Unelma veljeydestä

Unelma veljeydestä

Ranskassa asuva, Irakissa syntynyt kirjailija-kääntajä Jabbar Yassin Hussein ja libanonilainen kirjailija-toimittaja Youssef Bazzi ovat taistelleet demokratian, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta.

Lauma kirjailijoita parveilee festivaaliteltan ympärillä. Miksei parveilisi, koska tässä teltassa heitä ruokitaan ja juotetaan ilmaiseksi. Berliinin kansainvälisillä kirjallisuusfestivaaleilla ovat teemana arabimaat. Täällä vieraita kohdellaan hyvin. Suuntaan arabikirjailijoiden pöytään, jossa istuu vanhempi herrasmies syventyneenä keskusteluun nuoremman kollegansa kanssa.

Jabbar Yassin Hussein oli 14-vuotiaasta lähtien aktiivinen kommunistisessa puolueessa. Hän hylkäsi aktivismin kommunistisen puolueen yhdistyessä Baath-puolueen kanssa. Saddam Husseinin johtama puolue nousi valtaan vuonna 1968, ja maan 250-jäseniseen parlamenttiin saivat asettua ehdolle vain kyseisen puolueen jäsenet. Puolueen mottona oli ranskalaisten jakobiinien hengessä ”yhtenäisyys, vapaus, sosialismi”. Puolue pysyi vallassa toukokuuhun 2003 asti, jolloin Husseinin hallinto syrjäytettiin. Yhdysvaltain miehityshallinto kielsi puolueen kesäkuussa 2003.

"Unelmoin, että kansa hallitsee maailmaa ja että oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo vallitsisivat. Unelmointini on jatkunut vuodesta 1973 lahtien. Meille kaikille yhteistä on narsistinen unelma yksilöllisyydestä."

Hussein ehti toimia kommunistisen puolueen nuorisoliikkeen puheenjohtajana. Hänen piti matkustaa kansainväliseen kokoukseen Berliiniin syyskuussa 1973, mutta suunnitelmat eivät toteutuneet, koska Hussein jätti kesäkuussa puolueen. Siitä lähtien häntä vainottiin, eikä hän voinut opiskella ja työskennellä Irakissa.
Hän muutti Ranskaan vuonna 1976. Ranskassa Hussein opiskeli kirjallisuutta, taidehistoriaa ja elokuvaa. Hän ohjasi 15-minuuttisen elokuvan, jossa kuvataan todellisen ja epätodellisen välistä suhdetta, mutta se jäi ainoaksi askeleeksi elokuvan maailmassa.

"Pidän vuosiani Ranskassa toisenlaisena elämänä, unelmana, jota en voinut Irakissa ajatella. Pakolaisuus tekee meistä toimijoita ja katselijoita, se muuttaa elämää. On olemassa elämä ennen ja jälkeen.”

Hussein perusti vuonna 1977 ensimmäisen avoimesti arabimaiden hallintoa ja Saddam Husseinia kritisoineen Aswat-lehden Ranskassa muiden pakolaisintellektuellien kanssa. Lehden julkaisemista hän rahoitti työskentelemällä puuseppänä, maanviljelijänä ja laukunkantajana. Tappouhkauksiakin tuli. Sitten hän sai työpaikan Rochellen yliopistosta sivilisaation ja arabikirjallisuuden opettajana, jossa virassa toimi eläkeikään saakka.

Hussein sanoo olleensa ensimmäisiä maanpaossa olleita irakilaisia intellektuelleja, jotka palasivat Irakiin vuonna 2003, kun Yhdysvaltain johtama liittoutuma oli syrjäyttänyt Saddam Husseinin vallasta huhtikuussa.

"Huomasin, että elämäni on meno-paluuta. En voi koskaan viipyä kuin korkeintaan yhden kuukauden ajan Irakissa, koska olen aina pakolainen. Ranskassa kaipaan kotimaahan, Irakissa muualle. Nautintoni on siis myrkytetty, kuin skorpionin nautinto. Pakolaisuus on merkinnyt minut, se on olemassaoloni kannalta yhtä merkityksellinen asia kuin kristityille on perisynti."

Berliinin kirjallisuusfestivaaleilla Hussein luki "Traum"-tekstin, jossa amerikkalainen upseeri ja Bagdadiin palaava irakilainen unelmoivat muistojen kultaamasta Bagdadista. Minäkertoja palaa Baghdadiin 27 vuoden jälkeen etsimään pihaa, jolla hän on aikoinaan leikkinyt. Raunioiden keskellä hän kohtaa amerikkalaisupseerin. Yleisö vaikeni kunnioittavasti, kun tekstissä palattiin raunioitettuun kaupunkiin, jossa sotilas oli seisonut ase kädessä. Hirveä todellisuus oli muuttunut Husseinin käsissä joksikin muuksi, kaunokirjallisuudeksi.

Irakilaisen kirjallisuuden suuret aiheet

Irakilaisen kirjallisuuden kaksi suurta teemaa ovat sodan aiheuttama väkivalta ja traumat sekä pakolaisuus. Hussein käsittelee luonnollisesti jälkimmäistä.

"Pakolaisuus tekee aiemmasta elämästä jatkuvasti pyörivän trauman, jonka voi kohdata uutena ihmisenä: se muuttaa sekä ruumista että sielua. Uskon Jean-Paul Sartren litterature engagéhen: kirjallisuus on vastuussa lukijalle. Inhimillisyys ja oikeudenmukaisuus ovat tärkeitä."

Pakolaisuus merkitsee Husseinille myös unelmaa "kadotetusta paratiisista", jonka "todellisuuteen" uskovat filosofit haluavat kieltää.

"Esimerkiksi Sokrates piti kuolemaa pakolaisuutta parempana. Kirjailijat työskentelevät kuvitteellisen kanssa, ja heille pakolaisuus on helpompi hyväksyä. Muun muassa Thomas Mann ja Heinrich Heine ovat tunnettuja kirjallisia pakolaisia."

"Kun palaan Ranskaan, se on aina ulkomaa minulle. Muut palaavat kotiin, mutta minä sanon: lähden ulkomailta ja palaan ulkomaille. Kaikissa ihmisissä on toinen puoli: pakolaisuus on auttanut minua ymmärtämään tämän asian. Pakolaisuus on kuin joku marginaalinen identiteetti, esimerkiksi homoseksuaalisuus."

Hussein ei usko, että työväenluokka saa aikaan kestäviä taideteoksia. Hänen mielestään historia on osoittanut, että vain porvaristo pystyy luomaan "korkeampaa" taidetta.

"Köyhillä ei ole aikaa olla vapaita, koska heidän aikansa menee arjesta selviytymiseen ja leivän hankkimiseen. Heillä ei jää aikaa taiteelle ja siihen perehtymiselle, enkä siksi usko, että työväenluokka voi tuottaa aikaa kestävää taidetta.”

Hussein kuuluu ehdottomasti henkiseen porvaristoon, vaikka hän ei eläkään materiaalisessa yltäkylläisyydessä. Hän ja hänen vaimonsa ovat omavaraisia: heidän tilansa tuottaa tarvittavan ruuan. Hussein on pukeutunut kalliiseen puvuntakkiin, vaikka hänen tulotasonsa ei sitä oikein salli. Hän kyselee myös minun taustastani ja kertoo arvailujensa osuneen oikeaan: olen kirjailija. Nostamme maljan kirjallisuudelle.

”Olen vapaa kirjailija myös taloudellisesti: asumme vaimoni kanssa asuintaloksi kunnostetussa entisessä myllyssä, hoidan puutarhaani ja eläimiäni, koiria, kissoja ja kanoja. Vaikka minulla ei ole paljon rahaa, elän silti kuin rikas. Juon hyvää viiniä ja ostan kalliita vaatteita. "

”Soitin vaimolleni. Hän kertoi, että olemme saaneet suuren tomaattisadon. Kun palaan kotiin, teen niistä säilykkeitä talveksi. Jos huomenna tulisi ydinsota, selviäisin, koska erotan hyvät kasvit myrkyllisistä."

Valokuvatessa Hussein haluaa asettua rakennuksen seinää vasten kuin kuolemaantuomittu. Painaessani kameran laukaisinta hän huutaa riemukkaalla äänellä: "Vive la revolution" ja levittää kätensä kuin elämään tuomittu.

Lapsisotilaasta kirjailijaksi

Tyylikkääseen tummansiniseen puvun takkiin pukeutuneen Youssuf Bazzin voisi kuvitella istumaan johonkin Pariisin keskustan trendikahvilaan kirjoitusvälineet ja kahvikuppi edessään. Vain Gaulois-savuke puuttuu sormien välistä.

Libanonilaiskirjailija ei halua puhua juurikaan vuosistaan poliittisena aktivistina. Silti hän tiivistää monen muun poliittisesti aktiivisen libanonilaisen tunnot dokumentaarisessa romaanissaan Yasser Arafat looked at me and smiled. Kirja kertoo lapsisotilaan elämästä vuosina 1981 – 1986, ja se on julkaistu englanniksi vuonna 2007 ja tänä vuonna ranskaksi. Kyseessä on neljä runokokoelmaa julkaisseen Bazzin ensimmäinen proosateos.

Kirjan taustalla ovat omakohtaiset kokemukset. Bazzin isä kuoli marttyyrinä Libanonin sodassa, ja poika kasvoi aikuiseksi Syyrian kansallisen sosialistipuolueen huomassa. Hän alkoi kantaa asetta vuonna 1981 14-vuotiaana.

"Lähdin sodasta 19-vuotiaana, koska halusin olla kuten muut nuoret, opiskella yliopistossa. Aloin julkaista runoja ja muutaman vuoden kuluttua voitin runopalkinnon. Tämä tuli minulle yllätyksenä, koska en työskennellyt sen eteen. Kun ihmiset alkoivat ottaa minut vakavasti, minäkin aloin ottaa itseni vakavasti. Minusta tuli yhdessä yössä pieni julkisuuden henkilö ja pääsin toimittajaksi kuuluisaan libanonilaiseen Al Ittihad -lehteen."

Bazzi vietti yhdeksän kuukautta Libyassa rikkaan setänsä luona ja työskenteli tämän omistamassa satamassa. Afrikassa hän alkoi kirjoittaa vakavissaan runoja.
"Afrikassa tunsin arjen jatkuvasti hämmästyttävänä ja pidin mahdollisena tuoda kokemuksen avulla jotakin uutta libanonilaiseen kirjallisuuteen. Yritin kai olla kuten Ernest Hemingway, jota luin tuolloin."

Bazzi sauhuttaa tupakkaa ja virnuilee poikamaisesti. Hän on nauttinut lasin tai pari ja ilo kuplii silmissä. Nautinnoista hän ei ole koskaan kieltäytynyt, vaikka elämä onkin heitellyt Bazzia rintamalta lehtien toimituksiin.

Vapaamielinen Libanon

Libanonin sota päättyi 1990. Bazzi kävi kääntymässä 1990-luvulla Kuwaitissa ja Abu Dhabissa, jossa hän ystävineen perusti Al Rai-al am-lehden. Hän palasi Beirutiin vuonna 1999. Siellä hän perusti Al Mustaqbal -lehden, jota vieläkin toimittaa. Seuraavana vuonna hän jatkoi poliittista aktivismiaan.

"Mutta pienessä mittakaavassa, koska Syyria hallitsi meitä ja olin kevytmielinen mies, joka halusi säilyttää elämäntyylinsä."

Kevytmielisyyttä esiintyy myös Bazzin teksteissa, joissa päähenkilo saa ensikokemuksensa pornosta, tytöistä ja alkoholista.

Bazzi ei voi kuvitella muuttavansa pois arabimaiden vapaamielisimmästä kulttuuripääkaupungista Beirutista, koska sieltä löytyy kaikkea, mitä mies voi toivoa.

"Elämä Beirutissa on jännittävää: se on yhdistelmä Pariisia ja Teherania. Beirutin kosmopoliittinen historia käynnistyi jo 1950-luvun puolivälissä. Maamme on etnisesti ja uskonnollisesti mosaiikkimainen. Jokainen libanonilainen kuuluu tavallaan johonkin vähemmistöön. Minun isäni oli shiiamuslimi ja äitini armenialainen kristitty.”

Libanon on ainoa arabimaa, jossa Ramadanin aikana voi syödä tai juoda. Maassa on myös kukoistava kansalaisyhteiskunta, joka on altis korruptiolle: Euroopasta tuleva raha ei Bazzin mukaan mene aina sinne minne sen pitäisi.

"Meillä on kaikenlaisia järjestöjä, myös homoseksuaalien järjestö, joka yrittää muuttaa lakeja ja tehdä homoista sosiaalisesti hyväksytyn ryhmän. Ainoa ongelmamme on valtio. Al-Mustaqbal on länsimielisten modernien sunnien ryhmä, jonka slogan on: Libanon first. He tuovat toivoa koko arabimaailmaan: tavoitteena on kristittyjen ja islaminuskoisten rauhanomainen rinnakkaiselo. Saman haasteen edessä on Irak, jonka pitäisi siirtyä kohti demokratiaa ja löytää tasapaino eri ryhmien välille. Myös Israel toivottavasti löytää demokraattisen ratkaisun ja tasa-arvon eri ryhmien välille."

Arabikirjallisuuden renessanssi alkoi 1800-luvun puolivälissä Libanonista kristittyjen jesuiitta- ja protestanttilähetyssaarnaajat tullessa maahan ja perustettua moderneja länsimaalaisia kouluja ja yliopiston.

”Heidän ansiostaan aloimme irtaantua ottomaanivallasta. He loivat uuden idean kansallisuudesta, isänmaallisuudesta ja moderneista länsimaisista arvoista.”

1940–50-luvuilla Libanonissa syntyi uusi kirjailijasukupolvi, joka sanoutui irti klassisesta kirjallisuudesta haluten uudistaa kirjalliset muodot ja teemat. He olivat innostuneita dadaismista, surrealismista ja modernista ranskan- ja englanninkielisestä kirjallisuudesta. Modernismi tuli Libanonin kirjallisuuteen 1950-luvun puolivälissä.

Sosiopoliittisia dokumentteja

”14.3.2005 Libanonissa käynnistyi rauhanomainen siviilivallankumous, josta kaikki älymystön edustajat tunsivat olevansa vastuussa. Meidän piti ajatella, millaisen kuvan haluamme luoda maastamme. Kollegani ei hyväksy Saddam Husseinia, minä en Hizbollahia, rikkaita ja lahjontaa."

Bazzi kirjoittaa jatkuvasti politiikkaa, yhteiskuntaa ja kulttuuria sivuavia artikkeleita Libanonin suurimpiin lehtiin. Hänen kirjansa ovat dokumentteja paitsi omasta elämästä, myös yhteiskunnasta ympärillä.

"Jokainen kirjani on sosiopoliittinen dokumentti, jossa yhdistyvät omaelämakerta, muistot ja tapaamiset ihmisten kanssa. Lukiessasi F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun tunnet laman ja 1920-luvun Amerikan rivien valista. Olen kuullut kommentteja muissa arabimaissa asuvilta, että runoni käsittelevät samoja teemoja, jotka ovat heille merkittäviä. Näitä ovat valtion merkitys ja sopivan poliittisen järjestelmän, modernin kansalaisuuden ja sopusoinnun hakeminen etnisten ja uskonnollisten ryhmien välille."

Luettuaan Bazzin Saddam-kirjan ja omaelämäkerrallisia runoja ymmärtää hiukan enemmän sitä (kansallis)sotien sävyttämää todellisuutta, jossa monissa islamilaisissa maissa on eletty. Bazzi ei ole kaihtanut myöskään oman elämänsä ylä- ja alamäkien hyödyntämistä proosassaan. Hän onkin luonteeltaan länsimainen kirjailija, joka kertoo kuitenkin oman maansa ongelmista.

Hyvästelemme iloisesti. Bazzi antaa korttinsa ja lähtee viereiseen pöytään arabikollegoidensa seuraan. Aivan joka päivä ei ole mahdollista nähdä näin montaa arabikirjailijaa kokoontuneena saman ystävyyden pöydän ääreen. Toivottavasti vastaava näky olisi joskus mahdollinen Suomessakin. Pahoin pelkään, että siinä kestää vuosikymmeniä.

Rita Dahl

julkaistu Kirjailija 4/2009:ssä

Comments

Popular posts from this blog

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale

Reidar Särestöniemi