Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Friday, February 29, 2008

Joe kiipeili lumikukkulan huipulla

Joe kiipeili lumikukkulan huipulla muiden poikien kanssa. Kukkulan kuninkaaksi ei päässyt kuin tönimällä muut valloittajat alas vuorelta, mahdollisimman pian ja tehokkaasti. Joe ei ollut hyvä tönimisessä. Muut pojat voittivat hänet aina siinä. Iso Markus tuli Joen luokse ja tönäisi hänet kukkulalta alas.

”Siitäs sait, mee kotiis, ku et ees puhua osaa”, hän uhitteli Joelle, joka vaivoin sai pidäteltyä kyyneliään. Joen nyrkit olivat sivulla uhkaavasti esillä lyömävalmiina. Hän oli ryntäämässä Markusta päin näyttääkseen tälle, ettei hän ollut mikään mammanpoika. Markus tuijotti Joen selän takaa esiin tulevaa hahmoa, joka heilutti kättään ja oli ilmiselvästi aikeissa huutaa jotakin.

”Tule sisään, Joe”, huusi Maria Joelle, jonka tilanne alkoi ilmiselvästi käydä tukalaksi. Nyt oli puututtava asiaan tai muuten pian alkaisi itku ja hammasten kiristys.

Joe juoksi äitiään kohti.

”Missä sun lapaset on? Nyt on pakkasta kymmenen astetta. Et voi mennä ulos ilman hanskoja.”

Joe puisteli päätään: hän ei tarvinnut mitään lapasia. Ne oli tarkoitettu vain mammanpojille. Sitä paitsi Joelle ei ollut edes olemassa kylmää eikä kuumaa: kaikki lämpötilat olivat samanlaisia, yhtä hyviä tai pahoja. Kipuakaan Joe ei hevin tuntenut. Kun muut lapset huusivat pienimmästäkin syystä, Joe jatkoi vain tyytyväisenä entisellä tavalla.

Kerran Joe oli äidin kanssa pullaa leipoessaan noussut itsepintaisesti keittiöjakkaralle ja laittanut kättään kuumalle keittolevylle kielloista huolimatta, uudestaan ja uudestaan. Käsi ehti palaa ja äidin oli lähdettävä terveyskeskuksen päivystykseen hakemaan ensiapua palaneeseen käteen. Hän palasi kotihoito-ohjeiden kanssa. Vastaavia tilanteita oli tapahtunut aiemminkin.

Joea ei kannattanut opettaa perinteisin käskyin ja kielloin, koska ne eivät olisi kuitenkaan tehonneet. Hänellä ei myöskään ollut samanlaista vaaran tajua kuin muilla. Joea ei pelottanut kuuma keittolevy, pimeä eikä mikään muu, jota joku toinen samanikäinen olisi kavahtanut varmasti. Hän oli hullunrohkea, tai ainakin veti rohkean roolia, jos joku kaveri sattui olemaan lähellä.

Maria yritti turhaan vetää lapasia käteen Joelle. Pian ne lojuivat jossakin nurkassa ja niitä sai etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Marian piti huomauttaa pienistä, arkisista asioista yhtenään, mutta siltikään hän ei välttämättä muistanut, miten niiden kanssa piti toimia.

Maria otti Joea kädestä ja lähti taluttamaan poikaa kotiin. Tarpeeksi lämpimästi pukeutuminen kuului asioihin, joista hän sai huomauttaa tuhansia kertoja, eikä asia siltikään mennyt perille.

Isomummo oli nähnyt Joen kolmevuotiaana ja sanoi, että tässä lapsessa on jotain erikoista. Joe laittoi kanelia kamalan paljon viiliin ja oli vähällä tukehtua. Hän ei ollut ihan samanlainen kuin muut lapset. Jotakin erikoista hänessä oli. Sen huomasivat parhaiten aikuiset, jotka eivät olleet hänen kanssaan joka päivä tekemisissä.

Kengännauhojen sitomisen Joe oppi myös myöhään, pyörällä ajamisen vasta seitsemänvuotiaana. Joen motoriikka ei ollut kehittynyt muiden ikäisten tasolle. Hänellä kesti vuosia pidempään samojen taitojen oppimisessa, jotka muut lapset olivat omaksuneet varsin helposti, lyhyen harjoittelun jälkeen. Joe laittoi kuitenkin itsepintaisesti kengännauhoja juuri vastakkaisiin suuntiin kuin piti. Vihdoin hän oppi muuttamaan suuntaa.

Thursday, February 28, 2008

Hallitsemattomia mielikarkuja

Hallitsemattomia mielikarkuja

Ville-Juhani Sutinen: Merkkihenkilön kuolema, Savukeidas 2007
Hannu Helin: Godbuy, Pulvis & Umbra 2007
Ville-Juhani Sutinen ja Hannu Helin: Neuhickyr, PoEsia 2007

Helin on kielilähtöisen runouden pioneereja Suomessa. Kahdeksannessa runoelmassaan – jonka nimi ei siis ole ”näkemiin” vaan kahdella tavalla väärinluettuna ”hyvä ostos” tai ”jumalaostos” – runoilija on ennen muuta kielen luova väärinkäyttäjä, joka laittaa äidinkielen lisäksi muut kielet ja mielteet vapaasti karkuun. Tajunnan juostessa vapaasti lukijalta vaaditaan paljon, koska säkeet vilisevät kieliä espanjasta ranskaan ja englantiin. Helinin kokoelmassa esiintyy aika ajoin minäkin, joka puntaroi jokapäiväisiä tekemisiään eli lähinnä kirjoittamista ja tekee tiliä menneisyyden ja itsensä kanssa. Usein puntari kääntyy miinusmerkkisen puolelle, mutta runoilijan pitävät järjissään sanat ja kieli, joihin hän on pahasti koukussa: ”hengitän syvään / ja kirjoitan / purjeet pullistuu / o bella bionda / sei come l´onda!”.

Myös kemian, fysiikan ja muiden luonnontieteiden kuvastoa vilisee sekä Helinin että Sutisen kokoelmissa tiheään. Tämä ei sinänsä ole uutta: runous oli eri alojen ja kielten sulatusuuni jo 1900-luvun alussa kokeilleille modernisteille T. S Eliotille ja Ezra Poundille, joiden säkeet hakivat vaikutteita uuden, teollistuneen ajan nousevista biotieteistä. Mitattavuuden ja määriteltävyyden vastapainoksi nousi kieli, jonka pienimmät yksiköt ovat aina joustavampia ja liikkuvampia kuin matematiikan tai biotieteiden eksakti täsmällisyys. Mutta vaikka kieli ei ole mitattavaa, sekin noudattelee enemmän tai vähemmän omanlaistaan logiikkaa ja täsmällisyyttä. Runoilija on kielen korkein käsityöläinen. Poundin tyhjentymätön, moniaalle historiaan ja tulevaankin viittausverkostonsa kurottava Cantos tietysti on myös ilmeinen vertailukohta molempien runoilijoiden kohdalla, mutta Poundin oppineisuuden ja käsityötaidon saavuttamiseen on molemmilla vielä runsaasti matkaa.

Sutisen neljäs kokoelma on jatkoa edelliselle Merkkihenkilön syntymälle. Minäkeskeisyys saa lopullisesti kyytiä keskipakoisessa, täyteen ahdetussa runoelmassa. Sutinen kiteyttää itse poetiikkansa: ”tarinan kohtalona on kadottaa henkilönsä.”

Täyteen pakatut säkeet liikkuvat vapaasti ajassa, paikassa ja aiheissa. Hengähdystaukoon ei juuri ole mahdollisuutta, johtavaa teemaa on turha etsiä ja narratiivisuus on supistettu äärimmilleen: kyse on pitkästä, dadamaisesta, surrealistisesta ja abstraktista mielenkarusta, jossa teemaa etsimistä tärkeämpää on pyydystää vallitsevaa mentaalista tunnelmaa.

Sutisen runoelmassa ollaan kuin keskellä teollista kriisiä mystisellä monella aikakaudella, ja vain taide ja romantiikka voivat pelastaa. Merkkihenkilön kuolema on dystooppinen matka yhteen mieleen ja kieleen, jolle ei ole vankkoja kiinnekohtia yhteen aikaan, paikkaan tai todellisuuteen: lavastus muuttuu mielen liikahtaessa ja mielihän liikahtaa koko ajan. Sirpaloitetusta maailmasta jää käteen yleistunnelma, ei juonta tai tarinaa: tukku tuhon kuvia. Runoelman toinen osa, 50.01, on kuvavirran ilotulitusta, kielen kokeilukenttää, jossa yhtä lausetta seuraa väistämättä toinen: ”kasvaa runon monistossa / satunnaisia vektorikenttiä / merkityksen outo attraktio”.

Pohjalla on rutkasti slaavilaista ja romanttista melankoliaa. Viittauksia vilisee anglosaksiseen kirjallisuuteen, historiaan ja taiteeseen: erityisesti kirjallisuuteen, mutta myös kuvataiteisiin. Lukijalle jää tunne, että rönsyjä olisi voinut karsia ja tekstuurista tehdä vapaammin hengittävää. Nyt urakka on kova, koska hengitystilaa ei jää juurikaan.

Kaksi mieltä taitavasti karussa

Erinomaisia lopputuloksia syntyy vasta, kun edellä mainitut runoilijat ovat yhdistäneet voimansa ja kirjoittaneet yhteisen runoelman, Neuhickyrin, joka takakannen selvennyksen mukaan voidaan tulkita epävarmaksi, muuttuvaksi, kiistanalaiseksi manksin kieleksi. Kaaoksesta ammennetaan Neuhickyrissä aivan kuten molempien runoilijoiden omissa teoksissa, mutta nyt lukijalle ystävällisemmässä pätkissä etenevässä muodossa, josta kummankin runoilijan kontribuutiot erottuvat selvästi.

Neuhickyr on myös tutkimusmatka kieleen. Etymologia ja tietosanakirja ovat lukijalle parhaita apuja reissulla. Kieliä on vieläkin enemmän kuin molempien kokoelmissa yhteensä – englanti, ranska, espanja, saksa, latina ja kreikka mutta myös sananparret kääntyvät uusiksi runoilijoiden käsitellessä materiaaliaan kuin elastista muovailuvahaa. Kieli uudelleenkirjoittuu erityisesti äänteellisyyden ja muodon ehdoilla: ”in my träumen cum tru / i´m copy of taivas / like to fly or / not to fly / that´s the boeing”. Dialogissa kieppuu teemoja kuin kaleidoskoopissa, jonka pyörimisvauhti on niin hurja, että teemojen seuraamista tärkeämpää on antaa dadamaisen kielen temmata mukaansa.

Lähimmät vertailukohdat löytyvät tarvittaessa kaukaakin: sanoja uudelleenmuokanneesta Mallarmésta, dadasta, surrealismista, romanttisesta kuvastosta, mutta ehkä osuvin tarttumapinta L=A=N=G=U=A=G=E-koulukunnan kokeilevimmista edustajista, Bruce Andrewsista tai pariisilaistuneesta Stephen Rodeferista. Rodefer on kielimaterialisti, jolle kielen äänteellisyys ja muoto ovat tärkeämpiä kuin sisältö. Neuhickyr rakentaa dadamaisuudestaan huolimatta kuitenkin enemmän tasapainoisemmin molemman tukipilarin – muodon ja sisällön – varaan kuin runoilijoiden omat kokoelmat. Neuhickyr on Sutisen kaikkialle kurkottavaa kokoelmaa keskitetympi ja säkeiltään hiotumpi ja Helinin taitavaa kokoelmaa vieläkin vakuuttavampi.

Ehkä todelliseen onnistumiseen vaativassa kielirunoudessa tarvitaan sittenkin kahta mieltä, kahden taiteilijan vuorovaikutusta, ainakin se tuottaa varmemmin täysosuman, joka Neuhickyr kokeellisen kielirunouden kentällä on. Näyttää siltä, että Yhdysvalloissa jo ainakin kolme vuosikymmentä vaikuttanut merkittävä runouden suuntaus on rantautumassa vasta nyt Suomeen. Runoilijat eivät toki ankkuroidu pelkästään kielirunouteen, vaan imevät vaikutteita myös muista hyväksi katsomistaan suunnista. Sutisen ja Helinin yhteinen työskentely on tuottanut suomalaiseen runouteen uudenlaisen hedelmän, ennen näkemättömän lajikkeen, jota tulevat polvet hämmästelevät vielä.

Rita Dahl

julkaistu Nuori Voima 1/2008:ssa

Runouden uudet tuulet

Nuori Voima 1/2008 on runouden erikoisnumero ja siinä on monia esseitä runouden uusista tuulista. Lainaan joitakin pätkiä (jotka sivuavat mm. minua) ja esitän kommentini ja vastaväitteeni perään:

"Aikoinaan en antanut julkaista television ääressä kirjoittamiani runoja, kun arvioin ohjelmien vaikutuksen näkyvän tekstissä. Runouden uudet keinot paljastavat kuitenkin vanhentuneen selkäydinnesteen vaihdon tarpeellisuuden ja avaavat ovia arvaamattomiin runsauksiin. Jokainen tyyli ja tekemisen tapa tarjoaa jotakin uutta tai haastavaa runouteen."

(Lehden toinen pt. Katariina Vuorinen)

"Uutuuksia, mullistuksia ja kumouksia yhä kiivaammin hamuavassa ajassamme on aivan mahdollista ja todennäköistä, että rappio alkaa läpimurrosta. Esimerkiksi hakukonerunouden ovat ottaneet hiljattain käyttöön jotkut sellaisetkin lyyrikot, jotka ovat aiemmin kirjoittaneet aivan toisentyyppistä runoutta."

"Google on deus ex machina, joka nostaa runoilijan oman aikansa diskurssin yläpuolelle, profeetaksi joka yksin osaa nähdä kielen keinoin tapahtuvan manipulaation. Eikä hänen sen osoittaakseen tarvitse tehdä muuta kuin runottaa kielellinen sekasorto, "törmäyttää tekstejä toisiinsa".

(Timo Hännikäinen: Mitä uutta auringon alla - kriittinen näkökulma kokeellisuuteen)

Hännikäinen viittaa ilmeisesti ainakin minuun. Omaksuin koneen AVUKSI runon kirjoittamiseen yhden kokoelman, Aforismien ajan, ajaksi. Uusin Elämää Lagoksessa on kuitenkin jo ihan toisenlainen ja kollaaseja lukuunottamatta täysin itse kirjoitettu. Siinä kuitenkin jatkuu hyvin suurien teemojen käsittely, tosin toisenlaisella tavalla. Kummaa ajatusfasismia olisi, että runoilijan pitäisi koko ajan pysyä samanlaisena, eikä hän saisi omaksua käyttöönsä vanhoja ja uusia välineitä, jotka katsoo omalle tekemiselleen hyväksi, myös luopua vanhoista ajatuksistaan, jos sen katsoo tarpeelliseksi.

Sitä paitsi on myös yhdenlainen positio suhtautua kategorisesti kriittisesti vähän kaikkeen, globalisaatioon, ilmastonmuutokseen, yritys sijaita vähän vasemmalla. Tämä ei tee yksilöstä yhtään sen valtakulttuurista irtaantuneempaa.

Hännikäinen kärjistää ja karrikoi. Olen itse puhunut tekstien törmäyttämisestä tarkoittaen sillä sitä, mitä runoudessa normaalistikin tehdään - saatetaan yhteen kaksi tai useampia eri tekstejä eri yhteyksistä, luoden jotakin uutta. Tämä uusi saattaa olla loogisempaa tai surrealistisempaa, runoelman tarkoitusperiin sopien. Täysin mielivaltaista yhdistely ei ole, kuten Hännikäinen väittää. Lukijan on suoritettava myös lukemiseen liittyvä ajattelutyö. Mitä siitäkin tulee, jos lukija ryhtyy vastuuttomaksi eikä yritäkään tavoittaa teemoja, niiden risteytymiä tekstin alla.

"Mitä liikkuu päässä siinä vaiheessa / kun saa potkut kun työpaikka / siirretään Kiinaan?" Näin kysyy Rita Dahl runoteoksessaan Aforismien aika (2007). Dahlin runossa viitataan maahan, josta 2000-luvun suomalainen mediakansalainen kuulee lähes päivittäin. Talouskasvu kiihtyy ja sen myötä myös yrityspako, pako halvan tuotannon ja työvoiman maihin.

Ja totta on, niin kuin Dahl kirjoittaa: "kun puhutaan yrittämisen tulevaisuudesta / Suomessa, mieleen muistuu // aina Kiina ja yltiöpäinen markkinaliberalismi / joka ei koskaan uppoa tavallisen kansalaisen / kalloon, koska heikko aate ei sovi / suurille massoille".

Aatteista ja niiden soveltuvuudesta riippumatta lukija tunnistaa helposti, että Janne Nummelan runoteoksessa Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (2006) on kyse samasta ilmiöstä: "Kukaan ei tietenkään pidä liukuhihnatyöstä Kiinassa, kysymys on kyvystä / olla ajattelematta asiaa.

Kiinan kansantasavalta on siis esitelty suomalaisille 2000-luvun runonlukijoille, eivätkä Dahl ja Nummela ole esittelijöinä suinkaan ainoita. Heidän teoksensa edustavat kuitenkin uuden aikakauden runoa julkaisukanavansa ja runogeneraattorisyntynsä puolesta. Niin ikään ne orientoivat lukijan globaalin markkinatalouden tuottamiin totuuksiin, joita vastaan toimii liian usein ainoastaan "kyky olla ajattelematta"."

(Tuulia Toivanen: Pako Kiinaan - marginaalista fokukseen?)

"Runogeneraattorien sattuma korjaa sadoksi pitkiä runoelmaketjuja, hauskoja kielen yhdistelmiä, vilkkautta ja liikkuvuutta. Toimeliaista googlettajista tulee mieleen kaukaa, käsin kirjoitetun runon menneisyydestä Saarikosken ohjelmalause: "Puhun pois tätä pitkää iltaa." Puheen ahkera ylläpitäminen ei ole uusi keksintö."

Käsin kirjoitetun? Myös hakukoneella tuotettua tekstiä muokataan, laitetaan uusiin yhteyksiin, muunnellaan, lisätään omia - ihan kuin ns. käsin kirjoitettua runoa. Koneen käyttäminen apuvälineenä ei tee itse runosta yhtään erilaista. Se on edelleen ihan yhtä käsin kirjoitettu kuin ennenkin. Puheenomaisuus ei tosiaan ole uutta, mutta se on jälleen yritystä ottaa suoraan kontaktia lukijaan, joka ilmeisesti kokee tämän vähän häiriinnyttävänä. Uutta on vyörytys, jonka keskelle lukija/kokija joutuu.


Pari vuotta sitten Rita Dahl ja Teemu Manninen keskustelivat avantgardesta ja korkeamodernista Parnasson verkkosivulla. Dahl oli huolissaan korkeamodernistisen runouden syrjimisestä kulttuurilehdissä. Manninen taas väitti suomalaisen runon olevan moniarvoista, ja hänestä pikemminkin juuri kokeellisen runouden oli niihin aikoihin asti ollut vaikeampi päästä esiin. Mannisen ja varmaan monen moniarvoisuuden korostus lienee säilynyt entisellään. Mutta paljon muuta on muuttunut.

Se tarkoittaa kuitenkin jo pariakin googlattua kokoelmaa. Kiinnostavaa niissä on, että hakukonerunous tuntuu parhaimmalta silloin, kun se lähenee "korkeamodernistista" (lienee aika käyttää jo lainausmerkkejä) ihanteita: kieli on tiheää, tiivistä, rytmikästä, yllättävää ja pienellä vaivalla jopa tulkittavissa, ei pelkkää irrallisten uppotukkien törmäilyä."

(Jukka Koskelainen: Fetisismi ja teonsana - eli pääseekö rumasta m-sanasta eroon)

Tämä pätkä yrittää ikään kuin väittää, etten minä ole moniarvoinen? Se, että vaadin lisää korkeamodernismia (suuria aukkoja on ulkomaisten klassikoidenkin tuntemuksessa), ei tee minusta myöskään yhtään yksisilmäistä. Viittaan ylläsanottuun: olisi ajatusfasismia olettaa, ettei ajatuksiaan saa muuttaa, korjata jne. Itse asiassa olen tällä hetkellä hyvin kiinnostunut kaikenlaisesta runosta: paitsi ihan uudesta ja uudistavasta, myös modernismin klassikoita ja amerikkalaisen runouden tuntemukseen liittyvien aukkojen paikkailusta. Itse asiassa tunnen olevani rajattomassa vaikutteiden kentässä tällä hetkellä. Se on onnellinen olotila.

Sille ei tietysti voi mitään, jos kriitikko/lukija ei ole halukas kyvykäs seuraamaan "irrallisiksi uppotukeiksi" kutsumiaan assosiaatioita, joihin esim. koko ajan liikkuva Aforismien aika -runoelma perustuu. Tukit eivät ole irrallisia toisiinsa liittyneinä. Se vaatii lukijalta halukkuutta lähteä mukaan pitkälle matkalle. Jos matkantekoon ei ole halua, kulkuvälinekään tuskin miellyttää.

Ei hakukonerunoutta voi pakottaa muottiin. Jos intentiot eivät ole alun alkaenkaan korkeamodernistiset (mitä tuntuu kriitikon olevan vaikea ymmärtää), lopputuloksestakin tulee erilainen, rosoinen, särmikäs, liikkuva, mielen liikkeitä seuraava. Se saattaa olla tietysti liikaa joillekin.

Monday, February 25, 2008

Una fábula muy moderna

Una fábula muy moderna

Érase una vez una niña, que vivía en un bosque oscuro con su madre mezquina que no la dejaba salir de su casa sin antes pedirle permiso. La niña se llamaba Karin y cuando podía estudiaba Derecho en la Universidad de Madrid. Últimamente había sido muy difícil para ella seguir sus estudios, por causa de su madre. La madre estaba preocupada por su niña porque ella se había enamorado de un joven estudiante del mismo curso. ¿Cómo era que ella sabía eso? Porque el niño había llamado preguntando por ella una vez cuando Karin estuvo fuera de casa. Después de la llamada la madre no le permitía salir de la casa sin avisar. El corazón de Karin latía muy fuerte cada vez que recordaba la cara del joven estudiante, él tenía los cabellos negros y rizados, ojos como dos diamantes y era el hombre más alto que había visto en su vida. Ambos habían escogido la misma carrera. Luís solo sacaba las mejores notas de las pruebas y fue el mejor alumno de su curso. Cómo Karin no iba a enamorarse de él.

Aunque no podía salir para encontrarse con este joven, Karin soñaba todas las noches que su enamorado estaba en Madrid, a 100 kilómetros de su bosque pequeñísimo. Pese a estos eventos tristes que la hicieron madurar ella siguió atendiendo a sus cursos. Karin había vivido más de veinte años con su madre, pero todavía no la podía comprender. Por qué ella quería destruir ese joven amor? Karin no lo comprendía. No se trataba de su madrastra sino de su propia madre, no habían razones suficientes para evitar su relación con aquel joven estudiante.

Esa noche Karin estaba muy aburrida y quiso salir para celebrar el cumpleaños de su mejor amiga, Esther, pero su madre, que era como una bruja malvada, no la dejó. Karin estaba desesperada, ella no se sentía como una princesa sino como una presa en su propia casa. De pronto, tirando todas las puertas, de una manera que no era posible, decidió buscar la verdad. Karin fue a la habitación de su madre y empezó a buscar las cajas de su cómoda para encontrar alguna pista. Qué fue lo que encontró? Una carta dirigida a su joven estudiante, con fuertes confesiones de amor y esperanzas de un amor eterno entre su madre y él. Ya todo estaba resuelto. Cuándo volvió su madre, Karin la esperaba detrás de la puerta. Cuando su madre la iba abriendo, Karin levantó su mano con la que apretaba un objeto afilado que batió contra ella sin de tener compasión.

Sunday, February 24, 2008

Sjonin runoja

Huulipuna

Vaaleanpunaiset suut auki - siniset huulet ilmestyvät
Maan sokean venymisen vieressä - Sinun huulesi
Vihellät iltahämärässä - Etanat uneksuvat
Siellä missä aurinko lipeää kadulta, ovat huulesi
Sinun huulesi erottavat päivän yöstä
Illalla ja aamulla minulla on treffit huuliesi kanssa


(1986)

(yö)

kiiltelevä
sumu mereltä
katuvalot kasvavat suuremmiksi
katulyhty loisti joka pisarassa
silmälaseillani
me istuimme parvekkeilla
ja halkaisimme sitruunoita
heitimme viipaleet pois
niin että ne peittivät kadun
kiillellen
silmästö silmään
yössä

(sitruunasta)

(1991)

Saturday, February 23, 2008

Likaisten töiden tekijä

Joen ollessa vuoden ikäinen 21-vuotias Maria aloitti opinnot ammattikoulun kampaaja-parturilinjalla. Hän vei pojan perhepäiväkotiin, jossa hoitajat olivat pian Joen lumoissa. Joe oli edelleen hiljainen, kiltti ja aurinkoinen, eikä valittanut koskaan mistään. Ulkoisesti hän oli kaunis kuin pieni karamelli. Kukaan ei olisi osannut kuvitellakaan, mitä kauniin ulkokuoren taakse kätkeytyi. Paljon vaikeuksia, mutta myös iloja.

Vaikka Joe ei osannut ilmaista tarpeitaan, hän oli silti tavallista vaativampi lapsi kasvattajalleen. Poika roikkui jatkuvasti äidin helmassa kiinni. Hän ei osannut vielä puhua, mutta osoitti kiinni olemalla tarpeensa tulla huomioiduksi – jatkuvasti.

Perhepäiväkodissa Joe viihtyi hyvin kuitenkin omassa seurassaan, eikä juuri leikkinyt muiden lasten kanssa. Hoitajilla oli helppoa, heidän ei tarvinnut tehdä juuri mitään. Joe leikki yksinään, oli päiväunilla tai oli muuten vain harmiton. Muiden lasten huutaessa, juostessa ja heitellessä toisiaan leluilla Joe seisoi parhaan ystävänsä kanssa kauempana, turvallisen välimatkan päässä.

Joea eivät muiden leikit kiinnostaneet, tai jos kiinnostivat, muut lapset laittoivat hänet tekemään jotakin sellaista (kiellettyä), mitä he eivät halunneet tehdä itse. Joe sai tehdä ”likaiset hommat” muiden seuratessa sivusta, millaisia seuraamuksia niistä tuli. Joea yllytettiin heittämään lumipalloja, piilottamaan kavereiden tavaroita. Joe teki työtä käskettyä. Kaverien tarvitsi vain seurata vieressä hänen tehdessä likaiset työt. Lopulta paikalle tuli aina ohjaaja, joka torui vain Joea ja rankaisi häntä, koska Joe ei osannut selvittää sanallisesti, mistä oli kysymys. Hänhän ei puhunut kuin yksittäisiä sanoja ja itsen ilmaiseminen muullakin tavalla oli vaikeaa.

Joe oli valmis tekemään mitä tahansa, ettei menettäisi poikien suosiota. Hän halusi olla haluttu, ihan niin kuin kuka tahansa lapsista. Lapset olivat ovelia pieniä olentoja, jotka käyttivät tietoa hyväkseen.

Joe ei aina käsittänyt, milloin häntä kiusattiin tai milloin hänelle haluttiin pelkkää hyvää. Tätä asenteiden erottamisen taitoa hänelle yrittivät opettaa sekä äiti että perhepäivähoitajat – jos heillä sattui olemaan aikaa, useimmiten ei ollut juurikaan. Toisten ihmisten hyvän- ja pahantahtoisuuden erottamista toisistaan sai jatkaa vielä aikuisikään asti, eikä Joe välttämättä vielä silloinkaan osannut erottaa ihmisten intentioita.

Asiat eivät menneet perille Joelle kuitenkaan millään muulla tavalla kuin jatkuvasti toistamalla. Toistamista piti jatkaa vaikka se tuntui jo itsestä uuvuttavalta. Mitään muuta tapaa oppia Joella ei kuitenkaan ollut, eikä tulisi kai koskaan olemaan.

Thursday, February 21, 2008

Synnytysosaston täytti vauvojen itku

Synnytysosaston täytti vauvojen itku. Vain yksi vauvoista ei itkenyt koskaan. Se nukkui hiljaa ja vaikutti aina tyytyväiseltä. Jonkun tullessa katsomaan vauvaa, se hymyili valloittavasti katsojalle, joka ei voinut aavistaakaan, että jotakin olisi ollut vialla.

”Onpa sulla kiltti lapsi. Se ei edes itke”, totesi nuori äiti, jonka oma vauva huusi koko ajan.

”Niin, siksi mietinkin, että onko kaikki ihan hyvin”, vastasi Jaana naiselle.

Hän olisi halunnut lähteä kotiin jo seuraavana päivänä, mutta lääkärin mielestä lapsi oli liian keltainen ja se joutui valohoitoon. Jaana huolestutti myös se, ettei poika avannut silmiään. Lääkäri lohdutti, että näin kävi monelle muullekin, Jaana ei ollut ainoa. Kolmantena päivänä aukesivat silmätkin ja vauva hymyili iloisesti äidilleen. Näytti siltä, että sillä oli kaikki asiat hyvin, eikä mikään ollut vialla. Vauva vain oli harvinaisen aurinkoinen.

Jaana vauvoineen pääsi kotiin muutaman päivän päästä. Vauva oli alusta lähtien hyvin kiltti, eikä koskaan ilmaissut fyysisiä tarpeitaan, janoa, nälkää tai märkiä vaippoja huutamalla, vaan Marian oli aina itse mentävä tarkistamaan, olivatko asiat kunnossa. Kaiken kaikkiaan Joe oli poikkeuksellisen helppo vauva. Ainoa tavallisesta vauvasta muistuttava asia oli, että Maria joutui heräämään öisin imettääkseen häntä.

Kun Joe oli kolmen kuukauden ikäinen, Maria ojensi hänelle tutin, jonka poika heitti määrätietoisesti pois. Maria heilutti pojan nenän edessä helistintä vangitakseen hänen huomionsa. Poika ei reagoinut mitenkään helistimeen eikä muihin leluihin. Hän oli tyytyväinen olemassaoloonsa ja tietämätön ulkopuolisesta maailmasta tyydytettyään perustarpeensa, nälän ja janon. Mitään muita tarpeita hänellä ei tuntunut olevan. Hän oli tässä ja nyt, ei missään muualla.

Wednesday, February 20, 2008

Joen tarina

Iso, leveäharteinen 13-vuotias poika lähestyi pienempää poikaa koulun pihalla. Hän pysähtyi pojan luokse ja huitaisi muutaman kerran oikealla nyrkillään tätä rintaan. Poika alkoi itkeä ja juoksi kiljuen pois opettajan luokse, osoittaen kauempana uhmakkaasti seisovaa Joea.

”Joe löi mua rintaan”, hän sanoi sen minkä itkultaan pystyi.

”Miksi Joe niin teki?”, kysyi Minna-opettaja, joka ei ollut tekemisissä lasten kanssa, joiden kanssa ihan tavalliset keinot eivät aina ihan toimineet. Häneltä vaadittiin niin paljon enemmän,

Somalipoika astui lähemmäs opettajaa, aikomuksenaan auttaa kaveriaan Joea: ”Mä sanoin Samille, että Joe oli piilottanut sen lippiksen keinujen luokse. Se sanoi, että se, joka lippiksen sinne siirsi, saisi turpaan. Menin kertomaan sen Joelle. Se meni Samin luokse ja veti sitä turpaan”, Hossein selitti silmät hohtaen.

Mutta hän ei tiennyt, ettei ollutkaan auttanut kaveriaan, vaan saanut asiat entistä enemmän sekaisin. Joskus auttamisen ja asioiden mutkistamisen välissä oli vain hiuksenhieno ero.

Hetken päästä Joe istui kiltisti pulpetissaan luokassa ja äänsi kilpaa englannin sanoja, suvereenisti ja ilman suurempia ponnistuksia: ”I am going to have an interview tomorrow.” Tuntui siltä, että poika oli nyt omassa elementissään, aivan toisessa maailmassa välitunnin lyöntiepisodien jälkeen. Hän nautti vieraskielisten sanojen ääntämisestä silminnähden.

Minna vei tunnin jälkeen sekä Joen että Samin puhutteluun rehtorin luokse. Kun pojat selvittivät tapahtumien kulkua rehtorille, Minna soitti poliisilaitokselle kysyen ohjeita rikosilmoituksen tekoon. Kumpikin pojista sai reissuvihkoonsa vietäväksi merkinnän vanhempien luettavaksi. Sami lähti koulun retkelle, mutta Joen piti rangaistukseksi teostaan jäädä retkeltä pois.

Rikosilmoitusta tapahtuneesta ei koskaan tehty. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa kerta, kun Joe turvautui nyrkkeihin sanojen sijasta. Käsirysyjä oli nähty aiemminkin, tosin ei yhtä pahoja kuin nyt. Vuosia jatkunutta itsehillinnän harjoittelua piti edelleen sinnikkäästi ja itsepintaisesti jatkaa. Opettajalla oli vaikeuksia Joen kanssa, mutta millainen vastuu olikaan hänen äidillään?

Saturday, February 16, 2008

Kaikki tiesivät tehtävänsä

Hän kastoi pensselin punaiseen (villanelle)

Hän kastoi pensselin punaiseen
ja luonnosteli hämärän olennon
saadakseen kritiikkiä osakseen.

Kriitikko pukeutui aina keltaiseen,
voittaakseen paatuneimman tohelon
hän kastoi pensselin punaiseen.

Pitikö hänen tehdä vaikutus moiseen
outolintuun, hummata kanssa tollon
saadakseen kritiikkiä osakseen?

Kysymys osui käteen vaivaiseen,
voittaakseen kamalan kohmelon
hän kastoi pensselin punaiseen

jotain taiteessa muuttaakseen
piirsi sammuneen sammon,
saadakseen kritiikkiä osakseen.

Taiteilija on valmis kaikkeen
kaataakseen kumoon kriitikon,
hän kastoi pensselin punaiseen

saadakseen kritiikkiä osakseen.



Synnyn vähän joka päivä (villanelle)

Synnyn vähän joka päivä
uudestaan, kirjoittaessani
kuin kuumeinen fauni.

Aina uudestaan salainen häivä
kohoaa seinän takaa noustessani:
synnyn vähän joka päivä.

Mistä johtuu että tämä rievä,
jota syön aamuisin venytellessäni
kuin kuumeinen fauni,

ei sytytä kuin lempivä
kalakukko: näitä miettiessäni
synnyn vähän joka päivä.

Sanoisiko olevansa vain häivä
jostakin suuremmasta pohtiessani
kuin kuumeinen fauni.

Ota kulunut kuva, tee siitä hyrrä,
mietin huimasti pyöriessäni:
synnyn vähän joka päivä

kuin kuumeinen fauni.


Kauneus on vain harhaa (villanelle)

Kauneus on vain harhaa,
sanoi Zeus kuvaansa
peilaavalle Afroditeelle,

ihmiset ovat arvotonta karjaa,
riippuvuussuhteessa peiliinsä.
Kauneus on vain harhaa,

seuraako siitä mitään varmaa,
toisti Zeus kysymyksensä
peilaavalle Afroditeelle.

On kuin olisimme yhtä sarjaa,
jumalatkin rakastuneita kuvaansa,
kauneus on vain harhaa,

elämästä tulee nurjaa
puolta, unohtaa velkansa
peilaavalle Afroditeelle.

Usko minua vanhaa,
joka turhaan ei toista hokemaansa,
kauneus on vain harhaa

peilaavalle Afroditeelle.



Aivoista tein seppeleen (villanelle)

Aivoista tein seppeleen
kuolleille runoilijoille,
päivänsä hyvin päättäneille.

Näin valon himmenneen,
suloisen koston tulleen huijatuille.
Aivoista tein seppeleen

vaikka tiesin ruumiin kylmenneen,
olisiko se osoitettu heille,
päivänsä hyvin päättäneille.

Silloin tiesin hetken koittaneen
kaikille meille taviksille,
aivoista tein seppeleen

jotta tietäisin kynäni osuneen
kerrankin kutreille kultaisille,
päivänsä hyvin päättäneille.

Pyyhkiessäni veistä pyyhkeeseen
mietin mitä tekisin paloitetuille:
aivoista tein seppeleen

päivänsä hyvin päättäneille.



Kaikki tiesivät tehtävänsä (villanelle)

Kaikki tiesivät tehtävänsä,
he eivät kyselleet turhia
opettajan viedessä pois miehensä.

Miksi he lähtivät tiehensä,
tapahtuiko täällä murhia.
Kaikki tiesivät tehtävänsä.

Se oli seistä pystyssä läpi elämänsä,
vaikka kuinka oltaisiin kurjia
opettajan viedessä pois miehensä.

Olivatko he kaataneet nurin ämpärinsä
joka oli täynnä marjoja?
Kaikki tiesivät tehtävänsä,

eikä kukaan valittanut häpeävänsä
kouluja ilman johtajia
opettajan viedessä pois miehensä.

Tunsiko hän oppilaansa?
He eivät tulleet toimeen ilman amfetamiinia.
Kaikki tiesivät tehtävänsä,

opettajan viedessä pois miehensä.



Kuka ampui kenet? (villanelle)

Kuka ampui kenet postissa,
oli ensimmäinen kysymys
joka esitettiin baarissa

Alicen vilahdettua ikkunassa,
kaikkien mielessä yllätys:
kuka ampui kenet postissa?

Harry ei ollut tarjoilemassa
kun ulkoa kuului laukaus,
joka esitettiin baarissa.

Miksi poliisi ei ollut passissa,
tuoppiko oli laukauksen korvaus:
kuka ampui kenet postissa?

Kuin ikkunat olisivat olleet ummessa,
muistikuva oli vain paukahdus
joka esitettiin baarissa.

Vaikka kukaan ei ollut humalassa,
huulilla oli kysymys:
kuka ampui kenet postissa,

joka esitettiin baarissa.

Hyväksikäytetty lapsi ei jaksa rakastaa itseään eikä muita

Hyväksikäytetty lapsi ei jaksa rakastaa itseään eikä muita
Teksti: Rita Dahl
Kuva: David Howe

Empatia autaa traumatisoitunutta lasta, sanoo David Howe. East Anglian yliopiston sosiaalityön professori David Howe luennoi Pelastakaa Lasten 85-vuotisjuhlaseminaarissa järjestön Tiukula -talolla marraskuussa 2007.

Tarkoituksen mukainen vuorovaikutus

Tarkoituksenmukaisessa ja toimivassa kiintymyssuhteessa kasvanut lapsi kykenee säätelemään erilaisia tunteitaan, koska hänellä on aina ollut ensisijainen kasvattaja, jolta on saanut osakseen positiivista hyväksyntää ja johon on voinut peilata omia tunteitaan. Toimivassa vuorovaikutuksessa kasvaneen lapsen suhde itseensä ja toisiin ihmisiin on kehittynyt normaalisti. Hän kykenee kiintymään ja välittämään toisista ihmisistä. Kiintymys ei tuota hänelle vaikeuksia tai lisää kielteisiä tunteita.

East Anglian yliopiston sosiaalityön professori David Howe puhuu kiintymyssuhdeterapiaan perustuvien terapioiden puolesta. Tiedon lisäämisen tarkoituksena on lisätä kasvatus- ja adoptiovanhempien empatiaa ja herkkyyttä lapsuudenaikaisen trauman kokenutta lasta kohtaan. Lapsi, joka on joutunut fyysisesti tai psyykkisesti kaltoin kohdelluksi, on menettänyt luottamuksensa aikuisiin. Luottamuksen rakentaminen on hidasta, eikä siihen ole oikotietä.

– Hyväksikäytetyt lapset ovat nähneet monesti paljon äärimmäistä käytöstä, jolle he eivät ole saaneet minkäänlaista selitystä. Tämän vuoksi heidän lyhytkestoinen muistinsa on heikentynyt vielä myöhemmälläkin iällä, koska lapsuudessa koettu trauma vaikuttaa sekä psykologisella että neurologisella tasolla, muistuttaa David Howe.

Terveen lapsen mieli on koherentti, monimutkainen ja integroitunut. Kaltoinkohdellun lapsen suhde itseen ja toisiin ihmisiin on vaurioitunut, koska hänellä ei ole ollut positiivista hahmoa, johon kiinnittyä. Kiintymyksen kohteita voi lapsella olla joko yksi tai useampia. Vanhempien lisäksi lapsi kiintyy sisaruksiinsa ja isovanhempiinsa.

Kasvattajan tehtävä

David Howe muistuttaa, että kasvatusalan ihmisten ja terapeuttien on ymmärrettävä, että tällaisten lasten suhde ensisijaiseen huolenpitäjäänsä on vaurioitunut, eivätkä he luota aikuisiin. Monet traumatisoidut lapset tarvitsevat läheistä suhdetta huolehtivaan kasvattajaan, mutta he ovat tottuneet olemaan turvassa pysymällä kaukana ja luottamalla pakonomaisesti itseensä.

Howe kiinnostui kiintymyssuhteeseen perustuvasta terapiasta 1990-luvun puolivälissä työskennellessään ensimmäistä kertaa yliopistolla. Kehityspsykologiasta ja kiintymyssuhteeseen perustuvasta terapiasta hänet sai innostumaan kymmenisen vuotta vanhempi kollega, joka lastensuojelusta vastaavana virkamiehenä laittoi Howen muutamaksi kuukaudeksi lastenkotiin töihin. Täällä Howe tapasi biologisten vanhempien kaltoin kohteleman pojan, jonka myös hänen adoptiovanhempansa olivat hylänneet.

– Se poika teki minuun suuren vaikutuksen, huokaisee David Howe.

Mentalisointi

Eheyttäviin tavoitteisiin päästään mentalisoinnin avulla. Mentalisoinnin tarkoituksena on auttaa lasta tunnistamaan ja erittelemään omia ja toisten tunteita, aikomuksia ja sisäistä maailmaansa. Mentalisoinnissa terapeutti tai kasvattaja tarkkailee, tunnistaa ja sopeutuu lapsen kokemuksiin ja tunnetiloihin ja tietoisesti reflektoi niitä takaisin lapseen. Hän on leikkisä, rakastava, hyväksyvä, utelias ja empaattinen: kaikkea sitä, mitä hyvän, tunnepeilaamisen mahdollistavan vanhemman tuleekin olla/olisi pitänyt olla.

David Howen tuotantoon

kuuluvat muun muassa Attachment Theory, Child Maltreatment and Family Support (Palgrave/MacMillan) ja Child Abuse and Neglect: Attachment, Development and Intervention (Palgrave/MacMillan 2005).

Kiintymyssuhdepioneerit

Mary Ainsworth (1913-1999) teki kiintymyssuhteeseen perustuvasta terapiasta tieteellisesti uskottavan. Hän vakiinnutti sen tapana ajatella lapsen varhaisvaiheen kehitystä. Kiintymyssuhteeseen perustuvan terapian perustaja John Bowlby (1907-1990) keräsi aihetta koskevaa tietoa eri oppialoilta. Hän toimi 1940 – 1950 –luvuilla yhteistyössä alan keskeisten vaikuttajien, kuten John Piaget´n ja Konrad Lorenzin kanssa. Bowlbyn ajatteluun vaikuttivat myös etiologian perusteet, systeemiajattelu ja evoluutioteoria. Etiologia tutkii eläinten käyttäytymistä niiden luonnollisissa asuinpaikoissa. Evoluutioteorian perusväittämän mukaan ihminen on edelleen biologisesti ja fysiologisesti sama kuin hän oli muutama sata vuotta sitten.

julkaistu Pelastakaa lapset -lehdessä ja verkossa

A comercializacão/digitalizacão da literatura

Poeta, editora Márcio-André na entrevista em Digestivo Cultural e o meu comentário aqui em baixo.

Runoilija, kustantaja Márcio-Andrén haastattelu Digestivo Culturalissa ja minun kommenttini hänelle, portugaliksi tietenkin, kun Brasiliassa ollaan. Kommenttini alhaalla kirjallisuuden digitalisoitumisesta, demokratisoitumisesta ja ntamosta.

4. Digitalizacão da literatura

Rita Dahl
12h59min

213.243.176.96

Márcio-André & co. estão fazendo um trabalho valoroso no campo de publicacão e literatura, o que eu, pessoalmente, respeito muito - não só pelo projeto sobre poesia Finlândesa que fazemos conjuntos. E, como se pode ver, ele é tambem um pensador maduro, além de ser um bom poeta. O mesmo fenomêno do qual Márcio está a falar - digitalizacão/democratizacão da literatura - está a acontecer em todo o mundo, e aqui na Finlândia também. As grandes editoras estão a exigir mais e mais de condicões comerciaís e isso reduz a qualidade da literatura publicada. A solucão democratizadora para esta situacão é - além de digitalizacão dos livros e revistas - publicacão dos livros pela técnica de Print-on-Demand. Por exemplo, sem a editora chamada ntamo (ntamo.blogspot.com), nós não teríamos uma poesia tão variada e complexa no nosso pais agora. Estas editoras estão a fazer um trabalho inovador que tem que ser notado. Temos bolsas para escritores na Finlândia também...

Thursday, February 14, 2008

Mensagemin (1934) tulkintaa

Ensimmäinen osa kuvaa Portugalin syntymän ja henkisen suuruuden aikaa ja kaikki puhujat ovat menneen suuruuden luojia ja perustajia. Ensimmäisessä ”Linnat”-runossa esitellään runoelman tuleva ympäristö, antropomorfisoitu Eurooppa, joka koostuu eri tavoin toimivista maista: käsivarsilla makaava Eurooppa, Itä ja Länsi taustalla, romanttiset hiukset ja muistelevat kreikkalaiset silmät, oikea käsi kertoo Italian sijainnin ja missä Britannia tukee kasvoja pitelevää kättä, kasvot ovat Portugalin. Runoon syntyy mielenkiintoinen vastakkainasettelu elävän ja inhimillistetyn Euroopan ja kuolleiden hallitsijoiden välille. Maria de Souza on tutkinut myytin ja historian, läsnäolon ja poissaolon, kuoleman ja elämän välisiä vastakkainasetteluja ”A Escrita Emblemática de Mensagem” –artikkelissaan tulkiten kirjoitetun ja kuoleman (aloitusruno alkaa samoin sanoin, joilla hautakivikirjoitukset Portugalissa: ”Aqui jaz…..”) vastakkainasettelun ilmentävän halua tallentaa Portugalin historian merkittäviä tekoja ja tuoda niiden avulla kuollut menneisyys nykyhetkeen. Jokainen fragmentti, runo, edustaa Maria de Souzan mielestä toimijan poissa- eikä läsnäoloa. Kirjan otsikko, ”viesti” muuttuu hänen mielestään eläväksi (Maria de Souza 1990, 187.)

Vien Maria de Souzan tulkintaa eteenpäin väittämällä, että viesti, jonka runoilija haluaa tuoda runoelmassaan esiin liittyy samalla sekä kansakunnan, yksittäisen ihmisen että runoilijan syntymään. Runoelman dramaattinen, rakenteellinen kaari tukee tulkintaani: se voidaan tiivistää syntymään (ensimmäinen ”Brasão”), laajenemiseen ja kasvuun (toinen ”O Mar Portugûes”) ja kypsään vaiheeseen (kolmas osa ”O Encoberto”, jossa ilmaantuu kuningas Sebastian). Myyttitulkintani aktivoituu edelleen viittauksella tunnettuun helleeniseen Homerokseen (700 eaa.) ja hänen Odysseus ja Ilias –eepokseensa, jonka voi sanoa saavuttaneen myytin aseman, kuten kuningas Sebastianin tarinan. Odysseus on yksi Brasãon Linnat-sikermän puhujista ja hän puhuu ei-mihinkään perustuvasta myytistä, joka on kaikki: ”Myth´s the nothingness that´s everything. / The very sun opening the sky / Is a silent shining myth - / God´s dead body, / Naked, quick.” (Honig & Brown 1998, 180.) Ei-mistään kaikeksi kasvavan myytin analogioita on myös Jumalan kuollut ruumis: myytin perusta on myös teologinen, uskoon perustuva. Maria de Souza puhuu Odysseuksen ja Sebastianin legendoista todellisuutta ja poissaoloa ruokkivina ilmiöinä, jotka täyttävät tyhjän vahvistamalla myytin ja kirjoitetun perusmateriaalia, illusorista, kuvitteellista. (Maria de Souza 1990, 188).

Mensagemin ensimmäisessä osassa synnytetään kansakuntaa, mutta myös ihmistä ja runoilijaa: Pessoan ja heteronyymien runoudessa viitataan usein ei-mihinkään, joka on kaikki. Ei-mikään, joka muuttuu kaikeksi, on analogia paitsi syntyvälle kansakunnalle joka kasvaa huippuunsa Sebastianin palattua, myös runoilijan, supra-Camõesin luomistyölle: saattaessaan mielikuvituksensa avulla alulle tekstin, synnyttäessään uuden, kansakuntaan verrattavan maailman, joka kypsyy samalla tavoin. Myös ihmisen identiteetin ja olemassaolon – tai hänen mielensä – analogia on Pessoan ja heteronyymien runoudessa kaikeksi kasvava ei-mikään. Tämä yksinkertainen zeniläinen paradoksi on koko Pessoan kirjallisen työn perusta ja metalyyrinen maksiimi, jota hänen heteronyyminsä toteuttavat. Heidän päämääränään on maailman synnyttäminen tyhjästä, tunteista, aistimuksista ja ajatuksista. Materiaalia on ympärillä rajattomasti.

Sunday, February 10, 2008

Pessoa, saudosismi ja sebastianismi

Sebastianismin juuret olivat suutari Trancoso Gonçalo Anes Bandarran mukaan nimetyssä bandarrismissa, Espanjan niemimaalla vaikuttaneissa ”Encoberto”-myyteissä sekä Euroopassa vaikuttaneissa juutalaisissa profetioissa. ”O Encoberto” – Kätketty – oli kuningas Sebastianille annettu lisänimitys, Sebastianin oli määrä elvyttää kadoksissa ollut kansallisuus ja palauttaa toivo tyranniaan kyllästyneelle kansalle. Vasta Sebastianin palattua maan päälle syntyisi viides valtakunta ja palaisi Portugalin muinainen suuruus. Nämä piirteet olivat parhaiten esillä Diniksen ja Manuel I:n hallitessa: yhteinen henkinen alue, periaatteiden ja arvojen kokonaisuus, oma kieli, kirjallisuus, taide, filosofia ja teologia, lusitaanisten, juutalais-kristillisten ja islamilaisten perinteiden sekoitus. Tämä valtakunta alkoi rakoilla Juhana III:n aikana, vuonna 1318 perustetun Ordem de Criston (Kristuksen veljeskunta, jonka jäsen Vasco da Gamakin oli) tuhoutuduttua ja Jeesuksen tultua tilalle sekä inkvisition alettua. (Pires 1999, 1213-1216, Oliveira Marques 1975, 430-431.). Sebastianismin kaltainen aate vetosi niin hallitsijoihinsa pettyneeseen kansaan kuin uudenlaista, hajaantuneen kansan yhdistävää hallitsijaa kaivanneisiin taiteilijoihin. Vuosien saatossa oli myös ilmaantunut lukuisia vääriä Sebastianeja, joiden joukkoon lukeutuivat muun muassa Juhana

Sebastianin myötä palaava viides valtakunta on ratkaisu ongelmaan, joka on siis Pessoan mielestä kansallistunteen kadottaminen: vain aitoportugalilaisuus, joka muistuttaa antiikin kreikkalaisuutta ja jonka vain viides valtakunta voi elvyttää, voi sen palauttaa, kuten Pessoa toteaa 13.10.1923 António Alves Martinsille Revista Portuguesaan antamassaan haastattelussa:

”Estamos tão desnacionalizados que devemos estar renascendo. Para os outros povos, na sua totalidade eles-próprios, o desnacionalizar-se é o perder-se. Para nós, que não somos nacionais, o desnacionalizar-se é o encontrar-se… O que calcula que seja o futuro da raça portuguesa? O Quinto Império. O futuro de Portugal – que não calculo, mas sei – está escrito já, para quem saiba lê-lo, nas trovas da Bandarra, e támbem nas quadras de Nostradamus… Conquistámos já o Mar: resta que conquistemos o Céu, ficando a terra para os Outros, os eternamente Outros, os Outros de nascença, os europeus que não são europeus porque não são portugueses. Ser tudo, de todas as maneiras, porque a verdade não pode estar em falta ainda alguma cousa! Criemos assim o Paganismo Superior, o Politeísmo Supremo! Na eterna mentira de todos os deuses, só os deuses todos são verdade.” (Quadros 1986, 699-704.)

”Olemme niin denationalisoituneita että meidän täytyy uudelleensyntyä. Denationalisoituminen on itsensä kadottamista toisille kansoille omassa kokonaisuudessaan. Meille, jotka olemme kansallisia, denationalisoituminen on itsensä kohtaamista… Mitä arvelet olevan portugalilaisen rodun tulevaisuus? Viides Valtakunta. Portugalin tulevaisuus – jota en arvele, vaan tiedän – on kirjoitettu jo Bandarran balladeihin ja Nostradamuksen pelikenttiin sitä varten joka osaa lukea sen… Valloitamme Meren: puuttuu vain Taivaan valloitus, jääminen maahan Toisia varten, ikuisesti Toisia, syntymästä lähtien Toisia, eurooppalaisia jotka eivät ole eurooppalaisia, koska eivät ole portugalilaisia. Olla kaikki, kaikilla tavoin, koska totuus ei voi olla puutetta jostakin! Niin luomme Ylimmän Pakanallisuuden, Ylimmän Polyteismin! Kaikkien jumalien ikuisessa valheessa vain jumalat ovat totuus.” (Quadros 1986, 699-704.)

Pascoaes tiivisti saudosismin kirkkaimmin kirjassaan A Arte de Ser Portugûes, jossa hän uskoi portugalilaisena olemisen olevan harmoniaan, voimaan ja persoonallisuuteen perustuvaa portugalilaisuuden kultivoinnin taitoa. Pascoaes totesi kirjassa muun muassa: ”O fim desta Arte, é a renascença de Portugal… colocar a nossa Pátria ressurgida em frente do seu Destino… A nossa Pátria é um ser espiritual, a quem devemos sacrificar a nossa vida animal ou transitória… Família, Pátria, Humanidade representam seres espirituais cada vez mais complexos, que findam na suprema vida espiritual: Deus.” ”Tämän Taiteen päämääränä on Portugalin uudelleensyntymä… sijoittaa uudelleenilmestynyt Isänmaamme Kohtalonsa eteen. Isänmaamme on henkinen olento, jolle meidän täytyy uhrata eläimellinen tai ohimenevä elämämme… Perhe, Isänmaa, Ihmiskunta edustavat aina vain monimutkaisempia henkisiä olentoja, jotka päättyvät ylemmässä henkisessä elämässä: Jumalassa.” Saudosismin juuret olivat hänen mukaansa pakanallisuudessa ja kristillisyydessä. Uuden Portugalin luominen tapahtuisi hänen mielestään sielun ja kaipuun avulla. (Quadros 2006, 12, 20-21, 25-26.)

Pessoa kirjoitti A Águiaan kaksi esseetä, muun muassa merkittävän "A Poesia Nova Sociologicamente Consideradan", jossa hän identifioi uuden portugalilaisen runouden tunnuspiirteitä. Pessoa oli kiinnostunut Pascoaesin saudosismista, jonka hän tulkitsi transendentaaliseksi panteismiksi. Quadrosin mukaan Pessoan ajatukset olivat kuitenkin lähempänä toista aikakaudella vaikuttanutta liikettä, Integralismo Lusitanoa eli Lusitaanista yhtenäisyyttä, joka halusi uudistaa portugalilaisen kansakunnan. Saudosismia kannattaneelle Renascença Portuguesalle riitti suunnanmuutos, mutta lusitaaninen yhtenäisyys halusi haastaa hallituksen.

Saturday, February 09, 2008

Hetkellä minä hyvänsä olemme keskellä yt-neuvotteluiden

Tuli

Tuli pääsi irti kahvihuoneessa
ja henkilökunta juoksi ulos
kuin jalopeura olisi astunut
sisään kertoen yt-neuvotteluiden
alkavan tänään, tällä hetkellä
eikä kukaan ollut varma mistään.

Kun kukaan ei tiedä mitään mistään,
kuinka ajatella sellaisella hetkellä
epätoivon levitessä kahvihuoneessa,
kukaan ei hymyile yt-neuvotteluiden
alkaessa, korkeintaan joku juoksi ulos,
ties kuka olisi sisään astunut.

Huolimatta siitä kuka on astunut
sisään, heitä ei saa kiinni mistään,
kaikki ovat paniikissa hetkellä
jolloin on uhkana joutua ulos
paikasta, jonka kahvihuoneessa
kauheinta on yt-neuvotteluiden

alkaminen, koska yt-neuvotteluiden
vuoksi olet ehkä viimein astunut
lopulliseen läjään kahvihuoneessa.
Kukaan ei ole vastuussa mistään,
kun on lähdössä viimeistä kertaa ulos,
mitä voi sanoa sellaisella hetkellä.

Mistä tiedät millä hetkellä
valot sammuvat, olisiko yt-neuvotteluiden
peruminen syy, mistä pääsemme ulos,
tällä kertaa olet astunut
tuntemattomaan, jota ei löydy mistään
tiekartasta, vain kahvihuoneessa.

Mitä merkitystä on jos kahvihuoneessa
ei saa traagisella hetkellä
kahvia, ketään ei löydy mistään
vaikka aika yt-neuvotteluiden
on pian, kukaan ei turhaan astunut
sisään, jos ei haluaisi päästä ulos.

Ja onko pääseminen ulos
merkki siitä että kaikki hyvin kahvihuoneessa
vai vain siitä, että joku merkittävä oli sisään astunut.


Vesi

Kun tehdas on liekeissä,
työntekijät heitetty pois,
eikä mitään ole tehtävissä,
paikalle saapuu teräsmies
siivoojan hahmossa, heittää
vettä lattialle ja heilauttaa luutaa.

Lähtisivätpä liekit heiluttamalla luutaa,
mutta kun kaikki on liekeissä,
on turha yrittää heittää
yksi ämpärillinen, pois
ei sillä mikään lähde, teräsmies
voisi keksiä, jos on jotain tehtävissä.

Olimme kaikki erilaisissa tehtävissä,
kuka pitelemässä luutaa,
tj. roolissaan kuin teräsmies,
mutta tehtaan ollessa liekeissä
häntä ei saanut vessasta pois,
olisiko jollakin voinut häntä heittää.

Mitä olisi auttanut heittää,
olisimme olleet samanlaisissa tehtävissä,
siivooja ei olisi saanut ketään vessasta pois,
sääliksi olisi käynyt luutaa,
jos olimme liekeissä, olimme liekeissä
eikä tj. muuten koskaan ollut teräsmies.

Mitä on olla teräsmies?
Häntä tuskin kannattaa millään heittää,
jos hän olisi liekeissä,
olisiko jotain tehtävissä,
ei kannattanut syyttää luutaa,
piti yrittää päästä vain pois.

Koska jos pääsisi pois,
kauan kaivattu teräsmies
voisi tulla vastaan ilman luutaa,
häntä voisi vaikka millä heittää,
jotakin saattoi olla vielä tehtävissä
vaikka rakennus oli jo liekeissä.

Jos työntekijät olisivatkin liekeissä,
kuka pääsisi tehtaasta pois
ja olisiko silloin mitään tehtävissä?

Monday, February 04, 2008

Carmen ja Kari kävelivät suden suuhun

Sydän hehkui kuin patteri, lämpimänä

Sydän hehkui kuin patteri lämpimänä
putkassa vietetyn yksinäisen yön jälkeen,
ei ollut enää ulkona kylmästä värisevänä
hylätty pihlaja, merkki tienviereen.

Soutaminen toisen luo oli vaivalloista,
kahdeksan soutajaa kävi töihin
kellon lyödessä kaksitoista,
mutta kaikki meni puihin.

Tulisipa vartija jo alas
ja avaisi kiinnittämänsä kahleet.
Näkisi mikä on lopputulos
turhaakin turhemmasta valastas.

Vaikka kuinka ajattelisi sydäntä hehkuvaa,
todempi kuva on tuhkaksi palava maa.


Carmen ja Kari kävelivät suden suuhun

Carmen ja Kari kävelivät suden suuhun
kokeillakseen miltä tuntuu olla vain
tahmeaa sylkeä koukussa luuhun,

mitään muuta tarkoitusta ei heilläkään
ollut perjantailleen kuin paluu puuhun,
sitä vastaan ei ollut kenelläkään

yhtään mitään, hymyhän siitä nousi
vain eikä kukaan ollut milläänkään
siitä ettei paluu puusta ollutkaan

helppoa, Carmen ei laulanut tänään.



Kolmastoista hetki lyö

Kolmastoista hetki lyö vaan kukaan ei
kuuntele, ei kannattanut palkata
kaikkia niitä soittajia, ne vei

tuuli mukanaan, ei jättänyt mitään
jäljelle maan pinnalle, paitsi sei
sekin polskutteli sanoen nähdään,

tämä runo ei kerro paljon mistään
muusta kuin luonnollisista tarpeistaan,
se puhuu sinulle kai unelmistaan,

jos sinä annat sille vain mahdollisuuden.



Meillä kaikilla on oikeus sydämeen

Oikeutta sydämeen ei ole taattu
perustuslaissa, se syntyy tarttuen
käteen, vielä ei ole ketään maattu

oikeussalissa, ei kysytty syytä
sille miksi suudelmaa ei annettu,
miksi jalatkin kävelivät päätä,

lopettiko automaatti toiminnan,
oliko sydämen tilalla jäätä
ja alkaako eduskunta haukunnan?

Miksemme nähneet nuoren parin häitä?