Poesifestival in Berlin




Runsaudensarven kaltainen Berliinin kymmenes Poesifestival on ohi. Lähes kahden viikon aikana kuultiin runoilijoita ympäri maailmaa, muun muassa Etelä-Afrikasta, Yhdysvalloista ja Puolasta. Ohjelma oli "oppimistarkoitusta" varten hyvin suunniteltu: ne käynnistettiin keskusteluilla, joissa sukellettiin runoilijoiden näkemyksiin kielestä, runoudesta, yhteiskunnasta ja maailmasta. Keskusteluita seurasivat luentatilaisuudet, joissa runoilijat saivat todistaa kertomansa todeksi tai valheeksi.

Festivaalin henkilökohtaisia kohokohtia olivat eteläafrikkalaiset runoilijat tai Spoken Word-artistit, jotka eivät ole runoilijoita perinteisessä "sanataide"-merkityksessä, mutta jotka silti ottvat ehdottomasti yleisönsä. Eteläafrikkalaiset Spoken Word -artistit Iain Gregory Robinson a.k.a. Ewok ja Kgafela og Magogodi olivat molemmat täynnä energiaa ja raivoa, joka kohdistui maan ja maailman mätiin poliitikkoihin ja poliittisiin instituutioihin, kuten Maailmanpankkiin - uuskolonialismiin, joka ei ole ottanut loppuakseen. Sosiaaliset ongelmat, AIDS, köyhyys, rikollisuus, vähemmistöjen asema, kuuluivat välillä hip hop -artisteja muistuttavien eteläafrikkalaisten teksteissä.

Philippa Yaa de Villiers oli ainoa eteläafrikkalainen naisrunoilija. Hänen runonsa kertovat muun muassa siitä, millaista on kasvaa transrodullisena lapsena Etelä-Afrikassa. De Villiers on myös aktivisti; hän on auttanut väkivallan uhriksi joutuneita naisia löytämään jälleen oman ihmisarvonsa, voimautumaan. Eteläafrikkalaiset runoilijat olivat yhtä mieltä siitä, että maan kulttuurinen keskus on Johannesburg, jonne lopulta kaikkien tiet vievät kaupungin kaikista ongelmista huolimatta. Yli 70-vuotias runoilijakonkari Keorapetse Kgositsile kertoi yrityksistään irtaantua Johannesburgista, jotka eivät johtaneet mihinkään - palattava oli. Magogodi kertoi odysseiastaan halki Johannesburgin eri kaupunginosien, jotka opettivat hänet tutustumaan eri alakulttuureihin. Kaupungin monet ristiriitaisuudet saivat silti runoilijat jäämään sinne ja vahvistivat omaa haluani päästä Etelä-Afrikkaan jonakin päivänä.

Afrikkalaisten runoilijoiden konkareihin kuului malawilainen Jack Mapanje, joka runojensa lisäksi muistetaan sitä, että Malawin hallitus vangitsi hänet vuonna 1987 ilman oikeudenkäyntiä. Tapahtuma käynnisti kansainvälisen protestirintaman, johon kuuluivat muun muassa Harold Pinter ja Wole Soyinka. Nuorinta, kasvavaa afrikkalaiskirjailijapolvea edusti sambialainen Moffat Moyo, joka on vieraillut jokunen vuosi sitten Suomessakin. Moyo oli ladannut esitykseensä yleisön toivomaa "eksotiikkaa" tanssimalla koran ja bangorumpujen tahtiin.

Erinomaisiksi Spoken Word -artisteiksi paljastuivat hispaano-englanti-you name it -kieliä esityksessään hyödyntänyt Edwin Torres ja nubialaismenneisyyteensä viitannut Saul Williams, joka rinnastui lavalla lähinnä johonkin räjähtävään, dynamiittiin. Filosofiasta tohtoriksi väitelleen, erinomaisen sanavalmiin Williamsin esitys oli dramaturgisesti oivallisesti rakennettu forte- ja piano -jaksoihin, ja hän tiesi, miten vedota yleisöön. Niinpä hän kertoi ymmärtävänsä muun muassa erilaisia riippuvuuksia, vaikka hänellä itsellään ei ole sellaiseen aikaa kahden lapsen isänä. Williamsin nokkelin retorinen veto oli kenties tarina opettajasta, joka oli salaa lähettänyt hänen esseensä kilpailemaan jatko-opiskelupaikasta. Williamsin ilo oli melkoinen, kun hän kuuli saaneensa opiskelupaikan, ja Michael Jacksonin kustantaneen kyseiset stipendit! Jackson maksoi siis hänen kalliin koulutuksensa.

Monen kulttuurin rajalla kasvaminen yhdisti useita festivaalin vieraita. Navajo-intiaanien jälkeläinen Sherwin Bitsui kertoi oman kielensä olevan sekoitus oman yhteisönsä ja "virallisen Amerikan" kieliä. Myös Rita Dove oli oppinut luovimaan kahden todellisuuden välissä sujuvasti. Dove oli festivaalin "suurin" nimi ja sympaattinen tuttavuus. Tuskin kovinkaan moni uskoi Doven sanoja, kun hän kertoi olevansa ujo ihminen, jolle lukeminen ja kirjoittaminen on tarjonnut pakopaikan, sellaisella itsevarmuudella ja sujuvuudella Dove näkemyksiään esitti.

Festivaalin kohokohtiin kuului australialaisen Les Murrayn 650-sivuisen suureepoksen Freddy Neptunen dramatisoitu versio. Päähenkilö, Australiassa asuva, saksalaissyntyinen Freddy B. ja useat muut kertojat matkustavat mammuttimaisessa eepoksessa historian, aikojen ja paikkojen läpi. Teoksen alussa esitetään Adornon kuuluisa teesi "onko runouden kirjoittaminen Auschwitzin jälkeen turhaa. Freddy ja muut kertojat taistelevat "toiseuden" tunteesta kohti itsen hyväksymistä sellaisenaan, kaikkine "outouksineen". Taustalla vilahtavat monet kansallisuudet ja historian tapahtumat ensimmäisestä toiseen maailmansotaan. Teoksen keskeinen motiivi on armenialaisten naisten polttaminen, johon palataan useasti. Freddyn odysseiaan kuuluu myös oman kielen kartoittaminen. Hänen kielessään on paljon vaikutteita New South Walesin murteesta.

Comments

Popular posts from this blog

Kirjallisuus, valta ja vastuu -keskustelu huomenna

Sosiaalinen erakko

Malawi folk-tale