Alberto Pimenta: Kivenheittopeli (Palladium-Kirjat) on ilmestynyt

Pätkä esipuheesta

Avantgarderunoilija Alberto Pimentan 1970-luvulla kirjoitetut runot, eli hänen alkutuotantonsa, vastustavat muodoltaan ja sisällöltään kaikenlaisia auktoriteetteja, järjestystä ja valtaa. Vallan järjestystä vastustetaan myös typografisin ratkaisuin. Useat runot on pakotettu neliöiksi, kuten valta pakottaa asioita tietynlaiseen muottiin ja järjestykseen. Rivien loppuihin sijoittuneet sanat katkeavat mielivaltaisesti, eivätkä alistu tavanomaiseen tavutusjärjestykseen.

Peli, leikki, jatkuva nopanheitto ja kivittäminen ovatkin avain Pimentan varhaisvaiheen runoihin. Hän pelaa kivenheittopeliä, joka kohdistuu pysyviä auktoriteetteja vastaan, olkoon kyse sitten kielestä tai politiikasta. Pimenta on kielellinen anarkisti, jonka kivet ovat sanoja, joilla hän kivittää kohteitaan lempeästi. Hän vastustaa järjestelmällisesti normeja ja normatiivisuutta alkutuotannon runoissaan: tämä on hänen ohjelmansa, jos sellaista halutaan etsiä.

Pimenta hyödyntää myös visuaalisen ja konkreettisen runouden keinoja. Jotkut runot rakentuvat tavuista, jotka on sijoitettu eri sivuille viemään runoa eteenpäin. Erään äänteisiin perustuvan runon tavut sijaitsevat kirjan reunassa eräänlaisena reunuksena. Toisessa luomista käsittelevässä runossa, jossa viitataan Raamatun luomiskertomukseen, sanat hajoavat tavu kerrallaan ja levittäytyvät paperille, kuten luomisen alkuvaiheessa tapahtuu.

Pimentan auktoriteetteja, normeja, normatiivisuutta ja norminluojien edustajia ironisoivat runot julistavat ajattelun ja olemisen vapautta. Tässä vaatimuksessaan ne ovat myös poliittisia. Poliisi, pappi, tuomari ovat esimerkkejä virallista valtaa edustavista arkkityyppisistä hahmoista Pimentan runoissa. Vastineena niille hänen runoissaan esiintyy virallisen vallan syrjäänsysäämiä surkimuksia, kerjäläisiä, ilotyttöjä ja löytyypä eräs Albino Pimentakin, joka työkseen myy lapsia sokeille…

Pimentan vallattomuus on paitsi vapautumista virallisesta vallasta, myös eroottista iloittelua ja kielen palauttamista ruumiiseen. Eroottisuus ja ruumiillisuus ovat runoissa läsnä alhaisina pidettyjen ruumiintoimintojen myötä. Pimentan runoissa hierarkiaa ylevän ja alhaisen välillä ei ole olemassa, tai hierarkia murentuu, kun kielimateriaali on peräisin kaikkialta. Vallasta vapautuneen vallattoman yksilön ei tarvitse noudattaa kielenkäytön perinteitä, vaan hän saa luoda oman säännöllisen säännöttömyytensä. Hän on oman kielioppinsa keskiössä, sen herra: hänellä ei ole ulkopuolisia käskynantajia. Vallaton –sanan etymologia viittaa paitsi vallasta vapautumiseen, myös leikkisyyteen eli vallattomuuteen. Molemmat piirteet ovat hallitsevia Pimentan runoudessa.

Itse runot ovat leikkisää noppa- tai nappulapeliä, jossa pelinappuloiden järjestys ei ole ennalta määrätty. Runoilijan jokaisesta heitosta seuraa jotakin ennalta-arvaamatonta. Vallan suosiman järjestyksen sijasta runot perustuvat jopa mielivaltaan. Vallan kieltä ironisoidaan: hallinnon jargon on jähmeää, koukeroista, epäsujuvaa ja joustamatonta. Sen vastakohta on Pimentan leikittelevä, saivarteleva, toistoon perustuva, muuttuva ja juokseva runous, joka vapautuu jähmeistä rakenteista tekemällä niistä entistä jähmeämpiä, tai vain rehellisesti pilkkaamalla.

Pimentan tekstien merkityksenmuodostus on vapaata, erilaisista lukijoista ja lukutavoista riippuvaista. Hänen tekstinsä ovat eskatologisia ja hurjia. Ne kuvastavat (kulutusyhteiskunnassa) vieraantunutta ihmistä yksilöllisellä ja kollektiivisella tasolla. Niissä leikitellään kielellä tavalla, jota joku voisi kutsua saivarteluksikin. Pimenta ei säästele myöskään porvariston hillittyä charmia: ylimmän yhteiskuntaluokan pikkumaiset, toistuvat rutiinit saavat kovalla luudalla kyytiä.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

SLE ei estä pianistia toteuttamasta unelmiaan