Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Wednesday, October 29, 2008

Eurooppa on islamin koti

Eurooppa on islamin koti

Organization of Islamic Conferencen, OIC:n pääsihteeri, professori EEkmeleddin Ihsanoglu kysyi 7.10. Ulkopoliittisen Instituutin Islam ja Eurooppa –tilaisuudessa, onko Eurooppa isäntä vai koti islamille. Hän vetosi yhteiseen historiaamme ja kohtaloomme ja vastasi lopuksi: koti. Islam ei ole Eurooppaan saapunut tunkeilija: Euroopan kahta pääuskontoa yhdistävät abrahamilainen perinne ja kreikkalainen filosofia.

- Ihmiskunnan yhteinen historia on lainaamista. Tämä lainaaminen on ollut kaikkein voimakkainta islamin ja Euroopan välillä. Algebra, lääketiede, astronomia kehittyivät muslimien ansiosta.

Ihsanoglu vaatii, että Eurooppa tunnustaa muslimiyhteisöt Itä-Euroopassa, Bosniassa, Albaniassa, Kosovossa ja Kreikassa. Islamilainen demografia on noussut yhdeksi tärkeäksi maanosaamme muovaavaksi tekijäksi.

- Voisimmeko kutsua Eurooppaa yhteisen historiamme vuoksi kristillis-islamilaiseksi? Myös meidän kohtalomme on yhteinen.

Ihsanoglu uskoi islamilaisten yhteiskuntien modernisoitumisen olevan avain edistykseen. Myös OIC pyrkii edistämään islamin modernisoitumista ja sitä seuraavaa kohtuullistumista. Lisäksi politiikka ja uskonto pitäisi hänen mielestään erottaa toisistaan. Pieneen vähemmistöön kuuluvat radikaalit tekevät hallaa koko uskontokunnalle.

- Islamia arvostetaan paljon enemmän, jos sitä ei käytetä poliittisiin päämääriin. Radikalismille ei löydy uskonnollisia tai historiallisia perusteita. Toisaalta eurooppalaisten pitäisi varoa myös eurosentrismiä, Ihsanoglu kritisoi.

Muslimit ovat alkaneet kysyä identiteettiään Euroopassa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ennen sitä identiteetti rakentui kansallisuuden ja etnisyyden varaan.

julkaistu Sana-lehdessä

Kiina ja Venäjä vangittujen kirjailijoiden illan teemana

Kiina ja Venäjä vangittujen kirjailijoiden illan teemana

Perinteisessä vangittujen kirjailijoiden illassa keskustellaan Kiinan ja Venäjän sananvapaustilanteista. Ilta on Villa Kivessä 11.11. alkaen klo 18, ja tilaisuudessa puhuvat Marianne Backlén Tiibetin ja Kiinan herkästä suhteesta, Rita Dahl Internet-toisinajattelijoista. Suomen PENin turvakaupunkikirjailija Oksana Tshelysheva valottaa Venäjän sananvapaustilannetta. Puheenjohtajana toimii Elisabeth Nordgren.

Monday, October 27, 2008

Nuoret ja vaikuttaminen

Nuoret ja lähiympäristössä vaikuttaminen


Nuorisobarometri 2008:n erityisteemat ovat nuorten suhde kuntaan ja paikalliseen vaikuttamiseen. Nuorten luottamus poliittisiin instituutioihin ja demokratiaan ovat lisääntymässä, mutta nuoret eivät usko kunnallisiin tai valtakunnallisiin vaikutusmahdollisuuksiinsa.

- Jokelan ja Kauhajoen tapahtumat ovat saaneet miettimään, mitä nuorille kuuluu. Erityisen huolestuttavaa on, että viimeisen neljän vuoden aikana erityisesti 20-24-vuotiaiden poikien yhteenkuuluvuus kaikkiin muihin ryhmiin paitsi perheeseen on vähentynyt. Nuorten, aikuistuvien miesten yhteenkuuluvuuden tunteen katoaminen muodostaa lisähaasteen lapsi- ja nuorisopolitiikallemme. Vuoteen 2011 mennessä on luotava moniammatilliset verkkopalvelut nuoria varten, totesi nuorisobarometrin julkistamistilaisuudessa 14.10. puhunut kulttuuriministeri Stefan Wallin.

Tämä merkitsee ennaltaehkäisevän työn lisääntymistä kouluissa, Internetissä ja nuorisotaloilla. Erityinen haaste on Wallinin mielestä Internet, jossa digitaalinen sukupolvi viettää nuorisobarometrin mukaan 10,2 tuntia viikossa.

Lisää vaikutusmahdollisuuksia

Vaikka nuorten kiinnostus yhteiskunnallista vaikuttamista kohtaan on lisääntynyt ja he ovat esimerkiksi valmiita asettumaan ehdolle vaaleissa, äänestysaktiivisuus ei silti ole kohonnut. Lisäksi peräti 42 % nuorista kokee, ettei heillä ole kunnallisia vaikutusmahdollisuuksia.

- Aikuisten on tuettava ja vahvistettava nuorten vaikutusmahdollisuuksia. Nuorisopoliittinen kehitysohjelma tarttuu tähän haasteeseen, lupasi Wallin.

Suomen Nuorisovaltuustojen Liiton puheenjohtaja Sini Korpinen toi tilaisuuteen nuorten oman äänen.

- On turha puhua äänestysikärajan laskemisesta ennen kuin opetussuunnitelmassa pyritään lisäämään nuorten tietoa erityisesti lähiympäristössä vaikuttamisesta. Myös poliittisten nuorisojärjestöjen tulee tiedottaa aiheesta ja kuntapäättäjien on kuunneltava nuoria paremmin. Nuorten on sitten itse huolehdittava nuorisolaissa heille kuuluvien oikeuksien toteutumisesta.

Nuorisobarometrin valmisteluun osallistuneen tutkija Sami Myllyniemen mukaan joitakin toivonpilkahduksiakin oli nähtävissä.

- Vuodesta 2001 lähtien nuorten osallistuminen asuinalueensa suunnitteluun on lisääntynyt huomattavasti. Nuoret ovat osallistuneet aktiivisemmin vetoomuksiin ja asukasyhdistysten toimintaan.

Nuorisobarometrin avulla on selvitetty 15-29-vuotiaiden nuorten asenteita ja arvoja vuodesta 1994 lähtien. Selvityksestä vastaavat opetusministeriö, Nuorisotutkimusverkosto ja Nuorisoasiain neuvottelukunta.

julkaistu Essessä

Oikeudenmukaisuuden puolella

Oikeudenmukaisuuden puolella

Neljännen Cinemaissí-elokuvafestivaalin valtasivat Latinalaisen Amerikan ajankohtaisia sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia ongelmia valottavat dokumentti- ja fiktioelokuvat. Chileläinen Ciudad de papel –dokumentti kertoi Valdiviasta, jonka ekosysteemin sellutehtaat vaarantaneet. Myrkyt ovat koetelleet erityisesti joutsenia, joiden puolesta paikallisyhteisö on alkanut taistella ympäristötutkijoiden tuella. Mikään ei ole silti vielä muuttunut. Meksikolainen La santa muerte valotti puolestaan halveksittujen, homoseksuaalien, transvestiittien, narkomaanien, rikkaiden ja köyhien vasta viime vuosina hyväksyttyä kuoleman pyhimystä.

Fiktio oli Cinemaissin vahvinta antia. Brasilialainen Tropa de Elite oli festivaalin kohokohtia, visuaalisesti laadukas toiminta- ja draamaelokuva eliittijoukkojen taistelusta Rio de Janeiron yli 700 slummissa tehtävää huumekauppaa vastaan. Arkkityyppiset hahmot, hyvän, lain vuoksi taisteleva ja eliittijoukkoihin liittynyt Matias ja veren kiilto silmissä rikollisia jahtaava Neto päätyvät onnettomien sattumien kautta erääseen slummiin jahtaamaan eliittijoukkoon kuuluneen poliisin tappanutta jengin johtajaa. Syttyy avoin sota, joka ei pääty kauniisti.

Rikollisuuden varjopuoliin tutustutti myös kolumbialainen Te amo, Ana, jonka päähenkilö, lääkärin ammatista unelmoiva Ana joutuu hylkäämään unelmansa machopoikaystävän ammuttua hänen isoäitinsä ja veljensä. Hän lähtee etsimään onnea Bogotáan jälkeenjääneen veljensä kanssa, ja sekaantuu tahtomattaan rikollisiin kuvioihin. Te amo, Ana kertoo komedian keinoin ihmiskaupan ja huumebisneksen maailmasta.

Saturday, October 25, 2008

Yksilön puolella





Yksilön puolella

Jamaica Kincaid uskoo vain yksilöön, ei ryhmiin. Hän kirjoittaa antigualaiseen tapaan omaelämäkerrallista fiktiota omasta perheestään.

Antigualaisen Jamaican perhe lähetti tytön 16-vuotiaana rikkaan perheen palvelukseen New Yorkiin, jotta tyttö olisi elättänyt Barbadoksella asunutta perhettään.

- Pidin tätä suurena epäoikeudenmukaisuutena. Olin erinomainen oppilas koulussa ja minulla olisi voinut olla mahdollisuudet yliopistouraan. Vanhempani odottivat veljistäni pääministeriä ja lääkäriä, minusta ei odotettu mitään. Tuhlasin ansaitsemani rahat kauniisiin vaatteisiin, joita rakastin yli kaiken. Olen myös korjannut tämän epäoikeudenmukaisuuden omalla tavallani.

Kun perhe hylkäsi Jamaican, hän etsi ystävällisempiä ja arvostavampia yhteisöjä muualta.

- Amerikkalaiseksi tuleminen kestää aikansa. Mustiin tai valkoisiin identifioituminen on edelleen vaikeaa. En usko myöskään ryhmiin, vaan uskon ennen kaikkea yksilön ainutkertaisuuteen. Ryhmät tekevät minusta aina toisenlaisen, vieraannuttavat itsestäni.

Puutarha oli Kincaidille ensimmäisiä tapoja tutustua uuteen maailmaan. Kasvien kautta hän törmäsi ensimmäisen kerran ihmiselämässäkin keskeisiin periaatteisiin valtaan ja väkivaltaan.

- Puutarha on metafora historian ymmärtämiselle. Olen oppinut muun muassa lapsena inhoamastani leipähedelmästä sen, että se oli aikoinaan orjien hedelmä: minulla oli hyvä syy olla pitämättä siitä.

Lukemisen merkitys

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat Kincaidin mielestä ensisijaisen tärkeitä
itsenäisiksi toimijoiksi tulemiseksi. Hän itse osasi lukea jo kolmivuotiaana, koska hänen äitinsä ymmärsi lukutaidon tärkeyden.

- Vanhempani olivat köyhiä. Köyhät ihmiset opettelivat lukemaan voidakseen lukea Raamattua.

Aluksi Kincaid kirjoitti pseudonyymillä, jotta hän ei olisi aiheuttanut perheelleen häpeää.

- Tämä auttoi minua kirjoittamaan myös poikkeuksellisen rehellisesti perheestäni.
Tarina muistuttaa erehdyttävästi symbioosissa äitinsä kanssa elävän Annien tarinaa Katoava paratiisi –romaanissa. Annie kylpee äitinsä kanssa aistien hänen ruumistaan, kunnes hänen omat karvansa alkavat kasvaa ja kuukautiset alkavat, eikä tyttö halua enää suudella äitiään, vaan luokkatoveriaan Gweniä. Annie on luokkansa paras oppilas, mutta myös mestarivalehtelija ja varastaja. Annie tapaa Punaisen tytön, johon ihastuu ja jonka vuoksi alkaa pelata marmorikuulilla. Lopulta hän sairastuu ja joutuu lähtemään pois kotoaan, aivan kuten Jamaicakin aikoinaan. Tämä ei himmentänyt Jamaicankaan rakkautta äitiinsä.

- Uskoin äitini olevan Jumala. Kenelläkään muulla ei ollut samanlaista äitiä. Hän, joka synnytti minut aamulla, söi lapsensa illalla. Silti rakastin häntä.

Perhe on pysynyt Kincaidin vakioaiheena tähän päivään asti monen muun antigualaisen kirjailijan tapaan. Lapsuudesta kirjoittamalla antigualaiset kirjailijat ovat perinteisesti tutkineet omaa minuuttaan ja löytäneet itsensä. Tämä välivaihe on heille tärkeä oman itsensä löytämiseksi.

Kincaid itse ei ole koskaan viihtynyt ryhmissä, vaan hän on aina uskonut ennen muuta yksilöön. Hän ei halua myöskään tulla liian tietoiseksi omasta kirjoittamisestaan, koska se saattaisi olla haitaksi henkilökohtaiselle luovuudelle.

Viimeksi Kincaid on kirjoittanut AIDSiin kuolleesta veljestään, joka ei voinut lyhyen elämänsä aikana tunnustaa olevansa homoseksuaali.

- Minäkään en olisi voinut olla oma itseni Barbadoksella, päättää Vermontissa asuva ja luovaa kirjoittamista yliopistolla opettava Kincaid.


Sensorin luona

Romanialais-saksalainen kirjailija Herta Müller oppi minimalistiksi käydessään sensorin puheilla keskustelemassa kirjoistaan. Joka sanaa piti harkita tarkoin.

- Valmistauduin tapaamisiin tarkoin, olemalla valmis valehtelemaan. Sensori puhui aina Ceausescusta Hänenä. Kysyin, että kuka Hän. Sensori vastasi, että no hän, tiedät kyllä, ketä tarkoitan. Heillä oli kolme tekniikkaa: psyykkinen murtaminen, vankilalla uhkaaminen ja tavoite saada minut pyörtämään aiemmin sanomani. Joskus sensori ei tullutkaan. Istuin siellä yksin ja toivoin, että joku ilmaantuisi pian. Yleisesti ottaen yritin puhua niin vähän kuin mahdollista sensorin luona. Tämä oli paras oppitunti minimalismista: joka sanaa oli punnittava tarkasti, kertoo pitkään

Berliinissä asunut Müller, jonka pienessä ja kumarassa olemuksessa edelleen näkyvät pelon ilmapiirissä kasvamisen jättämät merkit.

Müller haluaakin kirjoissaan pakottaa kielen puhumaan sellaisena kuin se on, raakana, ankarastikin. Hän pyrkii rakentamaan kielen avulla toisen todellisuuden, koska tästä, jossa elämme, hänellä ei ole mitään sanottavaa. Tässä pyrkimyksessään hän onkin onnistunut erinomaisesti: Müllerin suomennetuissa romaaneissa Matala maa ja Ihminen on suuri fasaani kuvataan absurdia maaseututodellisuutta, jossa miehet ovat yksinäisiä ja onnettomia avioliitoissaan, eivätkä naiset juuri paljon onnellisempia.

Rita Dahl


Jamaica Kincaid ja Herta Müller vierailivat WALTICin kirjailija- ja kääntäjäkongressissa Tukholmassa 30.6.-2.7. Ensimmäisen WALTICin järjesti Ruotsin kirjailijaliitto; tulevaisuudessa järjestelyvastuu kiertää Pohjoismaissa. Tapahtumassa sivuttiin myös sananvapausaiheita. Kokouksessa hyväksyttiin myös julkilausuma, jossa kannatetaan lukutaidon lisäämistä, ilmaisunvapauden turvaamista ja tekijänoikeuksien vahvistamista. WALTICin päävieraita olivat mosambikilainen kirjoittamista uneksumiseen vertaava Mia Couto ja kirjallisuuden poliittisuuteen uskova egyptiläissyntyinen Nawal El Saadawi. Portugaliksi kirjoittava Couto puolustaa pieniä alkuperäiskieliä ja erityisesti afrikkalaisten paikallisyhteisöjen luonnon, ihmisten ja jumaluuden ykseyden tunnustavaa perinteistä elämäntapaa, jolle länsimainen, kolonialistinen elämäntapa näyttäytyy uhkana. WALTICissa kuultiin myös muun muassa Kuubasta aikoinaan karkotettujen ääniä, jotka olivat esimerkiksi intellektuelleja, kirjailijoita ja homoseksuaaleja; Iranin valtiosensuurista ja kansan lukutaidottomuudesta kertoi kääntäjä Farzaneh Taheri; Nasha Niva Book Projectia Valko-Venäjällä vetävä Aleksandra Dynko aiheenaan itsenäinen media.

julkaistu uudessa Konturissa Stella Parlandin ruotsinkielisenä käännöksenä

Tuesday, October 21, 2008

Suomen PEN 80 vuotta

PEN 80 vuotta – juhlaseminaari ja -illallinen

Torstaina 13.11. vietetään Suomen PENin 80-vuotisjuhlaa!

Paikka on Ravintola Laulumiehet, Hietaniemenkatu 2, 00100 Helsinki.

Ohjelma:

klo 15-17: Sananvapausseminaari. Sananvapaus Suomessa 20-luvulta tähän päivään. Alustajana mm. Kai Ekholm (”Kielletyt kirjat”-teoksen tekijä). Kahvitarjoilu ilmoittautuneille.

klo 17–18: Juhlavastaanotto. Juomme lasillisen kuohuviiniä Suomen PENin kunniaksi. Tervehdykset PENille tässä yhteydessä.

klo 18– : Juhlaillallinen. Esiintyjinä Rita Dahl, laulu, Iina Harjula, piano. Vincenzo Bellini: Vaga luna che inargenti, Bellini: Dolente immagine di Fille mia ja Caldara: Sebben Crudele.

Ravintola kattaa meille runsaan noutopöydän, josta jokainen voi hakea ruokaa oman maun mukaan. Vaihtoehtoja löytyy myös kasvissyöjille. Illallinen maksaa 25 e. Sen lisäksi jokainen maksaa omat ruokajuomansa – ravintolan hintataso on kohtuullinen, esimerkiksi pullo talon viiniä maksaa 24 e.

Ilmoittautuminen:

1. Ilmoittaudu viimeistään keskiviikkona 5.11. PENin sihteerille Mikael Bryggerille, mikael.brygger@gmail.com.

Ilmoita, tuletko a) seminaariin, b) vastaanottoon ja/tai c) illalliselle.

2. Maksa ruoka etukäteen: 25 euroa tilille Sampo 800015-1409503, vastaanottaja: Suomen PEN ry. Viestikenttään merkintä ”PEN 80 v”.

Tervetuloa juhlaan!

Sunday, October 19, 2008

Lähtölaskennan aloittamisen aika

Parakki Omapa hiihtää etumatkaa kiinni

Parakki Omapa hiihtää kohti valtakunnanlaivaa demijoukkueensa etunenässä ennennäkemättömällä tavalla vahvistetuin valuuttavarannoin. Samalla hän kuroi Jonni Maisen muutaman prosentin etumatkaa kiinni ja vahvisti maansa vuosisatoina muuttumattomana pysynyttä ideologiaa: vain yrittänyt voi voittaa, ja vain voitto ratkaisee. Parakkia oli syntymässä siunattu tuolla oman parakin keskeisyyttä korostavalla nimellä, joka osuu kuin nappi myös hänen maansa yleiseen ajattelutapaan. Ainoa säröääni muuten tahrattomassa parakkitaustassa oli miehen monirotuisuus, joka saattoi olla tavallista Suuressa Omenassa, mutta ei kaukaisimmassa Keski-Lännessä, jonne uutiset saapuivat muutenkin vuosikymmeniä muita osavaltioita jäljessä.

Mutta mitäpä olivat Omapan ja Maisen kilvat valtakunnanherruudesta sen rinnalla, mitä maailmassa todella tapahtui. Pientä kuhinaa. Meksikossa huumejengit tappoivat toisiaan, Andien jäätiköt ja Siperian ikimetsät sulivat silminnäkemätöntä vauhtia ja taistelu maailman- ja ilmastonrakenteen epätasa-arvoistumista vastaan ei johtanut mihinkään. Parikymmentä intialaista saatiin kiinni Belgiassa, johon heidän matkansa mannerten yli tyssäsi ikävästi. Meidän matkamme jatkuu, mutta se ei tule olemaan kaunis, sano minun sanoneen kaiken edellä kuullun perusteella.

Omapamaiset parakkileikit, joiden tarkoituksena on kerätä valuuttaa omaan kassaan niin paljon kuin mahdollista, niin lyhyessä ajassa kuin suinkin on aikamme mahtavin mantra. Jäätiköiden sulaessa murtuvat myös laajemmat rakenteet, jotka ovat aiemmin taanneet sen, ettei omapamaisen omaisuuden omistavien ihmisten päivät tai yöt häiriinny vähemmän omapamaisten yrittäessä tunkeutua heidän reviirilleen. Piikkilanka on pitänyt nämä ihmisryhmät erossa toisistaan. Mutta varmojen rakenteiden murtuessa myös piikkilankaan alkaa ilmaantua reikiä, muureihin säröjä, joista vähemmän omapamaiset tunkeutuvat väkivoimin sisälle anastaakseen sen, mitä ilman he uskovat aina joutuneensa olemaan. Kun nämä varmat rakenteet murtuvat, ei ikiroudalla tai –jäätiköilläkään ole enää merkitystä. Tämä on lähtölaskennan aloittamisen merkki viimeisellä maapallomatkalla.

Saturday, October 18, 2008

Helsingin kirjamessuilla

Olen kahdesti Helsingin kirjamessuilla:

Torstaina 23.10

klo 12:00
Katsaus sananvapauteen. Suomen PEN 80 v!
Suomen PENin turvakaupunkikirjailija Tshelysheva kertoo ajankohtaisimman tilanteen Venäjältä (englanniksi). Puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja luotaavat muun maailman sananvapaustilannetta, kuten Kiinaa ja Keski-Aasiaa ­ maita, joihin 80-vuotiaalla Suomen PENillä on vankat kontaktit. Writer in Exile in Finland, Oksana Chelysheva gives an update on the latest developments in Russia. The chair and vice-chair tell about the work of the Finnish PEN, celebrating its 80th anniversary.

Lauantaina 25.10

klo 14:00
Kyllikki Villa
Matkustaminen on tärkeämpää kuin perille tulo
Kyllikki Villa on toteuttanut tuota Goethen ajatusta läpi elämänsä: matkustanut rahtilaivoilla maailman merillä, tehnyt kirjailijan ja kääntäjän työtään. Villan matkakirjoissa kuljetaan satamasta satamaan ja tarkkaillaan alati muuttuvaa merta, mutta yhtä tärkeätä niissä on matka omaan itseen. Haastattelija Rita Dahl.

Suomen Kirjailijaliitto

Be there or be square!

Ystävällinen ruuvipenkki

Ystävällinen ruuvipenkki

Hurtta Urponainen oli pukeutunut punaiseen paitapuseroon ja istui tuolissa kuin valtaistuimella. Hän ei kai tiennyt, että tässä maassa ei todella ollut ruhtinaita, oli vain sellaisiksi tekeytyviä tavallisia ihmisiä, joilla sentään oli vielä vaatteet. Hurtan haukunnan kohteena oli nyt Tubin puheet Georgin ja Etelä-Ossetian kriisin jälkimainingeissa. Tubi uskoi vahtijärjestyksen maailmassa muuttuvan 080808-kriisin seurauksena. Näin hän sai aiheen nostaa tapetille pysyvän kiinnostuksenkohteensa: Suomen NATU-jäsenyyden, jota oli hänen mielestään pohdittava uudelleen muuttuneessa maailmantilanteessa. Urponainen uskoi sen sijaan vanhan vahtijärjestyksen pysyvän samana: kumarretaan vain nöyrästi Itään päin, ja Itä vastaa taputtamalla Suomi-neidon päälakea. Kuka nyt iskuja haluaisi, jos on silityksiäkin tarjolla.

Mati Vanunen oli tulisella hiilloksella teräväkielisen valtakunnankirjailija, tuttavallisesti Lefi Saliniemen ystävällisessä ruuvipenkissä, jossa häneltä ruuvattiin tietoja muun muassa vaalirahoituksen tuntemattomista teistä. Niin kotimaisen kuin kansainvälisen politiikan Via Dolorosa onkin nyt muuttunut Via Inconhecidaksi. Haitanneeko tuo, eihän politiikka kiinnostanut äänestäjiä ennen tällaisia jupakoitakaan.

Vanunen sijoitti tiheän Venäjä-matkailun seurauksena karhumaiseksi muuttuneet tassunsa tuolin karmille ja aloitti vuodatuksensa Saliniemen työttömyyden vähentämistä koskevaan kysymykseen: ”Hallitus on onnistunut tehokkailla pitkäaikaistyöttömiä työllistävillä toimillaan vähentämään työttömyyttä järjestämällä 150 000 uutta työpaikkaa.” Saliniemi iski säilällään heti takaisin Vanusta selkään: ”Mutta noilla luvuilla ei paranneta työttömyyttä pitkäksi aikaa. Entä milloin tosi köyhien eli peruspäivärahaa nostavien asemaa helpotetaan eli lasketaan heidän veroprosenttiaan kunnallisvaaleissa?” Vanunen oli valmistautunut nopeaiskuisen Saliniemen lyöntiin ja nappasi kysymyksen lennosta: ”Parin vuoden päästä.” Mutta Saliniemi oli vielä nopeampi heitoissaan: ”Pari vuotta on pitkä aika tuollaisilla tuloilla elävälle. Entä mihin toimiin hallitus on ryhtynyt eurooppalaisen pankkikriisin takaamisen aiheuttamien vaikutusten torjumiseksi?”

Vanunen, joka tavallisesti muistutti juuri sellaisen rauhallisen sunnuntaipäivän tunnelmaa, jolloin pisarakaan ei liikahda, puut jättävät kahisematta ja ihmisetkin ovat hautautuneet jonnekin koteihinsa, ei hätkähtänyt hyökkäyksestä. Ilmeisesti jonkinlaista esiintyjäkoulutusta hänkin oli hankkinut, koska ilmekään ei värähtänyt, kun Vanunen virkkoi: ”Minulla on kokemusta myös henkilökohtaisesta pankkikriisistä, puhumattakaan yksityiselämässäni tapahtuneista konkursseista. Kaikesta mennään yli, sanoin kuitenkin jo Kekkonen, kun pakkasella hiihti.”

Friday, October 17, 2008

Jaime Manrique: Luis Cernuda South Hadleyssä

Jaime Manrique (s. 1949) on kolumbialais-amerikkalainen runoilija, jonka ensimmäinen runokokoelma Latin Moon in Manhattan voitti Kolumbian kansallisen runopalkinnon. Manrique opettaa luovaa kirjoittamista M.F.A.-ohjelmassa Columbian yliopistossa. Hän on aiemmin opettanut Mount Holyoke Collegessa, New York Universityssä ja The New School for Social Researchissa. Hän on osallistunut myös mustaa homokirjallisuutta esittelevään The Shade -antologiaan (1996).

Luis Cernuda South Hadleyssä

Manuel Ulacialle


Öisen pelon yö
loppuu. Ulkona
jenkkiaamunkoitto
kaikki on jäätynyt
ja pimeys ei luovuta
tunteihin. Ulkona
kaikki on
hämärää ja aion
soittaa ystävälle
toisella mantereella
jossa on jo päivä,
jossa tunnit
joina olemme
kuolemien
ovat antautuneet päivän kirkkaudelle.
Aion soittaa paikkaan
jossa hereillä olevat olennot
ovat poistaneet
unet joissa
olen valtava.
Minun tarvitsee vain
nostaa torvi
ja merkitä Pariisi, Madrid, Lontoo
- tummat kaupungit joissa aurinko
paistaa nyt - kunnes muistan
että Sally, Severo ja Luis
ovat kuolleet
että heidän äänensä
ei voi enää helpottaa
näiden öiden levottomuutta
kun aaveeni
liittyvät siihen.
Siispä en ajattele
kaukaisia kuolemia,
niiden laimentuneita tuhkia;
ajattelen yksinäistä,
katkeraa
unelman tuhoamaa
Luis Cernudaa.
Cernuda,
joka on nyt South Hadleyssä,
kunnes lopulta
voin nähdä hänen
kävelevän valkealla kadulla.
Toinen Maailmansota oli päättynyt.
Aluksi hän kaipasi
Euroopan harmaita taivaita
ja Espanjan vertavuotavia
jokia joita täällä, missä luonto
oli haavoittunut, ei ollut.
Ja näin hänet myös talvi
öinä istuvan tulen lähellä
lukemassa
massiivisten lumisateiden merkitessä
Northhamptonin ja Amherstin polut
jossa mahdollisesti eli toinen maanpaossa
ollut runoilija, mutta erityisesti
Amherstin tiellä, jolla Emily Dickinson
oli elänyt elämän
jossa runous
oli elämä.
Muutat South Hadleystä noina öinä
joina korvinkuultavia olivat vain
aaveiden jalanjäljet
kaukaiset, hyvin kaukaiset
kaiken inhimillisen väriset,
Cernuda oppi kesyttämään terrorinsa,
riisumaan itsensä täydellisesti
kunnes vain hänen sielunsa
puhui, kunnes eräänä päivänä,
kuten Lasarus,
tunsi kuinka sydän löi
liilojen haaleuden hajuvedestä
virtasi hänen suonissaan
ja hän päätti palata aurinkoon,
Meksikon väreihin
jotka kutsuivat häntä merenneidoksi.
Historian laimeuksien
frigidien öiden
South Hadleyn talvien,
jossa maailma oli valkoisen tulen
helvetti, talvien
niin kauan sulkemine
silmineen
Luis Cernuda nousi lentoon.
Niinpä hän syksyisessä iässään,
lyhyen mutta ikuisen
hetken, kohtasi
ensimmäisen kerran rakkauden,
kirjoitti parhaimmat runonsa intohimosta
ja kuoli suurten
runoilijoiden voitokkaan kuoleman.


Bogotá

Palasin ja olin muuttunut
kuten muuttuvat asiat,
mutta kadut joita kuljin,
taloni La Candelariassa, Palermossa, olivat siellä.
Eukalyptukset hajustivat sen kukkuloita,
kolibrit vuodattivat verta sen illansuissa,
jäiset yöt seurasivat toisiaan, sumuisina
ja sumussa nukkuivat aaveeni.

Kaupunki jossa rakastin, kuten en koskaan
Kaupunki jossa elin unelmani, kuten elävä
olento jolla on ääni ja rohkeus.
Palasin hakemaan haihtunutta idylliä
yrittäen täyttää jalanjälkeni,
jonka tunsin, ja ruumiit joita rakastin
jotka eivät enää sytyttäneet haluani.

Ja tulevaisuudessa tarinani toistaa itseään,
toinen runoilija lähtee metsästämään unelmiaan.
Sellainen on kaupunki, maa jossa haluan kuolla -
kultainen kadotettu paratiisi
halujeni hautausmaa.


Omaelämäkertani

Suurin kunnianhimoni
on kirjoittaa vähintään
yksi runo, jota lukee tulevaisuudessa
joku vihainen nuori
joka julistaa: "Manriquella oli munaa!"
Ja tämä nuori haluaa maata
minun kanssani kuten minä olin ojentunut pitkäkseni
Kavafiksen, Barba Jacobin, Rimbaudin, Melvillen
ja erityisesti Walt Whitmanin kanssa.
Ja kyllä tulen kerralla,
ja muumioidun myötätunnosta,
ettei kukaan koskaan kuule
että olin humalainen
narkkari
joka kaksikymmenvuotiaana
kulki ympäri mantereita
makasi
tuhansien kaikenkokoisten
ja -väristen miesten kanssa
vaikka suosikkejani olivat
maalaispojat
ja vaaleatukkaiset Uudesta Englannista.
Ja kyllä on totta
että myin ruumiin
verta
ja kunnes menetin kuvitelmani
siitä etten koskaan pettänyt isäntääni, runouttani.

kääntänyt Rita Dahl

Wednesday, October 15, 2008

Koska puut

Koska puut

Koska puut sittenkin jaksavat syksystä syksyyn, jaksavat lehdet niitä kannattaa. Koska lehdet putoavat joka vuosi samoille kaduille, niiden keltainen kuolema ei hätkäytä ihmistä. Koska ihminen ei tiedä olevansa kuollut, hän kulkee pitkin maailman kaupunkeja ja uskottelee, että hän on siellä ensimmäistä kertaa. Koska ensimmäinen kerta on myytti, ilmapallo lensi sittenkin, vaikka puut olivat jo kaatuneet. Koska puut hengittävät ihmisestä, kaupungista oli kadonnut jokin sitä ylläpitävä henki. Koska henki ei asu puussa enää, sen oksilla eläville on paha olo. Koska paha olo on kuin pilaantunut vesijohtovesi, joka virtaa putkistoissa kenenkään siitä tietämättä, tartunta on levinnyt eri kaupunkeihin. Koska tartunta on peloista suurin, nuoret tarttuvat veitseen turhankin hanakasti ja katkovat edestään oksat, jotka estävät näkymän suuriin tehdaskaupunkeihin. Koska oksat ovat ja pysyvät, niiden silmät valvovat kaupunkia myös silloin kun se on syvässä unessa. Koska uni on pehmeä pilvi, jonka sekaan on lorautettu hiukan alkoholia, kaupunki on nukahtanut satavuotiseen uneen. Koska kaupungissa on puita, jotka ovat syksystä toiseen lehdellisiä, on kaduilla kuitenkin toivoa. Koska kadut ovat hiljaiset, on varmaan sunnuntai, veitsi unohdettu, ja oksat poistuneet ikkunan edestä.

Tuesday, October 14, 2008

Matalan kynnyksen IT-koulutusta

Matalan kynnyksen IT-koulutusta

Matti Kivinen vetää Kauniaisten kirjastossa matalan kynnyksen IT-koulutusta senioreille. Tässä koulutuksessa kaikkia kuunnellaan.

Koulutukseen voi tulla vaikka vain yhdeksi kerraksi, tai aina. Kynnyksiä ei haluta pitää, kaikki ovat tervetulleita ryhmään, oli tietotekniikkatausta mikä tahansa.

Nyt paikalle ovat saapuneet Mirja Voutilainen, Martti Syväniemi ja Riitta Nikiforoff. Kivinen on soittanut Mirjalle ja Riitalle, koska ilmoitus ei ole ehtinyt Kaunis Grani –lehteen. Mirja haluaisi opastusta siinä, miten otetaan digivalokuvia ja kuinka ne tallennetaan tietokoneelle, Riitta pohdiskelee, ettei ole onnistunut aiemmin päivällä tulostimen puhdistamisessa.

”Tulostaminen onnistuu kirjastossakin. Virkailijat hakevat tulosteet takahuoneesta ja laskuttavat pienen summan. Minusta rahankeruu pitäisi poistaa kokonaan: itse prosessi maksaa enemmän kuin tuotot ovat. Lisäksi tulostamiseen liittyy intimiteettiongelma: hammaslääkärikuitit KELAn hakemukseen eivät kuulu virkailijalle”, Matti kommentoi.

Myös Riitta on innostunut valokuvaamisesta ja valokuvien käsittelystä ja haluaisi oppia paremmaksi siinä. Kuvaaja-Kalevi toivoo oppivansa käyttämään paremmin sähköpostia.

Martti näkee erilaisten harrastusryhmien olevan jopa laajemmin yhteiskunnallisesti merkittäviä. ”Vanhustenhuollon kadotessa pikku hiljaa vanhukset hoitavat toisiaan. Matin ryhmä on yksi tapa hoitaa asia.”

Tallennettua elämää?

Kirjastot ovat tärkeitä tietotekniikkakeskuksia niille vanhoille ihmisille, joilla ei ole konetta kotonaan, kuten esimerkiksi Mirjalle, joka siirtyy näyttämään sähköpostin käyttöään koulutukseen tulleille – ja meillekin. Mirja kirjautuu sisään webinfo-boksiinsa salasanallaan, joka on kukan, hedelmän ja myös ihmisen nimi.

”Älä kerro enempää, tai arvaamme sen”, Riitta vinkkaa virne silmäkulmassa.

Mirjan sähköpostiviestit ovat kauniisti lajiteltuina aiheen mukaisiin kansioihin: tytöt, koirat, kukat. Anni on lähettänyt viestin, jossa kertoo suopainikokemuksistaan. Mirja on saanut viestin myös Kauniaisissa vierailleelta thaimaalaiselta tytöltä. Hän näyttää kuvan Stella-koirasta pentuna ja pikkutytöltä saamansa tietokonegrafiikan avulla tehdyn piirroksen, joka koostuu erilaisista kolmioista.

Matti pyytää kurssilaisia tarkistamaan, että heillä on mukana Helmet-lainastokorttinsa – mielellään uutena versiona. Kortin avulla voi hoitaa lainaliikennettä kotoakin käsin. Hän esittelee tiedonhaun helppoutta yleensä avaamalla Kaunis Granin summittaisesti ja hakemalla paikallisen jääkiekkojoukkueen Grankulla IFK:n sivuilta osoitteesta www.grifk/jaakiekko: sieltä löytyy kaikki jääkiekosta, eikä ä- ja ö-pilkkuja käytetä.

”Onko sähköpostin käyttö helpottanut elämää verrattuna kirjeeseen, joka täytyy ensi kirjoittaa, lähettää ja myös vastaanottaa? Perinteisen muistikirjan rinnalle on tullut sähköpostin osoitekirja, johon voi laittaa mielensä mukaan yhden tai kymmenen osoitetta. Kaikki eivät vielä ole omaksuneet sähköpostia”, Matti spekuloi enteellisesti.

”Onneksi eivät, koska koneelle tallennettu ei säily yhtä varmasti tallessa tulevaisuuden tutkijoita varten kuin paperitulosteet”, kommentoivat kuin yhdestä suusta Riitta ja Kalevi.

Lopuksi Matti esittelee aikuisten virtuaalista ystäväkirjaa, johon hän on rekisteröitynyt viime kesänä: Facebookia. Matti on siirtänyt sivuilleen paljon videoita muun muassa parin viikon takaisesta maataloustapahtumasta Isostakyröstä.

”Uuteen käyttöjärjestelmään siirryttäessä vanha myös välillä katoaa. Tähänkin kirjaston koneeseen käyvät vain korppu, CD ja USB: lerppu on jo mennyttä elämää”, Matti päättää enteellisesti.

Rita Dahl

julkaistu Kirjasto 5/2008:ssa

Monday, October 13, 2008

Öga för öga

Kirjojen julkaisemisen ensisijainen tavoite ja päämäärä on seuraavan neljännesvuosituloksen turvaaminen. Vain se on merkki ja mittari jota tuijotetaan. Kustantamotoiminnan luonne muuttuu olennaisesti. Kaikki hienot ja ylevät, perinteiselle kustantamotoiminnalle merkitykselliset päämäärät, kuten uudistavan laatukirjallisuuden julkaiseminen, ovat menneen talven lumia. Myyntitavoite saavutetaan varmimmin nk. varmoilla nakeilla, etukäteen tunnettujen henkilöiden avulla ja hyvillä, kansan enemmistöön uppoavilla tarinoilla. Taiteellisuudesta viis, jos juoni toimii. Kun kirjan kirjoittaja on entuudestaan tuttu, vaikka nk. julkkis, kustantamoiden aika ei mene uuden kasvon tunnetuksi tekemiseen, vaan ne voivat keskittyä vain raakaan liiketoimintaan ja tunnuslukujen ylläpitämiseen.

Muutaman kerran vuodessa järjestettävillä kekkereillä kustantamot yrittävät lahjoa toimittajat kirjoittamaan tuotannostaan, koska myyvyys edellyttää näkyvyyttä, kasvavassa määrin palstatilaa. Ei olekaan vaikeaa saada entisiä urheilijoita naistenlehtien kansiin kertomaan omaa elämäntarinaansa. Usein tarinoihin liittyy jonkinlaisia käännekohtia tai laskukausia. Niitähän me tavalliset ihmiset tarvitsemme voidaksemme jatkaa omaa elämäämme.

Sillä on kuulkaa kovasti tajuntaa positiivisesti psyykkaava vaikutus, kun huomaa toisella menevän vielä huonommin kuin itsellä. Erityisesti jos tämä toinen henkilö on vielä jollakin tavalla kateederille nostettu julkisuuden henkilö. Jos hänkin on pudonnut jaloilleen tai joutunut erilaisten valintatilanteiden eteen, niin kyllä meille sallitaan aivan sama. Öga för öga. Se on kehittyneen maailman pelisääntö.

Inhimillinen ihminen tarvitsee samaistumiskohteita jaksaakseen tiukentuvassa oravanpyörässä. Kirjailijoiden ei enää tarvitse olla kateederille korotettuja kulttuuripääoman haltijoita ja älykkäiden lausuntojen antajia. Heistä on tullut elokuva-ajan pikaruokaa, kepeiden ja hauskojen lausuntojen antajia ja kauniita ihmisiä, jotka pitävät yllä kollektiivista jaksamista.

Ihmisen yksinkertainen psykologia pitää hänet jaloillaan. Julkkiskirjailijat eivät ole pelkästään kirjailijan vaan myös kollektiivisen psykologin roolissa tietämättään tai tietoisesti. Näyttelijät ovat tottuneet olemaan lavalla jatkuvasti esillä ja katsottavana. Heille tämä ei ole mitään uutta.

Laatu- ja marginaalikirjallisuuden kuluttajien joukko on yhä pienenevä ja uhanalainen luonnonvara, samoin kuin todellisen, uudistavien kaunokirjallisuuden tekijöiden joukko. Molemmista ryhmistä löytyy vielä toivoa ja uskoa kulttuuriseen kehityksen ja edistykseen. He ovat kirjallisuuden kasvukärki ja voimavara.

Sunday, October 12, 2008

João Rasteiro: Elegia

João Rasteiro
Elegia
Casimiro de Britolle
kokoelmasta O Búzio de Istambul (Palimage 2008)

Eräänä päivänä ei ole enää outoja lintuja
vaan meidän outoutemme linnuissa
eikä hedelmiä, vaan meidän tuoksumme hedelmissä
ei enää sanoja, vaan kaiut meissä

eräänä päivänä kaikki on puhtaan virtuaalisesti koskematonta
ehkä käännymme nähdäksemme itsemme
piirtävän avajaismahoja aurinkosilmiä
tai mehiläisten puhtaan henkäyksen,

ruumiit reagoivat aurinkoon
makeutetut kalvot syttyvät juuret
paon lähes paljastettu hetki,

ja hiljaisuus täyttyy lintujen äänistä
kun peilin salaperäinen iho kysyy
kuka on hän, joka kysyy, kuka on,

eräänä päivänä harkitut oliivipuut puhkaisevat katon
kuin se olisi viimeinen elätelty nautinto.

Thursday, October 09, 2008

Kazakstanin toimittajat eivät tunne oikeuksiaan




Kazakstanin toimittajat eivät tunne oikeuksiaan

Vaikka toimittajat saavat ilmaista Kazakstanissa itseään vapaammin kuin Uzbekistanissa tai Turkmenistanissa, ongelmia riittää edelleen.

- Tiukka medialaki, puutteellinen lainsäädäntö, toimittajien huono ammattitaito, yhteistyön ja ammattiliittojen puute, virkamiesten korruptio, luettelee sananvapausjärjestö Adil Sozin johtaja Tamara Kalejeva, joka puhui VIKESin ja Ulkoministeriön järjestämässä Keski-Aasian toimittajaseminaarissa 7. lokakuuta.

Kalejeva jatkaa, että toimittajien ahdistelut eivät lisääntyneet viime vuonna, minkä perusteella ei voi vielä kuitenkaan päätellä tilanteen parantuneen. Kazakstanista tulee ETYJin puheenjohtajavaltio parin vuoden päästä ja siihen mennessä maa yrittää edistää sananvapautta, ihmisoikeuksia ja demokratiaa.

Adil Soz yrittää parhaansa mukaan edistää medialainsäädäntöä, seurata toimittajien ahdistelutapauksia ja tarjoaa lakineuvontaa vaikeuksiin joutuneille toimittajille. Lisäksi yhdistys on tuottanut Miten esiintyä oikeudessa –oppaan, josta löytyy konkreettisia neuvoja oikeuden pöytäkirjojen ja oikeusprosessin ymmärtämiseen.

Kazakstanissa on valtavasti uskontoja ja yli sata eri kansallisuutta, joiden välille syntyviä konflikteja toimittajat eivät osaa käsitellä. Myös perustietous on hataralla pohjalla. Kaikki toimittajat eivät välttämättä tiedä islamin koostuvan eri suuntauksista.

- Tulevaisuudessa koulutamme toimittajia käsittelemään paremmin uskontojen välisiä konflikteja. Haluamme edistää myös terrorismiaiheista kirjoittelua.

Kazakstanin vankiloissa lojuu lukuisia terroristi-leiman saaneita henkilöitä. Tuomion todellinen syy liittyy uskontoon. Valtio tunnustaa vain luterilaisuuden, islamin ja katolilaisuuden, mutta pieniin vähemmistöryhmiin kuuluvia ahdistellaan.

Lain aukot

Medialaissa on monenlaisia porsaanreikiä, joita pitäisi paikata. 1999 voimaantullut medialaki on tiukentunut vuosi vuodelta. Esimerkiksi 2005 kiellettiin ulkomaalaisten toimiminen päätoimittajina. Muutakin korjattavaa on.

- Toimittaja voidaan haastaa oikeuteen kymmenen vuoden takaisesta jutusta. Tätä vanhenemisaikaa yritetään lyhentää vuoteen. Lisäksi pyritään siihen, että toimittajat eivät voi saada sanomastaan vankeusrangaistusta, vaan korkeintaan sakot.

Syytteitä nostetaan mitättömistä asioista. Viime maaliskuussa Vzgljad-lehdessä julkaistiin juttu, jossa kauppakeskusta kutsuttiin kirstuksi. Omistaja piti tätä häneen kohdistuneena herjauksena ja haastoi lehden oikeuteen vaatien 10 miljoona tengeä henkisistä kärsimyksistä ja liiketoiminnan haittaamisesta. Lehti voidaan myös sulkea jos apinalaatikosta puuttuu tietoja.

Sananvapaudella on tarkat rajat. Presidentin ja hallinnon loukkaamisesta saa kovemmat sakot kuin tavallisen kansalaisen suomimisesta.

- Meillä on peräti 17 journalistitiedekuntaa, mutta niiden opetusohjelmat ovat neuvostoaikaisia. Lisäksi opettajien palkka on pieni, 200 dollaria kuussa eli opettajiksi valikoituvat ne, joilla ei ole itsellään journalistista kokemusta. Yliopiston päästötodistus ei siis takaa ammattitaitoa.

Kalejevan kritiikki jatkuisi vaikka kuinka pitkään. Toimittajat eivät tiedä myöskään oikeuksistaan tai journalistisen työn etiikasta. He saavat ohjeet ylemmiltä: kirjoittakaa siitä, mistä omistaja teidän haluaa kirjoittavan.

- Voimassa on myös muita sääntöjä, kuten se, että 80 % televisio- ja radio-ohjelmista on oltava kazakin kielellä, päättää Kalejeva, jonka lista epäilemättä jatkuisi.

Rita Dahl

julkaistu Ulkoministeriön Global Finlandissa 9.10

Wednesday, October 08, 2008

Keski-Aasia ja toimittajat

Keskiaasialaiset toimittajat Helsingissä

Keskiaasialaiset toimittajat kertoivat maidensa sananvapaustilanteista ja ammatillisesta järjestäytymisestä Viestintä ja kehitys –säätiön (VIKES) ja ulkoministeriön järjestämässä seminaarissa 7.-8.10. Tavoitteena oli edistää toimittajien ammatillista järjestäytymistä Keski-Aasiassa konkreettisten yhteistyöprojektien avulla.

Keski-Aasian maiden ongelmat olivat myös yhteisiä: ammatillinen järjestäytyminen on vähäistä, toimittajien koulutustaso on alhainen, toimittajia pidetään työsuhteissa ilman työsopimusta, korruptio on yleistä, presidentin ja hallituksen kritisoiminen on kiellettyä, mediaomistus on keskittynyt ja riippumattomia tiedotusvälineitä on vähän. Lisäksi Keski-Aasian maiden medialaeissa on paljon parannettavaa.

Toimittajat ja heidän järjestönsä yrittävät vaikuttaa ym. ongelmiin järjestöjensä kautta tai itsenäisesti. Venäjän journalistiliiton sihteeri Nadezhda Azhigihina kertoi oman liittonsa elävän siirtymävaihetta. Venäjä on valtavan laaja maa, jossa sananvapaustilanteet vaihtelevat. Azhigina arvioi karkeasti, että 1/3:lla alueista ei ole lainkaan sananvapautta, 1/3:lla taas jonkin verran. Venäjän journalistiliitto on 90 vuotta vanha, ja ongelmat ovat edelleen samoja kuin alkuaikoina: henkinen ja fyysinen väkivalta sekä omistajien sensuuri.

Ukrainalainen Sergei Guz kertoi mediamarkkinoiden olevan yksi pimeimmistä alueista maassaan. 70 % toimittajista on laittomassa työsuhteessa, joukkoviestimiä on määrällisesti paljon eli yli 20 000 painettua ja 1 200 tv- ja radioyhtiötä sekä nettijulkaisuja. Mitään tilastoja työntekijöiden määrästä, työolosuhteista tai mistään muusta Valtio kontrolloi tiedotusvälineitä. Mainosmarkkinat kasvavat 25-30 % vuodessa ja suurin osa mainosrahasta koostuu puolueiden maksamista mainoksista. 2003 maassa perustettiin Riippumattoman media-alan ammattiliitto, jonka puheenjohtaja Guz on. Liitto saa rahoituksensa hallituksen ulkopuolisilta säätiöiltä pääasiassa ulkomailta. Vallanpitäjistä ja puolueista riippumattoman ammattijärjestön luominen on merkittävä saavutus. Jäsenmääräkin on noussut vuoden 2002 47:stä yli 1000:een. Guzin mielestä liiton kolme merkittävintä kampanjaa ovat olleet kampanja poliittista sensuuria vastaan, vaaleja koskevan vapaan tiedon saannin edistämisen puolesta ja kampanja piilomainontaa ja poliitikkojen maksettuja uutisjuttuja vastaan.

Uzbekistanilainen Marfua Tokhtakhodjaeva näki maansa sananvapaustilanteen suorastaan valottomana. Tiedotusvälineitä koskevat lait ovat olemassa vain paperilla, eikä niitä toteuteta käytännössä. Valtiota ei saa kritisoida. Maassa on joitakin riippumattomia julkaisuja, radio- ja televisioasemia, mutta nekin ovat valtion talutusnuorassa. Uutisnettisivustoja on suljettu ja toimittajia painostetaan. ”Riippumattomat” lehdet ovat muuttuneet viihdelehdiksi tai tabloideiksi. Vielä 2005 maassa oli muutama epävirallinen toimittajaryhmä, jotka nyt on kielletty. Lisäksi perustettiin hallitusmyönteinen Lehti ja radio- ja televisiotoimittajien liitto (NAESMI), jonka tehtävä on kontrolloida tiedotusvälineitä ja toimittajia.

Tadzikistanilaisen NANSMIT-järjestön johtaja, toimittaja Nuriddin Karshiboev valitti myös, ettei tiedotusvälineiden lukumäärästä ole tarkkaa tietoa. Mediamonopoli kuuluu kolmelle hallituksen lehdelle ja yhdelle parlamentin lehdelle. Lisäksi on paljon valtion budjetista riippumattomia lehtiä. Jakelu on ongelma. Lehdet saapuvat aina myöhässä. Myös tiedonsaanti on vaikeaa. Medialain mukaan toimittajille on annettava tietoa, mutta käytännössä tämä ei toteudu, koska valtion virkamiehillä ei ole lain mukaan velvollisuutta välittää tietoja toimittajille. Presidenttiin ja hallitukseen kohdistuva kritiikki aiheuttaa rangaistuksen. Myös harhaanjohtava tieto Internetissä voi johtaa rikosoikeudelliseen vastuuseen.

Kirgistania on tähän asti pidetty Keski-Aasian mallimaana, mutta se ei ole sitä enää, kertoi maan JSN:ää vastaavan organisaation puheenjohtaja Aleksandr Kulinsky. Viime vuonna hyökättiin peräti 30 toimittajaa vastaan. Alisher Saipov kuoli hyökkäyksen seurauksena. Sananvapauden rajoittamista edistää uusi televisio- ja radiolaki, jossa määrätään, että puolet ohjelmasta on oltava kirgiisinkielellä. Tämä johtaa pahimmillaan 2 000 – 4 000 ohjelmatyöntekijän irtisanomiseen. Valtio on yrittänyt lähiaikoina laillistaa myös Internetkontrollin. Aiheesta on parin viime vuoden aikana tehty kaksi lakiesitystä. Myös Kulinsky valitti, että syy toivottomaan tilanteeseen on osaksi myös toimittajissa itsessään. 90-luvulla ja 2000-luvulla valmistuneet toimittajat eivät hänen mukaansa hallitse välttämättä edes oikeinkirjoitusta. Media-alan järjestöt tekevät työtä ongelmien ratkaisemiseksi. Kirgistanista puuttuu silti vielä toimittajien oma ammattiliitto.

Vielä surkeammin ovat asiat Turkmenistanissa, jossa televisio toimii edelleen neuvostoaikojen periaatteita kunnioittaen. Neljä valtionkanavaa lähettää isänmaallista ohjelmaa. Länsimainen viihde ja musiikki ovat luonnollisesti kiellettyjä, kertoi toimittaja Igor Sasin.

Sunday, October 05, 2008

Poetiikka ja politiikka

Poetiikka ja politiikka


Mikä tahansa kielenkäyttö on aina välttämättä poliittista. Myös runous. Runouden – ja kirjallisuuden – poliittisuus on olemassa ja tutkittavissa monella tasolla, niin runoilijan ja tekstin, lukijan kuin yleisön välillä. Myös kirjoittamisen ja lukemisen prosessista on havaittavissa oma politiikkansa. Runous on aina myös (poliittisessa) suhteessa sitä tekevään yhteisöön eli runoilijoihin ja erilaisiin instituutioihin, jotka mahdollistavat tämän työn. Tässä esseessä tarkastelen pelkästään runon, tekstikorpuksen, poliittisuutta ja poeettisuutta.

Poetiikka, eli runousoppi, luo runouden perustan, ”maailmankuvan”, josta runo ponnistaa ja jota runoilija parhaimmillaan tottelee. Poetiikkoja on lukemattomia, yhtä paljon kuin on runoilijoitakin. Poetiikat voivat olla hyväksyttyjä –ismejä, joita runoilijat tottelevat tai täysin omia tai puoliksi omia oppirakennelmia, joita tekijä seuraa enemmän tai vähemmän ortodoksisesti. Poetiikka ja politiikka kietoutuvat väistämättä toisiinsa. Runoilija ei ole tietoinen näistä aspekteista kirjoittaesaan, mutta ne ovat siellä ja niitä voi haluttaessa tutkia paneutumalla kielen mikroskooppisiin elementaariyksiköihin, semeemeihin ja morfeemeihin.

Filosofit ovat sivunneet poetiikan ja politiikan välistä suhdetta antiikin ajoista lähtien. Aristoteleen Runousoppi oli varhaisimpia konkreettisia esityksiä siitä, miten retoriikasta tehdään tyylikästä ja yleisöön vetoavaa. Poeettisesti muotoillun retoriikan päämääränä antiikin Kreikassa oli vakuuttavan logoksen luominen yleisön vakuuttamiseksi ja saamiseksi omalle puolelle. Runousopissa Aristoteles kehitti myös tragedian teoriaa. Yksinkertaisen alku, keskikohta, loppu –kaavan avulla runot saadaan edelleen toimimaan niin, että lopussa lukija kokee katharsiksen, emotionaalisen puhdistumisen.

1. Runouden kielen poliittisuus merkitsee ensinnäkin ennen näkymättömien asioiden näkyväksi tekemistä. Näin esimerkiksi runous, joka nostaa esille vaikka naisten väkivaltaisuuden parisuhteessa, on luonteeltaan poliittista. Asian, joka tehdään näkyväksi, ei kuitenkaan tarvitse olla pelkästään sosiaalinen ja yhteiskunnallinen ongelma, vaikka se voi olla sitäkin. Mikäli runouden poliittisuus käsitetään hyvän laajassa mielessä, jopa aiheenvalinnan voi ymmärtää ilmentävän runon poliittisuutta. Toiseksi kielen politisoivuus voi merkitä, että sillä ajetaan tiettyjä päämääriä ja pyritään viime kädessä muutokseen. Tällaista runoutta voisi olla osallistuva runous, Suomessa viimeistään Pentti Saarikoskesta ja 60-lukulaisista runoilijoista päätyen esimerkiksi 2000-luvulle ja Juha Kulmalaan. Yhdysvalloissa (elämän)poliittista runoa kirjoitti 1800-luvulla muun muassa elämäniloa ja sukupuolisuuden moninaisuutta ylistänyt Walt Whitman. Hänen jalanjälkiään seurasivat 1950-luvun McCarthy-vainojen keskellä homouden luonnollisena esittäneet Allen Ginsberg, William Burroughs ja rodun puolesta taistelleet Langston Hughes, Maya Angelou ja Rita Dove. Luokka ja sosiaalinen status ovat menettäneet merkityksensä ihmisten välisten erottelujen luojina. Niiden tilalle ovat muun muassa tulleet rotu, seksuaalinen suuntautuneisuus, sukupuoli, etnisyys, uskonto.

2. Runouden poeettisuus tarkoittaa runollista maailmankuvaa, jolle koko runo perustuu, eli runon ”maailmassaolemisen” prioriteetteja, tukipuita. Runon poeettisuus merkitsee myös jokaisen runon tapaa rakentaa kielestä omanlaisensa maailma. Jokainen runo muodostuu sille tarpeellisesta kielimateriaalista, jota se hyödyntää juuri sille tarpeelliseen tapaan. Runon poetiikat ulottuvat karkeasti äärimmäisen klassisesta runoudesta, joka tähtää muodon ja sisällön mahdollisimman harmoniseen yhteiseloon täysin vastakkaiseen hakukonerunouden suuntaukseen Flarfiin. Flarf, joka perustuu tietoverkoista löydettyyn kielimateriaaliin on äärimmäisen poliittinen ja poeettinen runouden muoto. Flarf arvostaa erityisesti perinteisesti ala-arvoisena pidettyä (netti)kieltä ja tuo sen tasa-arvoisena materiaalina ylevänä pidetyn hallinto- ja tieteellisen kielen rinnalle. Törmäyttämällä yhteen hyvin monenlaiset eri kielen rekisterit Flarf kysyy samalla, onko yksikään rekisteri toista arvokkaampi. Vaikka Flarf-runouden sisällön syvyydestä voidaankin olla monta mieltä, sen ansiona on ainakin pyrkimys erilaisen kieliaineksen demokratisoimiseen. Toisaalta Flarfin voi nähdä heijastavan jopa 2000-luvun alkua ja ihmisten aistimisen tavan muutoksia. Flarf-runous assosioi nopeasti, yllätyksellisesti, kuten musiikkivideot. Ilmentääkö se samalla lyhytjänteiseksi muuttunutta kokemisen tapaamme? Mihin ja miksi on kadonnut pitkäjänteinen kokemistapa? Vaatiiko kokonaiseen kirjaan tai taideteokseen keskittyminen ja sen sisäistäminen liian paljon 2000-luvun ihmiseltä?

Uskon, että poliittisuus alkoi ilmaantua runouteen eksplisiittisesti, kun runoilijat itse tiedostivat piirteen ja alkoivat etsiä hyvää suhdetta siihen. Tämä tapahtui vasta 1900-luvun vaihteessa. Ezra Poundin imagismi, vortismi, depersonalismi ja Poundin käsitykset kirjallisuuden suhteesta muihin taiteisiin sekä kääntämiseen olivat varhaisia yrityksiä uudelleenmäärittää runouden paikkaa muuttuvassa maailmassa ja yhteiskunnassa. Tätä yhteiskuntaa määrittäviä keskeisiä piirteitä olivat teollistuminen, kaupallistuminen ja yksilöllistyminen, joihin erityisesti ihmisen sisämaailmaa luotsaavan runouden ja muiden taiteiden oli välttämätöntä ottaa kantaa. Ulkomaailman muutos siirtyy aina lopulta sisämaailman muutokseksi.

Impersonalismin kehittäjä T. S. Eliot oli toinen keskeinen 1900-luvun runouden uudelleensuuntautumiseen vaikuttanut keulahahmo. Eliotin Love Song of J. Alfred Prufrock (1917) oli hänen ensimmäisiä yrityksiään kuvata ympäröivän sosiaalisen todellisuuden tyhjyyttä päähenkilön avulla. Eliotin epäkonventionaalinen, historiallisilla ja kirjallisilla alluusioilla leikkivä runous sai täyden ilmaisunsa perinteisen runouden haastavassa The Waste Landissa (1922), joka mestarillisesti suoritti potilaan eli koko tuohonastisen länsimaisen maailman ruumiinavauksen. Myös esimerkiksi futuristit ja surrealistit yrittivät tuoda taiteessaan esiin muuttuvaa yhteiskuntaa yksilöllisen kokemusmaailmansa kautta.

Poliittisuus on ollut runoudessa oikeastaan aina läsnä, vaikka sen läsnäoloa ei olisi yhtä voimakkaasti tiedostettu. Äärimmäisen subjektiivistenkin tekijä/genius-keskeisten romanttisten runoilijoiden tuotanto on yhtä lailla poliittista kuin heitä seuranneiden modernien runoilijoiden teksti. William Wordsworthin henkilöhahmot koostuivat kerjäläisistä, murhaajista, impotenteista, hulluista ja irtolaisista. Henkilöiden valinta ei ollut sattumanvaraista, vaan merkityksellistä, poliittista: Wordsworth halusi Charles Dickensin tavoin kiinnittää huomion teollistuvan länsimaailman nousevaan alaluokkaan ja köyhälistöön, joka ei tulisi koskaan nauttimaan kehityksen hedelmistä. Heidän poliittisuutensa oli vahvaa sosiaalista vastuun- ja omaatuntoa, empatiaa yhteiskunnan syrjityimpiä ihmisryhmiä kohtaan.

Wordsworth kehitti samalla hyvin vahvan ja sisäistyneen oman maailmankuvan, eräänlaisen utopian, jossa ihminen elää autarkkisesti sopusointuisessa suhteessa luonnon ja läheistensä kanssa, riistämättä ympäristöään enemmän kuin se on tarpeen omien tarpeiden kannalta. Kuten runoilija toteaa runossaan The Prelude; or, Growth of a Poet´s Mind: “The times, too sage, perhaps too proud, have dropped / These lighter graces; and the rural ways / And manners which my childhood looked upon / Were the unluxuriant produce of a life / Intent on little but substantial needs, / Yet rich in beauty, beauty that was felt.” Wordsworthilainen utopia oli täysin yksilöllinen, sosiaalisesta ryhmäidentiteetistä irtaantunut rousseaulainen ”takaisin luontoon” –fantasia. Pohjavireeltään Wordsworth on siis subjektiivinen oman maailmankatsomuksen minärunoilija, vaikka sosiaalinen vastuuntunto löysi tiensä hänen runoihinsa syrjäytyneiden ihmisryhmien muodossa.

Charles Bernsteinin ja kumppaneiden kehittämä 1970-luvulla L = A = N = G = U = A = G = E –runous on viime aikojen suomalaisessa runokeskustelussa typistetty ”kielimaterialismiksi”, joka palautuu aina itseensä ja luomaansa kielimaailmaan. Tämä tuskin oli tyylisuunnan kehittäjien alkuperäinen intentio. L=A=N=G=U=A=G=E-runoilijat seurasivat maailmaa ympärillään ja omaksuivat vaikutteita valikoivasti paitsi heitä edeltäneestä amerikkalaisesta nykyrunoudesta, erityisesti Louis Zukofskyltä, Charles Olsonilta ja objektivisteilta. Valppaat runoilijat nuuskivat myös yhteiskunnallista ilmastoa ja jotkut heistä hakivat poetiikkansa tueksi aikakauden suosimia yhteiskunnallisia ideologioita.

San Fransiscossa vaikuttanut runoilija Ron Silliman, joka on työskennellyt yli 30:n vuoden ajan päivätöikseen tietokoneohjelmoijana, julkaisi kahdeksan vuoden aikana kehittämänsä tärkeän teoksen The New Sentence, jossa hän sovelsi marxilaista yhteiskuntateoriaa runouteen. Sillimanin mielestä myös runoudella oli oma käyttöarvonsa, jota käytännössä mittasi sen kyvyllä tuoda yksilö ja yhteisö, tai pikemminkin ryhmä, lähemmäksi toisiaan. Runoilija ei tee työtään sosiaalisessa tyhjiössä, vaan omana aikanaan omassa yhteiskunnassaan. Ulkoinen sosiaalinen todellisuus on hänen henkilökohtainen infrastruktuurinsa, joka määrittää ja luo kirjoittamisen reunaehdot. Sillimanin näkemykset ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa, ja niitä ovat kehittäneet eteenpäin myös hänen kollegansa kielirunokoulukunnassa. Sillimanin oma runous on rönsyillyt laajasti hyvin erimuotoisena ja –sisältöisenä. Hän on imenyt vaikutteita kielikoululaisten tapaan omasta arjestaan, metalyyrisyydestä eli runoudesta itsestään ja mistä tahansa ulkotodellisuudesta: konservatiiviksi häntä ei voi missään nimessä syyttää. Lisäksi hyvin seurattua runoblogia pitävä Silliman on saanut blogistanin ”Poet Laureate” –arvonimen.

Runoutta, mutta myös vaikeasti luokiteltavia performanssi/hybriditekstejä kirjoittanut Bruce Andrews toteaa Charles Bernsteinin toimittamassa The Politics of Poetic Formissa julkaistussa Poetry as Explanation, Poetry as Praxis –esseessään (ROOF 1990/1998) pyrkivänsä kirjoittamalla tutkimaan kielen olemusta. Andrews kritisoi aikansa ”sosiaalisen teknikkoja”, jotka käsittivät kirjoittamisen politiikkana, eivätkä kirjoita politiikasta. Hän sen sijaan pyrki kirjoittamalla luomaan ”lukevan ruumiin”. Andrews kehottaa epäilemään jokaista ”luonnollista” todellisuusrakennelmaa. Radikaali käytäntö, praksis, perustuu Andrewsin mielestä samaan aikaan ymmärtämättömyyteen ja ymmärrettävyyteen: transgressioon eli ylittämiseen. Andrewsin omatkin tekstit ovat pyrkineet horjuttamaan tätä kahtiajakoa sekä ajoin epämääräisellä muodollaan että kapitalistisesta todellisuudesta ammentavalla aineistolla. Tämä aineisto koostuu rekisteröidyistä tuotemerkeistä, Andrewsin radikaali poetiikka pyrkii kohti ulkopuolta, löytämään itsensä ulkopuoleltaan. Vaikka usko kieleen olisi kuinka suuri, kielen ulkopuolinen todellisuus on aina olemassa. Se toimii omien sääntöjensä mukaan. Nuo säännöt vaikuttavat myös runonsisäisten ilmaisujen tulkintaan, eikä niistä ole mahdollista koskaan vapautua. Tätä eivät kielikoululaiset koskaan ehdottaneetkaan. Heitä on jälkeen päin tietoisesti väärintulkittu.

Lyn Hejinianin mukaan runous perustuu ennen kaikkea transitioihin, siirtymiin. Hejinian on kristallisoinut poetiikkaa – tai runoutta – koskevat ajatuksensa kahdenkymmenen vuoden aikana kirjoitetuista esseistään koostuvassa kirjassa The Language of Inquiry (University of California Press, 2000). Hejinianin mielestä runous tietää, että asiat ovat, mutta se ei osaa sanoa, mitä ne ovat. Hejinian jättää avoimeksi kielen mysteerin. Kieli on hänelle epistemologinen väline itsessään. Hejinian tutkii omassa runoudessaan nimenomaan kielen synnyn arvoitusta kokeilemalla ja vääntämällä sitä uudenlaisiin, ennalta tuntemattomiin asentoihin. Runous hyödyntää Hejinianin mielestä lukemattomia logiikoita: kieliopin, ääniketjujen, metaforien, metonymioiden ja trooppien logiikat törmäävät toisiinsa ja aiheuttavat siirtymiä paikasta toiseen. Ja siirtymäthän olivat Hejinianin mielestä edellytys runouden synnylle. Hänen mielestään runous syntyy liikkeestä. Hejinian kirjoitti jo 1977 Writing Is an Aid to a Memory –teoksen, jossa hän halusi vapauttaa syntaksin liikkeeseen ja häivyttää subjektin ja objektin väliset rajat. Hejinian pohti Bernsteinin ja kumppaneiden lehdessä runouden suhdetta politiikkaan ja metafysiikkaan. Syntyi ”If Written is Writing”. Ajan runoilijoilla oli tarve määritellä runon suhde maailmaan, teorisoida sitä. Tämä oli Hejinianin ensimmäisiä ”puhuttuja” tekstejä. Hänen tyylinsä on tavallisesti ”kirjoitettu”. Tämä tekee hänen teksteistään hieman hermeettisiä ja vaikeaselkoisia.

Hejinian jatkoi vallan ja eettisyyden käsittelemistä myöhemmissä esseissäänkin. Myös hän yhtyy Bernsteinin kirjassa esitettyyn perusväitteeseen runouden väistämättömästä yhteisöllisestä luonteesta. Yhteisö luo ensinnäkin edellytykset runouden tuotannolle ja vastaanottamiselle. Lisäksi yhteisössä muodostuvat erilaiset puhuja- ja kuulija-asemat. Yhteisön ja (runoilija)yksilön kohtaaminen kytkeytyy valtaan ja vallankäyttöön.

Kirjoittaminen on Hejinianille avoin prosessi, johon vaikuttavat monet tekijät: kirjoittava ruumis, sen kokemat aistimukset, järki ja sen käyttö, tunteet, muistot, kaikki mahdollinen. Hän käyttää jatkuvasti erilaisia kirjoittamiseen ja luomiseen liittyviä kahtiajakoja, kuten teksti ja kompositio, joiden sijainnin hän hämmentää niin, että kahtiajakautuneisuus tai lopulliset totuudet ja epistemologia menettävät merkityksensä. Teksti voi olla yhtä hyvin ennen kompositiota, tai toisin päin.

Hejinianin mielestä ihanteellinen teksti on avoin, ei suljettu. Suljetun tekstin voi tulkita vain yhdellä tavalla; avoin sen sijaan on vapaa sekä kirjoittajaan että lukijaan vaikuttavista hierarkioista ja siis ”vallaton”. Avoin teksti toimii kuitenkin muodon avulla. Hejinian käyttää esimerkkinä pitkää ”Resistance” –runoaan, jonka säkeistöt toimivat karkeasti horisontaalisesta vertikaaliin ulottuvan liikkeen avulla. Liikkeen synnyttävät runossa käytetyt metaforat ja muu kielellinen aineisto.

Äärimmäisen avointa tekstiä on osittain villisti säkeestä toiseen assosioiva hakukonerunouskin. Lukemattomia kielen eri rekistereitä loogisessa tai mielivaltaisessa järjestyksessä yhdistelevä ”Aforismien aika” –runoelma oli avointa tekstiä pitkässä runoelmamuodossa. Runoelma yhdisti toisiinsa todellisuuksia, jotka eivät muuten koskaan kohtaa: virkamies, der Jedermann, tiedemies, satu, politiikka, mainokset ja monet muut sfäärit tai puhujat kohtaavat virtaavassa tekstissä.

Runoilija on kielen tutkimusmatkailija. Modernissa runoudessa kielellinen tutkimusmatkailu yleistyi. Louis Zukofskyn (1904-1978) objektivistinen runous, amerikkalaisen toisen modernistisen runousaallon vaikutusvaltaisimpia runosuuntauksia, jonka kaksi pääperiaatetta olivat vilpittömyys ja objektivointi. Charles Reznikoff ja George Oppen olivat kaksi muuta keskeistä objektivistia. Objektivistien tärkeimmät vaikutteet tulivat Ezra Poundilta ja William Carlos Williamsilta. Zukofskyn pääteos on 24:stä osasta koostuva pitkä runo ”A”, jonka kirjoittamisen hän aloitti vuonna 1927 jatkaen sitä vuoteen 1974 asti. Politiikka ja perhe, perinteiset runomuodot ja vapaa mitta kietoutuvat yhteen A:ssa, jonka pääteema on Zukofskyn isä. Musikaalisen, sarjallisen kollaasirunon jokainen osa kuvaa vuorokauden yhtä tuntia. ”A”:n lähteet ovat moninaiset: perhe-elämän lisäksi kirjalliset ja filosofiset juonteet, joita koskevia poliittisia ja esteettisiä kommentaareja runoilija tekee. ”A”:ssa, kuten Zukofskyn muussa runoudessa, partikulaarista tulee yleistä.

Zukofskyn runouden periaatteena toiminut ”Lower Limit Speech, / Upper Limit Music” tarkoitti, että runoutta ohjaa ääni, äänteellisyys. Merkitys seuraa vasta äännettä. Zukofsky on itse kuvannut runouden tehtävää Prepositions –kirjassaan: ” “The order of all poetry is to approach a state of music wherein the ideas present themselves sensuously and intelligently and are of no predatory intent.” “Kaiken runouden tehtävä on lähestyä musiikin tilaa, jossa ideat esittävät itsensä tunteellisesti ja älyllisesti, eikä niillä ole saalistamistarkoitusta.” Merkityksetön, päämäärätön kieli oli mielestäni myös keino tyhjentää runo sisällöstä ja suunnata sen sijaan huomio muotoon.

Zukofskyn runous syntyy jokaisen erillisen lukijan mielessä. Se on avointa tekstiä avoimimmillaan, tulkinnanvaraisimmillaan. Eri lukijoiden mielissä aktivoituvat eri lauseet, jotka avautuvat hänelle tulkinnallisesti. Tähän lukemisen sattumanvaraisuuteen viittaavat myös Zukofskyn omat tulkinnat toisten, Shakespearen ja muiden runoilijoiden teksteistä The Test of Poetry -kirjassa. Zukofsky on toimittanut uudelleen lainaamiensa runoilijoiden tekstejä ja jättänyt pois säkeitä. Halusiko hän tällä teollaan alleviivata, että kyseessä oli nimenomaan hänen luentansa ko. runoista? Ezra Pound korosti The ABC of Reading –kirjassaan avointen merkitysten tärkeyttä hyvässä runoudessa Zukofsky arvosti myös ennen kaikkea mieltä ja mielikuvitusta aktivoivaa runoutta, jossa merkityksiä ei oltu naulattu ennalta lopullisesti lukkoon.

Zukofskyn läpinäkymätön teksti oli avoin hyökkäys sosiaalista ympäristöä ja muita taustaehtoja, sukupuolta, rotua, luokkaa, korostavaa New Criticismiä vastaan. Zukofskyn ”läpäisemätön” runous kyseenalaisti perinteiset runon lukutavat ja aktivoi erityisesti lukijan tuohon asti ennennäkemättömällä tavalla. Runon sisältö, mitä sanotaan, on hänen mielestään erottamattomasti yhteydessä siihen, miten sanotaan. Zukofskyn runouden lukeminen synnyttää jokaisessa lukijassa erilaisia tunteita riippuen siitä, mitä hän runosta ehkä ymmärtää tai mitkä assosiaatiot aktivoituvat juuri hänen mielessään.

Charles Bernsteinin mielestä se, ettei Zukofskyn runoissa usein ollut lainkaan puhujaa ei kuitenkaan merkitse impersonalismia, vaan autonomiaa. Zukofsky kirjoitti vuosina 1920-1960 lyhyitä runoja, joissa yhdellä rivillä on usein yksi sana, eikä näitä(kään) runoja pidä Bernsteinin mielestä yrittää ymmärtää. Leksikaalinen, semanttinen ja äänteellinen toimivat yhdessä luoden lukijassa jonkin tunteen. Zukofsky pysyi pitkään tuntemattomana, ”runoilijoiden runoilijoiden runoilijana”. Hänet löysivät 60-ja 70-luvuilla Black Mountain- ja Beat-koulukuntiin kuuluvat runoilijat. Omaperäisen runoilijan merkitys modernin runon rajojen laajentajana on ymmärretty vasta hänen kuolemansa jälkeen myös akateemisessa tutkimuksessa.

Zukofskyn perinne on vaikuttanut vahvasti myös kielirunokoulukunnan edustajiin, jotka ovat jatkaneet hänen pyrkimystään kiinnittää huomio jälleen runon perusyksikköön, sanaan, ja toisaalta äänteellisyyteen ja musikaalisuuteen. Kielirunon kirjoittajat osaavat kirjoittaa yhteiskunnallista runoa, joka on myös kunnianhimoista. Tämä oli myös eräs Zukofskyn runon olemassaoloa koskevista ankarista vaatimuksista. Lisäksi. kielirunon kirjoittajat ovat yhdistäneet runoa muihin tekstityyppeihin, proosaan, tieteelliseen tekstiin, journalismiin jne. Esimerkiksi tieteen ja runouden kieliä yhdistänyt Joan Retallack ja Susan Howe ovat muita kielen tutkimusmatkailijoita viime vuosikymmenten amerikkalaisrunoudessa.

Tämäkään ei ole uutta 1900-luvun runoudessa. Tekstityyppien yhdistäminen ja niillä leikkiminen oli jo keskeisten modernistisen, Poundin ja Eliotin, kiinnostuksen kohteena. Myöhempi – ja uusin – avantgarde ja kokeilevat runotekniikat ja –koulukunnat ovat vain jatkaneet sitä, mistä modernistit kerran aloittivat. Mutta johtavatko kokeilut johonkin uuteen ja kiinnostavaan, vai ovatko ne vain välivaihe yksityisessä tai yleisemmässä taiteellisessa kehityksessä? Uskon, että erilaiset kokeilut ovat välttämättömiä välivaiheita, jotka johtavat enemmän tai vähemmän loogisesti seuraavaan. Yhtä kokeilua ei seuraa välttämättä toinen.

Kieli ja elämä syntyvät ja seuraavat toisiaan. Molemmat myös edellyttävät toisiaan; ei ole olennaista pohtia, kumpi oli ensin, tai onko jompikumpi yksinään riittävä. Vastaus on: ei ole. Materiaalisenakin runoon omaksuttu kieli heijastaa edelleen aikaansa, siinä liikkuvia puhetapoja, asenteita ja arvoja. Kieli ei synny eikä sitä käytetä tyhjiössä. Kielenkäyttäjät ovat suhteessa toisiinsa ja aikaansa. Runoilijan identiteetti, kuten ihmisen, rakentuu sopivaksi havaitusta tasapainosta perinteen ja kokeiluiden välillä. Jatkuvasti kehittyvä ihminen ja runoilija hakee itselleen sopivaa tasapainoa tai tasapainoja perinteen ja uudistavuuden välillä. Näin seikkailee ihminen ja runoilija pakolliset seikkailunsa vakiintuen ehkä lopulta johonkin. Tai sitten vakiintumista ei tapahdu koskaan.

Myös runouden kenttää – sallittakoon bourdieuläinen käsite – ja sen toimijoita yhdistävät yhteiset säännöt ja tuotannon ehdot, jotka tekijän on omaksuttava, jos hän haluaa kollegoiden, muiden asiantuntijayleisöiden ja lukijoiden tunnustuksen. Kenttää hallitsee siis oma politiikkansa, omat hyväksymisen ja hylkäämisen ehdot. Runoilijan korkein päämäärä on nähdä teoksensa julkaistuna ja painettuna. Mitkä tahansa tekemisen ja kustantamisen tekniikat ovatkaan, ne eivät koskaan vähennä painotuotteen arvoa tekijän ja lukijan silmissä. Tieteellisen tekstin tuotannon ehdot ovat erilaiset kuin runouden: tieteelliseen tekstiin kuuluu esimerkiksi tietynlainen sitaattikäytäntö, jota on noudatettava tullakseen hyväksytyksi osaksi tieteentekijöiden kenttää eli institutionalisoituakseen. Myös tämä on runouden poliittisuuden yksi ulottuvuus. Kulttuurin eri kentillä toimivien on noudatettava yhteisiä tuotannon ehtoja saavuttaakseen hyväksynnän tai rikottava niitä todella uutta luovalla tavalla saavuttaakseen ”auktorisoidun” aseman kentällä.

Runoilija ei voi elää eristyksissä omassa poeettisessa ihmemaassaan. Omien kielipeliensä lisäksi hän on tietoisesti tai tiedostamattaan mukana monilla muilla poliittisilla kentillä. Kieli, toimijuus itse ja vastaanotto ovat osa välttämättömiä rakenteita, joiden ehdoilla runoilija työtään tekee. Kieltä hän hallitsee enimmäkseen itse, samoin toimijuuttaan, mutta myös toiset ihmiset, tutkijat, kriitikot ja toimittajat vaikuttavat siihen, miten runoilija asemoidaan runouden kentälle. Hän ei ole koskaan solipsistisessa kielikuplassaan: se puhkaistaan aina väistämättä, kun kirja on tullut markkinoille ja joutunut sekä tavallisten lukijoiden että ammattilukijoiden käsiin. Silloin alkaa runoilijan sijoittaminen suhteessa toisiin runoilijoihin, edeltävään kaanoniin ja –ismeihin.

Myös omat ennakkokäsityksemme ja käsitteemme ovat elämän- ja kielipolitiikkaa. Ennakkokäsitykset lyövät ajatuksia liian usein lukkoon ja saavat helposti turvautumaan itseensä kuin defensseihin, kun kohtaamme jotakin uutta ja yllättävää. Typistäminen ja yksinkertaistaminen tekee ympäröivästä maailmasta ja kielestä yksiulotteisemman kuin se onkaan ja auttaa pitämään pystyssä monistista maailmankuvaa, johon ei mahdu moniäänisyys, koska se horjuttaisi harmoniaa, ja siis identiteettiä. Yhden tyylisuunnan ja –ismin sisällä on kuitenkin aina lukuisia eri alasuuntauksia. Runouskeskustelussakin, kuten identiteetin rakentamisessa, pitäisi lähtökohtaisesti hylätä yksikölliset tyylisuuntanimitykset ja tukeutua pluralistiseen –ismikäsitykseen alusta pitäen.


Lähteet:

Bernstein, Charles (2006). ”Introduction to Louis Zukofsky: Selected Poems”. Jacket 30/2006.

Bernstein, Charles (1990/1998). The Politics of Poetic Form. Poetry and Public Policy. Roof Books, New York.

Hejinian, Lyn (2000). The Language on Inquiry. University of California Press, Los Angeles.

Perelman, Bob () The Marginalization of Poetry.

Saturday, October 04, 2008

Friday, October 03, 2008

Punaorvon tarina




Kansan monet kuvat

Aku Louhimiehen kielletystä rakkaudesta kansalaissodan tiimellyksessä kertova Käsky-elokuva kirvoittaa Salme Vuorisesta, 95, esiin muistoja Kouvolasta. Samalla Vuorinen oikaisee virallista historiankirjoitusta.

Pienikokoinen, mutta pippurinen Vuorinen on tyylikkäässä mustassa hatussaan ja tulipunaisessa mekossaan kuin vuosisadan alun kettutyttö. Monipuolisen elämän eläneellä Salme Vuorisella, 95, riittää myös sanottavaa niin Suomen kansalaissodasta, optiomiljonääreistä kuin pienituloisista eläkeläisistä.

Olemme katsoneet Aku Louhimiehen kielletystä rakkaudesta kansalaissodan tiimellyksissä kertovan uutuuselokuvan Käsky, jossa valkoinen jääkäri Harjula rakastuu vankiinsa, sotatuomioistuimeen viemäänsä Miina Maliniin. Salme Vuorinen muistaa karun todellisuuden kulkeneen joka päivä ikkunansa ohitse toukokuussa 1918.

"Jouduin jo 4,5-vuotiaana seuraamaan päivittäin teloituksia kotikaupungissani Kouvolassa. Kouvolan valtasivat ensin saksalaiset. Valkoiset tulivat parin päivän päästä. Me lapset opimme pian, että jos vastaantulevalla miehellä oli olallaan kivääri ja käsivarressaan valkoinen nauha, siirryimme toiselle puolen katua."

Salmen isä sai surmansa Voikosken taistelussa 15.4.1918. Jäljelle jäi nuori vaimo ja neljä lasta, jotka joutuivat kerjäämään paremmin toimeentulevien ovella. Perhe muutti kauniista kodistaan samalla pihalla olevaan leivintupaan. Lapset joutuivat kahdesti lastenkotiin, koska lavantautiin sairastuneella äidillä ei ollut varaa huolehtia heistä. Sodanjälkeinen epidemia kaatoi paljon ihmisiä.

Salme Vuorinen on kertonut oman elämätarinansa punaorvosta elämänsä rakkauden Harry Verner Vuorisen omaishoitajaksi ja yhdeksi Helsingin neljästä naistaksiyrittäjästä Eloni kirjassa (Like 2008).

Houkuttelevat "naarassudet"

"Kielletty rakkaus ei ollut mitenkään tavatonta tuolloin. Äitini hyvälle ystävälle Elli Kokolle tapahtui vastaavasti Kouvolassa. Valkoiset pidättivät hänet muiden joukossa ja veivät kasarmille. Elli lähetti salaa äidilleni kirjeen, jossa totesi: "Selma, minut ammutaan. Mutta täällä on eräs korkea-arvoinen upseeri, joka sanoi, että hän pelastaa minut jos minä ryhdyn hänen kynnysmatokseen. Sitä minä en tee. Minä kuolen."

Seuraavana aamuna Elli jätti hyvästit ystävälleen, kun häntä kuljetettiin perheen talon ohitse: "Hyvästi Selma", hän huusi yhtä rohkeasti kuin Käskyn Miina.

Käskyssä punaplutoonan naissotilaat esitetään pelottavina "naarassusina", jotka ovat uhka valkoisille.

"Tämäkään ei ole mitään uutta. Ilmari Kiantokin jo kehotti tappamaan naarassudet pentuineen vuonna 1918 julkaistussa lehtikirjoituksessaan. Suurin osa punaisista naisista oli sivistyneitä ja puoluekoulutuksen läpikäyneitä ja he tiesivät, miksi taistelivat. Siksi valkoiset pitivät heitä pahempina kuin miehiä. Heistä levitettiin huhua kunniattomina, yleisinä naisina, ryssän morsiamina."

Erityisesti valkoisilla oli syytä puolustaa tekojaan ja esittää lehdissä punaisten väitettyjä kidutusten jälkiä. Kouvolassa väitettiin heidän polttaneen uhriensa ihoa ja tehneen muita kauheuksia.

"Tutkija Mirja Peltonen oikaisee tämän faktan Veripellot-kirjassaan. Oikeuslääkäri Helena Ranta selvitti Peltosen hänelle toimittamista valokuvista, ettei mitään kidutusta ollut tapahtunut."

Vuorinen korjaa itse Käsky-elokuvan kuvaa valkoisista brutaaleina raakalaisina, jotka nauttivat tappamisesta.

"Erityisesti jääkärien joukossa oli humaaneja ihmisiä. Joihinkin herkimpiin sota jätti niin vahvan jäljen, että he tappoivat myöhemmin itsensä. Kaikki eivät olleet raakalaisia."

Väärä termi

Vuorinen ei hyväksy maamme sisäisestä itsenäisyystaistelusta käytettyä vapaussota-nimikettä.

"Vapaussota on täysin väärä termi, kansalaissota on paljon oikeampi. Saman suvun jäseniä saattoi olla sekä suojeluskunnassa että punaisissa, kuten meidän perheessämme. Isäni nuorin veli oli suojeluskunnassa, isäni ja hänen kaksoissisarensa punakaartissa ja isän kolmas veli keskittyi rahantekemiseen.

Vuorinen jatkaa perusteluaan: eduskunta ja senaatti olivat päättäneet Suomen itsenäisyydestä jo 6.12.1917. Vallankumousneuvosto hyväksyi tämän ja teki esityksen keskuskomitealle, joka hyväksyi itsenäisyyden lopullisesti 31.12.1917.

"Sodan alkaessa olimme jo itsenäisiä: meitä ei vapautettu mistään. Sitä paitsi jo vuonna 1917 alkoivat sopimusneuvotteluissa sovitut täällä olevien venäläissotilaiden aseistariisumiset ja kotiinpalauttamiset.”

Vuorinen muistaa Kai Donnerin haastatelleen vuonna 1930 Mannerheimia, joka puolestaan väitti vapaussota-nimityksen johtuvan siitä, että Pohjanmaan talonpojat oli saatava mukaan sotimaan. Mannerheim sanoi: ”Me emme olisi koskaan saaneet talonpoikia mukaamme, jos olisimme sanoneet, että ryhdymme sotaan punaisia vastaan. Vapaussotamyytti keksittiin kun venäläiset sotilaat riisuttiin aseista.”

Kommunisti henkeen ja vereen

1920-30-luvuilla maan alla kommunistisen puolueen lentolehtisiä suunnitellut ja levittänyt Vuorinen on edelleen henkeen ja vereen SKP:n kannattaja. Hän vastustaa rahan valtaa, optiomiljonäärejä ja jo ennestään vähän saavien eläkeläisten unohtamista.

"On aivan naurettavaa ehdottaa tuloneuvotteluissa viiden euron lisäystä eläkkeeseen ihmisille, jotka ovat rakentaneet tämän kansakunnan ja joilla on pitkä työura takana. Optiomiljonäärejä odottaa helvetin tuli, koska jo koulussahan opetetaan, että kamelin on helpompi mennä neulansilmästä kuin rikkaan mennä taivaaseen."

Kuten arvata saattaa, aktivisti-Vuorinen tarttui kynään ja kirjoitti eläkeläisiä puolustavan mielipidekirjoituksen Kansan Uutisiin, jossa hän vaati: peruuttakaa se viiden euron korotus.

Rita Dahl

julkaistu Hymy 10/2008:ssa