Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Wednesday, April 30, 2008

Giles Goodland: kaksi sonettia




1938

Aurinko paistoi, koska sillä ei ollut vaihtoehtoja

kaikkien kotien ylle Amerikassa on heitetty synkkä varjo

ja tuhon agentti on runoilija

katuonnettomuus, sattumalta kuultu riita, tietty sävy äänessä, liian lähelle
tulevat kasvot

ilman läpi itseään laatikkoon puhaltamalla työntävä mies

silmäili Alaskan sisämaan laajaa villiyttä tänään etsien

ajatukseni oli: "Hei Jove, olen kadottanut muistini; mikä ongelma

olet molekyyli joka sisältää minun eri atomikokemuksiani, mutta

äkkiä maa laajenee ilmapalloksi

valkoisissa puuvilla-alushousuissa - plus kuutoset tai mahdollisesti plus kahdeksikot ja eteen kiinnitettyinä tavallista suurempi seuraneula jossa on enemmän helmiä kuin mihin asti osaat laskea

parhaat käärmehelmet jotka olen koskaan nähnyt, hän järkkää sinulle helmen jokaista siellä olevaa merkkiä vastaan. Meistä tulee rikkaita nyt"

ei väliä mitä hän sanoo, joku nyökkää päätään ja huutaa "aamen!"

miehekkäällä tavalla se panee toimeksi ja ajelee sinut, nopeasti ja
läheltä, ensimmäisen kerran kun laitat sen kasvoillesi

jätti itsemurhaviestin hävittääkseen jälkensä ja katosi.



1985

Jonkin onnettomuuden liikkeellelaittamana: paperin tekstuuri,
tahrat, kuoriutumiset, iskujen jäljittäjä, diagrammit

tapa käyttää Atsteekki-hieroglyfejä kuljettamaan kristittyjä ideoita kuten

pitkittäispoimujen sarjaan heitetty limakalvo

epäjatkuvuudet lehden taittuvissa hakemistoissa määrittävät

lukija tekstin aikaansaajana

eläimen sanattomuus haastaa tilan puhdistusominaisuudet

jupit rennosti ottavat taskustaan kultaisen 70 $:n muovin muovipalmupuun tai 1500 $:n plasmakellon

äidit suunnittelevat ”pinkkiä partya” tyttäriensä ensimmäisten kuukautisten kunniaksi

jättiantenni voi syöstä kumoon unimateriaalin syvempään rauhanomaiseen tilaan

se kuluttaa ruumiin sähköimpulsseja niin paljon että eivät kovin
paikallaanpysyvät katsojat räjähtävät tuoleissaan

meillä on taivaskoukkuja ja keppipaareja ja vasenkätisiä apina
jakoavaimia

kermoja jotka sisältävät tasapainotettuja istukkamaisia solu-uutteita

nopea saavuttaa hitaan päässä siihen mennessä kun hidas on mennyt
osan matkaa ympäri

unelmoi luonnollisimmasta tavasta saavuttaa ratkaisu.



1999

Itse kirjoittamisen akti perustaa tämän aktin merkitsijänä

mutta kahdettakymmenettä vuosisataa, hän päätteli, ilmaistaan parhaiten sen oman median kautta

ihmisaivoihin verrattu yhteiskunta, yksilöin jotka muodostavat sen
toimien yhtä monina

hakukoneina ja tietojenkäsittelytyökaluina jotka päättävät itse kuinka
tieto täytyy strukturoida

jokaista henkilöä näyttää motivoivan kiireinen mutta turha yksityinen
agenda. Nainen yrittää hellästi syöttää leivänmuruja origamiankalle

yliopistoprofessorit puolustautuvat omilla cyberavaruustaktiikoillaan

tartuttavat tuhansia tietokoneita ja ylikuormittavat maailmanlaajuisia sähköpostijärjestelmiä

ja tuhannet lähteet ilmaantuvat asiassa

kellouhmaava maailma jossa talousmarkkinat käyvät jatkuvasti ja
uutiskanavat lupaavat loppumatonta

antamista. Sillä jokaista nappia painavaa vierailijaa kohtaan nälkäinen ihminen maailmassa saa aterian

minä lensin paikan yli kerran. Se oli pimeä ja näytti aivan Bristolilta. Minä
en voinut uskoa

että Hallitus oli valmistautumassa tietotalouteen
uudessa

vuodet nopeasti liikkuvassa montaasissa unohtumattomista hetkistä musiikin kera
ja vierivät uutispalat

läpi vuosisadan runouden ja kaikki korostaa tärkeyttä ajatella kirjallisuutta kudottuina teksteinä jotka kutovat ympäröiviä historiallisia diskursseja.



(kokoelmasta A Spy in the House of Years, Leviathan 2001)

Dokumentoiva epäargumentatiivinen keskustelu

Dokumentoiva epäargumentatiivinen keskustelu
(Mount Everest, 30.4.2008, keskustelijat Jyrki Pellinen & Rita Dahl)


Pellinen: Kuinka onni on yhtä aikaa aitoa ja käsitteellistä. Valmiiksi puettu kertomus ei ole tullut vastaan elämässä ellei laske kuolemia ja syntymiä.

Dahl: Koskaan en tavannut kertomusta, jossa ei olisi ollut totuuden siementä, mutta sen löytäminen oli syntymän takana.

Pellinen: Käsitteemme toisillemme ovat vieraita – olet astunut ihmisyytemme väliin. Minulle analyysi sanasta kertomus tarkoittaa alkua ja loppua. Elämässä ei ole totuutta. En pidä totuudestakaan, haluan elää kuin ihmislapsi luvatussa maassa. Ei siemeniä, vain hedelmiä.

Dahl: Käsialani on pysyvää juhlaa, se koostuu kirjaimista, joista jokainen on motiivi yksinään; näistä motiiveista yhdessä syntyy tekemisen, olemisen merkitys. Tieto on vain syntyvässä kertomuksessa – muu on tarpeetonta, sateen kirjoitusta maahan. Tänään on kaupungissa juhlapäivä, mutta mitä se liikuttaa minua, joka olen keskellä juhlaa joka hetki.

Pellinen: Viimeistä seikkaa voit kysyä vain itseltäsi. Edellinen kuvaus oli kannaltani aivan oikea. Se oli sinun äkkiä tekemä muotokuva elämäntunteesta, jota me molemmat olemme alkaneet nyt kuvailla. Olenko jo voittanut väittelyn?

Dahl: Onko puu kokenut tappion menetettyään syksyn tullen lehdet? Ja – ne takaisin saatuaan – onko se pukeutunut jälleen? Ei se puu kysy, on, eikä ole eroa sille juhlan ja ei-juhlan välillä. Kaikki itsessään on materiaalia ja sellaisenaan korvaamatonta, myös katoava.

Pellinen: Ihmisenä saan kokemuksia, joihin sisältyy kaikkeus. Puut kestävät minua parhaiten metsinä. Puuta ei ole minulle olemassa, mutta oudosti puhun sinun maailmasi kanssa tuntien, etten enää näe eteeni. Olen luova lapsi.

Dahl: Pidät siis enemmän ihmisyydestä, mutta eikö ihminen myös ole puu? Metsään voi hukkua, mutta se on myös puiden yhteisö – toisiaan auttava. Miksi pitää tehdä ero metsän, puun, kaupungin ja ihmisen välillä? Eikö kaikki ole yhdessä ja samassa looshissa?

Pellinen: Eroa ei ole kuin älyllisessä kyselevässä eleessä (keskustelumme on jo hidastunut ja jälkeenjäänyt). Jos puhun ikuisesta kokemuksesta, sinun ei tarvitse kuunnella minua. Minäkään en koe sinun, en kuuntele näitä oudosti puhumaan alkaneita puitani. Mutta pidän ihmisyydestä, koska minulla ei ole aivoja. Olenko eläin? Apina? Kokemukset ovat satakielisiä ja niille tapahtunut lupaan antaa sekä sanoja että tunteita. Haluan olla Jumala.

Dahl: Tunnen kyllä itseni tässä ravintolassa. Aivonikin. En luule olevani apina, mutta puut tuovat minulle lohdutusta ja sinullekin ne jo puhuvat. Haluatko, että luovutamme? Äly puhuu jo takahuoneessa satakielisten kanssa – kyllä kai vaihtoakin on olemassa. Jumaluus on harvojen harrastus ja varmasti koukuttava, kuten nepalilaisen ravintolan sima.

Pellinen: Ihana olla aikuinen noin monen asian kuuntelussa ja katselussa. Haavikon nainen sanoi: tiistai ai kun hienoja raketteja. Tosin lapsena ei ollut takahuoneälyä eikä sensuuria. Vain setsuuria. Kiva kun viihdyt uskoisin.

Dahl: Joo, lähtisin kyllä mukaasi, mutta kun olet tuntematon ja en seurustele vieraiden kanssa. Joten juokaamme kahvit täällä. Sensuuri on kieltämättä paha vihollinen, vähän kuin keskiviikoksi naamioitunut vappupäivä. Haavikosta kymmenen lehteä eteenpäin on jo varmaan maailmanloppu.

Pellinen: Joo se tyttö loukkasi luistelukentällä tuli mieleen. Kundin nimi on J. Marttinen. Enkä tiennyt kutsuneeni sinua edes tanssiin. Ennen kuin alan vastata uudelleen katson kyllä tarkemmin. Tutustummeko edes. Tuska tuli. Saatanan kovikset. Hyvä kun muistutit. Sensuuri on yhtä kuin kotikasvatus, sitä ei ollut paljon, kahvi on ilmassa. Haavikolla sotateoreetikolla on varma muuttumaton tulevaisuus. Lehdet lehtiä.

Dahl: Nyt siis putosimme jo lapsuuteen ja sinun outoihin henkilökohtaisiin puihisi. Omani ovat vielä kätketyt tai sivulauseisiin piilotetut. Miten se tyttö loukkasi? En tiennyt loukanneeni – yritin vain yhteyttä, mutta sekin yritys taisi mennä pieleen. Nyt palattiin vanhalle lehdelle. Haavikon ajoista on sentään vuosikymmeniä ja ruhtinaan asemat on menetetty. Tokkopa niillä lehdillä enää muuta tehdään kuin pyyhitään takamus ja lämmitetään sauna.

Pellinen: Kuulostaa maailmanlopulta tämäkin. Muista lapsuuden kulmia, kun opetit tyttöjä hyppimään narua ja rinnat pomppivat. Näkikö joku. Tai löydä kivijalka jossa joku samanniminen Jyrki opetti poikia polttamaan tupakkaa. Ensin lehdillä. Hienoa kumminkin – oikein toiminut – olen ihmislapsi ainakin. Oudon suomalainen nimi tuo Haavikko. Nykyään pidän myös Kivikk´ahosta. Onkohan siinä teidän perheessä heittomerkkejä keskellä. Runo siis tuli myöhemmin. Se oli sekundääristä vaiko ikuista. Halun Haavikko – on naisillakin Oidipus.

Tuesday, April 29, 2008

Meillä ei ole velvollisuuksia muita kuin itseämme ja lähimmäisiämme kohtaan

Kevään tuntu rajoittui kuitenkin vain ympärillä kuin unessa leijuviin siitepölyhiukkasiin, jotka muistuttivat siitä, että elämä maapallolla rakentuu vuodenaikojen kierron ja siitä aiheutuvien ympäristönmuutosten ympärille. Tunnelma anonyymin hänen ympärillä oli kuollut; hän oli itseensä käpertynyt, ajamiseen keskittynyt, ainoastaan vuodenajan tunnusmerkit ympärillään. Kaikki muu elämä oli hänen ympäriltään kauaksi kaikonnut hänen itsensä sitä lainkaan huomaamatta.

Tulee aika, jolloin ihmisen on katsottava taaksepäin ja pohdittava, mikä on saldo kaikesta menneisyyteen jätetystä. Milloin tämä tilinteon hetki itse kullekin koittaa, on hämärän peitossa. Olisiko se koittanut hänelle juuri nyt, kun kaikki tuntui olevan mallillaan ja elämän suunta nousujohdanteinen? Mutta hän tiedostaisi sen viimeisenä, saavuttuaan maaliviivalle, työpaikalleen asti. Hänen silmänsä olivat tiessä, hänen kätensä ohjauspyörän ympärillä, hänen huomionsa halussa päästä eteenpäin niin esteettömästi, nopeasti ja sujuvasti kuin suinkin. Yhteen häneen tiivistyi koko aikakauden henki.

Me voisimme olla toisenlaisiakin. Me voisimme hylätä aamuiset automatkat ja taakse jätetyn puolison tai lemmikin, me todella ansaitsisimme kaiken sen ja paljon muunkin. Aamiaispöydässä nopeasti ahmitut murot, pikaisesti seuralaiseen luodut katseet, sekunneissa kurkusta alas valuva neste: tee. Kaikki voisi olla paljon hitaampaakin, sisällyttää nautintoa itseensä. Meillä ei ole velvollisuuksia muita kuin itseämme ja lähimmäisiämme kohtaan.

Mahdollisimman monenlaisia ääniä

Mahdollisimman monenlaisia ääniä

Kirjallisuus ei elä ilman mahdollisimman monenlaisia ääniä. Siksi tarvitaan myös suomalaistuneita, ulkomaalaistaustaisia kirjailijoita, jotka rikastuttavat muuten liian monotonista kirjallisuusmaailmaa, kirjoillaan, mutta myös värikkäällä persoonallaan.

Käytän kirjoituksessani näistä ulkomaalaistaustaisista, Suomessa pysyvästi asuvista ja työskentelevistä kirjailijoista nimitystä ”suomalaistuneet kirjailijat” välttääkseni suvaitsevaisuutta korostavaa, mutta samalla kolonialistiseen vivahteen sisältävää, yleisesti käytettyä termiä ”maahanmuuttajakirjallisuus”. Termi sisältää oletuksen siitä, että on olemassa jokin maa, keskus, johon muuttovirta käy. ”Suomalaistunut kirjailija” on luonteeltaan neutraalimpi.

Suomalaistuneita kirjailijoita ei voi sanoa olevan määrällisesti paljon. Jos lasken yhteen isoilla ja pienillä vakiintuneilla kustantamoilla julkaisevat kirjailijat, heitä on alle kymmenen.

Suomalaistuneiden kirjailijoiden määrä ei siis ole missään nimessä vertailukelpoinen esimerkiksi Ruotsin kanssa, jossa suvaitsevainen maahanmuuttopolitiikka mahdollistaa myös sen, että maahan on kehittynyt ruotsin kieltä hallitseva maahanmuuttajasukupolvi. Nämä nuoremmat sukupolvet ovat osin ruotsalaistuneet myös elämäntavoiltaan, vaikka useat edelleen vaalivat myös omia perinteitään tai ovat muuntaneet ne omannäköisikseen uusiksi tavoiksi, joissa on häivähdys lähtö- sekä tulokulttuuria.

Oman kielen ja identiteetin etsijät

Sijoitan tässä artikkelissa suomalaistuneita kirjailijoita eri ryhmiin tietäen, että monet kirjailijat saattaisivat yhtä hyvin kuulua moneenkin ryhmään.

Ensimmäistä – ja pienintä – ryhmää suomalaistuneita kirjailijoita kutsuisin nimellä oman kielen ja identiteetin etsijät. He ovat kaikkein kirjallisesti kunnianhimoisin suomalaistuneiden kirjailijoiden ryhmä. Heihin kuuluvat suomalais-egyptiläinen Ranya Paasosen (o.s. ElRamly) ja palestiinalais-suomalainen Umayya Abu-Hannan, jotka molemmat ovat kirjoissaan (Paasonen vasta yhdessä) kuvanneet oman paikan, kielen ja mielen haltuunottoa. Erityisen kunnianhimoisesti tämän on tehnyt omaleimaisella, persoonapronominejä vilisevällä suomenkielellä kirjoittava Paasonen, omaa kieltään hakien.

Paasonen on palkittu Runeberg-palkinnolla ja Kalevi Jäntin rahaston palkinnolla, Abu-Hanna sai Nurinkurin-romaanistaan (WSOY 2003) Opetusministeriön jakaman Suomi-palkinnon vuonna 2003. Nämä palkinnot luovat uskoa siihen, että myös Suomen valtio uskoo suomalaistuneiden kirjailijoiden tulleen maahamme jäädäkseen – ja haluaa tukea heitä. Tosin tämä asenne ei näy vielä maahanmuuttopolitiikassa, jonka surullisenkuuluisa tiukkuus ei tule yllätyksenä kenellekään.

Paasosen Auringon asema (Otava 2002) on tarina isän varjossa varttuvasta nuoresta tytöstä, joka ihailee isäänsä yli kaiken ja kokee olevansa ennen kaikkea hänen lihaansa ja vertaan: omaavansa saman kiivaan temperamentin. Hänessä elävät isänsä lailla samat voimakkaat aistit, jotka rakastavat värejä, ääniä ja hajuja ja kokevat niitä joka hetkellä ympärillään. Auringon asema on paitsi oman paikan ja kielen etsimistä kahden täysin erilaisen kulttuurin välissä, myös egyptiläisen miehen ja suomalaisen naisen välinen rakkaustarina.

Paasonen kuvaa isän äidin silmissä näkemäänsä pohjoista maata, joka on täydellinen vastakohta hänen omalle aistikylläiselle asuinpaikalleen: ”Minun isäni katsoi minun äitini vaaleansinisiin silmiin ja näki unelmiensa maan… Minun isäni näki puhtaan maan, tuoksuja niin vähän, että yhden tuoksun voi vaivatta erottaa toisesta ja tarpeen tullen poistaa. Ja minun isäni oli väsynyt, hän oli auringon väsyttämä.”

Myös Abu-Hannan kirjat ammentavat kirjoittajan, 1980-luvun alussa Suomeen muuttaneen vasta avioituneen palestiinalaisnaisen, josta myöhemmin tulee vanhapiika, omista kokemuksista. Hänen kirjansa ovatkin hyviä oppitunteja kulttuurien väliseen viestintään ongelmineen ja iloineen. Kun kieltä ei osaa juurikaan, syntyy koomisia tilanteita, joita Abu-Hanna kertoo hauskasti elävöittäen muuten niin aneemisen suomalaisen pikkukaupunkimaiseman suorastaan reheväksi. Lukija ei voi kuin nauraa nuoren morsiamen selittäessä vierailulle tulleelle anopilleen: ”Haluaa pillu!” avoimin silmin. Häkeltyneet vieraat yrittävät siirtää keskustelun viattomampiin aiheisiin, kuten säähän. Muun muassa tällaisia anekdootteja löytyy Abu-Hannan uusimmasta kirjasta Sinut (WSOY 2007).

Sekä Abu-Hanna että Paasonen ovat aivan muun alan päivätöissä: Paasonen tekee poliittisen historian väitöskirjaansa ja Abu-Hanna työskentelee Valtion taidemuseo Ateneumin vähemmistökoordinaattorina. Näin on myös kaikkien muiden suomalaistuneiden kirjailijoiden kohdalla: kukaan ei ole kokopäiväinen kirjailija, he elättävät itsensä muilla töillä.

Hauskat mediapersoonat

Toista suomalaistuneiden kirjailijoiden ryhmää nimitän hauskoiksi mediapersooniksi. Heihin kuuluvat televisiotoimittaja, välillä myös ohjaaja-näyttelijä Neil Hardwick ja toimittaja Roman Schatz. Hardwickin Paluu Timbuktuun (Otava 1996) oli ensimmäisiä suomalaistuneiden kirjailijoiden julkaistuja teoksia. Määrillä ei tuolloin vielä juhlittu: julkaisevat suomalaistuneet kirjailijat olivat yhden käden sormin laskettavissa.

Paluu Timbuktuun kertoi kuvaaja Robin kanssa tehdystä Lontoosta alkaneesta ja Lontooseen päättyneestä maailmanmatkasta ja sen aikana sattuneista kommelluksista eri maanosissa. Maailmanmatka oli samannimisen televisiosarjan aihe. Hardwick on ennen muuta dokumentaristi, joka kirjoittaa oman elämänsä huippu- ja lamahetkiä itseään säästämättä.

Monet muistavat Hardwickin ennen muuta hauskana, mutta myös nokkelana kommentaattorina televisiosta, mutta osaa hän olla vakavakin. Sen todistaa toinen kirja Hullun lailla (Otava 1999), jossa Hardwick tilittää myttyyn menneiden televisiotuotantojen ja ihmissuhdeongelmiensa suhdetta masennukseensa.

Hauskuutta ei puutu Saksasta Suomeen muuttaeesta Roman Schatzistakaan. Schatz on kirjoissaan – kuten mediaesiintymisissään – ennen muuta sarkastinen humoristi, joka ammentaa kirjoihinsa materiaalia oman elämänsä nousu- mutta myös laskukausista. Hän on rääväsuu, joka laukoo häpeilemättä enemmän tai vähemmän totuuksia armeija-ajoistaan, nuoruudestaan kahden Saksan keskellä ja tietysti naisista, joita hän aikuisiällä keskittyy työn ohessa metsästämään.

Schatzin tunnustuksellisin kirja on toinen romaani Rakasta minut (Johnny Kniga, 2006), joka kertoo tapaamisesta suomalaisen Sirpan kanssa ja muutosta tuolloin 16000:n ulkomaalaisen asukkaan Suomeen, jossa vähitellen avautuu ura saksankielen oppikirjojen tekijänä, tv-toimittajana ja naisten vokottelijana Sirpan jätettyä hänet kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Etäännetyin Schatzin romaaneista on uusin Euro (Johnny Kniga 2007), kertomus keravalaisen kuvaajan, espanjalaisen äänittäjän ja itävaltalaisen naistoimittajan matkasta ympäri Eurooppaa seikkaillen ja kansainvälisen rikollisuuden kuvioihinkin sekaantuen.

Toisen nahkoissa

Kolmas suomalaistuneiden kirjailijoiden ryhmä ovat toisen nahkoihin eläytyvät kirjailijat. Douglas Robinson asui vuosia Suomessa, mutta nykyään hän toimii englannin kielen professorina Missisippin yliopistossa ja on lisäksi kääntänyt Aleksis Kiveä ja Maria Jotunia englanniksi. Pentinpeijaiset-romaanin (Avain 2007) päähenkilö on nimenomaan Saarikoski, jonka myyttistä kuvaa rankasti juhlivana boheemina ja naistenkaatajana romaani uusintaa.

Yhdysvalloista Suomeen eri asemapaikkojen kautta asettuneen Kevin Frazierin esikoisromaani Nicole (Avain 2007) on vetävästi kirjoitettu, enimmäkseen viihdyttävä kirja yhden ihmisen muutoksesta, johon sisältyy paljolti romantiikkaakin. Nicolen, Leon, Mardellen ja Karenin neliödraama kansainvälisen bisneksen keskellä kiinnostanee heitä, joita miellyttää trillerimäinen rahan ja rakkauden ympärillä liikkuva tarina.

Mistään määrällisestä suomalaistuneiden kirjailijoiden buumista ei siis voida puhua, mutta tilanne on kohentunut huomattavasti vuosikymmenen takaisesta. Suomalaistuneita kirjailijoita on, heitä julkaistaan ja he saavat palkintoja. Toivon mukaan nousu jatkuu ja saamme lisää erityisesti kielellisesti kunnianhimoisia, omaleimaisia uusia kirjailijoita värittämään kantaväestön lukukulttuuria.

Goethe-instituutille tilauksesta tehty kirjoitus "ulkomaalaistaustaisista kirjailijoista Suomessa"

Egypti-oppaita ostetaan

Ostan Lonely Planetin tai vastaavan Egypti-oppaan, tarjoa heti os. rita.dahl@helsinki.fi! Mahdollisimman uusi painos, kiitos. Vastaavat Keski-Aasiaa ja Kolumbiaa tai Latinalaista Amerikkaa käsittelevät opukset kiinnostavat myös.

Monday, April 28, 2008

Kirjan vartijat




Teemu Helle on huolissaan Neonvalot-blogissaan Suomen kirjailijaliiton elitistymisestä. Hän kysyi muun muassa, onko liittoonpääsyhaluissa kyse jonkinlaisesta "boostaamisesta". Vastasin Teemulle seuraavasti:


Minusta keskustelu Kirjailijaliiton sisäänottokriteereistä ei ole mitenkään turhaa. Kirjailija on ammatti-identiteetti siinä mikä tahansa muukin ja liittoon kuuluminen on siitä todiste. Jos joku kirjoittaa ja julkaisee "työkseen", on aivan normaalia haluta saada työstään tunnustus.

Mistään "boostista" ei ole kysymys, vaan normaalista ammattiyhteisöön hyväksytyksi tulemisesta, josta liiton jäsenyys on osoitus.

Kirjailijaliitto ajaa jäsentensä ammatillisia asioita ja etuja siinä missä muut ammattijärjestöt. Kevään keskusteluhan on vellonut juuri näissä jäsenkriteereissä ja mm. niiden läpinäkyviksi tekemisessä. Totta kai ammattiliitto ottaa sisään jäseniä, joiden se katsoo täyttävän tietyt laatukriteerit. Näitä pitäisi vielä täsmentää - nyt ne ovat raadin ylhäältä sanelemat.

Kirjailijan ammatti-identiteettiä ei missään nimessä voi kuitenkaan määritellä kuten esim. puusepän, jonka veistämien tuotteiden "laatua" ei kukaan penää. Toki tämäkin identiteetti on vapaa - kuten esim. toimittajan - kuka tahansa voi vain alkaa kutsua itseään kirjailijaksi, kuulumatta mihinkään liittoon.

Tässä rajat asettaa itsekritiikki. Joku alkaa kutsua itseään runoilijaksi ennen ensimmäisen kirjansa julkaisemista, toinen vasta Liittoon päästyään. Mutta kaiken kaikkiaan "nimittely" on ilmeisesti varsin vapautunutta nykyään.

Suurin älämölö tässä K-liitto-keskustelussa on (vähän vääristyneesti) noussut näistä viihdekirjailijoista, jotka eivät ole sitä vakavasti otettavinta liittoainesta. Liiton ulkopuolelle on jätetty vakavammin kirjoittavia kahden kirjan julkaisseita (myös kirjojen määrä on ollut yksi keväisen keskustelun juonteista).

Yksi tärkeä ja keskusteluun lisäämisen arvoinen juonne on myös kustantamokentän muuttuminen. Suurin osa omakustanteista on tasoltaan varsin huonoja, mutta POD-periaatteella toimivia kustantamoita on täysin turha lytätä teknisin toimintaperustein. Esim. ntamo julkaisee osin laadukasta kirjallisuutta, joka täyttää perinteisten kustantamoiden laatukriteerit. (Ja muistettakoon, että suuressa maailmassa, esim. UK:ssa ja Amerikassa kiinnostavin runous tulee nimenomaan erilaisilta vaihtoehtokustantamoilta. Meillä kentän muutos on aivan äskettäinen ilmiö. Kaikki rantautuu tänne vuosikymmeniä myöhässä.) Näitä kustantamoita ei pitäisi esim. Liittovalinnoissa mitenkään hylkiä - vain tekstin tulee puhua puolestaan.

Katan tapauksesta: en tosiaan tunne itsekään Katan kirjoja, en ole lukenut. Mutta uskon, että hän kirjoittaa sujuvasti ja pääsee seuraavalla romaanillaan liittoon. Näiden vakavammin otettavien (lue: ei huonojen omakustanteiden) kohdallahan on ollut lähinnä kyse määrästä. Kahdella ei ole vielä päässyt, kolmella on usein tärpännyt. (Poikkeuksena esim. Tiina Pystynen, tuo hybridikirjoittaja, jolta taidettiin edellyttää neljää kirjaa).

Minulla ei ole sen kummempaa tietoa liiton sisäisistä asioista eikä tämän jupakan siellä synnyttämästä keskustelusta, mutta tuon ym:n perusteella en kyllä pitäisi kirjailijaliiton elitistymistä oikeana uhkana. Eiköhän sinne pääse, kun on 2-3 tarpeeksi tasokasta kaunokirjaa julkaistuna.

Kirjailijan tuloista vielä. Vain aniharvat bestsellerit saavat kaikki tarpeelliset pääomatulonsa kirjailijan töistä. Muut keräävät pikku pikku rippeitä kirjastolautakunnalta, ennakoista, tekijänpalkkioista ja säätiöiltä. Moni ammatikseen kirjoittava saanee enemmistön tuloistaan päivätöistä tai vaikka muunlaisista kirjoittamiseen/opettamiseen liittyvistä töistä. Eli sinänsä tuo tulokriteerikään ei voi oikein toimia sisäänottokriteerinä Kirjailijaliittoon.

Sunday, April 27, 2008

Algunas poemas en español

Traducido por Roxana Crisólogo

Rita Dahl, nació en Finlandia, es escritora y periodista independiente. Publicó cuatro colecciones de poemas además una biografía del poeta finlandés Jyrki Pellinen así como una colección de artículos de artistas visuales fallecidos a edad temprana y poetas jóvenes finlandeses.

También ha editado la antología de escritoras de Asia central The Insatiable Furnace - Women Writers and censorship. Antología que fue publicada como parte del encuentro de mujeres escritoras de Asia central organizado por el P.E.N. Finlandia, evento que Dahl tuvo el encargo de coordinar. Rita Dahl es vicepresidenta del P.E.N. Finlandia.


III. Yo crecí en las calles y ahí empezó un país completamente nuevo

Yo crecí en la calle y ahí empezó un país completamente nuevo.
Me partí indefinidamente en dos, problema de por vida.
En un país sin tierra los reyes gobiernan sin permiso.
Me familiaricé con la Biblia con todo mi entendimiento
Yo, país sin reyes. Solo un bufón.
Tuve que encontrar lo que se llama el otro.
La rosa creció para llegar a la ciudad.
Todo se enrojeció como a las últimas horas de la noche.
Y los reyes llamaron por sus nombres a sus personas de confianza
Las hojas cayeron del árbol sin cuidado.
Nacen perspectivas desde la ventana y cada una es correcta.
Hay que encontrar un buen lugar una buena calle y un árbol
donde guarecerse.



Kenneth Koch en el café, Tsvetajeva en el mar

Kenneth Koch se sentaría los días largos en un café al lado de la catedral de Visby
y haría observaciones plenas de significado y humor de sus colegas
de su propio acto de fumar
y del alma de la literatura americana.
Eva-Stina Byggmästar se escondería en el bosque como una liebre
y creería que el dolor es una isla de nenúfares que tiene
que encontrar dentro.
Tua Forsström llamaría a la policía
después de pasar una noche con los caballos
que salvarán el alma que quizás la madre dejó.
Ni haber estudiado en la facultad maravillosa
le dio la respuesta correcta – pero es poeta y
muy bien puede hacerse preguntas maravillosas
sobre cosas de sentimientos.

Artur Lundkvist es el más lacónico de todos
lanza los dardos directamente al diez.
Eva Ström usaría traje y se preguntaría
de dónde Edith Södergran sacó sus imágenes de amor y tristeza pero no podría responder porque
Södergran murió muy joven y sola.

Koch tomaría todo con humor y autoironía y así
probablemente haría yo también
pero como dice un poeta portugués, la vida es a veces tan dura
que uno tiene más ganas de vomitar que de ser gracioso

Marina Tsvetajeva lamentaría en su carta a Rilke que ni siquiera una vista al mar desde la catedral le hará enamorarse de su compañero de correspondencia
o quizás insistiría que amor por correspondencia es solo para
poetas oscuros en su versos:
”Vergessen Sie nicht, was uns hier als Unmöglichkeit erscheint,
ist der erste Gegenstand der Natürlichkeit – selbstverständlich in der
anderen Welt.” (”No olviden que lo que aquí se nos presenta
como una imposibilidad es la cosa más natural del mundo –lo truismo
en el otro mundo”).



*Artur Lundkvist (Suecia 1906-1991) escritor prolífico y crítico literario. publicó libros de viajes, novelas y poesía. Estuvo muy interesado en el surrealismo.

*Eva Ström (Suecia 1947) poeta y crítica literaria, también escribe drama y novelas. En el 2003 le fue adjudicado el premio del Concilio Nórdico de Literatura.

*Eva-Stina Byggmästar, nació en 1967, poeta finlandesa de expresión sueca. En su poesía crea un mundo que tiene sus raíces en la naturaleza y en los animales. Byggmästar es una mística que dice de sí: “yo no fui un ser humano eso fue algo que llegué a ser serlo después”.

*Tua Forsström, nació en 1947, una de las más aclamadas poetas finlandesas de expresión sueca. En 1997 publicó la colección de poesía titulada Después de haber pasado la noche con los caballos.


El Halcón juega con la paloma

El halcón juega con la paloma y la paloma se alegra
sin saber que juega con la muerte. Cuando el halcón
viaja a Ibara, los vientos lo empujan hacia delante
y el halcón piensa qué bien, llegaré más rápido.
Pero si el halcón no quiere quebrar su bandada, en el cielo
hay espacio suficiente para todas las aves que quieran volar
sin peleas. El jefe de los halcones alcanza hasta las
gallinas más rápidas, pero las salvará de la muerte? “Eso me sucedió
antes” dijo la gallina más vieja que tenía las uñas del halcón
clavadas en su espalda: animal que mira ahí y allá
del bosque, pronto será capturado por el cazador.
No es fácil el rol del depredador porque
el gato hace suyos ojos y nariz de la rana que es su presa.
Ni los dueños de una jauría de perros podrían
capturar al elefante. El perro sabe echarse
cuando ve al tigre: solo el depredador tiene el poder
de arrancar las hojas del calendario para ser exitoso
y no perder la liebre. Las cabras son diferentes.
Ella busca su pareja y por eso se deja crecer la barba; el macho cabrío
dice que su madre tiene que parirlo y así él se convertirá
en el esposo de ella. Y cómo trata la cabra a su dueño:
ella se sacrifica cuando él se enferma y se vuelve a sacrificar
cuando se cura y así infinitamente
sigue su interacción con el amo, porque algunas relaciones
ya se han formado en el nacimiento. La cabra sin embargo
mira a su carnicero como si nunca
hubiera existido. Dios olvidó recordar a la rana
que debería tener alas. La rana en vez
de endulzar la sopa abre sus brazos y piernas
y se lanza: este es su carácter
pero a pesar de eso el pez conoce mejor el río.
Ni creas que la tortuga no respiraría bajo su caparazón:
se escucha un susurro que la sigue cuando está de viaje
y la casa va tras ella. Los animales son capaces de aprender:
cuando la tortuga abre su boca para alimentarse, las bocas
de sus crías también se abren y la tortuga pregunta: no habrán
escuchado de mi generosidad? Y qué tal las lagartijas:
por qué están echadas a lo largo del día, cómo pueden saber
a quién le duele el vientre? Y los ratones: solo
cuando el gato está de viaje ocupan la casa
por sí mismos. El mono que ha dejado caer nueces pensó
dar un regalo a la tierra y a los seres humanos, pero estos
solo piensan en quien le disparará para molestarlo.
Es difícil reconocer la amistad en la enemistad,
y ni los deseos del mono son sinceros. En el momento siguiente
destroza su ropa en pedazos: acordémonos
que domesticar al perro tomó décadas.

Taipuu vaikka mihin

Taipuu vaikka mihin

Laura Lepistö, 18, on ihan tavallinen nuori, joka viettää aikaa kaverien kanssa, lumilautailee tai kuuntelee musiikkia - silloin kun hän ei ole jäällä harjoittelemassa. Laura ehtii juhlia ylioppilaaksi valmistumistaan vain hetken ajan, koska kesällä ovat vuorossa harjoitusleirit ulkomailla. Lomailuun jää aikaa pari viikkoa.

Laura ponnahti suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään viime joulukuussa, kun vapaaohjelman voitokas kolmoistulppi-kolmoistulppi-osuus varmisti hänen sijoittumisensa pronssille luistelun EM-kilpailuissa Kroatian Zagrebissa.

- Kännykkä pirisi tiheään. Onnittelijat olivat enimmäkseen ystäviä ja sukulaisia, mutta myös vanhoja ala-asteaikaisia kavereita tai entisiä opettajia. Vanhempani olivat mukana Kroatiassa, joten heiltä sain ensikäden onnittelut.

Lauraa muistettiin myös kortein ja kirjeitse. Fanit Euroopasta ja Kiinasta lähettivät kortteja. Lauran kännykkä tukkeutui soitoista ja tekstiviesteistä. Erityisesti hänen mieleensä jäi Sauli Niinistöltä ja Espoon kaupungilta saadut korusähkeet.

Kroatian EM-kisat olivat Lauran ensimmäiset kansainväliset arvokilpailut. Menestys ei ole kuitenkaan tullut tyhjästä, vaan takana on vuosien määrätietoinen työ. Laura on treenannut ala-asteikäisestä lähtien tunteja päivässä jäällä tai salilla. Sen näkee: kevytrakenteisessa tytössä ei ole ylimääräistä rasvaa grammaakaan. Hän kävelee kevyesti kuin perhonen, melkein liitelee.

Yllättävä menestys EM-kisoissa toi nuorelle urheilijalle myös lisää itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin. Laura treenaa entistä ahkerammin maaliskuussa pidettäviin Göteborgin MM-kisoihin.

- Haluan tehdä kisoissa aina mahdollisimman hyvän oman suorituksen, enkä vertaa itseäni muihin, toteaa Laura, joka tietää, miltä tuntuu kaatua kovaan jäähän harjoitusten aikana.

Kuinka monia kaatumisia onkaan tarvittu kauniin ja eleettömän luistelukoreografian tuottamiseksi?

Pitkäjänteisen työn tulokset

Vaikka kultaa ja kunniaa on ehtinyt kertyä nopeasti, Laurassa ei ole jälkeäkään diivamaisuudesta. Jalat maassa oleva Laura ymmärtää, että kaiken takana on pitkäjänteinen työ ja harjoittelu, josta ei voi hellittää hetkeksikään.

- Minulle jää viikossa yksi vapaapäivä, jonka vietän kaverieni kanssa, kertoo Mäkelänrinteen urheilulukiosta keväällä ylioppilaaksi kirjoittava Laura.

Koulun, harjoittelun ja vapaa-ajan välissä vuorotteleva Laura on oppinut tehokkaaksi ajankäyttäjäksi myös koululäksyjen kanssa, jotka hoituvat bussimatkalla. Monet urheilulukiota käyvän Lauran ystävistäkin ovat tottuneet koulun ja harjoittelun vuorotteluun ja tehokkaaseen ajankäyttöön.

Pelkkä ahkera harjoittelu ei riitä menestykseen - huippu-urheilija tarvitsee myös henkistä tukea. Laura on saanut sitä paitsi valmentajaltaan, myös Kiira Korvelta, joka on ollut vuosia hänen pahin kilpakumppaninsa. Kiira ja Laura ovat kokeneet niin yhteiset leirit kuin kilpailut, toisiaan tukien ja parasta kohti tsempaten.

- Kansainväliset kilpakumppanit ovat ihmetelleet suomalaisten luistelijoiden hyvää yhteishenkeä. Sellainen on maailmalla harvinaista.

Hento ja kaunispiirteinen Laura näyttää haaveilevalta merenneidolta. Hän on menossa treeneihin haastattelun ja kuvauksen jälkeen ja pukeutunut siksi rennosti mustiin college-housuihin ja puseroon. Laura poseeraa tottuneesti kuvaajan edessä taipuen notkeasti vaikka minkälaisiin asentoihin. Jäällä joutuu laittamaan itsensä sataprosenttisesti likoon - sen Laura tekee myös kuvauksissa. Kaikessa näkyy vuosien pitkä kokemus.

- Aloitin luistelun nelivuotiaana seisottuani tarpeeksi kauan katsomassa kentän laidalla katsomassa kaksi vuotta minua vanhemman isosiskoni menoa Espoon Laaksolahdessa. Olen edelleen samassa seurassa, Espoon Jäätaitureissa.

Tavalliset ylioppilasjuhlat

Urheilun lisäksi Laura menestyy myös koulussa. Ylioppilaskirjoitukset ovat menneet odotetusti eximian arvoisesti. Hän haluaisi jatkaa opiskeluita mielellään heti lukion jälkeen joko oikeustieteellisessä tai kauppakorkeakoulussa.

- Ilmoittauduin jo oikeustieteellisen valmennuskurssille, hankin kirjat ja olen lukenut niitä. Olen vielä kahden vaiheilla oikeustieteen ja kauppatieteen suhteen. Molemmat ovat hyviä perustutkintoja, jotka avaavat oven moneen ammattiin.

Järkevä Laura ei kuvittele kuitenkaan antautuvansa pelkästään luistelulle, vaan hän aikoo hankkia myös kunnon ammatin. Opiskelupaikan on kuitenkin oltava Helsingissä - tarpeeksi lähellä Lauran harjoittelujäitä. Jos opiskelupaikka ei aukea heti ensi yrittämällä, Laura aikoo tehdä kevyitä töitä tai opiskella avoimessa yliopistossa.

Isoille ylioppilasjuhlille ei jää aikaa Göteborgin MM-kilpailuiden ja pääsykokeisiin luvun ohessa. Laura perheineen aikoo viettää aivan normaalit, pienimuotoiset ja perinteiset ylioppilasjuhlat kotona. Niihin tulevat perheen lisäksi lähisukulaiset ja parhaimmat ystävät.

-Ylioppilasjuhlani ovat varmaan ihan samanlaiset kuin sisarellani pari vuotta sitten. Niissä oli parikymmentä sukulaista ja ystävää. En ole ehtinyt miettiä vielä, mitä lahjoja toivon. Elämä EM-kisojen jälkeen on ollut niin hässäkkää. Jotain pientä se kuitenkin on, ja tavallista.

Nuori luistelija vakuuttaa, että hänelle jää viikottaisten kymmenen jääharjoitustunnin, 6-7 oheisharjoitustunnin ja punttisalin sekä baletin ohella aikaa vielä muulle elämälle, jonka hän viettää ihan tavallisesti.

Lauralla on ollut pienestä pitäen yksi ja sama valmentaja, Virpi Horttana. Tämä on oppinut tuntemaan suojattinsa vahvuudet ja heikkoudet. Välillä on kuitenkin tärkeää käydä haistelemassa muitakin tuulia.

Pikkuvinkkejä tekniikan hiomiseen

Laura on hakenut ja saanut pieniä lisävinkkejä oman tekniikan hiomiseen kansainvälisiltä valmentajilta, joita hän on tavannut kesäisin harjoitusleireillä muun muassa Sveitsissä, Virossa ja Saksassa. Tänä kesänä on vuorossa Boston Yhdysvalloissa.

- On hyvä, että muutkin kuin oma valmentaja näkevät kehitykseni. Toisten kansainvälisten huippuluistelijoiden tapaaminen on myös tärkeää. Ulkomailla olen tutustunut toisiin huippuluistelijoihin.

Leireille mennään hiomaan tekniikkaa ja kohentamaan kuntoa. Leirien on oltava myös tarpeeksi haastavia omaan tasoon nähden. Venäläisten valmentajien vetämältä Tarton leiriltä Laura muistaa tarpeeksi vaikeat askelsarjat.

- Maailman huippuluistelijoiden taso on niin kova, että se edellyttää kehittymistä ja harjoittelua koko ajan. Nyt on osattava tehdä vähintään kolmois-kolmoishyppyjä. Jotkut naiset tekevät jopa kolmoisakselia tai neloishyppyjä, jotka ennen ovat kuuluneet vain miehille.

Vaikka leirit ovat pääasiassa harjoittelua aamusta iltaan, mukaan mahtuu myös vapaapäiviä, jolloin on aikaa tutustua kaupunkiin tai ympäristöön. Lauran ollessa pari kesää sitten Kiiran kanssa leirillä Los Angelesin lähellä sijaitsevalla Lake Arrowhead´n vuorella, tytöt viettivät vapaapäivät LA:ssä shoppaillen ja rannoilla aurinkoa ottaen.

Tänä kesänä Lauralle jää leireiltä aikaa lomailuun pari viikkoa, jonka hän suunnittelee viettävänsä perheen tai ystävien kanssa koti- tai ulkomailla lomaillen. Vielä Laura ei tiedä, minne kompassi tänä kesänä osoittaa, vaikka hän sanoo, että Hawaijille olisi kiva päästä vielä joskus.

Laura on alkanut tulla tutuksi ihmisille. Häntä tervehditään kaduilla, eikä hän ole enää kuka tahansa lukiolainen.

- Olisi tavallaan kivempaa olla tavis, mutta ei minulla ole mitään tätäkään vastaan, Laura päättää iloisesti maailmanvalloittajan hymy huulillaan.

Rita Dahl

julkaistu Postia sinulle 1/2008:ssa

Wednesday, April 23, 2008

Ratti pyörähti hänen kaikkivoipaisissa käsissään

Hän ajeli eteenpäin autioita katuja. Ratti pyörähti hänen kaikkivoipaisissa käsissään yhden, toisen, kolmannen, lukemattomia kertoja. Hän seurasi pyörivää liikettä, hänen arkensa oli aina koostunut lukuisista, toisiaan loogisesti peräjälkeen seuraavista episodeista, joiden järjestyksen muuttuminen muutti koko kokonaisuutta. Jokainen elementti oli ratkaisevan tärkeä koko kokonaisuuden kannalta: yhden palikan muuttuminen muutti koko tornin rakennusta. Hänen elämänsä oli pitkittynyttä yhtä päivää. Kun sellaiseen oli tottunut, pienenkin palikan siirtymä saattoi saada paikaltaan koko legovuoren. Jossakin mielessä hän eli pitkittynyttä legoikää, eikä hän ollut ainoa…

Autonpyörä karahti jalkakäytävän kiveykseen hänen ajaessaan poikkeuksellisen uhkarohkeasti, läheltä katukiveystä. Viereisellä bussipysäkillä ei ollut ketään luomassa tyypillistä pahansisuista silmäystä rauhanhäiritsijään. Vaikka olisi ollutkin, hän tuskin olisi moisesta pahasta silmästä välittänyt: hänellä oli tapana vastata sellaiseen tuplapahalla silmällä. Kettu ei pääse punaisesta turkistaan, eikä ylentölään pyrkivä ylentölämäisestä asenteestaan.

Ilmassa oli aidon kevään tuntua: valoa joka puolella enemmän kuin moneen edeltävään kuukauteen yhteensä ja nenähuokosiin tunkeutuvia siitepölyhiukkasia, jotka jäivät kiertämään sisuksiin ja aiheuttivat vuotavan nenän ja silmät, jotka näyttivät siltä kuin kyyneleet olisivat virranneet vuolaana virtana niitä pitkin kauemminkin aikaa. Ihmeellistä, miten valon uudelleenelpynyt lainehtiminen sai ihmisparassa aikaan niin vastakkaisen, lähes surulta vaikuttavan reaktion.

Tuesday, April 22, 2008

Kuka nyt Koiralaan haluaisi?

Koiralaan hän ei koskaan ollut ajatellut haluavansa: kuka nyt haluaisi Koiralaan? Hänellä oli ollut ajatuksena päästä pikemminkin jonnekin, joka oli koiralasta hyvin kaukana: ylentölään, jossa asuivat kaikki vähintään tieteellisen pätevyytensä osoittaneet ihmiset sekä muut yhteisasujaimiston virkaa tekevät henkilöt, joiden virassa olo oli kestänyt vähintään kymmenen vuotta. Hän oli pätevyytensä osoittanut mielenvääntäjä, joka ei tunnustanut kuuluvansa koirien joukkoon: ei ennen eikä nyt, keskellä erikoisia muutoksia, joiden keskellä hän oli omassa, henkilökohtaisessa painajaisessaan. Hän – virkahierarkiapyramidin terävin huippu, suorastaan timantti – ei olisi koskaan voinut kuvitella joutuvansa keskelle koiria. Hän oli aina katsellut niitä lasi-ikkunan takaa, suojasta räksytykseltä ja valitukselta.

Herätessään aamulla, huolehtiessaan normaaleista aamuaskareistaan ja astuessaan ulos kotiovestaan kohti sitä tylsää seikkailua, jota työssäkäynti hänen elämässään edusti, kaikki oli muuttunut jo kotiovella. Naapurin rouva ei ollut rätkyttämässä aidan takana, hänen sekarotuinen piskinsä ei säestänyt emäntänsä haukuntaa, eikä talon isäntä innokkaana tyhjäkäyttänyt autoaan: kaikki normaalit rutiinit olivat yhtäkkiä kadonneet kuin vesi kaivon suusta alas. Vaikka hän – pysyköön edelleen nimettömänä, koska sellaista hänen elämänsä oli toden totta ollut tuohon asti: nimettömän elämää – kuinka siristi silmiään, naapurin häiriötekijät eivät edelleenkään ilmaantuneet hänen näköhorisonttiinsa. Pahaa-arvaamattomana hän huokasi helpotuksesta: mikä sen mukavampaa kuin päästä äkillisesti vuosia elämää terrorisoineista äänettömistä vihollisista. Hän avasi autonsa oven ja astui sisään, osaamatta aavistaa, millaiseen onnettomuuteen hän oli joutunut. Eikä pelkästään hän, vaan me kaikki.

Hän käynnisti autonsa. Siitä lähti hirveä pärähdys, joka ei kuitenkaan vaikuttanut hänestä hälyttävältä. Hän ajoi eteenpäin, kuten ennenkin, pysähtymättä vilkuilemaan naapureidensa hyvinhoidettuja pihoja, tai mitään muutakaan. Jos hän olisi pysähtynyt, hän olisi nähnyt, miten kaikkien pihat olivat tyhjiä ja hiljaisia, kuin jonkin luonnononnettomuuden jäljiltä. Mutta eihän sellaista ollut ollut? Mitään, mikä ei kuulu läpi öisen sumuverhon, ei voi olla olemassakaan. Perustavanlaatuinen järkytys tai katastrofi on mahdollista vain, jos se on saanut manifestoitunut ulkoisesti, mahdollisimman mahtavasti. Mutta edellinen yö oli kulunut yhtä hiljaa kuin aina aiemminkin: kuinka kukaan olisi voinut odottaa mitään radikaalia muutosta?

Monday, April 21, 2008

Kaupungilla suuronettomuuden jälkeen

Kaupungilla

Hän oli varmasti kaupungissa – sen hän kykeni sanomaan neonvalojen, mainostaulujen ja keskivertoa prameampien automerkkien perusteella – josta hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Yleiset kaupungin tunnusmerkit riittivät ymmärtämään kertomuksen raamit, mutta mitään tarkempia koordinaatteja ne eivät antaneet.

Kaupungissa ei nimittäin ollut elämää. Kaikki kadut olivat autioita, eikä niillä liikkunut ristinsieluakaan. Tämä oli sitäkin oudompaa, koska oli keskiviikko, viikon keskeisin viikonpäivä. Hän ajelehti kaduilla, jotka muistuttivat suuronnettomuuden jäljiltä jäänyttä rauniokasaa. Joka puolella oli rakennuksia, joiden julkisivut olivat romahtaneet alas kuin pommin iskettyä niiden strategisiin kohtiin. Paljon paremmassa kunnossa eivät olleet kadutkaan, joiden varret muistuttivat kaatopaikkaa. Aivan kuin viimeiset ihmiset, jotka kaupungissa olivat olleet, olisivat jättäneet jälkeensä ainoastaan suuren roskavuoren, jonka he olivat demokraattisesti ja tasaisesti levittäneet ympäri kaupunkia kaikkien saataville.

Löyhkä oli hirveä – suorastaan sanoinkuvaamaton. Se lemusi kuin pari viikkoa likasangossa lojuneet hikisukkaparit. Käveleminen tällaisessa ympäristössä ei ollut miellyttävää. Jotakin kaduilla sentään näkyi. Niitä pitkin kulkivat koirapariskunnat, jotka olivat muuttuneet perinteisestä nelijalkapositiostaan kaksijalkaisiksi. Ne kävelivät tassu tassussa ja kaikenlaisin yhdistelmin, sikäli kun sukupuolen tunnusmerkeistä saattoi päätellä. Hän oli vihdoin kulkenut koiralaan, jossa ihmisten vallan päivät olivat päättyneet suureen, kaikkia yhteisesti koskettavaan katukatastrofiin.

Journalismikritiikin vuosikirja

Olin mukana Journalismikritiikin vuosikirjan toimituskunnassa. Jokelan tapahtumat saivat luonnollisesti paljon palstatilaa sekä ruohojuuritason toimittajien, päälliköiden että asianosaisten näkökulmasta, mutta kirjassa sivuttiin toki myös taiteen ilmaisunvapautta muutamin esimerkein. Lopputulos luettavissa osoitteessa Journalismikritiikin vuosikirja.

Sunday, April 20, 2008

Mies samoilee

mies samoilee

mies samoilee vailla
puhetaitoa, kuin ihminen
tunkee lihasta kirjoituksena

ulos, hän on salaa ihastunut
teihin, hän on
kala joka oli erilainen, ei

Kalervo Palsa eikä Helene
Schjerfbeck, kerta kaikkiaan
mies kahdella pallilla

lukemattomille lehdille
toisenlainen, syntyy
kirjoittaessaan tekstiviestejä

tytöt ovat vastustamattomia, seireenejä
kahdella pihvillä
toisenlaisia sukupuolia, jotka eivät avaudu

pihdeillä on kerrassaan työtä, taitoa
vaativaa näpertelyä painaa
tyttöä vastaavaa aakkosta, kaikki

menee metsään kuitenkin, ellei
viidakkoon, kysyy tietä
takaisin politiikkaan, josta

eksyi hetkeksi: niin laajaa
on miehen elämä, ettei
kirjat siihen pysty, kun mies kulkee

poliitikko vaikenee kymmenellä
kielellä ja painaa
tyttöä vastaavaa aakkosta, tässä

uuden median ihme lyhykäisyydessään:
tekstaa tai kuole, kenelle
tahansa, aina ensimmäisenä, ei

neurotiede selitä miehen aivoja, satiirin
ne hoitavat itse, toimittajat
kysyvät, mutta ne eivät vastaa

vire loppuu kerran päivässä, akku
sammuu, mies menee
metsään tarpeilleen, kuullaan

Thursday, April 17, 2008

usb-liitäntä

testaanpa, tuleeko blogin kautta apua tietokoneongelmaan. Minulla on parin kuukauden ikäinen pöytäkone, Windows Vista-käyttöjärjestelmällä. Yritin siirtää digikameralta kuvia koneelle USB-liittimen kautta, mutta ei onnistunut, koska kone ei tunnistanut kameraa yhdessäkään liittimessä. Missä lienee ongelma? USB-liittimet eivät ole ehkä "aktivoituja"? Tai jossain muualla? Jos kyse on aktivoinnista, kuinka sen teen?

Printterini on käsittääkseni USB-liittimellä tietokoneessa kiinni ja printteri toimii. Mutta tuokaan liitin ei tuo kuvia koneelle. En halua tuoda kuvia koneelle Windowsin ohjelmalla, vaan omalla Camedia Masterilla. Mutta ei sillä liene merkitystä tuon yleisen ongelman kannalta, joka on jossain muualla.

Apua arvostetaan suuresti!

Nimim. tekninen tumpelo

Sekametsä

Sekametsä

Sekametsä on paras ilmaisu kuvaamaan intensiivisen mietiskelyn synnyttämää tunnetta, joka muuntui jatkuvasti lehtipuiksi, havupuiksi, kaikeksi sekalaiseksi kasvustoksi, joka sekametsään kuuluu. Sekametsän ominaisuuksiin kuuluu, että se ei ole ennalta tarkoin määrätty; sieltä voi bongata lajikkeen, jonka luuli kuuluvan kokonaan toiseen metsätyyppiin. Mutta sekametsän elämä ei ole ennalta määrätty: siihen kuuluu satunnaisuus, jatkuvasti eteen tulevien virikkeiden perässä juokseminen ja karkailevien ajatusten perässä juokseminen, joka joskus saattaa johtaa johonkin pysyvämpään elämänmuotoon.

Sekametsä sopii parhaiten niille, jotka eivät ole vielä kyllästyneet elämäänsä. Näin siksi, että sekametsä muuttuu koko ajan. Jos ihminen kokee sijaitsevansa jo elämän ehtoopuolella ja nähneensä kaiken näkemisen arvoisen, sekametsä tuskin on hänen vaihtoehtonsa. Sekametsä on rohkeasti ajattelevan metsä. Se ei suosi yhtään puutyyppiä – tai ajatusta – yli muiden. Siinä mielessä se on myös tasa-arvoinen metsä. Sekametsä on metsätyyppien demokraattisin ilmestys, parlamentaarinen demokratia, jossa ylä- ja alahuone on lakkautettu toimintakyvyttöminä.

Sekametsään kannattaa ajautua. Kun sinne on kerran päässyt tarpeeksi syvälle, ei halua pois. Sekametsämäisyydestä tulee luonnollinen tapaa olla, hengittää, ajatella, kokea, juoda ja syödä. Olla kaiken keskellä kaikkien aikaa, hiljaisesti ja eleettömästi kuin vuosisatoja vanha mänty: siinä buddhalainen maali niille, jotka maaleja kaipaavat. Sekametsä ei ole terveellisyydestään huolimatta suosittu. Liian usein se yhdistetään homssumaiseen, sekasortoiseen ja huonosti järjesteltyyn, vaikka todellisuudessa sekametsä on vain monen erilaisen eliölajin yhteinen alusta, jollei maa.

Tuesday, April 15, 2008

Kirjoittamisesta

Jonimatti Joutsijärvi blogasi otsikolla Dys, dys. Kommentoin seuraavasti sivuten kirjoittamista ja tekstin toimimista:

Minusta ei ole epäilyttävää siinä, että kirjoittaja yrittää saada kontaktia vastaanottajaan.

Oman kirjallisuuskäsitykseni mukaan samat retoriikan ydinkuviot kirjoittamisessa pätevät kuin muussa inhimillisessä toiminnassa. Kontaktin voi saada hyvin monella eri tavalla - myös vastenmielisellä, henk. kohtaisella tekstillä. Puhuja puhuu vastaanottajalle ja yrittää saada tämän vakuuttuneeksi. Puhe, joka hänen suistaan tulee, voi olla sitten vaikka kuinka monihahmoista. Puhujan yhtenäisyys ei sitä estä.

"Toimiminen" voi olla hyvin monenlaista eikä tarkoita välttämättä tekstipintojen eheyttä tai koheesiota. Hyvin rikkinäinen, fragmentoitunutkin teksti voi toimia. Viestin korostaminen liittäisi kai kirjoittamisen jälleen pikemminkin sille p-modernistiselle puolelle.

Kyllähän kirjoittamisen voi ajatella vaikka tuhannella eri tavalla - myös jonkinlaisena voimakenttien vaikutuskentässä olemisena, kuten sinä - eikä sillä kai ole mitään merkitystä, miten ajattelee, jos vain sillä tavalla "legitimoi" oman tekemisensä ja kokee sen itselleen tärkeänä. Ne kaikki kukat kukkikoon ja sitä rataa.

Minusta suomalaisessa proosassa - jota en kyllä myöskään ole tuhottomasti lukenut, tunnustan - nimenomaan on kysymys mimesiksen ja subjektiuden tavoittelusta.

Monday, April 14, 2008

Jumalan kanssa voi puhua mistä vain

Jumalan kanssa voi puhua kaikesta

Katarina Ekstam, 36, puhuu Jumalan kanssa mistä vain. Häntä ovat auttaneet jaksamaan syöpään sairastumisen jälkeen lisäksi aviomies, hyvät ystävät ja harrastukset.

Vielä muutama vuosi sitten Katarina oli asui miehensä kanssa Turussa, kävi töissä Helsingissä ja harrasti monia asioita. Talvella 2003 Katarinalla oli välivuotoa ja hän kävi lääkärillä. Jatkotutkimukset paljastivat, että kyseessä oli kohdunkaulan syöpä.

”Soitin miehelleni, hän tuli ja itkimme yhdessä. Ajoimme naapurikaupunkiin. Mies uskoi, että yhdessä selviämme tästäkin.”

Ensimmäinen leikkaus oli heti juhannuksen jälkeen. Pelko syövän uusiutumisesta ja kuolemanpelko vaivasivat Katarinaa pitkään. Toinen leikkaus tehtiin heinäkuun alussa. Hoidot alkoivat syyskuussa ja kestivät lokakuun alkuun. Hoitojen jälkeen iskivät uudet pelot: nyt olisi otettava itse vastuu omasta elämästään. Säde- ja sytostaattihoidot olivat fyysisestikin vaativia. Olo hoidoista palatessa oli heikko joka kerta.

Syöpään sairastumisesta kertominen vanhemmille oli kaikkein vaikeinta. Aviomies ja ystävät ovat auttaneet yli vaikeimpien jaksojen kuuntelemalla ja olemalla konkreettisesti tukena.

Usko ei suojaa elämältä

”Uskonto tulee eräänlaisena verenperintönä äidiltäni. Hän on aktiivisesti mukana seurakuntatyössä. Myös minä ja kaksi isoveljeäni olemme olleet seurakunnan toiminnassa mukana siitä lähtien kuin muistan. Käymme kirkossa muulloinkin kuin juhlapyhinä.”

Katarina tiedosti olevansa uskossa joskus lukion aikoihin. Siitä lähtien hän on lukenut säännöllisesti hartauskirjallisuutta ja Raamattua joka päivä. Katarinan lempikohtia on virret 23 ja 391 Psalmeista, jossa kehotetaan elämään päivä kerrallaan.

”Olin välillä vihainen Jumalalle, koska en ymmärtänyt asioita, pelkäsin ja etäännyin Jumalasta. En silti koskaan kysynyt, että miksi juuri minä. Ajattelin, että kuka tahansa voi sairastua syöpään, myös minä.”

Katarina kokee kuitenkin, että nyt hänen Jumalasuhteensa on tasapainoisempi kuin ennen sairastumista. Myös suhde liikuntaan ja syömiseen on muuttunut kontrolloivasta kohti vapaaehtoista nautinnon vuoksi tekemistä. Katarina on alkanut hölkätä jälleen, käy jumpassa ja harrastaa muutakin ulkoilua.

”Tekeminen on hyväksi sekä ruumiille että mielelle. Fyysisen jaksamisen vahvistuessa voimistuu mielikin. Ihmisten ilmoilla oleminen – silloinkin kun ei jaksaisi – luo positiivisia ajatuksia.”

”Olen turvautunut sairastumiseni jälkeen Jumalaan entistä enemmän. Hänelle voin puhua mistä tahansa. Myös puhuminen mieheni ja lähimpien ystävieni kanssa on auttanut ymmärtämään

”Minulla oli läheiset suhteet vanhempiini jo entuudestaan, mutta minusta tuntuu, että syöpään sairastuminen lähensi entisestään minua myös vanhempiini. Uutisen kuultuaan he pelkäsivät ja olivat surullisia, mutta usko on auttanut heitäkin jaksamaan. He rukoilevat edelleen joka päivä puolestani

Katarina miehineen on ottanut vastikään yhteyttä Pelastakaa lapset ry:hyn ja Interpediaan. Pariskunta harkitsee vihdoin adoptiota.

”Monien mielestä adoptio olisi pitänyt laittaa vireille aikaisemmin, mutta en pystynyt siihen. En olisi lähtenyt asiaan mukaan täydellä sydämellä, kuten halusin.”

Pariskunta on käynyt alkuinfoissa ja odottaa parhaillaan adoptioprosessin etenemistä.

julkaistu Sana-lehdessä 10.4.2008

Katarinan tarina on viiden muun gynekologiseen syöpään sairastuneen naisen tarinan joukossa Riitta Laineen toimittamassa Miksi minä? ja mikä on ennusteeni –kirjassa (Edita 2007).

Uuden aallon traditionalisti



Sjón kv. PENin kokouksessa Senegalissa heinäkuussa 2007

Uuden aallon traditionalisti

Islantilainen Sjόnin eli Sigurjon Birgir Sigurdssonin, 45, romaaneissa elävät myytit, jumal- ja kansantarut. Sjónin juuret ovat punkissa ja omakustanteissa.

Argon lastun (Like 2008) pohjatekstejä ovat muun muassa Euripideen Medeia ja Hypsipyle, Muinaisen Troijan tarina, kalantuotantoon liittyvää faktaa sisältävä Matthias Þóßarson Frá Moumin Kalan kulutus ja kulttuuri sekä Hrafn Valdimarssonin muistelmateokset Purjehdin mertani sekä Yhä purjehdin mertani.

- Valdimarssonin kirjat ovat merenkävijän tarinoita 1950-70-luvuilta. Niissä käydään eksoottisilla saarilla, harrastetaan nyrkkitappeluita ja halukkaita naisia.
Niiden ja Ovidiuksen Metamorfoosien pohjalta syntyi perämies Kaineuksen hahmo.

Kaineus huvittaa M/S Elisabeth Jung-Olsenin miehistöä kertomalla antiikin myyttien inspiroimia taruja muinaisen Argo-aluksen saapumisesta Hypsipyleen hallitsemalle Lemnoksen saarelle, jonka naiset eivät ole nähneet miehiä pitkään aikaan. Elämä on hetken ekstaattista, kunnes kapteeni Iasonia muistutetaan argonauttien elämää suuremmasta missiosta: matkasta kohti tuntemattomia seutuja.

- Täydellisen vastaparin tarinoihin uppoavalle Kaineukselle keksin lukiessani isoisäni tarinoita Välimereltä. Syntyi kirjan varsinainen päähenkilö, tiedemies Valdimar Haraldsson, joka saa kutsun Mustaamerta kohti purjehtivalle Jung-Olsenille.

Hänen kuivat tarinansa alkavat elää vasta hänen kuvatessaan laivan sisustusta ja upeita ruokalajeja sisältäviä päivällisiä. Jumalaista alkuperää olevan Kaineuksen tarinat sen sijaan elävät koko ajan.

- Argon lastu on kirja ihmisten pienestä maailmasta ja tavasta hahmottaa sitä rakentamalla sen toimintaa koskevia teorioita. Sen tehdäksemme meidän pitää olla välittämättä meitä edeltävästä, ns. ”länsimaisen sivilisaation” taakasta.
Valdimar on 1800-luvun rotuteoreetikkoja muistuttava tiedemies, joka uskoo pohjoisen rodun kehittyneisyyden johtuvan kalansyönnistä. Kirjan lopussa hän on Argon lastun avulla jälleen lihallinen ja teorioistaan luopunut ihminen, joka pelehtii naapurin rouvan kanssa.

Kansansatuja ja hirviöitä

Kansansadut ja myytit elivät jo Sjónin ensimmäisessä suomennetussa romaanissa Sinun silmäsi näkivät minut (Like 2004).

Romaanin ”hirviö” on Gasthaus Vrieslanderin keittiökomerosta löytynyt likainen muukalainen, jota Marie Sophie alkaa hoivata. Kirjan maagiseen realismiin kuuluvat kehystarinan lomaan upotetut toiset tarinat, jotka keskeyttävät kerronnan milloin surrealistisina, milloin kuin näytelmän dialogina. Itsetiedostavan fiktion toisen kehystarinan muodostaa arkkienkeli Freuden kamppailu lihan houkutusten parissa. Samaa kamppailua käyvät myös romaanin muut henkilöt.

Sjónin toinen suomennettu romaani Skugga-Baldur (Like 2005), joka toi Sjónille Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon, lähti liikkeelle oikeastaan sattumalta.

- Aloin kirjoittaa suurista islantilaisista hahmoista, joihin halusin perehtyä paremmin. Yhdessä tarinassa kerrottiin rannalla kävelevästä hirviöstä, jonka tappaakseen ihmiset palkkasivat metsästäjän. Hänelle luvattiin palkkio ja lisäksi hänen kulunsa luvattiin kattaa.

Sjón alkoi kerätä materiaalia ja viehättyi erityisesti kansansatujen metsästystarinoista. Ennen kuin hän huomasikaan, hän oli kirjoittanut tarinan metsästäjästä, joka ajaa takaa kettua.

- Lopettaessani tajusin, että minulla on käsissäni tarina hullusta pastorista keskellä ei-mitään. Minun oli vielä keksittävä hänelle vastinpari.

Sjón laittoi käsikirjoituksen syrjään ja alkoi katsoa valokuvakirjaa turvetaloista.

- Eräässä kuvassa sellaisesta tuli ulos tyylikkäästi pukeutunut mies, jolla oli hyvinhoidetut viikset. Hän oli täydellinen vastakohta kirjani pastorille, hänet olisi voinut kuvitella jonnekin Eurooppaan polttamaan oopiumia, ei Islantiin.

Samalla Sjónilla oli käsissään myös hautajaiset, mutta hän ei tiennyt vielä, kenen. Hän muisti lukeneensa lehdestä naisesta, jolla oli väärä kieli.

- Aloin lukea vammaisten historiasta 1800-luvulla ja ymmärsin, että naisella on Downin syndrooma. Heidän kohtalonsa on synkkä vielä nyky-Islannissakin. Viimeisen seitsemän vuoden aikana vain seitsemän Down-lapsen on annettu syntyä maailmaan.

Lopulta Sjón oli kirjoittanut hiukan avantgardistishenkisen tarinan siitä, kuinka ihmiset vastaanottavat heikkoja ihmisiä.

Surrealismia, poppia, punkkia ja kotimaista runoutta


Runoinnostuksen Sjόniin tartutti hänen äitinsä, jonka kanssa hän asui Reykjavikin lähellä. Äiti oli ahkera lukija ja kantoi kotiin kiinnostavia kirjoja, niiden joukossa modernin ulkomaisen runouden antologian. 12-vuotias Sjόn innostui kirjasta. Häntä alkoivat kiinnostaa erityisesti surrealistinen runous ja 1800-luvun islantilaiset kansansadut. Antologian runoilijoista erityisesti tšekkoslovakialaisen Vitoslav Nezvalin hienot kuvat tekivät häneen vaikutuksen.

- Minua viehätti sanojen rytmi, runojen tiukkuus ja hallittu muoto.

Samaan aikaan hän imi vaikutteita länsimaisesta popmusiikista ja alkoi lukea englanninkielistä kaunokirjallisuutta. Erityisesti David Bowien cut up-tekniikalla tehdyt edistykselliset laulunsanoitukset inspiroivat nuorta kirjailijanalkua. Myös Lou Reed ja Iggy Pop kuluivat hänen levysoittimessaan.

Vuonna 1977 hän matkusti Kööpenhaminaan, josta kantoi kotiin kasan punkvinyyleitä. Sjón arvelee olleensa mahdollisesti jopa ensimmäinen islantilainen, jolla oli omia punk-levyjä.

Ensimmäinen varsinainen punk-konsertti järjestettiin Reykjavikissä neljä vuotta myöhemmin. Sjón oli jo tuolloin vannoutunut punkkari.

- Punk-musiikissa minua viehätti sen dadaistinen ja situationistinen luonne. Punk-konsertit saattoivat alkaa ja päättyä milloin ja missä tahansa.

Vuosi 1977 oli muutenkin mullistava Sjόnin taiteellisen kehityksen kannalta.

- Siirryin tuolloin lapsuuden kynnykseltä kohti aikuisuutta. Olin kouluni oppilasneuvoston puheenjohtaja. Löysin islantilaisen runouden opettajien hylkäämästä kirjahyllystä, jossa virui islantilaista runoutta. Tajuntani räjäyttivät erityisesti Hannes Sjçfứsson ja Stefan Hördur Grímsson. He tartuttivat minuun runoviruksen.

Herätyksen saanut Sjón kirjoitti runoja joululoman aikana. Hän ei kertonut uudesta harrastuksestaan kuin yhdelle ystävälleen.

Nyt Sjón on julkaissut peräti 11 runokokoelmaa sekä lisäksi näytelmiä, novelleja ja lastenkirjoja. Romaaneja Sjónilta on ilmestynyt vain viisi kappaletta.

Uusia esittämisen muotoja

Sjón opiskeli polyteknisessä opistossa, jossa hän aktiivisesti etsi toisia kirjoittavia ihmisiä. Pari myöhemmin hän oli perustanut muutaman muun avantgarde-taiteesta kiinnostuneen ystävänsä kanssa Medusa-nimisen surrealismia kuvataiteessa ja kirjallisuudessa edistäneen ryhmän.

New waven estetiikkaa ja kirjallisuutta yhdistäneestä Medusasta tuli myös pieni kustantaja, ja sen yhteydessä syntyi Islannin ensimmäinen elektroninen bändi, Fan Houtens Koko, joka koostui syntetisaattorista, rumpukoneesta ja muutamasta Medusan jäsenestä. Ryhmän jäsenet tekivät kasetteja ja yhteiskeikkoja: runojen taustalla kuultiin usein musiikkia. Keikoille pukeuduttiin kuin lapset naamiaisissa. Bändin kitaristi siirtyi myöhemmin Sugarcubesiin.

-Minusta tuli omakustanteiden myyjä. Kiertelin ympäri festivaaleja ja tapahtumia omiani ja muiden kirjoja myymässä.

15-vuotias Sjón aloitti kirjailijan uransa jo vuonna 1979 julkaisemalla ensimmäisen kirjansa omakustanteena.

- Olen nyt tyytyväisempi esikoiseeni kuin viisitoista vuotta sitten. Nyt ymmärrän kuinka nuori olin ensimmäisen kirjani kirjoittaessani. Kirjassa oli iduillaan vahva visuaalinen kieli ja vahvat muodot, jotka ovat olleet minulle tyypillisiä myöhemminkin.

Häneltä ilmestyi useita omakustanteita pienen Letur-kustantamolta ennen kuin iso kustantamo nappasi hänet vuonna 1986. Sjónille oli kertynyt kokemusta myös lehtien tekemisestä.

Sjόn ei elä pelkästään kirjallisuudelle – myös perheellä on sijansa hänen elämässään. Hän rentoutuu kirjoittamisen lomassa katselemalla esimerkiksi Aki Kaurismäen elokuvia Reykjavikin lähellä sijaitsevalla mökillään.

Sjόn on ollut pitkään naimisissa oopperalaulaja Àsgerdur Júníusdóttirin kanssa ja heillä on 9-vuotias poika ja 15-vuotias tytär, jotka pitävät kirjailijan jalat arjessa kiinni. Vaimo on erikoistunut uuden islantilaisen musiikin esittämiseen. Säveltäjät soittavat kotiin säännöllisesti, ja kysyvät, voiko Àsgerdur esittää heidän teoksiaan.

julkaistu Parnasso 2/2008:ssa

Saturday, April 12, 2008

Kuoppa - uusi näkökulma maahan

Kuoppa

Kuoppa ei ollut kovin syvä, mutta se tuli esiin yllättäen, muistuttaen siitä, millainen arki on luonteeltaan. Yhtenä päivänä maha on täynnä, sinulla on joku, jonka olkapäähän nojata ja haluat antaa, et vain ottaa. Seuraavana päivänä olet yhtäkkiä kuopan pohjalla anoen apua keneltä tahansa, joka ohi sattuu kulkemaan. Kuopan tiet ovat tutkimattomat; eteen se tulee, yllättäen.

Kuopan vastapainoksi on olemassa suoria teitä, joita pitkin pääsee perille varmemmin. Mutta aina ei jaksa valita suorinta tietä, vaan haluaa ennemmin mutkitella. Silloin kuoppa auttaa eksymään. ”Pää veden alla kulkeminen” ei aivan kuvaa kuoppaan putoamista; entä kivi keskellä kämmentä? Arjen kovuuteen tottunut kaatuja saattaa löytää kuopasta täysin uusia puolia: hellän kivikaaren, joka keinuttaa sinne vahingossa pudonnutta kulkijaa.

Miksi kuoppaa on aina ajateltava kovana, petollisena ja upottavana? Miksei kuoppa voisi olla ilo, maanalainen ja tie? Se voisi johtaa jonnekin, jota et ole osannut ajatella kenties oikealla tavalla. Kuoppa aiheuttaisi tärähdyksen keskelle tietoista elämänkulkua, rutiinia, ja solmisi langat tavalla, jota et odottanut. Sen kaiken voisi saada aikaan yksi sattumalta eteen tullut kuoppa.

Friday, April 11, 2008

Ovessa oli reikä

Ovessa oli reikä

Ovessa oli reikä, hän oli siitä aivan varma, koska reikään oli painautunut silmä, joka tuijotti hänen jokaista liikahdustaan herkeämättä. Ja jos ovessa oli reikä ja reikään painautuneena herkeämätön silmä, varmasti se silmä oli ollut täällä aiemminkin. Ajatus hermostutti naista, jonka työväline oli aina siinä, missä hän istui. Jos hän liikahti, työvälineen horisontti muuttui radikaalisti ja niin myös katsantokulma asiaan, jota hän parhaillaan oli tarkastelemassa.

Hän ei ollut tutkija, vaan pikemminkin asioihin paneutuja: yksi pieni seikka saattoi johtaa hänen ajatuksensa täysin odottamattomaan suuntaan, jonne hän halukkaana seurasi. Päivän mittaan hän seurasi niin monia lankoja, että niiden määrä vastasi luultavasti sekunneittain aktivoituvien synapsien reaktioita. Hän oli mielikuvituksensa orja, kokopäiväkuvittelija.

Joillakin oli hänelle muita nimiä, mutta mikään niistä ei tehnyt oikeutta työlle, jota hän päivästä toiseen teki, aina paikoillaan, matkustamatta koskaan yhtään mihinkään, käymättä konferensseissa, puhumatta luovasti kollegoidensa kanssa, tekemättä yhtäkään muistiota (hän tähtäsi vain yhteen ja lopulliseen muistioon), olematta liiketoimintaorganisaation tarkoittamassa mielessä lainkaan tuottava ja hyödyllinen, istumalla vain itsepintaisesti paikoillaan paperiensa ja kirjojensa seassa, välillä miettien ja toisinaan mietintänsä tulokset sanoiksi ruudulle puristaen – hän oli aikakauden toisinajattelija, Nina Grandi.

Hänen ”toimenkuvansa”, joka oli niin toisenlainen kuin kenenkään muun, teki hänestä myös hyvän maalitaulun erilaisille juoruille, joita levittivät erityisesti ne ihmiset, jotka kävivät päivittäin tulospaineisessa organisaatiossaan leimaamassa kellokorttinsa, juomassa aamu-, ilta- ja päiväkahvinsa ja rupattelemassa aina kun mahdollisuus vain ilmaantui suu vaahdossa aiheesta, joka tuskin oli sen suurempi kuin päivän sää ja siitä aiheutuvat vaihtelevat tunnetilat ja hänen korkea, kimakka äänensä kaikui organisaation käytävillä puolelta toiselle – hänellä sentään oli ääni, toisin kuin kotiseinän takana istuvalla erikoisella naisella, jonka toimenkuvaa rupattelija ei koskaan ollut ymmärtänyt. Eihän se edes poistunut asunnostaan! Kuinka sellainen voisi saada mitään aikaan?

Kaikki tuntui jakautuneen kodinsisäiseen ja –ulkoiseen maailmaan. Jaon myötä oli syntynyt pysyvä sotatila kodin sisällä ja sen ulkona elävien kesken. Ulkopuolella päivät olevat ja illalla kotiin palaavat pitivät itseään luomakunnan kermana. He sijoittivat kodin sisäpuolella aikansa viettävät automaattisesti johonkin kakkoskastiin: miten ihmeessä nämä voisivat olla heidän veroisiaan?

Nainen istui tuolissaan, kuten aina, ajatuksiinsa vaipuneena ja kiusaantuneena siitä tunteesta, että joku tarkasteli häntä takaapäin oven reiästä hänen itsensä huomaamatta. Hän ei silti halunnut mennä ja avata ovea: löytää tai olla löytämättä ketään sen takaa. Hän jatkoi äkillistä kohottautumista ajatuksistaan ”tähän maailmaan” ja kirjoitti ruudulle muutamia lauseita, joiden kiteyttämiseen hän epäilemättä oli käyttänyt paljon enemmän aikaa kuin kodinulkoisen maailman ihmiset. Hän nyt vain oli toisenlainen.

Monday, April 07, 2008

Tekstiruumiin äärellä

Kriitikko tekstiruumiin äärellä

Uransa alussa oleva kriitikko tietää, että tekstissä pitää olla omakohtaista kosketuspintaa. Koska kriitikko on aina kriitikko, hänen peitsensä sojottaa aina kun hän näkee vähänkin punaista. Punainen olkoon vaikka puuttumaton kosketuspinta. Saisiko kriitikko itse sitä lisää tekstiin? Kuka tietää, mutta ainakin hän muistaa mainita asiasta. Ja tämäkös saa kirjailijan myös näkemään punaista: ovat he vain hurja taistelupari.

Tieteessä tekstiä ajatellaan ruumiina, jonka voi paloitella, pilkkoa ja murskata osiin. Näitä osia niin kriitikko kuin tutkija autuain mielin tutkivat pinseteillään, jotka olkoon tässä vaikka sormet: ainakin jotkut eläimen kynnen tapaiset, terävät ja tarttumaan valmiit. Hyvä tutkija on valmis paloittelemaan tekstin vaikka atomeiksi. Niiden ympärille hän rakentaa elegantin viittausverkoston ympäröiviin ja kaukaisempiin taideteoksiin, joka alkaa elää omaa, taideteoksesta erillistä ja itsenäistä elämäänsä. Voisi ajatella niinkin, että tutkija on palavassa innossaan onnistunut luomaan täysin uuden, ainutlaatuisen oman taideteoksen? Josta hän muuten, sivumennen sanoen, kriitikon lailla unelmoi intohimoisesti joka ikinen yö. Unelmansa voi toteuttaa ainakin toteuttamalla sivutuotoksen, jossa on ripaus toiveenkaltaisesta esineestä.

Mutta missä aloitteleva kriitikko virittelee verkkojaan ja tähystelee kirjailijoita, toivoen näkevänsä edes vilauksen idolistaan, jonka hengentuotoksen hän on vähän aikaa sitten joko teilannut tai jolle hän on heiluttanut valkoista lippua jonkinmoisella kiihkeydellä. Juuri sävystä riippuu, kannattaako hänen ylipäätään bongata käytäviä pitkin lipuvaa idoliaan. Mikään ei taida olla kauhistuttavampaa kuin ärsyyntynyt kirjailija, joka on vaarassa kohdata ärsytyksen aiheuttajan, tuomarinsa.

Tuomarin rooliin ei kuulu pelkkä vapaus: tuomari on myös vastuussa. Siksi jokaista lausettaan kannattaa miettiä tarkasti ennen kuin sen suoltaa paperille mustavalkoisina kirjaimina, jotka eivät koskaan tule katoamaan paperilta eivätkä ainakaan vastaanottajien mielistä. Koska kirjailijat usein uskovat vain painetun sanan voimaan, mikään ei katoa heidän mielistään hitaammin kuin joskus jonkun lehden sivuille painetut kriittiset sanat, jotka koskevat heidän omaa tuotantoaan.

Turha kuvitella, että aikuinen kirjailija eroaisi yhtään siitä lapsuuden peilikuvajaisestaan, joka verrytteli latelemalla pitkääkin pidempiä lauseita verbaaliakrobaattiseksi käyvästä suustaan: päinvastoin, hänestä on tullut jatkuvasti vain pahempi. Joka ikinen sana on alkanut saada hänen mielessään painon, joka alkaa käydä päivä päivältä raskaammaksi ja vaikeammaksi hallita, melkein kuin varpaille pudonnut poikkeuksellisen raskas paperipaino, jonka epämukavuuteen varpaat alkavat pikku hiljaa tottua.

Tuhansien portaiden lumo -ilta 29.5. klo 18 Caisassa

KIRJAILTA: Tuhansien portaiden lumo - kulttuurikierroksia Portugalissa
(Avain 2007)


Suomi- Portugali yhdistys järjestää kirjaillan torstaina 29.5.08 klo. 18-20 Kulttuurikeskus Caisan olohuoneessa.

Kirjailija Rita Dahl kertoo yhden kirjan synnystä: kuinka Lissabonin monikulttuurinen ilmapiiri vei hänen sydämensä, mistä löytyvät parhaat kirjakaupat ja miksi pikkukyliinkin kannattaa eksyä. Tuhansien portaiden lumo ei ole pelkkä matkakirja; siinä tutustutaan myös kulttuurihistoriaan ja kiinnostaviin ihmiskohtaloihin. Kakun koristavat Portugali-aiheiset runot, joita on ripoteltu pitkin kirjaa.

Rita Dahl on vantaalainen kirjailija ja vapaa toimittaja, joka on julkaissut 3 runokokoelmaa, Portugali-matkakirjan ja toimittanut ”Kyltymätön uuni - naiskirjailijat ja sensuuri” -kirjan (Like 2007). Hän toimittaa ja kääntää parhaillaan myös portugalilaisen nykyrunouden antologiaa suomeksi.

Dahl on tehnyt yleisen kirjallisuustieteen gradunsa Fernando Pessoan ortonyymeistä ja heteronyymeistä modernistis-romanttisena myyttinä Helsingin yliopistoon.

Tervetuloa kaikki Portugalin lumoista kiinnostuneet !

Kukapa sanoisi ei leipäpalalle, jonka päällä on MYÖS juustoa

Kapakassa

Jos etsii kirjoittajia, kannattaa mennä kirjamessujen kapakkaosastolle. Siellä ne varmimmin lymyävät kaukaisimmissa nurkissa, jonne ei kuulu kustannustoimittajan ankarat käskyt, eikä kustantajan vienot, mutta valheelliset houkuttelut. Useimmiten kirjoittajat ovat kokoontuneet yhteen pöytään samanlaisten kaljatuoppien ääreen ja puristavat tuoppejaan hikisin sormin, joista on valutettu parin viime päivän aikana kaikki mahdollinen energia paperille, kuin ristiinnaulitun veri. Valtavan energiapurkauksen jälkeen kirjoittajaparoilla on suuri tarve kokoontua yhteen kuin haaskat raadolle, ruotimaan yhdessä omia ja toisten meriittejä ja dismeriittejä. Pöydissä puhutaan kaikenlaista, suunnitellaan yhteisiä hyökkäyksiä, liittoudutaan ja erotaan: kirjamessujen pöydät ovat kaiken kaikkiaan kirjoittajien elämän tärkeä hermokeskus, jossa kuulee muun muassa seuraavanlaisia repliikkejä, joko tekijän ääneen tai äänettömästi mumisemana.

”Pitäisikö siirtyä kirjoittamaan proosaa”, mietti langanlaiha runoilija, joka oli tottunut elämään kädestä suuhun, mutta toivoi silti edelleen parempaa. Kukapa sanoisi ei leipäpalalle, jonka päällä on MYÖS juustoa.

”Kunpa minut otettaisiin vakavasti”, huokaisi viihteellisen proosan kirjoittaja, jonka kirjat myivät kuin häkä, mutta jolta puuttui laadun mukanaan tuoma ammatillinen itsevarmuus: sitä hän etsi langanlaihojen, mutta kirjallisesti arvostettujen runoilijoiden seurasta.

”Mistä löydän seuraavan kirjani kustantajan”, pohti ääneen nykyajan projektikirjailija, jonka faktasta ja fiktiosta ei puuttunut laatua, mutta suureen yleisöön menevyyttä kylläkin. Näitäkin tapauksia alkoi olla valitettavasti yhä enenevässä määrin lisää.

”Saisinpa jostakin lisää kirjoittajakavereita”, toivoi aloitteleva debytantti, joka rakensi identiteettiään vielä muiden kanssa ja muita vasten, ennen kuin olisi valmis irrottautumaan ja lentämään omilla siivillään.

”Kuka kääntäisi seuraavan kirjani latviaksi”, mietiskeli kansainvälisen proosan lähettiläs, joka vei kirjallisuutta kaikkien muidenkin puolesta rajan toiselle puolen – virallisen tukiorganisaation harvoin ja valituin varoin tietenkin.

”Kunpa media huomioisi tekemiseni”, huusi äänettömästi koko joukko, sillä mikäpä vakavastiotettava lehti julkaisisi kirjailijanrenttujen haastatteluita sivuillaan: medianäkyvyys oli tarkoitettu tekstiviestejä iltapuhteikseen lähettäville poliitikoille ja muille koko kansan lemmikeille.

Ongelmat olivat monenlaiset kirjallisessa kapakkapöydässä, jossa kalja virtasi, laulut eivät niinkään. Kaljalasin äärellä ongelmia purkaessa tuntui siltä, että ainakin hetken ajan joku ymmärsi, kun useimmiten ymmärrystä ei liiennyt kovin monelta suunnalta. Hetken ongelmia oli vähemmän, vaikka todellisuudessa sama epätoivoinen pattitilanne tulisi jatkumaan vielä vuosia ja vuosikymmeniä eteenpäin. Niin kauan kuin arvon kirjoittajat päättivät jatkaa hullua yöuntensa menettämistä kynän kiusausten vuoksi, niin kauan he myös sairastelisivat vain toistensa kanssa. Mutta olihan lohtu sekin, että he saivat tuoda esiin yhteiskunnan patologioita, oman terveytensä menettämisen uhalla!

Elimille meidän monialayrityksessämme löytyy käyttöä

Vastaanotolla

Oven vieressä paloi summeri punaisena. Istahdin penkille odottamaan. Hermot takoivat kallon kivisiä seiniä. Olin menossa elämäni tärkeimpään tapaamiseen. Syntymisestä tässä oli kysymys.

Naputtelin jalkaa lattiaan ja vilkaisin sylissäni lepäilevää paperipinoa, jonka mukana kohtalollani olisi valta toteutua tai tuhoutua. Erittäin syttymäherkkää paperia. Muutamat minuutit venyivät tuntien pituisiksi. Vasara rinnassa ovea vasten useita iskuja peräkkäin vaatien ulospääsyä. Kenties järki on diktaattori, jota pitäisi kuunnella kaikissa olosuhteissa.

Onneksi ovi avautui, ja sisältä kurkisti pienikokoinen, silmälasipäinen naisihminen, joka oli pukeutunut asian vaatimalla tyylillä tiukkaan, kurkkua kuristavaan jakkupukuun ja leveään solmioon. Jaa-ha, miesnaisia tämän alan ihmiset, ajattelin soluttautuessani sisään täysin valkoiseen ja steriilin oloiseen vastaanottohuoneeseen, jonka toimenpidepöydällä makasi vielä muutamia rippeitä edellisestä potilaasta. Pöydän alle oli huolimattomasti heitelty joitakin elinten kappaleita, mikä sai ajattelemaan, että nyt ei välttämättä hyvä seuraa. Ehkä päivä oli huono, kerrassaan väärä. Mutta ovi oli jo avattu, eikä perääntyä enää voinut, vaikka vastaanottohuoneeseen vetävä tunnekin alkoi jo sanoa toisin.

Nutturapäinen nainen istahti massiivisen kirjapöydän taakse ja ikään kuin katosi näkyvistä pöydällä olevien korkeiden tekstipinojen taakse. Lavastus oli tarkkaan valittu tulijan olotilaa ajatellen, kaikesta näki, että kyseessä oli todellinen ammattilainen.

”Teillä oli niitä tekstejä siis, jos oikein muistan. Olimme puhelinyhteydessä muutama viikko sitten luvatessani tapaamisen”, nainen mutisi puolihuolimattomasti lasiensa takaa. Näin oli, ajattelin mielessäni, mutta jatkoin heti ajatusta:”Näin tapahtui. Haluaisin kuulla mielipiteenne uudesta tekstistäni, jota olen kirjoittanut ja joka käsittelee nuoren runoilijan onnetonta rakkautta.”

Nämä sanat sanoessani mielessäni heräsi ajatus, kuinkahan monta kertaa aikaisemmin nainen oli samat sanat joutunut kuulemaan. Omaperäisyyden sijaan yritin tehdä vaikutusta kuluneilla puheenparsilla, joihin vaatetin itseni lisäksi muutkin. Mutta ei mennyt naisellakaan tänään kovin paljon paremmin: ”Aihe on mielenkiintoinen, mutta siitä kirjoitetaan valitettavan paljon. Olen tutustunut muutamaan liuskaan ja niiden perusteella on todettava, että vaikka olette jo uranne alkuvaiheessa oleva kirjailija, meidän yhtiömme odottaa tekstiltä suurempaa itsensä peliin laittamista. Tämä ei tarkoita, etteikö tekstissänne olisi ainesta, mutta meidän firmamme vaatii työntekijöiltään ja myös kirjailijoiltaan täyttä omistautumista.” Kuin varmemmaksi vakuudeksi lausumansa todenperäisyydestä nainen löyhytteli jakkupuvun takkiaan. Sen oikeaan rintaan kiinnitetty pinssi, jossa luki isoin kirjaimin ”KOKO” pisti silmään kuin teräase vatsaan. Tunsin sydämessäni syvän piston. Tämä ei hyvää luvannut.

Nainen nousi upottavasta nahkanojatuolistaan seisomaan ja ojentautui täyteen pituuteensa, mikä ei ollut kovin paljon, ehkä tuollaiset metri kuusikymmentä senttimetriä. Tässä tilanteessa tuntui kuitenkin siltä kuin hän olisi venynyt yli-inhimillisen tuntuisesti kaksinkertaiseksi pituudeltaan. Haukoin henkeäni, mikäli se tässä tilanteessa oli mahdollista. ”Me vaadimme työntekijältämme ja kirjailijoiltamme kaiken”, hän jyrisi kuin pappi korkeuksistaan, nosti pystyyn toisen kätensä ja heilautti sen kohti toimenpidepöytää.

”Näetkö nuo rippeet tuossa pöydällä. Kyse on edellisestä operaatiosta, jonka suoritin toimitusjohtajan vaatimuksesta. Kirjailijaa oli tehtävä enemmän markkinoita miellyttäväksi – katsos markkinaosuudet on säilytettävä”, nainen vihjasi epäsuoraan, vaikka en ollut edes pulskassa kunnossa tuona päivänä. ”Elimille meidän monialayrityksessämme löytyy kyllä käyttöä”, hän jatkoi ja mielessäni käväisivät teurastamon hihnat, joilla eläinten ruhot pyörivät ja pyörivät yhtä kyytiä kovalla vauhdilla…En halunnut jatkaa kuvitelmiani edellisen asiakkaan kohtalosta, siitä, kuka hän oli, miksi silpomistoimeen oli ryhdytty ja missä henkilö nyt majaili.

En tosiaan ollut tiennyt, mihin olin ryhtynyt. Olisi pitänyt uskoa neuvoja ja pysyä perinteisellä kustantajallani, joka ainakin kunnioitti kirjailijoita ja näiden terveyttä. Miksi olin lähtenyt elättelemään toiveita?

Nainen astui pari askelta kohti minua ja pyysi luovuttamaan kädestäni tekstipinon, jota puristin yhä enemmän hikeentyvin sormin. Koko naissukukunnan viat tiivistyivät tähän vihaisena uhoavaan naiseen. Olin niin pelästynyt, että huudahdin voimallisesti: ”En anna!”, käännyin kannoillani ja paiskasin oven kiinni. Sen läpi kuulin jakkupukuisen naisen mahtavan naurunpuuskan seuraavan kannoillani kuin pahimmanlaatuisen aaveen.

Saturday, April 05, 2008

Torjuntaa ulkorajoilla

Yhdysvallat ja Eurooppa tekevät yhteistyötä epäilyttävän aineksen torjumiseksi jo ulkorajoilla. Euroopan Unioni ja Yhdysvallat solmivat marraskuun alussa 2007 sopimuksen, jonka mukaan kansainvälisiä rikollisia voidaan vaihtaa puolin ja toisin. Tarkempia kriteereitä vaihdettaville rikollisille ei määritelty, Yhdysvaltain oikeusministeri totesi vain kansainvälisiä rikollisia koskevan vaihdon olevan vain mahdollisimman vilkasta – ja laajaa.

Yhdysvallat on palauttanut takaisin ihmisiä, jotka ovat olleet lähtömaassaan uhassa joutua kidutuksen uhreiksi. Esimerkiksi Yhdysvalloista Jordanian kautta Syyriaan palannut Maher Arar on todistettavasti joutunut kärsimään kidutuksesta, samoin Italiasta Egyptiin palautettu Abu Omar.

Syyskuusta 2001 G.W. Bush nuorempi on julistanut voimaan terrorisminvastaisen sodan, jossa paha identifioidaan islamisteihin ja erilaisin koventuvin panoptikon-menetelmin pyritään skannaamaan epäilyttävältä vaikuttavan aineksen jo Yhdysvaltain ulkorajoilla, ennen kuin se pääsee edes maahan asti.

Syyskuussa 2006 Yhdysvalloissa tuli voimaan Military Commissions Act, jonka mukaan kiduttaminen on sallittua, kunhan ruumiinosat pysyvät paikoillaan eikä muita näkyviä vaurioita tule. Uusi laki mahdollista myös väliaikaisten sotilastuomioistuinten perustamisen. Guantánamon vankien tuomitsemisesta tulee entistä helpompaa.

Mitä Yhdysvallat etsii? Tietysti terroristeja, heidän äänensä vaientamisen hinnalla, ja näillä terroristeilla on ääri-islamilaiset kasvot. Mutta ei Eurooppa ole sen viattomampi. Mitä Eurooppa etsii? Eurooppa on pikemminkin joukko Euroopan Unionin toisiinsa löyhästi kytkemiä maita, jotka eivät tarkkaan tiedä, mitä etsivät. Eurooppa puolustaa kuitenkin suhteellisen yhtenäisenä rintamana ulkorajojaan, joille ei haluta tunkeilijoita. Jos näitä kuitenkin sisälle vahingossa tai tahallisesti pääsee, niin viimeistään olon tukaluudesta pitää huolen Dublin II-säännös.

Toisen supervallan, Yhdysvaltain, yhteiskuntaruumiilla ei mene yhtään sen paremmin. Yhdysvaltojen – G.W. Bushin näkökulmasta – vihollisia ovat kaikki jotka uskaltavat kyseenalaistaa hyvän ja oikean. Yhdysvallat edustaa hyvää, ääri-islamistiset liikkeet al-Qaida etunenässä pahaa, jota vastaan on taisteltava.

Maailman hallitukset ovat karkottaneet epätoivottavia, terrorismista epäiltyjä kansalaisia maastaan enenevässä määrin syyskuun 11:n ja Lontoon heinäkuun metroräjäytysten vuoksi nk. diplomaattisten takuiden avulla. Oikeastaan diplomaattiset takuut ovat kahdenvälisiä sopimuksia, joiden niiden tarkoitus on varmistaa, ettei kukaan joudu kidutuksen uhriksi. Diplomaattisia takuita ei siis käytetä siihen, mihin ne on kehitelty eli suojelemaan pakolaisia tai kansalaisia, joita uhkaa kiduttaminen lähtömaassaan.

Tuesday, April 01, 2008

Turingia teknolla ja oopperalla




Turingia teknolla ja oopperalla

Ooppera Skaalan Turing Machine -esityksessä Kulttuuritehdas Korjaamolla käytiin läpi kiintoisan tiedemiehen vaiheita ja liikuttiin matemaattisten symbolien muodostamassa kaupungissa.

Matemaatikko, modernin tietojenkäsittelytieteen pioneeri ja Turingin koneen kehittäjä Alan Turing (1912–1954) löydettiin kotoaan kuolleena 7.6.1954. Ruumiinavauksessa kuolinsyyksi todettiin syanidimyrkytys.

Pari vuotta aikaisemmin huippulahjakas matemaatikko Turing oli pidätetty homoseksuaalisesta suhteesta syytettynä. Hänen piti valita joko vankeus tai »kemiallinen kastraatio» eli tieteellinen hoito naishormoneilla. Hän valitsi ensin mainitun, mutta tämä ei pelastanut häntä kuolemalta, jota epäiltiin itsemurhaksi. Kuolleen viereltä löytyi puoliksi syöty omena, jota arveltiin kuoleman aiheuttajaksi.

Tästä lähdetään liikkeelle: tenori Juha Hostikan penkillä istuvasta hahmosta, vieressä kullattu omena. Tästä siirrytään maratonia kilpaa elämän ja matematiikan kanssa juoksevaan nuoreen Turingiin, jota esittävät tanssijat Antti ja Jaakko Nieminen.

Kronologisin episodein etenevä tarina jatkuu 9-vuotiaan Turingin ja sopraano Mia Heikkisen esittämällä dialogilla, jossa sisarukset kaipaavat Intiassa työskenteleviä kasvatusvanhempiaan. Tätä seuraavat 16-vuotiaan Turingin kokemat seksuaaliset tunteet ystäväänsä Chrisiä kohtaan, suureelliset suunnitelmat täydentää mm. Einsteinin suhteellisuusteoriaa ja kehittää tekoäly, kohtaaminen ilopoika Arnoldin kanssa ja sitä seuraava skandaali sekä lopulta elämän viime vaiheet. Upeaääninen Mia Heikkinen vaihtelee juoksussa roolista toiseen näytellen miesroolitkin.

Koko esityksen ajan taustalla näkyy episodeittain vaikuttava kuvaprojisointi, joka paikantaa kohtauksen kaupunkiin, matemaattisten symbolien muodostamaan imaginääriseen maisemaan.

Eeppi Ursin ja Visa Oscar ovat säveltäneet oopperan musiikin, jonka laaja skaala ulottuu nykymusiikista drum & bass -rytmeihin ja Detroit-henkiseen mukavasti hakkaavaan teknoon. Musiikki ja laulajat olivatkin esityksen ehdottomasti parasta antia, visuaalisten projisointien ohella.

Askeettinen dramaturgia ei jaksanut kuitenkaan temmata musiikin ja laulajien lailla mukaansa. Ei niin, että kannattaisin spektaakkelimaista näyttämöllepanoa, mutta täydellinen yksinkertaistaminenkaan ei ollut mielestäni paras ratkaisu. Olisiko keskitie ollut luontevin valinta tässäkin?

Turingin kone on eräänlainen tietokoneen teoreettinen esimalli, jonka Turing kehitti vuonna 1936 määritellääkseen algoritmin käsitteen. Turing Machine -esityksen ehdottomasti tutustumisen arvoinen oheistuote Korjaamon aulassa oli Taideteollisen korkeakoulun Medialaboratorion opiskelijoiden kehittämä Turingin kone, jonka kanssa kävin muun muassa seuraavanlaista dialogia (parittomat repliikit minun):

1. »What is your gender?» 2. »I am male. Are you male or female.» 3. »What is your name?» 4. »Aye, damn this, I love this.» 5. »Bring some sleep here.» 6. »Where do you want me to take it?» 7. »Tienes un nombre, cual es?» 8. »You have a nice body and you smell good.» Viimeistä lausetta lukuunottamatta koneen vastaukset olivat varsin loogisia. Muutenkin kone pyrki selvästi vuorovaikutukseen sen äärelle tunkeilleen kanssa – kuten ihminen konsanaan.

tulossa Kulttuurivihkoihin