenho escrito poemas em estilo prosaico, mas também poemas que seguem uma certa forma (villanelle, por exemplo) e que são eivados de lirismo & se fundem em imagens mais tradicionais e fixas. Nos poemas mais recentes (2 livros: O tempo dos Aforismos & A Vida em Lagos) há uma maior tendência social, experimentalidade e “estética da linguagem plana” (plain).

Até que ponto a prosa jornalística poderá interferir na sua relação com as palavras?

Os meus poemas são poemas, e a prosa jornalística nada tem a ver com eles. Tratar-se de um poema prosaico é uma coisa diferente.

E as Ciências Políticas: como fazem elas parte do processo da sua poética?

Tenho licenciaturas em Ciências Políticas & Literatura Comparada (sobre Pessoa). A minha formação tem a ver com a minha visão do mundo, que é simplesmente esta: um homem está situado no centro de estruturas sociais complexas e com os outros seres vivos. Mas, evidentemente, os poemas são entidades separadas & independentes linguisticamente. A minha visão reflecte-se nos meus poemas, mas o poema não é uma tese.

Escreve para si primeiro do que para os outros?

Escrevo para o leitor. Claro, para os outros!

Não vislumbro métrica nem rima na sua poesia. Considera-os espartilhos?

A métrica não tem muita coisa a ver com a poesia contemporânea finlandesa em geral, e com a minha também não. Nos meus poemas sobre Portugal há ritmo e musicalidade. No meu livro mais novo, o quarto, Temas da orelha de Van Gogh, há poemas escritos sob certas formas: villanelle e sonetos. Não os considero espartilhos, só que até agora não houve muito interesse da minha parte.

Que espécie de regra segue na sua poesia?

Não há regras. Só há liberdade de pensamento, e imagens fluidas, que correm constantemente. O facto de escrever poemas colagens/prosaicos não quer dizer que haja qualquer regra neles.

Considera a poesia uma espécie de fé? Algo que a possa salvar?


Um poema pode fazê-lo: há efeitos só ao nível de cada indivíduo que os lê. Um poema pode salvar & restaurar a vida dum indivíduo de uma maneira ou outra. As pessoas têm problemas diferentes: falta fé neste mundo comercial/capitalista & os seus efeitos vêem-se na forma como somos para com a natureza. Há problemas de fé pessoal. Um poema pode funcionar como um medicamento para este tipo de problemas.

Recusa a pretensão de escrever para a eternidade?

Claro! Mas penso que a minha vocação foi a de ter sido trazida a esta terra para escrever e trabalhar, pelos escritores ameaçados, e faço-o no PEN, associação que defende a liberdade da palavra.

Qual é a sua relação com o leitor? Sente que escreve também pela pressão dele?

Nunca! A pressão existe só do meu próprio lado, mesmo uma certa obrigação.

Há alguma máscara com que se disfarce na sua poesia ou é nela que é mais autêntica?

O tempo de Aforismo é um livro com múltiplas vozes & uma linguagem fluida. A voz mais autêntica (identificada comigo) talvez seja um pouco mais melancólica, preocupada com o mundo globalizado & com a natureza & é uma voz um pouco filosófica também.

Nasceu em Vantaa, perto de Helsínquia. Isso é possível ler-se nos seus versos?

Não – os meus versos são universais, tal como eu sou um ser sem fronteiras.

A natureza parece servir de pretexto à sua poesia para alegorias poéticas sobre a condição humana. Aceita esta asserção?

Sim, claro, e esta não é novidade nenhuma na poesia em geral. A natureza humana tem estado presente desde a poesia antiga.

A sua infância foi convencional ou houve factos improváveis?


A infância nunca é fácil, porque é o tempo de construção dos nossos valores e da nossa imagem do mundo, mas não tive nada de mais grave do que as pessoas em geral.

Algo adivinhava em si, desde cedo, essa apetência pela poesia?

Sempre escrevi muito bem na escola e as minhas redacções habitualmente eram lidas em frente da classe. Fui uma excelente aluna às outras disciplinas também, especialmente em música (eu canto). Comecei como crítica de música, depois como jornalista e agora sou autora, que é uma das profissões com que eu sonhava quando fui criança. Sonhei ainda ser professora e presidente…

Presidente?

Sim, presidente dum país e professora universitária. Nunca tive sonhos pequenos.

Pode descortinar-se algum carácter de transgressão na sua obra?

Se se entende a transgressão em termos linguísticos, com certeza, especialmente nos meus livros mais recentes, desde O tempo do Aforismo. A poesia tem que tentar renovar e reconstituir o mundo, começando por fazê-lo linguisticamente. Esta reconstituição pode fazer-nos emendar o mundo.

A Rita tem as suas filiações poéticas. Pessoa é uma delas?


A ideia de multi-personalidade controlada interessa-me. Também a natureza dos seus poemas: há tanta melancolia, tanta procura de si mesmo.

E que outros poetas a influenciaram decisivamente?

Não digo! Mas leio muito a poesia mais jovem americana (que valoriza a simplicidade & a anti-estética, e a linguagem quotidiana) e tenho interesse pela L = A = N = G = U = A = G = E –, movimento de Charles Bernstein & companhia, a sua poética e concepção política. Isso talvez se possa ver nos meus poemas.

Sente medo da influência?


Não, mas eu não posso nomear conscientemente as minhas influências revelando nomes. Acho que toda a leitura pode ter um efeito em nós, inconscientemente. Não conseguimos ser nunca completamente originais.

Acabou de fazer uma antologia de poetas portugueses. Considera que a poesia portuguesa tem um lugar importante no panorama mundial?


Ainda não acabou, continuo-a, e provavelmente sairá daqui a uns anos. Sim, por que não? A vossa língua é uma das línguas francas & a poesia portuguesa tem uma natureza ambígua: há um lado das imagens muito sensíveis (de Eugénio de Andrade) e, por outro lado, há a poesia de pensamento muito racional & religioso (Faria & Régio), mas também existe o meio-termo entre estes dois pólos.

Certamente encontrou também maus poetas…

Sim, mas não os leio!

Como vê o deserto em que encontra a literatura finlandesa em Portugal e a que o deve?

Deveria haver mais gente conhecedora da nossa língua que poderia actuar como embaixadora entre os nossos países e traduzir pelo menos algumas obras mais conhecidas ou recentes.

Sente-se ameaçada pela morte?

Não, o que acontece, acontece. Mas eu gostava de viver 30 ou 40 anos mais!

A poesia poderá ser, em última análise, um paliativo em face da morte?

Eu não cultivo a relação entre morte & poesia. A poesia é primeiramente viva, o símbolo duma pessoa criativa.

Dylan Thomas dizia que «o mundo não fica nunca o mesmo quando um bom poema lhe é acrescentado». Há verdade nestas palavras?

Sim, claro, mas, como já mencionei, a mudança só acontece ao nível individual, no cerne de cada leitor.

Quais são os seus versos de que mais se recorda?

Do meu livro sobre Portugal, O Encantador das mil escadas (2007):

E eles têm escrito 
sobre a descida das escadas e da saudade por alguém indizível que 
nunca irão encontrar e para afirmar suas palavras eles bebem mais bagaço
para que a vida sinta alguém só por um momento, mesmo com a ausência causada
pela bebedeira e eles escrevem sobre beber e ao escrever eles embriagam-se mais.
E um verso de um autor da sua preferência?

De Walt Whitman´s Song of Myself (1891): “I am the poet of the Body and I am the poet of the Soul, / The pleasures of heaven are with me and the pains of hell / are with me, / The first I graft and increase upon myself, the latter I / translate into a new tongue.”

Um comentário a Entrevista a Rita Dahl

1. musicalidade.net - Entrevista a Rita Dahl em 8.2.2009 11:12 pm

[...] de ser presidente de um qualquer país e ainda agora se acha «um ser … Veja o post completo clicando aqui. Post indexado de: [...]


Copyright © 2008 A23 Online| Ficha Técnica