Rein Ruutsoo ja Viron tulevaisuus

Oliko Neuvostoliiton takana mitään?


1. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittamassa artikkelikokoelmassa Kaiken takana oli pelko (WSOY 2009) eräänä tärkeänä teemana on kollektiivisen muistin vääristyminen neuvostoajan vuoksi. Tästä syystä monen baltialaisen identiteetinmuodostus vääristyi. Tallinnan yliopiston valtio-opin professori Rein Ruutsoo (s. 1947), miten neuvostomiehitys tai –aika koskettivat sinun perhettäsi?

Ruutsoo: Tunnetuimmat ”evakuaatiot” (kuten Johan Bäckman niin kauniisti kutsuu näitä rikollisia tekoja) eivät onneksi koskettaneet meitä. Isotätini, joka meni naimisiin Baltian saksalaisen kanssa, pakeni vuonna 1939 Saksaan Hitlerin evakuoidessa Baltian saksalaisia. Isäni kuljetettiin elokuussa 1941, koska hänellä oli täyttämättä asevelvollisuus neuvostoarmeijassa. Lain mukaan ei ole luvallista kuljettaa ihmisiä väkivalloin miehitetyltä alueelta. Kaikki Baltian maiden asevelvolliset vietiin työleireille Uralille ja puolet heistä kuoli nälkään tai KGB:n syytteisiin. Isäni pelastui. Stalinin kärsiessä katastrofaalisesta miespulasta vuonna 1943 osa näistä virolaisista asevelvollisista, jotka olivat yhä elossa, rekrytoitiin neuvostoarmeijaan, heidän mukaan minun isäni. Sodan jälkeen KGB kuulusteli äitiäni, koska hän oli naimisissa baptistin kanssa. Vuosien 1958-1959 uskonnonvastaisen kampanjan aikana isäni, joka oli taiteilija, sai potkut kustantamosta uskonnollisten mielipiteidensä vuoksi. Hruštsev oli laatinut uuden lain, jonka mukaan ”maalliset uskovaiset” piti erottaa kulttuuri- ja opetuslaitoksista, etteivät he ”vahingoittaisi neuvostonuorisoa”. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana hän ei onnistunut löytämään pysyvää työpaikkaa.

Valmistuttuani Tarton yliopistosta 1971 työskentelin kymmenen vuotta Viron Tiedeakatemian historian laitoksella. Vuonna 1983 minut asetettiin virkakieltoon neuvostovastaisen toiminnan vuoksi. Olin yksi 40:stä intellektuellista, jotka aloittivat ”40:n kirje”- kansalaisadressin. Minua syytettiin neuvostovastaisten artikkeleiden ja julkaisujen laatimisen avustamisesta ja yhteistyöstä Radio Free Europen kanssa.

Olen opettanut useissa Euroopan maissa ja huomannut kuinka vaikea opiskelijoiden on käsittää neuvostoregiimin täydellistä järjettömyyttä ja laittomuutta. Oikeusvaltiossa syntyneinä he yrittävät etsiä järjellistä selitystä järjettömälle. He uskovat joskus neuvostotutkijoiden vääriin selityksiin, koska eivät voi uskoa järjestelmään, joka on niin epäoikeudenmukainen.

2. Kyyditykset ovat toinen tärkeä teema kirjassa. Historioitsija Aigi Rahi-Tamm esittelee sellaisen uuden tutkimustiedon, että kyyditetyistä peräti 60 % oli ns. ”kansanvihollisia” ja vain 40 % ”kulakkeja” eli rikkaita maanomistajia. Neuvostoliitto ei kuitenkaan hallinnut pelkästään voimapolitiikalla; myös propagandalla ja retoriikalla oli merkittävä rooli kansan hallitsemisessa.

Ruutsoo: ”Kulakki” tarkoitti neuvostokielenkäytössä rikasta maanomistajaa, jolla oli maatyöläisiä. Miten tämä oli mahdollista, kun maatilat oli kansallistettu jo vuonna 1941! Tämä on vain yksi esimerkki stalinistisesta retoriikasta, joka stigmatisoi maatyövoiman käytön. 1970-luvulla Stalinin kuoleman jälkeen retoriikka muuttui: Stalin pakotti, natsit murhasivat ja tappoivat. Vielä myöhemmin neuvostoaikaan viitattiin lauseella ”joitakin virheitä tapahtui”. Virolainen tutkija Evald Laasi keräsi salaa kyydityksiä koskevaa tietoa suljetuista arkistoista jo 1970-luvulla, mutta ei voinut tietenkään julkistaa tuloksiaan. Minäkin aloin kerätä tietoa ja ihmisten muistoja kuljetuksista 1970-luvulla ja lähetin niitä länteen. Sain selville uskomattomia asioita, muun muassa sen, että eräs puolalainen perheystäväni Klysheiko, joka vietti 15 vuotta Gulag-kaivoksilla, oli kerännyt tietoja viidestäsadasta leireillä kuolleesta virolaisesta. Kopioin tiedot ja lähetin ne Juhan Talvelle, joka asui Turussa, muun aineistoni kanssa. Näin aineisto säilyi turvassa, eikä joutunut KGB:n käsiin. 1980-luvulla KGB muuttui vielä ankarammaksi. Minua ja ystävääni, kirjailija Arvo Valtonia kuulusteltiin ja syytettiin, koska olimme heidän mielestään järjestäneet ”laittomia kuulemisia” neuvostotodellisuuden tapahtumista. 20 vuotta Gulag-leireillä viettänyt Teder kertoi eräässä tilaisuudessa kauhean tarinansa. KGB pysyi kintereillämme, ja vaikka kokoonnuimme yksityisasunnoissa, erästä johtajaamme Tunne Kelamia vastaan nostettiin syyte.

3. Missä on pelko –artikkelikokoelmassa pohditaan myös miehityksen vaikutuksia Viron taloudelle, ympäristölle ja kulttuurille. Tulokset ovat järkyttävää kuultavaa. Kalev Kukk arvioi, että Viron BKT olisi ollut vuonna 2003 37,2 miljardia euroa toteutuneen 8 miljardin sijaan, jos miehitystä ei olisi tapahtunut. Säveltäjä Jüri Reinvere toteaa, että kulttuurin kehitys Virossa taantui. Ympäristölliset vahingot ovat huomattavia ja niiden korjaamiseen kuluu huomattavasti aikaa. Miten itse arvioit neuvostoajan tuhoisuutta Virolle ja Baltian maille tässä mielessä?

Ruutsoo: Vuonna 1939 Suomen ja Viron BKT:N ero oli 15 - 20 prosenttia Suomen hyväksi. Viisikymmentä vuotta myöhemmin ero oli jo viisin-kuusinkertainen, ja on sitä edelleen. Se on neuvostomiehityksen “lahja”. Uskon, että Viro olisi vuosina 1944-1990 pysynyt BKT:n osalta Suomen rinnalla, jos miehitystä ei olisi ollut. Viron kulttuuri kärsi syvästi, eikä se ole toipunut vieläkään. Lähes puolet huipputaiteilijoistamme ”menehtyi”. Mutta Stalinin kuoleman jälkeen Virokin hyötyi siitä, että Venäjästä tuli sotilasteollisuuden mahtimaa.

4. Viro on nostettu esimerkilliseen asemaan Baltian maiden joukossa. Sitä on kutsuttu muun muassa ”Baltian tiikeriksi”. Viron presidenttinäkin toiminut Toomas Hendrik Ilves ja muutamat muut kirjoittajat peräänkuuluttavat Missä on pelko –kirjan artikkeleissaan silti realismia arvopohjaisen ulkopolitiikan rinnalle. Georgian sota on osoittanut, että kylmän sodan asetelmiin voidaan joutua palaamaan. Luuletko, että Venäjän pelko on tarpeen 2010-luvulla?

Ruutsoo: Ilveksen ja Laarin puheet ovat paljolti tyhjää retoriikkaa. Olen aina kysynyt missä on Viron oma teollisuus? Viron politiikassa on ollut liian vähän joustavuutta ja liikaa ideologiaa.

Viro on suunnilleen Liettuan tasolla. Viron oikeistonationalistit ovat toimineet tyhmästi toistuvasti. Maa on säästynyt pahimmalta EU:n ja NATO:n suosituksia kuunnellen. Ilves on toiminut Yhdysvaltojen varjona erityisesti Georgian suunnalla. Hän on hyvin amerikkalaismielinen.

5. Vironkin historiassa ovat omat mustat kohtansa, kuten vironvenäläisen vähemmistön kohtelu. Neuvostomiehityksen aikana Viroon muuttanut venäläisvähemmistö on edelleen kurjassa asemassa. Vironvenäläinen kirjailija Igor Kotjuh kannattaa lämpimästi virolaisten ja venäläisten välistä vuorovaikutusta. Vain niin saadaan aikaa kukoistava, monipuolinen kulttuuri. Onko sinulla näkemystä siitä, kuinka venäläisvähemmistön asemaa voisi maassa parantaa?

Ruutsoo: Haasteena on, että yli kolmasosa maan väestösta pitää Venäjää kotimaana ja kokee edelleen Neuvostoliiton hajoamisen katastrofina. Jotkut poliitikot ovat Mart Laarin johdolla pyrkineet venäläisväestön gettouttamiseen. Mutta ei ole mitään syytä erilliselle venäläisvähemmistöä koskevalle politiikalle, vaikka kyse onkin rakenteellisesta ongelmasta. Viron olisi ollut järkevää panostaa heti sodan jälkeen näihin päiviin asti teollisuuteen, koska siitä olisi ollut hyötyä sekä enemmistölle että vähemmistölle työllistävän vaikutuksen vuoksi.

Rita Dahl

julkaistu KirjaIn 3/2009:ssä

Comments

Sven Laakso said…
Kiitos. Mainio. Näitä käsityksiä on hyvä selvitellä.

Onko tässä nyt kysymys kahdesta eri artikkelikokoelmasta?

"Missä on pelko –artikkelikokoelmassa"
dahl said…
Tässä on kyse Pajun & Oksasen artikkelikokoelmasta.

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale