Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Saturday, December 26, 2009

Oman äänen oikeus

Oman äänen oikeus

Sananvapautta pidetään länsimaisen demokratian kulmakivenä. Rita Dahl väittää, ettei myöskään omassa lintukodossamme ole kaikki hyvin. Katja Boxberg ja Taneli Heikka menevät tänä vuonna julkaistussa pamfletissaan Lumedemokratia vielä pidemmälle. He väittävät, että myös demokratiamme on suomettunut. Suomettuminen käsitteenä liitetään poliittiseen itsesensuuriin.

Dahl käy hyvin läpi niin Venäjän, Kiinan kuin eräiden arabimaitten ihmisoikeusloukkauksia juuri sananvapauden näkökulmasta. Killing the Messenger -raportista vuodelta 2007 ilmenee, että Irak, Venäjä ja Kolumbia ovat kolme vaarallisinta maata kun katsotaan toimittajien murhia.

Kiinnostavaa on, että Dahl tarttuu myös näennäisliberaalien länsimaiden sananvapautta rajoittaviin sisäisiin koodistoihin, joista eräänä hän mainitsee poliittisen korrektiuden. "Islamistiset ryhmät eivät saisi asettaa ehtoja sille, miten heistä saa puhua, mutta toisaalta heihin kohdistuvaa avoimen halventavaa vihapuhettakaan ei saisi esittää." Sananvapauden ongelmat ovat siis moninaiset.

Sensuuri ei ole suomalaisten nykytaiteilijoiden kohtaama varsinainen ongelma, vaan taiteen vapauden ahdas tulkinta rikoslaissa. Tästä esimerkkinä Dahl esittelee kuvataiteilija Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko-teoksen kohtelun. Karttunen tuomittiin lapsipornon levittämisestä. Karttunen oli kuitenkin käyttänyt aineistona internetissä olevaa kuvamateriaalia. Hän pyrki teoksellaan itse asiassa kritisoimaan internetin lapsipornoilmiötä ja lasten erotisoimista.

Sananvapauden ja rakenteellisen sensuurin esitaistelijat ovat 2000-luvun martinlutherkingejä, joiden vastustajat eivät ole pelkästään valtioita tai asenteita, vaan myös monikansallisten yritysten ja monimutkaisten intressien yhteenliittymiä. Rita Dahl haluaa jokaiselle yhden ja oman äänen.

Arja Alho
julkaistu Ydin 4/2009:ssä

(Tähän pitää lisätä, että kyllä taiteen sensuroiminen näyttää olevan välillisesti Suomessakin mahdollista. Vrt. esimerkiksi Kirkkohallituksen päätös jättää vuotuinen kirkon tiedonvälityspalkinto jakamatta liian kontroversiaalina pidettynä Ville Rannalle, joka muistetaan muun muassa islamististen ääriryhmien ja länsimaisten poliitikkojen kritiikistään. Uskonrauhan vaaliminen ja kirkkojen hyysäämä poliittinen korrektius, joka pyrkii edistämään hinnalla millä hyvänsä "uskontojen välistä dialogia" (minareettikiista Sveitsissä, krusifiksien sensuroiminen italialaisista koululuokista), näyttääkin muodostuneen yhdeksi uudeksi tavaksi rajoittaa sananvapautta länsimaissa. Se on jopa sananvapausjärjestöjen mielestä hyväksyttävää. Sallivuus eli kulttuurirelativismi voi siis olla myös sensuurin kasvulle otollista maaperää.)

Wednesday, December 23, 2009

Meus poemas em número mais recente de revista Zunai

Meus poemas em português foram publicados em número mais novo da revista literária brasileira Zunai. Há falso informacão sobre mim: publicou 4 livros de poesia, 3 livros dos dados até agora, e editou um livro.

O INFERNO

Uma estrutura concreta afunilada, com nove entradas
ao todo. O inferno é a contínua repetição de tudo,

sem que seja possível avançar. O inferno é gelado.
Para onde vão todos os gulosos macerados depois da morte?

O inferno está solto, um filme de ação ordinário,
os cristais fluindo das almas miseráveis que se agarram pelas mãos.

Talvez o inferno seja belo apesar de tudo.
Durante anos cheguei à conclusão

de que não há a igualdade nesse país.
Soa a campainha. Atrás da porta

dois mórmons bem trajados.
O inferno era gelado sobre a terra.

A caixa de comentários foi deslacrada naquele instante.
O inferno da família ou do paraíso, em qual

você pretende passar a eternidade? Tentei tolerar
a mim mesma e entender porque tenho saudades do

inatingível. O inferno verdadeiro dos anti-capitalistas
foi deixado de lado. O que acontece depois disso?

Sacrificamos seis garrafas, nada
acontece e temos de encher lingüiça.

Não se esqueça de que para um masoquista o paraíso é o inferno.
E é impossível saber se é quente ou frio.

Se o inferno está cheio, é preciso sentar-se e
esperar. Qual o problema com você?

Não sabia? Se o inferno é gelado,
a Finlândia ganhou o concurso de música da Eurovision.



Tradução: Rita Dahl & Márcio-André









HIROSHIMA, MEU AMOR


Não há melhor introdução à semiótica do amor
que os cadáveres cobertos de cinza e de orvalho.

Eu estava um pouco indecisa. A viagem à Itália
também a impressionou enormemente.

Olhos azuis, cabelo preto,
também é lembrado como activista de direitos humanos.

Não qualquer avó senão a incarnação do amor,
renasceu como estendida e fictiva interpretação.

Não há namoro mais eterno
do que a comunicação entre a mulher e o homem.

A primeira versão deste era só fotos,
a seguinte pinturas.

Não é nada surpreendente que Hiroshima meu amor
se foi espalhando ao campo.

Que sim os canais lacrimais lá se purificam.
Espanto-me porque o meu amor se separou ontem?

Explodimos Hiroshima no ar, não é?



Tradução: Linda Nurmi



(da coleção O Tempo dos Aphorismos, PoEsia 2007)







UMA CIDADE DE ESCADAS BRANCAS

Lisboa, cidade das escadas brancas, muitos
poetas têm descido essas escadas como se desce das pelves
escrevendo sobre esta descida até o Tejo que
brilha azul com uma parcela de luz
amarela. Ou eles têm sentado nas esquinas
das tascas mais afastadas pensando por que a
vida deles é tão miserável, por que o seu destino
é o de ter saudades de alguém que não pode ser posto em
palavras, beber esses copos pequeninos e pedir mais,
por que a vida não lhes deu um outro papel. E eles têm escrito
sobre a descida das escadas e da saudade por alguém indizível que
nunca irão encontrar e para afirmar suas palavras eles bebem mais bagaço
para que a vida sinta alguém só por um momento, mesmo com a ausência causada
pela bebedeira e eles escrevem sobre beber e ao escrever eles embriagam-se mais.
E eles bebem os seus copos até o fim, escrevem os versos sobre as escadas que
vão dar no Tejo, os copos que são esvaziados para esquecer esta descida e para a vida mudar de direção, como a intuição do vôo ou o ato do vôo em si mesmo, eles
levantam das cadeiras só um pouco como se fossem levantar
e partir pela porta da tasca ao chamarem os últimos clientes
pelo nome.





HÁ UM DESEJO EM MIM


Há um desejo das noites anoitecidas em mim, do dia
que se levanta alto, dos muitos sóis, simultaneamente
nascidos, há um desejo em mim da chuva, cadente
como as franjas de uma mantilha. Há o desejo, mas
não a força, uso ferramentas simples, a voz do
formão e do martelo na noite mais densa. Como se
atingisse um corpo para entalhar, a noite caindo sobre o muro
negro, as letras rúnicas, talvez o nome.



A ROSA, TAMBÉM A ROSA


A rosa, também a rosa, Lisboa não seria perfeita sem que a rosa florescesse a cada
estação do ano, esta rosa também não dá em qualquer lugar, somente no meio do Rossio,
os espinhos não tocam a ninguém tão de leve como aos passantes, eis
rosa a rosa de Lisboa, em si os sentimentos suaves que afloram
nesta cidade, ela é a rosa dos bandidos, das prostitutas e dos
traficantes, a rosa que acaricia com seus espinhos qualquer
um, esta rosa que não zomba, não odeia, ela recebe qualquer
que seja a densidade da pele, ela é a rosa dos encontros e
dos rumos, por isso cresce no meio do Rossio e
é rosa dos loucos e dos narcômanos, ela
se estica para tornar-se amiga
do estrangeiro, ela é a
rosa
do encontro



(do livro O Encanto das Milles Escadas – Voltas da Cultura em Portugal, Avain 2007)


Tradução Rita Dahl & Márcio-André

Tuesday, December 22, 2009

Unelma veljeydestä

Unelma veljeydestä

Ranskassa asuva, Irakissa syntynyt kirjailija-kääntajä Jabbar Yassin Hussein ja libanonilainen kirjailija-toimittaja Youssef Bazzi ovat taistelleet demokratian, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta.

Lauma kirjailijoita parveilee festivaaliteltan ympärillä. Miksei parveilisi, koska tässä teltassa heitä ruokitaan ja juotetaan ilmaiseksi. Berliinin kansainvälisillä kirjallisuusfestivaaleilla ovat teemana arabimaat. Täällä vieraita kohdellaan hyvin. Suuntaan arabikirjailijoiden pöytään, jossa istuu vanhempi herrasmies syventyneenä keskusteluun nuoremman kollegansa kanssa.

Jabbar Yassin Hussein oli 14-vuotiaasta lähtien aktiivinen kommunistisessa puolueessa. Hän hylkäsi aktivismin kommunistisen puolueen yhdistyessä Baath-puolueen kanssa. Saddam Husseinin johtama puolue nousi valtaan vuonna 1968, ja maan 250-jäseniseen parlamenttiin saivat asettua ehdolle vain kyseisen puolueen jäsenet. Puolueen mottona oli ranskalaisten jakobiinien hengessä ”yhtenäisyys, vapaus, sosialismi”. Puolue pysyi vallassa toukokuuhun 2003 asti, jolloin Husseinin hallinto syrjäytettiin. Yhdysvaltain miehityshallinto kielsi puolueen kesäkuussa 2003.

"Unelmoin, että kansa hallitsee maailmaa ja että oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo vallitsisivat. Unelmointini on jatkunut vuodesta 1973 lahtien. Meille kaikille yhteistä on narsistinen unelma yksilöllisyydestä."

Hussein ehti toimia kommunistisen puolueen nuorisoliikkeen puheenjohtajana. Hänen piti matkustaa kansainväliseen kokoukseen Berliiniin syyskuussa 1973, mutta suunnitelmat eivät toteutuneet, koska Hussein jätti kesäkuussa puolueen. Siitä lähtien häntä vainottiin, eikä hän voinut opiskella ja työskennellä Irakissa.
Hän muutti Ranskaan vuonna 1976. Ranskassa Hussein opiskeli kirjallisuutta, taidehistoriaa ja elokuvaa. Hän ohjasi 15-minuuttisen elokuvan, jossa kuvataan todellisen ja epätodellisen välistä suhdetta, mutta se jäi ainoaksi askeleeksi elokuvan maailmassa.

"Pidän vuosiani Ranskassa toisenlaisena elämänä, unelmana, jota en voinut Irakissa ajatella. Pakolaisuus tekee meistä toimijoita ja katselijoita, se muuttaa elämää. On olemassa elämä ennen ja jälkeen.”

Hussein perusti vuonna 1977 ensimmäisen avoimesti arabimaiden hallintoa ja Saddam Husseinia kritisoineen Aswat-lehden Ranskassa muiden pakolaisintellektuellien kanssa. Lehden julkaisemista hän rahoitti työskentelemällä puuseppänä, maanviljelijänä ja laukunkantajana. Tappouhkauksiakin tuli. Sitten hän sai työpaikan Rochellen yliopistosta sivilisaation ja arabikirjallisuuden opettajana, jossa virassa toimi eläkeikään saakka.

Hussein sanoo olleensa ensimmäisiä maanpaossa olleita irakilaisia intellektuelleja, jotka palasivat Irakiin vuonna 2003, kun Yhdysvaltain johtama liittoutuma oli syrjäyttänyt Saddam Husseinin vallasta huhtikuussa.

"Huomasin, että elämäni on meno-paluuta. En voi koskaan viipyä kuin korkeintaan yhden kuukauden ajan Irakissa, koska olen aina pakolainen. Ranskassa kaipaan kotimaahan, Irakissa muualle. Nautintoni on siis myrkytetty, kuin skorpionin nautinto. Pakolaisuus on merkinnyt minut, se on olemassaoloni kannalta yhtä merkityksellinen asia kuin kristityille on perisynti."

Berliinin kirjallisuusfestivaaleilla Hussein luki "Traum"-tekstin, jossa amerikkalainen upseeri ja Bagdadiin palaava irakilainen unelmoivat muistojen kultaamasta Bagdadista. Minäkertoja palaa Baghdadiin 27 vuoden jälkeen etsimään pihaa, jolla hän on aikoinaan leikkinyt. Raunioiden keskellä hän kohtaa amerikkalaisupseerin. Yleisö vaikeni kunnioittavasti, kun tekstissä palattiin raunioitettuun kaupunkiin, jossa sotilas oli seisonut ase kädessä. Hirveä todellisuus oli muuttunut Husseinin käsissä joksikin muuksi, kaunokirjallisuudeksi.

Irakilaisen kirjallisuuden suuret aiheet

Irakilaisen kirjallisuuden kaksi suurta teemaa ovat sodan aiheuttama väkivalta ja traumat sekä pakolaisuus. Hussein käsittelee luonnollisesti jälkimmäistä.

"Pakolaisuus tekee aiemmasta elämästä jatkuvasti pyörivän trauman, jonka voi kohdata uutena ihmisenä: se muuttaa sekä ruumista että sielua. Uskon Jean-Paul Sartren litterature engagéhen: kirjallisuus on vastuussa lukijalle. Inhimillisyys ja oikeudenmukaisuus ovat tärkeitä."

Pakolaisuus merkitsee Husseinille myös unelmaa "kadotetusta paratiisista", jonka "todellisuuteen" uskovat filosofit haluavat kieltää.

"Esimerkiksi Sokrates piti kuolemaa pakolaisuutta parempana. Kirjailijat työskentelevät kuvitteellisen kanssa, ja heille pakolaisuus on helpompi hyväksyä. Muun muassa Thomas Mann ja Heinrich Heine ovat tunnettuja kirjallisia pakolaisia."

"Kun palaan Ranskaan, se on aina ulkomaa minulle. Muut palaavat kotiin, mutta minä sanon: lähden ulkomailta ja palaan ulkomaille. Kaikissa ihmisissä on toinen puoli: pakolaisuus on auttanut minua ymmärtämään tämän asian. Pakolaisuus on kuin joku marginaalinen identiteetti, esimerkiksi homoseksuaalisuus."

Hussein ei usko, että työväenluokka saa aikaan kestäviä taideteoksia. Hänen mielestään historia on osoittanut, että vain porvaristo pystyy luomaan "korkeampaa" taidetta.

"Köyhillä ei ole aikaa olla vapaita, koska heidän aikansa menee arjesta selviytymiseen ja leivän hankkimiseen. Heillä ei jää aikaa taiteelle ja siihen perehtymiselle, enkä siksi usko, että työväenluokka voi tuottaa aikaa kestävää taidetta.”

Hussein kuuluu ehdottomasti henkiseen porvaristoon, vaikka hän ei eläkään materiaalisessa yltäkylläisyydessä. Hän ja hänen vaimonsa ovat omavaraisia: heidän tilansa tuottaa tarvittavan ruuan. Hussein on pukeutunut kalliiseen puvuntakkiin, vaikka hänen tulotasonsa ei sitä oikein salli. Hän kyselee myös minun taustastani ja kertoo arvailujensa osuneen oikeaan: olen kirjailija. Nostamme maljan kirjallisuudelle.

”Olen vapaa kirjailija myös taloudellisesti: asumme vaimoni kanssa asuintaloksi kunnostetussa entisessä myllyssä, hoidan puutarhaani ja eläimiäni, koiria, kissoja ja kanoja. Vaikka minulla ei ole paljon rahaa, elän silti kuin rikas. Juon hyvää viiniä ja ostan kalliita vaatteita. "

”Soitin vaimolleni. Hän kertoi, että olemme saaneet suuren tomaattisadon. Kun palaan kotiin, teen niistä säilykkeitä talveksi. Jos huomenna tulisi ydinsota, selviäisin, koska erotan hyvät kasvit myrkyllisistä."

Valokuvatessa Hussein haluaa asettua rakennuksen seinää vasten kuin kuolemaantuomittu. Painaessani kameran laukaisinta hän huutaa riemukkaalla äänellä: "Vive la revolution" ja levittää kätensä kuin elämään tuomittu.

Lapsisotilaasta kirjailijaksi

Tyylikkääseen tummansiniseen puvun takkiin pukeutuneen Youssuf Bazzin voisi kuvitella istumaan johonkin Pariisin keskustan trendikahvilaan kirjoitusvälineet ja kahvikuppi edessään. Vain Gaulois-savuke puuttuu sormien välistä.

Libanonilaiskirjailija ei halua puhua juurikaan vuosistaan poliittisena aktivistina. Silti hän tiivistää monen muun poliittisesti aktiivisen libanonilaisen tunnot dokumentaarisessa romaanissaan Yasser Arafat looked at me and smiled. Kirja kertoo lapsisotilaan elämästä vuosina 1981 – 1986, ja se on julkaistu englanniksi vuonna 2007 ja tänä vuonna ranskaksi. Kyseessä on neljä runokokoelmaa julkaisseen Bazzin ensimmäinen proosateos.

Kirjan taustalla ovat omakohtaiset kokemukset. Bazzin isä kuoli marttyyrinä Libanonin sodassa, ja poika kasvoi aikuiseksi Syyrian kansallisen sosialistipuolueen huomassa. Hän alkoi kantaa asetta vuonna 1981 14-vuotiaana.

"Lähdin sodasta 19-vuotiaana, koska halusin olla kuten muut nuoret, opiskella yliopistossa. Aloin julkaista runoja ja muutaman vuoden kuluttua voitin runopalkinnon. Tämä tuli minulle yllätyksenä, koska en työskennellyt sen eteen. Kun ihmiset alkoivat ottaa minut vakavasti, minäkin aloin ottaa itseni vakavasti. Minusta tuli yhdessä yössä pieni julkisuuden henkilö ja pääsin toimittajaksi kuuluisaan libanonilaiseen Al Ittihad -lehteen."

Bazzi vietti yhdeksän kuukautta Libyassa rikkaan setänsä luona ja työskenteli tämän omistamassa satamassa. Afrikassa hän alkoi kirjoittaa vakavissaan runoja.
"Afrikassa tunsin arjen jatkuvasti hämmästyttävänä ja pidin mahdollisena tuoda kokemuksen avulla jotakin uutta libanonilaiseen kirjallisuuteen. Yritin kai olla kuten Ernest Hemingway, jota luin tuolloin."

Bazzi sauhuttaa tupakkaa ja virnuilee poikamaisesti. Hän on nauttinut lasin tai pari ja ilo kuplii silmissä. Nautinnoista hän ei ole koskaan kieltäytynyt, vaikka elämä onkin heitellyt Bazzia rintamalta lehtien toimituksiin.

Vapaamielinen Libanon

Libanonin sota päättyi 1990. Bazzi kävi kääntymässä 1990-luvulla Kuwaitissa ja Abu Dhabissa, jossa hän ystävineen perusti Al Rai-al am-lehden. Hän palasi Beirutiin vuonna 1999. Siellä hän perusti Al Mustaqbal -lehden, jota vieläkin toimittaa. Seuraavana vuonna hän jatkoi poliittista aktivismiaan.

"Mutta pienessä mittakaavassa, koska Syyria hallitsi meitä ja olin kevytmielinen mies, joka halusi säilyttää elämäntyylinsä."

Kevytmielisyyttä esiintyy myös Bazzin teksteissa, joissa päähenkilo saa ensikokemuksensa pornosta, tytöistä ja alkoholista.

Bazzi ei voi kuvitella muuttavansa pois arabimaiden vapaamielisimmästä kulttuuripääkaupungista Beirutista, koska sieltä löytyy kaikkea, mitä mies voi toivoa.

"Elämä Beirutissa on jännittävää: se on yhdistelmä Pariisia ja Teherania. Beirutin kosmopoliittinen historia käynnistyi jo 1950-luvun puolivälissä. Maamme on etnisesti ja uskonnollisesti mosaiikkimainen. Jokainen libanonilainen kuuluu tavallaan johonkin vähemmistöön. Minun isäni oli shiiamuslimi ja äitini armenialainen kristitty.”

Libanon on ainoa arabimaa, jossa Ramadanin aikana voi syödä tai juoda. Maassa on myös kukoistava kansalaisyhteiskunta, joka on altis korruptiolle: Euroopasta tuleva raha ei Bazzin mukaan mene aina sinne minne sen pitäisi.

"Meillä on kaikenlaisia järjestöjä, myös homoseksuaalien järjestö, joka yrittää muuttaa lakeja ja tehdä homoista sosiaalisesti hyväksytyn ryhmän. Ainoa ongelmamme on valtio. Al-Mustaqbal on länsimielisten modernien sunnien ryhmä, jonka slogan on: Libanon first. He tuovat toivoa koko arabimaailmaan: tavoitteena on kristittyjen ja islaminuskoisten rauhanomainen rinnakkaiselo. Saman haasteen edessä on Irak, jonka pitäisi siirtyä kohti demokratiaa ja löytää tasapaino eri ryhmien välille. Myös Israel toivottavasti löytää demokraattisen ratkaisun ja tasa-arvon eri ryhmien välille."

Arabikirjallisuuden renessanssi alkoi 1800-luvun puolivälissä Libanonista kristittyjen jesuiitta- ja protestanttilähetyssaarnaajat tullessa maahan ja perustettua moderneja länsimaalaisia kouluja ja yliopiston.

”Heidän ansiostaan aloimme irtaantua ottomaanivallasta. He loivat uuden idean kansallisuudesta, isänmaallisuudesta ja moderneista länsimaisista arvoista.”

1940–50-luvuilla Libanonissa syntyi uusi kirjailijasukupolvi, joka sanoutui irti klassisesta kirjallisuudesta haluten uudistaa kirjalliset muodot ja teemat. He olivat innostuneita dadaismista, surrealismista ja modernista ranskan- ja englanninkielisestä kirjallisuudesta. Modernismi tuli Libanonin kirjallisuuteen 1950-luvun puolivälissä.

Sosiopoliittisia dokumentteja

”14.3.2005 Libanonissa käynnistyi rauhanomainen siviilivallankumous, josta kaikki älymystön edustajat tunsivat olevansa vastuussa. Meidän piti ajatella, millaisen kuvan haluamme luoda maastamme. Kollegani ei hyväksy Saddam Husseinia, minä en Hizbollahia, rikkaita ja lahjontaa."

Bazzi kirjoittaa jatkuvasti politiikkaa, yhteiskuntaa ja kulttuuria sivuavia artikkeleita Libanonin suurimpiin lehtiin. Hänen kirjansa ovat dokumentteja paitsi omasta elämästä, myös yhteiskunnasta ympärillä.

"Jokainen kirjani on sosiopoliittinen dokumentti, jossa yhdistyvät omaelämakerta, muistot ja tapaamiset ihmisten kanssa. Lukiessasi F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun tunnet laman ja 1920-luvun Amerikan rivien valista. Olen kuullut kommentteja muissa arabimaissa asuvilta, että runoni käsittelevät samoja teemoja, jotka ovat heille merkittäviä. Näitä ovat valtion merkitys ja sopivan poliittisen järjestelmän, modernin kansalaisuuden ja sopusoinnun hakeminen etnisten ja uskonnollisten ryhmien välille."

Luettuaan Bazzin Saddam-kirjan ja omaelämäkerrallisia runoja ymmärtää hiukan enemmän sitä (kansallis)sotien sävyttämää todellisuutta, jossa monissa islamilaisissa maissa on eletty. Bazzi ei ole kaihtanut myöskään oman elämänsä ylä- ja alamäkien hyödyntämistä proosassaan. Hän onkin luonteeltaan länsimainen kirjailija, joka kertoo kuitenkin oman maansa ongelmista.

Hyvästelemme iloisesti. Bazzi antaa korttinsa ja lähtee viereiseen pöytään arabikollegoidensa seuraan. Aivan joka päivä ei ole mahdollista nähdä näin montaa arabikirjailijaa kokoontuneena saman ystävyyden pöydän ääreen. Toivottavasti vastaava näky olisi joskus mahdollinen Suomessakin. Pahoin pelkään, että siinä kestää vuosikymmeniä.

Rita Dahl

julkaistu Kirjailija 4/2009:ssä

Kritiikin saturaatiopiste

Kritiikin saturaatiopiste

Jukka Petäjä kirjoitti Helsingin Sanomiin kirjakritiikin. Myyttinen ”runoyhteisö” vastasi kiivaan yksimielisesti.

Petäjä käsitteli nk. ”nippukritiikissään” viisi runoteosta, jotka olivat julkaisseet tarvepainattamot PoEsia ja ntamo. Teosten kirjoittajat olivat Timo Harju, Teemu Helle, Kristian Blomberg, Tuukka Terho ja Ville Luoma-aho ja kyse oli heidän esikoisteoksistaan. Esikoisteosten kirjoittajia arvostetaan perinteisesti ainakin sen verran, että heidän teoksistaan tekevät kritiikin useammatkin lehdet.

Petäjä ei tunnetusti ole erikoistunut runouteen, vaan proosa on hänen alaansa. Helsingin Sanomilla on ryhmä edistyksellisinä pidettyjä runokriitikoita, joista toimitus olisi halutessaan voinut valita yhden käsittelemään näitä ”uuden runon” kokoelmia, joista jokainen on keskenään erilainen.

Petäjän teksti sisältää Sanoma-tornista huutamista ”runouden harrastelijoille”. Kriitikko asemoi itsensä kielellisesti jo kritiikin alussa: sanojen dekonstruktio, saturaatiopiste, abstrahoitu, masturbaattinen monologi, sanakonglomeraatti käyttö kertoo, että asialla on kokenut, sanastonsa hallitseva kriitikko. Hän kertoo jo sanavalinnoillaan koulutuksestaan, kokemuksestaan ja mahdollisesti myös siitä, että hänellä on salaista tietoa siitä, millaista hyvän uuden runouden kuuluisi olla. Hän sanoo meille olevansa ”asian tuntija”.

Kritiikin lopussa Petäjä harrasti kirjallisuudesta tuttua antropomorfiseksi tekemistä eli puheena olevan kohteen inhimillistämistä. Nämä viisi kokoelmaa edustivat hänelle teini-ikäistä, jolla oli ”äänenmurros” meneillään. Hänestä ääni oli siis hakusessa, ei ainakaan löytynyt. Nk. ”huonon poetiikka” on ollut myyttisen ”uuden runon” suosima jo useiden vuosien ajan, mutta Petäjä ei ole kenties kuullut siitä? Hän kutsuu Terhon ja Luoma-ahon kokoelmien ongelmaksi ”epäkeskoisuutta” ja hänen mielestään näissä kokoelmissa käydään ”luuppiutuvaa monologia itsen kanssa”.

Entä kirjoittiko Petäjä luuppiutuvan kritiikin? Vai mitä tarkoitti esimerkiksi Petäjän luonnehdinta kokoelmista: ”kokeellista ilmaisua ja kosketuspintaa luotaavat esikoiskokoelmat”? Avautuiko jälkimmäinen luonnehdinta kriitikolle itselleenkään?

Petäjä totesi, että kaikki viisi kokoelmaa ovat ”kokeellisia”. Kokeellisen leimalla myydään kohta varmaan makkaraakin. Kaikki ovat Petäjän mukaan ”käsiterunoilijoita”, vaikka joukkoon mahtuu niin perinteisempiä kuvarunoilijoita kuin surrealistisia vaikutteita hyödyntävä Blomberg.

Kirjoittajan asennetta kritisoitaviin kuvasti myös se, että kritiikki oli täynnä kirjoitusvirheitä. Blomberg on Bolmberg, teoksensa ”puhekulpat”. Kulttuuritoimitus on ilmeisesti lopettanut myös tekstien oikolukemisen? Tai ehkä Petäjäkin oli päättänyt kritiikissään osoittaa hallitsevansa ”huonon poetiikan” ihan kuten osa kritiikin kohteena olevista runoilijoista.

Kiivasta keskustelua

Petäjän kritiikistä syntyi Helsingin Sanomien keskustelupalstalla kiivas keskustelu, johon osallistui monia myyttisen ”runoyhteisön” jäseniä ja ulkojäseniä. Keskustelu ei ollut nimetöntä nettimölinää, vaan suurin osa keskustelijoista käytti omaa nimeään. Lisäksi mielipiteet olivat perusteltuja ja asiallisia.

Jotkut runoilijat kommentoivat kritiikkiä itse, eivät tosin kritiikkikeskustelussa, vaan omassa blogissaan. Helle totesi, että vastuunkanto oli hänen kokoelmansa kantava teema (Petäjä ei viitannut sanallakaan teosten teemoihin); Luoma-ahon mielestä Petäjä luki kokoelmia modernistisen runon odotushorisontin kautta; itsekin kriitikkona toiminut Blomberg ei halunnut ottaa asiaan kantaa.

Myös HS:n kulttuuritoimituksen päällikkö Saska Snellman ja kritiikkipuolen päällikkö Antti Majander osallistuivat keskusteluun pahoitellen lähinnä kokeneen ”asiantuntijakriitikkonsa” aikapulaa. Hänen asiantuntemustaan ja kokemustaan he eivät kuitenkaan kyseenalaistaneet tai kiistäneet millään tavoin. Ntamon kustantaja Leevi Lehto käynnisti Facebookissa vetoomuksen, jossa vaaditaan erityisesti Timo Harjun kirjan uudelleenkäsittelemistä. Lehdon mielestä kritiikki täyttää Harjun kirjan osalta ”herjauksen tunnusmerkit”. Kustantaja ei ole ryhtymässä oikeustoimiin, mutta vaati kivenkovaan, että toimitus hankkisi Harjun kirjan ja julkaisee siitä uuden kritiikin.

Kritiikkikohu ei noussut pelkästään itse asiasta; se tarjosi myös mahdollisuuden markkinointikampanjan hienovaraiseen läpiviemiseen.

Kritiikkikohu oli siinä mielessä tärkeä, että se kiinnitti huomion asiaan, joka on ollut tiedossa pidemmän aikaa. Kyse ole pelkästä yhdestä epäonnistuneesta kritiikistä, vaan kokonaisesta linjauksesta. Helsingin Sanomien kulttuurisivujen huomio on aikaa sitten mennyt olennaisesta kevyeen, eivätkä juttuja ja kritiikkejä kirjoittele oikeat ”alan ammattilaiset” vaan keskiverrot harrastelijat. Ammattilaisetkin kirjoittavat viihteellisiä, helposti aukeavia juttuja koko kansalle. Kirjallisuustieteellistä jargonia ei lehdessä voisikaan ylenpalttisesti käyttää, mutta jonkinasteista sivistystä voisi lukijoilta sentään odottaa: tasoa.

Joidenkin Helsingin Sanomien runokriitikoiden ongelma on tietyn (usein modernistisen odotushorisontin) mukaan lukeminen. Tästä lukutavastaan tunnetaan erityisen hyvin Jukka Koskelainen, joka pitää yhtenäisestä, hyvin sommitellusta ja ajatellusta runosta, eikä voi sietää muunlaista runoa. Usein kirjoja annetaan käytännön syistä myös kriitikoille, jotka eivät ole perehtyneitä esimerkiksi tiettyyn kirjallisuudenlajiin, esimerkiksi juuri uuteen runouteen.

Runoyhteisön Hesari-viha

Nykyrunon myyttisestä ”vaikeudesta” on jo ehtinyt tulla kulunut banaliteetti niin kuin monesta muusta runouteen liittyvästä yleisestä hokemasta. Muiden banaliteettien joukkoon kuuluvat Suomen osalta jatkuva hokeminen ”runoyhteisöstä” ja runouden monipuolisuudesta, apurahojen, palkintoehdokkuuksien ja kritiikkien saamisen vaikeudesta jne.

Jostain syystä yleisen yhteiskunnallisen apatian ja laman aikana ihmiset havahtuvat aina toimimaan yhdessä. Julkisen sektorin kaventaessa palveluitaan kolmas sektori aktivoituu. Praksis toimii runouden kentällä, poiesis ei. Runoilijat ovat kerääntyneet tekemään ja toimimaan järjestöihin: esimerkiksi Nihil Interit ja oululainen Huutomerkki ovat esimerkkejä aktiivisista alueellisista tai valtakunnallisista runoyhdistyksistä, jotka järjestävät tilaisuuksia,

Internetissä käydyssä Helsingin Sanomien kritiikkikeskustelussa runoyhteisö näyttäytyi varsin yhtenäisenä. Yhteisesti nyökytellen "runoyhteisö" - minäkin - jakoi käsitykset hyvästä kritiikistä, yhteistä "vihollista", Helsingin Sanomien kulttuuritoimitusta, vastaan. Välillämme on toki mielipide-eroavuuksia, mutta tällä kertaa myyttinen ”runoyhteisö” oli yhtä mieltä siitä, että Petäjän kirjoitus ei ollut kritiikki, eikä hänelle olisi alun perinkään pitänyt uskoa kyseisiä teoksia.

Eikö runouden (marginaalisen) aseman puolustaminen riitä päämääräksi ja yhteisön kriteeriksi? Pitääkö kaikesta muustakin nyökytellä yhteen tahtiin ja suuntaan? Milloin alkaa keskustelu kritiikistä? Se on jo alkanut. Esimerkiksi Maaria Pääjärvi hahmottelee Luutii-blogissaan kritiikin mahdollisia tulevaisuusskenaarioita. Eräs skenaario on kaunokirjallinen kritiikki, joka vaatii myös enemmän palstatilaa. Toinen mahdollisuus on tiivis modernistinen kritiikki, joka modernin kuvarunon lailla käyttää kuvia tihennetysti ja tarkasti. Kritiikin murros ulottuu kriitikon sosiaaliseen statukseen asti: kriitikot kuuluvat monesti tilapäistöön.

Toimituksen mokasta saattaa siis olla yllättävää hyötyä koko kritiikki-instituution kannalta. Se pakottaa toimituksen miettimään toivottavasti koko kritiikin perusteita teoksen valinnasta tai ei-valinnasta kriitikon löytämiseen ja kritiikille varattavaan tilaan asti. Lisäksi pohdinnan kohteeksi tulee toivottavasti myös se epämääräinen laatu. Mitä ihmettä se on? Miten se voisi ilmetä tekstissä, kuinka siihen vaikuttaa kriitikon valinta ja teoksen arvottaminen tai arvottamatta jättäminen? Myös kritiikin on alettava käymään hetken ajan luuppiutuvaa keskustelua itsensä ympärillä.

Rita Dahl

julkaistu Ydin 4/2009:ssä

Sunday, December 13, 2009

Toisenlainen Amerikka (1000. postaus!)

Laaja sukellus toisenlaiseen Amerikkaan

Jani Saxell (kuvat Susanna Saxell)
Vaihtoehtoinen USA
Avain 2009
542 ss.

Saxell on romaaneillaan profiloinut itsensä vasemmistolaisena globalisaation vastaisena aktivistina tyyliin Naomi Klein tai Michael Moore. Sama imago on esillä hänen ensimmäisessä tietokirjassaan, jossa kuljetaan Martin Luther King Jr:n kotikaupunkina tutuksi tulleesta Atlantasta sosiaalifoorumissa tavattujen pantteriaktivistien ja alkuperäiskansojen edustajien haastatteluiden kautta syvään Etelään, New Yorkiin ja Seattleen asti. Aivan lopussa ollaan Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla, jossa laittomat maahanmuuttajat yrittävät kiinnijäämisen riskinkin uhalla onneaan. ”Hikipajoissa” paiskitaan töitä naurettavilla päiväpalkoilla.

Hirmumyrsky Katarinan ja Ritan ravistelemassa New Orleansissa retkeilijät tapaavat erilaisia aktivisteja, asianajajia, ay-ihmisiä, baptistikirkon työntekijöitä, kirjailijoita ja muita marginaalin edustajia. Aktivisteja marssitetaan lukijan silmien eteen paljon ja haastatteluiden laajuus vaihtelee hyvin lyhyestä pitkään. Reporttereiden henkilökohtaista osuutta vähentämällä olisi hyvin saanut syvennettyä joitakin haastatteluita ja karsittua haastateltavien tilkkutäkkimäistä joukkoa.

Saxell moittii Kleiniä maailman jakamisesta ”kirkasotsaisiin aktivisteihin ja sliipattuihin markkinapyrkyreihin”. Miten hänen kirjansa aktivistit eroavat Kleinin esittämästä maailmankuvasta? Idealismia ei hänenkään haastateltaviltaan puutu. Joukko tosin on poikkeuksellisen kirjava. Saxellin kirjassa pahan roolissa ovat stereotypioita, uhkakuvia ja yksinkertaistuksia viljelevä media ja Bush uskottuineen; hyvää edustaa Obama, jonka vaalikampanja on yhden reportaasimatkan taustalla. Kansalaisyhteiskunnan ruohonjuuritason toiminta pitää edes jotenkin yllä lievää toivetta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Jani ja Susanna Saxell sekä henkiset taustajoukot ovat tehneet kunnianhimoisen ja laajan sukelluksen Yhdysvaltoihin, joka ei paistattele päivää lehtien sivuilla. Kirjan lukuisat keskeisiä henkilöitä ja kansalaisjärjestöjä sekä kaupunkien talous- ja sosiaalihistoriaa esittelevät faktaboksit tuovat paljon lisätietoa mahtavasta maasta ja sen vaihtoehtoväestä. Joitakin väitteitä paremmin perustelemalla ja yleistyksiä tai yksinkertaistuksia karsimalla Vaihtoehtoisen USAn ydin olisi tiivistynyt ja tullut paremmin esille. Mutta hyvä näinkin. Vaihtoehtoinen USA on laaja kurkistus kartoittamattomaan aiheeseen.

Rita Dahl

Kolmiolääkerunoja

César Vallejo
Trilce
Suomentanut Einari Aaltonen115 ss.

Perulainen Vallejo (1892-1938) tunnetaan meillä paremmin poliittisena runoilijana. Trilce koostuu kuitenkin vuosina 1919-1922 kirjoitetuista rakkausrunoista, joiden inspiroijana on tietenkin nainen. Aaltosen Trilce on nykyaikaisempaa kieltä ja rohkeampia käännösratkaisuita kuin Matti Rossin ja Anselm Hollon versiot yksittäisistä runoista.

Tämä on aitoa avantgardea eli mitään selkeää tarinallisuutta ei ole. Lauseet eivät noudata normaalisyntaksia, Hämärin kiinnekohtia ja toimijoita on silti: äiti, rakastettu, kesäkuu, epämääräinen tila, jossa rakentuu jokin vaihtuva tunnelma. Mitään tarkkaa on vaikea sanoa, koska johtolangat ovat niin hämäriä. Äidin ja rakastetun poissaolo tuntuu ainoalta selvältä asialta, vaikka viittauksia onnellisiinkin hetkiin löytyy joskus. Oleellista ei ole kuitenkaan etsiä tarinaa, miten voisi etsiä järkeä esimerkiksi säkeistä: ”Tämä lasi odottaa summittain / siemaisevaa tulevaa suuta / ilman hampaita. Ei hampaatonta. / Tämä lasi on vielä saapumatonta leipää.” Abstrakti äiti viittaakin ehkä siihen, että rakkaus on aina - kohteesta riippumatta - jonkinlaista äidinrakkautta. Runoissa esiintyy myös numeroita. niin paljon, että se tuskin on sattumanvaraista, vaan myös numerosymboliikalla on merkityksensä.

Vallejon teksti on välillä ainakin surrealistista, absurdia, ellei peräti dadaa: ”kuusi kyynärpäätä nuolee / näin mätiä maanantaistuvia keltuaisia”. Hän keksii uudisyhdyssanoja yhdistämällä ennen erillään pidettyjä sanoja: tantaalimahdollisuus, kasvolapiollinen, lukinkalvorinne, värekarvallinen. Yhdistelmät ovat joskus järjellisiä, toisinaan absurdeja, mutta intuitiivisesti ymmärrettävissä. Eikä näistä säkeistä pidäkään lukea aina täydellä ymmärryksellä! Säkeet assosioivat villisti ja nopeasti. Ne vaikuttavat suoraan alitajuntaan, elleivät peräti keskushermostoon. Jos runoille voisi antaa kolmiolääkevaroituksen, nämä runot saattaisivat sellaisen ansaita.

julkaistu KirjaIN-lehdessä 6/2009

Monday, December 07, 2009

Taha Adnan: Inhoan rakkautta

Taha Adnan (s. 1970) on Brysselissä asuva ja työskentelevä marokkolainen runoilija. Adnan on suorittanut lisensiaatintutkinnon taloustieteestä Saint-Louisin kauppakorkeakoulussa Brysselissä ja työskentelee talousministeriössä. Hänen runojaan on julkaistu arabiankielisissä kirjallisuuslehdissä ja hän on esiintynyt monilla arabiankielisillä festivaaleilla. Adnan on julkaissut neljä runokokoelmaa.


Inhoan rakkautta

En pidä elegioista
ne ovat liian myöhäisiä ylistyksiä
pureskeltuja
mairitteluja.
Inhoan ylistyksiä
elegantteja valheita.

En pidä vanhasta rakkausrunoudesta
koska se edellyttää selityksiä
ja tulkitsijoiden pataljoonia.
Inhoan nykykritiikkiä,
pehmeää valuuttaa.

En pidä raakaversioista
ne muistuttavat minua viimeistelemättömistä runoista…
Inhoan julkaistuja runoja
minua kiusaa se etteivät ne
koskaan valmistu.

En pidä kuuluisuudesta
sen valot sokaisevat
minulla ei ole perhosen typeryyttä.
Inhoan elämää pimennossa
kuin mikä tahansa sisäänpäinkääntynyt hedelmä
joka ei kypsy koskaan.

En pidä nenästäni
joka erottuu kuin sulkulause
ja inhoan kahta jalkaani,
vertailuita, käyttämättömiä tikapuita
vailla askelmia.

En pidä autoista
turhista koneista
jotka tarvitsevat neljää pyörää pysyäkseen tasapainossa.
Ja inhoan pyörää
se kulkee
kuten mikä tahansa raukkamainen metallinen lintu
joka ei osaa lentää.

Inhoan osoittelua,
enkä pidä siitä, että minua kutsutaan Tahar el-Marrakeshiksi
ja inhoan kalpeita hymyjä
jotka teurastavat nimeni virastosaleissa
joka kerta heidän kutsuessaan:
”Monsieur Ta-a Adnan”

En pidä vihasta
se on useimmiten ilmaista
ja perusteetonta,
ja inhoan rakkautta
se tulee tosi kalliiksi.

En rakasta sunnuntaita
se on laiskottelemista varten
ja muistuttaa minua huomisesta.
Ja inhoan maanantaita
(katso sunnuntaita).

En pidä yksinelosta
yksinäisyys on kylmä
kuin joulukuinen yö
viallisen lämmittimen kanssa.
Ja inhoan elämää muiden kanssa:
Se on Helvettiä.

En pidä suonissani juoksevasta verestä,
kyvyttömyydestäni saada sitä kiinni
ja inhoan verettömyyttä.

En pidä seinäkellosta
muistosta kadonneelta ajalta,
ja inhoan rannekelloa
joka juoksee kilpaa sydämenlyöntieni kanssa.

En pidä rauhasta,
koska se voi tehdä elämästä yksitoikkoisen
ja mauttoman,
ja inhoan sotaa
koska se on rauhan vastakohta.

En pidä elämästä
huoranpenikasta
ja inhoan kuolemaa:
sen viimeistä haukahdusta!

Kääntänyt englannista ja ranskasta Rita Dahl

julkaistu Kirjo 4/2009:ssä

Monday, November 30, 2009

Eurooppalaista runoutta etsimässä

Eurooppalaista runoutta etsimässä


Italian kulttuuri-instituutin ja useiden Euroopan maiden suurlähetystöt järjestivät 5.-7.10. yhteistyössä eurooppalaisen runouden minifestivaalin, jossa kuultiin kahtakymmentä runoilijaa neljästätoista maasta.

Italian kulttuuri-instituutin Dante Marianaccin allekirjoittaman lehdistötiedotteen mukaan ”runous on keskeisessä roolissa uuden Euroopan kehityksessä”, koska se tekee meidät tietoisiksi omista juuristamme ja identiteetistämme ja toisaalta paljastaa entistä selkeämmin keskeiset arvot, jotka tuovat ihmiset yhteen. Globalisaation aikana yksilöt ovat kuitenkin kulttuurin suurimpia voimavaroja. Festivaalin yhteydessä julkaistiin myös Poesie in Europa -antologia, joka sisälsi makupaloja kaikilta mukana olleilta runoilijoilta.

Festivaalilla kuultiin kahtakymmentä runoilijaa neljästätoista maasta. Törmäsin joihinkin kiinnostaviin runoilijayksilöihin. Itävaltalainen Ferdinand Schmatz hyödynsi saksan kielen soinnikkuutta hermeettisissä runoissaan. Hollantilainen Serge van Duijnhoven paljastui energiseksi Spoken Word-tyyliseksi esiintyjäksi. Kepeyden takaa kurkottivat surulliset teemat: menetetyn rakastetun kaipuu ja ikkunasta hypänneelle runoilijaystävälle omistettu runo. Espanjalainen Luis Javier Moreno kertoi pitkissä proosarunoissaan tarinoita varsin vakuuttavasti. Italialaisten Claudio Domianin ja Andrea di Consolin pienet narratiiviset kertomukset eivät sisältäneet tarpeeksi omaperäistä kuvastoa tehdäkseen vaikutusta. Festivaalin kaikki runoilijavalintoja en ymmärtänyt. Esimerkiksi Viktor Klykovin runoista puuttui runolta vaadittava mysteeri. Hän oli kuitenkin sympaattinen esiintyjä myös venäläisille tutussa pateettisessa fakissa.

Ilpo Tiihosen suomen kielen soinnikkuutta hyödyntävät humoristiset runot erottuivat joukosta edukseen. Myös virolainen Kristiina Ehin edusti maataan kunniakkaasti kansanperinteestä ja saduista, äidiltä peritystä tiedosta ja itse elämästä kertovilla runoillaan. Tämä perimätieto merkitsee runoilijalle erityisesti maan, hedelmällisyyden ja ruumiillisuuden kunnioittamista. Ehin luki muun muassa Kultanainen-runon, jonka inspiraationa oli virolainen kansanlaulu miehestä, joka pettyy naisiin ja tekee itselleen kultanaisen. Mies huomaa erehdyksensä, kun hän havaitsee, ettei nainen naura kutitettaessa.

Rita Dahl

julkaistu Kulttuurivihkot 6/2009:ssä

Muuri on poissa - Leipzigin aikalaismusiikkifoorumi

Muuri on poissa

Leipzigin aikalaismusiikkifoorumi järjesti 19.9. Leipzigin oopperassa konsertin, jossa uuden musiikin säveltäjät entisestä Itä- ja Länsi-Saksasta käsittelivät kipeää aihetta usein satiirin tai huumorin keinoin. Kyseessä oli muurin murtumisen 20-vuotisjuhla.

Tilaisuutta juhlistamaan oli tilattu neljä ensiesitystä Péter Köszeghyltä, Johannes Harneitilta ja Friedrich Schenkeriltä. Lisäksi kuultiin vanhempia kappaleita Mauricio Kagelilta, Luigi Nonolta, Reiner Bredemeyerilta, Olga Neuwirthilta, Wolfgang Rihmilta ja Helmut Lachenmannilta.

Illan käynnisti Kagelin parodinen marssi, jossa torvisektio soitti mielin määrin ”nuotin vierestä” nuottien mukaan. Isänmaallinen eetos joutui jo alusta lähtien epäilyttävään valoon.

Kirjailija Kathrin Schmidtin allegorinen ”Gewöhnliche Geschichte”- teksti kertoi suuresta ja pienestä maasta, joiden välillä vallitsee iso raja. Suuri maa on pientä huomattavasti voimakkaampi, oikea maailmanmahti, joka on ajanut pienen maan nurkkaan. Eräänä päivänä oikea maailmanmahti alkaa rakoilla, mutta vasen säilyttää mahtinsa, kello lakkaa käymästä pienessä valtiossa: aika pysähtyy ja kaikkialla, vuorilla, kaupungeissa, kylissä kaikuu: ”Wir sind die Volk!”

Köszeghyn sävellyksessä keskelle salia, ylhäältä alas katsova tenori ja pieni yhtye tulkitsivat selkeän allegorian oheisrekvisiitan, punaisten ilmapallojen kera. Vasta Dasein vapautti alistetun kansan yli 40 vuoden jälkeen. Puhallinsoittimista ja jousista koostunut pienorkesteri ei pelkästään kuvittanut tekstiä, vaan dramatisoi siitä entistä tehokkaamman.

Klarinetti suuteli ja kuorsasi

Helmut Lachelmannin ”Dal niente” -teos oli tutkielma äänestä: klarinetisti selvitti miten se syntyy, miten siihen vaikuttaa käytetyn hengityksen määrä ja millaisia ääniä klarinetilla voi tuottaa: suudelman, kuorsauksen.

Erityisiin huippukohtiin lukeutuivat illan kapellimestarin, säveltäjä Johannes Harneitin ”Unterwegs”, jossa yhtye ja puhujat/laulajat oli sijoitettu ympäri salia. Suuntaohjeista koostuva teos vaati myös yleisön osallistumista; suuntaohjeita sateli ympäri salia. Nonon ”La Fabbrica illuminata” päätti ensimmäisen puoliajan. Sopraanon ja elektronisesti taltioidun kuoron yhteisvoimin syntyi voimin syntyi vahva tulkinta tappavasta työstä: työ vie terveyden, tuhoaa avioliiton. Sopraanon kaoottinen toiminta, näyttämöllä olevien tuolien kaataminen, katsomon sivuovilla sijaitsevien nuottitelineiden sysääminen ovista sisään vahvisti tunnetta työn kaoottisesta vaikutuksesta.

Toisen puoliajan ja koko konsertin ehdoton kohokohta oli Friedrich Schenkerin itseironinen ja satiirinen ”Alter Mann löst Deutsche Frage” -teos sopraanolle ja viidelle pasuunalle. Schenker itsekin oli pasuunanvarressa. Teoksessa käytettiin pätkää Johannes R. Becherin säveltämästä DDR:n kansallishymnistä ja Hoffmann von Fallerslebenin Saksa-laulusta.

Saksan työläisvaltio koki arvonalennuksen jo ensimmäisessä osassa, jossa Schenker luetteli Saksan ”valtteja” jalkapallosta talouteen. Kansallispukuun pukeutunut, aktiivisesti ilmeilevä sopraano, osallistui teokseen pyörittämällä omituista kammella toimivaa soitinta.

Rita Dahl

julkaistu Kulttuurivihkot 6/2009:ssä

Wednesday, November 25, 2009

Mis poemas en Cinosargo, Chile

Alguños poemas fueron publicados en la revista Cinosargo, Chile.

Tuesday, November 24, 2009

Megafoneja ja kuolemansuudelmia

Megafoneja ja kuolemansuudelmia

Tänä vuonna on julkaistu harvinaisen monta kiinnostavaa tietokirjaa journalismista ja mediasta, sananvapaudesta ja suomettumisesta.

Korhonen-Peltokoski-Saukkonen-trion Paskaduuneista barrikadeille ja Boxberg-Heikan Lumedemokratia herättivät ilmestyessään ansaittua huomiota, ja vanhempi vaikuttaja-sukupolvi, johon kirjojen rähmälläänolo- ja tulppakritiikki erityisesti kohdistui, otti tutun pönötys-puolustusasenteen. Emeritus-selittäjät ja muu älymystö kiiruhti blogeissaan ja kolumneissaan kommentoimaan, ettei se seiskytluku nyt ihan noin kenenjoukoissaseisot- mennyt ja ei se konsensus nyt niin läpitunkematon ollut.

Totta kyllä, myöhäisen syntymisen armo syleilee molempien yllämainittujen teoksien tekijöitä. Silti olen harvoin nauraa höröttänyt poliittisten pamflettien äärellä niin kuin noiden raikkaasti ryöpyttävien kirjojen.

Esa Väliverrosen toimittama Journalismi murroksessa luotaa monen kirjoittajan voimin niitä uusia haasteita, joita perinteinen journalismi tässä meditoituvassa, draaman, kiireen ja konsernien digi-blogi-ajassa kohtaa. Journalismi murroksessa lienee alan oppikirjaksi tarkoitettu, mutta siitä huolimatta Risto Uimosen Median mahti pitäisi ehdottomasti saada lukion oppikirjaksi; siinä määrin havainnollisesti se näyttää millaisin keinoin media Suomessa toimii ja millaisin konstein itseään mediaan ja mediassa muokkaavat suomalaiset poliitikot. Siinä ohessa Uimosen kirja opettaa paljon puhuttua medialukutaitoa ja julkisuuspelejä ihan toisella tapaa kuin nuorille tarkoitetut mainostenavaus-tavaus-vihkoset. Uusia termejäkin Uimonen viljelee, kiitos siitä. Median megafonivaikutus on jo muutamassa viikossa iskostunut kielenkäyttöömme. Toivottavasti Uimonen jatkaa valitsemallaan kirjallisella tiellä; odotan jatkoa. Esimerkeistä ei ole eikä tule pulaa.

Viimeisimpänä alan kirjoista on ilmestynyt Rita Dahlin Suomettunut sananvapaus, äärimmäisen ajankohtainen teos, joka käsittelee sananvapauden tilaa ennen muuta Suomessa, mutta myös muualla. Esimerkkejä haetaan mm. Kiinasta, Afrikasta ja arabimaista. Dahl kiinnittää huomiota myös naisten sananvapauteen esimerkkimaissaan. Erityisen hämmentävää luettavaa on kirjan loppu, jossa Dahl päivittää sananvapauden tilaa suomalaisessa sananvapausjärjestössä. Ajojahteja, parjauskampanjointia ja uhkailuja. Ei ehkä niinkään yllättävää toimintaa suomalaisessa yhdistyskulttuurissa, mutta sananvapautta ajavassa järjestössä kyllä.

Tieto-Finlandia -listalta yllämainitut tietokirjat puuttuvat kaikki, niin kuin kaunopuolen Finlandia-palkintolistaltakin puuttuvat syksyn etukäteen puhutuimmat ja kehutuimmat romaanit.

Vuosi vuodelta on yhä kirkkaammin alkanut näyttää siltä, että molemmat Finlandia-esiraadit ovat ryhtyneet olemaan eräänlaisia "kodinturvajoukkoja" jotka puolustavat vähälle huomiolle jääneitä teoksia julkisuuden syleilemiä kirjoja ja kirjailijoita vastaan. Onko median kiinnostuksesta - palkintoja ajatellen - tullut kuoleman suudelma?

ANJA SNELLMAN

kolumni julkaistu Iltalehdessä 24.11.

Monday, November 23, 2009

Syntymäpäiväruno Kolumbiasta - kiitos toveri Rúben

Un año es un ancla de un buque fantasma,


Te deja en bahías donde el corazón es prisionero.

La canción de la bahía la canta una mujer que lleva una ciudad

en la escritura, en el cuerpo, en el olvido de los caminos perdidos.

El barco fantasma no precisa de un sólo puerto para encontrar la felicidad.

en cada puerto hay una frase de la escritura que lleva la mujer de un puerto

junto a la neblina. La c iudad y los puertos de donde viene el barco

en que navega esta mujer, sólo tiene sentido para ella y sus cómplices.

Un poema abandonado, unos cuerpos entreabiertos al encuentro,

una ruta imprevista, es este el equpaje que lleva en su memoria la mujer de Finlandia...

En este cumpleaños es bueno mirar al mar, beberse el vino de un otoño sin sentido,

besar al viento y levantar el ancla de este puerto, para abandonarlo,

es esta la mejor fiesta, y la mujer con cuerpo que lleva una escritura misteriosa,

sabe que es mejor el camino del buque que la ciudad que todos creen entender.



Vuosi on aavealuksen ankkuri,

johtaa sinut merenlahdille joilla sydän on vangittuna,
nainen laulaa merenlahden laulua, kantaa kaupunkia
kirjoituksessaan, ruumiissaan, kadotetuille poluille unohtuneessa.
Aavealus ei tarvitse yhtäkään satamaa kohdatakseen onnen,
jokaisessa satamassa on kirjoituksenpätkä joka vie naisen satamasta
pilven luo. Kaupunkia ja satamia, josta saapuu laiva
jolla nainen purjehtii, ymmärtävät vain hän ja hänen ystävänsä.
Hylättyä runoa, puoliksi avonaisia ruumiita kohtaamisessa,
odottamatonta reittiä kantaa tämä nainen Suomesta hänen muistissaan.
Tänä syntymäpäivänä on hyvä katsoa merelle, juoda syksyn viiniä
suudella tuulta ja laske ankkuri tähän satamaan, sen hylätäkseen,
on tämä paras juhla, ja nainen, jonka ruumis kantaa mystistä kirjoitusta,
tiedä että aluksen reitti on parempi kuin kaupunki, jota kaikki luulevat ymmärtävänsä.

Ruben Dario Florez Arcila
Kolumbia

Sunday, November 22, 2009

"Tekstuaalinen voimauttamo" Sanojen ajassa

Tuija Lassila haastatteli minua Sanojen aikaan.

Tekstuaalisen voimauttamon rakentaja – Rita Dahlin haastattelu (viikon kirjailijan 48/2009)

Vuonna 2004 kokoelmalla Kun luulet olevasi yksin (Loki-kirjat) debytoinut Rita Dahl (s. 1971) on tähän mennessä julkaissut neljä runokokoelmaa (Ankkurin tänä vuonna julkaisema Aiheita van Goghin korvasta on luettavissa myös verkossa), Portugalia käsittelevän matkakirjan Tuhansien portaiden lumo (Avain 2007), tietokirjoja, artikkeleita sekä käännöksiä. Uusin käännös on Kivenheittopeli (Palladium Kirjat 2009), kokoelma portugalilaisen Alberto Pimentan 1970-luvun runoja. Suomessa vähemmän tunnettuun Pimentaan voi tutustua tarkemmin Dahlin Arjentola-blogissa julkaistussa Kivenheittopeli-kokoelman esipuheessa.

Viikon kirjailija –haastattelussa Rita Dahl valottaa kahden erilaisen kokoelmansa, Aforismien aika (PoEsia 2007) ja Elämää Lagoksessa (ntamo 2008),taustoja ja teemoja.

Lämmin kiitos Ritalle haastattelusta!


Miksi runo?

Runo on vain yksi ilmaisuväline muiden joukossa, ei mikään itseisarvo; runo siksi, että runot ovat alkaneet tulla luonnostaan, pakottamatta. Toivoisin, että havainnoisin maailmaa osin poeettisesti: vähän eri näkökulmista kuin on totuttu ja kuvia käyttäen. Toiveeni on kuitenkin kirjoittaa mahdollisimman monipuolisesti eri lajeja ja tähän mennessä olen julkaissut myös tietokirjoja, journalistista tekstiä ja kehittelyssä on esseitä, proosaa ja muuta vielä muotoaan hakevaa tekstiä. Pöytälaatikkoni on varsin tuhdissa kunnossa. Siellä riittää tavaraa purettavaksi. Joskus tuntuu, että ideoita on enemmän kuin päitä ja käsiä niiden toteuttamiseen.

Aforismien aika oli uusi askel tuotannossasi. Mistä se lähti liikkeelle?

Aforismien aika poikkesi hyvin paljon edeltäjästään. Esikoiskokoelmassani Kun luulet olevasi yksin runoilija kysyy perustavanlaatuisia kysymyksiä: mikä on minä, missä hän sijaitsee, mikä on minän suhde toisiin. Kyselyn tapa on modernistisen keskeislyyrinen. Aforismien aika on luonteeltaan postmoderni ja lähtökohdiltaan demokraattinen teos. Kirjan demokraattisuus merkitsee ensinnäkin sitä, että suurin osa teoksen kielimateriaalista on peräisin verkon uumenista. Kirjassa käytetään kansan, viranomaisten, tutkijoiden ja muiden erikoisalojen ”asiantuntijoiden” kieltä. Mitään rekisteriä ei unohdeta; kokoelman demokraattisuutta on sekin, että ennen ”äänettömät” ja ”vallattomat” päästetään myös ääneen. Näin runous antaa äänen muuten äänettömille eli toimii eräänlaisena ”tekstuaalisena voimauttamona” ellei peräti epätavallisena sosiaalipoliittisena välineenä. Vaikka sosiaaliturvaa leikattaisiinkin, kirjallisuuden tervehdyttävä voima pysyy entisenlaisena. Se ei kapene, kuihdu tai katoa kokonaan, kuten sosiaaliturva saattaa tehdä.

Aforismien ajan nimirunoelma vie 108-sivuisesta kirjasta 80 sivua. Runoelmassa vaihtuvat jatkuvasti rekisterit, puhujat ja puheasennot. Puhujia on yhtä paljon kuin maailmassa ihmisiä: toisiin ihmisiin pettyneitä, työttömiä, tietoteknisen kehityksen uhreja, aforismien kannattajia ja vastustajia, avant- ja anti-moderneja virkamiehiä, psyykkisesti tai fyysisesti sairaita, köyhiä, rikkaita, sivistyneitä, sivistymättömiä, kulttuuria rakastavia ja sitä vihaavia, ruokavaliostaan hyvin ja huonosti huolehtivia, peli-, alkoholi-, lääkeongelmaisia ja -ongelmattomia, globalisaation kiihkeästä kelkasta pudonneita ja harvemmin siinä pysyneitä, muuten tyytymättömiä tai tyytyväisiä, pakko-oireisia ja -oireettomia, kapitalisteja ja sosialisteja, aktivisteja ja omakotitalossa asuvia konservatiiveja SDP:n kannattajia. Nimirunoelma ei etene aina tarinallisen jouhevasti ja yhtenäistä maailmankuvaa muodostaen, vaan säkeet poukkoilevat yhdestä miellejohteesta toiseen melkein yhtä skitsofreenisesti kuten audiovisuaalisen kulttuurin tuotokset. Runoelman muodon ja sisällön avulla pyritään luomaan todenvastaavuusefekti kuvitellun ja reaalitodellisuuden välille.

Aforismien ajan poetiikka?

Runoelman poetiikka on eräänlaista audiovisuaalisen ajan kubismia, jossa ”ylevä” ja ”alhainen” materiaali ovat yhtä merkittävässä roolissa internetajan uuden keksinnön Flarf-runouden tapaan. (Tämä ”alhaisen” materiaalin käyttäminen runoudessa ei sinänsä ole lainkaan uusi asia: muun muassa Villon ja myöhemmin ranskalaiset symbolistit Baudelaire ja Rimbaud hyödynsivät kaduilta ja kaupungista löytämäänsä runoissaan. Tosin Flarfissa käytetty materiaali, muun muassa teinien irc-kieli, on täysin omanlainen kielimaailmansa.) Runoelmassa ristivalotuksen kohteena on uusliberalistinen maailma, jossa ihmissuhteista, kirjallisuudesta ja taiteesta on tullut kauppatavaraa. Uusi globaali yhteiskuntajärjestelmä on synnyttänyt sivutuotteenaan monenlaisia vaivoja ja ongelmia, jotka myös vilahtelevat runoelmassa. Runoelma itsessään on tämän ”anomaalisen tilan” kokonaisvaltainen kuvausyritys. Uusliberalistisen maailman pirstoutuneisuutta tavoitellessaan runo liikkuu valtakunnansaleista huoneista yksityisimpiin. Ruumiinavaus tehdään sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti yksityisen ja yhteisen perheen osalta; yhteiskuntaruumis halkaistaan päästä varpaisiin.

Merkitys on liikkeessä runoelmassa, ei koskaan sama: ”Kenties aforismien aika on sittenkin tullut / eikä suruttomalle saattohoidolle ole tarvetta, / tai runoilija on lakannut piittaamasta omasta kuvastaan. // Pilviin tuijottelu on tarpeen, myös / taivaan putoaminen katsojan päähän.” Sitaatissa tiivistyy kirjan poetiikka, joka on puhtaan jälkimoderni. Runoilija ei ole enää lampeen tuijottava Narkissos, peili on rikottu täydellisesti, ja taivaskin pudotetaan katsojan päähän. Itseriittoisuuden sijaan on tullut monimuotoinen ja alati muuttuva maailma, jossa järjestyneen maailman kaikki elementit ovat siirtyneet pois paikoiltaan. Korkealyyriset kuvitelmat ovat kaatuneet romahtaen alas, kuten antiikin temppelin rauniot. Taivas ei ole enää palvonnan kohde, vaan yksi tasaveroinen maiseman osa, joka voi sijaita yhtä hyvin alhaalla kuin ylhäällä. Puhujakaan ei ole yksi, vaan moni ja maiseman mukaan muuttuva.

En tehnyt Janne Nummelan tapaan metodista runoa, vaan käytin Leevi Lehdon runogeneraattoria - ja omaa päätäni hyvin epämetodisesti ja -ortodoksisesti. Vain alkuhakusanat olivat selvillä runoelman tekoon ryhtyessäni, muihin ajauduin hedelmällisesti. Uusi hakusana saattoi tulla edellisen pätkän lopusta tai keksin sen kokonaan itse.

Kuten kokoelman nimikin viittaa ironisesti, nostalgia, perinteet ja ihmisten välinen vuorovaikutus - oikein- ja väärinymmärrykset - kantavat maailmaa vielä ja onneksemme. Kokonaan ei sähkökatkos ole vielä vallannut tilaa. Kone oli väline, jolla sain "tajunnan auki". Kun yksilötajunta aukeaa, sen läpi voivat virrata kaikki kollektiiviset tajunnat. Hakukone aiheutti minulle tällaisen hedelmällisen aivotärähdyksen.

Kokoelmasi Elämää Lagoksessa nimiosan laajoissa proosarunoissa kuvaat elämää yhdessä maailman suurimmissa kaupungeissa länsimaisen ihmisen näkökulmasta. Miten päädyit valitsemaan Lagosin ja miten valinta vaikutti kokoelman rakentumiseen?


Osallistuin Lagos Book and Art -kirjallisuusfestivaalille syyskuussa 2006. Festivaalin pääorganisoija oli The Guardianin Nigerian-version kulttuuritoimittaja, ja lehti julkaisi myös englanniksi runojani. Lagosin (huomaa taivutus, joka on tahallisesti "väärin" kokoelmani nimessä, viitaten siten kokoelman pitkiin proosarunoihin, joissa annetaan kielen viedä runoilijaa) kiihkeä elämänrytmi tuntui Suomen "verkkaisuuteen" nähden lähes hektiseltä. Lagosissa kadulla juoksee kaikenlaisia myyjiä ansaitsemassa elantoaan, autot kulkevat vilkkaasti, jos pystyvät, ja raha ja tavara vaihtavat omistajaa lennossa ikkunasta. Tavaroista syntyy roskia, jotka heitetään kadulle, ja ne aiheuttavat ekologisia ongelmia, jotka ovat Lagosissa näkyvillä; länsimaissa ongelmat on yritetty lakaista maton alle.

Loppujen lopuksi yritin kai osoittaa, kuinka samankaltaisia ilomme ja ongelmamme ovat: raha, sen tekemisen vaikeus ja siitä seuraavat monenlaiset ongelmat, mutta myös ihmiselämän iloisemmat puolet: tunteet, spontaani ajatuksenjuoksu. Tietysti runoissa on esillä vakavammat sosiaalisen omantunnon kysymykset, kuten edelleen läsnäoleva länsi- ja kehitysmaiden kolonialistinen riippuvuussuhde, jossa yhdet ovat työvoiman ja luonnonvarojen riistäjiä ja hyödyntäjiä, toiset voimattomia oman elämänsä sivustakatsojia. Runojen yleistunnelma on aika toivoton, tämä edellämainittu valta-asetelma, maailman tila ja suunta tuntuvat olevan mahdottomia muuttaa.

Yhteiskunnallisuus tuli pitkiin proosarunoihin siis luonnostaan, samoin haukkova, hengästyttävä rytmi, joka toivottavasti muistuttaa sitä hengästystä, jonka koin itse Lagosin kaduilla. Yhteiskunnallisuus näissä runoissa merkitsee ensinnäkin globaalin markkinatalouden ehtojen ja lieveilmiöiden läpikäymistä runon keinoin, konkreettisten tai abstraktimpien kuvien ja myös ajatusten yhdistelmän avulla. Kuvat liukuvat toisiinsa, myös lauserakenteet alkavat muuttua välillä jopa epänormatiivisiksi. Runon muoto myötäilee samalla kokemuksen muotoa tai muodottomuutta. Sisältö liukuu pois vakiintuneista länsimaisista dikotomioista ja on silti edelleen jotenkin niissä kiinni. Kaikki sopii aiheeksi, runoissa myös ihmetellään uutta ympäristöä, johon kokijat joutuvat. Käytetyt kuvat ovat välillä kulttuurikohtaisia, mutta silti yllättävän universaaleja.

Olen yrittänyt hyödyntää siirtymiä esimerkiksi Autio maa -runossa. Runo kertoo ”aution maan” täyttävistä vaeltajista ja siinä sekoittuvat lauseopin eri kategoriat. Subjekti ja objekti voivat vaihtaa paikkaa tai toimia kummassakin asemassa samaan aikaan: ”Autio maa, täyttyy aina uudelleen toiveikkaista / vaeltajista, maanosista, maista joiden leveitä / selkiä metsästäjät askeltavat afrikat, euroopat, / aasiat, amerikat, kulkevat suurilla saappailla läpi kuin halkaistun maankuoren historian, sodan, / rauhan, konfliktin ja metsän…” Lauseopillisten kategorioiden sekoittaminen tai sijoittaminen toistensa päälle on antikolonialistinen ele, joka muuttaa tekijän ja tekemisen kohteena olevan paikkoja. Tämä sopii erityisesti maailmanlaajuisesta henkisestä autioitumisesta kertovaan runoon. (Tematiikka ei ole mitenkään uusi, vaan tuttu jo esimerkiksi T.S. Eliotin laajoista länsimaisen psyyken analyyseista.) Kategorioiden sekoittaminen alkaa sujua varsin luonnollisesti henkilöltä, joka on vuosien varrella ollut tekemisissä useiden eri vieraiden kielten kanssa. Tällä on seurauksensa äidinkielelle, jonka muutoksia voi luontevasti hyödyntää jopa poliittisissa runoissa.

Tuija Lassila

Thursday, November 19, 2009

Ihmisarvoista kohtelua

Armojohtaminen - ihmisarvoista kohtelua

Teologi, kirjailija Antti Kylliäinen, toteat kirjassasi Armoa työhön (Otava 2009), että yhteisöllisyyden yleistyttyä ovat yleistyneet myös tiimit, jotka saattavat olla työn kannalta haitallisempia kuin hyödyllisiä. Tiimit saattavat lisätä kilpailua ja moni voisi tehdä työnsä tehokkaammin, jos saisi itse määrätä omasta työstään. Silti ihmisillä on edelleen inhimillinen tarve tulla hyväksytyiksi sellaisina kuin he ovat omassa työyhteisössään. Kuinka työssä jaksamista voisi edistää paperiteollisuudessa, jossa tiimit eivät ole niin tavallisia, mutta olemassa kuitenkin?

Työn organisoiminen tiimityöksi parhaimmillaan tukee, pahimmillaan haittaa työn tekoa ja työssä jaksamista. Mutta rakenteita olennaisempaa on se, miten ihmiset kohtelevat toisiaan. Jos ihmiset saavat olla mitä ovat ja kokevat kelpaavansa omana itsenään, työn tekeminen on mielekästä ja työssä viihtyy. Ja silloin tiimit ja työyhteisötkin toimivat niin kuin niiden pitää.

Sanot myös, että anteeksiantaminen työyhteisössä on usein yksipuolista sen vuoksi, etteivät työyhteisöt tunnista tunteita. Anteeksiantaminen on kuitenkin välttämätöntä, jotta yhteisö voi jatkaa toimintaansa. Mitä anteeksiantaminen on, ja onko mahdollista antaa anteeksi jopa potkut? Entä elämä siitä eteenpäin?

Anteeksiantamisesta on eniten iloa ja hyötyä sille, joka antaa anteeksi ja pääsee siten irti kaunastaan ja katkeruudestaan. Siksi anteeksiantaminen kannattaa sitä enemmän, mitä huonommin on joutunut kohdelluksi. Mutta anteeksiannosta ei pidä edes puhua silloin, kun ollaan keskellä yt-neuvotteluja ja odotetaan potkuja. Sellainen olisi ihmisten pilkkaamista. Anteeksiannon aika tulee myöhemmin.

Puhut ns. armojohtamisesta. Voisitko tiivistää sen periaatteet - mitä se edellyttää johtajalta, entä työntekijältä?

Armojohtaminen on sitä, että jokainen työntekijä hyväksytään sellaisena kuin hän on, että keneltäkään ei vaadita täydellisyyttä ja että yksittäisen ihmisen hyvä asetetaan kaiken toiminnan päämääräksi. Eikä tähän pitäisi pystyä ainoastaan esimiesten ja johdon, vaan myös työntekijöiden itseään, toisiaan ja esimiestään kohtaan.

Olet sanonut Helsingin Sanomien haastattelussa viime vuonna: ”Tarkoitus on tehdä työyhteisön arkipäivästä armeliaampaa. Se olisi myös työnantajan etu.”

Paperiteollisuudessa armo tuntuu tarkoittavan ”vapauttamista työstä”. Työntekijät tehtaalla ovat lujilla ja heiltä vaaditaan moniosaajuutta ilman lisäpalkkaa. Suomessa suljetaan vuosina 2004 - 2010 24 paperialan yritystä. Miten armojohtamista voisi soveltaa alalla, jolla huoli huomisesta ei lopu tähän taantumaan?


Armojohtamisen keinoin ei päästä siihen, että irtisanomisia ei enää tulisi. Mutta siellä, missä armojohtamisen periaatteita noudatetaan, jokainen pois potkittava voi olla varma siitä, että irtisanominen oli ehdottomasti viimeinen keino, kun mitään muuta yhtiön taloustilanteen pelastamiseksi ei voitu enää tehdä. Ja silloin, kun tähän on pakko mennä, jokaista irtisanottavaa kohdellaan loppuun saakka juuri niin kuin ihmistä pitää kohdella.

Rita Dahl

julkaistu Paperiliitto 8/2009:ssä

Thursday, November 12, 2009

Minne päin rähmällään?

Anja Snellman blogaa MTV3:n Mediakokissa:

Venäjällä Anna Politkovskajan jälkeen on murhattu lukuisia ihmisoikeusaktivisteja ja uusimpien tietojen mukaan media on sielläkin yhä tarkemmin vartioitu, ja sananvapaus toteutuu vain marginaalissa, hengen uhalla. On myös hyvä muistaa, että kirjailija Salman Rushdie sai fatwansa samana vuonna jolloin Berliinin muuri murtui. Sen jälkeen ääri-islamilaiset tahot ovat muistuttaneet olemassaolostaan pilapiirroksien, lastenkirjakuvituksien tai elokuvien yhteydessä.

Entä internet ja niin sanottu kansalaismedia? Onko se mahdollisuus vai uhka? Muuri vai portti? Ainakin se uhkaa journalismin itsesäätelyä ja journalismin etiikka joutuu perustelemaan itseään uudelleen. Toisaalta, kansalaismedia voi nostaa keskusteluun epämukavia aiheita siinä missä perinteinen media ei esimerkiksi kunnianloukkausoikeudenkäyntien ja mittavien taloudellisten menetysten pelossa uskalla kajota arkoihin aiheisiin.

Tänä vuonna Suomessa on ilmestynyt useita sananvapauteen, mediaan ja rähmälläänoloon liittyviä tietoteoksia. Suosittelen etenkin kolmea vaikkapa joulunpyhien lukemisiksi: Korhonen-Peltokoski-Saukkonen-trion Paskaduunista barrikadille ( Prekariaatin julistus ), Boxberg-Heikan Lumedemokratia ja Rita Dahlin Suomettunut sananvapaus.

Wednesday, November 11, 2009

Konsensus-Suomen sieluntilasta

Nykyrunon myyttisestä ”vaikeudesta” on jo ehtinyt tulla joidenkin suussa kulunut banaliteetti niin kuin monesta muusta runouteen liittyvästä yleisestä hokemasta.

Muiden banaliteettien joukkoon kuuluvat Suomen osalta jatkuva hokeminen ”runoyhteisöstä”, apurahojen, palkintoehdokkuuksien ja kritiikkien saamisen vaikeudesta jne. Pyrkimys myyttiseen yhteisöllisyyteen on kuin Katja Boxbergin ja Taneli Heikan analysoiman konsensus-Suomen jatkumoa runoilijoiden keskuudessa. Boxberg ja Heikka väittävät, että muun muassa Suomen talouden tulevista suuntaviivoista päätetään suljetussa talousneuvostossa ja eläkeasiat pannaan kerralla kuntoon niitä pohtivassa edustuselimessä, jossa jäseninä ovat ”suomettumisen hämähäkit” eli ne yksilöt, jotka ovat pitäneet Suomea Neuvostoliiton kaltaisena ohjattuna demokratiana vuosikymmenten ajan, vailla mahdollisuutta kehittyä normaaliksi länsimaaksi. Tällaisessa ympäristössä on tapettu myös ”toisin” (oma) ajattelu, koska sellainen ei edistä ”yhteistä hyvää”.

Erityisen havainnollinen on Boxbergin ja Heikan kirjassaan tekemä pieni verkostoanalyysi, jossa selvitetään 70-luvun keskeisten poliittisten toimijoiden sidoksia itämyönteisiin järjestöihin ja elimiin, kuten Suomi-Neuvostoliitto-seuraan sekä heidän muita toimiaan. Ulf Sundqvist ja Erkki Liikanen, jotka ovat vuonna 1972 ehdottaneet lakia, joka kieltäisi Neuvostoliiton arvostelun, osoittautuvat suurlukeiksi, jotka ovat aktiivisesti yrittäneet rajoittaa mahdollisuutta esittää itä-kritiikkiä. ”Edistyksellisinä” pidetyt poliitikot paljastuvat taantumukselliseksi; muun muassa Erkki Tuomioja on uskonut esimerkiksi vapaiden vaalien loppuvan vuoteen 1978 mennessä ja lisäksi hän on ollut joukon jatkona vaatimassa (itselleen) hyödyllistä itsesensuuria. Sama henkilö muistetaan ex-ulkoministeriytensä lisäksi muun muassa sadankomitealaisuudestaan ja Ydin-lehden päätoimittajuudesta.

Vielä merkittävämpää kollektiivisen psyyken kannalta on, että sekä poliitikot että media ovat toimillaan istuttaneet syvälle suomalaiseen psyykeen pysyvän länsivihan, joka ilmenee muun muassa NATO-kritiikkinä. NATOsta ei ole hyväksyttyä puhua muuten kuin kriittiseen sävyyn; mikään muu puhetapa ei ole mahdollinen tai sallittu.

Itämyönteisen linjapuheen rikkojat, kuten esimerkiksi Veikko Vennamo ja järkevältä jo 1980-luvulla kuulostanut Tauno Tiusanen on leimattu kiusallisiksi toisinajattelijoiksi ja epähenkilöiksi, joilta on torpattu uramahdollisuudet Suomessa. Puhumattakaan niistä lukemattomista taiteilijoista, jotka joutuivat 1970-luvulla lähtemään täältä, koska mahdollisuudet oli täällä menetetty. Monet heistä ovat tehneet menestyksellistä uraa ulkomailla. On olemassa myös entisiä stallareita, joista nyt on tullut Venäjän ihmisoikeustilanteen ylimpiä kriitikoita. Huolestuttavaa on, että 2000-luvun Suomessa "epähenkilöksi" julistaminen on kulttuurielämässä yhä mahdollista. Viitteitä kaipuusta 70-luvulle on osoituksena myös Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen valitsema raati, joka lausuu auktoritatiivisia mielipiteitään milloin mistäkin asiasta. Hei, meidän puolesta ajatellaan?

Transnationaalista ulottuvuutta ei ole olemassakaan, eikä siitä ole mahdollista laatia neutraaleita selvityksiä: ne korvataan Ulkopoliittisen instituutin ”Suomen virallista linjaa” myötäilevillä raporteilla. Taistolaisia oppipoikia löytyy huolestuttavasti myös nykyisestä ”vihervasemmistolaisesta”, edistyksellisenä ja liberaalina esittäytyvästä, mutta ajattelullisesti taantumuksellisesta kirjailijakunnasta, joka on valmis rajoittamaan sananvapautta milloin miltäkin ryhmiltä tarpeen vaatiessa. Samat oppipojat esiintyvät luonnollisesti skitsofreenisesti sananvapauden airuina. Stallariajoilta tuttua luonnollista kahtiajakautuneisuutta.

Tunnollinen taistolaisoppipoika voi siis yhtenä hetkenä puolustaa oikeutta esittää uskontoja – erityisesti islamia - koskevaa kritiikkiä, mutta toisena hetkenä kiistää hienon sananvapausperiaatteen ja asettua tukemaan ”isänmaallista” Suomea uskonrauhan häiritsijöitä vastaan. Sama(t) henkilö(t) ei(vät) tietenkään huomaa sisäistä epäjohdonmukaisuuttaan ja ristiriitaisuuttaan. Sananvapausperiaatteen soveltava käyttö jatkuu – aina ilmaantuu uusia olkinukkeja, jotka voi ampua alas milloin mihinkin periaatteeseen vedoten. Huolestuttavaa on, että tällaiset henkilöt ovat linnoittautuneet kulttuurijärjestöihimme ja vaikka mihin edustuselimiin. Voi olla, että 2000-luvun alkuvuosikymmenet heittävätkin meidät yhtäkkiä kauas monta vuosikymmentä taaksepäin. Uhkakuvan toteutumiselle on hyvät mahdollisuudet, koska (älyllisenä itseään pitävä) kulttuuriväkemme on osoittanut useasti aiemminkin halukkuutta totalitarististen aatteiden kannattamiseen.

Politiikan ja talouden "suomettumisen hämähäkit" ovat istuneet vallan kahvassa vuosikymmenestä toiseen, eivätkä vaihtoehtoiset äänet pääse mitenkään esiin: ne on pysyvästi julkisuudesta torpattu. Kesytetty media ottaa kaiken annettuna, eikä kysy kipeitä kysymyksiä: miten tähän on tultu, millaiset kytkökset kullakin päättäjällä on, missä mentiin metsään, mihin se moniarvoinen keskustelu on kadonnut vai eikö sitä koskaan ollutkaan?

Runouden "lukit" eivät ole mitenkään verrannollisia talouden ja politiikan pahimmillaan miljardeja liikuttaviin megalukkeihin. (Tai Boxberg ja Heikka eivät katso 70-lukua aiemmas, mutta esittävät kysymyksen, josko megalukki lymyäisi jo kaukana poliittisessa lähihistoriassamme.) Pieniä päätöksentekijöitä ja portinvartijoita hekin silti ovat. Ja yhtä paljon kohti yhtenäistä tuntuu puhunta runoudenkin kentälläkin pyrkivän. Tämän saattoi havaita esimerkiksi ntamo/PoEsia-keskustelussa, joka heräsi Jukka Petäjän viiden kokoelman yhteiskritiikistä. Yhteisesti nyökytellen "runoyhteisö" - minäkin - jakaa käsitykset hyvästä kritiikistä, yhteistä "vihollista", Helsingin Sanomien kulttuuritoimitusta, vastaan.

Vai onko siis niin, että konsensuspyrkimys tulee erityisen hyvin esille rintamalinjoja repivässä, harvinaisen epäoikeudenmukaisessa kaltoinkohtelussa? Että kuviteltu yhteisö yhdistyy erityisesti tällaisissa tilanteissa yhteiseksi kuviteltua ”vihollista” vastaan. ”Runoyhteisöllä” ei ole sentään yhtä suuria mentaalisia vihollisia kuin politiikan ja talouden ”kermalla”, mutta samanlaista psyyken muutosta on senkin osalta havaittavissa. Vihollinen tosin ei ole yhtä suuri kuin poliittisella konsensus-Suomella.

Eikö runouden (marginaalisen) aseman puolustaminen riitä päämääräksi ja yhteisön kriteeriksi? Pitääkö kaikesta muustakin nyökytellä yhteen tahtiin ja suuntaan? Epäilemättä turhaa erimielisyyttä välttelemällä pysyy ainakin apurahoissa ja siis leivässä. Se on nähty maassa jossa piirit ovat niin pienet, että ystävät jakavat rahaa ja palkintoja tutuilleen ja vihamiehilleen eivätkä jäävää itseään päätöksenteosta. Se ei ole terve tilanne, eikä ainakaan edistä myyttisen ”oman äänen” kehittämistä ja löytämistä. (Olen itsekin ollut eräässä palkintoraadissa, enkä ole jäävännyt itseäni tutun kohdalla, vaikka näin olisi pitänyt toimia yhteisön pienuudesta huolimatta. Vain tämä olisi ollut eettisesti suoraselkäistä.)

On henkilöitä, jotka tulevat jäämään ikuisiksi ajoiksi eri syistä marginaaliin tärkeiksi kokemiaan asioita edistämään ja kirjoittamaan, mistä nyt haluavat kirjoittaa. On toisia, jotka ovat markkinoinnin ammattilaisia myös runouden kentällä ja kykenevät siis ajamaan omaa etuaan saaden sen näyttämään muiden – ja koko tämän myyttisen yhteisön – edun ajamiselta. Erityisesti viimeksi mainitut henkilöt pitävät herkimmin yllä puhetta ”yhteisöstä” ja sen olemassaolon tärkeydestä. (Toisaalta yhteisöpuheen esittäjä voi skitsofreenisesti korostaa samaan aikaan omaa "outsideriuttaan" ja marginaalisuuttaan. Kuinka on mahdollista olla ulko- ja sisäpuolella samaan aikaan? Tästä pragmaattisesta teosta olisivat ranskalaiset filosofitkin kateellisia. Lisäksi yhteisöpuheen esittäjä voi myös tietoisesti vahvistaa "rintamalinjoja" ja vihollisasetelmia HS:n Kulttuurin ja "runomarginaalin" välillä. Kuinka vihollisasetelmat voisivat kadotakaan, jos lähtöasenne on tämä? Parempi olisi vaieta vihollisena kokemastaan ja kenties antaa tämän tiedostaa oma tilansa. Näinhän tehdään alkoholistienkin kohdalla.)

Mutta yhteisö konnotoituu aina jotenkin kummasti tuohon ”konsensukseen”, pyrkimykseen kohti mediaania ainakin julkisessa keskustelussa, ei välttämättä itse runoudessa, joka onneksi on vielä suuremmin koskematon alue. Uskon, että konsensuspyrkimys on syvälle suomalaiseen psyykeen piirretty ja että siitä irtaantuminen tulee väistämättä aiheuttamaan itkua, hiusten repimistä ja hampaiden kiristelyä. Eli vieroitusreaktiota jostakin, joka on meihin iskostunut. Vie kauan aikaa oppia sietämään erimielisyyttä rakentavalla tavalla. Se on yhtä vaikeaa kuin alkoholistin vieroittautuminen viinasta tai tupakoitsijan irtaantuminen tupakasta.

Kritiikkini kohdistuu ainoastaan (tiedostamattomaan?) konsensuspyrkimykseen "puhunnassa", ei itse praksiksessa eli tekemisessä. Yhteistä (epä)itsekästä tekemistä ja tekijöitä on 2000-luvun alussa paljon. Väitän, että praksis meillä toimii, poiesis ei. Jostain syystä yleisen yhteiskunnallisen apatian ja laman aikana ihmiset havahtuvat aina toimimaan yhdessä. Julkisen sektorin kaventaessa palveluitaan kolmas sektori aktivoituu.

Konsensusväitettä tukee myös se tosiasia, että itse runoinstituutio eli suuret, pienet ja vaihtoehtoisemmat print-on-demand-kustantamot, vähälukuinen media ja tekijäjoukko ovat olleet vuosia ellei peräti vuosikymmeniä yksien ja samojen ihmisten hoidossa. Yhteisön sisä- tai ulkokehällä roikkuvat eivät uskalla rikkoa ”runoutta” koskevaa konsensusta (ainakaan omalla nimellään), koska se saattaisi koitua oman (pienen) aseman tuhoksi. Konsensus ollaan valmiita rikkomaan korkeintaan vain nettikeskusteluiden pahimpia perinteitä seuraten, nimettömänä herjaten. Tässä on konsensus-runoyhteisön kuva maassamme 2000-luvulla. Parempi taitaisi olla tipahtaa lopullisesti pois koko kehältä.

Tuesday, November 10, 2009

Anna koti kodittomalle

Hämeessä menossa eläinsuojelutapaus, kyseessä kissoja, kaneja, koiria (erirotuisia, belgejä mm. ja ikäisiä mm. pentuja) jotka tarvitsevat pikaisesti edes väliaikaisen kodin! Lopetusuhan alla. Omistajalla eläintenpitokielto! SAA LEVITTÄÄ TIETOA! Yhteydet ja tiedustelut kunnaneläinlääkäri Katri Moisala, p. 0400 297 195.

Thursday, November 05, 2009

Perhesuunnittelu ehkäisee ilmastonmuutosta ja talouskriisiä




Perhesuunnittelu ehkäisee ilmastonmuutosta ja talouskriisiä

International Planned Parenthood Federationin (IPPF, Kansainvälinen perhesuunnitteluliitto) johtaja Gill Greer uskoo, että naisten lisääntymisterveyttä parantamalla ja vapaaehtoista perhesuunnittelua edistämällä ehkäistään talouskriisin ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia.

IPPF koostuu 147 kansalaisjärjestöstä ympäri maailmaa. Kaikilla on 1994 pidetyn Kairon kokouksen pohjalta laadittu visio lisääntymisterveydestä, jonka noudattamista Greer valvoo. 179 maata on allekirjoittanut sopimuksen, jota kaikki eivät kuitenkaan noudata.

Myös Greerin järjestö korostaa lisääntymisterveydestä, ehkäisystä ja vapaaehtoisesta perhesuunnittelusta huolehtimisen tärkeyttä ja pyrkii jäsenjärjestöjensä kautta vaikuttamaan hallituksiin, jotta nämä täyttävät velvoitteensa. Tavoitteeseen pääsy ei onnistu ilman dialogia kaikkien osapuolten kesken.

"Helsingin tapahtuma on ainutlaatuinen, koska täällä on tuotu yhteen hallinto ja kansalaisyhteiskunnan toimijat", sanoo kansalaisyhteiskuntaa intohimoisesti puolustava Greer.

Haavoittuvimmat kärsivät eniten


Talouskriisistä ja ilmastonmuutoksesta kärsivät eniten ne, jotka ovat vähiten vastuussa eli köyhien maiden naiset ja lapset. Aivan liian usein he joutuvat maksamaan hengellään. Ilmastonmuutoksen ja talouskriisin vaikutuksesta maaperä köyhtyy, vesi vähenee ja puita hakataan. Sosiaalinen epätasa-arvo on suurempaa kuin koskaan. Tässä tilanteessa on yhä tärkeämpää, että avunantajat jatkavat köyhien maiden tukemista.

"On vahvaa näyttöä vapaaehtoisen perhesuunnittelun ja pienempien perheiden välisestä yhteydestä. Mitä paremmin koulutettuja naiset ovat, sitä vähemmän heillä on lapsia, sitä terveempiä lapset ovat ja todennäköisemmin he kouluttautuvat enemmän. Useimmat naiset valitsevat enemmän lapsille, eivät enemmän lapsia", Greer sanoo.

Näin syntyy positiivinen arvokehä näkyvän köyhyyden kehän sijaan. Myös kuolleisuusasteen laskeminen saa naiset hankkimaan vähemmän lapsia. Materiaalinen puute saa naiset polttamaan vauvan kehdon ja pilkkomaan huonekalut polttopuiden tarpeessa.

Ehkäisyn tarve lisääntyy

Naiset ovat avainasemassa ilmastonmuutoksen ehkäisyssä, koska he tietävät parhaiten, mitä heidän perheensä tarvitsee. Jos heillä on mahdollisuus vapaaehtoiseen perhesuunnitteluun, he tekevät valintoja, jotka edistävät terveyttä yksilön ja yhteisön tasolla.

Nyt 201 miljoonalla naisella ei ole mahdollisuutta ehkäisyyn ja varttumassa on kaikkien aikojen suurin, peräti kolmen miljardin suuruinen nuorin sukupolvi. Maailmanpankki on arvioinut, että ehkäisyntarve lisääntyy 75 prosentilla vuoteen 2020 mennessä. Pelkästään lisääntymisterveydestä ja ehkäisyvälineiden saatavuudesta huolehtiminen ei riitä; WWF:n arvion mukaan teollisuusmaiden tulee antaa 115 miljardia euroa kehitysmaiden päästövähennys- ja sopeutumistoimiin.

Lisääntymisterveydestä huolehtiminen on erityisesti avunantajien vastuulla, Greer korostaa. "ICPD on todennut, että naisten lisääntymisterveyteen panostaminen tulee nelinkertaisesti takaisin. Talouden tasapainoinen kasvu ei ole mahdollista ilman panostamista naisten oikeuksiin ja terveyteen."

Silti perhesuunnittelun tuki on vähentynyt 30 prosentista 12:een vuosina 1994–2008.

"Toinen puoli, mistä ei puhuta, on kulutus. Talouskriisin ja ilmastonmuutoksen ehkäiseminen edellyttää elämäntavan muutosta teollisuusmaissa", Greer tähdentää.

"Vernor Vinge esitti teorian, jonka mukaan on olemassa 15 tapaa estää ilmastonmuutos. Yksi niistä on hyvä vapaaehtoinen perhesuunnittelu. Joidenkin mielestä se on tärkein keino estää ilmastonmuutosta. Ensin on kuitenkin huolehdittava siitä, että kaikilla on mahdollisuus lisääntymisterveydestä huolehtimiseen."

Greer visioi maailmaa, jossa on 11 miljardin ihmisen sijasta 8,3 miljardia. (Toim. huom. 11 miljardia on YK:n arvio maapallon väkiluvuksi vuonna 2050. Arvio toteutuu, jos hedelmällisyys ja kuolleisuus pysyvät vuosituhanteen vaihteen tasolla.) Tällaisessa maailmassa ihmisillä on enemmän mahdollisuuksia kunnolliseen elämään, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, tasa-arvoon ja elämänlaatuun.

Gill Greer puhui ulkoministeriön kansalaisjärjestöseminaarissa 4. marraskuuta 2009.


julkaistu Global Finlandissa 5.11.


Rita Dahl

Monday, November 02, 2009

Rein Ruutsoo ja Viron tulevaisuus

Oliko Neuvostoliiton takana mitään?


1. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittamassa artikkelikokoelmassa Kaiken takana oli pelko (WSOY 2009) eräänä tärkeänä teemana on kollektiivisen muistin vääristyminen neuvostoajan vuoksi. Tästä syystä monen baltialaisen identiteetinmuodostus vääristyi. Tallinnan yliopiston valtio-opin professori Rein Ruutsoo (s. 1947), miten neuvostomiehitys tai –aika koskettivat sinun perhettäsi?

Ruutsoo: Tunnetuimmat ”evakuaatiot” (kuten Johan Bäckman niin kauniisti kutsuu näitä rikollisia tekoja) eivät onneksi koskettaneet meitä. Isotätini, joka meni naimisiin Baltian saksalaisen kanssa, pakeni vuonna 1939 Saksaan Hitlerin evakuoidessa Baltian saksalaisia. Isäni kuljetettiin elokuussa 1941, koska hänellä oli täyttämättä asevelvollisuus neuvostoarmeijassa. Lain mukaan ei ole luvallista kuljettaa ihmisiä väkivalloin miehitetyltä alueelta. Kaikki Baltian maiden asevelvolliset vietiin työleireille Uralille ja puolet heistä kuoli nälkään tai KGB:n syytteisiin. Isäni pelastui. Stalinin kärsiessä katastrofaalisesta miespulasta vuonna 1943 osa näistä virolaisista asevelvollisista, jotka olivat yhä elossa, rekrytoitiin neuvostoarmeijaan, heidän mukaan minun isäni. Sodan jälkeen KGB kuulusteli äitiäni, koska hän oli naimisissa baptistin kanssa. Vuosien 1958-1959 uskonnonvastaisen kampanjan aikana isäni, joka oli taiteilija, sai potkut kustantamosta uskonnollisten mielipiteidensä vuoksi. Hruštsev oli laatinut uuden lain, jonka mukaan ”maalliset uskovaiset” piti erottaa kulttuuri- ja opetuslaitoksista, etteivät he ”vahingoittaisi neuvostonuorisoa”. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana hän ei onnistunut löytämään pysyvää työpaikkaa.

Valmistuttuani Tarton yliopistosta 1971 työskentelin kymmenen vuotta Viron Tiedeakatemian historian laitoksella. Vuonna 1983 minut asetettiin virkakieltoon neuvostovastaisen toiminnan vuoksi. Olin yksi 40:stä intellektuellista, jotka aloittivat ”40:n kirje”- kansalaisadressin. Minua syytettiin neuvostovastaisten artikkeleiden ja julkaisujen laatimisen avustamisesta ja yhteistyöstä Radio Free Europen kanssa.

Olen opettanut useissa Euroopan maissa ja huomannut kuinka vaikea opiskelijoiden on käsittää neuvostoregiimin täydellistä järjettömyyttä ja laittomuutta. Oikeusvaltiossa syntyneinä he yrittävät etsiä järjellistä selitystä järjettömälle. He uskovat joskus neuvostotutkijoiden vääriin selityksiin, koska eivät voi uskoa järjestelmään, joka on niin epäoikeudenmukainen.

2. Kyyditykset ovat toinen tärkeä teema kirjassa. Historioitsija Aigi Rahi-Tamm esittelee sellaisen uuden tutkimustiedon, että kyyditetyistä peräti 60 % oli ns. ”kansanvihollisia” ja vain 40 % ”kulakkeja” eli rikkaita maanomistajia. Neuvostoliitto ei kuitenkaan hallinnut pelkästään voimapolitiikalla; myös propagandalla ja retoriikalla oli merkittävä rooli kansan hallitsemisessa.

Ruutsoo: ”Kulakki” tarkoitti neuvostokielenkäytössä rikasta maanomistajaa, jolla oli maatyöläisiä. Miten tämä oli mahdollista, kun maatilat oli kansallistettu jo vuonna 1941! Tämä on vain yksi esimerkki stalinistisesta retoriikasta, joka stigmatisoi maatyövoiman käytön. 1970-luvulla Stalinin kuoleman jälkeen retoriikka muuttui: Stalin pakotti, natsit murhasivat ja tappoivat. Vielä myöhemmin neuvostoaikaan viitattiin lauseella ”joitakin virheitä tapahtui”. Virolainen tutkija Evald Laasi keräsi salaa kyydityksiä koskevaa tietoa suljetuista arkistoista jo 1970-luvulla, mutta ei voinut tietenkään julkistaa tuloksiaan. Minäkin aloin kerätä tietoa ja ihmisten muistoja kuljetuksista 1970-luvulla ja lähetin niitä länteen. Sain selville uskomattomia asioita, muun muassa sen, että eräs puolalainen perheystäväni Klysheiko, joka vietti 15 vuotta Gulag-kaivoksilla, oli kerännyt tietoja viidestäsadasta leireillä kuolleesta virolaisesta. Kopioin tiedot ja lähetin ne Juhan Talvelle, joka asui Turussa, muun aineistoni kanssa. Näin aineisto säilyi turvassa, eikä joutunut KGB:n käsiin. 1980-luvulla KGB muuttui vielä ankarammaksi. Minua ja ystävääni, kirjailija Arvo Valtonia kuulusteltiin ja syytettiin, koska olimme heidän mielestään järjestäneet ”laittomia kuulemisia” neuvostotodellisuuden tapahtumista. 20 vuotta Gulag-leireillä viettänyt Teder kertoi eräässä tilaisuudessa kauhean tarinansa. KGB pysyi kintereillämme, ja vaikka kokoonnuimme yksityisasunnoissa, erästä johtajaamme Tunne Kelamia vastaan nostettiin syyte.

3. Missä on pelko –artikkelikokoelmassa pohditaan myös miehityksen vaikutuksia Viron taloudelle, ympäristölle ja kulttuurille. Tulokset ovat järkyttävää kuultavaa. Kalev Kukk arvioi, että Viron BKT olisi ollut vuonna 2003 37,2 miljardia euroa toteutuneen 8 miljardin sijaan, jos miehitystä ei olisi tapahtunut. Säveltäjä Jüri Reinvere toteaa, että kulttuurin kehitys Virossa taantui. Ympäristölliset vahingot ovat huomattavia ja niiden korjaamiseen kuluu huomattavasti aikaa. Miten itse arvioit neuvostoajan tuhoisuutta Virolle ja Baltian maille tässä mielessä?

Ruutsoo: Vuonna 1939 Suomen ja Viron BKT:N ero oli 15 - 20 prosenttia Suomen hyväksi. Viisikymmentä vuotta myöhemmin ero oli jo viisin-kuusinkertainen, ja on sitä edelleen. Se on neuvostomiehityksen “lahja”. Uskon, että Viro olisi vuosina 1944-1990 pysynyt BKT:n osalta Suomen rinnalla, jos miehitystä ei olisi ollut. Viron kulttuuri kärsi syvästi, eikä se ole toipunut vieläkään. Lähes puolet huipputaiteilijoistamme ”menehtyi”. Mutta Stalinin kuoleman jälkeen Virokin hyötyi siitä, että Venäjästä tuli sotilasteollisuuden mahtimaa.

4. Viro on nostettu esimerkilliseen asemaan Baltian maiden joukossa. Sitä on kutsuttu muun muassa ”Baltian tiikeriksi”. Viron presidenttinäkin toiminut Toomas Hendrik Ilves ja muutamat muut kirjoittajat peräänkuuluttavat Missä on pelko –kirjan artikkeleissaan silti realismia arvopohjaisen ulkopolitiikan rinnalle. Georgian sota on osoittanut, että kylmän sodan asetelmiin voidaan joutua palaamaan. Luuletko, että Venäjän pelko on tarpeen 2010-luvulla?

Ruutsoo: Ilveksen ja Laarin puheet ovat paljolti tyhjää retoriikkaa. Olen aina kysynyt missä on Viron oma teollisuus? Viron politiikassa on ollut liian vähän joustavuutta ja liikaa ideologiaa.

Viro on suunnilleen Liettuan tasolla. Viron oikeistonationalistit ovat toimineet tyhmästi toistuvasti. Maa on säästynyt pahimmalta EU:n ja NATO:n suosituksia kuunnellen. Ilves on toiminut Yhdysvaltojen varjona erityisesti Georgian suunnalla. Hän on hyvin amerikkalaismielinen.

5. Vironkin historiassa ovat omat mustat kohtansa, kuten vironvenäläisen vähemmistön kohtelu. Neuvostomiehityksen aikana Viroon muuttanut venäläisvähemmistö on edelleen kurjassa asemassa. Vironvenäläinen kirjailija Igor Kotjuh kannattaa lämpimästi virolaisten ja venäläisten välistä vuorovaikutusta. Vain niin saadaan aikaa kukoistava, monipuolinen kulttuuri. Onko sinulla näkemystä siitä, kuinka venäläisvähemmistön asemaa voisi maassa parantaa?

Ruutsoo: Haasteena on, että yli kolmasosa maan väestösta pitää Venäjää kotimaana ja kokee edelleen Neuvostoliiton hajoamisen katastrofina. Jotkut poliitikot ovat Mart Laarin johdolla pyrkineet venäläisväestön gettouttamiseen. Mutta ei ole mitään syytä erilliselle venäläisvähemmistöä koskevalle politiikalle, vaikka kyse onkin rakenteellisesta ongelmasta. Viron olisi ollut järkevää panostaa heti sodan jälkeen näihin päiviin asti teollisuuteen, koska siitä olisi ollut hyötyä sekä enemmistölle että vähemmistölle työllistävän vaikutuksen vuoksi.

Rita Dahl

julkaistu KirjaIn 3/2009:ssä

Sunday, November 01, 2009

A entrevista na DesEnredos

"Penso que poesia é jogar com o risco"

Na revista DesEnredos

Durante o mês de outubro, entrevistamos via e-mail a poeta finlandesa Rita Dahl. Autora de diversos livros de poemas, organizadora de antologias, atua de maneira constante na divulgação da poesia finlandesa em Portugal e no Brasil, através de coletâneas. Também realiza o caminho inverso, divulgando poesia portuguesa na Finlândia. Para nós, ficou a sensação de que a verdadeira pátria de Rita Dahl é, acima de tudo, a Poesia. Sem fronteiras.

Adriano Lobão Aragão
Herasmo Braga


Adriano - Como surgiu esse interesse pela poesia portuguesa?

Rita - Surgiu primeiramente por ler uma seleção de poemas de Fernando Pessoa traduzida para finlandês e chamada "Hetkien vaellus". Essa seleção data dos anos 70, e temos uma outra, "uppdated", mais extensa seleção de sua poesia feita pelo mesmo tradutor. Gostei especialmente da existência e identidade vaga dos todos heterônimos, que nos faz perguntar questões fundamentais sobre a sua existência. Depois estudei a língua e a cultura portuguesa na universidade de Helsinguia e na Universidade Clássica de Lisboa. Decidi fazer a minha outra licenciatura (Master´s Thesis) em Literatura Comparada (já fiz uma outra em Ciências Políticas) sobre “O mito romântico e modernista de Pessoas heterônimos”.

Encontrei a literatura portuguesa quando estive em Lisboa e em setembro saiu a minha primeira tradução em forma de livro – uma seleção dos poemas de Alberto Pimenta traduzidos e escolhidos por mim. Estou também a traduzir uma antologia da poesia contemporânea portuguesa que inclui 10 poetas, começando do poeta mais velho, Eugénio de Andrade, até o mais jovem, Daniel Faria. Há muito a descobrir na literatura em português para o público finlandês que conhece só Pessoa, Saramago.

Participei do Encontro Internacional de Poetas em Coimbra no ano 2007 e encontrei o poeta e editor Márcio-André, para quem estou a editar uma antologia da poesia jovem finlandesa, com 10 poetas. A antologia sairá em 2010. Os meus próprios poemas saíram em revistas e antologias literárias em Portugal, no Brasil e em diversas partes do mundo. Os meus poemas são traduzidos para 10 idiomas diferentes.



Adriano - E quais as maiores dificuldades no tocante à tradução de poesia em língua portuguesa para a língua finlandesa?

Rita - Tradutora tem que transmitir o conteúdo e forma em língua diferente em sintaxe e fonética. É impossível de manter a mesma estrutura em outra língua, e o poema muda também foneticamente. Em línguas românicas usa-se, por exemplo, preposições, que faltam completamente em finlandês. Em finlandês causes são colocados no fim de palavras. Faltam também artigos indefinidos e definidos. O poema fica uma outra obra de arte em língua diferente, com sua existência própria. Ultimamente, acho que o português é a língua românica mais difícil.



Adriano - No campo da poesia, o tradutor seria então um recriador? Um artista que desenvolve uma criação a partir de outra já existente?

Rita - Primeiramente, sou uma autora, não tradutora. Traduzir é um hobby para mim, e um meio muito bom de aprender uma língua estranha. Não acho de viver com traduções. Mas sim, acredito no conceito de tradução de Ezra Pound: ao tradutor há a liberdade de interpretar os textos numa maneira livre e pôr os significados que ela ou ele achar corretos. Mesmo os significados não intentos são aceitos no conceito de tradução de Pound. Mas eu não sou uma recriadora neste sentido, pois tento ter respeito para com o texto original em primeiro caso.





Adriano - Quais suas principais influências?

Rita - Eu tomo influências ao todo lado: a literatura, mas também as artes visuais, o cinema, o pensamento contemporâneo podem me influenciar numa maneira inconsciente. Também gosto da prosa com temas sociais. Por exemplo, José Saramago com suas histórias alegóricas que são sempre baseadas na realidade atual ou histórica. Mia Couto e seus contos mágicos e prosa baseada em realismo mágico me tomam bem. É possível encontrar realismo mágico em qualquer tipo de sociedade, mais racionais também. No fundo da racionalidade existe sempre a irracionalidade, a inconsciência e os sonhos.



Adriano - Poderia comentar como se deu o processo de criação de seu livro O Tempo dos Aforismos?

Rita - Este livro foi feito com ajuda do Google-generator, em página da internet de Leevi Lehto. Eu comecei com uma coleção de poemas muito modernista e quis estar completamente diferente nesta vez; estive um pouco frustrada com a reputação de poeta modernista, quando eu só queria estar nova em cada coleção. Saiu "O Tempo dos Aforismos" que inclui todos os tipos de registros de língua alargando dos registros mais baixos e cotidianos até os mais elevados. O poema é um grande poema que consiste de 80 páginas. O processo de escrita foi muito burocrático mesmo. Comecei com algumas palavras de pesquisa que me deram outras palavras, e às vezes inventei palavras da pesquisa eu mesma. O resultado é poesia social que assemelha-se aos textos de L = A = N = G = U = A = G = E - poetas nos Estados Unidos. O Google foi só um meio de obter este resultado, não algo que dominou o processo de criação.



Adriano - Nesse sentido, que outras experimentações poderíamos esperar de Rita Dahl?

Rita - A experimentação não pode ser valor em si próprio. Depois de “O Tempo dos Aforismos”, escrevi dois livros de poesia influenciados, por exemplo, pela “Language-escola”, mas estes livros também incluíram a matéria mais tradicional: poemas aforísticos, grandes poemas de prosa e poemas escritos em formas rígidas, como villanelle etc. O meu livro mais novo e ainda não publicado será um livro de poemas de amor, bastante tradicionais. Então, não é possível prever o que vai acontecer. Mas eu vou escrever um livro sobre poética e política, a minha própria também, especialmente em “O Tempo dos Aforismos”, e mais alguns outros livros também.



Herasmo - Quais as carências que a literatura passa em um mundo tão fragmentado?

Rita - A literatura em si mesma pode ser fragmentada também; o público não pode procurar "a consolação" da literatura que segue as suas próprias normas e princípios. Pessoalmente, acho que esta consolação não seja a função mais importante da literatura. A literatura pode funcionar como "simulacrum" da sociedade e ser tão fragmentada que a sociedade que nos circula. Então, quando a literatura real já não necessariamente oferece esta consolação tradicional, tem que ser procurada em outro lugar, por exemplo, na mídia.





Adriano - Há pouca divulgação da poesia finlandesa no Brasil. Além de sua obra poética, seria possível indicar quais outros poetas finlandeses contemporâneos merecem destaque?

Rita - Introduzi algumas nomes em meu dossiê publicado em número mais novo da revista de Confraria do Vento: por exemplo, a poesia feminista de Katariina Vuorinen, poemas quase mágico-realistas de Saila Susiluoto, e Juhana Vähänen, poesia psicológica que apanha os movimentos rápidos da mente em movimento. Estes são poetas mais jovens. Naturalmente, há clássicos modernistas como Sirkka Turkka, Eeva-Liisa Manner, Paavo Haavikko, que vale a pena de ler sempre. Poeta vanguardista Jyrki Pellinen, cujo perfil escrevi, é uma poeta muito original e variada também.



Herasmo - Será que para um autor hoje ser lido e consagrado deve passar pela exposição constante nos meios midiáticos, participando de feiras e outras atividades do gênero?

Rita - É uma boa pergunta e muito atual. A feira do livro de Helsinquía já começou hoje. Sim, o grande problema é a comercialização da literatura que se mostra especialmente em editoras grandes para quais a literatura é somente "business". Pessoalmente, acho que esta "globalização" não se alarga para a comunidade dos poetas que se concentra em sua criação, que se encontra em primeiro lugar para eles. Feiras do livro para escritores aqui são um evento social, uma possibilidade de encontrar outros escritores que não fosse possível cada dia.





Adriano - No Brasil, a poesia, sobretudo de autores recentes, costuma ser vista pelos editores como um produto de risco, devido à sua baixa venda de livros no país. Que relações o mercado editorial finlandês estabelece com a poesia?

Rita - Penso que a poesia é "jogar com o risco"; Charles Bernstein dizia que "poetry is the ultimate small business". O público consiste do pequeno grupo dos "connoisseurs". O novo fenômeno na Finlândia são "print-on-demand", editoras que fazem o mercado muito mais variado. (Na Finlândia, temos só 3 ou 4 grandes editoras, e o grande problema é que a mesma gente que lê e escolhe a poesia que vai ser publicada. Esta gente tem a mesma opinião sobre "a boa" e "a má" poesia. E a nova geração dos poetas finlandesas já tem esquecido esta valorização e rompem fronteiras da poesia tradicional e modernista. Por isso, muitos poetas jovens que seguem também "a poética de mal" publicam pelas editoras alternativas. Há uma comunidade muito ativa que trabalha com a poesia voluntariamente, sem pensar em ganhar dinheiro, e que querem pensar em questões mais teóricas também. Os poetas mais jovens são mais conscientes da sua poética que poetas da "geração do meio", que começaram a publicar nos anos 90. Estes poetas já estão estabelecidos e em posições muito conformes, mas a nova geração continua a sua luta, resistência pacifista, pelas suas palavras.