Esittelyni Helsingin Kaupunginkirjaston Sanojen aika –tietokannassa

Esittelyni Sanojen aika -tietokannassa.

Henkilötiedot:

Vanhemmat Mirja Toivonen ja Reino Dahl

Toimet:

- toiminut kriitikkona, tiedottajana, toimittajana, freelance-kustannustoimittajana
- Suomen Kirjailijaliiton, Suomen Journalistiliiton, Suomen arvostelijoiden Liiton, Suomen Tietokirjailijat ry:n, SKS:n, Kiila ry:n ja Suomen PENin jäsen
- Tuli & Savu-lehden päätoimittaja 2001
- kulttuurilehti Neliön perustaja
- Suomen PENin varapuheenjohtaja 2006-2009
- Kiilan hallituksen jäsen 2004-2006

Opinnot:

- valtiotieteen maisteri 2001 (yleinen valtio-oppi), filosofian maisteri 2008, Helsingin yliopisto, portugalin kielen ja kulttuurin opintoja Lissabonin klassisessa yliopistossa 2001-2002

Palkinnot:
- ehdolla taiteidenvälisen Orient-Occident Prizen saajaksi Curtea de Arges -runousfestivaalilla 2009
- ensimmäinen palkinto vuonna 2001 Mikkelin kirjoittajien runokilpailussa, jonka aiheena oli Luopuminen

Harrastukset:

-klassinen laulu, musiikki, kirjallisuus, erityisesti runous, elokuvat, teatteri, ooppera, yhteiskuntatieteellinen ja humanistinen kirjallisuus, maailmanpolitiikka, sananvapaus ja ihmisoikeudet, portugalin kieli ja kulttuuri, vieraat kulttuurit.

Tuotanto

Antologia- ja lehtijulkaisut koti- ja ulkomailla

Omat sanat:

Yhteenottoja

Pianisti André Previn soitti bluesia uudella tavalla, mutta Pellinen puhuu toisin. Kaivopihan Suomalaisen kirjakaupan myyjältä hän kysyi aikoinaan kiinalaisia runoja, ja tämä vastasi suu ammollaan, että tuolla tavalla ei ole koskaan kukaan kysynyt. 1990-luvun lopulla matkallaan Pariisissa Pellinen nousi taksiin ja kehotti kuljettajaa ajamaan Bois de Boulogneen. Kuljettaja kysyi tarkemmin katua ja numeroa, johon Pellinen vastasi, että hän vain haluaa Bois de Boulogneen.

Olen välillä ollut kuten tuo taksinkuljettaja, ensin ymmälläni, mutta lopulta ymmärtänyt, mistä on kysymys. Luullakseni.

Kuuloke on sulkeutunut, jos vastapuoli on ollut Pellisen mielestä liiaksi faktojen ja totuuksien sovinnaisessa maailmassa, eikä ole halukas hyppäämään omaan tajunnanvirtaansa. Siihen tunteiden ja ajatusten virtaan, joka saa kirjailijan näkemään ohi kulkevan pitkän naisen milloin kirahvina, milloin jonakin muuna, tai minut vasemmistolaisena toimittaja-kriitikko Max Randina, toisinaan Parnasson kansainvälisiä kirjailijatähtiä haastatelleena Martti Puukkona, ylipäänsä hiukan vasemmistolaisena, establishmentia arvostelevana ja mielipiteitään esittävänä henkilönä.

Välillä Pellinen on ollut kuin muovailuvahaa, joka haluaa kääntyä haastattelijan käsissä milloin loogikoksi, joskus lähes jopa siksi tutkijaksi, käsitteiden pyörittelijäksi, jota hän sanoo inhoavansa. Toisinaan tutkijaksi onkin leimattu minut. Epäkonventionaalisuus ei yhdisty vain Pelliseen persoonana, vaan myös kirjailijana.

Vaikka sovinnaiset käytöstavat eivät kirjailijaa aina miellytä, hän edellyttää yllättävää täsmällisyyttä muilta. Kerran myöhästyin viisitoista minuuttia tapaamisestamme. Svenska Teaternin linja-autopysäkillä minua odottanut Pellinen sadatteli tulistuneena ja toisteli: ”Älä tee tätä ikinä toiste.” Mitä tapahtuu jos Pellinen todella suuttuu tai loukkaantuu? Välirikosta voi tulla pitkä ja puhumattomuus kestää vuosia. Suhteet vanhempiinkin ovat kerran rakoilleet heidän lähdettyään Moskovaan vuonna 1967 Pellisen isän työkomennuksen vuoksi. Pellinen on tulistunut myös kriitikoiden määrittelyihin kirjallisuusbiografioissa tai kirjailijakollegoihinsa. Vihastumisten pohjalta on syntynyt säkeitä, joissa hän on manifestoinut: ”olen nyt aikuinen omasta mielestäni”. Nyrkkikin on ollut vähällä heilua, ellei joku, vaikka Tuomas Anhava, ole ollut vieressä estelemässä.

Näitä nyrkiniskuja olen vuorostani väistellyt. Pellinen on sama pikkupoika, joka hallitsi ensin sisartaan Moniboil-sanakoneen avulla, sitten keksimällä sukkeluuksia ja ilkeyksiä koulun pihalla toisille pojille tai opettajille, jotka saapuivat myöhässä oppitunnille.

Vahvimmin Pellisen nyrkki heilahtaa nykyrunoutta kohti. Hänestä nykyrunoilijat ovat ”semanttisen sukan” sisällä, leikkivät ja pelaavat käsitteillä ja sanoilla, mutta ulkokohtaisesti, pääsemättä kiinni omaan itseensä, kokemuksiinsa ja tunteisiinsa. Pellinen palaa itse mieluiten vanhaan, slaavilaiseen runouteen ja proosaan, muun muassa Gogoliin, Dostojevskiin ja Hlebnikoviin. Hänen ”omaan sukkaansa” mahtuvat kaikki omaperäiset ja –tyyliset tekijät, joiden teksteissä on tunnetta, sisältöjä ja kokemusta.

1940 syntynyttä Pellistä miellyttävät 1960-luvun osallistuvan kirjallisuuden ja nykykirjallisuuden sijasta 1950-lukulaisten kirjailijoiden, mm. Tuomas Anhavan ja Paavo Haavikon tekstit, joissa maailma ei ole hänen mielestään ohjelmallisuuteen jähmettynyt, vaan kokemuksen mukaisessa liikkeessä.

Suomenruotsalaisten kirjailijoiden teksteissä esiintyi modernistisia piirteitä jo 1920-30-luvuilla. Suomalaisten modernistien teksteissä näkyivät vaikutteet T.S.Eliotilta ja Ezra Poundilta. Ajan kirjasta ja Näköalasta saattoi lukea käännösnäytteitä Ranskan, Englannin, Ruotsin ja Amerikan modernismeista. Em. lehtien perustamisvuonna – 1949 - ilmestynyt T.S.Eliotin Autio maa oli ensimmäinen eurooppalaista modernismia edustanut käännösvalikoima, joka ilmestyi Suomessa. Modernismi jalkautui Suomeen hyvin nopeasti johtuen kritiikin innosta ja kirjallisissa polemiikeissa kehitetyistä taidoista: 1950-lukua onkin monesti kutsuttu kritiikin vuosikymmeneksi. Arvosteluissa, poleemisissa esityksissä ja julkisissa keskusteluissa selvitettiin modernismin teoriaa.

Uuden, kuville perustuvan modernin runon läpimurto tapahtui vuonna 1956 Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka –esikoisrunokokoelman julkistamisen myötä. Keskeisimpiä 1950-luvun modernin runon edustajia olivat hänen ohellaan Paavo Haavikko ja Tuomas Anhava. Modernismille oli tyypillistä romantiikasta irti sanoutunut, yleistyksiä ja abstraktioita hylkinyt itsenäinen kuva, joka 1960-luvun alussa aiheutti vastaiskun: pyrkimyksen diskursiiviseen kieleen.

1950-luvun modernistit muuttuivat Haavikon sanoin tulen vaalijoista tuulen vaalijoiksi. Taiteilija oli kansalainen muiden joukossa, mutta samalla yksilöllisen käsityön tekijä. Tuulen vaalimiseen sisältyi ajatus korkeasta ammattietiikasta. Nimimerkki Kirjailija totesi keskusteluteoksessa Toiset pidot Tornissa: ”Kirjallisuusmiehen, oli hän kirjailija tai kriitikko, on nahkoineen karvoineen omistauduttava työlleen, siksi kova urakka se on: hänen on syöminen, juominen tai ajatteleminen mustetta ja musteesta unta näkeminen.” Monimieliseen ”tuulen vaaliminen” -kuvaan liittyi myös ajatus kielen vaalimisesta ja uudistamisesta, joka on runouden modernismin tärkeimpiä tunnusmerkkejä. Keskeinen piirre uusilla modernisteilla oli yksityisen kokemuksen arvostaminen yli yhteisen. Modernistit hylkäsivät myös mitallisuuden ja loppusoinnut ja siirtyivät vapaaseen mittaan. (Kuusi, Kurki-Suonio, 1967, 544-549.)

Vuonna 1962 esikoisrunokokoelmansa julkaissut Pellinenkin aloitti modernistissävyisenä, mutta siirtyi jo seuraavassa Kuuskajaskari–kokoelmassaan toisenlaisten, surrealististen ja absurdien sävyihin pariin: kyse oli nuoren runoilijan kieleen ja mieleen tulemisesta. 2000-luvulla hän on postmoderni tajuntojen manipuloija, joka liikkuu tietoisuuden ja kielen kohtaamisen rajamailla. Jo uransa alusta lähtien Pellinen on ollut täysin omalakinen runoilija, joka ei muistuta ketään toista maan päällä.

(julkaisematon muotokuva runoilija Jyrki Pellisestä - kiinnostuneet kustantajat ottakaa yhteyttä!)

Makuasioita:

Federico Fellinin surrealistiset elokuvat tavoittavat ihmismielen surrealistisessa liikkeessä; ranskalainen ”uusi aalto” on kuin jazzia, impulssien nopeutta ja tunteiden aallokointia. Muita tärkeitä ohjaajia tai genrejä: Pier-Paolo Pasolini, film noir, Jean-Pierre Melville, Alfred Hitchcock, Luchino Visconti, Hans-Jürgen Syberberg, R.W. Fassbinder, Andrei Tarkovski. Kuvataiteissa minua innostavat henkilöt, jotka ovat rohkeasti seuranneet omaa polkuaan joko elämässä tai taiteessaan. Viimeksi olen innostunut itseoppineesta Francis Baconista, jolle keskitie ei ollut vaihtoehto: hänen taiteensa oli määrä päätyä joko gallerioihin tai roskalaatikkoon. Se päätyi ensin mainittuun. Bacon ei koskaan opiskellut kuvataiteita systemaattisesti, vaan hän tutustui kuvataiteeseen juuri sen verran kuin se oli hänen omien tarkoitusperiensä vuoksi tärkeää. Hän eli ja työskenteli impulssiensa ehdoilla. Hänen töissään ilmenee tämä elämän ja taiteen ykseys.

Saksalaiset kuvataiteilijat Norbert Tadeusz ja Georg Baselitz Remix-töineen kiinnostavat minua juuri nyt; heidät löysin Münchenin Neue Pinakothekisa. Musiikki on toinen minulle tärkeä taiteenlaji ja siinä olen kaikkiruokainen: kaikki hyvä kelpaa teknosta oopperaan. Italialaisena äänityyppinä rakastan italialaista oopperaa, mutta myös kamarimusiikkiteokset kelpaavat hyvin. Wagnerin lisäksi Puccini, Verdi ovat lempisäveltäjiäni. Usein marginaalista löytyy erityisen kiinnostavaa musiikkia. Marginaalista teen löytöjä myös muilla taiteenaloilla.

Mieluisa paikka on usein mielestäni ulkomailla, mutta heti kun pääsen Brasiliaan, Portugaliin, Saksaan tai minne tahansa, Suomen rauhoittava tasaisuus ja rauhallisuus kenties jopa unettavuuteen asti palautuvat mieleen. Ja juuri sillä hetkellä olen taas tyytymätön olotilaani ja olinpaikkaani ja toivon, että olisin takaisin maailman rauhallisimmassa maassa.

”Neitsytkuningas” Ludwig II:n (1848-1886) salaperäinen tarina ja kiinnostava persoonallisuus on kiehtonut minua aina. Tänä kesänä vierailin Ludwigin Neuschwansteinin ja Hohenschwansteinin linnoissa Bayerissa. Kohtasin kaksi satumaista linnaa satumaisessa ympäristössä, mahtavien vuorirykelmien ympäröimänä. Näkyä ei voi sanoin kuvailla, se on itse koettava. Lohengrin, Tristan ja Isolde ja muut Wagnerin oopperoista tutut germaanilegendat kuvittivat linnan huoneita. Ludwig oli kirjallisuudesta, musiikista ja taiteista kiinnostunut dandy, joka syntyi väärään aikaan ja kärsi jatkuvasta ympäristön ymmärtämättömyydestä. Esimerkiksi Ludwigin äiti ei koskaan ymmärtänyt poikansa ”erikoisia” harrastuksia.

Neitsytkuningas kuoli salaperäisissä olosuhteissa: hän oli kävelemässä psykiatrinsa kanssa. Molemmat löydettiin hukkuneina Starnberg-järvestä. Ludwig II oli vain pari päivää aikaisemmin julistettu mielisairaaksi ja kykenemättömäksi hallitsemaan. Ludwig II oli saksalaisen sielun täydellinen ilmentymä: rationaalinen ja irrationaalinen hallitsivat hänessä samaan aikaan. Ennen muuta hän taisi olla kuitenkin alitajuntansa ja mielikuvituksensa vietävissä. En ole vielä nähnyt Viscontin ja Syberbergin elokuvallisia näkemyksiä Ludwig II:sta. Lähitulevaisuudessa täytyy nekin tarkistaa.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Surullisen hahmon ritari

Malawi folk-tale