Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Friday, May 30, 2008

Balettia ja pannukakkuja

Balettia ja pannukakkuja

Pietarilainen Alina Kichko, 14, tähtää ammattimaiseksi balettitanssijaksi. Alinan vaativasta harrastuksesta huolimatta Kichkon perheen ruokailutavat eivät poikkea muista keskiluokkaisista pietarilaisperheistä.

Pietarin pohjoisosassa uutuuttaan hohkaavassa neliössä asuvaan Kichkon perheeseen kuuluvat Irina-äiti, kuljetusliikkeen omistava isä ja Alinan isoveli Sergei. Alina istuu perheen kodikkaassa ja hyvinvarustellussa keittiössä, jossa pöytä on katettu illallista varten. Monikansallisten yhtiöiden, esimerkiksi Nestlén tuotteet, ovat vallanneet Kichkojen ja muiden pietarilaisten ruokapöydät.

– Käyn ostoksilla enimmäkseen lähellä sijaitsevassa Karuselissa, jonne on muutaman minuutin kävelymatka kotoamme. Maidon, lihan ja tietyt maitotuotteet ostan kuitenkin torilta. Hinnat ovat kohonneet jo monta kertaa alkuvuoden aikana. Hintojen korotus näykyy erityisesti leivän, maidon, voin ja juuston hinnoissa, Irina kertoo.

Irina tarjoilee päivälliseksi kanaa ja perunoita, Alinan lempiruokaa. Kanan lisäksi Alinalle maistuvat sienet, pasta, ranskanperunat ja jäätelö. Välipalaksi nuori ballerina napostelee hedelmiä; mandariineja, viinirypäleitä ja kiivejä.
– Tosin, jos Alina saisi itse päättää, hän söisi päivittäin niin välipalaksi kuin aamiaiseksikin pannukakkuja eli blinejä, nauraa äiti Irina.

Baletinharrastajien tiukka ruokavalio koostuu pääsääntöisesti vihanneksista, hedelmistä ja kalasta ja tarpeeton rasva sekä sokeri on karsittu siitä pois. Eliittitanssikouluissa opettajat seuraavat oppilaita jopa välitunnille ja riistävät herkut kädestä. Alinan ei tarvitse noudattaa tiukkaa ruokavaliota, koska hän ei liho. Tyttären harrastus ei ole siksi muuttanut Kichkojen perheen ruokailutottumuksia.

Kiireen keskellä

Kiireinen perhe ei ehdi yleensä syödä yhdessä kuin illallisen, muut ateriat hoituvat kodin ulkopuolella. Toisinaan ruuanvalmistusapua antaa muutaman korttelin päässä asuva baabushka eli mummo. Vaikka Alina ei pidä perinteisistä venäläisistä ruuista, kuten borsch-keitosta, baabushkan valmistamat pelmenit ovat hänen mielestään herkullisia.

Irina työskentelee miehensä firmassa ja lisäksi hänen vastuullaan on lasten kuljettaminen kouluun ja harrastuksiin. Ajamista riittää, koska Alinalla on harjoitukset kuutena päivänä viikossa. Harjoitukset alkavat kahdeksalta illalla ja päättyvät puoli kymmeneltä.

Aamulla koulusta alkavalle päivälle kertyy helposti pituutta lähes 14 tuntia. Läksyt Alina tekee koulusta kotiin päästyään. Sitten hän harjoittelee tuolin avulla baletin perusliikkeitä. Ei ole vaikea arvata, että historiasta ja kirjallisuudesta pitävä tyttö on luokkansa parhaita oppilaita, jolta muut oppilaat lähinnä lunttaavat.
– Haluan tulla ammattiballerinaksi. Kun täytän 16 vuotta, lähden joko opiskelemaan muualle Venäjälle tai Saksaan, ehkä Ranskaan, sanoo Alina, päättävä ilme hymyilevillä kasvoillaan.

Jälkiruokana on pannukakkuja mustikoilla tai mansikoilla. Venäläiseen tapaan juomme myös teetä ja mutustamme zephyreitä, suklaapäällysteisiä mums-mumsin kaltaisia leivonnaisia. Nämä zephyrit ovat Moskovasta, eivätkä kuulemma vedä vertoja Pietarin zephyreille – eivätkä vedäkään.

Ruuan jälkeen Alina esittelee meille huonettaan, joka on täynnä pehmoleluja ja lemmikkejä. Koululaisen työväline on tietokone. Balettiharrastus näkyy vain cd-valikoimassa, josta löytyy Victor Fedotovin Glazunovin konserttivalsseja, mutta myös Beyoncén ja paikallisen tyttöbändi Pussycat Dollsin levyjä.

Kysyntää Euroopassa

Sviridovin taidekoulun aulassa Alinan kaulaan kapsahtaa pari iloista pientä kollegaa.
Sviridov on yleinen tanssikoulu, eikä kilpailu ole pilannut siellä vielä lastenvälisiä suhteita. Eliittitanssikoulu Vaganovassa opiskellut Alina tietää, että kilpailu on kuitenkin kovaa jo pikkuballerinojen kesken, eikä ystäviä ole helppo saada. Alinan parhaat ystävät ovatkin koulusta.

Pian alkaa tunti. Pianisti soittaa ja nuoret ballerinat, Alina, Viktoria ja Amalia, tekevät pas de deux´t, demi-pliéet ja muut baletin peruskuviot kuvio kerrallaan käskevä-äänisen opettaja Natalia Cherneckajan johdolla. Jokaisessa liikkeessä näkyy fyysinen ankaruus: kauniiden liikkeiden takana ovat tiukasti kontrolloidut, värisevät lihakset.

Cherneckajan mielestä baletti on ehdottomasti osa venäläistä kulttuuria, mutta ankara harrastus, joka ei sovi kaikille. Hän arvelee, että kolmestakymmenestä aloittajasta on lopulta jäljellä kolme.

– Balettitanssijalta vaaditaan sopivia fyysisiä ja henkisiä edellytyksiä. Päämääränä on ilmaista omaa sielua. Myös kärsivällisyys ja pitkäjännitteisyys ovat tarpeen, koska huipulle pääseminen edellyttää jokapäiväistä harjoittelua.
Cherneckaja arvioi, että Sviridovin oppilaista noin 2–3:sta voi tulla ammattitanssija. Alina voi olla yksi heistä.

Ankaran venäläisen tanssikoulun käyneillä ballerinoilla on kysyntää Euroopassa. Venäläisen tanssikoulun kasvateilla on takana vuosien ahkera harjoittelu. Alinakin aloitti baletin tanssimisen jo kuusivuotiaana pietarilaisen eliittitanssikoulu Vaganovan valmistavilla luokilla. Cherneckaja on valmistunut samasta koulusta.

Yhdeksänvuotiaana Alina kilpaili Vaganovan balettikouluun pääsystä 30:n muun kanssa – ja pääsi. Ensimmäisen roolinsa hän teki samana vuonna Tšaikovskin Pähkinänsärkijän sotilaana, toteaa Irina-äiti silminnähden ylpeänä tyttärestään.

Vaganovassa Alina oli kahden vuoden ajan ja ehti tehdä rooleja muun muassa Shostakovitšin Kulta-ajassa, Tšaikovskin Prinsessa Ruususessa ja Don Quijote -baletissa. Hän on käynyt esiintymismatkoilla Ranskassa ja oli opiskelijavaihdossa helmikuussa Saksassa, jossa hän tuli toiselle sijalle maineikkaassa Tanzolymp-kilpailussa.

Kaksikko on kotona puoli yhdentoista maissa, haettuaan ensin Sergein baabushkan luota. 14-tuntiset päivät ovat tavallisia Kichkon perheessä. Menestyksen eteen on tehtävä töitä, töitä – töitä. Oikotietä ei ole olemassa.


Teksti Rita Dahl Kuvat Sergey Grachev

julkaistu Kaupantekijä 2/2008-lehdessä

Thursday, May 29, 2008

Barbaarit tulivat torille ja perustivat kirjailijaliiton Vanhan kuppilaan

Pellinen: Repliikkini alkoi sinun edessäolevasta Egyptin-matkastasi. On luonnollista, että tuollaiselle kirjoittavalle yksilölle saattaa joskus eteen tulla kaunokirjallisempi yritys. Ties vaikka olisi jo päällä, koska tavallisesti proosateos seuraa jo toista runokokoelmaa. Kuulin eilen teorian koskien Agatha Christien kirjoittamistyyliä. Joku lokeroiva professori oli uskonut, että Christie keksi lukijan suggerointitekniikan. Mainitsin tästä sinulle. On outoa, että näinkin tiiviit keskusteluyritelmät vaativat tarkennuksia. Kärsivällisyyttäsi voi kyllä kiittää, koska sitä riittää. Akateeminen, mainittu professori toi mieleen lukuisia kirjallisia teorioita Pekka Tarkasta Aarne Kinnuseen, vaikka maallikkojahan he ovat. Pekka Tarkka halusi Saarikosken uskovan pulloon: Tarkalla on pulloteoria, kun taas Aarne Kinnusella alkoivat Pentti Haanpäätä lukiessa pyöriä silmissä okkultistiset numerot.

Dahl: Akatemiat ovat perinteisesti rakentuneet erilaisille luokittelijoille ja erilaiset, rohkeammat yksilöt, jotka ovat perustaneet elämänsä rajanylityksille, kuten lentokoneita kehittänyt matemaatikko da Vinci, on perinteisesti suljettu toisiin karsinoihin puuhastelemaan akatemian ulkopuolelle. Taisin muuten kirjoittaa tämän repliikkini valtio-opin teesini kääntöpuolelle: otsikkona ulko- ja turvallisuuspoliittinen retoriikka kokoomuksella ja SDP:llä ja ajatuksena se, että Euroopasta on rakennettu myyttistä turvallisuuspoliittista sfääriä talouden tai moraalin avulla. Tämä on vanhaa kauraa: yliopisto ei tee kenestäkään kirjailijaa, mutta se antaa ajattelulle erilaisia ajopuita välineiksi, joiden avulla voi yrittää karata akatemiasta. Mitäs siihen sanot? Omat ohjaajani kirjallisuustieteen puolella: Saarikosken Tiarniaa tutkinut J. Kantola (jolla on myös muuten oma pulloteoriansa myös) ja antiikin oppeja noviiseille jakava H. Riikonen. Nyt olen vapaa ja ohjaajaton ja otan päivän kerrallaan askeleen. Povaat minulle turhaan kirjallisen johtajan roolia: aion elää kirjallisen luotsin ohjaamana. Tiesitkö muuten, että haastattelen Kyllikki Villaa Helsingin kirjamessuilla Kirjailijaliiton pyytämänä? Jokohan kohtasin institutionaalisen hyväksynnän? Vielä äsken minua potkaistiin, muutkin kuin sinä. Mutta odota...

Pellinen: A. (Villa on puoliksi viihdekirjailija.)
B. Kirjailijaliitto on vajonnut median tasolle Jarkko Laineen jälkeen.
C. yliopisto-opinnot menetettyine tuntoineen ja uusine opittuine arvostuksineen vievät elämästä melkein 3-4 vuotta ja aikaansaavat sen, että henkisen elämän uudelleensuuntautumista ei voi enää uudelleenohjelmoida. Tuloksena on yhteiskunnan auktorisoimia normienkiillottajia, relandereja yms., joihin tahtomattaan kuulut sinäkin, koska olet uhrannut taloutesi. Pelastuksena kenties on sinun kohdallasi toimittajan työ noin itsekunnioituksen kannalta, vaikka toimittajat ovat niitä pahimpia yleisönosastosta siinneitä myötäjuoksijoita, joiden oikea paikka on olla taksia ajavia kansalaisaktivisteja, virka-asuna musta nahkatakki.

Dahl: Nyt kirjoitan muuten budjetin päälle: sivut vaihtuvat näin nopeasti, eilen oli yliopisto, nyt avaan oven laululle. Schubert olisi pitänyt päästää sisään jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun kirjoitin ylioppilaaksi ja mietin näitä askelmerkkejäni elämässä. Nousin tiedeyliopistoon ja nyt olen laskeutumassa sieltä. Tiesitkö muuten, että juuri tässä samassa Fazerin pehmoporvarillisessa kahvilassa sain äidiltäni yhden punaisen ruusun valtiotieteiden maisteriksi valmistumisen kunniaksi. Pienestä on tehtävä suurta.

Pellinen: Oletko siis Schubertin kohdalla myöhästynyt? Minun, joka elän synnynnäisessä ihannevaltiossani, jossa kaikki asiat ja esineet olivat vielä paikallaan, kunnes barbaarit tulivat torille ja perustivat Vanhan kuppilaan Uuden Kirjailijaliiton, joka nykyään kukoistaa, vaikka kukaan ei vaihda sen liiton nimeä. Tunnetko sinäkin halua kuulua Kirjailijaliittoon muista kuin taloudellisista syistä? Toisaalta - mitä Schubertiin tulee - jos elät satavuotiaaksi, Schubert voi odottaa, ei ole kiire. Ellei sinusta tehdä SKS:n toimitusjohtajaa, jos se vielä onkaan sillä nimellä. Se voi olla jo puufirman konttori, jossa juonii Juhani Ahon Lastut-teos, joka voi olla uudestinähtyä ammattikirjallisuutta tutkittuna Neuvostoliiton tarpeisiin tai muuta epäpuhdasta spriitä. Mikset kirjoita Pulkkisen romaania Romaanihenkilön kuolema?

Dahl: Perustan täten oman kaupunkivaltion kaltaisilleni, jätän nykyrihmastot taakseni. Schubertia en voi odottaa satavuotiaaksi, koska silloin ääneni on jo auringonlaskun suunnassa, tai saatan olla faaraon seuraksi palsamoituna lopun rauhallisessa kammiossa. Taitaa tosiaan olla niin, että kirjallisuuden aika on ohi: että se esiintyy vain sellaisina harvinaisina endogeenisinä lajikkeina kuten Berlengan lokkisaarella. Ehkä Canth, Rantamala, Järnefelt ovat silloin jo edenneet avioerovaiheeseen Suomen säätyvaltion kanssa ja Proustille, Poelle ja muille anglo/frankofonisille klassikoille on perustettu oma tuhkausosasto Hietaniemen hautausmaalle, toivottavasti edes Kansallisen muistomerkin, Kekkosen haudan viereen.

Pellinen: Hyvin sanottu. Hyvä näky. Ei moitteen sijaa. Pidin ajatuksesta endogeenisen lajikkeen mahdollisuudesta ja voisit lisäksi kertoa, mikä on Berlengan lokkisaari. Onkos sillä jotain tekemistä Swiftin Gulliverin tai Orwellin Eläintarhan kanssa? Miksi muuten on muodikasta sanoa, että uljas uusi maailma on jo passé, eletty? Miksi pitää edes puhua jostain niin tylsästä kuin uusi neuvotteluparatiisi eli T-klubi? Ihan niin kuin oltaisiin yliopiston tv-osaston vapaassa seminaarissa, jossa jokamies voi kotona tehdä vapaita muistiinpanoja.

Dahl: Berlenga on pikemminkin Lintukoto Portugalin rannikkolla. Sen karulla maaperälä viihtyvät vain tuhannet pesivät lokkipariskunnat ja muutama harvinainen, vain tuolla saarella esiintyvä kasvilajike. Berlengalla voi uida kohti henkilökohtaista retriittiä päivettyneiden berberien seurassa. Se pyrkii kohti sisäistä koheesiota, ei konfliktia tai maanjäristystä, kuten Eläintarha. Me olemme muuten täysin marginaalia: sellaiseen ei voi soveltaa 5-vuotissuunnitelmaa. Hyvinjärjestetty maailma täsmällisine lounaineen ja jälkiruokakahveineen ei halua sellaisia P/R-klubeja, jotka järkyttävät tuon maailman menoa ja kello viiden teerutiineja.

Pellinen: Berlengaan voisit sennimisenä teoksena koota yhteen kaikki yhteiskuntakriittiset kokemuksesi todistaen kuinka värikkäät yksilöt ja kirjailijat ovat karanneet tuolta saarelta. Sahalin soikoon! Etkö nyt voisi - Jorma Ojaharjun tultua epäuskoon suurista kyvyistään huolimatta - kirjoittaa nuoremman sukupolven Peltirummun uudelleen? Meidän suurten kirjailijoiden luomat ojat ovat niin leveät, että me voisimme niitä kuin leikiten ajaa Ari Pulkkisen meriveneellä halki Euroopan.

Dahl: Kiitos kutsusta. Mietitään vielä tuota veneideaa. Mitä Euroopan-matkaan tulee, en osaa sanoa vastausta, koska dialogimme heittelevyyden tuntien enteilen mahdollisia tulevia aallokkoja. Olisiko Berlenga ehkä uusi Vankileirien saaristo siirrettynä maanosien ja aikojen risteyskohtaan, jossa myös yksittäisten kansojen - jotka ovat lopulta pelkkiä yksilöllisiä nuppineulapäitä - toiveet ja pelot kohtaavat? Miksi muuten juuri Peltirumpu? Miksi rummuttaa SS-pataljoonan ollessa jo ovella: eikö silloin tarvita kauniimpaa, unelmoivaa musiikkia, kuten suuret romantikot, Schubertin ohella Schumann tai jos mennään vähän kauemmaksi, bel cantoista valitsisin dramaattisen tyylin ystävänä Sebben Crudelen. Meillä on jokaisella Juudaksemme - myös ajalla.

Pellinen: Tähän sanoisin, että meidän aikamme Juudas on viihteellisyys. Pitäisin aina Günter Grassin Peltirumpua Tuhannen ja yhden yön tarinoita ylväämpänä. Olen tehnyt kaikkeni, että pysyisin keskellä istuinta, sillä en pidä heittelehtivistä veneistä ollenkaan. Tuo kutsuuni sisältynyt Euroopan-matka veneineen vaatii tarkennuksen. Vaikka et kirjoittaisikaan Peltirumpua koskaan uudelleen vaan sen sijaan viettäisit aikasi illanistujaisissa PEN-klubeissa, mikäs siinä. Pidin kuitenkin noin ihmisenä, johon sinä minut liiankin usein pakotat, eräänlaisesta psykologisesta avoimuudesta tulla kuulluksi ja rekisteröidyksi tuossa kieltävässä vastauksessa jättää harkinnan varaan. Se yllätti minut ja todistaa, että olet avoin muullekin kuin näille minun ankarassa kielikurssissani esiintyville tavanomaisten asioiden yksinomaiselle älyämiselle.

Vuodet alitajuntaa säätelevät
kaikki tapahtumat.
Läsnäolon kastelemana
tunnen ääneni, tunnen
nurmikon ja madot.
Olen ryöminyt maailmaani
lepäämään sinipunaiseen veteen.
Vuodet, kuin ulkona
sade peilii, minuun
tulee tuntoja: asian
on käynyt hyvin,
tässä maailmassa tähän
maailmaan haluan sen
kertoa, silmieni ikkunoista
tulee kylmä viima.

Dahl: Sehnsucht on taiteilijan osa. On lohduttavampaa kaivautua itseensä kuin talvisodan aikaiseen poteroon, uskoisin, vaikka minulta on nämä maskuliiniset kollektiivisuuskokemukset poissuljettu. Olen kuitenkin rinnallista sukupuolta. On Juudas madossakin. Valtavirtaukset ne on Téjo-joessakin. Toimintani PEN-ympyröissä jatkuu, eikä sulje pois toisia taipumuksiani olla avoinna maailman hälyäänille, joista yhdeksi tärkeäksi sinäkin olet muodostunut. Ehkä tämä on luonteeltaan Berliinin muurin hajottamiseen verrattavissa olevaa toimintaa, jossa tiili tiileltä mikroskoopin alle joutuu yksittäisen kulttuuri-instituution pieninkin hyönteinen, endogeenisinkin sellainen. Pohjoinen, etelä, länsi ja itä katoavat, eikä ole merkitystä enää sillä, seilaammeko pituus- vai leveysuunnassa.

Tuesday, May 27, 2008

Menneisyyden heinää

Dahl: Jenny on menneisyyden heinää, jota en ole vielä kokonaan niittänyt – eikä vielä ole lopullisen sadonkorjuun aikakaan. Taidan korjata pari runokokoelmaa siinä välissä. Katsotaan sitten. Olen vihdoin ottamassa lopullisen askeleen yliopiston portaita alas. Kuka lienee sinun idolisi tässä tieteen katedraalissa? Minä innostun esimerkiksi filosofiasta, kaikesta millä on tekemistä ihmisyyden vesiheinän pohtimisen kanssa, miksei myös toiseudesta voisi puhua tavallisin sanoin, ihan kuin yliopiston opettaja ja oppilas samassa pöydässä tahallaan pohtisivat, kuin Björling antamassa oppituntia Kaivopuiston myöhemmille Helloille, ja muille Suomen sodanjälkeisille rakentajille.

Pellinen: Toi oli niin sekavaa, että se täytyisi panna pesuun takaisin, pestävä sukat ja liivit saman tien, klassinen kirjallinen oitis luokitteleminen on nykyajan ainoa identifikaatio sen sijaan että löytäisi arkkityypit teosten alta. Pannaan moisella tavalla ranttaliksi. Miten olisi asennoitua kirjallisuuteen uudelleen elämänkouluna. Se Strindbergistä, joka siis lienee pelkästään antifeministi. Olen aina pyrkinyt mahdollisimman kauaksi yliopistosta, vaistomaisesti pyrkien synnyttämään itseni yhdellä kerralla primääriyhteisöjen ynnä muiden harrastusten riittoisuudessa eläen. Käyntini yliopistolla tarkoitti olla U-käännös. Katsokaamme yliopiston sijaan Gunnar Björlingiä, joka on tervettä veriheinää elämän pikikadulla kulkeville tervejärkisimmille olennoille, jos niitä vielä on. Enkeli lensi ohi, lieneekö heitä. Yliopiston jäykät koturnit jääkööt johtamaan itseään. Kuulkaa hyvä rouva PEN, ne jotka ovat aina johtaneet, tulevat aina johtamaan. Mikä määrä ammatteja, mikä määrä kirjainten kylkijäisiä, joita ei pesuaineellakaan saa pestyä tauluista pois. Sitten tulevat nuo upeat kulttuuripsykologit, jotka säpsähtäen määrittelevät karanneen trendin pierun ja nostavat siitä salillisen vuosipalkkansa, kuten Marion 60-luvulla lauloi: ”koskaan et muuttua saa”. Kuinka olisi Tipitii Egyptin PEN-klubin polttareissa, huntutanssijana seitsenkertaisesti esittänyt Rita Dahl. P.S. Matkat, ruoka, oleskelut sis. hintaan. Missä on kirjallisuus enää: soveltuvaa taidetta.

Dahl: Tosiaan et taida pitää näistä koturneista ja juhlasaleista. Minä kävelen sinne hakemaan sen toisen tutkintotodistukseni, jonka olen 15 vuotta työtä tehneenä ansainnut. Oli siinä urakka. Minä olen työläinen, teen 13-tuntisia työpäiviä. Pellinen tulit yliopistolle huutelemaan: ei nyt ole latinan pro exercition aika enää. Näkemyksesi kirjallisuuden tilanteesta lisäksi on kovin synkkä. Egyptin lähetystössäkin vaativat maksun etukäteen: eivät luota ihmisiin tässä suhteessa. Isäni lempilaulu oli muuten ”pikku pikku bikineissä, juuri sellaisissa missä merenneidotkin ovat”. Toistan: olen vain pieni tekijä Luojan kämmenellä, jota ei ole vallalla siunattu. Tuohon johtajakysymykseen voinee vastata Suomen kirjallisuuden viennin johtoryhmä, vetäjänään A. Swan: minut on siitä ryhmästä ulossuljettu. Sinä se tervehdit jokaikistä tyttöopiskelijaa niin iloisesti ja voit vaikka halutessasi sulkea kahvilan oven; minä taas sanon, että viranhaltijat ovat toisessa kerroksessa. Sinne en koskaan pituudeltani yltänyt. Olen siis pikemminkin vapaa sananviejä norsukaupassa.

Pellinen: Voi peikonlehti. Luen häntä kuin lauseketta. Hyvin siepattu lennosta. Vaatteissasi jo enemmän puhtaita aatteita. Jäävejähän ne ovat, jotka saavat yhdenkin yhteiskunnallisen aseman. Juuri tuostahan alkoi kirjallisen näkemykseni myöhäinen juhlarunomaisuus, jonka avulla lennähdin tähän, kuin oman kaktukseni todellinen PEN-pistiäinen. Muistettu, sanottu, todettu. Kuten sanoi Haavikko 60-luvun lopussa. Todellisuus kiihottaa minua, koska olen lisäksi rehy (rehellinen). KS. Katso Pellisen rehyt.

Dahl: Olisinko sitten vähän tehy, terveellinen, varsin aito kuitenkin. Käärmeen hampaat kalisee kun kuuntelen sinua. Onkohan Siinaissa kovinkin piikikkäitä kaktuksia? Voihan sfinksinmuna. Haluan Faararon hautakammioon, josko sieltä pääsisin Gizan keskustaan. Moni on kirjoittanut muuten paikoista, joissa ei koskaan oikeasti käynyt. Oliko se Waltarikaan Egyptissä? Puhumattakaan Agathasta? Kyllä kuvittelun potenssi on kova.

Pellinen: Mene kammioon nöyrällä mielellä, siellä asuu myrkyllinen hyönteinen, joka tappoi innossaan suuren tiedemieslöytäjän 20-luvulla. Ei liene ainoa. Voi olla naispuoleinen hyönteinen. Mutta mitä Kreikankääntäjä Saarikosken Kreikkaan tulee, sanoi tuo karjalaiseen vaippaan kääntynyt Suomen runoilijoiden verivelho takanaan tulli musta, että minun on turha mennä sinne, ne panisivat minut kumminkin putkaan. Vaan Waltarin yksinäisen miehen juna – itsekin olen laskenut käyneeni Välimeren rannoilla 40 kertaa löytämättä muuta kuin valkeita simpukoita. Aika kuluu. Kuka elää, se näkee. Onnea. Juokse paremmin kuin Koivula.

Dahl: Odotan kammiota innolla, enkä välitä myrkyllisistä hyönteisistä: oma myrkkyni on kuolettavampaa. Ehkä naiset tosiaan ovat raaempia ja vievät mukanaan nahan rippeetkin. Ei pidä antautua naishyönteisen uhriksi. Voi sitä ruumisraukkaa. Hyvä tuo aiheharrastus entisinä aikoina: nyt se tuntuu vähenneen, sekin. Arkeologian yhtymäkohdat kirjallisuuteen ovat muuten selkeät: samalla tavoin kaivautumista yhden rakennuksen kivijalkaan kirjoittaminen on. Kerrostumien rakenteiden selvittämistä.

Pellinen: Jalkani lepää tuolilla kuin penkkihiiri. Vanhat Kreetan yksiöt hermostuttavat minua. Tuolta tulee banaali kvasi-opas. Menen kohti häitä. Aallot (katso runoja Parnassossa). Silloin olin Marjukan kanssa Irapetrassa. Nykyään Marjukka tarkoittaa Saarikosken toista vaimoa. Kukaan ei muista minua. ”Stora dimun. Vuori on jättiläisenpää.” Mikset kysy minulta, mitä se tarkoittaa? Vastaus: nuoruuden tuotannossaan Saarikoski kirjoitti jumalkuvista hyviä runoja. Niistä ei tietenkään Tarkka mitään, puhui vain pullosta. Puhuit kuin proosarunoa. Kaikki liikkui sinussa päin minua. Siinä sinulle uskontoa selvitettäväksi. Tämä on muuten merisotapeliä.

Dahl: Tai olisiko laivanupotusta?

Kahvilan penkit heiluvat.
Tuleekohan maanjäristys?
Kuka meitä liikuttaa?

Taisin nojata vahingossa vanhimman kelttiläisen rakennuksen jäännökseen Briteiroksessa, aika lähellä Coimbraa ollaan, mutta saavutettavuus ei ole helppo: viittä kilometriä lähemmäksi ei koskaan pääse. Loppumatka jalan. Se on muuten kaunis nousu vuoristoon, varrella jättipinjoja ja hautajäännöksiä, usein sateista ja lippuluukut päätteeksi kiinni siestan vuoksi. Tule siinä toimeen sitten. Avuliaat kyläläiset antavat kyydin vuoriston juurelle. Lyhyt matka sekin.

Pellinen: Jaa. Vai niin. Taidan olla kuin Väinämöinen Niilillä, mutta voisitko kuvitella PEN-kokouksessa seuraavaa: voisitko kuvitella olevasi dekkarikirjailija kuin Agatha Christie? Christie asetti tiiviisti mehupurkin pöydälle ja alkoi kirjoittaa. Aviomies oli kuollut. Lukija oli nyt hänen miehensä, jota hän viehätti ja jolle hän strippasi kaikki sivuhenkilönsä ennen murhaa. Keksi tarvittaessa kulttuurisosiologisen teorian kauan ennen Marilyn Frenchiä. Eikö Poirot muuten ole Christien luomus. Minä voin olla vaikka sinun Poirotisi, vaikka kuollut aviomiehesi, jos se auttaa. Muistatko vielä tämän hyppykeskustelun? Erääseen kohtaan piti muuten sanoa, olen muuten eläkkeellä, ettei tarvitse kysyä. Vaikka ainahan sitä kysyy paremman puutteessa että pääsisi helpommalla. Heraklesmainen kaikkeusnäky puuttuu melkein meistä kaikista. Voisin kuitenkin olla isoposkinen dekkarihahmosi uudessa Egypti-dekkarissasi.

Dahl: Hyvin menee. Katsotaan. Ehkä.

Pellinen: Haluatko nykyrunon teistä nuorista?

Ajan hämärän loppuun
hinnalla millä hyvänsä
sedät jaksaa heilua
Harrison Ford tulee
ja kertoo naisista –

Dahl: Katkos on kaiken kirjallisuuden äiti, kesuura isä. Vai näet christiemäistä takan edessä loikoilevaa brittiläisyyttä minussa? Vain skonssit ja kello viiden tee puuttuu. Lähden ennemmin Viisikon kanssa retkelle, kakut, voileivät ja tee mukaan ja mitä Byatt meitä vielä riivaa? Saanko lausua vanharunon? Lausun kuitenkin.

Poirot palasi
yliopiston kahvilaan kutomaan
tuttua nuttua ja kysyi:
Olisitko minun mrs. Marpleni,
vaikka hetken verran?

Palataan taas Poen mustiin korppeihin ja yritetään ymmärtää, miksi ne ylipäätään liisivät taivaalla. Oliko niillä jokin lohduttava funktio goottisukukartanon ikkunasta ulos tuijottajalle, joka ei päässyt edes korpin luo. Mutta kyllä sisaressa varmaan oli tarpeeksi. Varsinainen taistelupari.

Monday, May 26, 2008

Yu Zhang & Tiibetin kysymys

Maailma kylässä -festivaalilla vierailleen Independent Chinese PEN Centerin toiminnanjohtaja Yu Zhangin mietteitä Tiibetistä:

- Useat tavalliset kiinalaiset eivät edes tiedä Tiibetin tapahtumista, koska kiinalaiset lehdet eivät kerro niistä. Lisäksi he ovat oppineet koulussa, että Dalai-lama on paha orjaherra. Tiibetin perustuslain mukaan maa on autonominen, mutta todellisuudessa mitään autonomiaa ei ole.

Yu kysyy, miksei Kiina voisi antaa Tiibetille samanlaista kulttuurista autonomiaa kuin Hong Kongille? Kiinassa asuvalla yli 50 etnisellä vähemmistöllä on isompi tai pienempi oma autonominen alueensa, mutta ei todellista autonomiaa. He tarvitsisivat enemmän sekä taloudellista että poliittista tukea Kiinan valtiolta.

- Etnisiin vähemmistöihin kuuluvia syrjitään myös esimerkiksi viranhauissa. He eivät voi koskaan päästä korkeisiin virkoihin, vaikka olisivat kuinka päteviä. Tämä koskee myös tiibetiläisiä.

Sunday, May 25, 2008

Events in Cairo & Alexandria

Finnish poets Rita Dahl (vice-president of Finnish PEN) and Katariina Vuorinen participate in a freedom of speech -seminar in Cairo and reading in Alexandria between 13th-16th of June, arranged by Egyptian PEN. For more information, contact: iqbalbaraka@yahoo.com.

Dahl also participates in a colloquim for Arab-Scandinavian female poets in Alexandria 24th-27th of June.

Friday, May 23, 2008

Onneksi aika on soikea

Onneksemme aika on soikea ja paukkuu kuin kuminauha

Dahl: Onneksemme aika on soikea ja paukkuu kuin kuminauha eteen ja taakse – venytelkäämme sitä kuin purukumia. Olen nyt tieteellisellä päällä ja mietin, millaisia mikkojuvia uudessa kirjallisuuspuutarhassamme kasvaa. Olen nähnyt niitä läheltä. Katsovatko ne Amerikkaan, Meksikoon vai jonnekin muualle. Puolustavatko ne yhteistä kukkamaata vai ovat vain itsensä asialla? Veikkaan enemmän jälkimmäistä. Itse olen puolivälissä tässäkin asiassa.

Pellinen: Oikeastaan oli hyvä, että oli 60-luvun murros, joka teki kaikista mikkojuvista allenginsbergejä yhdessä yössä. Ginsbergin ääni kaikui Helsingin latinalaisissa polttareissa, jossa newyorkilaisen runoilijan valkoiset sokeankepit viuhuivat. Puolimäessä minäkin nousussa pikkutummalle Piero Heliczerille – alkuperämaa Brasilia – omaa Lauttasaari-junttiani, jonne päädyimme erään pikku-Ginsbergin allekirjoittaneen vuokraboksiin, tarkemmin sanoen Lielahdentie 6:een. Siitä se kohdallani alkoi. Tämän Piero Heliczerin oli muuten varastanut ensimmäisestä Lahden kirjailijakokouksesta Pekka Lounelan hyväksyvällä katseella.

Dahl: Lahdessa kävin minäkin viime kesänä, eikä slovenialaisen naisjumalatar Taja Krambergerin yltiöhekumallisuuden ohella mikään sopinut hyvin hermooni. Ehkä ei sekään. Kun kirjasta tulee liika levinnyt, kohoaako maan päälle tekijäkin? Jäätä on kyllä Suomessa vaikea rikkoa, myös suvena ei tule kotikenttäetua. Jalkapallo on viinaa parempi yhdistävä side, mutta tällä kertaa jäimme eri aamiaispöytiin istumaan, eikä syntynyt Georgia-Suomi-Iso-Britannia-Puola-maajoukkuetta, vaikka yritys oli kova. Taas hävisimme. Kysyitkö Lounelalta lupaa Heliczerin kidnappauksen? Minä olisin vienyt ilman lupaa.

Pellinen: Mielenkiintoista seurata sinun tähän asti salassa pysynyttä konferenssikäyttäytymistäsi. Sekä Heliczer että Lounela kuuluivat tuolloin vain vaivoin elämänpiiriini. Paitsi että Lounela yksityiselämän puolella oli haukkunut erään rakkaimman luokkatoverini hulluksi, mikä kyllä piti paikkansa, kuten kaikki muukin Lounelan kohdalla. Mainittu Kalevi seikkaili auttavana pääkertojana, eräänlaisena pahvi-ihmisen äänipäänä, erikoisromaanissani Nuoruuden ilmastot, jota siis silloin vielä ei ollut kirjoitettu. Vaikutuksen teki samassa huoneessa nukkunut Anselm Hollo oudoilla, käsittämättömillä, toistuvilla mutinoillaan: runoilija Pellinen, runoilija Pellinen, kun taas Arvo Ahlroos ja suihkussa hyvinvoivalta näyttänyt Matti Suurpää vaikuttivat kaikkiin muihin nähden epäilyttävän tavallisilta, kuten toimittajat aina. Ikään kuin aina kaikki ristit olisi jätetty kirjailijoiden kannettaviksi, minkä he aina – puutteellisen ammattitaitonsa vuoksi – hyvin tuntuvat tietävän. Lisäksi join aamun krapulapöydässä maitoa, johon kaikkien kirjailijoiden Paavi sanoi: ”Tuo nyt on vihoviimeinen tapa protestoida.” Odottaako sinua Kolumbiassa Kolumbian Jerofejev?

Dahl: Olin tänään anteliaalla päällä. Ulkomailla se konferenssielämä vasta alkaakin – oikea sisäelämä. Ikävää tosin on joutuminen keskelle piirejä, joista Pohjoismaiden vanhusklikki suojelee omaa ankkalammikkoaan, vauhdilla lisääntyvät kiinalaiset keskustelevat jälleen uusista viisumiongelmistaan (Hong Kong), Afrikka vaatii solidaarisuutta meiltä eli rahaa ja mielellään loppuun asti valmiiksi tehtyä työtä ja Latinalainen Amerikka ei ole edes paikalla. Amerikasta lähtee kovin ääni ja siellä on suurimmat likvidit kassavarannot, joista mesenaatit ammentavat pieniä nälkärahoja köyhyydessä eläville osoittaakseen solidaarisuutta ja sympatiaa kulttuuria kohtaan. Kadun vain paria yötä, vaikka mitään ei koskaan tapahdukaan. Olen vähän katutyttö itsekin, mutta kreivitärmäinen sellainen: syljen vain niille kasvoille, jotka sen ansaitsevat, en jokaikisille selviytyäkseni. Justiinan ase on muuten kaulin. Paukut puuttuu, mutta kyllä silläkin joku kallo halkeaa.

Pellinen: Hyvin puhuttu. Liikkeellä taas joku nuorta Leif Salménia muistuttava henki, paitsi että aika ja paikka jäivät puuttumaan, tai sitten voi kysyä, kuinka juhlallisia konferenssit entisaikaan olivat. Siitä, mikä Turun ja Lahden konferenssien aikaan piti olla tulevaisuutta, on tullut maailman ahdistukseen sotkeutuvaa kirjallisuutta ja toimittajien yleistä ja taloudellista kurjistumistilaa, jossa eetilliset sanktiot näyttelevät yhtä aikaa pää- ja sivuosaa. Enpä sitä kiellä, että joku on sanonut Siiri Angerkoskeakin älykkääksi näyttelijäksi. Taisi olla Jöns. Enemmän sisäpiirin lämpöistä karvaa, vähemmän kaulimia. Sitä paitsi muista lauluharjoituksesi. Parempi esikuvasi voisi olla Riitta Streich.

Dahl: Hautaan nyt kaulimeni kiveen, vaikka taitaisi olla syytä ottaa se esiin. Yritätkö nyt heitellä lumipalloa minua päin – pääsit vanhaan kiusaajan rooliin. Nyt riittää. Laskeudutaan jo Akropoliilta tavallisen rahvaan pariin. Siellä ei ole aikaa miettiä eetillisiä sanktioita, koska illat kuluvat Kotikadun ikkunaparien elämän seuraamiseen: ruudusta nähdystä voi hyvin muodostua oman sisäkarvan kuviteltu piiri niin että sisäkarvanmuodostus jää vallan kokonaan kesken ja vallitsevaksi asumismuodoksi tulee singleys yhdessä huoneessa. Nyt hengitän vapaammin. Riittaa en valitettavasti tunne, mutta E. Schwarzkopf ajaa hänen paikkaansa, eikä sovi unohtaa Renata Tebaldinkaan täyteläisenä soivaa aikuisen naisen ääntä. Täältä lähden yksinlauluharrastukseeni taas. On siis perjantai, oletko Robinsonini.

Pellinen: Kyllä ajaa. Asuin Kaisun luona ollessani puolikarvainen murrosikäinen. Se oli mukavaa. Hän oli eräänlainen varavanhempani korvike, kesäisotäti, Super-Siiri, josta olisi riittänyt vakuutusyhtiö Sammon työntekijöille vielä enemmän pääorganisaattoria kuin se Mannerheim-patsas siellä perintökirjahyllyn lasikaapissa osoitti. Ja miten vuorineuvos Raade saikaan kuulla kunniansa. Minä elin tuon tuiman pohjalaisen, Pietarissa lapsuutensa eläneen armosta. Kävin Helsingistä hänen luonaan vetämässä akkuni. Ei ollut maailmassa mahtavampaa tunnetta kuin olla hänen lähellään. Enkä ole kirjoittanut hänestä vielä puoliakaan. Suhteemme kulminoituu Kaisulle hämmästyttävään lauseeseen: ”Tiedäks, mul on ollu sua oikein ikävä.”

Dahl: Sisäkarvani – vai liekö sisäkorvaistutteeni - oli kauempana, Rovaniemellä asti. Sinne pääsi aina linjoja pitkin, koska junalla meno oli keskitetty kesään. Ei ollut mitään jännempää kuin kulkea yöjunan kolkkeessa ja taistella yläpedistä, missä söin rauhallisesti eväitäni, trip-mehua ja leipiä lukien mukaan ottamaani kaunokirjaa, pyrkien karkottamaan reviirilleni yrittävän sisareni ja tiibetinspanielin. Se oli elämän silloista juhla-aikaa. Ei tarvittu latinalaisamerikkalaisia seksuaalipoliittisia katukannanottoja fiestan syntymiseen. Riitti pelkkä vilaus tuntureiden äidinrinnasta: sinistä, hiukan valkoista jauhetta päällä. Sudentien pienessä kaksiossa oli ammekin: vilaus ylellisestä elämästä. Puhumattakaan ympäröivästä metsästä, joka oli erilaisia lajikkeita kuin kotimetsässä – tuoksukin oli huumaavampi. Kaisussa oli Elina Haavio-Mannilan populaaria karismaa, vähennettynä sosiodemografisilla seksitutkimuksilla, joissa suomalaiset paljastuivat lähinnä lähetyssaarnaajiksi.

Pellinen: Puututhan sinä sukulaiselämiini. Hetkinen. Olit kuin Agnes Airola, joka riitaantui Kaisun kanssa ihan normaalista asiasta. Myöskään meidän perheessä Kaisulla ei ollut kovin erikoista asemaa, koska Kaisu käyttäytyi isän sanoin kuin lapsi. Toisaalta minun on vaikea palata nykyhetkeen näkemättä mitä näen. Se voi johtua tästä alkavasta kesästä: nythän on 23. toukokuuta. Tunnen syntymän kihelmöivän. Olen täynnä maksaläikkiä. Enkä lainkaan tuollainen punaposkinen germaani, varmaan siis Rovaniemelläkin puolipoliittinen riihenpolttaja. ”Heinänä jumalan niityllä huojuisin ja olisin kylläinen.”

Dahl: Jenny ei ollut germaani laisinkaan. Pikemminkin mustalainen, yhtä suulas ja kovaääninenkin. Muistan hupinani olleen Jennyn ärsyttämisen itsepintaisella jalkapallon tekniikkaharjoituksilla: Jennyn Perkele-huuto olisi varmaan katkaissut puiden oksatkin, minulle moinen oli näillä leveysasteilla näkymätön temperamentikkuus ensimmäisen kerran maistettua eksoottista maracujaa, jolle mielessäni samaan aikaan nauroin. Siellä meni siis hedelmällisesti hermoradat nurin, kuin neitseellisellä vuoristoratakierroksella, jolta ei töyssyjä puuttunut. Jenny lauloi Karjalan kunnaat lähikallioille halutessaan kukkimaan ja nyt hän on tainnut puhjeta myöhäsyntyisenä lajikkeena minussa ties minä orkideana. Lappi ei ollut hänen kotimaansa: hän oli siellä henkilökohtaisessa vankilassaan. Yrityksiä valua etelään oli useita, mutta puolirampa ei käy helposti yksin kaupassakaan. Eläkeläinen iloitsee jo linja-autoon pääsystä: vaivat palkittu. Musta tukka liehuten Jenny oli vaaleanpunainen piste Rovaniemen katkuisella taivaalla, jossa palsat metsämökeissään potevat hirttäytymisenhaluaan, eivätkä pysty edes sitä toteuttamaan. Jennykään ei pystynyt kuin osittain, mutta ainakin hän ilmaisi itseään, mitä ei aina voi sanoa korva naapurinovessa uteliaana kuunnelleista lappalaisista. Juorut levisivät kuin kiertokirjeet.

Pellinen: Näen seuraavan kirjasi nimen: Jenni jo valmiina. Jenny Palsa ja minä. Motiivina elinikäinen kamppailu kylästä maailmalle: vägen från byn. Suurena esikuvana August Strindbergin Palkkapiian poika, omaelämäkerta sekin. Tarjoudun sivumalliksesi teokseen, koska olin sodan aikana -44 ihastunut Jenny-nimiseen niinikään mustalaisnaiseen. Ihastuimmekin pommisuojassa pommituksen aikana. Käydessämme Lauttasaaressa voin näyttää paikan. Valokuva ritariasustani minulla on: isän sylissä lammasturkissa. Se oli hyvä talo, siellä oli kaikenrotuisia ihmisiä, paljon lapsia. Eräänä kesänä meidän etelänmatka toteutui matkana Salzburgiin. Tätäkään en olisi kyllä muistanut ilman sinun Jenny-tätiäsi. Kiitos siitä hänelle.

Thursday, May 22, 2008

Tansanialaiset naiset politiikan tekijöiksi






Tansanian naiset politiikan tekijöiksi

Tansanialaiset poliitikot ja kansalaisjärjestöjen edustajat kertoivat naisten ongelmista maassaan Demo Finlandin, UNIFEMin ja Nytkiksen järjestämässä tilaisuudessa 22.5. eduskunnan kansalaisinfossa. Ongelmat alkavat jo ruohonjuuritason asenneongelmista ulottuen poliittisen ylätason aliedustukseen. Tehtävää riittää.

Ympäristöministeri Paula Lehtomäki aloitti tutuilla faktoilla Suomesta maana, jossa naiset ovat saaneet äänioikeuden toisena maailmassa. Silti naisten poliittisen vaikutusvallan laajeneminen on kestänyt aikansa: ensimmäisen naispresidentin saimme vuonna 2000, ensimmäisen naispääministerin 2003. Lehtomäki korostikin, etteivät muutokset missään nimessä tapahdu yhdessä yössä.

Jo toiselta äitiyslomaltaan kuukausi sitten palanneen Lehtomäen mielestä maamme tukijärjestelmät mahdollistavat myös äitiyden ja uran yhdistämisen erinomaisesti. Median toimintaa ministeri piikitteli surkuttelemalla, että naisten osalta keskitytään pukeutumisen tarkkailuun, kun miehet pääsevät esiin itse asian kautta.

Lehtomäki korosti naisjärjestöjen tärkeyttä verkostoitua myös miesten yhdistysten kanssa.

- Miesjärjestöjen kanssa verkostoituminen on hyvä tapa saada aikaan naisten kannalta parhaita ratkaisuja opettamalla miehille tasa-arvon tärkeyttä.

Lehtomäki piti syynä suomalaiseen menestykseen tasa-arvon saralla koulutuksen tasa-arvoa, joka mahdollistaa myös lahjakkaiden naisten korkeakoulutuksen.

Hän kertoi kuulleensa jollakin Afrikan-matkallaan nepalilaisen naisjärjestön edustajan todenneen, että miehen kouluttamalla voi pelastaa yhden perheen, mutta naisen kouluttamalla kokonaisen kansakunnan! Lehtomäki päätti toiveikkaaseen huomautukseen, että vaikka maamme ovat erilaiset, perusrakenteemme ovat samanlaiset ja myös tansanialaisilla sisarilla on mahdollisuus samaan .

Tansanian DEMOn Ave Maria kertoi DEMO Finlandin tukevan erityisesti kahta aluetta Etelä-Tansaniassa, jossa kärsitään vesiongelmista. Veden hankkiminen on tyttöjen ja naisten tehtävä ja miehet käyttävät tilannetta hyväkseen muun muassa raiskaamalla viattomia vedenhakijoita. Teiniraskaudet ovat Marian mukaan todellinen ongelma ja syy tyttöjen koulutuksen keskeytymiseen. Ongelmana hän piti myös tyttöjen vähäisyyttä korkeakoulutuksessa. Muun muassa policy-analyysejä tekevän Tanzania Gender Networking Programmen (TGNP) vetäjä Usu Mallya valitti myös sukupuolinäkökulman puuttumista policy-analyyseistä.

Lehtomäki korosti vastauksessaan Suomen olevan kehitysavun lahjoittajaosapuoli, jolla ei ole itsellään vastuuta itse työstä. Päävastuu on kansallisella tasolla. Suomi voi painostaa tansanialaisia poliitikkoja huomioimaan paremmin sukupuolinäkökulman, mutta Suomi ei voi tehdä kehy-työtä järjestöjen puolesta.

- Siksi on tärkeää, että naisjärjestöt istuvat yhdessä alas ja miettivät asioita niin kauan, että päämäärät on mietitty jo valmiiksi.

Tansanian DEMOn johtaja Ave Maria lahjoitti Lehtomäelle taulun, joka oli koristeltu maan rikkaudella, norsunluulla.

Monen tason voimauttamista

Aivan ruohonjuuritason kokemuksista kertoi Etelä-Tansaniassa Kyelassa naisten kouluttajana toimiva Linah Mwakyembe, joka on DEMO Finlandin tuen avulla voimauttanut paikallisia naisia. Kyelassa on järjestetty muun muassa HIV-koulutusta ja koulutuksia, joiden päämääränä on saada naisia osallistumaan politiikkaan.

Kyelassa kärsitään sosiaalisista ongelmista, muun muassa terveydenhuollon saatavuus ja kalleus ovat ongelmia, samoin koulutukseen pääsy. Alueen 250000:stä asukkaasta vain 80000 äänesti viime vaaleissa. Mwakyemben tavoitteena on tehdä naisista itsenäisiä ja saada heidät arvostamaan koulutuksen tärkeyttä.

- Kyläyhteisöpankkeja perustamalla (yli 40) naisia on saatu mukaan liiketoimintaan. Heillä on oma tili, he tapaavat viikoittain keskustellakseen ongelmistaan, jotka liittyvät myös terveydenhuoltoon ja koulutukseen.

Usu Mallya totesi TGNP:n viimeisenä tavoitteena olevan sukupuolten välisen tasa-arvon. Yhdistys pyrkii tähän tekemällä yhteistyötä muun muassa feminismiin, HIV:hen, lapsiin, asianajoon keskittyneiden yhdistysten kanssa. Yhdistys panostaa myös sukupuolinäkökulman huomioivaan koulutukseen.

- Työskentelemme parlamentin keskeisten komiteoiden kanssa ja yritämme saada heidät nostamaan esiin naisten kannalta tärkeitä kysymyksiä. Olemme järjestäneet muun muassa väkivallan vastaisia kampanjoita. Juuri nyt haasteena on hallituksen hyväksymän 50/50-kiintiön toimeenpaneminen. Kiintiö vaatii puolueilta asenteellista muutosta: naisten mobilisointia.

Tansanialaispoliitikko, kansanedustaja Eliette N. Switi korosti puolueensa CCM:n työskennelleen naisten voimauttamisen puolesta auttamalla heitä esim. taloudellisesti. Hän korosti yhteisöperustaista voimauttamista, esimerkiksi tyttöjen kasvattamista. Ongelmat johtuvat siitä, että ruohonjuuritaso on niin kaukana, taloudellisten resurssien ja koulutuksen puutteesta.

Switin kollega Ashura Awanzi CUF-oppositiopuolueesta kertoi haluavansa perustaa maansa parlamenttiin samanlaisen naisverkoston kuin meillä on.

- Naispoliitikon haasteita on se, että heidät on eristetty päätöksentekoelimistä eikä heillä ole omistusoikeutta eikä siis myös itsenäisyyttä. Myös perinteet, joiden mukaan naisen paikka on kotona ja nainen voi puhua vain miehen jälkeen, ovat este kehitykselle, hän totesi.

Rita Dahl

julkaistu 22.5 Global Finlandissa

Wednesday, May 21, 2008

Kiinalainen kevätsiivous

Kiinalainen kevätsiivous

Pekingissä siivotaan ennen olympialaisia vauhdilla maton alle asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa. Näihin kuuluvat myös erityisesti Internetissä toimivat kriittiset kirjailijat ja toimittajat.

Valtion kannalta vahingollisimpia ovat kirjailijoiden ja toimittajien kaltaiset mielipidevaikuttajat, joiden kirjoitukset säilyvät parhaimmillaan vuosisatojen ajan verkossa tai paperilla. Ihmisoikeusaktivisti ja vapaa toimittaja Hu Jia tuomittiin kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen huhtikuun alussa ”valtiovallan kumousyrityksestä”. Kyseessä on tavallisin kirjailijoita koskeva syytös: myös Jian kollega Lu Gengsong sai neljän vuoden tuomion kriittisistä online-kirjoituksistaan, joiden väitettiin yllyttäneen ”valtiovallan kumousyrityksiin”.

Jia ja Gengsong eivät ole ainoita. Vuosina 2001-2005 annettiin yhteensä 41 tuomiota toisinajattelijoille, joista 3/5 oli Internetiin liittyviä. Internetiin liittyvät syytökset ovat johtaneet keskimäärin 7,5 vuoden tuomioihin. Kyse ei ole pienistä rikkeistä Kiinan valtion silmissä.

Ankarimman tuomion on saanut toimittaja Shi Tao, joka tuomittiin toukokuussa 2005 kymmeneksi vuodeksi vankeuteen valtionsalaisuuksien luovuttamisesta. Tuomion aiheutti edellisen vuoden huhtikuussa kansainväliselle Internet-sivustolle lähetetty sähköpostiviesti, jossa oli Dangdai Shangbao –lehden toimituskokouksessa tehtyjä muistiinpanoja siitä, kuinka Kiinan kommunistinen puolue aikoi rajoittaa median toimintaa tulevan Tiananmenin verilöylyn 15-vuotisjuhlan aikana saman vuoden kesäkuussa.

Shi Tao lähetti viestin Yahoo-osoitteestaan, ja Yahoo (Hong Kong) välitti viranomaisille tiedon hänen identiteetistään. Shi Tao kirjoitti Kesäkuu-runon Tiananmenin verilöylyn muistoksi samaan aikaan.

Kirjailijoiden ja toimittajien sananvapausjärjestö PEN käynnisti olympiasoihdun sytytyspäivänä Poem Relay –kampanjan, jonka aikana kiinalaisen toimittajan Shi Taon Kesäkuu-runo ilmestyy yli 60:llä kielellä osoitteeseen www.penpoemrelay.org.
Sananvapausaktivistien toimintaa estetään ja rajoitetaan aktiivisesti myös viisumikielloin. Viimeisimpiä tapauksia oli Tukholmassa asuvan Independent Chinese PEN Centerin pääsihteerin Zhang Yun pysäyttäminen Hong Kongin rajalle. Yu oli kutsuttu puhumaan konferenssiin kansainvälisenä lehdistöpäivänä.

Valtio valvoo

Internetissä toimivien toisinajattelijoiden jahdista tekee erikoisen tehokkaan valtion, tietotekniikkayritysten ja cyber-poliisin yhteistyö. Valtion, yritysten ja järjestöjen ylläpitämä Golden Shield –sensuurijärjestelmä, Great Firewall of China, estää tiettyihin IP-osoitteisiin pääsyn. Golden Shield tekee yhteistyöta Googlen, Yahoon, Ciscon ja Microsoftin kanssa. Käyttäjätietoja, osoitteita ja nimiä kerätään erityisesti Internet-kahviloista.

Googlen ja Yahoon Kiinan-hakukoneisiin on kerätty musta lista kielletyistä sanoista ja käsitteistä, joiden perusteella tietoja kerätään. Kiellettyjen sivujen joukossa on poliittisesti arkaluontoisia sivustoja (savetibet.org, Falun Gong, Taiwanin hallitus), aktivistisivuja (ihmisoikeudet Kiinassa), kansainvälisiä uutissivuja (BBC, Time.com), kansalaisjournalismisivuja tai sivuja, joissa käyttäjät voivat itse luoda sisältöjä (GlobalVoicesOnline, Technorati). Vapaasti pääsee sivuille, joita Kiinan valtio pitää neutraaleina (Unicef.org, Greenpeace.org, Harvaerd.edu).
Kiinan cyber-poliisi on toiminut kaikissa 31 maakunnassa itsenäisinä poliisivoimina vuodesta 2003 lähtien. Cyber-poliisilla on yli 40000 virkamiestä.

Olympialaisten alla on hyvä muistaa, miten monitahoisesti ja tehokkaasti Kiinan valtio metsästää rajojensa sisä- ja ulkopuolellakin toimivia toisinajattelijoita. Samaan aikaan kun Pekingin katukuvaa siivotaan narkomaaneista, siirtotyöläisistä ja muusta ”epämääräisestä aineksesta”, sanatyöläiset kärsivät vuosien pituisia tuomioita, vailla toivoa huomisesta.

Rita Dahl

Kirjoittaja on kirjailija, vapaa toimittaja ja Suomen PENin varapuheenjohtaja.

julkaistu Sana-lehdessä 22.5.

Tuesday, May 20, 2008

Olemme eläneet ajassa. Kello on jo iso

Pellinen: Aikuisten malli tuli sukulaisten kautta. Isoveljen korvike oli kova kehumaan itseään, koska oli toimittaja. Ammensin siitä hetkellistä itsevarmuutta. Minusta tuli nuori kirjanpitäjä, suuri matkija, ahne saituri ja ulkoaoppija, joka tällä hetkellä kukoistaa toisessa lapsuudenromaanissaan. Äskeisestä kommunikaatiotavastani – normatiivisuudesta – oli sitten hyötyä. Sitä hyödyttivät pari aikuista aika tavalla. Yleensä olen aina hyvällä tuulella ja kehitysvaiheet menevät nopeasti ohi eivätkä saaneet minussa mitään pysyvää jalansijaa. Kesällä vaikuttivat järkälemäiset, suuret kalliot ja kesäruohossa – täytyy myöntää – eroottiset aikuiset pelehtivät. Rauha heidän sielulleen. Subjektiivisista arvoista oli helppo palata mielikuvitukseen ja päinvastoin. Muutoinkin kirjoitan myös erästä toista kirjaa kuin tätä. Kaikki on samaa minun kohdalla: millään ei ole mitään erityistä merkitystä.

Dahl: Inshallah. Pian lähden taas Egyptiin tutustumaan elämään kääntöpiirin alapuolella. Matkat elättävät minua. Missä muuten menee Kauriin kääntöpiiri.

Pellinen: Se menee Etelä-Afrikassa.

Dahl: Sähän olet ollut siellä.

Pellinen: Mä pidän enemmän leveys- kuin kääntöpiireistä. Afrikassa markka maksaa yhden randin ja aikakin on sama. Siellä ei tarvitse pyytää avaruudesta päivämatkailijoita tai nanoteknologiaa, kuten toteaisi Kurenniemi. Vaikka avaruudessa olen nytkin.

Dahl: Minä olen haastatellut sitäkin. Sehän asuu sinun kadullasi. Erikoista ettette ole jo ystävystyneet. Kumpikin luotte omaa maailmaanne luonnontieteiden ja scifin tai kirjallisuuden rajamaastoissa. Scifiähän se on lopettaa maapallon toiminta ja muuttaa kaikki ulkoavaruuteen, josta kansalaiset saisivat maaplaneetalle vain päivän vierailuoikeuksia. Ostamalla lisää, kuten Kurenniemi ajattelee.

Pellinen: Tuohon voi sanoa tavallaan, että Seilonen on ajanut minulle Kurenniemen virkaa sisäpoliittisempana asioiden paikalleen asettelijana. Yhteen aikaan hän hoiti koko Parnasson kirjallisuuspalstan. Aloitti vanhemman kirjallisuuden editiot ennen ketään muuta. Siinä kun Eino Säisä jatkaa sukupolviromaanin kaunokirjallista muotoa – eräänlaista puoliviljeltyä toimintaa – joka kenties päätyy minuun, Leif Salménin pysytellessä myrdalmaisessa tulikuumassa nykyhetkessä historian ja itsensä kanssa ja Donnerin jo annettua dynastiansa tilinpäätökset kuin vielä uudemman Maamme-kirjan kirjoittajana. Taidanpa siirtyä Dickens-Topelius-linjalle. Taidan mennä päätoimittaja Matikaisen kanssa Lontoon Dickens-museoon hänen opastettavakseen. Olen saanut abstrahoivista vahakabinettinukeista tarpeeksi. Ne eivät mielestäni elä.

Dahl: Nyt pääsit haluamaasi kirjallisen shaahin, opettajan virkaan, taas. Minullepa ei ole vielä avantgarde-Seilosen malleja ehtinyt vielä muodostua, mutta ihailen kyllä hiljaa noita vakaita palstanpitäjiä kirjallisuuslehdissä. Tosin tilat on muille varattu. Minä vaikutan muun muassa virtuaalisessa maailmassani, jossa teen ihan mitä tahdon, kuuntelematta keulapääfiguureja. Siellä on välillä kuumat paikat, niillä virtuaalisilla keltaisilla sivuilla. Nationalistiset kulmalappujen viholliset – kulmakivet – kuten Mannerheim ja Tuntematon Sotilas ovat vanhasuomalaista laatukamaa, jonka häpäiseminen nyt on niin muodikasta. Mutta muodista tulee vain paha päänsärky. Taidanpa suunnata kesällä taas Portugaliin Monsanton pikku kylään ja käväistä siinä sivussa Lissabonissa. Ehkä ostan sieltä Cesário Verden maaseutuelämästä kertovan elämäkerran ja yritän sen avulla omaksua sisäisen rauhan missä ikinä liikunkin. Maaseudun kaupungissa.

Pellinen: Käytit Seilosesta väärää termiä vakaa. Seilonen oli moderneista vasemmistolaisradikaaleista parhaasta päästä, vastakohta Valvojan ja Södikan vanhakantaisen papiston jänttiydelle. Se Seilosesta ja ilmiöhistorian tuntemuksestasi. Aika on Suomessa lyhyt ja nopea, kamelinsilta on monesti jo katkennut Nordean pamautellessa apurahoja jo 15-vuotiaille. Hyvä sinun Portugalisi semminkin kun se on omaelämänkerrallista positiivista aihepuuhastelua. Itse pyrin tuossa iässä, vähän nuorempanakin, Japaniin. Lopputulos oli automatka vanhempien kanssa Ingolstadtiin, Senaltto-huilutehtaalle. Syvällinen Saksan-tuntemus sekä kulkeminen lempikirjailijani, 1600-lukulaisen Grimmelshausenin jalanjäljissä. Elin mukana kirjan lehdillä, kun romaanin lyhytikäinen palkkasotilas kohtasi lähes elämän ensimmäisen tai toisen alabasteririnnan.

Dahl: Mesenaatit vain nuorentavat ikärajojaan ja alentavat rimojaan. Ikävää sitä on katsella. Onneksi Georg C. Ehnrooth ei sentään vaikuta kirjallisuudessa: siitä tulisi paha trippi. Parempi hänen on matkustaa kolmosen ratikassa tiukasti sidotussa poplarissa kohti kotia. Onpas hän seikkailukas, todellinen Simplicissimus. Erityisesti en ole pyrkinyt mihinkään, maat tulivat minuun, kirjailija kävi käsiksi ja heti kuljin auringonkukkaniittyä, Pessoan ystävällisessä johdatuksessa Lissabonin Avenidoja ja aika pian jouduin jo Rion Cobacabanalle rantabulevardille, missä transvestiitit odottavat toiveikkaina asiakkaita. Minä valitsin caipirinhan ja teknisten vikojen vuoksi Lissaboniin palaavan lentokoneen. Vasta toisella yrittämällä olin perillä.

Pellinen: Voisin hyvin tulla jonkin ystävällisen miehen koirana toimeen. Toisaalta et muistuta niinkään paljon Maila Talviota kuin novellia kirjoittamatonta Marja-Leena Mikkolaa, mutta kai nekin sieltä vielä tulevat. Aikakäsityksesi ihmeellisen hedelmäkeiton vuoksi voisit muistuttaa vaikka erästä kontulalaista runoilijaa, joka kirjoittaa loputtomia runokokoelmia särkyneestä perhe-elämästä. Odotan jännityksellä, mitä uudessa aikuiselämässäsi seuraa. Sinulta sen sijaan lienee tulossa toinen matkakirja ellet joudu tietokirjailija Esko Valtasen uhriksi – ja kukapa ei joutuisi.

Dahl: Pellinen suhisee. Vonnegut on toisena.

Pellinen: Kerrankin tunnen olevani samanmielinen.

Dahl: Olenkohan jo aikuinen? Toivoa ainakin sopii. Luuletko minun käsittelevän särkynyttä perheidylliä? Sellaista, mikä oli jo alun perin rikki, ei kannata käsitellä – ainakaan vielä. Puhutkohan väärästä kontulalaisesta muuten? Se kontulalainen, jonka minä tiedän, on toisenlainen, luonnosta ja rairuohostahan se elää.

Pellinen: Tulipa pieni sadekuuro. Jos minä olen sade, niin sinun kypsyttämiseesi erikoiskasvina menisi viisi vuotta, enkä tunne sellaista lajia. Mutta omia aikoja – joskus myöhemmin – saatat ihan hyvin pulpahtaa ulos valmiina Gertrude Steinina, Pessoan dadaistinen elämäkerta jo suunniteltuna. Elämäsi on selvää klassista fiktiota. Pannaanko musiikkia vähän kovempaa? Tämä Thelonius Monkin Work-kappale oli muuten epämusikaalisen Pentti Saarikosken ainoa lempilevy.

Dahl: Joku rhododenron sinäkin olet – harvinaista kauraa ainakin, ei näiltä leveysasteilta. En aina tiedä, millä sinua ruokitaan, vaikka hyvinhän tämä partituuri etenee. Mitä tulee G. Steiniin, hänen Napit-teoksensa on kulmakarvat ylittävää runoa, josta ei saa otetta hangollakaan ja myös hänen psykologinen proosansa, joka toiston avulla yrittää vahvistaa psykologisia ihmistyyppejä, on tarkoitettu psykologian syventävät opinnot suorittaneille. Varsinaista fiktiota se ei ole, ainakaan minulle.

Pellinen: Hitto. Parasta Dahlia. Mitä siitä, vaikka et pidä Steinistä. Olo on kylmäverisen skitso. Himottaa. Aiheutit minussa haastattelunhalun. Korvat seisovat kuin 50-luvun pääinsinööri Arnin viisarit. Olemme eläneet ajassa. Kello on jo iso. Nyt on puoli viisi.

Vuosisata vaihtuu.
Rakkauden Koskenniemi-Tabermann
ei ole enää yksisarvinen
eikä yksin.
Etkä sinäkään tarkoita
ettei elefanttia saa ampua.
Senkin puolivihreää.

Tiibetin ääni




Weise – Tiibetin ääni

Weise syntyi Tiibetissä, jossa hänen isänsä oli Kansan vapautusarmeijan aktivistina. Perhe joutui muuttamaan Khamin alueelle Sichuanin maakuntaan. Siellä hän toimi Ganze Dailyn reportterina ennen muuttoaan Lhasaan, jossa alkoi työskennellä Tibetan Literature –lehden toimittajana. Hän kuuluu Tiibetin kiinaksi kirjoittavien kirjailijoiden joukkoon. Monet heistä ovat kasvaneet Kiinan ja Tiibetin rajalla ja saaneet vahvan kiinalaisvoittoisen koulutuksen. Näillä intellektuelleilla on riittävästi koulutusta ja sanavalmiutta nostaa esiin Tiibetin asioita median, julkaisujen, uuden median avulla kiinalaisen median ja viranomaisten kanssa. Heidän puheensa Tiibetin toiseudesta on vahvistanut Tiibetin identiteettiä Kiinan kulttuurivallankumouksen jälkeen.

Weise on työskennellyt reportterina Kardzéssa ja Lhasassa ja on asunut Pekingissä vuodesta 2003 poliittisten ongelmien vuoksi. Marraskuussa 2004 hän kirjoitti runon, jossa ensimmäisen kerran kertoi poliittisesta herätyksestään. Hän tunsi olevansa ”kaukaa kotoa, ulkomaalaisten, ikuisten tuntemattomien keskellä”.

Weise on julkaissut kymmenen kirjaa, joista Notes on Tibet on kaikkein vaarallisimpana pidetty. Vuonna 2003 julkaistun, 38 tarinaa sisältävän kirjan, nähtiin vaarantavan ”kansallista yhtenäisyyttä”. Weisen nähtiin astuneen väärälle poliittiselle maaperälle ja hylänneen edistyksellisen kansallisuusliikkeen. Häntä pidettiin Dalai Laman ja Karmapan kannattajana, joka rohkaisi uskonnonvapauteen.

Weise on opiskellut Kiinan kirjallisuutta Chengussa Southwest University for Nationalitiesissä. on naimisissa dissidenttikirjailija Wang Lixiongin kanssa, joka myös aktiivisesti käsittelee Tiibet-aiheita. Norjan kirjailijaliitto myönsi Weiselle viime vuoden marraskuussa Ilmaisunvapauspalkinnon, mutta Weiseä ei päästetty matkustamaan palkintoseremoniaan.

Weisen kaksi blogia suljettiin kesäkuussa 2006, koska hän julkaisi niissä Dalai Laman kuvan. Hänellä oli uusi blogi, johon tehtiin hyökkäys huhtikuussa ja joka sen jälkeen sulkeutui. Weise julkaisee Tibet Update –raporttiaan nyt Kiinan ulkopuolella toimivalla Boxun-com –sivustolla.

Viimeisissä updateissään Weisen on muun muassa surkutellut sitä, että 7:n dialogin alkaessa Kiinan ja Tiibetin valtioiden välillä, kiinalainen media demonisoi edelleen Dalai Lamaa ja viranomaiset uskottelevat, että uskonnonvapaus Tiibetissä toteutuu. Esimerkiksi Tibet Daily julkaisi artikkelin, jossa väitettiin ”Dalai-klikin sabotoineen tiibetiläisen buddhismin normaalia järjestystä”. Weise kaipaa updatessä kymmenettä Panchen Lamaa, koska ilman terävä-älyisiä johtajia ja intellektuelleja Tiibetin kansa on hukassa.

Weise kritisoi viranomaisia siitä, että nämä ovat luoneet vääränlaisen illuusion uskonnonvapaudesta Lhasaan. Kun ulkomaalaiset toimittajat vierailevat Lhasassa, muutama työyksikkö näyttelee pystyvänsä ilmaisemaan itseään vapaasti. Toimittajien hävittyä meno muuttuu entiseksi. Lisäksi Lhasassa parveilee poliiseja turisteiksi tai siviiliasuun pukeutuneina kansan keskuudessa.

Työleireissä kansalaisille saarnataan separatismin vaarallisuudesta ja vakauden säilyttämisen tärkeydestä. Jokaisessa työyksikössä työläisille annetaan lisäksi politiikan oppitunti viikottain: puolueen jäsenille tunteja on enemmän. Opiskelijoiden on kirjoitettava Dalai Laman separatista klikkiä kritisoivia artikkeleita. He voivat kutsua häntä pelkästään Dalaiksi, koska Laman lisääminen saisi hänet näyttämään henkilöltä, jonka kannat eivät ole pysyviä.

Maaliskuun 14. päivän protesteihin osallistuneita vangittiin yksin kerrallaan matkalla töihin, keskellä yötä, ja pidettiin vangittuina varastorakennuksessa rautatieasemalla. Monia kidutettiin, heidät jätettiin ilman juomaa tai pakotettiin juomaan toistensa virtsaa: lopulta he eivät ole saaneet sitäkään. Kiinan virallinen media raportoi 14.3-levottomuuksien oikeudenkäyntejä väittäen 31:n asianajajan puolustaneen 30:ä syytettyä. Pekingiläisen asianaja Sun Wengen kysyessä syytetty Yesheltä, oliko häntä kidutettu hänen ollessaan vangittuna, mihinYeshe vastasi, ettei häntä oltu kidutettu tunnustuksen saamiseksi. Hän lisäsi myös ruoan olleen hyvää. Weisen mielestä 30:n tuomitun oikeudenkäynnit eivät olleet oikeudenmukaisia ja hän toivoo kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen tutkivan niitä.

Tutkimukset ovat kuitenkin paljastaneet, että tiibetiläisiä hakattiin ja heitä hyväksikäytettiin. Lhasan kapina on aiheuttanut suoraan tai välillisesti henkilökohtaisia tragedioita parilletuhannelle ihmiselle: ihmisiä on lisäksi kateissa, jotkut ovat menettäneet psyykkisen tasapainon, jotkut tehneet itsemurhan. Viranomaisten ahdistelut ovat jatkuneet levottomuuksien jälkeen. Huhtikuun alussa 30 munkkia ja kymmenen kyläläistä vangittiin Machun maakunnassa. Lobsang Tscheng, Lobsang Tsundue, Lobsang Tinley, Lobsang Ngama ja Jamyang Ngama olivat pidätettyjen joukossa. 28.4. sotilaspoliisi tutki Wonpon luostarin Dzachukhan kylässä paikallisten asukkaiden talot tuhoten kyläläisten palvoman Dalai Laman kuvat. Dowan luostarin kolme munkkia on tuomittu 2-3 vuoden tuomioihin paikallisessa tuomioistuimessa. Labrangin luostarissa Amdossa tehtiin etsintä, jossa pidätettiin 200 munkkia ja takavarikoitiin heidän henkilökohtaista omaisuuttaan.

3.5. Dalai Laman kaksi virallista edustajaa, Gyari Lodi Gyantsan ja Gesang Gyaltsan keskustelivat Kiinan viranomaisten kanssa ilmaisten huolestuneisuutensa Tiibetin tapahtumista ja vaatien levottomuuksien lopettamista ja Tiibetin rauhanomaisen kehityksen edistämistä. Historiallinen dialogi on ensimmäinen levottomuuksien käynnistymisen jälkeen. Weisen mielestä Kiinan kommunistinen puolue haluaa käyttää Dalai Lamaa hyväkseen hiljentääkseen Tiibet-kysymyksen ja monet kotimaiset ongelmat ja vaimentaakseen kansainvälisen yhteisön kritiikin ennen olympialaisia.

Tiibetiläisten (ja kiinalaisten) intellektuellien ja (toisin)ajattelijoiden asema liittyy siis elimellisesti Kiinan valtioon. Kiina ei ole pelkästään Aasian nopeimmin kasvavia talousmahteja, vaan myös ”mentaalinen mahti”, jonka tulisi käyttäytyä vaikutusvaltaisen asemansa mukaisesti. Olympialaisten lähestyessä ja median nostaessa valokeilaan Kiinan takapihoilla lojuvia ihmisoikeus- ja sananvapausongelmia kv. PEN kampanjoi myös kiinalaisten cyder-dissidenttien puolesta. PEN Poem Relay-kampanjassa julkaistaan Shi Taon Kesäkuu yli 90:llä kielellä. Sananvapaus-ja ihmisoikeusjärjestöjen kampanjat voivat toimia vain yksittäisten ihmisten herättäjinä, eivät kokonaisen valtion suunnanmuuttajina.

alustus PANDin, Suomi-Kiina-ystävyysseuran ja Suomi-Tiibet-seuran tilaisuudessa tänään tiistaina

Sunday, May 18, 2008

Runoja Fieralinguessa




Runoilija Anny Ballardinin toimittamassa Fieralingue-sivuston Poet´s Cornerissa on julkaistu muutama runoni. Go & check out couple of my poems in Fieralingue, edited by poet Anny Ballardini.

Saturday, May 17, 2008

Ihmisoikeuspoliittisia toimijoita

Alexander Stubb oli eilen Ulkoministeriön Ihmisoikeusneuvottelukunnan (IONK) vieraana. Hän aloitti rehvakkaan maailmanmiehen tavoin kättelemällä kaikki kokoushuoneessa istuneet. Kieltämättä tämä sympaattinen pieni ele jo toi hänet lähemmäksi huoneessa istujia: samoin hänen ilmoituksensa siitä, että hän otti koko session "briiffauksen" kannalta, niin monia eri vinkkeleistä ihmisoikeusasiaa tuntevia kansalaisjärjestöihmisiä oli paikalla.

Istun itsekin IONK:ssa Suomen PENin puolesta.

Kaiken kaikkiaan Stubb puhui hyvinkin järkevästi EU:sta, Kiinasta ja romanikysymyksestä: hänellä on moniarvoista silmää ja myös erittäin järkeviä, holistisesti yhteiskunnan monet ulottuvuudet huomioivia mielipiteitä. Federalistina hän kannattaa ensin EU:n ihmisoikeuspolitiikan saattamista kuntoon - vasta sitten on jäsenmaiden vuoro. No, tästä järjestyksestä voidaan tietysti keskustella.

Stubb vastasi erittäin viisaasti muun muassa Kiinan olympialaisia ja lisääntyviä sananvapausongelmia koskevaan kysymykseen: mihinkään sanktioihin turvautuminen ei kannata. Stubb totesi myös, että Kiinan poliittisen järjestelmän on muututtava, ennen kuin täysiä ihmisoikeuksia edes voidaan tavoitella. Liberaaleissa demokratioissa nämä oikeudet ovat perinteisesti paremmin toteutuneet, sen sijaan sosialistisissa markkinatalouksissa (Kiina) eivät. Tähän muutokseen tietysti menee vuosissa tuhottomasti aikaa ja se edellyttää ensin sekä taloudellisen että sosiaalisen ulottuvuuden vahvistumista ennen kuin minkään poliittisten reformien ajatteleminen on edes mahdollista.

Thursday, May 15, 2008

Ilmaisit ajatuksesi selkeästi kuin auringonkukka

Pellinen: Nämä 4 istuntoa, jotka nyt jatkuvat, ovat alkaneet tuntua kuin sukulaistädin kauan odotetulta kesälomavierailulta lapsuuden pihalle. Koen, että minulla ei ole mitään varsinaista pelättävää nykyajassa, koska peritty lapsuuden luovuus on säilynyt, mutta toisella silmällä kuulen esimerkiksi runon nimeltä Milloin ja missä miekat maalattiin mustiksi Saarikoskelta. Mustamaalaus on aiheuttanut havaintomurroksen joissakin ja se viittaa lapsuuteen. Koenkin tässä sinun kanssasi kulkevani kohti aurinkoista tuulta, ikään kuin luotsin pitkät valonheittäjät kääntäisivät kaupunkeja ja sinne tulevia laivoja ylös, alas, sivuille, pohjoiseen, etelään. Tärkein tunne on, että yhä elettävässä maailmassa olisi aina jotain tuttua - ja jos on, se todistaa, että yhteys lapsuuteen on säilynyt.

Dahl: Ilmaisit ajatuksesi selkeästi kuin auringonkukka ja on hyvä, että harmonia välillämme ulottuu menneisyyden tätiin saakka. Oletko sinä Rovaniemen-mummoni kahdenkymmenen vuoden takaa, joka oli minua vastassa junalaiturilla musta tukka kirkuen ja huutaen: "Rita!". Vähän häpesin siinä, koulussa kasvatettuna kaupunkilaistyttönä. Silloin ei ollut maailmassa muita kuin kirkkaita ja iloisia värejä: mustat tulivat myöhemmin. Aloin aina olla itseni, kun vain astuin ulos pyörän selkään, polkaisin lisää vauhtia tai juoksin kalliolla kilpaa havujen kanssa. On hyvä tosiaan, että luotsin valot kääntyvät joka suuntaan varjellen meitä. Silloin mustamaalauskin on vain epäonnistunut kalliopiirustus taidemuseon seinällä, jolla ei ole mitään vaikutusta.

Pellinen: Pykälä 2. Näin keskustelemalla lohdutamme menneisyyden mummoja ja estämme jopa Virginia Woolfia hukkumasta. Evoluution uimahousuni kastuvat ja kastuvat Kassarin uimarannalla, missä on iso ponttooni. Edessäni ui Atte Saari, myös iso ja lihava elämän senaikainen ihme. Siinä ajassa elämme mieluummin, jos osaamme ja voimme: jos on syytä ja kirjailijalla on aina syytä. Välillä nousen ankeaan arkeen, istun Soilen luona ja näen: elämä on vaihtelevaa kuin psykiatrin kirjassa, vaikka en olekaan potilas. Joku, joka osaa kääntää sivuja, on huoneessa. On aina jouku, jota kuuntelee, koska hän tekee mitä haluaa, rohkea.

Dahl: Kirjallisuus on vain kasa kirjoja, joiden päällä kävelemme, miettien, mikä olisi seuraava askel. Yhdessä toimimme kuin aallonmurtaja: siinä pelastetaan Woolfin lisäksi ehkä majakka tai muut menneisyyden muistot. On turvallista rakentaa itseään sellaisten ihmisten kanssa, jotka muistuttavat lapsuuden hiekkakakuista ja säilyttävät ne vielä ehjinäkin. Syntyisikö siinä sivussa kirjallisuuttakin. Ainakin on hauskaa löytää oma Soilensa, josta etsii auringon heijastuksia itsestään. Siinä on omassa olohuoneessaan.

Pellinen: Puhut kuin äidin sisareni, ystävällisesti, minut pitkään tunteneena, Helsingissä asuneena. Varsinkin kun kuulin sanan Virginia Woolf, tai Westerlundin lelukauppa, molemmat hävinneet. Tädin nimi oli Etti. Tulee sanasta Ethel. Olin usein ikävinä iltapäivinä hakeutunut hänen seuraansa ja nykyisin kirjoitankin lapsuuden romaania heistä ja heidän kaltaisistaan. Ensimmäinen lapsuudenromaanini Avaan olen, olen kotona (-78). Ajoittain on tunne, etten paljon tarvitse nykyhetkeä ollakseni yhä kylässä jonkin sukulaiseni luona. Mitä kirjallisuuteen tulee, tunteeni on päinvastainen: en tunne kulkevani sen päällä, vaan sisällä. Kirjoititko muuten jo ylös tämän Virginia Woolf -runon, jonka sanoin äsken. Hänellekin löytyy vastine toisesta sukulaistädistäni, jonka nimi oli Aila.

Dahl: Ai joo, kirjoitin.

Pellinen: Jatka sitten omalla repliikilläsi kuin Castor ja Pollux. Voin syödä sinut, jos sinussa on vähänkin tuttua, koska en tunne vastuuta, enkä tee pahaa. Siitä hyötyy vain kirjallisuus.

Dahl: Tuntuu siltä, ettet elänyt traagisesti, ainakaan sellaisia tragedioita läpi käyden kuin E.A. Poe sisareensa. Vai oliko se sisar? Joku sukulainen kumminkin. Taidan selkeästi olla pelastusrengas lapsuuteesi, mutta varo: en aikonut jäädä lopullisesti kellumaan tämänkään nepalilaisen ravintolan antikisoituun selkänojaan. Mikäpä nykyään enää olisikaan aitoa. Vaikka mille rakentaisi, nykyhetki on vain nykyhetkeä, eikä se elä pelkästä tuttipullosta menneisyyteen, lapsuuteen. Itse olen sukulaiseni pikemminkin haudannut kuin muistelen. Sellaista, mitä ei paljon näe, ei voi juuri muistellakaan. Paremmin muistan Sinuhen henkilääkärin kuin vanhempani.

Pellinen: Olen aivan ällistynyt sanomastasi. Minun taas on vaikea olla näkemättä nykyhetkeä lapsuuden lävitse, jos haluan. Ja miksi olisinkaan, koska se oli pelkkää paratiisia. Sinun taitavat olla sieltä tulevat motivoidut säteet, kuin pelkkää fysiikkaa välttäviä merimerkkejä. Onnistuneita pelastumisia ja karilta hyppäämisiä. Eivätkö nämä Dahlit tulleet jostain mereltä uiden Helsinkiin? Järkyttävää! Vaan nytpä muistan Naantalista kommunistin, jonka nimi oli Lahtinen. Ainoa lajiaan, sen ison haavikon takana. Menin sinne harvoin, joskus kurkkimaan. En saanut vammoja.

Dahl: Lahtinen tuntui aikaansaavalta. Itsessänikin on vähän Lahtisen vikaa: ainakin kurkit kärkkäästi Uimakoppiini. No, jokaisella on harrastuksensa. Ravistelenpa ne viimeiset vesitipat ja ryhdyn taas puuhiin. Jospa tästä tulisi nyt parempaa, kun olen saapunut jo kotiinkin, turvallisesti rannalle.

Pellinen: Samantekevää. Olen jo unohtanut itseni, lapsuuteni ja sinut. Hamuan iltaista seikkailudekkariani lapsellisesta aikuistelevisiostani. Silmissäni maailman maisemat. Mitä tyttöihin tulee, haluan lukea raitiovaunussa kirjoittamani runon uudesta Kun odotin naista -nimisestä runosarjastani:

Seurustelen hänen
kanssaan, ihmisiä kuin
veneitä peittelen.
Tulevat seuraavat päivät,
taas sataa,
minulla pressut on
valmiina. Kolmas
päivä: oletko jo
enemmän prinsessa?
Kuluiko jo aika
kuin äkkiä
sivutoiminen, yllättynyt kommentti
häneltä: Voi,
kohta minut kaikesta
vapauttaa. Ja
katso: taas on
vihreä elämän
keveys, kuin olisin
ollut jossain,
kun ystäviksi jään.

Dahl: Sattumalta myös minä tiedän, kenestä puhut. Forssan Soile taisi olla kovinkin rehevä romaanihenkilö. Joko hän on uinut proosaasi? Laatusi tuntien epäilen kyllä, että on. Mutta eikös ole hyvä, että uimareita riittää ja uimakirjallisuuttakin. Tytöt ovat erityisesti sinun heiniäsi, mutta et sinä kyllä heistä mitään tyttökirjallisuutta tee. Tämä on illan tunnustus ennen dekkaria.

Pellinen: Pyynnöstä luen, mitä tapahtui eilen kello neljä Seijan kanssa:

Kaksi runoilijaa
rauhassa, ovat mies
ja nainen. Riitelevät,
kirjaansa kirjoittavat.
Kunnes muste on
mustaa, ruoho tunkee
läpi asfaltin. Eikä
aikaakaan, kun kauhistus.
Nousemme ylös asuntoon
hänen kanssaan, jonka
äsken vasta raitiovaunussa
näin. Kaksi runoilijaa
rauhassa. Ja nyt
Jumala on jättänyt
heidät yksin.

Dahl: Tuo oli nopeaa toimintaa. Kaksi runoilijaa tosiaan olivat rauhassa, kasvoivat kummatkin omiin suuntiinsa. Siinä on kasvettu myös runo valmiiksi: ja äkkiä oli ilta. On ymmärretty elun ja lopun realiteetit: me olemme lopulta hyvin pienestä kiinni.

Viimeistä blogia myöten




Viimeistä blogia myöten

Blogit ovat olleet teokraattisessa maassa eläville iranilaisille vapaan kansalaisilmaisun väylä, jonka virkaa ennen palvelivat riippumattomat lehdet. Nyt hallitus on vallannut myös blogit.

Nasrin Alavi on perehtynyt Iranin blogistaniin ja siihen kohdistuvaan sensuuriin, jota hän esittelee kirjassaan Me olemme Iran (Avain 2007). Hän ei ole itse koskaan blogannut, mutta halusi kiinnittää huomion toiseen Iraniin, joka ei virallisen median kautta päässeet näkyviin.

- Halusin jakaa muun mailman kanssa arkisia ääniä Iranista ja näyttää sen, minkä satunnaiset vierailijatkin tietävät: on olemassa toinen, otsikoidentakainen Iran.

Blogisensuuri on koventunut Iranissa erityisesti Mahmud Ahmadinejadin tultua valituksi presidentiksi vuonna 2003. Viranomaiset ovat ylpeilleet sillä, että yli 10 miljoonaa blogisivua on suodatettu. Alavin kirjan julkistaminen Iranissa olisi ollut mahdotonta tuohon aikaan – ja vieläkin. Hän asuu nykyisin Lontoossa, jossa tekee kirjailijan työtään ja matkustaa ympäri maailmaa kertomaan kirjastaan, joka on voittanut vuonna 2006 muun muassa Independentin vuoden kirja –palkinnon ja saanut myös Englannin PENin myöntämän kirjallisuuspalkinnon.

- Me olemme Iran –kirjan avulla saat kuvan Iranin sodanjälkeisestä ”vauvakuume-sukupolvesta”, joka määrittää Iranin tulevaisuuden. 1900-luvulla vauvakuumeilijoilla on ollut valtava vaikutus yhteiskuntaan. He ovat muutoksen tekijöitä ja johdattivat läntisen maailman sodanjälkeiseen muutokseen. Iranin uusi ja nouseva nuoriso voi osoittaa olevansa yhtä merkittävä voima kuin aiemmat vauvakuume-sukupolvet.

Blogit ainoa vapaa ilmaisukanava

Blogien suosio on perustunut siihen, että ne ovat olleet lähes ainoa vapaan ilmaisun kanava maassa, jossa kuuden viimeisen vuoden aikana on lakkautettu 100 painettua julkaisua, mukaan lukien 41 päivälehteä. Blogit ovat tarjonneet ilmaisuväylän paitsi kriittisille kirjailijoille ja toimittajille, myös aivan tavallisille kansalaisille. Blogeissa nuoret iranilaiset ovat voineet ilmaista itseään kulttuurisista ja poliittisista rajoituksista vapaina. Rajoitukset koskevat pukeutumisen lisäksi sananvapautta ja sukupuolten välistä kanssakäymistä.

- Monet bloggaavat anonyymisti ja jotkut antoivat luvan julkaista bloginsa sisältöä vain jos tein sen anonyymisti. Kunnioitin heidän toivomustaan ja poistin web-osoitteet. Toisaalta oli kirjoittajia, jotka halusivat oman nimensä tekstinsä viereen, vaikka siitä on saattanut aiheutua heille harmia.

Islamistisessa valtiossa ei ole helppoa olla toisenlainen. Islamisteilla on valta oikeuslaitoksessa ja valvojien neuvostossa. He myös käyttävät valtaansa lakkauttamalla uudistusmielisiä lehtiä, hylkäämällä vaaliehdokkaita, pidättämällä ja surmaamalla liberaaleja ja opiskelija-aktiiveja. Esimerkiksi helmikuussa 2004 konservatiivit estivät yli 2000 ehdokkaan ehdokkuuden parlamenttivaaleissa.

- Kuka tahansa, joka avoimesti kyseenalaistaa status quon, tuomitaan. Lisäksi hallinnon reaktiot ovat olleet skitsofreenisiä: Tiedotusministeri Mohsen Ejei on leimannut virtuaaliyhteisön jäsenet maanpettureiksi, mutta viranomaiset ovat puolestaan rohkaisseet ”islamilaisia bloginpitäjiä” avaamaan sanaisen arkkunsa.

Maan Basij-keskuksissa järjestetyissä konferensseissa palkitaan ja juhlitaan muutamia harvoja ja valittuja bloggaajia. Pyhässä Qomin kaupungissa annetaan bloggaamisen oppitunteja.

Koelaboratorio

Iran on ollut neljännesvuosisadan ajan poliittisten ja sosiaalisten kokeiden laboratorio. Iranilaisista ei ole saatu tänä aikana leivottua kuitenkaan korkeamoraalisuuden airuita, jotka noudattaisivat tiukkoja pukeutumissääntöjä, moraalisia lakeja ja ohjeita sukupuolten välisestä kanssakäymisestä.

25 vuoden ajan Iranissa on hallinnut ollut vallassa Ajatollah Khomeinin perustama Hizbollah-puolue. Edes tämä ”Jumalan maanpäällinen edustaja” ei ole pystynyt kitkemään iranilaisesta nuorisosta kapinaa, joka nuorisolle kuuluu. Iranilaisten bloginpitäjien ihailun kohteet eivät löydy hallitsijoiden joukosta, vaan he ovat kansalaisrohkeutta osoittavia sankareita, jotka ovat vastustaneet järjestelmää. Esimerkiksi amerikkalaisten ja brittien yhteisessä vallankaappauksessa kaatunutta tohtori Muhammad Mossadeqia juhlitaan vieläkin yli viisikymmentä vuotta rohkean tapauksen jälkeenkin.

Siveyspoliisiin 2002 perustettu erikoisyksikkö Yeganeh Vizhe ei ole onnistunut karsimaan iranilaisista pois säädyttömyyttä, johon he haluavat syyllistyä. Iranilaisten maallistuminen on alkanut, eikä sitä voi estää edes valtio. Blogistan edustaa tämän vapauden huipentumaa.

- Sensuurista huolimatta blogit ovat osoittautuneet Iranissa vapauttaviksi. Ahmadinejadin lanseerattua epäonnistuneen kampanjansa sosiaalisen oikeudenmukaisen ja öljyrahojen oikeudenmukaisen jakamisen puolesta vaatimukset responsiivisuudesta ovat lisääntyneet.

Äänestäjät ovat harrastaneet myös suoraa toimintaa.

- Ahmadinejad valittiin kesäkuussa 2005 ja olin helpottunut, että arvioni hänestä pitivät paikkansa. 18 kuukautta myöhemmin, joulukuussa 2006, hän joutui keskelle kaksoisäänestysskandaalia paikallisten neuvostojen ja Assembly of Expertsin vaaleissa. Äänestäjät osoittivat tyytymättömyytensä hänen turhiin taloudellisiin lupauksiinsa ja aggressiiviseen ulkopolitiikkaansa, Alavi muistelee.

Blogiesimerkki havainnollistaa, että politiikan teko ei ole nykyään pelkästään valtioiden sisäisten ja ulkoisten suhteiden hoitoa, vaan mikropolitiikkaa: pienimmän hallittujen entiteetin hallituksi ottamista. Kun blogit on otettu haltuun toisinkirjoittavaa myöten, voiton voi ajatella olevan ainakin hetkeksi täydellinen. Mikropolitiikka-aspekti korostuu totalitaristisissa maissa, joissa sensuuri halutaan ulottaa niin pitkälle ihmisten arkeen kuin mahdollista.

Islamistisen vallankumouksen pahimmaksi haastajaksi on viime vuosina noussut länsimainen kulttuuri, jonka Internet ja satelliittikanavat ovat avanneet iranilaisille. Maassa, jossa alkoholi, tanssi ja popmusiikki on kielletty, blogit ovat mahdollistaneet myös identiteeteillä leikittelyn ja vapaamman identiteettipolitiikan.

Lähde: Alavi, Nasrin (2007): Me olemme Iran. Suom. Kumpulainen, Sari. Avain, Helsinki.

Boksi

Ensimmäinen blogisensuuria harrastava maa

Iranin hallinnosta tuli huhtikuussa 2003 maailman ensimmäinen hallinto, joka ryhtyi suoriin toimiin bloginpitäjiä vastaan. Suosittua blogia (www.rooznegar.com) pitävä toimittaja Sina Motallebi vangittiin. Viranomaiset käyttävät myös pelottelua välineenään: Motallebin isä pidätettiin ja Fersteh Ghazille esitettiin syyte aviorikoksesta Motallebin kanssa. Guardianin Iranin-kirjeenvaihtajana toiminut Dan De Luce karkotettiin maasta toukokuussa 2004.

Ajatollah Shahrudi julisti, että kaikkia niitä ”rangaistaan, jotka vehkeilevät hallintoa vastaan, ovat uhka kansalliselle turvallisuudelle, häiritsevät yhteiskuntajärjestystä tai loukkaavat uskonnolle pyhiä asioita tietokonejärjestelmien ja tietoverkkojen avulla.” Valtio propagandalehdissä julkaistiin artikkeleita, joiden mukaan iranilainen virtuaaliyhteisö oli ”CIA:n johtama verkosto”. Hallinto ei enää rajoita pelkästään perinteistä, vaan myös uuden median kautta tapahtuvaa tiedonvälitystä.

Ensimmäisiä persiankielisen blogin perustajia oli Kanadaan muuttanut iranilainen toimittaja Hussein Derakshan, joka myös laati persiankielisen oppaan, jonka avulla kuka tahansa pystyy perustamaan blogin. Iranissa on persiankielisiä blogeja 64 000 kappaletta, mikä on hämmästyttävä määrä verrattuna esimerkiksi Irakin 50 blogiin.

julkaistu Ydin 2/2008:ssa

Tuesday, May 13, 2008

Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit modernistis-romanttisena myyttinä

Gradu on hyväksytty ja arvosana on magna cum laude approbatur. Aivan mukavaa. Ohessa abstrakti.


Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933).

Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla.

Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta.

Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.

Monday, May 12, 2008

Taide on itsensä esittämistä parhaimmillaan

Dahl: Ammut luotisi filosofeista läpi ja kuka sieltä sitten orrelle jää: Wittgenstein ja maailma on sana. Juuri nyt ottaisin omankin haulikkoni esiin ja ampuisin alas yhden tenttipään, joka seivästi minut juuri. Oikeutetusti osittain tosin. Onneksi sain Stellalta ehjät sukkahousut lainaksi, ettei laulu jäänyt purenneisiin silmukoihin kiinni. Jos ilo ei muka välittynyt, olen epäonnistunut. Yritin parhaani. Jos he eivät ymmärtäneet, taide ei siirtynyt kauttani.

Pellinen: Sattumalta tiedän, että puhut tämänpäiväisestä laulunäytteestäsi, mikä tässä mainittakoon. Koin vastaavaa kahdeksanvuotiaana keväällä -49 Mika Nuorivaaran kevätnäytteessä. Kohteena oli Stephen Hellerin pianokappale Tarantella. Toissapäivänä äitini kertoi opettajan kehuneen rytmiäni hyväksi. Itse poistuin lannistuneena kevääseen. Käytävällä kuulin, että ainoa, joka osasi soittaa, oli Anneli Wasenius, joka oli myös näytteessä. Mitä alun ampumiskommenttiin tulee, olen nyt onnellinen, että asia ei koske minua. Olen kaikissa vastauksissani filosofinen eläjä, korkeintaan haaste sinulle.

Dahl: Taide ei voi olla näyttökoe. Tilanteeseen liittyy myös valta-asetelma vallanpitäjien ja vallittujen välillä, jotka ovat heidän armoillaan. Pieni sana voi muuttua mielessä yllättävän suureksi ja saada vaarallisia ulottuvuuksia. Teen parhaani adrenaliinin erityksen positiivisesti kanavoimisessa, mutta joskus se muuttuu välttämättömäksi tarpeeksi tarttua aseeseen ja ampua. Tämä pätee myös kirjallisuuteen.

Pellinen: Taide on aina näyttökoe, itsensä esittämistä parhaimmillaan. Siinä olet väärässä. Surkuhupaisa tosiasia, että huonon oppilaan tuntee aina siitä, ettei oppi mene perille. Taiteilija ei pysty ottamaan vastaan, koska suojelee omia ennakkoluulojaan. Sitä paitsi oikean opettajan löytäminen on ensimmäinen sävellys. Sinun on välittömästi lopetettava laulaminen tai etsittävä uusi opettaja.

Dahl: Sanoinhan, että kritiikki oli teknisin osin lähes oikeutettua ja jatkan työskentelyä äänen eteen. Mutta on julmaa sanoa ilon, syyn puuttuvan, jos on tehnyt parhaansa tulkitakseen. Emmekö kuitenkin siirtyisi kirjallisuuteen. Olen tästä kaikesta kovin väsynyt.

Pellinen: Kaiken kaikkiaan: haluan pestä käteni. Mitäs tykkäät näistä minärunoista.

Turhuutta ymmärtäväinen, huomaa tulta, eteentulevaa.
Päivät samanlaisia, valitse!
Ole jokainen hetki.
Tunnussana on: hallita.
Näin teen.

Toinen runo:

En ole tietoinen.
Puhun halkoja.
Hengitän.
On jokainen hetki, tai ei ole.
Katson mitä minulle jää.

Dahl:

Otin kopin.
Ei jäänyt halkoja.
Ei vajaa.
Vesi putosi.
Päivääkään ei jäänyt jälkeen.
Tuli sammunut, kytevä.
Hiilloksesta.
Syntynyt.

Pellinen: Miten helppoa onkaan myöntyä runoihin, kuulla ja ymmärtää ne oikein. Ensimmäinen ajatus tässä palaverissa, josta voisi sanoa, että vatsassa asuu laulu.
Kun vielä enemmän olin lapsi, ajattelin varmaan tällaisia:

Olen rento
kuin voikukka
jota ihmiset
paheksuvat.
Olen ainoa
ihminen jolla
on oikeus
sanoa: neekeri
ihmisten siitä paheksumatta.

Nyt tähän takertuen otat varmaan pekkatarkkamaisen käsitteellisen teorian, josta en ole kuullutkaan. En silti pelkää sinua tässä lämpimässä ravintolassa, jossa rahat kilisevät.

Dahl: Uskon tuon. Vastaan itsestäni:

Kukka
kävelee kaupungissa.
Ihminen
on
vastaan saapui laulu.

Pessoakin sai inspiraation voikukista ja häntä vanhempi Cesário Verde käveli kaupungissa kuin maaseudulla – ei mitään uutta tosin, mutta varhainen havainto 1800-luvulta. Silloin jo sekoittui kirjallisuus elämään.

Pellinen: Hitto, mitä kirjallisuudentutkimusta, sanoi Browning, minä en välitä siitä ollenkaan. Sattui olemaan lempparini. Omistankin seuraavan perhevalokuvan hänelle:

Minä ja tutkijat.

Tiedän kyllä, että yliopistollis-akateemisin termein katsottuna olen Jari Sinkkosen ja Tommy Hellstenin välimuoto. Alkeellinen virtahepo olohuoneessa, apu- tai hätäfilosofi. Mutta minä pidän krokodiileistä, jotka eivät haluakaan tulla ylös virrasta maalle pieniä poikia syömään.

Krokodiili, joka ei halunnut tulla virrasta ylös pieniä poikia syömään

Dahl: Siirrytään seuraavaksi minun kotiini. Se on kallio, jolla asuin. Kivi oli kotini. Puista roikuin ja sain ensimmäiset vaihtoehtoiset perspektiivit maahan. Pysyin siellä aika kauankin. Metsä oli maani ja siellä poimin marjoja. En ollut lainkaan krokodiilimainen. Ainakaan minulla ei ollut teräviä hampaita.

Pellinen: Tuttua tuossa oli sanonta: pysyin siellä aika kauan. Oliko siellä koijakin vai olitko yksinäinen. Milloin ensiksi älysit soittaa Suomen Kuvalehdestä Pentti Saaritsalle Jarkko Laineen pallilta? Alan ihan lämmetä. En itse käynyt Kalliossa koskaan paitsi kerran -54, jolloin isoäitini osti Hämeentien polkupyöräliikkeestä polkupyörän. Ah, miten hyvältä tämä banaanijälkiruoka alkaa maistua. Milloin olit ensi kertaa poikien kanssa?

Dahl: Ajoin muuten tyttöjen pyörällä aina. Kaverit seurasivat minua: jotain johtajan karismaa. Joku koijakin meillä oli, aina se rakennettiin puuhun uudestaan. En ollut yksinäinen: yksinäisyys tuli myöhemmin. Ensimmäisen kerran uhosin esikoulun ryhmävalokuvassa nyrkit pystyssä. Se poika istui vieressä ja nauroi katsoen minua. Sitten niitä tuli joku lisääkin juoksemaan seuraksi ja silloin olimme siirtyneet jo sängyn alle äitiä piiloon.

Pellinen: Sullahan oli sisarkin. Oliko takapihassa riekkumispiiriä tarpeeksi koko maailman eväiksi? Noissa piireisähän se vasemmistolaisuus herätettiin henkiin. 90 % Suomen työläiskirjailijoista syntyi saman kulman takana. Vain ainoata akateemikkoakaan unohtamatta.

Dahl: Kerro vähän jo itsestäsikin. Kyllä minä riekuin luonnossa: siskolla oli suuremmat reviirit. Työläiskaurapuuro oli tarkkaan säännösteltyä ja sitä sai ihan tarpeeksi. Eloleipä maksoi markan ja siitä riitti pureskelemista koko päiväksi kyllä. Duunarit istuivat päivän konttorissa ja siirtyivät kotiin tai harrastuksiin. Se oli yksinkertaista silloin se.

Pellinen: No, eloleivästä tuli mieleen elu (Elo Vee). Lapsena nimittäin väitin olevani norjalainen, joita oli vain suomenruotsalaisia samassa talossa. Kansainvälistymiskehitys jäi kesken ja tulee nyt vasta ensimmäisen elävän virolaisen muodossa, joka on Elu Vee. Minulla tosin oli matkan varrella (aikuisena?) pianonopettaja nimeltä Mart Lille. Tunnille tultuani hän aina sanoi ironisesti: Sieltä se Finlandia-kirjailija tulee. Mutta palatakseni eloleipään, muistan paremmin sinivalkotähtisen maitokannumme, jolla sisareni ja minä jouduimme kantamaan Fuurneen kaupasta kukin neljä litraa maitoa läikyttämättä. Niinpä luku neljä on pyhä luku, josta on jo yksi poistunut. Lempivoileipäni voin vielä sanoa: se oli Elannon pitkähkö ruislimpunviipale syötynä kaksi kertaa lukien Zienkiewiczin kahden vuoden loma-aikaa tai muuta poikakirjaa, myöhemmin Sinuhea (masturboinnit sikseen). Tärkeätä lisätä voileivälle voin lisäksi maksapasteijaa ja herkkukurkkua. Hillitön juustonsyönti tuli myöhemmin.

Dahl: Olen aina ollut pikemminkin ulkomainen kuin kotimainen: täällä ei keinu liikahda minnekään tai liike on turhan tasaista, siitä puuttuu kaikki elävä assosioivuus. Jätän nyt nuo opettajat, koska niistä oli todellista hyötyä vasta yhdeksännellä luokalla. Silloin luokalleni tuli nuuskaava äidinkielenopettajanainen, joka tuoksui silloin ulkomaalle. Hän oli elävä pilkku kuolleessa sielussa, ja hän se minut kirjallisuuteen lopulta innosti. Kesät menivät sammalmättäällä historiallisia romaaneja lukien ja itselle sopivaa paikkaa etsien. Olisikohan se ollut Egypti ja Isis-jumalatar, jonka turvissa elu olisi ollut parempaa. Minulla oli myös kova ruokahalu: se kohdistui hillittömään makeansyöntiin. Suklaapatukoita kului ja sokerikakun opettelin leipomaan varta vasten. Samaan aikaan pelasin jalkapalloa ja soitin viulua.

Pellinen: Jatka vaan. Elu on ulkomainen Isis.

Dahl: Elu ei ole minun Isikseni. Se on kauempana, liekö jämähtänyt samalle mättäälle, josta kaikki tämä pulppuava puhe on yritystä ylöspäin, krokodiilin nousemista vedestä. Krokodiilit eivät syö pieniä poikia, eivätkä tyttöjä.

Pellinen: Olipa runonpätkä. Tämä muuten alkoi kirjoittaessani lapsuudenromaania asunnossani, kun tulin pyynnöstäsi tähän alaravintolaan ja voi olla että me molemmat sätkimme siinä samassa kirjassa. Joka tapauksessa minut ja kaikki aidat huomioon ottaen – mitä ilmiöitä eteen tuleekin – tämä on hyvinvointiproosaa, erotuksena luokkataisteluproosalle. Sinun kiellettyäsi Elun jumaluuden itseltäsi keksin palata nykyisyyteen toisemmalla tavalla kysymällä: voisiko myös sanoa, että Sofi Oksanen olisi Viron Maila Talvio? Viisas nainen, tietäjä Istanbulista. Anna tämän olla. Älä kommentoi. Ehkä tämä on pelkkä endogeeninen muutos.

Dahl: Olen nyt pomppinut lapsuuden aitojen yli tälläkin kerralla. Adrenaliini on laskenut: viha on muuttunut laskevaksi auringoksi jonkin katoavan eteläisen naapurimaan ylle ja saattaa olla pian aika minunkin siirtyä aurinkoon, joka kutsuvasti välkehtii.

Pellinen: Olet siis tyytyväinen. Mihin sinä mahdat illalla oikein mennäkään? Eikö tässä muka ole aurinko paistanut ja kelvannut olla? Minulla on muuten muotokuva konserttikaveristasi Stellasta tältä illalta:

Stellan nuokkuvat
silmät riippuvat
mukana kuin
räystäät. Me
ollaan kääpiöitä
antakaa meille
kääpiönruokaa: pieniä
piparkakkuja.

Mukava tyttö kyllä tuo Stella, tuntuu ihan kuin lohi näyttelisi Joutsenlammen joutsenta. Ei siitä mitään tule. Mitä siitä pitäisi tulla sitten? kysyi Helena eilen.

Dahl: Kuka Helena? Se puhtaaksikirjoittajako?

Tuo oli jo kerrosvoileipä. On paistanut aurinko lettuja tälläkin pöydällä. Stella ohjaa hyvin suomenruotsalaisia näyttelijöitä, ei hänen roolissaan ole muuta valittamista kuin että se on sisäpoliittisesti raskas. Meitä kohtaan kohdistetaan hyökkäyksiä monella foorumilla ja aina nimimerkillä. Siinä saa kehittää krokodiilinnahkaansa ja toivoa, ettei kasva torahampaatkin vielä. Niin, mitä tästä tosiaan pitäisi tulla? Hyvä kysymys. Ehkä pelkkä eteenpäinmeno riittää.

Pellinen: Stella vie meidät suoraan Pariisiin maailmannäyttelyyn, jossa Djagilev ohjasi Nižinskiä. Siitä eivät täkäläiset piirit tiedä mitään, eiväthän ne saa edes nykytaidetta pelaamaan museoissa. Kiasman uudesta johtajasta saisi tosin hyvin Djagilevin jollain muulla kuin taiteen alalla.

Dahl: Me emme ole sisäpolitiikan ytimessä: olemme pieniä tekijöitä luojan kämmenellä. Se on kuin verkkoon olisi uinut ja siitä olisi muuttunut nykytaiteen vallattomaksi diplomaatiksi, joka illan kuluksi järjestää kirjallisia tapaamisia jättääkseen niitä adrenaliiniläikkiä maailmaan.

Saturday, May 10, 2008

Täyttä hepreaa

Pellinen: Huomasin äsken, että puhut minulle kuin vieraalle ihmiselle, vähintään ulkomaalaiselle. Mikä näissä ajatuksissa niin outoa on. Kerrataanpa kaikki. Joskus saatamme mennä hieman päällekkäin, mutta eivätköhän nämäkin juoksevat koirat selvinne. Kerron vain nimittäin siitä oletetusta kokemuksesta, mitä olisin ajatellut sinusta, jos olisin tavannut sinut 25 vuotta sitten. Muistutat erästä Hanneletta, kirurgintytärtä. Kenties olin leikannut hänestä joitakin soveltuvia osia sinuun. Ainahan voit kysyä – niin kuin olet tehnytkin – eihän tämä muuten jatkuisikaan tämä keskustelu.

Dahl: Olet aivan väärässä suhteeni. Olen juuri etsimässä juuriani – palaamassa itseeni. Maanantainen laulutentti pakottaa minut siihen. Kunpa pääsisin eroon jännityksestä ja viihtyisin kaikkialla, myös tentin paineessa. Pienenä hallitsin sen taidon, nyt olen taas kadottanut oman maailmani ja pelkään, että katoan itsekin keskelle muiden merta. Haluaisin löytää sen oman katuni, jolla Stendhal toivoi kuolevansa, mutta en itse toivo kuolemaa. Olen vasta alussa ja tiet vievät moneen suuntaan, monella välineellä ja monen kanssa. Yksin aina.

Pellinen: Sinähän laahaat noita harrastuksiasi vajaa kymmenen vuotta ajasta jäljessä, mikä ei ole paha asia. Se vaatii sisua. Nyt taas pulpahdin Kansallisteatterin sunnuntaiseen äitienpäivämatineaan 35 vuotta sitten soittamaan selloa, johtajana Tauno Hannukainen, alla nuoriso-orkesteri. Eipä sellokäsi tärissyt kun joukossa huojuit. Lauri Tarkiaisen runon sanoin: ”Jumalan niityllä huojuin, olisin kylläinen.” Neuvo: tyydytä omaa taiteellis-sosiaalista viettiä soittamalla ja antamalla itsestä kaiken.

Dahl: Sinulla on tämä turvallinen musiikki ollut aina ympärilläsi. Se on helpottanut sinua ylittämään Lauttasaaren sillan jo varhain. Olen omaani ylittämässä vielä. Jousikäsi on minullakin ollut vakaa, mutta jännetuppitulehdus on liikaa soittavan uhkana. Tosin en koskaan soittanutkaan liikaa. Et voi ajatella taidetta tennispallon heittämisenä, koska kopin saamiseen liittyy aina myös uhkaus, ei pelkästään lahjan antaminen ja viihdyttäminen. Antaisin kyllä paljonkin, mutta ensin pitää saada lahja turvallisesti vastaanotettua.

Pellinen: Sanoisin, että yhdeksän pinnan tekstiä: oppini on mennyt harakoille totaalisesti. Sanaakaan ei ymmärretty. Puhuin sumujen sillasta, en Lauttasaaren sillasta. Omien sanojesi mukaan isäsi on uinut Helsinkiin. Jos ei ole antamista, pitää ottaa, että olisi annettavaa. Miksi oikeastaan aloita harrastaa musiikkia kun se tuntuu niin raskaalta? Onko se sinun kohdalla vain isottelua tai muiden palvelemista. Isottelun sietämätön vasemmistolainen keveys? Taidan olla katiskasi ihailija.

Dahl: Musiikki tuli minulle samaan aikaan kuin kirjallisuus ja kompastui jälkimmäisen jalkoihin. Mikään ei ole taiteessa kai vaikeampaa kuin täydellinen itsenäisyys. Tavoittaako sitä koskaan? Koko elämän voi joutua sitä Sumujen siltaa ylittämään, eikä Tristan tule vieläkään vastaan. Point neufin siltahan se pitkä vasta onkin ja sen ylittämiseen menee monta maailmankautta.

Pellinen: Täyttä hepreaa. Olen syntynyt taiteen mannapuurossa ja arkielämä on minusta kaukana. Sanotaan vaikka: in vita minerva. Tai toisin sanoen: itsekkäät veljet eräässä kristillisessä seurassa, kun heitä matkittiin: puhu itsestäsi. Ars longa, vita brevis. Rasvattu salama.

Dahl: Voi taidekin olla kaurapuuroa, jota nautitaan joka aamu liian suurina annoksina. Tätä on taide huonosti ajateltuna. Olen opettelemassa oikeaa annostusta, ihan kuin säännöstelisin elämää termoksesta mukiin ja haluaisin mukaan pienen ripauksen kaikkea: romantiikkaa, antiikkia, modernismia.

Pellinen: Toiveet ovat kuin stahanovilaisella Stalinin aikana, missä ei ole mitään pahaa. Kaikilla meillä on oma kulttuurihistoriamme, vaikka vain sisäinen. Yksilöhistoriaakin voi pitää taiteena, ainakin taideterapiana.

Dahl: Yksilöinä olemme erilaisia. Ei tatuointi tee vielä vankilakundia (itsellänikin on perhonen vastassa). Onko kirjoituksella jokin suunta? Yleisestä yksityiseen tai toisinpäin – onko sillä merkitystä?

Pellinen: Tietysti on suunta. Yksi suunta on yksilöstä yleiseen, mutta ei ainoa. Toiset ovat fanaattisempia ja ajautuvat käsitteellisen maailman koukeroihin ja putoavat sinne kuin Chaplin Nykyaikaan. Itse en pitänyt edes kouluaineiden otsikoista. Senaikaisten koululukemisten sisältöjä punnitsematta olin vaistomainen ja sain vasta eilen klo 16 radiota kuunnellessani kuulla, että eräs kouluaikainen kirjasankarimme Juho Vesainen oli oikeastaan ollut pohjalainen kieroutunut rosvopäällikkö, joka oli hyökännyt Solovitsin luostariin hävittäen sen. Mikä estää minua pysymästä omassa kannassani ja pitämästä häntä karjalaisena heimopäällikkönä, jonka syvälle Hämeeseen ulottuneiden sotaretkien motiivina oli oman suurriista-alueensa turvaaminen tai ehkä laajentaminen. Sen sijaan Juhani Ahon Juha tuli selvästi luokallemme Heinävedeltä ja hänen nimensäkin oli Pauli Luostarinen. Mutta elämä on vaikeaa tällä ohjatulla Papinniemellämme.

Dahl: Olemme henkilökohtaisessa historiankirjoituksessasi, jossa identiteetit eivät pysy, vaan muuntuvat toisiksi. Olet aikamoinen mestarivalehtelija: en ole kohdannut vastaavaa. Kuvittelet, että kolme naista oli temppelissä (eivät katedraalissa). Jostain on sinunkin perussivistyksesi tullut: 50-lukulaisista kosmopoliittisista elokuvasaleista, Anhavan vastaanotolta, Saarikosken pyörivistä suorista Kirjan ravintolassa. Sen ovat nyt vallanneet vasemmistolaiset häntyrit, jotka kuvittelevat omistavansa koko ravintolan.

Pellinen: Tämänkaltainen huippuerehdys kuulostaa vielä paremmalta Timo Hännikäisen keksittyä, että suorapuheisuuteni olisi saanut vaikutteita Turun runokoulusta, vaikka välillämme on eroa lähes 40 vuotta. Minusta temppelin ja katedraalin välinen katu-uskottavuus perustuu samaan mahdollisuuteen saada anteeksi omat typeryytensä herralta. Pidän itseänikin laajemmin epämarxilaisesti itseeni sovellutettuna nykyplatonikkoihin. Työpöydältäni löytyy myös Onfrayn antikatolinen elämäkertatunnustus.