Konsensus-Suomen sieluntilasta

Nykyrunon myyttisestä ”vaikeudesta” on jo ehtinyt tulla joidenkin suussa kulunut banaliteetti niin kuin monesta muusta runouteen liittyvästä yleisestä hokemasta.

Muiden banaliteettien joukkoon kuuluvat Suomen osalta jatkuva hokeminen ”runoyhteisöstä”, apurahojen, palkintoehdokkuuksien ja kritiikkien saamisen vaikeudesta jne. Pyrkimys myyttiseen yhteisöllisyyteen on kuin Katja Boxbergin ja Taneli Heikan analysoiman konsensus-Suomen jatkumoa runoilijoiden keskuudessa. Boxberg ja Heikka väittävät, että muun muassa Suomen talouden tulevista suuntaviivoista päätetään suljetussa talousneuvostossa ja eläkeasiat pannaan kerralla kuntoon niitä pohtivassa edustuselimessä, jossa jäseninä ovat ”suomettumisen hämähäkit” eli ne yksilöt, jotka ovat pitäneet Suomea Neuvostoliiton kaltaisena ohjattuna demokratiana vuosikymmenten ajan, vailla mahdollisuutta kehittyä normaaliksi länsimaaksi. Tällaisessa ympäristössä on tapettu myös ”toisin” (oma) ajattelu, koska sellainen ei edistä ”yhteistä hyvää”.

Erityisen havainnollinen on Boxbergin ja Heikan kirjassaan tekemä pieni verkostoanalyysi, jossa selvitetään 70-luvun keskeisten poliittisten toimijoiden sidoksia itämyönteisiin järjestöihin ja elimiin, kuten Suomi-Neuvostoliitto-seuraan sekä heidän muita toimiaan. Ulf Sundqvist ja Erkki Liikanen, jotka ovat vuonna 1972 ehdottaneet lakia, joka kieltäisi Neuvostoliiton arvostelun, osoittautuvat suurlukeiksi, jotka ovat aktiivisesti yrittäneet rajoittaa mahdollisuutta esittää itä-kritiikkiä. ”Edistyksellisinä” pidetyt poliitikot paljastuvat taantumukselliseksi; muun muassa Erkki Tuomioja on uskonut esimerkiksi vapaiden vaalien loppuvan vuoteen 1978 mennessä ja lisäksi hän on ollut joukon jatkona vaatimassa (itselleen) hyödyllistä itsesensuuria. Sama henkilö muistetaan ex-ulkoministeriytensä lisäksi muun muassa sadankomitealaisuudestaan ja Ydin-lehden päätoimittajuudesta.

Vielä merkittävämpää kollektiivisen psyyken kannalta on, että sekä poliitikot että media ovat toimillaan istuttaneet syvälle suomalaiseen psyykeen pysyvän länsivihan, joka ilmenee muun muassa NATO-kritiikkinä. NATOsta ei ole hyväksyttyä puhua muuten kuin kriittiseen sävyyn; mikään muu puhetapa ei ole mahdollinen tai sallittu.

Itämyönteisen linjapuheen rikkojat, kuten esimerkiksi Veikko Vennamo ja järkevältä jo 1980-luvulla kuulostanut Tauno Tiusanen on leimattu kiusallisiksi toisinajattelijoiksi ja epähenkilöiksi, joilta on torpattu uramahdollisuudet Suomessa. Puhumattakaan niistä lukemattomista taiteilijoista, jotka joutuivat 1970-luvulla lähtemään täältä, koska mahdollisuudet oli täällä menetetty. Monet heistä ovat tehneet menestyksellistä uraa ulkomailla. On olemassa myös entisiä stallareita, joista nyt on tullut Venäjän ihmisoikeustilanteen ylimpiä kriitikoita. Huolestuttavaa on, että 2000-luvun Suomessa "epähenkilöksi" julistaminen on kulttuurielämässä yhä mahdollista. Viitteitä kaipuusta 70-luvulle on osoituksena myös Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen valitsema raati, joka lausuu auktoritatiivisia mielipiteitään milloin mistäkin asiasta. Hei, meidän puolesta ajatellaan?

Transnationaalista ulottuvuutta ei ole olemassakaan, eikä siitä ole mahdollista laatia neutraaleita selvityksiä: ne korvataan Ulkopoliittisen instituutin ”Suomen virallista linjaa” myötäilevillä raporteilla. Taistolaisia oppipoikia löytyy huolestuttavasti myös nykyisestä ”vihervasemmistolaisesta”, edistyksellisenä ja liberaalina esittäytyvästä, mutta ajattelullisesti taantumuksellisesta kirjailijakunnasta, joka on valmis rajoittamaan sananvapautta milloin miltäkin ryhmiltä tarpeen vaatiessa. Samat oppipojat esiintyvät luonnollisesti skitsofreenisesti sananvapauden airuina. Stallariajoilta tuttua luonnollista kahtiajakautuneisuutta.

Tunnollinen taistolaisoppipoika voi siis yhtenä hetkenä puolustaa oikeutta esittää uskontoja – erityisesti islamia - koskevaa kritiikkiä, mutta toisena hetkenä kiistää hienon sananvapausperiaatteen ja asettua tukemaan ”isänmaallista” Suomea uskonrauhan häiritsijöitä vastaan. Sama(t) henkilö(t) ei(vät) tietenkään huomaa sisäistä epäjohdonmukaisuuttaan ja ristiriitaisuuttaan. Sananvapausperiaatteen soveltava käyttö jatkuu – aina ilmaantuu uusia olkinukkeja, jotka voi ampua alas milloin mihinkin periaatteeseen vedoten. Huolestuttavaa on, että tällaiset henkilöt ovat linnoittautuneet kulttuurijärjestöihimme ja vaikka mihin edustuselimiin. Voi olla, että 2000-luvun alkuvuosikymmenet heittävätkin meidät yhtäkkiä kauas monta vuosikymmentä taaksepäin. Uhkakuvan toteutumiselle on hyvät mahdollisuudet, koska (älyllisenä itseään pitävä) kulttuuriväkemme on osoittanut useasti aiemminkin halukkuutta totalitarististen aatteiden kannattamiseen.

Politiikan ja talouden "suomettumisen hämähäkit" ovat istuneet vallan kahvassa vuosikymmenestä toiseen, eivätkä vaihtoehtoiset äänet pääse mitenkään esiin: ne on pysyvästi julkisuudesta torpattu. Kesytetty media ottaa kaiken annettuna, eikä kysy kipeitä kysymyksiä: miten tähän on tultu, millaiset kytkökset kullakin päättäjällä on, missä mentiin metsään, mihin se moniarvoinen keskustelu on kadonnut vai eikö sitä koskaan ollutkaan?

Runouden "lukit" eivät ole mitenkään verrannollisia talouden ja politiikan pahimmillaan miljardeja liikuttaviin megalukkeihin. (Tai Boxberg ja Heikka eivät katso 70-lukua aiemmas, mutta esittävät kysymyksen, josko megalukki lymyäisi jo kaukana poliittisessa lähihistoriassamme.) Pieniä päätöksentekijöitä ja portinvartijoita hekin silti ovat. Ja yhtä paljon kohti yhtenäistä tuntuu puhunta runoudenkin kentälläkin pyrkivän. Tämän saattoi havaita esimerkiksi ntamo/PoEsia-keskustelussa, joka heräsi Jukka Petäjän viiden kokoelman yhteiskritiikistä. Yhteisesti nyökytellen "runoyhteisö" - minäkin - jakaa käsitykset hyvästä kritiikistä, yhteistä "vihollista", Helsingin Sanomien kulttuuritoimitusta, vastaan.

Vai onko siis niin, että konsensuspyrkimys tulee erityisen hyvin esille rintamalinjoja repivässä, harvinaisen epäoikeudenmukaisessa kaltoinkohtelussa? Että kuviteltu yhteisö yhdistyy erityisesti tällaisissa tilanteissa yhteiseksi kuviteltua ”vihollista” vastaan. ”Runoyhteisöllä” ei ole sentään yhtä suuria mentaalisia vihollisia kuin politiikan ja talouden ”kermalla”, mutta samanlaista psyyken muutosta on senkin osalta havaittavissa. Vihollinen tosin ei ole yhtä suuri kuin poliittisella konsensus-Suomella.

Eikö runouden (marginaalisen) aseman puolustaminen riitä päämääräksi ja yhteisön kriteeriksi? Pitääkö kaikesta muustakin nyökytellä yhteen tahtiin ja suuntaan? Epäilemättä turhaa erimielisyyttä välttelemällä pysyy ainakin apurahoissa ja siis leivässä. Se on nähty maassa jossa piirit ovat niin pienet, että ystävät jakavat rahaa ja palkintoja tutuilleen ja vihamiehilleen eivätkä jäävää itseään päätöksenteosta. Se ei ole terve tilanne, eikä ainakaan edistä myyttisen ”oman äänen” kehittämistä ja löytämistä. (Olen itsekin ollut eräässä palkintoraadissa, enkä ole jäävännyt itseäni tutun kohdalla, vaikka näin olisi pitänyt toimia yhteisön pienuudesta huolimatta. Vain tämä olisi ollut eettisesti suoraselkäistä.)

On henkilöitä, jotka tulevat jäämään ikuisiksi ajoiksi eri syistä marginaaliin tärkeiksi kokemiaan asioita edistämään ja kirjoittamaan, mistä nyt haluavat kirjoittaa. On toisia, jotka ovat markkinoinnin ammattilaisia myös runouden kentällä ja kykenevät siis ajamaan omaa etuaan saaden sen näyttämään muiden – ja koko tämän myyttisen yhteisön – edun ajamiselta. Erityisesti viimeksi mainitut henkilöt pitävät herkimmin yllä puhetta ”yhteisöstä” ja sen olemassaolon tärkeydestä. (Toisaalta yhteisöpuheen esittäjä voi skitsofreenisesti korostaa samaan aikaan omaa "outsideriuttaan" ja marginaalisuuttaan. Kuinka on mahdollista olla ulko- ja sisäpuolella samaan aikaan? Tästä pragmaattisesta teosta olisivat ranskalaiset filosofitkin kateellisia. Lisäksi yhteisöpuheen esittäjä voi myös tietoisesti vahvistaa "rintamalinjoja" ja vihollisasetelmia HS:n Kulttuurin ja "runomarginaalin" välillä. Kuinka vihollisasetelmat voisivat kadotakaan, jos lähtöasenne on tämä? Parempi olisi vaieta vihollisena kokemastaan ja kenties antaa tämän tiedostaa oma tilansa. Näinhän tehdään alkoholistienkin kohdalla.)

Mutta yhteisö konnotoituu aina jotenkin kummasti tuohon ”konsensukseen”, pyrkimykseen kohti mediaania ainakin julkisessa keskustelussa, ei välttämättä itse runoudessa, joka onneksi on vielä suuremmin koskematon alue. Uskon, että konsensuspyrkimys on syvälle suomalaiseen psyykeen piirretty ja että siitä irtaantuminen tulee väistämättä aiheuttamaan itkua, hiusten repimistä ja hampaiden kiristelyä. Eli vieroitusreaktiota jostakin, joka on meihin iskostunut. Vie kauan aikaa oppia sietämään erimielisyyttä rakentavalla tavalla. Se on yhtä vaikeaa kuin alkoholistin vieroittautuminen viinasta tai tupakoitsijan irtaantuminen tupakasta.

Kritiikkini kohdistuu ainoastaan (tiedostamattomaan?) konsensuspyrkimykseen "puhunnassa", ei itse praksiksessa eli tekemisessä. Yhteistä (epä)itsekästä tekemistä ja tekijöitä on 2000-luvun alussa paljon. Väitän, että praksis meillä toimii, poiesis ei. Jostain syystä yleisen yhteiskunnallisen apatian ja laman aikana ihmiset havahtuvat aina toimimaan yhdessä. Julkisen sektorin kaventaessa palveluitaan kolmas sektori aktivoituu.

Konsensusväitettä tukee myös se tosiasia, että itse runoinstituutio eli suuret, pienet ja vaihtoehtoisemmat print-on-demand-kustantamot, vähälukuinen media ja tekijäjoukko ovat olleet vuosia ellei peräti vuosikymmeniä yksien ja samojen ihmisten hoidossa. Yhteisön sisä- tai ulkokehällä roikkuvat eivät uskalla rikkoa ”runoutta” koskevaa konsensusta (ainakaan omalla nimellään), koska se saattaisi koitua oman (pienen) aseman tuhoksi. Konsensus ollaan valmiita rikkomaan korkeintaan vain nettikeskusteluiden pahimpia perinteitä seuraten, nimettömänä herjaten. Tässä on konsensus-runoyhteisön kuva maassamme 2000-luvulla. Parempi taitaisi olla tipahtaa lopullisesti pois koko kehältä.

Comments

TM said…
Moi Rita,

tää on kiva avaus. Koitan vastata siihen hyvässä hengessä, enkä suinkaan hyökäten. :)

En mäkään kannata yhteisöllisyyden hokemista mantrana, vaan koitan aina alleviivata että se koostuu yksilöistä, jotka on täysin erilaisia. Eikä yhteisöllisyyden tarvitse tarkoittaa jotain homogeenista massaa muutenkaan. Se vaan kuvaa sitä yleistä sosiologista tilannetta, joka kirjallisuusinstituutiossa vallitsee: toisin kuin proosan puolella, runouden puolella on a) järjestötoimintaa ja b) verrattuna prosaisteihin, suurempi osa runoilijoista tuntee toisensa sosiaalisesti. Voisi sanoa, että runoilijat ovat ns. järjestäytyneet "ammattiliitoksi" siinä missä prosaistit eivät ole. Mulle kyse on vain tästä. En tiedä, missä tuota "yhteisöllisyyttä" toistettaisiin ilmaisemassasi yhteen tahtiin nyökyttelyn ja oman itsen markkinoinnin mielessä, ts. kaipaisin konkreettista esimerkkiä. Nyt tämä argumentti vaikuttaa olkimieheltä.

Rakentava ehdotus: mä epäilen, että sun kritiikkisi osuu paremmin toisen käden lähteisiin kuin alkuperäislähteisiin. Tarkoitan niihin, jotka tarkkailevat jo valmiiksi järjestötoimintaa ulkopuolelta ja pyrkivät kuvailemaan sitä jonain ilmiönä. Tällöin asioita väistämättä mustavalkoistetaan ja pelkistetään, jotta saataisiin esiin jokin yksinkertaisempi tendenssi kuin todellisten materiaalisten ja sosiaalisten suhteiden moninaisuus. Tarkoitan että tottakai kaikissa yhteisöissä on omat demagoginsa ja diletanttinsa, filistealaiset, pyrkyrit ja siivelläeläjät; mutta ei kai kaikkia yhteisön puolesta toimivia ja sen puolesta puhuvia voi leimata niinkuin leimaat? On myös täysin epäitsekkäästi toimivia työmyyriä, keskustelijoita, sparraajia, vapaaehtoisesti niska limassa duunia raatavia heittäytyjiä.

Mä mietin myös tota sun viimestä kappalettas. Keiden "käsissä" runous on ollut viimeiset vuosikymmenet ja miten se mitataan? Tai siis, miltä asiat näyttää ulkopuolelta ja miltä sisäpuolelta? Musta tuntuu että tässä on kyse perspektiivistä - siis onhan se selvää että samat tyypit pyörii kuvioissa missä tahansa "harrastustoiminnassa" (kuten Hesari nimittää tätä runomeininkiä) ainakin sen kymmenen vuotta, kun suurin osa on alle tai noin kolmekymppistä porukkaa joka on tehnyt vapaaehtoistyöstä ammatin itselleen, eikä ole perhettä tai muuta työtä viemässä aikaa ja kiinnostusta...mutta ei se tarkoita, että jotenkin ei päästettäis uusia tyyppejä mukaan. Päinvastoin mä olen sen viiden vuoden aikana, kun olen ollut Nihilin toiminnassa mukana ja Nuorta Voimaa ja Turun meininkejä seurannut, pistänyt merkille kuinka kipeästi uusia ihmisiä on kaivattu. mekin ollaan järjestetty rekrytoimistapaamisia ja ties mitä, kun aina tarvitaan "uusia lapioita" niinku on tapana sanoa. Ja sen seurauksena viimeisten parin vuoden aikana esim Nihilin hallitus ja aktiivitoimijoiden joukko on taas muuttunut siitä mitä se oli viis vuotta sitten (olin vuoden 2008 pois kuvioista ja palatessani organisaatiohommiin oli tullut ihan uusia tyyppejä mukaan tosi paljon).

Kannatan tätä myyttien kritisoimista, olen tehnyt sitä itsekin, ja etenkin "moniäänisyyden" myyttiä pitäisi alkaa purkamaan. Yhteisöllisyyteen liittyy vaan mun mielestä toisenlaisia ongelmia, ja ne liittyy kyllä tuohon mainitsemaasi "yhdessä nyökyttelyyn" mutta se ei ole konsensuksen asia, vaan olen kutsunut sitä "solidaarisuuden pakkopaidaksi": koska ystävyys ja muut lämpimät sosiaaliset suhteet on ihmisille usein tärkeämpiä kuin poetiikasta väitteleminen, runoilijat aika usein tyytyy olemaan hiljaa makukysymyksistä. Se ei tarkoita, etteikö eri mieltä oltaisi, mutta siitä seuraa, että harmillisesti makukysymyksistä väitellään aina jotenkin epäsuorasti. Eli väittäisin: olet oikeassa oireista, mutta väärässä syistä, ja se muuttaa tarkastelemasi ilmiön luonnetta.
dahl said…
Hei vaan Teemu,

kiitos pitkästä vastauksesta. Nyt pitää keskittyä leivän hankintaan eli pitkän artikkelin kirjoittamiseen eli vastaan ainakin aluksi lyhyesti

Tämä on keskustelunavaus eli osa toivon mukaan laajempaa kokonaisuutta, jossa pohditaan poetiikkaa ja politiikkaa, mutta myös muita institutionaalisia lieveilmiöitä. Tämä on tarkoituksella kirjoitettu provokaatioksi, koska sillä tavallahan tunnetusti herää enemmän keskustelua. Lisäksi perusteltu provokaatio on mielestäni retoriikan laji, jota tämä konsensuaalinen runoyhteisö ei tietoisesti viljele ainakaan kovin paljon. En ole tutkija eli en pyrikään mihinkään lähdeviitteelliseen mimesikseen enkä lainaamiseen vaan taas niiden omien aivojen rasittamiseen. (Johon toki pyrkii tutkijakin, mutta perusteellisemmin.)

Mielipiteeni eivät perustu mihinkään toisen lähden lähteisiin; omistanhan omat, epäkonsensuaaliset aivot. :) Sitä paitsi kuljen aivan liian vähän runotapahtumissa, jotta tuollaista lähdettä edes pystyisin tunnistamaan. Muutenkin olen peruslähdökohdiltani ihminen, joka uskoakseni kuuntelee poikkeuksellisen VÄHÄN toisia ihmisiä. (Leipätyöt ovat eri asia, mutta kirjallisuushan on kaukana "leipätyöstä".)

Yksi asia, jonka unohdin mainita, oli, että tietynlainen moralismi on myös imaginäärisen "runoyhteisön" retorinen ongelma. Siis yritys osoittaa, että (kuvitteellinen) vastapuoli on väistämättä "väärässä". Tämä on havaintojeni mukaan varsin yleistä runousaiheisissa keskusteluissa.

Konkreettinen esimerkki: esimerkiksi ntamon/PoEsian kirjoista noussut kohu, johon monet myyttisen "yhteisön" jäsenet osallistuivat toisiaan hymistelevästi, konsensuaalisesti tukien, vaikka toki eri pointteja esiin nostaen. Yleinen sävy oli kuitenkin konsensus. Osallistuin hymistelyyn toki itsekin.

Puhut eri asiasta kuin minä kommenttisi loppuosassa. Puhun tästä "imaginäärisestä ja konsensuaalisesta hyminästä", mutta en tarkoita sillä keskustelua poetiikoista, joka tosiaan olisi myöskin tarpeellistä (ja jota T & S on aktiivisesti yrittänyt edistää viime vuosina). Hyminästä muotoutuu ikään kuin legitiimi retorinen kuvio, joka tiedostamatta jää päälle. Kyse on myös käytännön suomettumisesta; on järkevää ja pragmaattista olla tietyissä tilanteissa sanomatta joitakin asioita ja tietyissä tilanteissa sanoa muita asioita oman rankiasemansa säilyttääkseen. Rankiasemaan kuuluvat myös apurahat, niistä kiinni pitäminen.

Tällaisessa ilmapiirissä Suomea on rakennettu taloudellisesti ja poliittisesti vuosikymmeniä; hieman samassa ilmapiirissä sitä tunnutaan rakentavan myös ainakin näissä kritiikki/yhteisöaiheisissa keskusteluissa.

Olen seurannut runoyhteisöä sen sisältä käsin ja kauempaa nyt yli kymmenen vuoden ajan, myös erilaisissa tehtävissä erityisesti Nihil Interitissä. Perspektiiviä on.

Aivoni eivät nyt tässä välissä pysty keskittymään pidempään kommenttiin.
dahl said…
On tärkeää huomata - jos joku sitä nyt ei muka havaitse - että kritiikkini kohdistuu ainoastaan tähän (tiedostamattomaan?) konsensuspyrkimykseen "puhunnassa", jota voisi hyvin kutsua myös solidaarisuuden pakkopaidaksi, sama asia. Yhteistä (epä)itsekästä tekemistäkin on paljon, ja sitä itsekin harrastan. Poiesis ja praksis ovat eri ulottuvuuksia, väitän, että praksis meillä toimii, poiesis ei. Ja tähän liittyy myös mainitsemasi poetiikkoja koskevan keskustelun puute.

Tässä suhteessa "yhteisö" toimii hyvin, mutta jatkuvaa pyrkimystä jonkinlaiseen julkilausumattomaan yksimielisyyteen en ymmärrä. Erimielisyys, monimielisyys ja omanmielisyys ovat maailmaa rikastuttavia asioita. Ehkä me "suomalaisetkin" (yksi imaginäärinen yhteisö lisää) ymmärrämme sen sadn vuoden päästä. Siihen mennessä toivon lisää ystävällismielisiä sanallisia riitoja!
dahl said…
Yksi tärkeä asia vielä. Olen myös itse kantapään kautta kokenut kuinka "toisin" (itsellisesti) ajatteleville voi runoinstituutiossa käydä. Olen siis kerran joutunut pahasti ns. selän takana juonittelun kohteeksi. Ainakin jotkut ko. operaatioon osallistuneet ovat levittäneet huhua minusta "vaikeana henkilönä". Tai tätä huhua on käytetty jonkun PR-operaatioissa. Tämä siis siksi, että minun katsottiin olevan erimielinen.

Uustaistolaisuutta on siis olemassa aivan konkreettisesti näissä(kin) piireissä. On hyvä, että joku uskaltaa sanoa asian ääneen ja kertoa kohdalleen tapahtuneet epäkohdat.

Harvemman kohdalle on tosin tällaisia ekstreme-ohareita osunut.
TM said…
Juu, kiitos selvennyksestä, ollaan suht samaa mieltä näistä asioista, vaikka painotukset lienee vähän erilaisia. :) Musta tuntuu että se mikä jengiä vaivaa eniten on ehkä fiilis siitä, että vaikka oliskin eri mieltä ja vaikka sen ääneen sanoisi, siitä ei olis mitään hyötyä - kun väittelyt on täällä Suomessa aina käyty jotenkin niin verisesti (sisällissota). Että miksi jatkaa sitä väkivallan kulttuuria. En tiedä, miten voisi mitata sitä, kuinka paljon moisessa on jotain negaation kautta toimivaa bourdieulaista distinktiota mukana, niin kuin ymmärrän sun ranking-ajatuksesi tässä yhteydessä.

Ehkä tässä tarvitaan positiivisia esimerkkejä erimielisyyden esittämisestä - sellaisia, jotka ei heti vedä hampaita irveen ja silmiä itkuun. Anne Boyeria olen itse viime aikoina seurannut tässä mielessä.
dahl said…
Uskon, että tämä konsensuspyrkimys on aika syvälle suomalaiseen psyykeen piirretty ja että siitä irtaantuminen tulee väistämättä aiheuttamaan itkua, hiusten repimistä ja hampaiden kiristelyä. Eli vieroitusreaktiota jostakin, joka on syvälle meihin iskostunut. Vie kauan aikaa oppia sietämään erimielisyyttä rakentavalla tavalla, ketään turhaan itkettämättä!

Tsekkaa vielä tämä päivitetty merkintäni...

Täytyypä tutustua tuohon Boyeriin. Tunnen tietty runoilijana, mutta en tiedä, mistä uusimmasta projektistaan tarkalleen puhut.

No niin, taas päädyimme konsensukseen. :)
dahl said…
Enkä tosiaankaan ole lietsomassa mitään uusia "sisällissotia", edes retorisella tasolla, pois se meistä, yrittäkäämme miekan sijasta kynällä, Gandhin positiivista vastarintaa. Vastarintaa kumminkin.

Kiitos sulle monia ajatuksia herättäneestä kommentista.
dahl said…
This comment has been removed by the author.
dahl said…
Valtiotieteilijänäkin minua hieman ärsyttää humanisti-aktivistien kovin ohut yhteisö-käsitteen käyttö. Suosittelen käsitteeseen tutustumista lähtien sosiologian klassikon Tönniesin Gemeinschaft- ja Gesellschaft-käsitteistä modernimpaan Zygmunt Baumaniin.

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Surullisen hahmon ritari