Kritiikin saturaatiopiste

Kritiikin saturaatiopiste

Jukka Petäjä kirjoitti Helsingin Sanomiin kirjakritiikin. Myyttinen ”runoyhteisö” vastasi kiivaan yksimielisesti.

Petäjä käsitteli nk. ”nippukritiikissään” viisi runoteosta, jotka olivat julkaisseet tarvepainattamot PoEsia ja ntamo. Teosten kirjoittajat olivat Timo Harju, Teemu Helle, Kristian Blomberg, Tuukka Terho ja Ville Luoma-aho ja kyse oli heidän esikoisteoksistaan. Esikoisteosten kirjoittajia arvostetaan perinteisesti ainakin sen verran, että heidän teoksistaan tekevät kritiikin useammatkin lehdet.

Petäjä ei tunnetusti ole erikoistunut runouteen, vaan proosa on hänen alaansa. Helsingin Sanomilla on ryhmä edistyksellisinä pidettyjä runokriitikoita, joista toimitus olisi halutessaan voinut valita yhden käsittelemään näitä ”uuden runon” kokoelmia, joista jokainen on keskenään erilainen.

Petäjän teksti sisältää Sanoma-tornista huutamista ”runouden harrastelijoille”. Kriitikko asemoi itsensä kielellisesti jo kritiikin alussa: sanojen dekonstruktio, saturaatiopiste, abstrahoitu, masturbaattinen monologi, sanakonglomeraatti käyttö kertoo, että asialla on kokenut, sanastonsa hallitseva kriitikko. Hän kertoo jo sanavalinnoillaan koulutuksestaan, kokemuksestaan ja mahdollisesti myös siitä, että hänellä on salaista tietoa siitä, millaista hyvän uuden runouden kuuluisi olla. Hän sanoo meille olevansa ”asian tuntija”.

Kritiikin lopussa Petäjä harrasti kirjallisuudesta tuttua antropomorfiseksi tekemistä eli puheena olevan kohteen inhimillistämistä. Nämä viisi kokoelmaa edustivat hänelle teini-ikäistä, jolla oli ”äänenmurros” meneillään. Hänestä ääni oli siis hakusessa, ei ainakaan löytynyt. Nk. ”huonon poetiikka” on ollut myyttisen ”uuden runon” suosima jo useiden vuosien ajan, mutta Petäjä ei ole kenties kuullut siitä? Hän kutsuu Terhon ja Luoma-ahon kokoelmien ongelmaksi ”epäkeskoisuutta” ja hänen mielestään näissä kokoelmissa käydään ”luuppiutuvaa monologia itsen kanssa”.

Entä kirjoittiko Petäjä luuppiutuvan kritiikin? Vai mitä tarkoitti esimerkiksi Petäjän luonnehdinta kokoelmista: ”kokeellista ilmaisua ja kosketuspintaa luotaavat esikoiskokoelmat”? Avautuiko jälkimmäinen luonnehdinta kriitikolle itselleenkään?

Petäjä totesi, että kaikki viisi kokoelmaa ovat ”kokeellisia”. Kokeellisen leimalla myydään kohta varmaan makkaraakin. Kaikki ovat Petäjän mukaan ”käsiterunoilijoita”, vaikka joukkoon mahtuu niin perinteisempiä kuvarunoilijoita kuin surrealistisia vaikutteita hyödyntävä Blomberg.

Kirjoittajan asennetta kritisoitaviin kuvasti myös se, että kritiikki oli täynnä kirjoitusvirheitä. Blomberg on Bolmberg, teoksensa ”puhekulpat”. Kulttuuritoimitus on ilmeisesti lopettanut myös tekstien oikolukemisen? Tai ehkä Petäjäkin oli päättänyt kritiikissään osoittaa hallitsevansa ”huonon poetiikan” ihan kuten osa kritiikin kohteena olevista runoilijoista.

Kiivasta keskustelua

Petäjän kritiikistä syntyi Helsingin Sanomien keskustelupalstalla kiivas keskustelu, johon osallistui monia myyttisen ”runoyhteisön” jäseniä ja ulkojäseniä. Keskustelu ei ollut nimetöntä nettimölinää, vaan suurin osa keskustelijoista käytti omaa nimeään. Lisäksi mielipiteet olivat perusteltuja ja asiallisia.

Jotkut runoilijat kommentoivat kritiikkiä itse, eivät tosin kritiikkikeskustelussa, vaan omassa blogissaan. Helle totesi, että vastuunkanto oli hänen kokoelmansa kantava teema (Petäjä ei viitannut sanallakaan teosten teemoihin); Luoma-ahon mielestä Petäjä luki kokoelmia modernistisen runon odotushorisontin kautta; itsekin kriitikkona toiminut Blomberg ei halunnut ottaa asiaan kantaa.

Myös HS:n kulttuuritoimituksen päällikkö Saska Snellman ja kritiikkipuolen päällikkö Antti Majander osallistuivat keskusteluun pahoitellen lähinnä kokeneen ”asiantuntijakriitikkonsa” aikapulaa. Hänen asiantuntemustaan ja kokemustaan he eivät kuitenkaan kyseenalaistaneet tai kiistäneet millään tavoin. Ntamon kustantaja Leevi Lehto käynnisti Facebookissa vetoomuksen, jossa vaaditaan erityisesti Timo Harjun kirjan uudelleenkäsittelemistä. Lehdon mielestä kritiikki täyttää Harjun kirjan osalta ”herjauksen tunnusmerkit”. Kustantaja ei ole ryhtymässä oikeustoimiin, mutta vaati kivenkovaan, että toimitus hankkisi Harjun kirjan ja julkaisee siitä uuden kritiikin.

Kritiikkikohu ei noussut pelkästään itse asiasta; se tarjosi myös mahdollisuuden markkinointikampanjan hienovaraiseen läpiviemiseen.

Kritiikkikohu oli siinä mielessä tärkeä, että se kiinnitti huomion asiaan, joka on ollut tiedossa pidemmän aikaa. Kyse ole pelkästä yhdestä epäonnistuneesta kritiikistä, vaan kokonaisesta linjauksesta. Helsingin Sanomien kulttuurisivujen huomio on aikaa sitten mennyt olennaisesta kevyeen, eivätkä juttuja ja kritiikkejä kirjoittele oikeat ”alan ammattilaiset” vaan keskiverrot harrastelijat. Ammattilaisetkin kirjoittavat viihteellisiä, helposti aukeavia juttuja koko kansalle. Kirjallisuustieteellistä jargonia ei lehdessä voisikaan ylenpalttisesti käyttää, mutta jonkinasteista sivistystä voisi lukijoilta sentään odottaa: tasoa.

Joidenkin Helsingin Sanomien runokriitikoiden ongelma on tietyn (usein modernistisen odotushorisontin) mukaan lukeminen. Tästä lukutavastaan tunnetaan erityisen hyvin Jukka Koskelainen, joka pitää yhtenäisestä, hyvin sommitellusta ja ajatellusta runosta, eikä voi sietää muunlaista runoa. Usein kirjoja annetaan käytännön syistä myös kriitikoille, jotka eivät ole perehtyneitä esimerkiksi tiettyyn kirjallisuudenlajiin, esimerkiksi juuri uuteen runouteen.

Runoyhteisön Hesari-viha

Nykyrunon myyttisestä ”vaikeudesta” on jo ehtinyt tulla kulunut banaliteetti niin kuin monesta muusta runouteen liittyvästä yleisestä hokemasta. Muiden banaliteettien joukkoon kuuluvat Suomen osalta jatkuva hokeminen ”runoyhteisöstä” ja runouden monipuolisuudesta, apurahojen, palkintoehdokkuuksien ja kritiikkien saamisen vaikeudesta jne.

Jostain syystä yleisen yhteiskunnallisen apatian ja laman aikana ihmiset havahtuvat aina toimimaan yhdessä. Julkisen sektorin kaventaessa palveluitaan kolmas sektori aktivoituu. Praksis toimii runouden kentällä, poiesis ei. Runoilijat ovat kerääntyneet tekemään ja toimimaan järjestöihin: esimerkiksi Nihil Interit ja oululainen Huutomerkki ovat esimerkkejä aktiivisista alueellisista tai valtakunnallisista runoyhdistyksistä, jotka järjestävät tilaisuuksia,

Internetissä käydyssä Helsingin Sanomien kritiikkikeskustelussa runoyhteisö näyttäytyi varsin yhtenäisenä. Yhteisesti nyökytellen "runoyhteisö" - minäkin - jakoi käsitykset hyvästä kritiikistä, yhteistä "vihollista", Helsingin Sanomien kulttuuritoimitusta, vastaan. Välillämme on toki mielipide-eroavuuksia, mutta tällä kertaa myyttinen ”runoyhteisö” oli yhtä mieltä siitä, että Petäjän kirjoitus ei ollut kritiikki, eikä hänelle olisi alun perinkään pitänyt uskoa kyseisiä teoksia.

Eikö runouden (marginaalisen) aseman puolustaminen riitä päämääräksi ja yhteisön kriteeriksi? Pitääkö kaikesta muustakin nyökytellä yhteen tahtiin ja suuntaan? Milloin alkaa keskustelu kritiikistä? Se on jo alkanut. Esimerkiksi Maaria Pääjärvi hahmottelee Luutii-blogissaan kritiikin mahdollisia tulevaisuusskenaarioita. Eräs skenaario on kaunokirjallinen kritiikki, joka vaatii myös enemmän palstatilaa. Toinen mahdollisuus on tiivis modernistinen kritiikki, joka modernin kuvarunon lailla käyttää kuvia tihennetysti ja tarkasti. Kritiikin murros ulottuu kriitikon sosiaaliseen statukseen asti: kriitikot kuuluvat monesti tilapäistöön.

Toimituksen mokasta saattaa siis olla yllättävää hyötyä koko kritiikki-instituution kannalta. Se pakottaa toimituksen miettimään toivottavasti koko kritiikin perusteita teoksen valinnasta tai ei-valinnasta kriitikon löytämiseen ja kritiikille varattavaan tilaan asti. Lisäksi pohdinnan kohteeksi tulee toivottavasti myös se epämääräinen laatu. Mitä ihmettä se on? Miten se voisi ilmetä tekstissä, kuinka siihen vaikuttaa kriitikon valinta ja teoksen arvottaminen tai arvottamatta jättäminen? Myös kritiikin on alettava käymään hetken ajan luuppiutuvaa keskustelua itsensä ympärillä.

Rita Dahl

julkaistu Ydin 4/2009:ssä

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale