Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Sunday, August 31, 2008

Aleksi Tubi muumilandiassa

Aleksi Tubi muumilandiassa

Harvat olivat päivät, jolloin Aleksi Tubi sai olla perheensä kanssa vapaalla.”Lapsia ei sitten kuvata”, Tubi huusi jo kaukaa kovalla äänellä kuvaajille. Hänen oravamainen hymynsä oli hyytynyt, koska vapaapäivät olivat harvassa ja jokaisella ihmisellä on tietty tarve akkujen lataamiseen yksinäisyydessä. Muumilandian ovet avautuivat Tubin kouluikäisille lapsille hänen itsensä istuessa kahvilassa vaimonsa kanssa yksinkertaisesta kahvista nauttien. Tubi pörräsi muumilandiassa kuvaajia ympäriltä hätistellen. Eikä siellä ollut edes mitään kärpäsiä. Lapset menivät ylös ja alas muumilandian talojen ovista sisään ja ulos. Tubi katsoi ovella. Vaimo nojasi Tubiin kuin vastarakastunut.

Tuolla välin New Orleansin kaupungin asukkaita evakuoitiin hirmumyrsky Gustafin odotetun saapumisen tieltä. Pormestari kehotti kaikkia lähtemään: jääminen olisi suuri, jopa elämän maksava virhe. Myrsky tulisi olemaan kattoja irrottava ja katupölyjä heittelevä. Gustafin odotettiin sipaisevan myös hiukan maailmantaloutta kovilla tuulosillaan, mutta onneksi öljytynnyrit olivat nyt paljon tukevammin maahan kiinnittyneitä kuin muutama vuosi sitten.

Mitä muuta tapahtui ministerin nauttiessa vapaapäivästään muumilandiassa lastensa kanssa ylimääräisistä kameramiehistä kireytyneenä ja sen vuoksi huitoen? Joku humalainen 22-vuotias ajoi Håkansbölessä ojaan itsensä ja pari kaveriaan, Jumbon liukuportaista tehtiin palohälytys ja yliopisto-opiskelijat hakeutuvat mielenterveyshoitoon yhä useammin. Tästäkin uutispäivästä tuli kirjava, vaikka Tubi ei ollut antamassa aihetta ylätason otsikoihin.

Taas oli kansakunnan talo pystyssä. Yksi henkilö sitä kannatti, kuten useimmissa tapauksissa. Sylvi Uinon Keskusrikospoliisista haaviinsa kalastanut Kekkonenkin sukkuloi ministerinä ennen kansakunnan kaapin päälle siirtymistä. Erilaisia Honkaliittovetoja hyväksi käyttäen hän myös huipulla tiiviisti pysyi kalakaveriensa avittamana vielä silloinkin kun koktaillasi tärisi kädessä.

Onneksi nuori ja vauhdikas Tubi pitää nyt kansataloa pystyssä. Oikeus(tiede) on saapunut kansakuntaan. Kun perusta on vakaa, ei Mediheliäkään tarvitse kutsua liian usein paikalle. Meidän pitää tietää, missä oikein seisomme, eikä kaatua enimmäkseen oikealle, mutta joskus harvoin myös vasemmalle, sanoo Tubi, ja siinä hän on kyllä harvinaisen oikeassa. Jos löydämme hänen johdollaan uuden suunnan, olemme onnellisia, koska maan perusta on myös ihmisen perusta, eikä sen arvoa käy yhtään vähätteleminen. Jos Tubi ohjaa meidät sopivaan uomaan, mitä me olemme vastustamaan identiteettimme äkkinäistä, mutta pitkitettyä löytymistä? Sallikaamme Tubille myös hänen leponsa, jotta hän jaksaa luotsata purttamme aallokkoisella merellä. Siihen ei jokapoika pystykään.

Gondolissa Raisin aamu

Gondolissa Raisin aamu

Gondolissa Rais nousi nimensä mukaisesti aamulla täsmällisesti ja aikaisin kello kuudelta, valmiina minuuttiaikatauluunsa maailman suurimmassa kaupungissa, jossa suuri on tärkeintä ja lehmät lentävät tarvittaessa. Aamiaispöydässä Gondolissa – ei mikään tavallinen kissa muuten kuitenkaan, ei lainkaan – lusikoi suuhunsa lempimerkkiään, Nesten sokerihuurrutettuja muroja, niitä joiden kyljessä komeilee se viirukas tiikeri. Gondolissa, herkällä päällä kun sattui olemaan, havaitsi ettei murojen sokerihuurrutus ollut tarpeeksi voimakasta ja koska hän oli toiminnan nainen, tarttui suorienyhteyksien luuriinsa ja valitsi Nesten toimitusjohtajan numeron. ”Terve Jorma, Gondolissa Rais täällä, huomenta. Olen kuluttajien asialla – omallanikin siis, koska satutte valmistamaan lempimurojani. Miksi Crunchy-murojen sokerihuurrutus on niin olematonta? Talouspoliittiset globaalivirrat eivät saisi heijastua murojen päällystykseen asti. Vanhanaikaisena, pysyviä asioita ja arvoja kannattavana ihmisenä paljon, en riittävän makeuden kannalla. Ei minimiä kohden voi sentään kaikissa asioissa mennä, vaikka me toki olemme siinä kunnostautuneet sisäpolitiikassamme. Mutta eipäs tehdä galbraitheja kaikkialla: joidenkin asioiden pitää olla ja pysyä ennallaan, kuten Crunchy-murojen. Siitä saattaisi järkkyä muidenkin kuin minun aamuni pahemmin kuin valtion järjestämistä leipäjonoista”, Gondolissa tilitti, miettien samalla, miten sisäpolitiikan lainalaisuudet saisi siirrettyä ulkopolitiikkaan, joka oli hänen muromaataan. Leikkuria kaikkialle, myös ulkosuhteisiin: sitä kohti oltiin menossa, mutta se ei saisi näkyä Crunchyissä tai muissa tuikiarkisissa tuotteissa tai leipäjonoissa maleksijat voisivat saada päähänsä mitä tahansa Madridin metroiskuja tai Lontoon pommituksia. Näin järkeili Gondolissa. Näin hän toimisi myös itse – mutta hänhän ei ollutkaan tuossa onnettomassa jonojamassa, vaan maailman suurimman valtion valtionedustaja maailmojenvälisillä kutsuilla ja kokkareilla. Silti Crunchyjen sokeripäällystyksen oheneminen järkytti jo hänenkin aamuaan, joka jatkui minuutintarkkana.

Sillä välin toisella puolen maailmaa suomalainen sankari Aleksi Tubi lenteli jo Euroopan yllä vilkuillen tuota pientä provinssia, jota hän kuvitteli hallitsevansa ja huokasi: ”Mitä päivä tuo osakseni tänään – äärikansallisia ryhmiä valtioruumiin jätöksillä vai mukavia koktaileja jättekivojen kamraattien seurassa – sitä kysyn sulta, ulkosuhteiden Oraakkeli, mihinkään jumaluuksiin kun en usko?” Tubilla oli mielessään jos minkälaisia suurajatuksia, joiden mukaan hän vetäisi perässään suurlähettiläitään hieman kuin hyvinkasvatettua, huomattavan valistunutta vaalikarjaa, jonka hän leveillä huulillaan ja oravamaisilla kasvoillaan saisi kulkemaan haluamaansa suuntaan. Tubi oli mestarimanipuloija, jonka hymy ja taukoamaton asiapuhetulva piilotti taakseen tubimaisen sulavan ketkun, sopivissa höyryissä olevan lääkärin, joka maksusta tekisi eettisiä lääkemääräyksiä vaikka mihin tauteihin.

Herra Mediheli sen sijaan tuprutteli sikaria tyytyväisenä, leikittyään aikansa aidan tuolla puolen tuon ärsyttävän pienen kansan kanssa, jonka nimi oli giorgilaiset ja joiden maanpäämiehellä oli suuri ja karvainen ego, jota hän uhitellen esitteli jokaisessa televisiolähetyksessä. Osseetit olivat nyt hänen kämmenellään, jolla tulisivat olemaan yksi kerrallaan kaikki suur-Vienan ulkopuoliset kansat. Mediheli kuunteli radiosta epämääräistä selostusta 080808-maailmasta ja sen vaikutuksesta maailman turvallisuusrakenteeseen pystymättä olemaan nauramatta: ”Tutkikoot puhki ja poikki ja lausukoot tuomioitaan. Turhaan puhuvat. Minä ja minä olemme tulleet nyt jatkamaan kansamme jatkuvaa kasvuoperaatiota yli maiden ja miksei kohta mantereidenkin, eivätkä sitä estä mitkään analyytikot. Me jatkamme valitsemallamme tiellä, kuten Stålenkin sanoisi, ja menemme voitokkaina eteenpäin. Vorwärts!”

Friday, August 29, 2008

Tekniikka kehittyy, runous ei?

Tekniikka kehittyy, runous ei

Pellinen: Kävin tossa Akateemisessa lukemassa muutamaa suomalaista nykyrunoilijaa. Ne oli aistillisia ja briljantteja, mutta tuli tunne, että Suomessa asuu vain yksi, juuri naimisiin mennyt nuori ihminen, joiden kieli liikkuu esteettisissä elementeissä, kuten esikoiskirjoissa yleensä. Outoa oli se, että esikoistunteiden superinhimillinen temmellys jatkuu kolmanteen ja neljänteenkin runokirjaan asti. Juuri minkäänlaista metafyysistä kokemusta ei ollut päässyt mukaan. Huumoria oli Jukka Viikilällä Gummerukselta, jonka teksti muistutti romaania. Siitä puuttui kaikki, varsinkin Teos-kustantamon kurssittama apuyliopistokurssimaisuus. ”Syvyys ei ole tärkeää, vaan tapa, millä asia sieltä nostetaan”, sanoo Anhava. Pelastaja-Andreas pitää parempana kalaa, joka tulee meren syvyydestä.” Tosin tästä huokuu kehotus maanläheisyyteen ja turhan metafysiikan karttamiseen, se ei ole meidän perintömme. Useat korjaavat nykyajan pilkuilla, huudoilla tai runovöillä, jotka kiertävät Tavin Esa-teoksen alalaitaa. Monet korvaavat esoteerisuuden rakkauden perversioilla, koska ne ovat kaikille lähempänä elämää. Uutena esi-isänä on tietenkin Tommy Tabermann. Sitten luin lisää Saila Susiluotoa, Tavia ja Vuolaa. Yhteistä tälle runoudelle, että kuvan sisäinen konkreettisuus ja luo, mutta puuttuva metafyysinen heikkous on korvattu suomalaisella arkisuudella. Saila Susiluotoa ei voi mitenkään sanoa surrealistiksi, koska tapahtumat, jotka nähdään kuvansisäisenä, ovat aivan selkeänä edessämme, kuten sanoin, ihmissuhdebiografisina aihesisältöinä. Joskus tulee sellainen tunne, että tämän kirjan vaatima pituus, joka on luonnollinen vaatimus, ponnisteluttaa lukijaa melkein yhtä paljon kuin vanhan klassisen Venäjän monihenkilöiset romaanit. Viikilän luoma kaukaisuus on niinikään tunne, että nuoruus on lähellä ainakin aiheissa. Silti hän on ainoa noista lukemistani, joissa on jonkinlaista opportunistista Laotsea, joka ei ole minkäänlaista kaihoisaa Bunuelia, mutta hänen metafysiikkansa on silti aivan järkevää ja arkista. Tuntuu kuin runoudessakin olisi löydetty jonkinlainen välitetty normikieli, jonka Timo Hännikäinen parhaimmillaan osaa puhuessaan vihreästä liikkeestä. Kielen liikennekoulun nopeusrajoitukset olisi nostettava 180:een, siinä mielessä, että metafysiikkakin alkaisi kiinnostaa ehkä myöhemmässä elämässä. Kun metafyysisten sisäelimien raatelemattomuus tulee esiin, meillä on sitä herkkua, mitä me kaipaamme. Näissä runoissa tuntuivat kaikki olevan extrapriimoja, onnellisia, potenssoituja miehiä ja naisia. Sitten minun piti lähteä. Jatkuu.

Dahl: Haluaisin muuten tietää, mitä Sinä tarkoitat rakkauden perversioilla? Tarkoitushakuista groteskiutta, eräänlaista sensationalismia, pornoistuneen ajan superfisiaalirunoutta, jossa aiheeksi kelpaa mikä tahansa, joka kelpaisi iltapäivälehtien otsikoiksikin? Saisiko esimerkiksi 1000 euroa kuussa ansaitsevan yh-äidin elämästä mielestäsi metafyysistä runoa aikaiseksi? Tuskin sentään pitäisi joutua egyptiläiseen vankilaan ja saada naapurisellin ilotytön salakuljettamalla kulmakynällä vessapaperille vankilamuistelmat aikaiseksi, että metafysiikka alkaisi elää? Syntyykö metafysiikka runouteen välttämättä mielestäsi kärsimyksestä, ja onko maaperä potenssoidulle laajasalolaisten rivitalojen keskipäärunoudelle voimissaan, jos runoilijan keskitulot ylittävät 1000 euroa kuussa? Sanoisin tuohon Viikilään, että hän on yrittänyt kirjoittaa tietosanakirjaa runon säkeiksi valheellisesti aseteltuina, mutta se ei vielä auta pureutumaan todellisuuden todeksi havaittuun absurdiksi muuttumiseen, jonka pitäisi väistämättä heijastua myös sisäelinten toimintaan uudenlaisina vastaanottohäiriöinä. Tämä muuttunut ulkoinen vaatimus, palkat ja päivätyö sekä pitenevät ylityöajat ovat minusta muotoja, jotka sisäisiksi muuttuneina tavoittaisivat jotakin szymborskamaisen totta ja eettistä holokaustimaisesta olosta, joka on varsin yhteistä paitsi nuorimmille runoilijoillemme, jotka ovat vasta avioliiton esiholokaustimaisesta olosta toipumassa. Mutta he eivät vielä sanoissaan elä tätä tilaa – on myös mahdollisuus pistävillä runotikoilla yrittää karkottaa tuota Bergmanin avioeroa kohti etenevää pitkitettyä elokuvaa pois: ehkä tässäkin positiivishakuisessa karkottamisessa on syy siihen, että aihe lipsuu välillä käsistä ja muuttuu Vihreän Liiton syyskokouksen asialistan pykäläksi muita asioita. Hölderlin mielisairaana astui syksyyn päin, vaikka oli kesässään jo syksyyn astunut.

Pellinen: Joskus sinunkin vastauksessasi on hirveesti sellaista koristeellisuutta ja eettisen normiston tuntevaa sanahelinää. Arvaa, miltä minusta tuntuu, kun holokausti yhdistetään nuoreen avioliittoon. Mutta. Kysyt, mikä on rakkauden perversion. Mä tarkoitan suhdetta mainittuun aiheeseen ja sitä varten keksittyjä termejä, termistöjä, joita heillä on kosolti. Kumminkaan kukaan ei huomaa, että ne ovat helpoimpia kaikista. Ultimatumin tunne on yliesittävä ja rakkauden perversion tunne tuntuu olevan kompromissi, vaihtoehto, suuremmille vaikeuksille ja sisäisille ongelmille ja niiden ratkaisuille, jota metafysiikka siis on. Eräs metafyysinen oire ja laji on esimerkiksi John Donne. Eräs metafyysinen laji kerta kaikkiaan on romantiikka. Ei pitäisi juuttua lapsuuteen. Romantiikkaa esimerkiksi voi käyttää aseena muuta maailmaa vasten. Nyt meillä esillä näkyy ennen kaikkea perhekeskeinen nihilismi. Siitä ei ole myöskään pitkä matka Tapani Kinnusen lössähtäneeseen pornorunouteen. Mutta täytyy sanoa, että se kumminkin on lajityypiltään luopunutta viihdettä ylä- ja alakulttuurin välimaastossa, kuten Heli Laaksonen. Viimeksi mainitulla ei ole edes sitä ansiota, että murretta puhuttaisiin tai se eläisi jossakin, kuten Nortamon aikana. Nyt murteet ovat häviäviä lutkutuksia, joista tietysti syntyy kaupallinen pörähdys.

Dahl: Profeetta-Emerson on laskeutunut maan päälle ja tilittää. Thoreau metsästä löysi hyvän olotilan, avioliiton. Mistä me nyt löytäisimme tuon onnellisen avioliittometsän, jossa holokaustista ei tarvitsisi edes puhua. Heidegger pystyttämässä uutta kielimaailmaa teknillistyvään Pariisiin, Eiffelin tornin juurelle; se voisi olla uusi sisäDonne Helsinkiin syntyneenä. Paluu rakkauteen kuin tuhlaajakäen lento takaisin pesäänsä. Romantiikka – puuttuvan rakkauden esiinkirjoittaminen – voisi olla yksi keino, jota olen itsekin Portugalissa omaksunut itseeni. Satiiri ja ironia tyylilajeina ovat ehkä selkeimmin uloskirjoitettuja defenssejä, jotka varmimmin etäännyttävät Hölderlin-kyvystä lähestyä kärsimystä. Pessoa myös kirjoitti oman Ultimatuminsa jo hiukan yli parikymppisenä. Tyypillisenä pamflettimanifestinä siinä parjattiin edellisiä sukupolvia, heiteltiin harppuunoita heidän pehmeään nahkaansa ja kirjoitettiin uudesta runoilija-kuvataiteilijasukupolvesta, joka radikaalilla uusavantgardellaan mullistaisi Lissabonin galleriat. Heidät leimattiin hulluiksi päivälehdessä tietenkin. Pariisista hekin löysivät afrodisiansa. Punaiseen myllyyn kaikki vain.

Pellinen: Aika hyvää tekstiä sinänsä. Heideggeria on vaikea tuoda Suomeen, se muuttuu matkalla Jörn Donneriksi. Irvokas, perverssi, afrodisiaattinen aforismi tavoitti minut pitämäsi luennon aikana. Kuvittele, että olisikin yhtäkkiä olemassa pehmeänahkaisten Heiligenstadt-testamentti. On se vaan hyvä olla toistaiseksi tällainen Suomen runouden Kimi Räikkönen, joka on normatiivisesti aivan mykkä, kuten minä, sanoo haastattelija-Mustakarille: Ei se mitään. Katsotaan. Ja kumminkin suomalaiset taiteilijat ovat tavoitelleet Pariisia jo maailmannäyttelyn aikaan. Mutta nyt ovat pariisilaiset Sibelius-tutkijat alkaneet tutkia Sibeliusta. Ja minä olen kirjoittanut ensimmäisen Pariisista, josta alter egoni, kirjeenvaihtaja Kirsi Buure on sanonut: Tästä eivät pariisilaiset tykkäisi. Teos alkaa: Kieli soi lasisena ja niin edelleen. Sen mukaan sana: Pardon, monsieur, on syntynyt pelkästä tilanpuutteesta, tuntemattoman käsivarresta, aikana jolloin pieniä ja ahtaita vegetaristisia ravintoloita ei vielä ollut. Minä olen oman itseni pieni punainen planeetta. Sillä erotuksella, että niin päinvastoin kuin työväenluokka, minä suosin yksityisyritteliäisyyttä. Varmaan Mohan antaa tänään banaanilassin ilmaiseksi.

Dahl: Se aforismi jäi tuossa sanomatta. Pehmeänahkaiset menevät Kristallimetsään, mutta palaavatko ne koskaan pois. Paljon metafysiikkaa on, kumma kyllä, Saksasta kotoisin. Formulametafyysikot radalle vain, niin kyllä patafysiikka alkaa elää taas. Pariisissa on erikoisella tavalla kansallisromantiikkaa ruokkivaa tunnetta, kuin sacrecoeurmäistä neitseellisyyttä. Uskon kyllä, että kirjoittaisit Pariisin epänormatiivisesti itsesi näköiseksi, eikä siellä paljon äärioikeistolainen Sarkomaa antaisi käskyjä pitää yllä hyviä naapuruussuhteita Georgiaan. Venäjä on meidän naapurimaamme ja siitä me emme koskaan tule eroamaan: tämän totuuden sinäkin varmaan allekirjoitat. Aloitin tutustumisen Lissabonin kattoasuntoihin etsimällä tietä siniseen kieleen, kuin kuuhun, ja oikeistolaisuuteeni muuttui ihmiseenpäinsuuntautuneeksi yhteisyydeksi, joka kesti ainakin muutamien metromatkojen ajan.

Pellinen: Toivottavasti Sacre Couer ja minä kohtaamme edes jonkinlaisessa epäoivelossa pätilössä. Sillä minusta todella Ranskan presidentit näyttävät mustapartaisilta miehiltä. Ja minun Pikku-elokuva-Amelieni onkin rautanainen, joka on ostanut majatalon ja toimii epävirallisena kulttuurilähettiläänä, saatuaan jo vieraakseen Aki Salmelan, mutta myös erittäin huonosti käyttäytyneen Julia Niemen. Ainoa, joka valitti taksan kalleudesta. Nyt kuulemma rauta-Ameliellani on ollut venäläinen naispari, joka ei jättänyt rasvatahroja ja osti jopa kukat, rikkomatta ainoatakaan ikkunaa. Tiedätkö mitä muuten olisi ollut voikukka ranskaksi. (Lisää suurkustantajien runoilijoiden sanastoon Pelliseltä: pissaa sänkyyn, pis au lit. Joka tarkoittaa lähinnä keltaista valkoisella.) Se oli muuten hyvä elokuva se Amelie, kaikki oli toisin kuin minun elämässäni. Mikä vauhdikas nouseva puberteetti Ameliella olikaan. Minun puberteettini harmaa kaihi valahti jo lähes 14-vuotiaana silmiini kuin universaali metafysiikka. Mutta luinpa sentään toisten kirjoja, esimerkiksi Raymond Radiguetin Paholainen ruumiissa, kirjoitettu ennätysnuorena. Vaikka nuoruuden maailmanennätys apparaatin valmiudessa taitaa edelleenkin olla Rimbaudilla, mikä herätti kateutta lastemme isissä 60-lukulaisissa vasemmistosatraapeissa ja takinkääntäjissä, jotka kutsuivat Rimbaudia rimpauttajaksi. Mikä työ Anhavalla olikaan kääntää se uudestaan. Ja kuvittele, että Saarikoski kieli Rimbaudin olemassaolon sanoen sen olevan pelkkää näkyä. On siinä meillä oikein kuiva suomalainen neitsytvainaja.

Dahl: Pääsin hyvin Amelien elämään; hän oli yliaktiivinen poikkeusyksilö, joka saa ilmeisen paljon aikaan, talousmesenaatti ja majatalonpitäjä, arkituoton kartuttaja ja elämämatkan tarjoaja majatalossa. Nukkuivatko nuoret runoilijat hyvin siellä kattohuoneistossa? Voikukkaa en muista nyt millään kielellä, mutta pissakohtaan sanoisin: Voihan merde. Minäkin joskus luen oman nimeni venäjäksi kirjoitettuna Putaksi ja ihmettelen, että kenestäkö ne oikein siinä puhuvat. Puberteettia on myös taiteen helmaan painautuminen, kuin kotelossa asuminen, turvallinen maa/ilmamaisuus, Heideggerin tukemana. Ennätysnuorten seiväsylitykset eivät kuitenkaan koskaan ole saaneet varmaan ymmärrystä vihosukupolvissa, joilla on koliikinkin suhteen varma kanta. Kuivaa on, sanoi Paasikivi, kun Venäjälle katsoi, mutta Kekkonen jo ymmärsi, että kuivuus oikein käytettynä voi olla myös ase, kuin harppuuna kohti Saarikosken virhearvioita.

Pellinen: Nyt täytyy sanoa, että tällä kertaa me molemmat voitimme.

Thursday, August 28, 2008

Haastateltavaa etsitään!

Etsin noin tuhat euroa kuussa ansaitsevaa haastatteluun siitä, millaista elämä on niillä tuloilla. Paljonko hän joutuu katsomaan kaupassa hintoja? Minkälaisiin ostoksiin hänellä on varaa? Millaisiin lomiin hänellä on varaa? Riittääkö rahaa ruokaan koko kuukaudeksi? Millainen hänen työnsä on palkkaan nähden? Jne. Lisäksi häneltä terävä kanta siihen, mitä mieltä on kun tuloerojen annetaan voimakkaasti kasvaa. Esim. nyt hänelle "veroalessa" tulee jäämään runsaat 200 euroa vuodessa käteen, mutta hyvätuloiselle jo tuhat euroa ylimääräistä. Onko se oikeudenmukaista?

Ole heti yhteydessä, jos haluat esiintyä jutussa omalla nimelläsi tai tunnet sopivan haastateltavan. Puh. 041-5033645 tai rita.dahl@helsinki.fi

Kaksi modusta

Pellinen: Meillä on kaksi erilaista modusta. Toinen tuntee tietävänsä kaiken, omistaa, pitää hallussaan, antaa; tätä kutsutaan runolliseksi minäksi, joka purkautuu kieleen ja maailmaan. Vastakohtana tälle on puolustava modus, virkakieli, virkamiehet, poliitikot, sosiologit ym. maailmanparantajat jotka toimivat omassa maailmassaan. Tämä maa perustuu erilaisiin sopimuksiin, joihin on tultu lähinnä huonojen ja järkevien kokemusten kautta. Miltä nyt tuntuu kuulua tähän jälkimmäiseen? Kannattaa vetää M.A. Nummisen pupulakki päähänsä.

Dahl: Pieni sääski lensi Stellan suuhun Villa Kiven ulkopuolella. Se meni mahaan pohjalle, eikä pystynyt inisemään nieltynä ja pureskeltuna enää. Olen nyt tuon sääsken asemassa. Kieli, yhteisenä ja jaettuna, on myös arkisen, toisen ihmisen ymmärryksen edellytys. Yksi keino olisi myös pudottautua omaan kielikaivoon ja poimia esille siellä kasvavia lumpeita, mutta tämä maailmassa olemisen tapa on väistämättä vaikein mahdollinen, sinulle ehkä tyypillinen, eikä johda kuin eristeiseen elämään ja jo ennalta olemassa olevan yksinäisyyden entistä vahvempaan läsnäoloon, jota Sapirin-Whorfin hypoteesi tuskin kannattaisi.

Pellinen: Runo ei siis sinun mielestäsi johda kuin eristyneeseen elämään. Paino sanoilla ei johda. Ajatus sisältää arvotuksen, jonka mukaan runoilijalla ei ole kenellekään ihmiselle mitään annettavaa, jonka hän kokisi arvokkaaksi. Näinhän kuuluu ollakin ihmisellä joka palvoo puhtaasti sosiaalis-arkisia päämääriä ja joiden avulla onkin parempi parantaa maailmaa. Vaikka maailma ei enää olisikaan yhteinen, ovat tuon kielen käyttäjät aina toisten silmissä urheita sankareita, sillä eihän heillä ole muuta. Hellaakosken runo Nousi hauki puuhun laulamaan osoittaa, että sivistynyt ihminen on vasta se, joka osaa haluaa tai osaa erottaa arjen ja juhlan toisistaan.

Dahl: On erotettava toisistaan todellinen erakkous eli konkreettinen eristeinen elämä ja oman kieliuunin sisällä kypsyminen, konjakin kypsytys. Ensin mainittu on yleinen tämän hetken olemassaolon muoto, jälkimmäinen lähestyy aiemmin koskettamaamme luovuutta, tarvetta tuottaa uutta, mutta yksilöllisessä havisemisen tavassaan sen havunneulassemeemit eivät välttämättä tavoita kaikille ihmisille yhteisen kielenkäytön ylimmäistä tavoitetta: tulla ymmärretyksi, saavuttaa toinen. Jälkimmäisellä tavalla kieltä käyttävä sankari varmasti on harvinainen, endogeeni, mutta missä määrin hän erkanee pakosti toisista ihmisistä epäselkomaisilla lauseillaan ja onko sillä toisaalta väliäkään? Mutta eikö arki ja juhla ole tälle jälkimmäiselle kieliuunissa eläjälle nimenomaan yhteistä, samaa?

Pellinen: Yksinäisyys tarkoittaa jotain muuta kuin kielenkategoria. Yksinäisyys on tunne, voi olla hyväkin, mutta ei kuulu samaan kategoriaan kuin ne välineet, joita ihminen käyttää, välttääkseen ilon tai yksinäisyyden. Keskustelu meni tässä kohdassa konkreettisesta yksinäisyydestä eri radalle kuin mitä olin aikonut. Yksinäisyydestä ei ole puutetta eikä se ole luonnonvara. Yksinäisyys voi olla vaikka kansakunnan kohtalo. Yksinäisyys on pelkkä substantiivi. Substantiivit ovat minulle olemassa vain sen takia, että niistä tehdään objekti. Etkö huomannut, että käsittelin pelkästään kielen erilaisia käyttötapoja, kielen puolia niiden omilla ehdoilla. Jos oikein ymmärsin, käytit sanaa pelkkä itse, muille riittämätön minä, joka todistaa sen, että sinäkin olet löytänyt subjekteja kielestäsi, joihin olet löytänyt verbin, kuten moralisti, joka ei osaa sanoa muuta kuin ei.

Dahl: En tunnusta. En ole huomannut, että olisin ollut eri vaikutteille ovet sulkenut, vaikka aina en ymmärräkään metafyysistä kielen käsitettäsi. Sitäkin kyllä käytän ja olen elänyt itselleni tietyt sanat ja käsitteet, usein ulkomailla, arabimaissa ja Afrikassa. Kielieläjänä olet oman kielesi vesikuplassa, eikä se aina tavoita kuulijaa, joka on tottunut kielenkäyttöön, jonka päämääränä on vaikutus, vaikuttaminen, viestin vieminen vastaanottajalle. Runoilija myös, kuten Salakka luonnossa, haluaa välittää omaa viestiään, viedä omaa soihtuaan, valaista olympialaisten palkintopallia, jolla Proust seisoo korkeimmalla.

Pellinen: Meluisaa, dekoratiivista hölynpölyä. Sulta puuttuu tekstuaalinen yhdistäminen ja ymmärtäminen, sulla on eetillinen kaikupohja asioille, jotka itse kuulet eetillisinä, joita panet minut lausumaan. Mutta kun lukisit tekstin tekstinä, tekstissä on tekstin määräämä rajoittunut alue juuri niitä kysymyksiä varten, joita vain tekstissä on. Elät täysin tekstuaalisen nykyhetken kontekstin ulkopuolella. Voisit yhtä hyvin vastata parilla Montaignen aforismilla minulle lopun ikäsi. Voimme kyllä siirtyä puhumaan sinun maailmastasi yksinomaisen kiinnostavana ilmiönä. Aionkin tehdä sen.

Dahl: Eetikko minussa haluaa nähdä maailmassa selkeitä ihanteita, vaikka onkin tekstissä valmis liikkumaan monessa maailmassa esittääkseen väitteen ja perustelun sille. Tosin sinun syytteistäsi en ymmärrä aina puoliakaan. Miksi vastaisin Montaignella? Haluaisin vastata pluralistisilla lauseilla, jotka sisältävät matka- ja ihmiskokemuksistani syntynyttä kasaantunutta materiaalia, jota lajittelen omiin hyötyjätekasoihinsa edelleen jalostettaviksi. Ne ovat minulle tärkeintä aineistoa.

Pellinen: Miksi puhumme kielestä yleensä ollenkaan. Kielihän on ilmiö, josta ei voi sanoa mitään ilmeisesti kun et ymmärrä siitä puoliakaan. Luuletko, että on olemassa vain yksi kieli? Kielen kategorioita on kaksi, runollinen kieli ja sosiaalinen kieli ja sinä edustat sosiaalista kieltä eetilliseltä kannalta. Ja minä ymmärrän täysin sinun sosiaalisen kielesi, mutta se ei ole sinun ominaisuutesi, eikä se ole kenenkään ominaisuus, vaan se on ihmiskunnan yhteisen kehityksen tulos. Olet arka puhumaan runouden kielestä, kuten kaikki osallistuvat kielenkäyttäjät ovat, koska se tyystin puuttuu heiltä.

Dahl: En puhu kielestä enää, kieli puhuu itse puolestaan ja löytää kyllä paikkansa. Tuntuu liian painavalta, haluaisin mieluummin siirtyä keveämpiin aiheisiin, kuten kirjallisuuden suhteeseen toisiin taiteisiin, kuten kuvaan. Uskon, että kuva runon rakennusaineena on osaksi menettämässä valta-asemaansa ja ajatukset ovat valtaamassa sijaa. Väitän, että tämä muutos johtuu siitä, että vaikka kuvaa on ympärillä vaikka kuinka paljon, olemme menettäneet otteemme siihen, kuten olemme menettäneet perheen. Orpo ymmärtää helpommin ajatuksia kuin kuvia kuvien hautausmaalla.

Pellinen: Puhunkin kuvasta. Mielestäni parhaat runoilijamme ovat maaseudulta aiheiden ja kuviensa vuoksi kaikkein vahvimmillaan. Salakan mies seisomassa järven rannalla pohtimassa asioitaan on sellaisessa maailmassa, jossa kaikki kuvat kertovat, vahvistavat ajatuksia. Matti Jama on parilla sivullaan kertonut nuoruuden moniulotteisuuden pihkaisen ihanilla kuvilla. Kuvallisen ilmaisun vihollinen on ihme kyllä käsitteellisyys. Näiden tämäntyyppisten runoilijoiden jälkeen käsitteellisyys on syönyt kuvaa kuin rakennushome asuntojamme, jos näin voi sanoa. Itse käytin runoilijana tässä lauseessa kyllä styroksmyrkkyjä kieleni vahvistimena. Hans Selo ja Heli Laaksonen käyttivät murretta, joka on keino päästä sekä käsitteistä että kuvista tekemättä runoudelle ja kirjallisuudelle yhtään mitään.

Dahl: Luulinkin, että puolustaisit kuvan asemaa nostamalla esiin kirjallisia tyyppejä maaperästämme, mutta en ole varma siitä, onko käsitteellisyys välttämättä ymmärrettävä viholliseksi? Ajattele vain holokaustinjälkeisiä runoilijoita, joiden on tehtävä obduktio kokonaiselle yhteiskunnalle. Voisivatko Szymborska ja Herta Müller muuta tehdäkään kuin ensin tuoda näyttämölle ihmisen virheineen ja yrittää toisaalta ehdottaa korjausliikettä. Szymborska teki tämän sekä yksilölle, mutta myös kokonaisille kansakunnille. Müller puolestaan yritti karkottaa ahdistavan tunnelman tekemällä siitä kaksin verroin ahdistavamman, suorastaan absurdin, jolloin koko maaseutu alaikäisiin suuntautuneine leipureineen ja muine vinoviettisine miehineen alkoi näyttää suorastaan hullulta. Tämä etäännytys teki hulluudesta, jonka keskellä romanialaiset elivät, helpommin käsiteltävän, suorastaan inhimillisen surullisen – kestettävän. Tuskin haluat kuitenkaan sanoa, että luonnossa olisi jotenkin luonnollisempaa kuitenkaan? On kaupunkikiviinkin, gatustenareihinkin, paneuduttu ilman mitään jyriä cléveläisesti, mutta enemmän kukkivat ironiat tässä ironian, spleenin ja neonvalojen betonisessa ympäristössä, joka usein ei ole edes kaunis eikä ainakaan ruoki kaikkein kauneimpia aistejamme. Voisitko kuvitella ruokkivasi mielikuvitustasi asbestipölyssä pyöritellyin keuhkoin? Esimerkki on kärjistetty, mutta havainnollinen esitys nykyajan kaupungista, joka suosii tauteja ja patologioita, joka toisaalta oli jo iduillaan olemassa Baudelairen ja Rimbaud´n montmartrelaisissa kahviloissa.

Pellinen: Uuden kaupunkirunopolven synnyttäminen kansanluonnetta vastaavaksi kaikilta osiltaan saattaakin tuottaa yllättävän julmia ratkaisuja. Äänirunous, kokeilut ja skenografiat ultrarealistinen teatteritaide huojuvat entisen historian ja tulevaisuuden välimaastossa ja potin korjaa kotiin Sofi Oksanen, joka on uusi Pirkko Saisiomme. Kaupungissamme ei muut kummitukset kummittele, paitsi Katajanokan kauhu.

Dahl: Eihän me olla ensimmäistä kertaa uusia kaupunkirunoilijoita synnyttämässä, mutta nämä ihan uusimmat ovat ehkä syvimmän kuilun edessä koskaan: niiltä on viety happiletkut liian aikaisin onnettomuuden jälkeen suun edestä pois ja sen kanssa ne nyt yrittävät elää. Rimminen on kehittänyt uudenlaisen kaupunkisuojamuovin, joka ympärillään hän kävelee Helsinginkadun keskellä kioskilla kerjäten paria tupakkaa. Hänellä on jo seuraajiakin, ja Kallio on näiden luonnollinen kasvualusta. Jyrki, sinä vastapoolina olet kielenhuoltajien kävelevä vihollinen, jota kaupunkirunoilijat luonnostaan välttävät. Sinähän olet itse kaupunki.

Pellinen: Satiirisuus ja kyynisyys on tulossa meille jonkinlaisena kalevalaissemanttisena sekasikiöilmiönä, kuten Aki Salmelan runoissa ja Nylénin esseissä. Polttopuun, hiilen ja bittien puutteessa on vain vaara, että polttaa sormensa ja alkaa tulla uusartaudlainen orvaskesi vastaan. Ajattele esimerkiksi Stella Parlandin asemaa saisiolaisessa realistisessa teatterissa. Eikö hänen pitäisi tilata ensimmäinen lento Liettuaan, jossa symbolistit kukkivat täysin oikeutuksin jopa yleisön siitä nauttien. Toisin on meillä. Myöskään sisäpolitiikka runoudessa koetaan pelkäksi menneisyyden mökkisaarnailuksi, jota monikaan kielellinen lohikäärmeemme ei isäntä Haavikon ollessa matkoilla osaa hauskuuttaa. Sillä runoilijoita halveksivat kolumnistit Isokallio, Loka-Laitinen ym. ovat leikkineet verkoillaan ja palstoillaan. Olemme Vestan neitsyitä. Sininen Topelius loistaa televisiosta ja joku sanoo CNN: Lie to me.

Dahl: Lukijalle huomautan, että mahdolliset lisäykset repliikkeihin johtuvat siitä, että olemme palanneet isäntä-Arin norjalaistyyliselle mökille CNN:n pauhatessa taustalla ja kirjaparoni-Jonin kommentoidessa kahvittelun väliin. Luonnonvaroista on tosiaan puutetta ja vielä suuremmassa puutteessa vielä tulemme elämään; varareserveihin panostetaan jo Pohjoisessa ja etelä jää G8-neuvotteluissa koko ajan taka-alalle. Stella voi olla jo varannut liput, mutta luulen, että koneen nokka on kohti Italian absurdeja kunnaita. Sisäpolitiikalla leikittely ei ole muotia, koska pelkästään sinne meno on vaativaa. Sitä paitsi sinäkin olet poliitikko, joka jokaisella lauseellaan pyrkii törmäyttämään yhteen fennomaanit ja tallomaanit kuin Snellman ikään synnyttääkseen jotakin, jossa on ripaus sinistä ja punaista.

Pellinen: Onneksi Ari tulee illalla. Voidaan kääriytyä hänen alikansalliseen ylemmyyteensä. Terassikin on jo tervattu. Ilmoitin hänelle äsken, että pidämme täällä runoseminaaria. Sanoin, että hänellekin on kahvikuppi täällä valmiina, vaikka hän oli Vantaan kokouksessa ja tiesin, että paikka on väärä samalla osoittaen, että elämme hengessä mukana. Olen muuten syntynyt Lauttasaaressa, jossa lehmät kulkivat niityllä, mutta katso: yksikään niistä ei ollut Stalinin lehmä. Kaikki sen sijaan olivat Tallbergin lehmiä. Kiitos tuosta sisäpoliittisesta ylpeydestäni, joka olisi tulevaisuudessa minutkin tavoittanut. Toivotaan kaikkien muidenkin puhuvan kaikista muistakin hyvää ja pahaa. Mistäpä meille muualta sisältöjä. Moni jo nytkin puree kynsiään. Kuulin muuten, että muino-kaverini, sellotaiteilija Karoly Garam on kuulemma kaksoisolennokseni salaa hiipinyt ja muuttanut asumaan Hämeenlinnan kulttuurikeskukseen.

Dahl: Hyvin svengaa, kuin Vonnegut ylimääräisessä sisäpoliittisessa linkouksessa. Vedit tuohon nuo lehmät. Minä sommittelin kävyistä kaarnamaisia veneitä, joilla kuljettelin Sinuhelle lisää lääkkeitä. Hetken olin pariisilaisessa kahvilassa kokeilemassa ensimmäisiä kahvihuikkiani ja Pyhän Sydämen valkoiset muurit näin vain bussin ikkunasta, kuten useimmat muutkin merkkipaikat. Berliinin muurille en ehtinytkään, koska mustapressuiset alakulttuurien palvontapaikat vetivät minua enemmän puoleensa. Sitten menin jo melkein suoraan Lissabonin lattiakaakelikaduille etsimään uutta Camõesta, jotakin ylikansallista ja kohottavaa, joka voisi yhdistää meidät, jotka on jo valitettavasti lähes vuosisatoja sitten erotettu toisistamme. Naimisiin en siellä mennyt, vaikka katselijoita riitti. Kaikki tosin luulivat minun ihastuneen kaljuun puolalaiseen poikaan, joka oli kylläkin paikalliselle poikaystävälleen uskollinen. Olimme uskollisia koko kielikurssin ajan uudelle kielelle. Metrossa meitä tuijotettiin kuin jotakin G-alkuista ihmistä tuijotettaisiin täällä: mitä tuokin täällä tekee. Toinen kysymyksen aihe olisi varmaan ollut: mitä kieltä se oikein puhuu. Minäkin asun muuten Vantaalla, vaikka en sitä täysin omaksi laitumekseni koekaan. Sieltä kuitenkin löysin koto-käpyni, nuo kiikkeräjalkaiset, mutta vikkelät puueläimet.

Pellinen: Oliko tämä uuden matkakirjan aineistoa. Silläkin lajilla on vielä tulevaisuutta meillä, kun ajattelee miten paljon pitää kirjoittaa ajellen, että saataisiin ajettua kaikki Haanpään kilometrit kiinni. Arin talonmies kävi kuulemma Italiassa tyttärensä luona ja löysi Italian ja tuossa hän tervaa Arihovin terassia. Se on muuten melkein valmis. Sinä voit sitten Lissaboniin asetuttuasi kutsua sisaresi lapset asuntoosi ulkomaille. Eipä tässä muuta.

Dahl: Matkakirjallisuuden genre ei ole tänne kunnolla edes kehittynytkään. Jos kaikki jää villamaisen pehmeään pintamateriaalin käsittelyyn, sillä ei pitkälle pötkitä. Schildt pääsi sentään Kreikan saaristoon saakka ja silloisella kulttuurihistoriallisella otteellaan maalasi laajempia kaaria aika- ja paikka-avaruudessa koettaen etsiä yhteyksiä asioiden välille. Matkat ovat olennaista materiaalia: ne ovat ainakin itselleni lähes ainoa mahdollisuus kohdata ulkopoliittisia ihmisiä, jotka herättävät minussa tunteita, reaktioita. Minulle riittää kuitenkin muuten täysin oma äidinmaa käpyineen.

Pellinen: Minä kaipaan kyllä Venäjälle. Mulla on yksi käsikirjoitus Venäjältä, joka edustaa sekä esikielellistä että ultrasosiaalista aistimuskenttää. Olen lukenut sitä useita vuosia ja se alkaa nyt vasta liittyä omaan persoonaan. Yleensäkin paikat ja tunnelmat, puhumattakaan vieraista kulttuureista, vaikuttavat lähes välittömästi käteen, joka kopeloi kielensä muistikirjaa taskustaan. Mieluisimmat elämäni paikat ovat olleet ystävieni ikäväksi suurhotellien lobbyaulat, liikemiestelevisiot, hotellien ylähuoneiden runsaissa vuoteissa. Risteilyjä en ole tehnyt 25:een vuoteen. Päiväkävelyt tapahtuvat ulkomaillakin ajatuksissani. Kielellisellä tasolla ei ole hätäpäivääkään, jos ihmisetkin ovat pelkkää musiikkia.

Dahl: Risteilyllä jouduin ensimmäisen kerran miehen ahdistelemaksi: vanha arabimies yritti käydä valkoiseen pukeutuneen tytön kimppuun. Sen jälkeen on ollut monia muita. Nyt menen lentokoneella. Muutama manner on käyty kirjallisuuden merkeissä. Matkoilla rasittaa halvat hotellit ja se, että yöunet menevät toisten vuoksi harakoille. Auloissa ja runsaissa vuoteissa olen minäkin kotonani, liian harvoin. Kirjallisuutta en koskaan ajattele matkustaessani, se tulee sivutuotteena.

Pellinen: Afrikassa makuuhuone oli pitkä. Katkaisija ovensuussa. Otin vauhtia, hyppäsin vuoteeseen ja tyynyn pään ympärille ja yritin nukahtaa kaksi kuukautta, toinen käsi radiossa. Etsin ohjelmia, tuttua sirinää, Kap-kaupungin sinfoniaorkesteri alkanut soittaa Sibeliuksen toista sinfoniaa. Tunsin itseni suomalaiseksi. Kerron tämän provosoidakseni sinua tekemään lisää yksilöllisiä kirjaan matkakirjaan sopivia tunnustuksia. Nyt olemme vähän niin kuin Pickwick-kerhon jälkeenjääneissa papereissa. Väliaikamerkki huom. Joni muuten tuolla nukkuu päiväuniaan. Ne ovat jääneet häneltä väliin. Syy: tännetulo. Mies joutui ensimmäiseen kertaan moneen kuukauteen heräämään kahdeksalta. Huom. ikä. Yleensä tuonikäisessä Jonissa väsymyksen huomaa, että hän alkaa tuijottaa minua hitchcockmaisella katseellaan vetäen kasvoilleen tuon erään hyvin osaamansa ilmeen, kliseemäisen irvistysilmeen, yrittäen olla Hitchcockin veljenpoika. Joniparka. Joutuu kuulemaan tätä naputusta koko ajan. On muuten hyväluontoinen Arin lemmikki. Heräsi, kun alettiin puhua hänestä. Ikävä vaan, kun tämä on vain kappale jotain kirjoittamatonta romaania. Toistaiseksi, eikö niin. Kerro lisää niistä elämäsi tuntemattomista naamiomiehistä, niin pärjätään kohta vaikka Yrsa Steniuksen kuolleelle koiralle. Sehän oli se päätoimittaja Tukholmassa, joka koki elämänsä uudelleen perspektiivistä, niin kuin ei Märta Tikkanen koskaan. Ja onhan meillä Antti Jalava. Ei mikään namedropper, kuten ei myöskään tuo Esko Raento, jonka kirjat loppuvat kohtalokkaan ilmeikkäällä tavalla, vähän eri lailla kuin Antti Tuurin esiinhuudetut tilaustyöt.

Dahl: Saamasi pitää: aina saa, jos tilaa. Naamiomiehiä ei ole ollut, niillä on ollut aina omat kasvot, vaikka joskus rumatkin. No, se Kairossa käsikynkkään arvaamatta liittynyt Ahmed halusi colatölkin ja olisi se halunnut kyllä vähän muutakin. Lähdin heti. Rhodoksessa ystävystyin yhteen georgialaiseen Giorgiin, joka kreikankielen mentorina näytti minulle paikallisen supermarketin, josta ostin paikallisesti kalliin hyödykkeen ja jaoin niitä läheisessä leikkipuistossa tytöille. En ole koskaan nähnyt niin vilpitöntä kiitosta kenenkään kasvoilla, paitsi Pessoan runossa, jossa pikkupoika saa käteensä tikkukaramellin ja iloitsee tästä pienestä lahjasta aidosti. Visbyssä yritin metsästää haastatteluun pitkäjalkaisen, Berliinin vapaamielisestä ilmapiiristä innostuneen 1800-luvun rakkautta metsästäneen kansantrubaduuri herra Vallgrenin, joka kyllä muurin murruttua palasi takaisin Tukholman tasapäisille kriitikoille soittamaan kolmatta kitaraa. Pisimmät katkaisijat on tähän mennessä löytynyt Portugalista, vaikka lagoslaisessa kylpyhuoneessa selällään maannut torakka on kyllä hyvänä kakkosena.

Pellinen: Naissukupuolen hillitöntä suorasukaisuutta. Tästä lähtien puhun minä myös totta. Kaikki on menneisyyttä, paitsi kerran viime viikolla ja sitä ennen kuukausi sitten. Ne tekevät kyllä ihmissuhteille hyvää, kun edes toinen tulee riippuvaiseksi. Tai toinen ihastuu itseensä toisen takia. Kukaan ei tiedä kuinka päin. Ja loppujen lopuksi siinä on Szymborska lähellä. Täytyy kai soittaa, että olen täällä.

Dahl: Hyvä, ota yhteyttä, jos siltä tuntuu. Kyllä aina löytyy hetkeksi kielellistä vierotushoitoa todellisuudesta. Ihmisistä en tässä puhu. Tunnen paremmin eläimet. Puhelen niille. Ne vastaavat. Keskustelenkin useimmiten aasien kanssa. Joudun usein turvautumaan myös havumetsiin, mutta ne eivät vastaa oravieni kutsuun. Vain vahvimmat oravatytöt jäävät henkiin ja jatkavat sukuaan, vaikka vain metaforisessa mielessä.

Pellinen: Rita Dahl ja hänen sisaroravansa. Nyt yleisö saa tietää. Kirjallisuus on juuri metaforien avulla todellisuudesta pakenemista ja hyvää sellaista. Se terapoi kirjoittajansa ja lukijakuntansa, ellei se ole pelkkä omaelämäkerta. Apropos, omaelämäkerrasta, lempikirjailijani Stendhalin oli joku tehnyt elämäkerran. Luin Pariisissa, jäin sivulle 15. Kirja oli kutsuvan paksu ja halpa kuin mikä. Siksi ostin sen. Stendhal tuotannossaan terapoi ja kosti yleisölleen, koska häntä ei luettu, laulettu, kiitetty, kuunneltu. Syy olikin, kun hän oli niin ilkeä ja terävä, terävämpi kuin kukaan muu. Ja myös omaelämäkerrassaan pudotti sakset häntä kiusanneen tädin päähän toisesta kerroksesta kadulle.

Dahl: Stendhal eli defenssinsä läpi, eikä tainnut olla mikään kiltti kirjailija, ainakaan elävässä elämässä. Teitkö joskus saksiepisodin kaltaisesti vaikka kansakoulun opettajillesi? Tai ystävillesi? Minä en tehnyt, mutta muistan suolakarkkiepisodin: sisareni sai minut mukaan, vastusteluista huolimatta, värkkäämään suolaa sisään karkkeihin ja tarjoamaan niitä kavereille. En pitänyt tuosta. Se oli kuin Eemelin keksimä jekku naapurin rouvalle. Tai olikohan se Peppi pitkätossuissaan, mutta Peppikin oli perusluonteeltaan ystävällinen, ei mikään saksienheittäjä.

Pellinen: Kohta ulos tulevaan kakkososaani olen ladannut kaikki muita kierouttavat taipumukseni, joiden avulla jäin itse henkiin, kuten nyt näette. Olin meidän pihan suurin manipuloija. Mitään fyysistä pahaa ei tarvinnut tehdä, koska oli sanan mahti. Tein vihreästä keltaista ja punaisesta sinistä, kunnes törmäsin aikuisiässä erääseen Soile-nimiseen tyttöön, joka pysäytti minut. Hän elää tätä nykyä kaikenkokeneena entisenä siivooja-stripparina Forssassa nunnana kunnan kaksiossa, ajoittain kaltaisenani manipuloi paikallisia osastolääkäreitä, jotka eivät anna hänelle selvää diagnoosia. Matineassakin, jos joku katsoo minua pitkään merkitsevästi, alan harkita vastarepliikkejä. Samoin raitiovaunussa. Olen kehittänyt itselleni kyvyn puhua itse ensin ja valinnut oikein ystäväni. Kaikki nuoret Suomen runoilijat ovat tervetulleita. Ei Matti Suurpäätä koskaan enää.

Dahl: Toivotaan parasta Soilelle diagnoosinkin kanssa, koska avohoitopotilaana ei ole helppo kulkea kadulla, ainakaan oloa helpottavitta lääkkeittä. Tarvitaan oikeaa diagnoosia myös kirjallisuuteen, ei vikasoittoa Tanskan suurlähetystöön, joka ei kuitenkaan ratkaise suomalaisen mentaalihoidon ongelmia. Kuvittelu tai luova valehtelun kyky voisi auttaa. Aggressiivisuus ei ole kadonnut sinunkaan havupuumaisesta olemuksestasi. Havut ropisevat aina välillä ympärillesi itsesi huomaamatta ja pistävät ikävästi lähelläsi tuona hetkenä olevia. Minä muuten kohtasin pari päivää sitten raitiovaunussa äänekkään, puutetilassaan raivostuneen vanhemman miehen, joka kovalla äänellä vaati nuorta, punatukkaista tyttöä soittamaan Jerelle. Tytöllä oli taskussaan kuulemma kaksi viiden millin pamia. Nämä ovat narkomaaneja raitiovaunuissamme. Yritätkö muuten nyt nuorten runoilijoiden avulla laajentaa omaa elinpiiriäsi, muuten?

Pellinen: Elinpiirini on jo laajentunut, yritän supistaa sitä eläviksi ilmaisuiksi, jotka sitten jälleen palautuvat ihmisiksi. Olen viime aikoina laskenut puhtaaksikirjoitusmaksujani, mutta kuten tiedät, kiharatukkaisista tulee taiteilijoita. Nuopposellakin on kihara tukka. Muuten hyvä kundi, mutta sillä on salainen sopimus Tammen kanssa. Meidän täytyy Jonin kanssa sopia nyt sinun palveluistasi joku järkevä aikataulu, koska meidän savustetut muikkumme elävät jääkaapissa. Saa nähdä milloin Joni paistaa ne. Sitten summa summarum: tällä hetkellä lajini lisääntyy. Minulla ei ole vihollisia. Toivon, että et ryhdy seuraavassa repliikissäsi moralisoimaan näitä turhan järkevästi, vaan keksit jotain uutta.

Dahl: Kiharat eivät kirjoita puolestamme. Ole siis iloinen näistä hetkeksi sinulle suoduista palveluista, joista kohta muuten on koossa kokonainen kirja. Kohta se on varmaan kaupan hyllyissäkin, marginaalikirjallisuuden kustantamisen vaikeuksista huolimatta. Odotankin jo pääsyä Hämeenlinnan junaan, koska sain jo ihan tarpeeksi tuoretta tervanhajua vedettyä keuhkoihini. Ennen sitä haluan kuitenkin nauttia palan mansikkakakkua juuri senkokoisena kuin tekee mieli. Ryhdy sinäkin rohkeaksi ja ota pala kakkua. Kyllä ne munuaisesi sen kestävät. Siitä voi saada ravinteita, joita ei kirjallisuus pysty antamaan.

Pellinen: Pistä sinne, mitä Joni kerrankin sanoi, koska Joni ei tiedä mitä se puhuu. Saa koko maailma kuulla sen sitten: kakku-ujostelija. Viime yönä vintillä se luuli heräävänsä Varsovan juna-asemalla, kaikki muuten hyvin. Terveisiä vaan ja Imovania kaikille.

Dahl: Yritä nyt päästä kerrankin housuihisi. Munat mukaan. Jonikin huutaa vieressä hoitajaa apuun. Ja saat mennä sinne vessaan vihkon kanssa. Hoitajat antaa luvan. Älä kuitenkaan pyyhi vihkopaperiin. On siellä vessapaperiakin.

Wednesday, August 27, 2008

Kirjallisuuden poliittisuus




Poliittinen kirjailija

Nawal El Saadawi on poliittisesti aktiivinen egyptiläiskirjailija, joka ei erota kirjallisuutta ja politiikkaa, pohjoista ja etelää, naista ja miestä, eikä muita kahtiajakoja toisistaan. Hän uskoo kaiken ykseyteen. Kirjailijan on luovuutensa avulla taisteltava epätasa-arvon poistamiseksi.


Nawal El Saadawin tähän mennessä suomennettu tuotanto esittelee erityisesti kirjailijan feministisiä, patriarkaattia kritisoivia tekstejä ja englanninnoksissa hän kertoo myös avoimesti elämästään, joka on ollut myös taistelua erityisesti naisten aseman parantamiseksi, mutta myös hiukan poliittista aktivismia Egyptin itsenäisyyden puolesta. Kysymys sukupuolten välisestä tasa-arvosta on El Saadawin mielestä osa laajempaa yleistä epätasa-arvoa koskevaa kysymystä niin etelässä kuin rikkaassa pohjoisessa.

”Miksi työväenluokka lakkoilee rauhallisessa Ruotsissa? Mistä johtuu erilainen epätasa-arvo naisten ja miesten, rikkaiden ja köyhien jne. välillä? Miksi
epäonnistuimme tasa-arvon luomisessa? Kysymys liittyy myös sanoihin, niiden luovaan voimaan.”

Kirjailija El Saadawille luovuus merkitsee rohkeutta olla dissidentti ja taistella tasa-arvon puolesta keinoin, jotka kirjailija parhaiten osaa – kirjoittamalla.
”Luovuus merkitsee rohkeutta yhdistää sielu ja ruumis toisiinsa. Luovuus saa aikaan minussa enemmän mielihyvää kuin mikään muu: seksi tai ruoka. Luovuus liittyy myös lapsuuteen ja oman kielen löytämiseen. Ihminen on luova, kotona, kun hän löytää toisen, joka uskoo myös tasa-arvoon ja rakkauteen, mutta myös itsensä, oman kielensä.”

El Saadawi on korjannut omaa suhdettaan toiseen ihmiseen eroamalla kahdesta aviomiehestään. Vasta nyt, yli 70-vuotiaana, hän kokee olevansa tarpeeksi kypsä rakkaus- ja muihin suhteisiin. Ihmisen kypsyminen on hidasta ja kestää oman aikansa.

El Saadawi on kotoisin köyhästä maalaisperheestä, jossa ei rakastettu itseä eikä toista.

”Lapsesta lähtien unelmoin Egyptistä lähtemisestä, mutta samalla hetkellä kun olin mielessäni lähtenyt, halusin palata takaisin. Olemme kaikki kodittomia, unelmoimme toisesta planeetasta, järjestelmästä.”

El Saadawin mielestä olemme kaikki sekoitus monia eri asioita: eurooppalaisuutta, afrikkalaisuutta, islamilaisuutta, aasialaista jne.

”Mitä enemmän sekoitusta meihin sisältyy, sitä parempi. Se tekee meistä suvaitsevaisempia.”

Eroon perinteistä

El Saadawi opettaa Duken yliopistossa ihmisiä pääsemään eroon uskonnollisen ja perinteisen kasvatuksen taakasta, löytämään oman luovuutensa ja kielensä.

”Kirjoittaminen on tabuista eroon pääsemistä. Kehotan oppilaitani ensin kirjoittamaan heidän lapsuutensa häpeällisimmästä hetkestä. Monet lapset on raiskattu ja he kärsivät edelleen lapsuuden amnesiasta. ”

Psykiatrin koulutuksen saanut ja Egyptissä lääkärinä työskennellyt El Saadawi loi täysin oman kurssin ”Creativity and Dissidence”, joka auttoi hänen oppilaitaan löytämään kätketyt luovat voimansa vastustaakseen kaikenlaista sortoa, olkoon se kielen, luokan, rodun, uskonnon, kielen tai kansallisuuden aiheuttamaa. Hän uskoo kielen mahtavaan voimaan.

”Sanat voivat olla voimakkaampia kuin aseet. Ne voivat mobilisoida alistettuja nousemaan ylös ja vastustamaan sortoa. Sanat voivat riisua hunnun mielen yltä ja saada ihmiset organisoitumaan poliittisesti heitä sortavien poliittisten regiimien ja lakien muuttamiseksi.”

Kun El Saadawi joutui 1989 vankilaan poliittisten mielipiteidensä vuoksi, hän ei saanut edes kynää ja paperia käyttöönsä. Viereisen sellin ilotyttö salakuljetti hänelle kulmakynän ja kaksi vessapaperirullaa, joille hän kirjoitti muutamassa kuukaudessa vankilamuistelmansa.

”Sain tukea vankilan ulkopuolelta olevilta ystäviltäni. Palasin takaisin koskemattomana, koska en koskaan hyväksynyt vankeutta. Vankilassa oleminen oli kehitykseni kannalta tärkeää, ilman siellä oloa en olisi koskaan tavannut yhteiskunnan köyhimpiä, ilotyttöjä, kerjäläisiä ja muita ihmisryhmiä.”

Muutamaa vuotta ennen vankilaan joutumistaan El Saadawi oli kirjoittanut kirjan tyttöjen klitorodektiasta, eikä hän voinut käyttää arabiaksi klitoris-sanaa.
”Naisten ympärileikkaaminen on lisääntynyt hunnunkäytön vuoksi: ympärileikattujen tyttöjen määrä on lähes 93 %. Ympärileikkausta harrastavat sekä islaminuskoiset että kristityt. Viime Egyptin-vierailuni aikana minun ei annettu puhua televisiossa naisten ympärileikkausta vastaan, koska pelättiin muslimiveljeskunnan reaktioita.”
Myös El Saadawin ensimmäisiä seksuaalisia kokemuksia oli klitoriksen poisto viisivuotiaana.

El Saadawi on kirjoittanut valaisevasti perheestään ja elämänvaiheistaan varhaisesta lapsuudesta aikuisuuteen asti omaelämäkerrallisessa A Daughter of Isis –kirjassaan, joka ansaitsisi tulla suomennetuksi.

Punertavaihoinen El Saadawi muistutti isäänsä. Pienestä pitäen hän inhosi oppitunteja keittiössä, koska siellä hän tunsi parhaiten naisten nöyryytyksen. Ensirakkauden El Saadawi koki 12-vuotiaana kuullessaan tuntemattoman vanhemman pojan laulavan.
Hyvin arvosanoin koulunsa päättänyt El Saadawi lähetettiin asumaan Kairoon tätiensä luokse. Alkoi tulevan feministikirjailijan uusi elämänvaihe aktivistina ja lääketieteen opiskelijana. Suvussa on riittänyt rohkeita naisia aiemminkin: isoäiti Sittil-Hajja löi Niilin rannalla sijaitsevan Karf Taflan kyläpäällikköä, koska hänen poikaansa, El-Saadawin isää, oli hakattu kahden vuoden ajan.

Kirjailijan poliittisuus

Poliittisuus on El Saadawin mielestä välttämättömyys luovalle kirjailijalle, jonka velvollisuus on edistää tasa-arvon lisääntymistä maailmassa. El-Saadawin puhe viliseekin jatkuvia kannanottoja paitsi naisten aseman, kielen, mutta myös maailman- ja kielipolitiikan puolesta.

”Vastustan Middle East –nimitystä, se on kielellistä uuskolonialismia. Kun menen Englantiin, sanon meneväni Middle Westiin, Yhdysvaltoihin matkustaessani puolestaan Far Westiin.”

El Saadawi on joutunut rohkeiden kirjoitustensa vuoksi usein vaikeuksiin Egyptin viranomaisten vuoksi. Viimeksi hän voitti oikeudenmukaisten tuomarien ansiosta oikeudenkäynnin valtiota vastaan, joka halusi riistää häneltä Egyptin kansalaisuuden.

Hän on kärsinyt myös kirjasensuurista. Viime vuonna kustantaja poltti The God Resigns – näytelmän ja The Fall of Imam –kirjan niiden liiallisen rohkeuden vuoksi.

El Saadawin ehkä suurimpia viimeaikaisia henkisiä voittoja on oikeus käyttää äidin nimeä. Nawaalin seuraava kirja julkaistaan siis nimellä Nawaal Zeynab El-Said. Rohkea naiskirjailija ja feministi jatkaa tinkimätöntä linjaansa – konkreettisista uhkista huolimatta.

”Jos haluat haastaa koko järjestelmän, kuten minä miehen ylemmyyden islamissa, joudut kärsimään seuraukset. Jopa vankilassaolo muuttuu siedettäväksi kirjoittamisen avulla.”

Rita Dahl

julkaistu Parnasso 4/2008:ssa

Rauhaa ja oikeudenmukaisuutta Kongoon





Rauhaa ja oikeudenmukaisuutta Kongoon


Pastori Jean-Paul Moka haastaa Kongon demokraattisen tasavallan nykyisen presidentin Joseph Kabilan seuraavissa presidentinvaaleissa 2011. Hän uskoo koulutuksen ja tietotekniikan voimaan rauhanrakentamisessa.

Afroamerikkalaiseksi itsensä kokeva Moka saapui Eurooppaan 12-vuotiaana. Hän ylitti Ranskan ja Belgian rajan perheensä kanssa autoon piiloutuneena. Moka opiskeli liikkeenjohtoa Namurissa ja jatkoi opintojaan St. Andrewsissa Skotlannissa sekä Harvardissa. Hän on tehnyt työuransa kansainvälisessä pankkimaailmassa.

Nyt Moka haluaa haastaa Kabilan kampanjallaan, jossa korostetaan oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Hän haluaa palauttaa hyvinvoinnin luonnonvaroistaan tunnettuun maahan.

”Vuodesta 1885 lähtien kongolaiset olivat Belgian kuninkaan orjia. 1920 Leopold II siirsi hallituksensakin Kongoon. Maan mittaamattomia luonnonvaroja, kultaa ja muita mineraaleja on häikäilemättä ryöstetty näihin päiviin asti. Sotilaat ovat tappaneet miljoonia ihmisiä; myös seksuaalirikokset jatkuvat edelleen. Kongossa on menossa pahin kansanmurha sitten toisen maailmansodan.”

Erityisen ongelmallinen alue on Itä-Kongo, jossa Ruandasta saapuneet tutut ovat saattaneet alueen sekasorron valtaan. Alueella 60-luvulla turhaan kapinoinut Laurent Kabila käytti tilaisuutta hyväkseen ja suisti vallasta 1965 lähtien Kongoa itsevaltaisin ottein hallinneeen Mobutu Sese Sekon, joka ehti kuitenkin ryöstää miljardeja ulkomaisille pankkitileille. Korruptio ja rikollisuus rehottavat maassa edelleen.

Vakava ongelma on myös perusterveydenhuollon ja lääkkeiden puute, joka on johtanut miljoonien kuolemaan helposti parannettavissa oleviin sairauksiin, kuten ripuliin ja malariaan.

Koulutusta ja länsimaista oikeuskäsitystä

Moka haluaa ennen kaikkea (sydämenkin) koulutusta Kongon kansalle, joka on oppinut yhdistämään turvallisuuden sotilaalliseen voimaan ja lapsisotilaisiinkin.

”Lasten on opittava, ettei raiskaamalla ja tappamalla saavuteta rauhaa. Koulutusta seuraa myös hyvinvointi. Koulutusta tarvitaan myös Kongoa koskevan Marshall-suunnitelman toteuttamiseen."

Moka laittaa toivonsa Suomeen ja muihin Pohjoismaihin, jotka ovat hänen mielestään puolustaneet aina vahvaa kansalaisyhteiskuntaa Afrikassa.

”Tämä johtuu siitä, ettei teillä ole kolonialistista taustaa Afrikassa."

Telekommunikaatiobisneksen Kongoon 2000-luvun vaihteessa kehittänyt Moka uskoo myös Nokian hyvään tahtoon ja haluun auttaa kongolaisia luetellen kolme syytä tähän.

”Kongossa on maailman suurin metsä Amazonasin sademetsän jälkeen. Jos tapatte meidän keuhkomme, tapatte osan omistanne. Lisäksi 32 % maapallon ilmasta on peräisin Kongosta. Viimeiseksi, 80 % eräästä matkapuhelimien valmistuksessa tarvittavasta aineesta tuotetaan maassamme. Kongon suojeleminen on myös teidän intresseissänne.”
Uudistuksilla rauha Kongoon

Moka esitti viiden kohdan uudistusehdotuslistan, joiden toteutumisen myötä hän uskoo rauhan palautuvan Kongoon.

”Kansainvälisen oikeuden toimeenpanemiseen Kongossa tarvitaan vain poliittista tahtoa. Myös totuuskomission perustaminen on tarpeellista, koska traumatisoituneiden kongolaisten on saatava kuulla nimet, tunnustukset. YK:n on hyväksyttävä kansanmurhaa koskeva julkilausuma. Nairobin-suunnitelma on toimeenpantava ja Bemban lisäksi myös muut sotarikolliset on vangittava ja saatettava vastuuseen teoistaan.”

Moka uskoi listan toteutuvan, jos julkinen ja yksityinen sektori perustavat yhdessä rahaston Kongon auttamiseksi.

”Korruptio pystytään estämään helposti tehokkaiden tietokoneohjelmien avulla. Kongo voisi maksaa velkansa takaisin 25 vuoden päästä.”

Jean-Paul Moka puhui 20. elokuuta Suomi-Afrikka seuran järjestämässä tilaisuudessa.

Rita Dahl

julkaistu Global Finlandissa

Sunday, August 24, 2008

Viola da gamban viritys

Pellinen: Ajattele Hemingwaytä. Se tajusi aiheen ja sisällön. Toisessa luvussa miellyttävä päähenkilö Henry Morgan heittää mereen jo 13 ihmistä. Tällaiseen ongelmaan ei pääse käsiksi, jos kiertelee sitä. Kirjallisuus on ihan mahdotonta ilman aiheen havainnollista käsittelyä nimine, aikoineen, paikkoineen, kustantajineen, kustannusvirkailijoineen. Täälläkin tavallaan on Lentävän Härän ominaisuudessa kauan jo toiminut pienkustantajien Greenwich Village, joka valtaapitävien veltohkoissa auditorioissa toimii siististi itseäänkin sensuroiden. Olemme ikään kuin näytelmässä, jossa ei ole ohjaajaa. Näytelmää eletään, mutta siitä ei kerrota. Jos joku kertoisi, miltä tuntuisi tässä näytelmässä kaatua tai nousta kuin ateenalaisten laulun saappaissa, niin se olisi hyvä. Tarkoitan että mediakritiikkiä on kahdenlaista: sisäistä ja ulkoista. Sisäistä lähinnä itseään ruoskivaa edustaa Aki Salmela, kun taas Janne Nummela tutkii maailman sisäistä mediaa, jonka tutkinta tosin on luopuvaa, mutta samalla semanttista ja oivaltavaa. Kun hän vielä lisää virikkeisiinsä tahallisia tekijöiden, aikojen, paikkojen nimiä, niin johan alkaa tapahtua. Sillä normatiivisella kielen tasolla, millä nykyään liikutaan, on kuitenkin pakko hyökätä enemmän suoraan edestä, koska inhimillisyyden ideaa ei ole pitkään aikaan harrastettu tai otettu vakavasti median muotojen joukossa. Mitä tehdä? Arno Kotro mainostaa sivutoimenaan päätoimisesti itseään opettajana. Tuollaisia barrikadeja, tuota suuntaa riittää. Umpikujan ohi voi jopa hyvin päästä eduskuntaan, kuten Tommy Tabermannille kävi. Tässä me nyt sitten olemme laskemassa T. Tabermannin ja Pentti Saarikosken sydämen puolikkaita.

Dahl: Palattuani Inkoon kotoisilta kunnailta henkilökohtaisen sydämenpuolituksen kokeneena, yritän eläytyä myös yleisempiin puolitusongelmiin. Kokonaisena pysymisen vaikeuteen ei vaikuta pelkästään yksityisen ja julkisen roolin yhdistämisen vaikeudet, minkä Claes Anderssonin kaltainen kirjallisuuden, yleisen henkisen ilmapiirin ja politiikan kurikoiden välissä elävä ihminen havainnollistaa, vaan myös julkisuuteen menemisen seuraukset: suosion ja sen hankkimisen välttämättömyys. Julkinen rooli on vaativa. Se edellyttää median ramppivaloihin pyrkimistä ja halua edistää oman asian linkoamisvauhtia eduskunnan pyykkihuoneessa. Tuosta näytelmästä, jossa myös itse roolista on vieraannuttu, on vaikea kertoa mitään, koska eihän monikasvoista, hulluakin Kinskiä voi missään nimessä sijoittaa Cherbourgin sateenvarjojen päähenkilöksi. Tyylilaji ja henkilöt on yhdistettävä oikein. Universaali roolin kadotus ja yritys palautua siihen kuvastaa mielestäni tätä hetkeä, jolloin teinien suurimpana toiveena on tulla julkkiksiksi hinnalla millä hyvänsä. Tämä roistomentaliteetti on se Väärä rooli, joka joissakin illuusioina liikkuu ja jonka lasikaton murtaminen olisi välttämätöntä, että Kiba Lumberg pääsisi esittämään mustalaisyhteisöä ja siis myös osin itseään koskevaa kritiikkiä avoimesti Ilta-Sanomaan.

Pellinen: Koska ei ole vastanäyttelijää tai rakkautta, johon voisi pettyä tai jonka voisi voittaa. Tuollaisen puutteen pesuveden mukana katoavat kaikki sattumat, mutta on outoa, että kukaan muu kuin Sofi Oksanen ei älyä määritellä itselleen minkäänlaista päämäärää. Mainitsen Oksasen kysyttyäsi siksi, että hänellä on katsottuna laajempi aihe aineistoineen.

Dahl: Miten hyvin luulet hänen tutustuneen aineistoonsa?

Pellinen: Hän on syntynyt sorretussa maassa. No nyt kysyt, emmekö me ole. Sinulle epäolennaisella tavalla sanon, että hän voisi olla ikään kuin Viron Väinö Linna, mutatis mutantorum.

Dahl: Miksi povaat hänelle jo niin suurta asemaa.

Pellinen: Kysymys on kohdalle tulevasta aiheesta ja kirjoitustavasta. Hän yhdistää omakohtaisia kokemuksia kaikille tunnettuun yleiseen suurtapahtumaan. Aiheen omituisin olemus on juuri se, että jos se on kovin suuri, se on liian suuri. Siihen ei pääse käsiksi kuin kymmenien vuosien päästä. Aiheen näkeminen on kuin olisi saippuakuplan sisällä, sitä ei kerta kaikkiaan näe muuten. Oksasen poikkeus hipoo emigranttisuutta. Tunnettu kirjallinen tosiasia on, että kaikki kuusi suurta kirjailijaa ovat olleet emigrantteja. Naipaulin kaukoputki näki jopa lehtivihreän läpi. Leif Salmén on mieltymysesseissään maininnut rajalla eläneiden kirjailijoiden etevyyden. Entä Mukka, Palsa ym.

Dahl: Omakohtaisen kokemuksen yhdistäminen yleiseen on yleisesti hyvän kirjallisuuden merkki, ja näitä esimerkkejä on Suomessa enemmän, ja ne sijoittuvat enemmän Greenwich Villageen kuin Fifth Avenuelle. On myös mahdollista omia yksi aihe täysin mustasukkaisesti itselleen ja varjella sitä ulkovaltojen hyökkäykseltä kuin tsaari lapsiaan Georgiassa. Se menee jo intervention puolelle. Kaikkien aiheiden on oltava jaettavissa. Emigranttiudesta olen ehdottomasti samaa mieltä, mutta siihen hyvin riittää mielessä ja nojatuolissa matkustaminen, joka lyhyesti keskeytetään myös todellisilla rajanylityksillä. Emigrantti oli myös Pessoa, joka ei kertaakaan poistunut Lissabonista ja puuhasi yhden ja saman aiheen kimpussa: etsi hyvää olotilaa hieman neuroottiselle ja levottomalle, epävarmalle minälle. Uskon, että tuo aihe olisi meille yhteinen, jos tiedostaisimme sen. Vaikkemme siitä kirjoittaisikaan.

Pellinen: Sinun Pessoasi meni viihtelliselle kannalle. Hänhän on Kafkan kaltainen vieraantumisen profeetta. Nythän meidän keskustelumme palautuu pysyvästi kielelliselle kannalle tästä lähin. Ensimmäinen sana on luovuus. Luovuus on kemiallis-fysikaalinen prosessi, kaukana yhteiskunnallis-kolbelaisesta tahdonmäärittelyssä tapahtuneesta kirjoittelusta. Ajatus on kuin muna, josta saadaan syötävä viiden minuutin lämmittämisellä. Taide on kuin uudenvuodentina, jotta saisimme uuden vuoden. Luominen luo uutta. Luomista ei ole jo olemassa olevan järjesteleminen yhteiskunnallisten sanktioittesi mukaan. Luovuus, keksintö ja uudet näkökulmat luovat kirjoja, muuttavat todellisuutta. Keskustelu taas ei edusta sinällään minkäänlaista luovuutta, luovuuden lajia. Meidän keskustelumme palaa taaksepäin. Unohdat kolme otsikkoa tästä keskustelusta: luovuuden aiheenmäärittelyn ymmärsit yksilölliseksi ahdistukseksi, viittasit hämärästi toisenlaiseen kirjallisuuteen ja teit lopulta muotokuvan Pessoasta, josta tohtorikirjasi on kirjoitettu, iloisen, johnfowlesmaisen seuramiehen.

Dahl: Olisiko luovuus verrattavissa rakastumisen aiheuttamaan feromonivyöryyn? Entä toisaalta syy luovuuden – viime kädessä sen konkretisoituneiden artefaktien, kirjojen – poissaoloon: johtuuko se nimenomaan siitä, ettei ole rakkautta, eikä sen toteutumiseen ja toteutumattomuuteen liittyviä seuraavia tunteita: pettymystä, iloa, jopa harvoissa tapauksissa ekstaasia. Jos osaisimme emigroitua sydämestä sydämeen vilpittömimmin mahdollisin keinoin, kuten Pessoan sanoja kaitseva lammaspaimen, jonka katse oli tunteva luonnossa, siinä olisi kirjallisuuden elinehdot syntyneinä jo.

Pellinen: Olen sataprosenttisesti samaa mieltä tämän puheen kanssa. Rakkaudessakin voi sokeakin löytää jyvän. Proosanuudistaja Stendhal löysi sen italialaisen oopperamusiikin ylistyksessään. Ja kumminkin hän oli ensimmäinen modernien säätyjen kuvaaja, jonka ympäröi todellinen yksinäisyys kuin eriste, kuten Turnerilla, kuten Tuomas Anhava William Blaken Taivaan ja helvetin avioliiton käännöksen esipuheessaan mieleenpainuvasti sanoi.

Dahl: Kun rakkauden edellytykset – aitous, vilpittömyys – on menetetty, ei ole helppo palauttaa niitä myöskään taiteeseen, kirjallisuuteen. Myös kirjallisuus, kuten ihmissuhteet, ovat muuttuneet liikaa välineellisiksi, kuin viulun jousen pitkittyneeksi hartsaamiseksi, mutta kyvyttömyydeksi viedä edes viritystä loppuun ja näin ollen epävireiseksi viuluksi: blakelainen lapsenomainen pelkkyys on muuttunut mahdottomaksi. Lapsi ei voi kulkea pellon poikki alasti ostoskeskuksessa valvontakameroiden, ohikulkevien silmien, kiinnittämättä häneen huomiota. Sydäntä operoidaa leikkauspöydällä, vaikka ultraääni on näyttänyt pitkään pelkkää tasaista viivaa, ja koloratuurisopraanoiden pulumaiset ylä-äänikujertelut ovat menneisyyden lehtien havinaa La Scalan piippuhyllyllä. Akatemiat, viralliset totuudet, normit, olivat Blakelle myös este luonnontilaan, paljauteen pääsemiseksi ja nythän me elämme juuri televisioakatemian pseudotieteellistä, petollista aikaa, jolloin eläinhahmojen kautta yritetään kuvata myös inhimilliset totuudet. Tämäkin keskustelu voidaan nähdä eräänlaisena soidintanssina, yrityksenä palautua alkutilaan, luoda rakkautta.

Pellinen: Tuon soidintanssi-sanan sait kylläkin minulta. Tää muu perhekohtainen valitusvirsi alkoi nimenomaan 60-luvulla ja laajeni käsittämään täydellisen epätoivon ja kuulen siitä siis vieläkin – päätä kääntämällä unohda kaikki tuo. P.S. Huomaan, että käsityksesi leikistä ansaitsee 12 miinuspistettä. Blake on kenties ainoa maailmankirjallisuuden vaikuttaja Jeesuksen lisäksi, jolle maailman pahuus on tuottanut pelkkää iloa. Korkeintaan perun sen, että tarkoitit Blaken nuoruuden esteillä hänen runoutensa vastaanoton kohtaloa. Itse hän ei kokenut esteitä luomisessaan, eikä se vaikuttanut hänen työskentelyynsä. Hän todella viritti viola da gambansa hyvin. Minäkin soitan selloa.

Saturday, August 23, 2008

Muoto ja sisältö

Pellinen: Muotoja ovat esimerkiksi työpaikka, tulot, odotukset erilaisilta arkkityypeiltä sekä median asettamat rajat ja rajoitukset. Muoto ja sisältö käsitteinä ovat tärkeitä. Kirjallisuuteen tultaessa käsitteen määrittely vaikeutuu, koska kirjallisuus on laajin media. Kirjallisuus on alun perin muodon etsintää, itsen etsintää ja maailman etsintää. Muoto suo kirjailijalle luvan esittää sisältönsä kirjallisin keinoin. Sisältö esitetään jossain muodossa vrt. Alex Matsonin muoto ja sisällys. Tällä asialla on omituinen ja lyhyt historia suomalaisessa kirjallisuudessa. Sitä ajatusta tuskin alunperin ymmärrettiin, kuten ei nykyäänkään. Tyypillinen väärinkäsitys sisältyy A.W. Yrjänän tuoreeseen ajatukseen, jonka mukaan elämää ei olisi 50-luvulla lainkaan kuvattu ikään kuin sen ja 50-luvun elämänsisällöt tuntuivat sosiaalisesti katsottuina yläluokkaisilta. Vert. valkoiset ja punaiset. Sitä, mitä ei minulla ole, ei ole kenelläkään. Oman luokan sosiaalinen paine tuhosi kokonaisen tieteenalan kehityksen. Olisi pitänyt ymmärtää, että ensin tulee loppu, sitten vasta alku. Suomen runous alkoi kehityksen loppupäästä, johon vasemmiston runoilijat reagoivat ikään kuin prosessoiden palaten alkeellisiin muotoihin, joita he kutsuivat muotojen särkemiseksi ja uudistamiseksi. Päämme yllä häilyy kirjoittamaton kirja aiheesta runoilija kansakunnan ryhmäkuvassa. On ratkaistava, mitkä tekijät yhdistävät muodon sisältöön. Alussa mainitsemaani muotoa tarkoittavat määritelmät tulevat silloin avuksi. Riippuu siitä, mistä kirjoitetaan. Sanotaan vaikka, ihmisistä. Muodoille ei löydetä sisältöä eikä sisällölle muotoa, koska ihmissuhteet ovat välilliset. Taiteessa olemme joutuneet yhtä kauaksi itsestämme kuin elämässäkin. Lisäksi arkkityyppinä novelleja ja romaaneja kirjoittavalla kirjailijalla on oltava paljon energiaa, joka tarkoittaa mielenkiintoa aiheeseen. Tässä on mielestäni kaikki sanottu romaaneista ja novelleista. Tämä sisällön ja muodon välinen tapahtuma on täydellisesti erään olympialajin vastakohta, se on trap-ammunta.

Dahl: Ajatteletko siis, että muodon ja sisällön yhdistävä kirjallisuus on väistämättä luonteeltaan oikeistolaista? Toisaalta nimenomaan porvaristo oli joutunut hellan ja keittiön välisiin rituaaleihin: anhavalainen pianohuone oli kuitenkin monen henkinen salonki. Entä Parlandin aikakausi Vilnassa? Olivatko se sitten suomalaisia sisällön ja muotosynteettisen kirjallisuuden synnyinsijoja? Kyllä varmasti. Quosegolainet Björlingin kekkerimökissä Kaivopuistossa ovat myös elämänmuodon sisällöksi kirjoittavia apostoleita, joiden luthermaiset teesit ovat kadonneet. Nyt on sisällöt menneet television lähettimestä sisään ja ne ovat seksi ja raha. Olemme etääntyneet todellisista tarpeistamme ja siksi korvaamme ne keinotekoisilla luullen olevamme yhteydessä johonkin vaikka todellisuudessa vastaanotin sekä itseen että vastapuoleen on katkennut; puhumattakaan taiteiden kohtaloista. Miten luulet kirjallisuutemme ja taiteiden kehitykseen vaikuttaneen Koskenniemen kaltaisen kaanoninrakentajan, jotka ovat myös määrittäneet suomalaisen elementtitalon mitat ja määrät, punnusten paikat ja koot. Onko siinä edes vaihtoehtoisille näkemyksille sijaa? Mutta luuletko, että endogeeniset lajikkeet olisivat sen yleisempiä musiikissa, kuvataiteissa? Uskon, että tragedia on yhteinen ja että sen ratkaisemiseen menee mahdollisesti elämänikiä.

Pellinen: Hyvä esimerkki väittämäsi muodontavoittamisen vaikeudesta. Kun on vaikeaa kertoa vieraantumisen syistä tarjoaa Gunnar Björling ratkaisun. Hänen muoto- ja sisältökaavansa on suunnilleen seuraava: sairastuin eilen kuumeeseen, paransin sen ajattelemalla jotain vielä pahempaa. Toisin sanoen rehellisyys ja asian tunnistaminen, joka on muodoltaan maailman lyhin runo, johon ei mene kuin pari riviä, kuten kaikki tietävät. Se on ytimekästä, siinä on elämän alku ja loppu: mitä tulee tämän asian ymmärtämiseen Suomen kirjallisuudessa, On se ymmärretty. Paha vaan, että se on myöhemmin unohdettu. Esim. Anhavan lause: Niitä, joita on vähän, on yhä vähemmän, ei ole positiivinen eikä negatiivinen vaan tosi. Syllistyit itsekin väärinkäsitykseen antamalla kuvan sellaisesta ihmisestä, joka ostettuaan pianon ja harrastettuaan 2-3 Aaronin pianokoulua olisi muuta kuin tavallinen luonnollinen, etenpäinpyrkivä, kuin kuka tahansa. Tavallisuutta on vaikea havaita. Tavallisuus on kuin saunan höyryä, jonka huomaa vasta saunassa. Anhavan hortonominen toiminta kirjallisuuden kykyjen lyhördinä nosti esiin esim. Tytti Parraksen Jamit, paremman kirjan kuin Terry Southernin Hiihtopummit -romaanin Sveitsin Alpeilta. Paremmanpoltariromaanin konsanaan. Eikä ole paha, vaikka koko 50-luvun parikymmentä vuotta kestänyt kirjallisuus luettaisiin kokonaan uudelleen ja vasta silloin huomattaisiin, mistä ja millaisesta omasta juuttumisesta onkaan kysymys? Korkeampihenkinen 50-luvun alkurunous, syntymä, motivoi ajan kulttuurihenkilöille syyn vaikuttaa Nummisen demokraattisen hallinnon päättäjiin aikaansaamalla ajassamme ehkä maailman onnistuneimman apurahajärjestelmän? Me olemme saaneet sen aikaan. Me olemme yhdistäneet monet äänet yhdeksi moniarvoisuudeksi, esimerkiksi yhden taiteenlajin, esimerkiksi kirjallisuuden sisällä. Esimerkiksi Saksan kamppaillessa maailmansodan jälkeisissä trendeissään oli Suomi kirjallisuudessaan onnekkaampi sisällön suhteen. Synnyin vuonna -40 ja näin tämän sekä sen, että saksalaiset kirjailijat 60-luvulla olivat orpoja piruja radiossa ja toisistaan riippuvaisia tiimityöskentelijöitä. En väitä, että tiimi loisi sairasta moniarvoisuutta. Mutta nykyään käytetyssä merkityksessä sanan moniarvoisuus, taiteen moraalin perustaminen on kuin piru Taivaan pietarin portilla pyytämässä turvapaikkaa Stalinilta. Mitä Parlandeihin ja baltialaiseen perinteeseen tulee, en väitä, etteikö Suomen kirjallisuus olisi korkeatasoisempaa maailmankirjallisuutta. Kullakin kulttuuripiirillä on kuitenkin aikansa ja oma yleisönsä. Esimerkiksi Parlandit ovat ehtineet kokeilla itseensä monenlaisia vaikutuksia muun muassa perheinstituutioiden avulla ennen ja jälkeen. Joka tapauksessa voin sanoa, että joka maalla on sellaiseen kirjallisuus ja yleisö, jonka se ansaitsee. On valitettavaa, että Suomessa vain 50-luvun kirjallisuus on joutunut väärinperusteltuun ja kadehdittuun ja halveksittuun asemaan.

Dahl: Taisit ärsyyntyä repliikistäni. Tuntuu kuin olisin altavastaajana. Tuli monenlaisia esteettisiä pointteja esiin tuossa, yksi kuitenkin. Rehellisyydestä sanoisin, että ei ole pelkästään kirjailijoiden ongelma se, että itsetunnustamisen ja -avautumisen perinne on katkennut: se on tehnyt kaikista etäohjattavia sähköautoja, jotka luulevat kulkevansa kadulla, vaikka maaltamuuton ajasta ei ole kulunut useaa vuosikymmentäkään. Vielä on toinen jalkani viljapellossa kiinni. Toisaalta lyhimmän tavoittaminen voi olla vaikeaa, koska pitkän turvin voi sanoa kaikenlaista, jos ei tiedä, mitkä olisivat muuten ne muutamat lauseet, jotka oikeasti pitää sanoa. Missä määrin muoto on muuten matemaattinen? Haikussakin lasketaan tavuja. Korkeampihenkisyys on hyvin paha sana aikana, jolloin arvostukset ovat joutuneet niilimäiseen pohjavirtaukseen, ja muotokokeilutkin haetaan koneen Amokin kidasta.

Pellinen: Toisin sanoen sä et uskonut näihin käsityksiin muodon ja sisällön suhteesta, joka toteutuu Björlingillä parhaiten. Luulin, että Björling on paras yksinkertainen esimerkki siitä, miten puhutaan suoraan oman elämän ehdoista. Taas paljastui outo ajatus ylä- ja alakulttuurista, joita ei oikeastaan ole olemassakaanö. Jos meillä on tässä aiheena kirjoittaminen ja kirjallisuuden tekniikka, se on erilainen kuin minkään muun taiteen tekniikka. Milloin ymmärrettäisiin se, että se on lujasti omaan aikaansa sidottua. Pitäisi sanoa, että sodan jälkeen alkoi rakennus myös kirjallisuudessa. Mieletöntä, mutta totta olisi, että ainoa tapa kadehtia 50-lukua tai kutsua sitä jonkintasoiseksi kulttuuriksi, olisi unohtaa tuo aika, jälleentulevat ajat, tai myös kuten tapahtuu: kirota Jumalaa, että olemme saaneet näin huonon ajan, pelkän liukkaan lasikoneen, Jumalan kaikille samanarvoisen sinitaivaan.

Dahl: Mutta et voi kiistää sitä, että ajat koostuvat erilaisista aikakauden asettamista reunaehdoista, jotka ovat juuri mainitsemasi muodon reunaehtoja: palkka, työaika, vapaa-aika, kuuluvat näihin. Sanon sen simppelisti: jos työpäivä pitenee, vapaa-aika vastaavasti vähenee ja harrastuksille jää aikaa yhä vähemmän. Se tarkoittaa kirjallisuudelle omistetun ajan vähenemistä.

Thursday, August 21, 2008

Huoltajuusriitoihin tolkku

Huoltajuusriitoihin tolkku

Australian perhelakiuudistus käynnistyi vuonna 2005 ja on nyt päätöksessään. Lain ansiosta myös avioeronjälkeinen sovittelu on edistynyt huomattavasti.

Anne Hollonds, joka on koulutukseltaan psykologi, aloitti työuransa 1980-luvulla Sydneyssä, erikoistumisalueenaan perheterapia. Hän on työskennellyt koko työuransa ajan lasten kanssa, viimeiset 10 vuotta CEO Relationshipsin toiminnanjohtajana.

– Laki on tuonut muutoksia myös tuomioistuinkäsittelyyn: tuomari puhuu suoraan asianosaisille ja joskus myös lapsille. Vanhemmat ovat tämän vuoksi olleet tyytyväisempiä oikeuskäsittelyyn ja lasten eronjälkeiset häiriötasot ovat vähentyneet, Hollonds kertoi.

Uusi laki korostaa ennen muuta turvallisuutta lapsen kannalta ja merkityksellistä vanhempienvälistä suhdetta, joka perustuu tasa-arvoisesti jaettuun vanhemmuuteen. Uuteen lakiin sisältyy myös sovittelun pakollisuuden vaatimus.

– Esimerkiksi Kaliforniassa sovittelu on ollut pakollista jo viimeisen 30 vuoden ajan, mutta se suoritetaan oikeudessa. Meillä taas perheriidat ratkaistaan tuomioistuimen ulkopuolella. Tämä tekee sovittelusta tuloksekkaampaa.

Kaikille avoimet keskukset

Uuden perhelain ansiosta maahan on perustettu perhekeskuksia, jonne sovittelua harkitsevat perheet voivat tulla kysymään neuvoa ongelmiinsa. Alkuhaastattelussa tilanteet arvioidaan tapauskohtaisesti: jos väkivaltaa on esiintynyt esimerkiksi kerran viisi vuotta sitten, sovitteluun saatetaan mennä, mutta varovaisesti edeten. Sovittelun aikana tehdään erityisiä seurantoja sen varmistamiseksi, ettei väkivaltaa tosiaankaan ole. Sovitteluun edes lähdetä, jos ilmenee, että perheessä on väkivaltaa, päihdeongelmia tai psyykkisiä ongelmia.

Australian hallitus linjaa perhekeskusten yleisen toimintapolitiikan. Toiminnalle on asetettu laatustandardit ja tehokkuutta mitataan tiettyjen indikaattorien avulla.

Organisaatio vastaa itse toimintansa kehittämisestä.

Perhekeskukset ovat matalan kynnyksen paikkoja, jonne kuka tahansa voi tulla.

– Meillä on myös hyvät kokemukset lapsen mukaan sisällyttävistä käytännöistä. Lapsi puhuu konsultille, joka puolestaan kertoo sovittelijalle ja vanhemmille hänen tunteistaan ja ajatuksistaan eron jälkeisessä tilanteessa. Hän antaa lapselle äänen ja auttaa vanhempia miettimään sovittelun lopputulosta.

Sovittelukäytännöt, joihin kuuluu lapsen kuuleminen, ovat uusi asia myös kansainvälisessä mittakaavassa. Kokemukset niistä ovat kuitenkin positiivisia.

Sovittelun tavoitteena on vanhemmuussuunnitelma, jota Australiassa ei tarvitse vahvistaa tuomioistuimessa. Miehet ovat olleet kaikkein kiitollisinta asiakaskuntaa – kunhan heidät on vain ensin saatu astumaan perhekeskukseen.

– Minusta myytti miesten vastahakoisuudesta sovittelua kohtaan pitäisi purkaa. Me olemme saavuttaneet miehiä erityisesti miesten ryhmien kautta. Keskukseemme on myös tullut sellaisia ihmisryhmiä, joita emme normaalisti tavoita: itsetuhoisia miehiä ja isovanhempia.

Anne Hollonds korostaa, ettei pelkkä sovittelu riitä, vaan se on integroitava myös muihin palveluihin, muun muassa pariskunnan kouluttamiseen eronjälkeiseen tilanteeseen, parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamiseksi.

Perhekeskuksia on tällä hetkellä ympäri Australiaa 65 kappaletta. CEO Relationships vastaa kuudesta perhekeskuksesta New South Walesissa.

Auttaminen eron läpi

Perheet saavat keskuksista paitsi neuvontaa myös lakiapua. Keskusten tavoitteena on perhesuhteiden vahvistaminen ja perheiden, erityisesti lasten, auttaminen eron läpi. Australiassa perhekeskusten toiminnasta vastaavat kansalaisjärjestöt, joita hallinto ensin kilpailuttaa. Erityisesti seurakuntajärjestöt vastaavat keskusten ylläpitämisestä.

Suomeakin hyvin puhuva ja ymmärtävä Anne, jonka omat vanhemmat ovat suomalaisia, johtaa itse yhtä perhekeskusta Sydneyssä.

– Meidän keskuksessamme on lasten leikkialue, tietokoneita ja kirjoja. Se on melkein kuin julkinen kirjasto. Joissakin keskuksissa on jopa coffeeshop. Teemme keskuksia tunnetuksi olemalla siellä missä perheetkin: festivaaleilla, tapahtumissa, mediassa. Keskukset on suunniteltu ennen muuta lasten ehdoilla ja niiden tarkoitus on saada avioerotilanteessa olevat vanhemmat näkemään ongelma myös lapsen silmin ja miettimään, mikäli ollaan keskusteluväleissä, mikä on lapsen kannalta paras ratkaisu.

Australiassa erityisenä haasteena on myös perheiden monikulttuurisuus, joka tuo jo entuudestaan vaativaan avioeroa edeltävään sovitteluun ylimääräisen jännityselementin.

– Meidän sovittelumallimme tuloksia voi arvioida vasta vuoden päästä, mutta jo nyt tuomioistuimessa käsitellään vähemmän sovittelutapauksia. Lisäksi sovittelu on ollut niin suosittua, että meidän on huolehdittava siitä, että pystymme huolehtimaan kaikista asiakkaista ja otettava maltillisesti uusia.

Anne Hollonds vieraili Väestöliiton järjestämässä seminaarissa 6.6.2008

julkaistu Pelastakaa lapset 3/2008:ssä

Wednesday, August 20, 2008

Hottentottiystävien luona

Pellinen: Afrikka on mulle taloudellinen ja sosiaalinen kysymys, niin kuin sulle on kirjallisen tyylin kehittely. Ne molemmat vaativat suotuisia olosuhteita, onnellista mesenaattia, johon on erittäin läheinen suhde, mieluiten pitkäaikainen. Tuliaisenkin kerran toteuduttua kohdallani kesti se yli kaksi vuotta ja piti sisällään samataustaisuuden ja voimakkaasti emigroivan slaavilaisuuden. Kaikki oli sattumasta kiinni paljon enemmän kuin Robert Redfordin kohdalla. Tosin horjahteleva urani kvasiplayboyna alkoi olla loppusuoran alussa. Oppaani oli elinikäinen Afrikka-kävijä, viittä vaille lähetyssaarnaaja, täysverinen liikenainen, rohkea jaroslawilainen kauniskasvoinen, suorastaan sumopainijan luonteella varustettu kovan luokan painija. Olimme kuin suoraan japanilaisen kielitieteilijän S. Hayakawan Toiminnan ja käytännön kieli -teoksen kouluesimerkkejä. Peter Frygmanin haamu kummitteli Johannesburgin vuorilla maalatessani herran kukkarossa suuren 50 neliötä käsittävän Afrikka-tuotantoni kahdessa kuukaudessa. Sain todistaa kuinka äskettäin ostettua puutarhataloa restauroitiin aamusta iltaan tulevia sukupolvia varten.

Dahl: Multa on Pöytävuoret vielä koluamatta, eikä muu Afrikka ole puhjennut vielä samanlaiseen magnoliankukkaan kuin sinun slummi-Johannesburgisi, turkiskauppiaan ansiosta rauhallinen ja rakastava sellainen, oletan. Minäkin kukkaannun Afrikassa - tuolla monien kasvojen mantereella - muutun ihan botswanalaisen korkeimman oikeuden tuomari U. Downin siskon näköiseksi naiseksi, joka on musta. Sekin kysyi harhaanjohtavasti seksuaalisuudesta. Joillekin elämä on mahdollista vain wittgensteinilaisissa sanapeleissä, jotka kysyvät lauseen paikkaa keskellä Lagoksen katuja moottoripyörien pörrätessä eteenpäin ja konettaan rassaavien mopopoikien huudellessa minulle ja näyttelijä Chrisille, jonka unelma oli esiintyä nigerialaisissa elokuvissa päärooleissa: Uluku pepe. Keltainen ihminen olen joskus myös Helsingissä, mutta sanallisesti ei siitä tule huomautuksia meidän luterilaisessa normikäyttäytymiskirkossamme, kadulla.

Pellinen: Aika ihmeellistä. Nyt ajattelen missä tapahtui enemmän: hiljaisen esikaupunkialueen puutarhassa, Kapkaupungin keskustassa vai Stanley-hotellin flyygelin ääressä. Vai kotonani käydessäni runokirjaa varten läpi puolikeksittyjä vaikutelmiani, joihin Kaikki mitä Afrikassa koin antoi lisää taiteellisesta minästäni sen isän- ja äidinmaana, joka ei ollut koskaan minusta Euroopassa kuullutkaan. Vertaa Seppo Järvisen arvostelu Lasikoneessa runokokoelmastani Kiiltomadossa viime vuonna. Kotiintuliaisena toin ehkä itselleni jonkinlaiset uudet biotermit, joihin palaaminen Afrikassa on aina idioottivarmaa.

Dahl: Oletko palannut sinne vielä? Jatkan omista Afrikka-kokemuksistani siirtyen Senegaliin siestamaisempaan siirtomaamenneisyyteen mukavan kontinentaalihotellin uima-altaan ääreen odottamaan kello viiden drinkkitarjoilua. Afrikka on minulle monien asioiden olemassaoloa päällekkäin, vierekkäin, lomittain. Afrikka on kokemusta siitä, että se mikä on, on riittävästi. Afrikka on palmunlehviä, jotka nytkin heiluvat kasvoillani viilentävästi ja isoja mammoja, jotka pitävät koko kylien rakennetta pystyssä Työnsankarimaisesti raatamalla savanneilla vauvat reppuselässä. Siinä on perhe kiinni. Afrikkaan pääsen lähtiessäni Portugaliin. Sinne pääsy ei ole etäisyydestä kiinni. Täällä kuitenkin harvemmin.

Pellinen: Afrikassa ei muuten ole Arjentolaa, siellä on homogeeninen, pistämätön aurinko, jota illalla alkaa jo odottaa. Sinun Afrikkaasi kuulosti tietosanakirja-Afrikalta. Minun Stevenson-kokemukseni tuntuvat taas yksityisiltä seikkailuilta, joihin ei liittynyt ainoatakaan pelkokemusta. Tosin kattomme oli pettää ja sille yöllä heitetyt kivet saivat minut teeskentelemään sanoen: "Täytyy vain mennä katsomaan, mitä siellä tapahtuu." Edessäni oli leipäveitsi. Huonosti minua vielä tunteva rakastajani sai minut olemaan kiveäkin kovempi ja hän alkoi käyttää minusta sanontaa: "Olit eilen ponteva poika." Tunnen muten nyt valitsevani sellaisia asioita, joihin sinä voisit tarttua. Ei niidenkään löytäminen helppoa ole. Mitä olisit sanonut, jos huvilasi naapurissa olisi asunut pitkäsorminen Rhodesiasta Kapkaupunkiin vastikään muuttanut afrikaanivelho Anne. Olisitko pystynyt suojelemaan tällasita avointa boheemitaiteilijaa?

Dahl: Olisin varmaan ainakin löytänyt jonkin suojelijan. Afrikkalaisten rotu on levittäytynyt kaikkialle, Brysselin hallintorakennuksiin asti ja sieltä he eurooppalaisten joustavia sormia venyttelemällä hallitsevat lähes koko maailmaa, ulottaen kalanpyyntiverkkonsa tarpeen - eli nälän - vaatiessa milloin minnekin vesille, tarpeen tullen myös Kiilarantaan asti. Tänäänkin yksi kongolainen ammattipastori, poliitikko ja liikemies nimittäin haki kumppanuutta avoimesti Suomen valtion koululaitoksen ja Nokian kanssa kansanedustuslaitoksemme auditorion lehtereiltä. Hän myös kertoi vastoinkäymisistään yhden hengen totuuskomissiona: Kabilan miehet tulivat kauniina heinäkuun iltana sairaalaan hakemaan hänet metsään kymmenen muun vangin kanssa samaan riviin. Mokan säästi kuolemalta se, että upseerin päässä alkoi soida lause: Säästä tuo mies. Hän pääsi Sambiaan ja sieltä lähetystön kautta Belgiaan. Tiesitkö, että Kongossa on meneillään maailman pahin holokausti toisen maailmansodan jälkeen ja siihen ovat syyllistyneet myös eurooppalaiset, jotka tulivat 1885 ja rikkoivat perinteiset perherakenteet, sekoittivat entisen maailman. Nyt on totuuskomission aika.

Pellinen: Teimme Mekin retken yliopiston tutkimuslaitokselle hottentottiystäviemme tähtitaivaan alle. Vävyt ja heidän vaimonsa, tytär ja äiti saivat aikaan verisen riidan sipulivaraston käyttämisestä. Äiti oli vienyt tyttärensä sipulit tehdäkseen minulle herkkukeittoa. Tyttären mies sanoi vapaaehtoisesti ottavansa avioeron, jos riita vielä jatkui. Diplomaattinen koskemattomuuteni säilyi koskemattomana: mitä asia minuun kuuluikaan. Lyhdyin varustettuna meidät ohjattiin turvallisesti pimeään polkua pitkin maailman ummehtuneimpaan nykyluonnontieteilijöiden tutkimuskämppään. Rakkaus, yö leimahti: iso paha musta susi kohtasi Hannun ja Kreetan tiellä. Ja äkkiä oli aamu.

Dahl: Tuosta muistan Brasilian yön. Olin siellä useasti, kerran. Menin paikallisbussilla Curitibasta itsenäisesti liikkuenParanán satamaan. Siellä kävelin muutaman korttelin etsien lipputoimistoa. Rantakapakassa söin pikaruuan ja laiva lähti karahtaen Ilha do Melille. Saaren asukkaat antoivat ensin ulos isot laatikkonsa. Lähdin kävelemään hiekkakujaa etsien kapakoiden välistä majataloa, joka löytyi loppupäästä. Omistaja laittoi minut aamulla retkilleni kertoen lapsesta saakka unelmoineensa suomalaisen arkkitehtuurin pelkistetyistä silmän iloista. Vihdoin hän myös toteutti unelmansa, eikä pettynyt. Kuljin koiran kanssa koko päivän linnoitukselle asti ja takaisin. Äkkiä oli ilta, pilkkopimeää. Ajauduin Joãon ja hänen mykän veljensä kanssa majataloon syömään friteerattuja banaaneja ja juomaan tosimustaa kahvia. Ystävä oli kuin vankikarkuri ja katsoi minua silmät kiiluen. Onneksi he menivät pornoluolaan. Nukahdien miettien rakoja toisen kerroksen asuntoni säleovissa, seinissä ja hyönteisten paukahtelua lampun kupuun toivoen ettei vankikarkuri ilmestyisi rakoon kurkkimaan. Turha sanoakaan, että äkkiä oli aamu, enkä paljon nukkunut.

Pellinen: Vertailevat matkakokemukset. Mulla oli vähän onnellisempaa. Sä olit kuin kappale maailmankirjallisuutta. Oliko se muuten lähellä Marquesin maata?

Dahl: Oli se. Brasilian eteläosassa.

Pellinen: Sitä mä ihmettelen, että miten naiset pärjää tollasissa jatkuvissa vaaratilanteissa? Oliko sula aseita mukana? Amuletti? Riittämätön? Vai onkosulla sellanen kertautuva kiilusilmien jälleennäkemistoivehalu? Onko Suomi susta naisen kannalta turvallinen? Erästä mun ystävätärtä on ammuttu rintaan ja lyöty päähän. Se on hyvällä onnella säilynyt hengissä. Tosin mä olen välttänyt yöelämää kokonaan. Mikä esti kiilusilmän paluun? Uskot sä kokevasi tällaisia uudestaan?

Dahl: Naisilla on ne rinnat, muistathan, joiden irtonaisuudesta olet tänään puhunut. Ne vetävät miehiä kuin kärpäsiä puoleensa. Mä en ole koskaan nähnyt sen pelottavampaa katsetta kuin sillä raiskaajakiilusilmällä. Mä en halua nähdä sellaista katsetta uudestaan. Suomi on mulle turvallisempi, kun en paljon ulkona illalla täällä enkä missään liiku. Mun kai pitäisi tosiaan harkita aseistusta tai isepuolustuskurssia. Matkustamista en lopeta. Aina sattuu, kun matkustaa, mutta ilmankaan en minä ainakaan elä.

Pellinen: Oliks siinä kertaakaan mitään toivoa? Oliks esimerkiksi Fay Weldonin kuva mielessä lähellä siinä tyyliin käännetyt kokemukset. Täytyisi löytää jokin uusi, kiinnostava aihe tämän jälkeen, vaikka se ei ole ainakaan yhtä myyvä kuin Weldonin Juuret -romaani. Sinä muistutatkin enemmän Dorothy Sölleä tai Tyyni Tuuliota. Paras jättää koko homma Sofi Oksasen retrospektoitavaksi. Yksi olisi tämä unohdettujen suomalaisten esseekokoelmien esiinkaivamisprojekti, johon kuuluu Kirstinän, Pellisen, Max Randin kirjat.

Dahl: Sanotko sä omasikin.

Pellinen: Sanon, koska on syytä. Kysymyksessä on eksplisiittinen essee. Vuosi oli -65, käsittelyssä Volter Kilpi ja se oli puolen kirjan mittainen essee, jossa löysin anonyymin postmodernin Volter Kilven, jonka subjekti oli passiivinen mieliala. Väitin, että siinä ei ole löydettävissä minkäänlaisia ihmiskuvauksia, mikä suuresti ärsytti tuolloista päätoimittajaa Pentti Saarikoskea, jonka Tiarnia-esseerunot saivat myöhemmin aivan yhtä väärinkäsitetyn vastaanoton nuoremmalta Martti Anhavalta. Ilmeisesti vieläkin kollektiivinen preesens on ykkösaiheena ja esseitä kirjoitellaan vain yliopiston leipätöiden piirissä, jonka alan aineetonta herkkua edustavat Juhani Ihanuksen Kailas-esseet, aikansa eläneet ja uutta aikaa kaipaavat. Miten monta Kailasta olemmekaan menettäneet Leif Färdingistä eteenpäin laskien? Mutta täällä jyskyttää eteenpäin Juhaninkaltainen leipäpovinen junaveturi kuin hautauskulkue Helsingistä Jyväskylään radanvarret täynnä samanlaisia runoilijoita. Kaikkialla kirjallisuuden piirissäkin uhkaa kukkia päätalo-demokratia, joiden akateeminen kieli sopisi paremmin toisten runoilijoiden tuotannon arkkityyppien kuvaamiseen. Hyvä Jyrki.

Dahl: Vittuilet sä?

Tuesday, August 19, 2008

Hundekammer

Vasco Graca Moura
hundekammer

koirat antautuvat palatsissa
valo ruohikolla on monotoninen
ja puiden välissä / valtasuhteiden
todellisuus, metaforan
ankarat ehdot.

mikä filmattiin.

niin käyttäydymme tämän ajan kuvailevien
kauppojen edessä / hiljaisuus on
loukkauksen luonne; koirien huone
pysyi koskemattomana.
nämä olivat niiden oppivuosia.

ironian ammattiyhdistys valmistui:
koirilla ei ollut kriittistä hetkeä
todellisen väleissä eikä meidän
ihailtavaa (pa)sienssiä

ei konkreettisia utopioita eikä aikaa
tällä puolen
ilojen puutarhaa, komposition
metodeja

(kokoelmasta instrumentos para a melancolia, melankolian instrumentit, O Oiro do Dia, Porto 1980)

Monday, August 18, 2008

Etsin vain yhtä suudelmaa

Etsin vain yhtä suudelmaa

Etsin vain yhtä suudelmaa, käänsin
kivet, maat ja mantereet ylösalaisin
sen vuoksi. Muutuin vanhemmaksi
vaikka fyysinen ikäni oli nuori. Kykyni
erottaa aito teeskennellystä pysyi aina
yhtä huonona ja johti törmäyksiin vain
kovien elementtien kanssa. Aina putosin
alas kalliolta etsiessäni ikkunaa ihmiseen;
ikkunan sijasta kohtasin suljetun oven
ja ihmislihan, joka katsoi samaan aikaan
karsaasti ja haluten. Vetäydyin kauemmaksi
kulmaan, vaikka olin jo oikeastaan siellä.
Vieraissa kylissä koin aurinkoisia hetkiä
naiivien, maalaisten, kanssa. Oli kuin olisimme
paistaneet leipää yhdessä kyläuunissa ja
rakastaen jakaneet sen valmiina keskenämme.
Tämän vain muistan. Sitten neonvalot
häikäisivät silmäni ja eteeni käveli ihmis
jaloin kulkeva olento, joka puhui jotain.
Mutta se puhui ohitseni ja eri äänellä
kuin minä, emmekä me koskaan edes tunteneet
toisiamme, vaikka keskustelimme kyllä
useita kertoja kadulla. En pyytänyt siltä suudelmaa.
Asfaltin raoista alkoi ilmestyä ihmeellisiä kukkia
ja minä vanhenin edelleen, vaikka olin jo
syntyessäni vanhempi. Yritin mennä eteenpäin,
mutta keltaisella nauhalla eristetyllä onnettomuus
paikalla tutkittiin jotakin rikosta, ilmeisesti murhaa.
On mahdollista kuvitella toinen. On mahdollista
kuvitella hänet niin, että hän häviää kokonaan
silmistä. Voin kuvitella hänelle myös suun. Putosin.
Liian vaarallista. Jatkoin vielä, vaikka koko ruumiini
tuntui jo turtuneelta ja kaikkeen väsyneeltä;
ikivanhalta nuoren ruumiilta. Mietin asentoja,
joita haudassa voi ottaa. Se ei johtanut mihinkään.
Jalkani olivat niin puutuneet kaikesta kävelystä
vieraissa kylissä, kaupungeissa, ja jatkuvasta
turhasta kuvittelusta. Käperryin yhä tiukemmin
täkkini sisälle ja katsoin harvemmin sieltä ulos.
Ostin tarpeellisen hengissä pysyäkseni. Pysyin
kerrostaloasunnossani. Unelmointi suudelmasta
hitaasti lakkasi. Joku elin jatkoi toimintaa.
En ollut missään koneessa kiinni, en enää edes
muistanut kovin hyvin että sellaisia asioita kuten
kohtaamisia olisi ollut olemassa. Sammutin valot.

Sunday, August 17, 2008

Kiilaklubilla ensi torstaina

Taiteilijajärjestö Kiila ry ja Runousyhdistys Nihil Interit ry järjestävät Poetry Slamin Helsingin osakilpailun torstaina, 21.8.2008 kello 18:00 alkaen ravintolalaiva Wäiskin alabaarissa, osoitteessa Hakaniemenranta 11, Helsinki. Poetry Slamin ilmoittautuminen kello 17:30 mennessä ravintolalaiva Wäiskin yläbaarissa.

Ilta jatkuu kello 20:00 alkaen Kiilaklubin merkeissä. Runokuun kunniaksi Kiilaklubi on vahvasti runoon painottuva. Mukana ovat muun muassa runoilijat Miia Toivio, Sirpa Kyyrönen, Mikael Brygger ja Rita Dahl.

Lyhytelokuvana nähdään Cannesin elokuvajuhlilla kansainvälisen ensi-iltansa saanut, TaiKissa opiskelevan Hannaleena Haurun elokuva, "So there are no poems coming to me". Elokuva on kuvattu Itä-Turkissa ja Pekingissä osana elokuvajärjestö Nisi Masan workshopia.

Sisäänpääsy on ilmaista kello 18:00 -20:00.

Ikkunat olivat liian matalat

Ikkunat olivat liian matalat

Pellinen: Vaikeata mennä eteenpäin Nuppulinnassa 50 metriä, kun huomaa ihmeellisiä asioita itse sen tien lisäksi, millä on.

Dahl: Hei, onks sulla kynää. Tästä loppuu muste.

Pellinen: Joka tapauksessa varanäky on puiden välistä näkyvät kaksi seisovaa hevosta. Niistä muistan lätäkköä väistellessäni hevosten omistavan emännän vastauksen: ”Minä harrastan vain hevosia.” Hyvämuotoinen kuusikymppinen kahden lapsen äiti, joka on ottanut tämän varhaisperintötilansa vastaan kaikkineen hoitaen sitä kahden tyttärensä kanssa, joista toinen roikkui maalarinpuvussa talon räystäällä. Ja aina muistan hänen kieltonsa: ”Mutta pärekattoa ei nykyään jaksa kukaan ihminen hoitaa.”
On aina aamu, polkua ei ole olemassa kuin 40 metriä, joka metrillä olen ajatellut saman ajatuksen: minä muutan tänne, enkä lähde täältä pois. Pois tulen heti iltapäivällä kello kolme. Ehkä tämä rinnakkaispolku vie sen emännän luokse: tämän polun päässä sitä paitsi odottaa koira ja käännös. ”Paljon tapahtuu. Mutta miksi maaseudun iltapäivässä tuntuu vanhuus.”

Dahl: Taisi olla Petterssonin vaikutusta tuossa äskeisessä: heinäpaaleista löytyi hänenkin vanhuutensa, joka ei pitkälle kyllä edennyt, harmillisesti loppui kesken kaiken. Ahvenanmaalla juoksee ehkä hevosetkin villimmin kuin mantereella. Minä ohitin aina vain valkoisen isokokoisejn aasin, jolla oli resuiset sukat jalassa lämmittämässä. Annoin sille ravintolasta lounaalta ottamani leivänpalat ja aina se oli kiitollinen. Lieka sen turvan ympärillä oli hiertänyt ihan verille ihon. Se oli vähään tyytyväinen. Ylhäällä näkyivät Monsanton valkoiset talot ja tunnusomaiset, jonkinmuotoiset kalliot. Eksyin siellä muuten heti toisena päivänä, ollessani matkalle linnalle valitsin kahden kiven välistä väärän tien ja heti jouduin pusikoihin. Pari tuntia meni puskien kanssa taistellessa, enkä luullut hengissä selviäväni, mutta sisulla ponnistelin takaisin kalliolle. Jalat naarmuilla ja verillä. Viikko meni niiden paranemiseen.
Ehkä aina luotsaamme kohti hyvää, satamankaltaista, kuten sinä maaseudulla palaat vanhuuteen. Mutta minulle se löytyy vain hetkeksi ja karkaa taas. Monsantossakin oli ainesta satamaksi, mutta ankkurini seisoi siellä vain kuukauden.

Pellinen: Luettelen seuraavat assosiaatiot. Turner. Miksi. Sanonta: yksinäisyys ympäröi hänet totaalisesti kuin eriste, sopii tuohon aasirunoilija Jimenezin äänellä esiin ottamaasi, tässä maassa löytämättömään Joel Petterssoniin. Siinä on vain ero, että sinä etelän maista, minä Nuppulinnasta tuon uutisia. Näin pienessä maassa varo: noin ahkera ja suuri diaristikko voi nousta arvaamattomaan maineeseen. Aina kun tulee joku yhteiskunnan väärinkäsitys, niin toki oikaise se. Lisäksi informoin kaikille, että minun viidenkymmenen neliön sähkölampulla varustettu ateljeeni kolmatta vuotta Nuppulinnassa maksaa kuukauden sähköineen 300 euroa. Lisäksi naapurissa on ympärivuotinen kuuden mustalaisen vartiointipalvelu. Siellä asuu Ansu. Aasin hoitamisesta vielä. Menin erään naisen kanssa Degerbyhyn. Tämä oli hevosihmisiä. Laitumella eli intialainen hevonen. Kukaan ei ollut laittanut sille hevoskatosta. Naiset elävät vanhoiksi, koska he ajattelevat toisiakin, hevosiakin. Hevonen aisti hänessä hyväntekijän. Sinä kesänä suhteemme päättyi. Aloin kirjoittaa vieläkin kesken olevaa romaania soinnutuksen opettaja Eino Linnalasta. Muistan, miten minua kiihotti poislähteneiden venäläisten läheisyys. Olimmehan vanhassa Porkkalassa.

Dahl: Olen yksin monesti, joskus seurassakin, vaikka olen ihan seuraihminen. Ehkä tässäkin on kyse jonkinlaisesta satamuudesta, jimeneziläisestä aasikokemusta päin aina menossa. Erehdyit tuossa diaristikkoudessa. Se rooli on Villalle uskottu. Tavoittelen Turner-Coutolais-Saramagolaisia ulottuvuuksia, enkä huomannut äskeisessä repliikissäni minkäänlaista yhteiskunnallisuutta, ellei se ollut itsestäni lähtevää. Toisinaan on toisin.
Huomautit myös uudesta alleviivaavasta kynän liikkeestä kirjoittaessani. Mietin, mikä merkitys Monsanton asunnon toisen kerroksen kaapista löytämilläni kuolleilla mehiläisillä oli uuteen, hiukan aggressiiviseen tyyliini. Yöt olivat vaikeita, ne täyttyivät ajatuksilla siitä, kuinka matalalla asunnon ikkunat olivatkaan ja kuinka helppo niistä olisikaan ollut kavuta sisään. Myös hiostava, nihkeä kuumuus kuin peikonlehdet iholla, piti huolen viihtymättömyydestä. Sängyn sijaan uneksin viileästä tuulesta sohvalla, jalat pakosti poikkaistuina. Kaikki meni katkonaiseksi, mutta ihmeen hyvin nainen ilmeisesti sopeutuu vaikeisiinkin olosuhteisiin, lähes vuoristoon.
Ero empatian kyvyssä havainnollistuu seuraavassa esimerkissä. Opin hyvin pian hakemaan veden läheiseltä kaivolta, jossa mustat ja mustavalkoiset kissanpennut makasivat toistensa päälle käpertyneinä, ilmeisesti emonsa hylkääminä niiden täytyi etsiä lämpöistä turkkia toisistaan. Joku oli sentään jättänyt niille maitoa, johon ne eivät tosin koskeneet. Parempikuntoiset mustavalkoiset pennut katosivat nopeasti, mutta kaksi mustaa näin parin päivän päästä surkeina, kuin liman peittäminä. Ne olivat niin heikkoja, etteivät edes jaksaneet maitoa litkiä. Mummo kysyi, että otanko ne. Sanoin, etten voi, kun en asu täällä, olen ulkomaalainen: jonkun paikallisen on ne otettava. En nähnyt niitä sen koommin. Siellä ollaan raakoja. Elämä on taistelua ja selviämistä, jossa vahvin voittaa.

Pellinen: Jaa, jaa. Tuo kissakohtaus olisi ollut eräällä Korkeasaaren intendentille Ilkka Koivistolle pelkkää arkipäivää. Etelä tuottaa jo sinussa vaikuttavaa surrealismituntoisuutta. Ajattele, mikä hyvä runokokoelman nimi olisi Ikkunat olivat niin matalat. Kun et varmaan lisäisi runon jatkoksi: ja jalat niin levottomat. Koska tuollaiset ongelmat ovat meidän runoilijoilta jo häipyneet, vaikka yksinäisyys ja sairaudet ovat tilastollisesti lisääntyneet, niin että huldénmaisella juhlarunolla olisi vielä tilausta, Toivo Laaksosta, Olavi Jamasta puhumattakaan. Tuntuuko sinusta joskus, että menet Joel Petterssonin kanafarmille istuskelemaan ja tunnet olosi heti paremmaksi. Ajattele, pelkän kanafarmin perinnöllä pystyt uudistamaan koko Suomen pienoisproosan. Ehkä, Me Toivot toivomme että sinun eteläistuliaisesi romaanin nimi olisi lopultakin vain ”Jerofejevin aasi”?

Dahl: Ei ehkä kanafarmille: lammasfarmille. Ehkä voisin ryhtyä paimeneksi: Pessoa vertaa muuten runoilijan paimennustyötä paimenen vastaavaan. Tuo nimiehdotus oli hyvä kyllä, vaikka en toki pelännyt matkalla ainoastaan, enemmän koin hyviä kaikkeuskokemuksia luonnossa. Ne muistuttivat aiemmin mainitun Cesário Verden tai Gunnar Björlingin tapaa löytää ruohon ilmestyksiä katukäytävälläkin. Tosin Verde piti kokemuksensa kielellisesti ja mielellisesti yhtenäisinä, Björlingin pilkkoessa kielen ja mielen. Mutta heitä erottikin muutama sukupolvi: sallitaan se Verdelle, joka muuten hienosti leikkasi maaseudun ja kaupungin keskenään. Sen juuri näemme myös, minkä haluamme. Jerofejevilla ei ole, pahoin pelkään, suurtakaan roolia proosassani. Hän on mustetahra avaruudessa, hyvin pieni kumminkin. Vaikka hänet mainitsinkin.

Pellinen: Kyllä sulla on paljon tota etelää mielessä: huomattava käännös purjeissa, kuin toinen luonto. Kenties edustat tutkivaa uusromantiikkaa suomalaisessa matkakirjallisuudessa, täytät aukkoja, jotka Rauli Virtanen jättää kertomatta. Kenties Virtanen ja hänen vaimonsa tietotoimisto toimii nyt Dahlin ja Pellisen välisenä. Kuvittele, miltä näyttäisi toimistokyltti Dahl & Pellinen etelää etsimässä hakattuna sintralaisen majatalon marmoriin, sattumalta samaan taloon, missä Lord Byron yöpyi. Olenkin eräässä hankkeilla olevassa 500-sivuisessa romaanissani ohittanut Sintran päätyen Lissaboniin Gulbenkianin museoon ylitettyäni hengissä Euroopan suurimman Francon sillan, johon suomenruotsalaisen kulttuuripiirin puoliksi tunnettu Grand Old Lady Anitra Lucander on sanonut: ”Se olisi ollut skandaali, jos et olisi päässyt siitä yli.” Ja niin iltapäivä kului Gulbenkianin museossa. Niin, Gulbenkian ja Jimenez taitavat olla sinun terminologiasi äidinmaitoa. Oi fado, fado, ajattelen, miten kauniisti kiltti porvarislehmä on pitänyt minut suojassa kaikilta työläistymisen vaaroilta. Pysykööt Miina Äkkijyrkän peltilehmät minusta kaukana.

Dahl: Jonkinlaista paralleeliä yritit nyt vetää minun & Lucanderin väliin. Salapoliisitoimistonko meinasit perustaa? Uusromantiikkaan on vaikea päästä käsiksi maassa, jossa keulapääfiguurit, viimeksi Lipposen Paavo, ovat naimassa uudelleen politiikan sijasta yritysmaailman. Kyllä Euroopan sähköyhtiöihin tulee nyt lisää lumikarhuvirtaa, pohjoista vakautta ja kohti tuotantokarikkoja luotsaamisen halua, kun hän vaihtoi alaa. Missä on maailman – poliitikkojen – moraali? Hukkui Päijänteeseen?

Pellinen: Pieni voimalaitos?