Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Wednesday, July 30, 2008

Silkkiä, pehmeää, karvaista




Silkkiä, pehmeää, karvaista

Silkkiä, pehmeää, karvaista, ihoa,
suuren graniittipaaden päällä kaukana

kavalat kalliot, ruusupensaikot, kylä
valkoiset talot, kahvila, esanssimehu

pullo, hiljainen, utelias senhora,
kaksi turistia muovituoleilla, hiki,

tipat, otsa, suu, yhteenliimautuneet
huulet, kulaus, toinen, kuolinilmoitukset

muistosanat, kallioon hakatut arkut,
kappeli, polut, monet suunnat, tie,

valinta, pehmeä, kova, kallio, sammal,
helppo, vaikea, graniittisilkki

Monday, July 28, 2008

Luontopolku







Luontopolku

Kävelemään lähteminen on kuin potkaisisi säkeet liikkeelle, ne
tulevat varoittamatta matkalla kohti Senhor de Azenhaa, kuoresta

riisutut korkkipuut polun varrella, se mikä etäältä näyttää suurelta,
paljastuukin pieneksi käppyräviinipuuksi, katse on harhaanjohtava,

millaisella nauhurilla tallentaa nämä makeat tuoksut jälkipolville, kuljetaanko
tällä polulla nyt viimeisiä kertoja: miten pitkäksi arvioisit elämän?

Ihminen tarvitsee lehtiä, kiviä, vettä, sokeria, suolaa ja pesän,
mobiiliverkon, johon ei saada yhteyttä: tärkein yhteys on kytketty.

Onneksi eripituisia polkuja on Monsanton ympärillä paljon, niistä
riittää valittavaa kaikenpituisten matkojen ystäville, paitsi lyhyiden.

Kuudentoista kilometrin luontopolkuun ei tehoa on tai off kuuden
kilometrin jälkeen, kerran valitulla tiellä on jatkettava eteenpäin,

myös elämän pituus on useita kymmeniä kilometrejä vaikeakulkuista
maastoa, eikä sitä voi keskeyttää kaukosäätimellä halutessaan.

Kuivat joenuomat etsivät itsepintaisesti juotavaa; kahdeksan
kilometrin jälkeen puolentoista litran vesipullo on aarre, pieni

alkaa riittää siellä, missä ei ole kaikkia verkkoyhteyksiä saatavilla,
missä niukkuus on luonnonlaki, jokainen pisara tulee Jumalan suusta

ja niiden käyttöä on tarkoin harkittava, kuin askelia tällä polulla, merkkejä
on seurattava tarkoin tai on jo eksynyt. Enemmän kuin ruokaa tarvitsen näitä

äkeitä säkeitä, ajatusten nourriturea, päivän puzzlea aivoille – polkuja,
joilla kuvat virtaavat. Paimennan sanat samaan karsinaan, ovi kiinni.

Senhor de Azenhan kappeli on kiinni, naispaimen ajaa lampaat
aitaukseen, pöly nousee kymmenien eläinten sorkista, nainen

uskoo, että paimenen työ on nuorille liian kovaa, he etsivät
helpompia elinkeinoja, kuten turismin, turisteja ei tarvitse

paimentaa, he kävelevät ja kysyvät, eksyvätkin itse, kulkevat
sielläkin, missä paikallisetkaan eivät enää kulje, jättävät jälkiä

Keskipäivän sininen Monsantossa on puhdas meri taivaalla,
sinisen ideaali runoilijoiden sinisten joukossa. Sitä kohti palaan.

Thursday, July 24, 2008

Valot Monsanton yössä



Kaukaiset oranssit valot Monsanton yössä

Kaukaiset oranssit valot Monsanton yössä: millä
puolella oikein seisotte? Näin korkealla ja lähellä
rajoja ei ole enää ilmansuuntia: kaikki valot
vaikuttavat Espanjalta ja mitä innokkaammin
vilkutte, sitä espanjampaa olette. Miksi? Koska
portugalin kieli on kuin liian kova avokado, jota
ei jaksa pureksia kuin hetken. Sylkäisin jo sen
suustani, koska en ole tottunut makuihin, joissa
kalassa on aina nahka, piikit, kaikki mausteet:
olen steriilin ruoan maasta ja kielenikin on silkillä
silattuja konsonantteja täynnä. Mutta ei huutoa!
Keskellä katua! Melkein mihin vuorokaudenaikaan
tahansa. No, yöt sentään ovat aika hiljaisia, vain
heinäsirkat muistuttavat olemassaolostaan. Päivisin
kärpäset surraavat kuin innokkaat portugalilaiset
tietokoneen näytöllä. Hyvä etteivät suuhun lennä.
Jos omistaisin vasaran, olisin kenties käyttänyt
sitä jo, koska olen spontaani itsekin luonteeltani.
Vieras maa pakottaa kohtaamaan kieleni, ruumiini,
tapani, kaikkeni. Siksi mielellään katson teitä
oranssit valon monen vuorenhuipun päässä tästä
taiteilijatalosta, jonka kaksikerroksisessa
yksinäisyydessä kirjoitan näitä rivejä yrittäen
luoda hetken rauhaa toisenlaisen innokkuuden
ja äänekkyyden keskelle, hiljaista satamaa,
josta laivat purjehtivat öisin vuoristoon rantautuen
hyvältä tuntuvalle vuorennyppylälle, puhuen
kieltä miten haluavat, mitä kieltä haluavat,
miten vain haluavat! kuulematta kommentteja
joutumatta nielemään yhtään liian tunkeilevaa
kärpästä, olematta yhdenkään sisiliskon
piirittämä, ollen vapaa näkymä kaukaisille
vuorille, oranssit valot etäisyydessä, Espanja,
Ranska, vähemmän innokkaat eläimet, yö,
himmeämmät valot, heinäsirkan srii srii srii
srii srii srii srii srii srii srii srii srii
srii srii srii

Hämärä lähde






Hämärä lähde

”Lähde, jonka vesi pelasti hämärät sankarit” – lause
joka ei voi olla kiinnittämättä huomiota, lähde jonka

vesi houkuttaa, tumma, hivenen poimukas, selvästi elämä
nähnyt ja luonnon kanssa sovussa elävä olento, varsin

mausteinen, istuu kivirapulla ja koska on vanha, nojaa
keppiin keskustellen naapurin harmaatukkaisen senhoran

kanssa, jolla myös on samanlainen musta huivi, kuten
kaikilla: muodin tässä kylässä määräävät perinteet.

Lähde ja ihminen – sankari tai ei – ovat olleet aina
erottamaton pari, yksi ei tule toimeen ilman toista

eikä laumassa piile vain tyhmyys, vaan myös apu
koska kahdesta kädestä kasvaa aina kokonainen

puu, jonka oksat suojelevat korvamerkittyjä aikuisia
lampaita eksymiseltä ja merkittömät poikaset tuntevat

myös aitauksen, eivätkä koskaan mene liian kauas
siitä tai emostaan. Yksinkertaisista merkeistä rakentuu

selviytymiskaava, jota sukupolvesta toiseen toistetaan
ja jonka nuoremmat ovat jo oppineet. Ihminen virtaa,

jatkaa elämää tilalla lampaiden kanssa, pukeutuu
huiviin tai t-paitaan, nojaa graniittiseinään tai vain kulkee.

Juomatyylejä on tuhansia, ei lähde niillä tyhjene, vain
halu rikkoa harmonia, monen historiaan kirjoitettu liitto.

Monday, July 21, 2008

Runoilija ja prosaisti Mário de Sá-Carneiro, Portugalin kirjallisuuden ensimmäisiä modernisteja

Sá-Carneiron kirjoittaminen alkoi jo lukioaikoina. Hän oli kiinnostunut myös teatterista. Jo vuonna 1905 Sá-Carneiro kirjoitti näytelmän O Vencido, joka on kadonnut. Vuosina 1907-1908 Sá-Carneiro kokeili näyttelemistä lukiossa esittäen muun muassa O Ginásion roolin Zaragüeta –näytelmässä. Hän perusti koulun O Chinó –lehden, jota hän itse rahoitti, mutta joka lakkautettiin, koska lehti oli isän mielestä liian satiirinen. Lukiovuosinaan Sá-Carneiro luki paljon uutta ranskalaista ja portugalilaista kirjallisuutta. Sá-Carneiro kirjoitti tiettävästi ensimmäisen runonsa vuonna 1909. Kyse oli alunperin brasilialaiselle luokkatoveri Milton de Aguiarille lähetetystä runosta Curtes aí no leito a mais aborrecida. Hänestä kehittyi

1910 hän kirjoitti ensimmäisen tärkeän työnsä yhdessä Tomás Cabreiran kanssa, näytelmän Amizade. Taiteellisesti suuntautunut, muualta Portugaliin muuttanut ja nuorena äitinsä menettänyt Cabreira tunsi tiettyä hengenheimolaisuutta Sá-Carneiron kanssa. Sá-Carneiro ei koskaan pystynyt unohtamaan tätä näytelmää, johon hän palasi lukuisia kertoja myöhemmin romaaneissaan ja runoissaan. Näytelmää on pidetty myös yhtenä syynä hänen varhaiseen itsemurhaansa. Myös Cabreira tappoi itsensä 9.1.1911 aamulla kello yhdeksältä päähän suunnatulla laukauksella S. Domingos –lukion aulassa. Joitakin kuukausia tapahtuneen jälkeen Sá-Carneiro kirjoitti A Um Suicida –runon, joka enteili jo Dispersão- ja Indícios de Oiro -kokoelmat kirjoittanutta suurta runoilijaa. Samana vuonna Sá-Carneiro kirjoittautui Coimbran yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Hän tapasi Fernando Pessoan ja João Pinto de Figueireidon jo ensimmäisenä Coimbran-opiskeluvuotenaan.

Ensimmäisen kirjansa julkaisemisen jälkeen Sá-Carneiro jatkoi kirjoittamista kehittyen huomattavaksi prosaistiksi. Sá-Carneiron merkittävin kirjallinen tuotanto on kirjoitettu vuosien 1912-1916 aikana: Amizaden lisäksi Princípio (1912), novelli Dispersão (1914), kertomus A Confissão de Lúcio (1914) ja novellit Céu em Fogo (1915). Sá-Carneiro jätti jälkeensä kokonaisuudeksi järjestetyn toimittamattomien runojen kokonaisuuden Indícios de Oiro. Amizade esitettiin julkisesti 23.5.1912 Teatro Clube da Estefâniassa ja pian se myös julkaistiin, ei Princípio –nimisenä fiktiivisenä teoksena. Kirjaa luonnehtii pako fantastisiin maisemiin sekä pakkomielteinen suhtautuminen kuolemaan ja itsemurhaan. Odottamaton, outo ja hallusinatorinen kiinnostavat Sá-Carneiron kirjan henkilöitä. Puhuvaa on, että kirjan päälukujen Sexto Sentido, Loucura, Incesto, Página de Um Suicida päähenkilöt päättävät elämänsä omin käsin. Kritiikeissä havaittiin Sá-Carneiron lahjakuuss ja ylistettiin tekstiä joka hetkittäin muuttui psykoanalyysiksi, toisinaan filosofiaksi, mutta tarinoiden päähenkilöitä pidettiin sairaina.

Sá-Carneiron proosassa todellisuus ja ideaalinen eivät eroa toisistaan dramaattisesti. Hän pyrki henkilökohtaisesta tekstistä kohti yhteiskunnallisempaa ja eksistentiaalisempaa proosaa. Aistinen delirium, johon voi päästä nauttimalla esimerkiksi oopiumia tai alkoholia, oli luonteenomaista Sá-Carneiron teksteille. Tätä tavoittelivat häntä ennen symbolistit ja dekadentistit, Rimbaud, Baudelaire, Camilo Pessanha ja Eugénio de Castro.

Sá-Carneiroa on luonnehdittu intuitiiviseksi sensationistiksi. Sensationistien materiaalia olivat todelliset tai teeskennellyt tunteet, jonka he sublimoivat maagisen minän avulla, tunteita äärimmäisyyteen asti kiihottamalla. Sá-Carneiron sensationismi ei saavuttanut intuitiota yliluonnollisen tunnistamalla vaan siirtämällä substantiivit, adjektiivit ja attribuutit pois normaaleilta paikoiltaan, jolloin ne joutuvat kokonaan uuteen perspektiiviin: tämä näkymä kohosi kauas Sá-Carneiron vihaaman porvarillisen maailman yläpuolelle.

Hänen teksteissään elävät rinnan fantastinen unien, kitschin ja hiukan lapsellisen mystifioitu Pariisi luksussalonkeineen, elegantteine ja eroottisine kohtauksineen, nuorine taiteilijoineen. Kaikki tavoittelevat elämän tai rakkauden kultaa ja haluavat saavuttaa euforian juovuttamalla kaikki aistit. Ja koska he haluavat jotain, mikä järjestäytyneen yhteiskunnan silmissä on mahdotonta, he päätyvät itsemurhaan, salaperäiseen katoamiseen tai hulluuteen. Tämä Princípion johtomotiivi vahvistui Confissão de Lucíossa, jonka päähenkilö antautui vangittavaksi rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt ja jota lopulta ei ollut tapahtunutkaan.

José Regio piti A Confissão de Lucíota Sá-Carneiron merkittävimpänä proosateoksena. Siinä tulevat hänen mielestään hyvin esille tendenssit, jotka Sá-Carneiro ilmaisi jo Princípio –kirjassa: ”matkoista pitäminen, sivistyneisyys, kosmopoliittisuus, tuntemattomien tunteiden tutkiminen tai tunnettujen tunteiden suurentaminen, kirjailijan väliintulo joko lyhyissä lyyrisissä katkelmissa, hänen puolustaessaan enemmän tai vähemmän skandaalimaisia, vallitsevaa moraalia vastustavia näkökulmia”. Région mielestä kolme pakkomiellettä kirjassa olivat itsemurha, perverssi rakkaus tai hulluuteen asti edennyt epänormaalius. Sá-Carneiro kehitti kirjaansa kaksoispersoonan, joka muistutti Fernando Pessoan heteronyymeistä. Päähenkilö Ricardo de Loureiro ja hänen ystävänsä Lucío ovat yksi ja sama henkilö, viime kädessä itse kirjailija; de Loureiron itsemurha on samalla Lucíon itsemurha, Lucíon seikkailu Martan kanssa on lopulta seikkailu Ricardon kanssa. Confissão de Lucío on Sá-Carneiron avoimimmin homoseksuaalinen kirja, Sá-Carneiron, jolla tiedetään olleen suhteita vain miesten kanssa. Régio on todennut kirjasta vielä: ”Kirjassa elää sisällöltään ja painoarvoltaan sykkivän elävä aavemaailma, joka tiiviydessään ojentaa lukijalle kirjailijan oman persoonallisuuden.”

Viimeiset elinvuotensa Sá-Carneiro vietti kosmopoliittisessa, loistavassa ja boheemissa Pariisissa, jonne hän oli paennut Lissabonin maalaismaisuutta ja rauhallisuutta. Lapsuuden maisemat heräävät eloon Sá-Carneiron vuonna 1914 julkaistussa kertomuksessa A Grande Sombra. Päähenkilö tulee hulluksi kirjoitettuaan pääteoksensa. Sá-Carneiron omaa levottomuutta ja tunnetta siitä, ettei hän elänyt niin täydesti kuin olisi voinut, täydensivät hänen kertomustensa päähenkilöt jotka usein kuvataan eri sävyissä ja rekistereissä, pienissä hotellihuoneissa, valokaupungin muututtua varjokaupungiksi. A Estranha Morte do Prof. Antenan päähenkilö katoaa salaperäisesti käytyään läpi kokemuksen joka on johdattanut hänet toiseen aikaan ja paikkaan. Onanismia ja homoseksuaalisuuden luonnostelua löytyy kertomuksesta Ressurreição, ultraromanttista ja dekadenttia heteroseksuaalisuutta, sadomasokismia rikoksenteon yhteydessä, kuolemaa ja itsemurhia Suicídio –kokonaisuudesta löytyvästä kertomuksesta Loucura. Sá-Carneiron henkilöt olivat monesti toisessa todellisuudessa eläviä Toisia Ihmisiä, joiden minuus on erilainen kuin ulkopuolinen yhteiskunta tai vallitsevat normit odottaisivat. Substantivoidut verbit ja verbinkaltaiset substantiivit kuvaavat Sá-Carneiron ilmaisussa tätä erilaisuutta. Hänen kertomuksissaan kavahdetaan ennen kaikkea samankaltaisuutta, yhteistä elämää.

Ensimmäinen modernismi

Mário de Sá-Carneiro, Fernando Pessoa ja Luís de Montalvor, Armando Côrter-Rodrigues, Raul Leal, José Pacheco, Vitoriano Braga, Almada Negreiros, António Ferro, Augusto Cunha tai Alfredo Guisado tapasivat päivittäin Lissabonin keskustassa sijaitsevassa Irmãos Unidos – tai Martinho da Arcada -ravintolassa sekä A Brasileira –tai Martinho –kahvilassa, joissa he suunnittelivat portugalilaisen kirjallisuuden mullistamista. He kaikki edustivat ensimmäistä modernistista aaltoa portugalilaisessa kirjallisuudessa, jonka konkreettinen ilmentymä oli kolmen numeron ajan 1915 ilmestynyt Orpheu –lehti, jonka tekemistä rahoitti Sá-Carneiron isä (aineisto kolmatta numeroa varten oli jo kasassa, mutta numero on ilmestynyt vasta ”postuumisti”). Lehdessä julkaistiin muun muassa Pessoan O Marinheiro, Álvaro de Campoksen Ode Triunphal. Pessoa lanseerasi runoudessaan sekä Camilo Pessanhan inspiroiman symbolismin, futurismin de Campoksen suurissa oodeissa, mutta myös paulismon, sensasionismon ja interseccionismon. Sensasionismo lähti liikkeelle tunteista, jotka vietiin sublimaatioon ja liioitteluun asti. Interseccionismo koostui alkemistisista väliintuloista (kontrastit ja odottamattomat yhdistelyt) tunteisiin, kuviin ja ajatuksiin. 1915 Sá-Carneiro julkaisi kertomuksen Céu em Fogo. Samana vuonna hän kirjoitti tärkeimmän, postuumisti julkaistun runokokonaisuuden Indícios de Oiro.

Orpheuta olivat mukana tekemässä myös Pariisissa pitkiä aikoja asuneet kuvataiteilijat Amadeo de Souza-Cardoso ja Santa Rita-Pintor. Melkein kaikki ryhmän jäsenet Pessoaa lukuunottamatta myös toteuttivat kosmopoliittia itsessään matkustelemalla ja asumalla maailman metropoleissa.


Lähtö
Nähdessäni elämän valuvan viemäriin inhimillisesti
varmoina vesinä epäröin
ja viivyn joskus meditoimieni
jumalaisten asioiden virrassa.

Minua loukkaa halu paeta
mysteeriin joka on minun ja viettelee minut.
Mutta joka voittaa minut heti. Sen valossa
monet eivät osaa harkita.

Kaukaisuudesta nostalginen sieluni,
ylpeyttä täynnä, tulee surulliseksi sillä välin,
vihittyihin silmiini nousee itku
jonka saan katoamaan myös.

Koska reagoin. Mitä ovat
elämä, luonto taiteilijalle? Eivät mitään.
Meidän täytyy hypätä sumuun,
juosta sinisessä etsimässä kauneutta.

Meidän sielumme kerääntyvät vain
noustakseen, noustakseen taivaiden ylle
ja rukoilemaan maahan kaatuneina unessa Jumalaa
jota sädekehäkätemme kunnioittivat siellä.

Meidän täytyy lähteä pelottomasti kohti
haavekuvilla ja epätodellisella ympäröityjä vuoria,
heiluttaa keskiaikaista likaista miekkaa
paeta joka tunti linnaan Espanjaan.

Kauneuden etsiminen on järjen vievien värien luomista,
keisarillisena tarmona olemista
ja matkustamista toisiin tunteisiin, elämiin
laajennetun sielun äärimmäisessä yhtymisessä.

Olla savupatsas, kadonnut tähti,
pakottaa savupilviä kevyesti,
olla palmun oksa, lähdevesi
ja kultakaari ja venytetty huuto...

Hulluuteen saakka ravistava etäinen siipi,
hienohöyryinen ennenaikainen pilvi,
mysteerin ja tuoksun pahoinvoiva kapina,
varjo, huimaus, kohoaminen – Korkeus!

Ja omistauduin koko tämän iltapäivän
ilmavalle uloshengitykselle joka kohottaa minut huipuille.
Sfinkseistä särkevää horisonttia polttamana
pysyn vahingoittumattomana loisteiden ja terien keskellä!...

Kohonneen lumouksen violetti kangastus –
tunnen silmieni pyörivän ympäri avaruudessa!
Levittäydyn, voitan, saavun ja menen yli;
olen labyrintti, olen lohikäärme ja akaasia.

Tiedän Etäisyyden, ymmärrän Ilman;
olen kultasade ja valon kouristus;
olen merelle singottu kristallinpalanen,
diadeemi ja sointi, kuninkaallinen kypärä ja risti...

suomentanut Rita Dahl

Sunday, July 20, 2008

Fernando Guimarães: runoja

Narkissoksesta

Ehkä yö ei eroa selityksestä.
Tiedämme kuinka voisi
ymmärtää paremmin kuolemaa, jotta siinä
kohtaisi
sama läpinäkyvyys, joka kannatteli valoa tai
kevyimpinä pitämiämme
ulottuvuuksia. Kuuntelisimme joitakin lauluja,
samoja keskusteluita tai sen tuskallista
hengitystä, joka etsii ehkä linnun
sorinaa
jota silmämme kovasti toivoivat pysyen
suljettuina
kuin eivät haluaisi nähdä mitään. Hitaammin
hakkasivat siivet
(lehden)suonen tuntuessa niin lähellä, lähes
jakaantuneena
muuttuakseen kevyeksi, hiljaiseksi. Joku osaisi
hylätä
hiukan nöyrät lehdet joita toiset kädet
eivät pystyneet poimimaan?
Ne vastaavat meille hyödyttömästi; unohdamme vastauksen kuin
ne tulisivat hitaasti
etsimään meitä ollessamme yksin. Haluamme
aina näiden sanojen
olevan yksinkertaisia ja mikäli ne kohottaisivat äänensä, ne tekisivät sen
voidakseen puhua
kaikesta hauraaksi muuttuneesta kuten ajatellusta,
varjomme tuskin
tuomasta ruumiista. Mikään ei ole tarkempaa.
Muistamme
kuinka ulkopuolella olivat kasvot joiden läpi vain vesi
kulki.


Tristan ja Isolde IV

Katsomme metsää: et kuullut edes
askeleita tullessasi hiljaa
leveiksi muuttuneita polkuja pitkin
jotta tuuli jatkaisi niillä.

Ehkä vihreämmät lehdet irtoavat
ja peittävät meidät uudelleen. Aamu
alkoi niin lähellä että odotit samaa
kieltoa, sanaa

jota kukaan muu kuin valo ei voi lopulta
palauttaa meille, terä joka pysyi
lähes piilossa. Ja ymmärsit heti

kuinka selkeän kankaan oksat joihin
verhoat ruumiin, oikenevat meitä
varten yönä jonka minulle annoit.

(Runot kokoelmasta Tratado de Harmonia, Harmoniasopimus, 1988)

Kääntänyt Rita Dahl

Graniittikylä Monsanto ja "lähde, jonka vesi tyydytti hämärien sankarien janon"





Nuestra Voz vol. 4

My poetry is featured in Nuestra Voz, vol. 4, published by International PEN´s Womens Committee. Here is information about the featured poets:

Cultural Writing. Poetry. Fiction. Essays. Translation. NUESTRA VOZ: VOLUME 4 is an anthology of the Women Writers Committee of International PEN, which consists in a selection of literary texts written by women coming from various PEN Centers throughout the world. This edition features the writings of Nedda G. de Anhalt, Mariela Baeva, Susan Blanshard, Cristina Castello, Sampurna Chattarji, Bernice Chauly, Moon Chung-Hee, Maria Mihai Cioaba, Anne C. Clarke, Mercedes Cortazar, Rita Dahl, Kieran Finnane, Helena Fiori, Maria Antonieta Flores, Jacqueline Goldberg and many more.

Saturday, July 19, 2008

Automutilaatio Monsantossa






Automutilaatio Monsantossa

Valitse tarkasti polkusi linnalle, muutama
mammuttimainen kivi ja olet jo eksynyt polulta,
kävelet keskellä keltaista tiheää pensaikkoa ja
villiruusujen kaikkialta kohti kurottuvia piikkejä:
tähän jalkoja piikeillään raastavaan sakeuteen
ei uskaltautuisi rohkein vuohikaan, mutta
sinä antaudut piikeille, koska muuta
mahdollisuutta ei ole. On mentävä eteenpäin
tai antauduttava väärälle valinnalle. Pensaiden
keskellä kiviä, aitoja, joiden yli hypit, opit
tallomaan ruusupensaat edeltäsi, mutta silti ne
pistävät ja ennestään viiruiset jalat saavat lisää
elonmerkkejä, on päästävä pois tästä kamalasta
tilanteesta, vaikka piikit vain lisääntyvät eikä
loppua näy. Tiheää pensaikkoa kaikkialla,
ylemmille kallioille pitkä matka, pensaikot
kiinnittyvät lonkeroillaan ympärillesi kuin
haluaisivat syödä sinut, kalliin tavaran kauppiaat
kylässä, ja tavallaan ne haluavatkin. Helpottava
hetki varjoisan kiven alla, Golgata kalliolla on
lähes lopussa: muutama askel ja turvallisen
polun silkkiset heinät hivelevät jalkojasi. Ne
ovat täynnä viiruja, kahden tunnin kävelyn
jälkeen kuin automutiloituja, mutta virhe on
korjattu, tinkiminen täydellisesti suoritettu,
tuskitta ja haavoitta se ei kuitenkaan käynyt.
Pittoreskien kujien taakse kätkeytyy ihminen,
eksyvä polku, Amy Winehouse viiltelyn
jälkeen. Kaiken takana on Monsanto.

Wednesday, July 16, 2008

Porto, valkoisen jauheen mekka

Tunnit Portossa

Kärsimättömästi öin ja päivin kirkuvia lokkeja, puluja vailla ruokaa: käsittämätön vauhti, jolla ravinnon kimppuun hyökätään.

Eläinmaailma ei ole kaukana ihmisten maailmasta, joka myös on ravinnon ja päihteiden etsimistä sillan alta,

päältä ja sivuilta. Kaikki käy nälän tai piikin tarpeen yllättäessä.
Mosambikin aukiolla Ribeiran sisäänkäynnillä päivystävät poliisit

tarjoavat tupakan pienikasvuiselle miehelle. Dourolla risteillään.
Turistit kävelevät iäkkään kalakauppiaan ohi katsoen laatikossa

lojuvia kielikampeloita uteliaina, mutta rajat tuntien. Ei synny
kauppoja, kalat menevät kokonaisina nälkäisempiin suihin, ne

arvostavat ravinnon tuoreutta ja pikaista siirtymistä kalastajan
käsistä nälkää näkevän ruokakassiin. Nälkää ei tässä maassa ole

nähty: sen näkee lihavien ihmisten määrästä. Ravinto
valistusta on ehkä saatu, muttei vastaanotettu, ja sama tilanne on

etäisessä pohjoisessa naapurimaassa, sivistyksestä huolimatta.
Mikä pakottaa ihmisen syömään ja juomaan liikaa? Tieto siitä,

että eurooppalainen politiikka oikeistolaistuu ja kansa mukana;
pelko luonnonvarojen ehtymisestä ja ilmastokriisin yltymisestä

pisteeseen, jolloin vauhti kiitoradalla on liian kova, pyörät vinkuvat ylinopeutta ajavan auton tullessa kulmaan ja jatkaessa surutta matkaa

kadulta toiselle, pyöriä samalla tavalla vinguttaen. Toisesta välittäminen on ominaisuus, joka on kadonnut universaalisti kaikkialta, löytyy ehkä

portugalilaisesta katukiveyksellä istuvasta kalakauppiaasta, koska
hän tietää, että kala ei aina myy hyvin, joskus on päiviä, jolloin saalista

ei tule lainkaan. Silloin on hyvä olla naapuri, jonka luona käydä syömässä ja juomassa, koska ilman myyntiä ei ole ruokaa, ihminen on sillä

tavalla toisesta riippuvainen. Lainaaminen, auttaminen ja tarjoaminen inhimillisiä perustoimintoja, joiden arvo odottaa palautusta, kuten

Hotellin ikkunaan liimautuneet uteliaat kasvot ovat aina portugalilaisen, eivät koskaan muunmaalaisen. Miksi? Emme voisi tuijottaa toisiamme,

uteliaasti, toisen rodun koskettimia tapaillen, tumman piirteitä, vaalean avoimuutta, omaksuen toisen itsessämme, kaikki olisi niin paljon helpompaa.




Kuumuuden armoilla

Kuumuuden armoilla on helpompaa: hikipisarat
otsalla tietää sijaintinsa, väliaikaisesti, mutta
talven puuttuessa kokonaan ja lumen päättäessä
valita toisen esiintymispaikan tiedämme todella
olevamme pulassa. Olisiko aika herätä hikeen?
Ei hikikään ole ratkaisu, mutta vuodenajat ovat.
On olemassa vanhanaikainen sanapari luonnollinen
järjestys, jonka pitäisi tietyiltä osin olla jälleen
kunniassaan. Siitä puhuen: onko tämä runoa,
proosaa, esseetä, vai ovatko rajat kirjallisuuden
osalta tarkoituksettomia? Tietty muoto tällä on? Pojat
lähtevät silti iskemään tyttöjä Hugo Bossin tuoksuun
pukeutuneina. Minä kirjoitan tätä yksinäisen pensionaatin
huoneessa vailla toivoa edes langattomasta verkosta.
Euron roséviinilläkin voi pötkiä tarpeeksi pitkälle,
etäisyydet eivät ole koskaan ole olleet vahvin alani.
Siksi kirjoitan tätä tekstiä, jonka luokitteleminen on
tutkijoiden työtä, kuten luonnon, kirjallisuuden ja
sukupuolten asiat ovat. Sitä, jota kaipaa, kohti menee.
Siitä, jota ei tunne, kirjoittaa. Sitä, jonka toivoisi olevan
toisin, toistuvasti vaatii. Kirjoitus on yksinkertaista. Elämä
ei. On asioita, jotka tottelevat käskyjä ja asioita, jotka
eivät. Elämä on yksinkertaista: on opittava erottamaan
nämä asiat ja keskityttävä niihin, jotka ovat hallittavissa.
Siksi jätän elämän teille. Siksi valitsen kirjoituksen
jätän taakseni luonnollisen järjestyksen, ollen kylmä,
caldo, frío, kuumalle vastakkaista. Olen kadonnut,
samalla tavalla kuten vuodenajat ovat, kun niiden
järjestykseen on liikaa puututtu, tunnistaen epänormaalin
olen pelkkää kirjoitusta, lihasta vapautunutta mutta lihaan kiinnittynyttä luontoa, luonnotonta kesää vailla hikeä.







Passeio de Alegre 548
17.7.2008


Toisen kerroksen vihreältä parvekkeelta avautuu meri ja aallonmurtaja rauhoittamassa raivoavaa, nyt tyyntä Atlanttia; täältä löytyi sinun

satamasi ja majakkavalosi, vihreän, keltaisen ja vaaleiden kaakelitalojen naapurina. Sieltä, missä rannikko kohta päättyy ja meri alkaa, löytyi ruusu,

puutarhassa, palmujen keskelle laskeutuva laimean sitruunanvärinen kajo, meren kirkkaus – mutta löytyikö sieltä myös onni, jota rakkaudeksi kutsutaan? Vai

rakastitko vain tätä kaupunkia, Fozia, jossa turistit odottavat nyt bussia, autot ohittavat Jardim do Passeio Alegren ja kalastajat heittävät kärsivällisinä verkkonsa

veteen. Talosi on kirkkaan valkoinen, puhdas ja selkeä, kuten runosi, Eugénio. Kalanhajun keskellä se on Iloisen kävelyn majakka, sitruunan eri sävyt, ruusu

ja säkeet, jotka eivät koskaan himmene, kuten ilmestyksenkaltainen valo aivan keskellä puutarhaa himmenee, taittuu puiden suojaan nukkumaan kuten

kolmikerroksinen valkoinen talo puutarhan laidalla, Eugénio, valosi elää tässä puutarhassa, se on testamenttisi maailmalle, tämän puutarhan valo.










Blogikunniamerkki kierrossa




Kiitos Teemulle ja Timbuktun klaanille blogikunniamerkeistä! Toivottavasti blogi tulevaisuudessakin rönsyilee hedelmällisesti rajatta suuntaan jos toiseenkin - ja pysyy mahdottomana tarkasti määritellä. Oma tunnustukseni ei lähde 7:lle blogille, vaan neljälle: ensinnäkin blogille, jolla on oma tarkasti rajattu profiilinsa. Karri Kokon Neljännelle seinälle, joka on valitettavasti lopahtanut ilmeisesti. Kokon blogissa analysoidaan runoutta ja tulkitaan säkeitä sekä poeettisia kokonaisuuksia. Mukavaa linjakkuutta - ja osuvan tuntuisia analyysejä. Toinen palkittu blogi on Juhana Vähäsen Big Sur/Surreal, joka perustuu tasokkaaseen proosaan/runoon. Kolmannen palkinnon (tässä ei ole järjestystä!) saa Ron Sillimanin Silliman´s Blog perustavanlaatuisesta ja laadukkaasta amerikkalaisen nykyrunouden esittelystä ja kommentoinnista. Neljäs merkki menee K. Silem Mohammedin Lime Treelle runoutta käsittelevistä teoriapätkistä. Kirjallisuuspainotteinen lista, mutta sen alan blogeja lähinnä seuraan. Blogimaailmaan mahtuu paljon muuta mielenkiintoista, mutta pitää tehdä töitäkin.

Friday, July 11, 2008

Quatro escritoras em diálogo no Porto

Quatro escritoras são em diálogo entre elas e o público em 17 de Julho, às 21.30 horas na Fundacão Eugénio de Andrade, Rua do Passeio Alegre 584 no Porto. O evento é arranjado pelo PEN Português e as escritoras são:

Ana Luísa Amaral
Rita Dahl
Maria João Reynayd
Teresa Salema

Sejam bemvindos!

Wednesday, July 09, 2008

Ohjelma olympialaisista ja Maailma kylässä -festivaalista

Maailma.net on julkaissut Christa Prusskijin ja Heidi Sommarin toimittaman ja kuvaaman ohjelman Kiinan olympialaisista ja Maailma kylässä -festivaalista, jossa myös minä ja naiskirjailija Li Jianhong.

Maailma Kylässä -festivaali, osa 2

Kiinan ihmisoikeuskysymykset ja tulevat Pekingin olympialaiset nousivat esiin Maailma Kylässä -festivaaleilla, jotka järjestettiin Helsingissä 24-25.5.2008. Haastattelussa muun muassa Suomen Penin varapuheenjohtaja Rita Dahl ja kiinalainen naiskirjailija Liu Jianhong. Toimittajina Christa Prusskij ja Heidi Sommar

Tuesday, July 08, 2008

"Vertaisarvio" Elämää Lagoksessa -teoksesta

Ote Pauliina Haasjoen ntamoa käsittelevästä esseestä, joka on julkaistu Parnasso 3/2008:ssa. Pauliinalle tiedoksi, että koneet eivät näyttele MITÄÄN osaa tuossa kokoelmassa. Seuraava kokoelma Sydämenjälkiä tulee sitä paitsi olemaan paluuta hyvin paljon perinteisempään moderniin (rakkaus)lyriikkaan. Ehkä jopa sentimentaaliseen sellaiseen.

Rita Dahlin Elämää Lagoksessa vaikuttaa koneavusteiselta mutta sen ei tarvitse sitä olla. Runoissa näyttäisi olevan paljon löydettyä ja muokattua materiaalia, ja ajoittain lähteet on mainittukin. Kokoelma on runsas ja outoa maailmaa luova, esineitä tarkasteleva ja filosofoiva. Aikalaiskriittisyyttä syntyy instituutioihin ja valtaan viittaavasta tiedonvälityksen kielestä, joka irtoaa turvallisesta yhteydestään. Vieraannuttaminen, elottoman ja inhimillisen korvautuminen toisillaan ja painavan ilmaantuminen yhdentekevän keskelle ovat Dahlin runojen tehokeinoja. Usein on kuin ymmärrettävään kuvaan olisi leikattu ja
liimattu väärä pää.

Kokoelman alkupuolen runoissa lauseet seuraavat toistaan vuoroin aforistisen itsenäisinä, vuoroin absurdina silppuna. Luonteva eteenpäin asteleva rytmi mahdollistaa jatkuvuuden ja piilotetun logiikan tunnun. Sen sijaan elokuvista, kuten Robert Altmanin Short Cutsista, ammentavat runot eivät synnyttäneet juuri muita kuin elokuviin liittyviä mielikuvia. Lopun Lagos-tekstit alkavat itseään esiin tuovan muistiinmerkitsijän äänensävyillä. Matkakertomuksen päälle rakentuu kuitenkin toisenlainen puhuja ja maailma, kun sananlaskun retoriikka ottaa vallan. Tyylitellyt ihmis- ja eläinhahmot seikkailevat sekä intuitiivisen viisauden välineinä että omana itsenään. Kieli päätyy tilaan, jossa on yhtä lailla vaikeaa kuvitella sen löytyneen jostakin kuin tulleen luoduksi juuri sellaisena."

Monday, July 07, 2008

Mahdollinen kosmos

Mahdollinen kosmos

Pellinen: Ulkomaanmatkoista tulleiden vaikutteiden muodostama mahdollinen kosmos, jossa voin itseni rentouttaa, on Istanbul. En tiedä miksi. Ehkä se johtuu sardiineista ja alle 30-vuotiaista muslimikundeista, jotka ovat olleet minulla oppaina. Siellä on ammennetta älyllinen itsevarmuus perinteestä. Siinä on usein kaksi asiaa minulla, sinulla usein yksi. Tämän sanottuani toivon sinulta survival guidea eteenpäin päästäkseni tai joudumme kutsumaan Timbuktun klaanin paikalle. Eläköön pitkäsardiininen Arjentola!

Dahl: Mene Kairoon: se on silakoiden sulavuudesta kaukana, vikkelien muslimimiesten Mekka, jossa autot tulevat oikealta ja vasemmalta. Jos et ole tarpeeksi nopea, nuorukainen on käsipielessä suutelemassa. Istanbul on feikki Kairoon verrattuna sanoi eräs koptikristitty Gamil paikallisessa coffeeshopissa. Hänet tuntee pienestä rististä kämmenessä. Hän puhuu jopa englantia. Hands free ei ole tullut vielä Kairoon, selitti Gamil, oltuaan 17 vuotta hotellinjohtajana Amsterdamissa. Kysyttäessä tietä löysin kyllä usein keskustaan Midan Tahrirille, keskusbussiasemalle. Punaisen lyhdyn alueita on Kairossa enemmän, kaksinaismoralismi asuu joka ikkunaverhojen takana. Palaan koptikristittyihin vielä ja miehiin. Odota: varmistin on vielä päällä.

Pellinen: Kuulitko PEN-klubilaisten puhuvan Mahfouzista? Ainakin epäilen kuin Saarikoski turhasta menostaan Kreikkaan. Kirjallisen maailman paremmuutta. Minun Istanbulini tai joku muu hassu maa toteutuu adjektiiveissa, vivahteissa täydellisemmin kuin millään muulla matkailuun liittyvällä kokemushalulla/tavalla. Esimerkki: voisi olla Pellisen Tallinna, joka on seuraavanlainen. 1-2 päivää liikemiessviitissä, oikeus käyttää televisiota, syödä juustoa, tehdä 1-2 päiväkävelyä kumpanakin päivänä. Laivaan taksilla. Mitä vielä? Salkussa 30-40 sivua tallinnalaisproosaa, jonka kielellisiä lähtökohtia ymmärtävät vain naistuttavat. Esimerkkinä mainittakoon Päivi Karttunen ja Ilse von Hellens. Jähmeyteen tottuneilla vasemmistolaiskriitikoilla tai heidän lapsillaan ei ole ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada selvää edes käyttämistäni substantiiveista. Tuorein surkuesimerkki Kirjo-nimisen tamperelaisen kirjallisuuslehteen kirjoitettu artikkeli. Vaikka luulisi ns. yhteiskunnallisen ajattelutason kotiutuneen jo meidänkin kirjallisuuteemme.

Dahl: Kuulostat normatiiviselta paperit salkussa –liikemiestaiteilijalta. Arvelen, että esitit itsesi, kuten urokset esittävät itseään Kairossa mataloittamalla äänensä ja kutittamalla vaaleita naisia jalkapohjasta. Se ei tepsi: tasa-arvo on sitä, että naiset astuvat keittiöstä joka huoneeseen ja ehkä sinne junallekin ja lähtevät rohkeasti yksin, ilman suvun tai huoltajan, tukea matkalle kohti Ylä-Egyptiä tai Aleksandriaa, välimerellistä rantakaupunkia, jonka minttuteen höyryissä ja makeassa vesipiipun savussa olen vähän vieläkin. Mahfouzia vastaan hyökättiin hänen julkaistuaan liian rohkeasti Mohammedia toisilla nimillä nimittävän The Boys from Our Quarter –romaanin. Kerronpa sinulle, mitä proosa Egyptissä on: suvun ja naapureiden tarinoiden pistämistä paperille ja sen miettimistä, kuka on kenenkin kanssa milloinkin. Hieman kuin jalostunutta juorujournalismia. Sanat on seivästetty vähästä tuossa Kaksoisvirran maassa, jossa kirjalliset keitaat ovat turhan yksisuuntaiset. PEN-klubista vielä: istuin ylintä valtikkaa käyttävän Ekbal Barakan kanssa eliitille suunnatulla Geziran klubilla illallistamassa ja miettimässä syitä siihen, miksi minut sensuroitiin Kairon sananvapauden taivaalta. Olisin pitänyt Mohamedia kauniisti kämmenellä, ruoskinut vain tarvittaessa, ahdistelutapauksessa.

Pellinen: Aika värikästä ja mykistävää. Silti eikö sota ole elämää kaikkine naapureineen ja juoruineen. Ehkä Egyptistä ja Kairosta löytyy oma peltirumpua soittava pikku-Hans tai montakin. Kumminkin minkään proosan ohuudesta ei voi olla kyse nobelisti-Mahfouzin maassa. Juoprut ovat oireita totuudesta, kun taas itsesensuuri on totuus pienen maan ahtaan ilmapiirin tuottamasta sairaudesta. Sinun matkasta syntyy melkoinen abstraktinen kuvio, jossa naisen sydän poikineen ylävirralta löytyi välillä kuin Mooses kaarnaveneessä, vähällä nukkua. Piirrän tuohon suuren, nauravan kuun, tämän kuvion kuu-ukon nenän alle, niin on taas tämän suuren maalarin kohtalo toteutunut.

Dahl: Mahfouz haavoittui pitkäksi aikaa käsivarteen nuoren miehen hyökättyä häntä vastaan. Fundamentalismi on siellä ihan arkisella kadulla, ei tarvitse pitkälle ovesta mennä, kun tulee jo Mohamed vastaan. Mahfouz ei ole ainoa teurastettu tuossa maassa: nainenkin on vain paisti, hevoskaupan kohde ja rintaobjekti, jonka kanssa halutaan mennä kadulla milloin vain naimisiin. Egyptiä en päässyt pakoon Tukholmassakaan, jossa olin 600:n muun kirjailijan kanssa harrastamasta kirjallista vuorovaikutusta hengen pitimiksi. Nawaal El-Saadawi hiljensi kaikki muut puhumalla kirjallisen luovuuden ja luotsivalon puolesta. Häneltä oli yritetty viedä passikin, mutta Nawaal oli elättänyt Egyptin valtion oikeudessa. Aika kova mimmi! Ei vedä Suomen mangot vertoja egyptiläisille, mutta karkadeh on yli kaiken. Voisin juoda merellisen sitä punaista mehua.

Pellinen: Maassa on myllerrys, asukasluku suuri, eikä mikään suurvalta. Katu kukkii ja sosiaalista luomista on joka väriin. Varmaan vaikea Suomen Lottana, itsenäisenä Dahlina, kokea edes naisia sisarikseen siellä. Taisivat olla Minna Canthit kaukana, paitsi se mainitsemasi Nawaal. Suomestakin meidän aikamainoskaunotar Leena Lander meinasi joutua hampaisiin Syyriassa. Dahl ja Lander käyneet Afrikassa. Pellinen kirjoittanut kirjan Afrikasta. Stenberg suunnittelee vielä. Käytitkö hennaa? Olitko onnellinen? Karkadehista tulee heti mieleen Gorgonzola-juusto, lapsuuteni ihmeellinen elämys heti hevosen jälkeen oli kuiva, kädensijainen, tatuoitu, helisevä kookospähkinä. Olen tulkinnut itseni nojatuolimatkailijaksi: on koti-Marrakesh, koti-Agadir, ne ovat täynnä kevyempiä, mieleentulevia paperienkeleitä, sopivia ajatuspalstojen uusiksi syiksi ajatella maailmaa ja tiloja. Virtahepo olohuoneessa on yksinäisen miehen juna. Nykyminääni ärsyttää maailmallisuus siinä määrin, että elän ennemmin kuulolle kuin menen Kairoon. So what, maailma on nuorten keskeisuloke.

Dahl: Parasta Pellistä. Taisit ottaa jotain minultakin. Nawaal oli laajentanut kosmisuuttaan vankilassa ilman nenäliinoja ja kyniä. Ilotyttö toi ne hänelle. Kynä oli kulmakynä. Niiden avulla hän kirjoitti vankilamuistelmansa. Oli tosiaan vaikea uida egyptiläisten tyttöjen liiveihin: keittiömme ovat niin kovin erilaiset, toinen likainen, melkein rotilla on jalansija siellä. Karkadehiin minut tutustutti sanana Egyptin televisiossa työskentelevä ohjaaja, joka vapaapäivinään kokkaa okra-tomaattiruoka bamiaa. Hunnutettu hänkin, leukakoru leuassa, mutta vapaasta tahdostaan. Ei ole moni suomalainen arabimaihin eksynyt, enkä ihmettele miksi. Egypti merkitsee naiseuden kunnioituksen, nyytäjämäisen bulldogfeminismin katoamista, joka suuressa mittakaavassa johtaa myös Kairon kosmokomiikan katoamiseen. Uusista maista tarttuu mukaan aina uusia lootusparfyymeitä ja hiilellä täytettyjä kuparisia suitsukeastioita. Gamilin kanssa kiersimme Khan-El-Khalilin kapeat kadut ja söimme itsemme herroiksi katukeittiössä, minun tarjoamanani tietysti. Mutta kyllä Gamilkin tarjosi, päiväristeilyn Niilillä, juomia ja lounaan, yhdessä puoliksi maan alla elävän koptikristittykaverinsa Maherin kanssa, joiden seurassa meni koko päivä. Gamil lähti illalla kotiin huolehtimaan egyptiläisestä kissastaan, joilla on muuten pienet pystyt kovat, tiesitkö? Gamil oli taitava maalari: hänen mielestään eräs hänen yin/yang-maalauksistaan muistutti uusimman runokokoelmani kollaasimaisen värikästä kantta, jonne on liimattu paloja sieltä ja täältä.

Pellinen: Kiinnostaa egyptiläinen kissa ja okra-tomaattipaistos sekä nuoren polven kokemus Outi Nyytäjästä.

Dahl: Kissan näin vain valokuvassa. Se oli musta. Muut kissat kävivät coffeeshopin likaisilla lattioilla etsimässä ylipaloja. Okra-tomaattipaistokseen kuuluu oikeaoppisesti myös lampaanlihaa, mutta nykyisenä vegetaristina jätin sen pois. Kaiken tämänkin löydät verkon uumenista. Outi Nyytäjä on liian tiukkaa kamaa Egyptiin, vaikka vapaamielisiä nuoret naiset siellä ovatkin. Taisin itsekin viedä hiukan nyytäjyyttä pikkupaketissa sinne päin.

Pellinen: Pidätkö Nyytäjästä?

Dahl: No, onhan hänellä oma tiukka, naisenkin arvoa kunnioittava ajatusmaailmansa ja ulkomaisille tuulille avoimempi pää sekä napakka tyyli. On hän hauskakin. Avoimuus johtunee pitkästä kokemuksesta Provencessa, pois Suomen syrjäkuppiloista.

Pellinen: Nyytäjä oli Nyytäjä jo 30 vuotta ennen Provencea. Olen kuullut Nyytäjän olevan lauseen alussa yhteiskunnallisesti sosiaalikriittinen ja sen lopussa täydellinen luopio suosimassa yleisöään. Varsinainen itsensä tuhoava vesitykki.

Nyytäjä on yhtä aikaa ulkopuolinen ja sisäpuolinen. Hän on oudosti akateemiselta pohjalta ponnistava yhteiskunnallinen ajattelija ja vaikuttaja. Omalla vaatimattomalla tavallaan Kirsti Paakkasta muistuttava persoonallisuus, jolla kuitenkin on porvarillinen tausta. Viime aikoina tullut liikaa muotiin.

Dahl: Ytimekkäästi Nyytäjästä, kuin kriitikko. Juuri tuo yhteiskunnallinen suuntautuvuus – halu ponnistaa mikrokosmoksesta myös makroon – hänessä viehättää. Jossain vaiheessa uskon monen vakavana aloittaneen sortuvan jonkinlaiseen teatteriin ja dramaturgiaan yleisön kanssa voittaakseen heidän suosionsa puolelleen.

Pellinen: On onni, että teatteri on Nyytäjää ajatellen tullut muotiin, vaikkakin itseään pakoilevalla tavalla. Meillä ei yksikään opettaja pysty luomaan kokonaisia, ajattelevia näyttelijöitä, eikä edes Sibelius-Akatemiassa ole enää mestari-oppilassuhdetta, joka madaltaa geenitiedon orastavan identifioitumiskyvyn kehitystä itsessään. Räikeät keinot ovat kaikkialla. Huuto teatterista pois. Ajattele, mitä kaikkea yksi huuto sisältää. Tarkoitan tällä juuri proosan kalevalaista sanktioitumista. Nyytäjä on osin virkamiesmäiselläkin toiminnallaan pystynyt luomaan elävän ja toiveikkaan kuvan instituutiosta, jota oikeasti ei ole olemassakaan. Niin on tapahtunut vain siksi, että Outi Nyytäjä on ihminen, joka rakastaa teatteria.

Dahl: Mestari-oppilassuhdetta tässä mekin elvytämme tavallamme, tosin toivottavasti kumpikin tasa-arvoisesti toiselta imien. Sukupuolikysymykset ovat myös kirjallisuuden kysymyksiä, elämän niilivesien jatkuvaa luotaamista. Kysyit tietä sisäänpäin. Eikö se ole jo Kairon valoissa löytynytkin taas? Pakoon pääsee aina jos haluaa tekemällä kynästä yksineuvoisen, selkeästi ulkomaailmaa tarkastelevan olennon. Egyptissä koen – käpälöinneistä huolimatta – sisäisten kysymysten olevan väistämättä ulkoisia, joen olevan osa rantaa, kaupungin maaseutua, miehen ei vielä naista, mutta ehkä nämä viimeiset jäljellä olevat vastakkainasettelut ennen pitkää voitetaan sinnikkäällä elsaadawimaisella sissitoiminnalla klitorodektiaa vastaan.

Pellinen: Diplomityönä mestarikurssimainen esitys Kuolema Niilillä.

Sunday, July 06, 2008

Huda Aldaghfag

Huda Aldaghfag
Runoja


Saudiarabialainen Huda Aldaghfag (s. 1967) on runoilija, toimittaja, opettaja ja naisasia-aktivisti, joka on esittänyt runojaan muun muassa Kolumbiassa, Egyptissä, Turkissa, Jemenissä, Omanissa, Bahrainissa, Tunisiassa, Sveitsissä. Vuonna 2004 hän sai palkinnon merkittävästä runouden eteen tehdystä työssä Arabiassa. Aldaghfag on julkaissut kokoelmat Upward-Moving Shadow, A New Passion ja The Bush of the Spouses (2005). Huda kirjoittaa runollista proosaa, joka ei ole konservatiivisessa kirjallisessa miljöössä täysin hyväksyttyä, vaikkakin suosittua.


Kaukainen pöytäni

En ole enää hiljainen opiskelija tuolissaan.
Pakenen yhä muistikirjoja,
kuten koulun…
Ennen kuin laitan ylleni abayan
olen ommellut sielulleni hunnun muistikirjaani
ja piilottelen siinä sen siemeniä.
En vieläkään tiedä
miksi runoni kasvoi luokassa
tunnin aikana, runoni vie silmäni
toisaalle.
Se kohoaa opettajan sanoja
seiniä ja kattoa pitkin,
kunnes se saavuttaa oman pöytänsä, hyvin etäällä
omastamme.


Mikä nainen oletkaan!

Mikä harvinainen nainen oletkaan!
Millaiset kehykset hennoilla hyllyilläsi onkaan,
jaloissasi niin paljon ylpeyttä.
Kannat konflikteilla täytettyjä
kirjojani.
Unelmat eivät käy toteen
ja tuskaa täynnä olevat runot.
Paino kuristaa minua, ei koskaan sammuta
janoani.
Kiirehtien tomutan unelmani.

(kokoelmasta A New Passion, 2002)

englannista suomentanut Rita Dahl

Saturday, July 05, 2008

Kairon ruusut

Kairon ruusu

Miehet ovat partaisia ja heillä on raaka, kurkusta asti lähtevä ääni, jota he käyttävät kovempaa kuin on tarpeenkaan. Uroksen kurkusta on lähdettävä syvä, kova ja kantava ääni. Vain siten hän osoittaa olevansa laumansa johtaja. Vaihtoehtoisia sukupuolijärjestyksiä ei tässä maailmassa ole olemassa.

Miehet pitävät täällä vain naisista, etenkin vaaleista naisista, joiden he ajattelevat tulevan vapauksien maailmasta. He ehdottelevat avioliittoa, seksiä tai jotakin muuta näille vaaleille naisille. He tarttuvat vaaleita naisia kädestä liikennevaloissa, ohjatakseen nämä turvallisesti kadun yli, eivätkä sen jälkeen päästä kädestä lainkaan irti. He haluavat vaaleasta naisesta sponsorin päivittäisille tarpeilleen, koska nämä vaaleat naiset edustavat paitsi halukkuutta, myös rikkautta ja hyvinvoivuutta: kaikkea, mitä tummakulmakarvaiset miehet eivät koskaan elämässään tule saavuttamaan.

Vaaleat naiset ovat tulleet lyhyelle vierailulle mahdollisuuksien maailmasta, jonka hameen helman alle tummakulmakarvaiset innokkaasti haluaisivat kurkistaa. Onhan heillä käsitys NÄISTÄ naisista. Siksi he ajattelevat voivansa hyvin lyhyesti seikkailla tai huijata muulla tavoin näitä naisia. Kairossa kannattaa oppia olemaan heti luottamatta keheenkään: joku taka-ajatus yhteystietojen antamisessa yleensä on. Antaja haluaa jotakin – usein seksiä tai rahaa.

Tummien naisten kanssa nämä miehet ovat uskollisesti naimisissa. Vaaleat edustavat heille vapauden pohjoismaista keidasta, jossa voisi viipyä hetken ajan vilvoittelemassa miehistä elintään. Suomi? Sehän on se maa pohjoisessa Euroopassa, naiset siellä kulkevat kadulla haarat levällään, varsinaisia akrobaatteja lienevät. Näillä vaaleilla naisilla ei ole mitään ammattia, tai jos sellainen on, se on haarojenlevittäjä, ajattelevat tummakulmakarvaiset miehet, jotka rukoilevat useita kertoja päivässä Mekkaan päin kumartuneina, mutta heti rukoushetken jälkeen etsivät käsiinsä vaaleita ruusuja. Nämä miehet uskovat paremmuuteensa sukupuolena. Heitä ei vaivaa turha vaatimattomuus.

Autot tulevat oikealta ja vasemmalta kovaa vauhtia. Ylittäjän on oltava nopeampi kuin tummakulmakarvaiset miehet. Vain siten on mahdollista pelastaa kunniansa. Midan Ramseksessa kysyn tietä Al-Feyoumiin menevään linja-autoon. Maastopukuun pukeutunut nuori mies, ei kovin hyvännäköinen, neuvoo tien rinnalla kulkien – ja pahoittelee joutuvansa armeijaan kymmeneksi päiväksi, muuten perheemme olisivat voineet tutustua toisiinsa! Täyteen lastattu bussi lähtee liikkeelle. Olemme sulloutuneet tiiviisti toisiimme kuin silakat purkkiin. Autiomaa alkaa heti Kairon porttien sulkeuduttua. 94 prosenttia tästä maasta on autiomaata. Juomapulloa tarvitaan joka hetki.

Al-Feyoumissa alkaa seuraava seikkailu: oikean bussin metsästäminen arabiankielisessä ympäristössä, jossa ihmiset nyökkäilevät ymmärtämisen merkiksi ymmärtämättä pätkääkään sanotusta. Kohteliaisuuden esittäminen on täällä välttämättömyys. Vaalealle se voi koitua lopulliseksi tuomioksi. Tie on ehkä lopullisesti kadotettu, sanan varsinaisessa merkityksessä. Karttoja ei osata lukea, eikä ainakaan, jos ne ovat muunlaisilla kirjainmerkeillä kuin arabialaisilla varustettuja. Karttojakin luetaan kuin arabiaa: väärinpäin.

Taas alkaa hyppyyttävä kyyti paikallisessa bussissa, jossa istutaan kylki toisen matkustajan kyljessä kiinni. Onneksi kuljettaja tietää, missä pitää jäädä pois, jos haluaa Hawaran pyramidia katsomaan. Hän myös järjestää minulle paikallisen pojan viemään minut korkealla viiden punnan hinnalla pyramidille viiden kilometrin päähän. Vaihtoehtoja ei ole: taksi tuskin olisi halvempi. Otan tukevan otteen pojan vyötäröstä ja lähdemme kiitämään keitaalla, ohi äestävien härkien ja metrien korkuisten, viheriöivien kasvinlehvien. Poika katsoo vauhdissa taaksepäin kysyen nimeäni, vastaan hänelle, hän on nimeltään Ahmed tai jotakin tavallista täällä. Pidän lippalakistani kiinni ja nautin viileästä tuulesta.

Hawaran portilla tulee maksun ja paluumatkan järjestämisen aika. Poika nettoaa hyvät rahat kyydistä. Jatkuvien lähentelyjen vuoksi olen tullut epäluuloiseksi ja neuvottelen hinnat etukäteen. Se toimii. Joudun allekirjoittamaan lapun, jonka mukaan olen täydellisesti vastuussa liikkeistäni tällä seudulla, jolta 1990-luvulla ovat tulleet turistit tappaneet muslimifundamentalistit.

Jatkan Qarunin järvelle bussikyydillä. Ei olisi pitänyt valita etupenkkiä kuljettajan vieressä. Se antaa taas mahdollisuuden tilittää oman elämäntilanteen – ja kosia vakuuttavin sanoin ja vilpittömmin silmin (se on täällä viehättävintä): ”I wife you.” You may wife me, but I do not wife you! Kehotan kuskia huolehtimaan vain vaimostaan ja pienestä pojastaan. Se kannattaa. Vakuutan. Jään kyydistä ja kävelen kauniin järven rantaa pitkin kohti kylän keskustaa, jossa lapset kerääntyvät katsomaan tulijaa ja heittämään arabiankielisiä kommenttejaan sekä esittelemään englannintaitoaan: ”Hello. My name is…”.

Kalaravintolassa eteen kannetaan kaikki tarjolla olevan kalat massiivisimmasta pienimpään kampelan näköiseen. Valitsen tutuimman näköisen. Isot kalat voisivat olla iso ponnistus. Laskun neuvottelemisen jälkeen olisi mahdollisuus mennä puuveneellä vastarannalla sijaitsevalle saarelle, jossa sijaitsee kuningas Faroukin entinen kesähuvila. Pääsisin sitä kuulemma katsomaankin. Jätän väliin tarjouksen, koska venekyydin hintakin nousee hetki sitten mainitusta 20:stä punnasta 50:een, enkä kadu, koska Panorama-hotellista kerrotaan saarella vierailun olevan nykyään kiellettyä. Utelen miksi, mutta en saa täsmällistä vastausta. Ehkä tarina myrkyllisistä eläimistä pitää paikkansa, ehkä ei?

Egyptiläiset ovat suuria valehtelijoita, jotka vastaavat, vaikka eivät ymmärrä. Puhuminen on tärkeintä, yritys neuvoa vierasta. Jalo tarkoitus muuttuu tuhoavaksi, auttajan sitä oikein tiedostamatta. Itsellisyyden säilyttäminen voi olla hyvä ratkaisu ainakin ilmansuuntia ja osoitteita selvitettäessä.

Matkalla Kairoon pienet kädet takapenkiltä yrittävät aluksi vaivihkaa tunkeutua salaisiin paikkoihin, jotka on peitetty: reisille, vyötärölle, kainaloihin. Lopulta ne käyvät röyhkeämmiksi ja hamuavat rintoja, naisellisia alkuelimiä, joista kaikki elämä on lähtenyt lopultakin käyntiin. Iskuilla ja lyönneillä ei ole vaikutusta berberien kovettuneisiin käsiin, jotka jatkavat röyhkeästi. Kairoon saapumisella on. Kun hyppää bussista ulos October Cityssä, lyönnit käyvät tarpeettomiksi ja rajanylitysyritykset loppuvat. Sieltä on vain selvittävä omin voimin keskustaan, ehkä Midan Tahrirille, josta pääsee lopulta kaikkiin haluamiinsa suuntiin. On vain oltava hyvin nopea, käyttäessään bussia.

Friday, July 04, 2008

WALTIC ja sananvapaus

Ajatustenvaihtoa teksteistä ja vapaudesta
Publicerad 2 juli 2008 - 14:28
Uppdaterad 3 juli 2008 - 14:48

Kirjoittajien ja kääntäjien konferenssi Waltic on päättynyt Tukholmassa. Ensimmäistä kertaa järjestetty kansainvälinen konferenssi on tärkeä foorumi yksin työtään puurtavien kirjoittajien verkostumiselle.

Viime päivät Tukholman kansantalo on kuhissut kansainvälistä kirjaväkeä, kun 600 kirjoittajaa ja kääntäjää 90 maasta on vaihtanut kuulumisia. Suomesta paikalla on 30 osallistujaa, heidän mukanaan toimittaja ja kirjailija Rita Dahl. Hänelle konferenssit ovat tärkeä paikka luoda kontakteja.

- Jos jossain konferenssissa tapaa kiinnostavia henkilöitä, on kiva tuoda suomalaisen yleisön tietoisuuteen niiden runoutta ja tekstejä

Rita Dahl kääntää parhaillaan portugalilaisen nykyrunouden antologiaa suomeksi ja on kirjoittanut Portugalista matkakirjan. Tulossa on myös neljäs oma runokokoelma, ja hän on ehtinyt toimittaa vielä keskiaasialaisten naiskirjailijoiden antologian, muun sananvapaus- ja järjestötyön ohella.

-Mahdollisuuksia on tarjottava niille, joilla ei niitä ole. Me pystymme matkustamaan, mutta monille keskiaasialaisille tämä kokous on ensimmäinen ulkomaanmatka.

Mutta mistä vimma erilaisten äänten esilletuomiseen?

- Tarvitaan muutakin kuin Pottereita, muutakin kuin helposti sulavaa viihdettä, tarvitaan runoutta jota pidetään eliittikirjallisuutena. Runous tulee sitä helpommaksi, mitä enemmän luet. Se kehittää ajattelua.

julkaistu SVT:n (Ruotsin TV:n suomenkielinen toimitus) sivulla