Kirjailijan työ

Kirjailijan työ
Arkista raportointia

Thursday, January 31, 2008

Different kind of assignment

A hawk plays with a pigeon
A poet´s blood
Hell

Translated from Finnish by Leena Saarelainen

This assignment given by Rita Dahl was very different from any previous ones I had faced in my translator´s career. I was aware of both cultural and linguistic difficulties which relate to translating poems, but this project opened my eyes to see the task in its whole complexity. However, there were less culture-related problems than I expected, since the topics of the poems are rather universal. To start with, in the last verse of the poem titled Hell, there was an allusion to the Eurovision Song Contest and it was assumed that all the Finnish readers are aware of the lack of success, which was faced by almost all the representatives of our country in that contest until Lordi´s victory in 2006:

Jos helvetti on jäätynyt,
Suomi on voittanut Euroviisut.

If hell has frozen,
Finland is the winner of the Eurovision Song Contest.

This final sentence of the poem is very dramatic emphasising the miraculous aspect of the unexpected victory. The message is conveyed only if the historical background is known, but since it is not possible to add an explanation to a poem, readers have to “read between the lines” to understand the irony in this sentence.

Another fragment from the same poem shows that sometimes an equally descriptive word cannot be found in the target language:

Helvetti on irti, tuiki tavallinen toimintapläjäys,
onnettomista sieluista vuotaneita kristalleja, jotka ottavat toisiaan käsistä.

The Finnish word pläjäys can be defined as slang word, which in this case refers to a slipshod film, which is made without higher artistic goals. The English word film used in the translation does convey the basic meaning, but not the connotations mentioned above.

The following fragment is taken from the poem titled A poet´s blood and it contains some points which I would like to comment:

Mikäs se kaiken alla soi: "ilman ruumista/ veri on/ vain lätäkkö”.
Runoilija on kussut verta tähtesi,

vaihtanut kuivat vaipat, kumonnut kurkkuunsa
monen talven lumet. Vapaan runoilijan ase on

tuo neitsyttytön makea veri joka ryöppyää
viiltohaavasta rinnalle. Ei auttanut

pumpuli eikä suurempikaan suoja.
Hän päätti lukea ylioppilaaksi vaikka verta hikoillen.

The English translation:

What’s the tune behind all this: ”without a body, blood is just a puddle”.
The poet has pissed blood for you,

changed diapers, gulped down the snow of
many winters. The weapon of the free poet is

that virgin’s sweet blood which floods
from a cut into the chest. Cotton wool or other protection was

of no use.
She decided to matriculate even sweating blood.

The first line is a quotation from another poem, as far as I know, but I am not sure whether that poem has been translated into English. If so, the existing translation would have been the best solution.

This fragment also shows one of the biggest linguistic problems in translating poetry. In Finnish, the word order is not so strict as in English; the predicate can even be located before the subject as in verse: Ei auttanut pumpuli eikä suurempikaan suoja. Due to differences between these languages the word order has to be changed completely, and at the same time the rhythm of the poem suffers inevitably.

Another linguistic challenge can be found in the same poem:

Itsessäni ei valitettavasti ole runoilijan verta
vaikka nytpä onnisti kun oikein ponnistin.

The second line contains a rhyme onnisti – ponnistin, but the same fluency cannot be reached in English:

Unfortunately, there’s no poet’s blood in me
But this time my efforts paid off.

This translation is rather simplified; a native English speaker may have come up with a more poetic expression.

In A hawk plays with a pigeon, the structure is totally different. There are no two-lined verses like in Hell and A poet’s blood, but the poem resembles more like a story with a certain distinctive structure. This makes translator´s work easier, since the rhythm of the poem is not so strongly affected by linguistic structures. However, the lines are almost equally long throughout the poem, which is challenging from a translator’s point of view as we can see in the following fragment:

Haukka leikkii kyyhkysellä ja kyyhkynen iloitsee
tietämättä leikkivänsä kuoleman kanssa. Kun haukka
matkustaa Ibaraan, tuulet työntävät sitä eteenpäin ja
haukka ajattelee että hyvä, olenpa nopeammin perillä.
Jos haukka ei halua hajottaa laumaansa, taivaalla on
tarpeeksi tilaa vaikka kuinka monelle linnulle ilman
riitoja. Haukkojen päällikkö saa kiinni vilkkaimmatkin
kanat, mutta säästääkö se ne kuolemalta? ”Se tapahtui

Translation:

A hawk plays with a pigeon and the pigeon is happy
without knowing that he is playing with death. When the hawk
travels to Ibara, winds push him forward
and the hawk thinks that good, I’ll get there faster.
If the hawk does not want to scatter his herd, there is enough space in the sky
for a countless number of birds without
quarrels. The chief of the hawks catches even the liveliest
chickens, but does he spare their lives? ”It happened

Especially the fifth line beginning with If the hawk does not want to…is considerably longer than in the original poem, mostly because of the linguistic differences. The Finnish expression taivaalla on requires much less space than the translation there is enough space in the sky. There are a few similar cases in this poem, which means that the rhythm used by the poet is not reached completely in English. On the other hand, the translation always starts to live a life of its own, and it must be acknowledged that the impact on readers of the target culture cannot be exactly the same as in the source culture. Erna Bennett captures the core of the issue by writing on a web site: “Poetry is neither just words, nor just metre. It is a music of words, and is a way of seeing and interpreting the world and our experience of it, and of conveying to the listener a heightened awareness of it through an intense concentration of metaphor and words in which the natural flow of speech sounds is moulded to some kind of formal pattern. Such patterns can never be the same after the act of translation.”

Leena Saarelainen

Tuesday, January 29, 2008

Autopsykografian tulkintaa

Tässä pätkä analyysiä. Jos tulee mieleen hyviä täydennyksiä: lisäpointteja (runon romanttisuus tai modernius erityisesti tarkastelun kohteina), viittausmahdollisuuksia tms. ne otetaan ilolla vastaan.

”Autopsykografia”-runo kuuluu ”Cancioneiro” –runosarjaan, joka on mielestäni Pessoan kestävimpiä saavutuksia. Runosarja koostui Cançõesista, lauluista, jotka syntyivät vuosien 1908-1935 välillä eli lähes koko Pessoan aktiivisen kirjallisen uran aikana. Hyvin laajan runosarjan edustavimpia runoja ovat runoilijan työn ja runon synnyn tiivistävä ”Autopsykografia”, ”Hora absurda” ja ”Chuva Obliqua”, joista analysoin ensin mainittua. Metalyyristen piirteidensä lisäksi ”Autopsykografia” auttaa paikantamaan Pessoan (ja heteronyymit) romanttisen ja modernin kirjallisuuden matriisissa. Metalyyrisyyttä tulkinnallisesti antoisassa pienessä runossa on monella tasolla: runon voi ajatella viittaavan samaan aikaan niin runoilijan työhön ja sen edellytyksiin (järki vs. tunne), lukijan työhön kuin itse runoon ja sen vaikutukseen.

Runo koostuu kolmesta täydellisesti symmetrisestä säkeistöstä, jotka ovat sekä semanttisesti että syntaktisesti täydellisiä ja merkityksen osalta itsenäisiä. Runo alkaa esittelemällä kirjallisuuden (luomisen) kannalta tärkeimmän yksikön, runoilijan, ja kumoamalla vähintään romanttisessa kirjallisuudessa vielä voimissaan olleen vilpittömyyden käsitteen: runoilija ei ole muuta kuin teeskentelijä. Runon keskiössä on kirjallisuuden kannalta keskeinen kolmijako: kirjailija, teksti, lukija, jotka kaikki saavat ilmaisunsa runon eri säkeistöissä. ”Runoilija on teeskentelijä. / Hän teeskentelee niin hyvin osansa / että teeskentelee myös sen tuskan / jonka hän tuntee todella.” (Saaritsa 2001, 27.)

Pientä, mutta tulkinnallisesti suurta runoa on lähdetty tulkitsemaan jo neologismit ”auto” ja psykografia” sisältävästä otsikosta lähtien. Carreñon mielestä psykografia viittaa monimutkaiseen ihmispsyykeen, joka toimii sisältöä prosessoivana instrumenttina, joka aktualisoituu lopulta tekstinä. Kantin termeillä psyykkinen sisältö vastaisi noumenaalista, kirjoitettua tekstiä. Runoilija on siis paitsi toimija eli subjekti, myös objekti eli lukijan havainnoinnin kohde. Pelkästään ”Autopsykografian” ensimmäinen säe ”O poeta é um fingidor” (”Runoilija on teeskentelijä”) on antanut aiheen lukuisiin poeettista teoriaa koskeviin tulkintoihin (mm. Jorge de Senan ”O poeta é um fingidor” vuodelta 1961). Koko ensimmäinen säkeistö tuo myös epäsuorasti esiin runoilijan suhtautumisen vilpittömyyden ja autenttisuuden käsitteisiin: mitään autenttista tunnetta tai autenttisuutta ei ole olemassa. Tekijän kokema tunne on jo väistämättä välitetty, kirjoitettu, etäännytetty itse kokemisen hetkestä. Toisaalta se on toiseen kertaan välitetty lukijan tulkinnan kautta.

Ensimmäisessä säkeistössä metalyyrisyys viittaa runoilijaan ja hänen työhönsä, joka Pessoan käsityksen mukaan on siis tunteen sanallistamista. Tunne, jota yritetään esittää esimerkiksi kirjoittamalla, on jo väistämättä etääntynyt ”alkuperäisestä”, se voi vain simuloida sitä. Runoilija on hänen mielestään teeskentelijä, vilpillinen, epäromanttinen luoja, joka ei pyrikään tavoittelemaan mitään autenttisuutta. Kyse on eräänlaisesta tunteen kaksoissimulaatiosta, esittämisestä, joka ei pyri jäljentämään ”todellista”, runoilijan tuntemaa tuskaa. Runoilija on lähtökohtaisesti eräänlainen valehtelija, joka teeskentelee ja värittää mielikuvituksellaan tunteen, jonka tuntee. Pessoan metalyyriset säkeet rikkovat heti runon alussa romanttisen runouden perinteistä pyrkimystä mimeettiseen illuusioon. Ensinnäkin Pessoa väittää, ettei ole olemassa mitään ”todellista” tunnetta tai objektiivista ulkopuolista todellisuutta, jota runoilija voisi todenmukaisesti kuvata: mimeettinen illuusio on lähtökohtaisesti mahdotonta, koska mitään ”todellista” ei ole olemassa. Väite on antiromanttinen luonteeltaan. Toisaalta runoilijan mielestä tunteet ovat runon ainesta, mutta eivät sellaisinaan, vaan muunneltuina, tämä yhdistää hänet romanttisen runouden perinteeseen, jota hän kuitenkin voittopuolisesti ironisoi.

”Runoilija on teeskentelijä.
Hän esittää niin hyvin osansa
että teeskentelee myös sen tuskan
jonka hän tuntee todella.” (Saaritsa 2001, 27.)

Ensimmäisen säkeistön kuvaama runoilija on kuin näyttelijä, joka käyttää aineksena omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan, mutta mielikuvituksen avulla vääntää ne joksikin toiseksi. Mitään alkuperäistä tai autenttista kokemusta ei siis ole runoilijan mielestä: luomisakti edellyttää aina välttämättä välittävän median, joka etäännyttää alkuperäisestä tuskan kokemuksesta ja muuntaa sen aina toiseksi. Pessoan säkeet ovat kuin Jean Baudrillardin simulaatio-käsitteen varhainen sovellus. Länsimaiden kulutusyhteiskuntien todellisuuden kuvaamiseen kehitetty simulakrum, mekaaninen kopio, on Baudrillardin mielestä syrjäyttänyt alkuperäisen. Samalla tavoin ”alkuperäistä” tuskan – tai mitä tahansa muuta – tunnetta ei ole mahdollista saavuttaa. Kyse on aina kopiosta, väärennöksestä, toisinnuksesta.

Toisen säkeistön olennainen viesti on, että lukijalta puuttuu tuskan tunne: hän kykenee saavuttamaan sen vain runoa lukiessaan, runoilijan kaksoissimulaation avulla luoman tunteen kautta. Miksi lukijalla ei ole Pessoan mielestä pääsyä tuskan tunteeseen? Ehkä siksi, että hän ajattelee vain runoilijan kykenevän tuntemaan tummia, melankolisia, negatiivisia tunteita. Tämä tekisi koko toisesta säkeistöstä luonteeltaan ensimmäisen säkeistön vastakohdan, romanttisen siksi, että runoilijan materiaaliksi ajatellaan mystiset tummat ja melankoliset tunteet, jotka ovat aina olleet periromanttisten runoilijoiden materiaalia.

”Ja ne jotka häntä lukevat,
tuntevat tuskan hänen säkeissään,
ei niitä kahta runoilijan kokemaa
vaan sen joka puuttuu heiltä itseltään.

Ja niin, järjen leikkikaluna
mennä huristelee raiteillaan
se vieterillä käyvä juna
jota sydämeksi kutsutaan.” (Saaritsa 2001, 27.)

Carreño tulkitsee uskottavasti runoilijan yrityksen teeskennellä tuska johtavan psyykkiseen hajoamiseen (Carreõ 1981, 118). Tämän hajoamisen voisi viimeisen säkeistön perusteella todeta olevan ennen muuta modernia luonteeltaan: radikaalia hajoamista, jonka seurauksena järki ja tunne eroavat toisistaan ja tunne jää järjelle alisteiseksi. Tämä hajoaminen synnyttää railon myös ”todellisuuden” ja kuvitelman välille. Representaatio eli tunteen esitys, johon runoilija pyrkii, on aina epätäydellinen, alkuperäisen kokemuksen ja tekstin välille jää aina tavoittamaton aukko. Viimeinen säkeistö yhdistyy ensimmäiseen tunteen mainitsemisen kautta: runo loppuu tavallaan paralleelisesti. Carreñon tulkinnan mukaan tunteeseen liitetyt metonymiat – juna, vieteri, raiteet – tekevät tunteesta aktiivisen ja järjestä passiivisen. Hän tulkitsee refleksiivisen minän tutkiskelevan tunnetta viimeisessä säkeistössä ja asettuvan sen puolelle: tunne sallii hänen olla se, mikä hän on. (Carreño 1981, 118). Yhdyn Carreñon tulkintaan, koska mikäli ”Autopsykografian” ajatellaan olevan eräänlainen kaikkien heteronyymien ohjelmanjulistus, se ohjelma perustui ennen muuta tunteen korostamiseen ennen järkeä. Carreñon tulkinta yrityksestä teeskennellä tuska jättää kuitenkin huomioimatta Pessoan kirjoittamiseen liittämän metonymian, teeskentelyn, joka aktivoi vilpittömyyden ja vilpillisyyden käsitteet väittäessään, että kirjoittaminen on aina väistämättä jonkinlaista vilpillisyyttä, teeskentelyä, valehtelua, mielikuvituksen tuotetta. Carreño huomauttaa runon etenevän erilaisten vastakohtien, järki-tunne, runoilija-lukija, teeskennelty-ajateltu tunne, avulla. Tämä on runon symmetriaa. Joka säkeistö perustuu lisäksi vastakkainasetteluille: ensimmäinen runoilijan-tekstin, toinen taiteen-elämän ja kolmas järjen-tunteen väliselle vastakkaisuudelle (Carreño 1981, 118).

”Autopsykografia” on kokonaisuudessaan ennen muuta metalyyrinen runo: paitsi esitys runoilijan työstä ja runon syntymisen tavasta, samalla myös kannanotto Pessoan oman poeettisen ohjelman puolesta. Edellä esitetyn analyysin perusteella tämän ohjelman voi sanoa olevan ennen muuta modernistis-romanttinen. Jo nimessään toistoa kantava ”Autopsykografia” on moderni halussaan rikkoa perinteinen näkemys mimeettisestä illuusiosta ja todenvastaavuudesta: mitään ”todellista” ei ole olemassa. Romanttista on usko tunteiden ensisijaisuuteen runon tärkeimpänä materiaalina. Ortonyymi-Pessoa tunnustaa ”Autopsykografiassa” modernin runoilijan tapaan lukijan merkityksen kokijana, tekijän välittämän tunteen vastaanottajana, katalysaattorina, merkityksenmuodostajana. Tässä mielessä hän enteilee jo uusstrukturalisteja, jotka siirsivät painon tekijästä lukijaan ja hänen valtaansa muodostaa merkityksiä.

Elämää Lagoksessa myynnissä joitakin kappaleita

Jos et omista luottokorttia, mutta haluaisit uusimman Elämää Lagoksessa -kokoelmani, ota yhteyttä. Myyn joitakin kappaleita kokoelmaa, postikuluineen 20 euroa, paketti lähtee heti kun rahat ovat tilillä. Tai jos tapaamme Helsingin keskustassa, kirja maksaa 18 euroa.

Sunday, January 27, 2008

Kirjallisuuden personakokeilut

Jos mieleenne tulee muita kirjallisuudenhistorian henkilö/persona-kokeiluja, täydennykset otetaan ilolla vastaan.

Modernin kirjallisuuden erilaisten persoonattomuuskokeiluiden juuret ulottuvat kauas taaksepäin kirjallisuudenhistoriaan. Naamiot ottivat käyttöön jo Vergilius ja Horatius. Myöhemmin antiikin teatterissa käynnistettiin naamiaiset, joissa naamioitumisen avulla jätettiin taakse jotakin ja siirryttiin kohti uutta vaihetta. Draamahenkilöiden (dramatis personae) avulla oli mahdollista kyseenalaistaa Muun muassa Feodor Dostojevski ja Oscar Wilde hyödynsivät tuotannossaan kaksoisolentoja eli alter egoja. Pessoan heteronyymien lisäksi esimerkiksi espanjalainen runoilija Miguel de Unamuno hyödynsi runoudessaan naamioita, näyttelijöitä ja kaksoisolennot: niiden avulla hän tutki persoonallisuuden ongelmaa. Itsensä esittäminen merkitsi de Unamunolle persoonana syntymistä. Romanttinen kirjallisuus yksilöllisti naamion. Esimerkiksi Walt Whitmanin Leaves of Grass perustui moniin naamioihin, mutta samalla tunteelliseen minään havaitsemisen keskuksena. Song of Myselfissä hän julisti ”I am large, I contain multitudes.” Rimbaudin “Les Fênetres” –runossa minän vastapariksi tuli peilistä nähty toinen. Myös César Vallejon ja Pablo Nerudan runoudessa toisella on merkittävä rooli. Vallejolla minän vastakohta, toinen, oli syy vieraantumiseen. (Carreño 1982, 15-23, 25, 36.) Oscar Wilden The Picture of Dorian Grayssä ja Tohtori Jekyll ja herra Hyde –hahmoissa puolestaan koettiin mielen kahtiajakautuminen kirjallisuudessa. (Ellmann 1948/99, 75, 76).

Pseudonyymit olivat suosittuja 1890-luvulla, koska niiden avulla oli mahdollista kuvastaa persoonallisuuden kahtiajakautumista. Naamioistaan tunnettu W.B. Yeats kehitti oman teoriansa jakautuneesta tietoisuudesta esikoisrunokokoelmansa julkaisuun mennessä vuonna 1884. 1890-luvulla hän loi naamion käsitteen onnettoman rakkauden loppuessa Maud Gonneen. Yeats uskoi, että ihmisen on kohdattava naamioituna sekä rakastettu että maailma: hänen on osattava katsoa itseään toisen silmin. Yeatsin mielessä pyörivät muun muassa kysymykset voiko ihminen ajatella itseään ajattelematta millaisena muut hänet näkevät ja ovatko kaikki näyttelijöitä. Pari vuosikymmentä myöhemmin Yeats kehitti naamioteoriaansa ja yritti saavuttaa oman persoonallisuutensa yhtenäisyyden jakamalla persoonallisuutensa. Yeats vältteli sielu-sanan käyttöä sen teologisen alkuperän vuoksi. Yeats pyrki tähän tavoitteeseensa kahden keinon avulla: etsimällä hengellistä rehabilitaatiota tai luomalla teorian, joka yhdistäisi vastakohdat itsessään. 1990-luvulla Yeatsin runoutta hallitsi ruusu ja sankari –symboliikka, mutta 1910-luvulla hän oli jo siirtynyt täysin naamion käyttöön. Hän oli silti edelleen yhtä epävarma molemman symboliikan toimivuudesta. Yeatsin elämäkerturin Richard Ellmannin mielestä Yeatsin naamioteorian juuret ulottuvat lapsuuteen ja hänen haluunsa hylätä isänsä skeptisismi, jota edelleen dramatisoivat vaikeudet seksuaalisen halun kanssa. (Ellmann 1948/99, 100, 176-179, 180.)

Thursday, January 24, 2008

Vihdoin tuli talvi

Vihdoin tuli talvi

Vihdoin tuli talvi kesän keskelle meille
jotka olimme luulleet talvien kadonneen
ja kesien pysyvästi saapuneen maan päälle.
Vuodenajat olivat muutakin kuin rasti
kalenterissa, etappi juoksulenkillä, satunnainen
kohtaaminen työpalaverissa, ne olivat pelkästään me.

Koska ihmissuhteen keskus on me,
luku kaksi on tehty meille,
mikään kohtaaminen ei ole satunnainen,
sen minkä luulimme kadonneen
täytyikin olla merkittävä rasti,
emme saapuneet sattumalta maan päälle.

Kaikki mikä on satanut päälle,
on joskus kuin me,
suunnistajan tärkein rasti,
vuodenajat tarkoittavat sittenkin meille,
vaikka luulimme merkityksen kadonneen,
se ei kuitenkaan ole satunnainen.

Lumen merkitys ei ole satunnainen,
se mikä kerran tulee päälle
peittää kerran kadonneen,
vaikka se olisi tuo hämärä me,
vuodenkierto on lahja meille,
tunteet ihmiselämän tärkein rasti.

Kun kadoksissa on rasti,
rakastettu satunnainen,
vaikka lumi meille
kipattaisiin kerralla päälle,
silti jäljelle jäisi me,
vaikka luulimme sen kadonneen.

Talvikin, jonka luulemme kadonneen,
tietää mikä on tärkein rasti,
se on me,
kun sydän on satunnainen,
se ei käy heti päälle,
tämän pitäisi olla selvää meille.

Jos me on yksikkö satunnainen,
se minkä luulimme kadonneen ei olekaan rasti,
lumi on saapunut maan päälle, lahjana meille.



Talomme ovi on teille avoin

Talomme ovi on teille avoin,
te korkea-arvoinen mestari,
jos lähestyisimme teitä sanoin,
mitä sanoisi siitä ansari.

Älköön mittamme olkoon sana,
vaan lempeä kätten vala,
jota ei tuo esiin noitatohtorin mana,
vaan tuntematon, joka ei itseään esittelemään ala.

Miksi emme kuitenkin panisi tupakaksi
ja tutustuisi toisiimme pohjaan asti.
Onhan meitä sentään kaksi,
jotka haluavat tulla toimeen mukavasti.

Mestari päätti astua maailmaan vielä kun voisi,
kyllä sen varmasti hänelle ansarikin soisi.



Olemme vain kolme askelta toisistamme

Olemme vain kolme askelta toisistamme,
totesi pölynimurinmyyjä asiakkaan ovella.
Koska emme ole tietoisia voimistamme,
käännytämme toisemme taltalla.

Mies, jonka ovelle kauppias oli astunut,
tunsi olevansa ansassa,
ei ajatellut olevansa valaistunut,
imurin ääni kohisi käytävässä.

Voisinpa sanoa olevani samaa mieltä,
sanoi mies miettien, kuinka saisi oven kiinni,
mutta jossakin haisee niin pahasti hieltä,
että haluan vain rauhassa laittaa oven kiinni.

Miehen ja pölynimurinmyyjän ensitapaamisessa
on me ihmiset kauheassa pienoiskoossa.

Saturday, January 19, 2008

Helvetti, taivas & maa

Helvetti

Helvetti ei olekaan sitä, ettei pääse
eteenpäin, että on jumissa keittiön
pöydän ja työpaikan oven välissä,
vaan sitä, että kasvot ovat pudonneet
jonnekin tuntemattomaan paikkaan,
naamio on jättänyt omistajansa.

Kuka nyt tietäisi omistajansa,
kun mihinkään suuntaan ei pääse
kulkemaan, tulee tuttuun paikkaan
tunnistamatta hajuja keittiön,
avaimet ovat taskusta pudonneet
ja minuus on nyrkin ja hellan välissä.

Miten voi kysyä vointiaan joka välissä,
tietäisi edes omistajansa,
lottokupongit ovat pudonneet
ja Nigeriaankaan ei pääse
avaamatta ovea keittiön,
lopulta saapuu paikkaan.

Loppuisi edes meno mihin tahansa paikkaan,
olo tuskan ja tuskan välissä,
saisi edes keittiön,
olisi oma omistajansa,
saisi varmistuksen ettei töihin enää pääse,
kuulisi että muutkin ovat pudonneet.

Astiat eivät enää pudonneet,
saapuisi varmaan paikkaan,
tietäisi minne ei pääse,
olisi jonkinlaisessa välissä,
tuskin tietäisi omistajansa,
mutta tunnistaisi keittiön.

Kautta työpaikan keittiön,
tietäisi etteivät ketkään pudonneet,
silloin olisi oma omistajansa.


Taivas

Astuessaan taivaasta sisään Blake
tunsi helvetillistä kipua
vasemmassa olkapäässään, joka oli
oireillut jo maan päällä,
ja kaikki varmistui: piru
oli asunut hänessä jo kauemman aikaa.

Olisi edes odottanut vähän aikaa,
että olisi pensselinsä saanut Blake
mukaan, tuli kiire lähtö, tuo piru,
joka itse ei varmaan tiennyt kipua
olevankaan kuin tyhjän päällä,
joka tapauksessa olkapäässä se nyt oli.

Entä mitä Nokian vedessä oli,
ja kuinka kauan aikaa,
mitä oli pidetty vesisäiliöiden päällä,
sitä ei tiennyt itse Blake,
siitä syntyi myös paljon kipua,
sen varmisti taas itse piru.

Kuinka ehtivä onkaan piru,
oli mitä oli,
hän rakasti toisten kipua,
käytti varmasti paljon aikaa,
kuten pensseleitään terotti Blake
helvetin esikartanon pöytien päällä.

Mitä hänellä oli päällä
kun sinne astui piru,
tuo itsevarma taiteilija Blake,
oli mielipide hänestä mikä oli,
hänellä oli aina aikaa
yrittää ymmärtää ihmisen kipua.

Ihmistä ei ole ilman kipua,
sitä on maan ja taivaan päällä,
vaikka olisi kuinka aikaa,
jonkun kulman takana on piru,
oli mielipide hänestä mikä oli,
hän oli nero taiteilijaksi, Blake.

Onneksi meillä on Blake,
hän auttaa kestämään kipua,
hän tiesi millaista tuska oli,
arkisen elämän päällä,
ilman että kulman takana oli piru,
vain mahdottomasti aikaa.

Hän kestää aikaa,
tuo Blake,
taiteilijaksi ristitty piru.


Maa

Yleinen uskomus oli, että aboriginaalit
kuolisivat sukupuuttoon eurooppalaisten
tullessa Australiaan, mutta he
selvisivät, koska maa oli heidän
ystävänsä, jolle he veivät
kaiken päivällä ansaitsemansa.

Täällä jokainen saa ansaitsemansa,
kukaan ei muista mitkä aboriginaalit,
ketkä heidän laidunmaansa veivät,
mikä oli rooli eurooppalaisten,
jotka olivat omistajiaan heidän,
vaikka roolit olisivat epäselvät: ketkä he.

Jos meidän sijallamme olisikin he,
kuka silloin saisi ansaitsemansa,
mikä olisi meidän ja mikä heidän,
ketkä tämän päivän aboriginaalit,
kiinalaiset suussa eurooppalaisten,
hekö näiden puuvillatehtaat veivät.

Mihin aboriginaalit puunsa veivät,
jos meidän sijallamme olisivatkin he,
kuka ymmärtäisi roolin eurooppalaisten,
saisivatko aboriginaalit ansaitsemansa,
missä enää ovat aboriginaalit,
onko mikään mikä on meidän, heidän.

Mistä tunnistat, mikä on heidän,
mitä tunkeilijat mukanaan veivät,
mihin menivät aboriginaalit,
mitä jos selkämme takana ovatkin he,
saisivatko he silloin ansaitsemansa,
mikä osa olisi eurooppalaisten.

Mihin päätyvät luut eurooppalaisten,
tiesivätkö koskaan mikä on heidän,
ottivatko he mukaansa ansaitsemansa,
mihin saaliinsa veivät,
ehkä varkaat ovatkin he,
kristityt tuhosivat aboriginaalit.

Me olemme aboriginaalit,
tuho turma eurooppalaisten,
kaiken toimintamme päämäärä ovat he.

Sunday, January 13, 2008

Kissat ja koirat, tankat, tertsiini ja pantunit

Onko muoto aina silmän vanki
vai kenties tuolit eivät tiedäkään
millainen on ulkona tuima hanki,

koska ne ovat tehtyjä kovasta
puusta, materiaalista joutuisampi
olisi puitu toisesta aineesta,

kuitenkin olimme aina samalla
kannalla mielemmekin ongelmasta:
iirikseen sisältyy meidän maailmamme.



Tankat

Olisit edes
ihminen vieressäni
etkä kauhea kuu
kertomassa että on
aika lopettaa tämä.




Kuka kertoisi
miksi aina on
kylmä, vaikka on
patteri täysillä tääl
kotimaassa, lähellä.




Eilen ostin puut
ja lämmitin takankin,
vaikka ei sitä
minulla kyllä ole,
valehtelin taas vähän.




Jos tänään sataa
eikä kenelläkään ole
asiaa ulos, kuinka
saan silti kirjeeni
sinulle lähtemään, voi?




Tulisit luokse,
antaisit suukon suulle,
halaisit lujaa,
et enää lähtisi pois,
et enää lähtisi pois.



Kissat ja koirat

Kissat ikkunoilla kujilla käpälättömät kissat täplissään
kysyivät koirilta, olivatko ne jo käyneet iltapesulla
ja millaista kohtelua olivat emänniltään saaneet.
Koirat siihen tokaisivat huolellisesti muotoiltuja lauseita
rakkaille kissakavereilleen, kuten: me nuolimme toisemme
puhtaiksi, eikä kenellekään jäänyt paha mieli.

Ja niin kissoillekin tuli hyvä mieli,
ne eivät enää hävenneet niin täplissään:
Kuin olisimme pitkästä aikaa löytäneet toisemme,
ne sanoivat koirakullille, ollessamme yhdessä iltapesulla,
ja toisiamme rauhallisesti pesten, lausuen lauseita,
hieroisimme turkkejamme vuorotellen, me rakkautta saaneet.

Koirat katsoivat kissojaan kuin kukkia saaneet,
yhtäkkiä niille tuli valtavan aurinkoinen mieli
ja ne olivat valmiita antamaan lauseita,
ne eivät välittäneet, vaikka aivan täplissään,
me kuitenkin olimme ne, jotka iltapesulla
hetkeksi kohtasivat ja rakkaudellisesti pesimme toisemme.

Kissat huusivat: meillä on vain toisemme!
Mitään muuta emme koskaan ole saaneet,
me jotka aina olimme yhdessä iltapesulla
vaikka olisi ollut miten paha mieli,
me jotka tien pölystä aivan täplissään,
valmiina antamaan koirille sientä ja lauseita.

Niin artikuloivat joka päivä hienoja lauseita
kissat ja koirat ja me joilla toisemme!
Olimme varmaan illalla taas aivan täplissään
kun emme koskaan pesua keneltäkään saaneet,
miten meillä olisi ollut hyvä mieli,
kun toiset hieroivat hellästi toisiaan iltapesulla.

Mutta me emme halunneet olla iltapesulla,
me halusimme työstää vain hienoja lauseita,
niin että meillä olisi rauhallisempi mieli,
meillä, joilla oli kuitenkin vain toisemme.
Kissat ja koirat olivat toisiltaan saaneet,
ne varmasti olivat joka ilta täplissään.

Miksi mekin emme voisi olla täplissään
ja yhdessä pörröisessä kasassa kaikki iltapesulla,
kuin toinen toisiltamme hetken lämpöä saaneet.


Yksi on vapaa

Yksi on vapaa, toinen on vanki yössä
eikä mikään ole sen hassumpaa kuin
kaksi vapaata tyhjässä taksissa ja
heillä yksi pullo kädessä, kaikkihan

on melkein hyvin ja maassa
rauha, kaikilla ihmisillä asunto
Kallion Torkkelinpuistossa, tai melkein,
poliitikot ainakin tekivät kaiken

löytääkseen syyllisen ihmisvuodolle
yrityksessä, eilen vielä velkojen
kanssa kamppaillessa, toisilla on eri
kamppailulajit, kauppakassin kantokin

voidaan kokea mielen virkistykseksi
päivässä, jossa muuta täytettä ei oo,
sanoisi hampurilainen jonka välis
ei ollu pihvii ja mitä siinä sitten.

Thursday, January 10, 2008

Caeiro, Reis & Campos

Caeiron kirjaan suunnitellussa esipuheessaan Reis määritteli Caeiron absoluuttiseksi objektivistiksi, jonka mielestä pakanalliset jumalat oli suunniteltu muistuttamaan materiaalisen maailman asioita; itseään hän piti konkreettisen objektivismin edustajana. Konkreettinen objektivisti ajattelee, ettemme pysty elämään ilman abstrakteja ideoita, mutta meidän täytyy erottaa ne reaalitodellisuuden materiaalisista objekteista. Jumalat ovat konkreettisia abstraktioita eli todellisia, mutta samaan aikaan myös epätodellisia, koska ne eivät ole tdeollisuuksia:

”Para Caeiro, objectivista absoluto, os próprios deuses pagãos eram uma deformação do paganismo. Objectivista abstracto, os deuses já eram a mais no seu objectivismo. Ele bem via que eles eram feitos à imagem e semelhança das cousas materiais; mas não eram as cousas materiais, e isso lhe bastava para que nada fossem.
As cousas, para mim, têm um outro sentido. Os deuses gregos representam a fixação abstracta do objectivismo concretizador. Nós não podemos viver sem ideais abstractas, porque sem elas não podemos pensar. O que devemos é furtar-nos a atribuir-lhes uma realidade que não derive da material de onde as extraímos. Assim acontece aos deuses. As ideais abstractas não têm realidade verdadeira: têm, porém, uma realidade humana, relative apenas ao lugar que o animal homem tem na terra… Como as ideais abstractas nos servem para nos conduzirmos entre as cousas, os deuses servem-nos também para nos conduzirmos entre os homens. Os deuses são portanto reais e irreais ao mesmo tempo. São irreais porque não são realidades, mas são reais porque são abstracções concretizadas… Uma ideia só se torna um Deus quando é devolvida à concreção. Passa então a ser uma força da Natureza. Isso é um Deus… O criador de civilização é uma força da Natureza; é portanto um deus, ou um semideus.”
(Quadros 2006, 1069-1070.)

“Caeirolle, absoluuttiselle objektivistille, pakanalliset jumalat edustivat pakanallisuuden vääristymää. Abstraktille objektivistille jumalat olivat enemmän objektivismissaan. Hän näki selvästi, että heidät oli tehty muistuttamaan materiaalisten asioiden kuvaa; mutta etteivät he olleet materiaalisia asioita ja se riitti heille, koska he eivät olleet mitään.
Asioilla on minulle toinen merkitys. Kreikkalaiset jumalat edustavat konkreettisen objektivismin abstraktia kiinteyttä. Emme voi elää ilman abstrakteja ideoita, koska ilman niitä emme voi ajatella. Se mitä meidän täytyy tehdä, on piiloutua antaaksemme heille todellisuuden, joka ei ole peräisin materiasta, josta vedimme heidät esiin. Näin tapahtuu jumalille. Abstrakteilla ideoilla ei ole aitoa todellisuutta, vaan inhimillinen todellisuus, jolla on vain suhde paikkaan, kuten eläinihmisellä on maahan… Kuten abstraktit ideat palvelevat meitä jotta löytäisimme tiemme asioiden keskellä, jumalat auttavat meitä myös löytämään tiemme ihmisten keskellä. Jumalat ovat siis kuitenkin todellisia ja epätodellisia samaan aikaan. He ovat epätodellisia, koska eivät ole todellisia, mutta todellisia, koska ovat konkretisoituneita abstraktioita… Idea muuttuu Jumalaksi vain muuttuessaan konkretiaksi. Sitten siitä tulee Luonnonlaki. Se on Jumala… Sivilisaation luoja on Luonnonlaki ja siksi jumala tai puolijumala.”
(Quadros 2006, 1069-1070.)

Álvaro de Campos ja Reis kävivät myös keskenään hyvin lyhyen kirjeenvaihdon, jossa he vaihtoivat poetiikkaa koskevia mielipiteitään pohtien erityisesti runouden suhdetta musiikkiin. Campos piti hänen inspiraatiotaan suorana ja tiiviinä ja hänen ajatteluaan selkeänä, ja hän kohotti Reisin monien runoilijoiden yläpuolelle. Campos kuvasi runouden rytmiä ”puhumalla laulamiseksi”, laulamiseksi ilman musiikkia:

”Aprecio-o, realmente, e para falar verdade, acima de muitos, de muitíssimos. A sua inspiração é estreita e densa, o seu pensamento compactamente sóbrio, a sua emoção real se bem que demasiadamente virada para o ponto cardeal chamado Ricardo Reis.” (päiväämätön teksti, Quadros 2006, 1074.)

“Kunnioitan hanta ja – kertoakseni totuuden – korkeammalle kuin monia muita. Hänen inspiraationsa on suora ja tiheä, hänen ajattelunsa tiukan kirkasta ja hänen tunteensa todellinen, vaikkakin liian kallistunut kohti kardinaalipistettä, jonka nimi on Ricardo Reis.” (Quadros 2006, 1074.)

”Mas pergunta-se: porque há-de haver ritmo artificial? Responde-se: porque a emoção intensa não cabe na palavra: tem que baixar ao grito ou subir ao canto. E como dizer é falar, e se não pode gritar falando, tem que se cantar falando, e cantar falando é meter a música na fala… É isto é a poesia: cantar sem música.” (Quadros 2006, 1074-1075.)

“Mutta kysytään: miksi täytyy olla keinotekoinen rytmi? Vastataan: koska voimakas tunne ei sovi sanaan: sen täytyy mataloitua huudoksi tai kohota lauluksi. Ja kuten sanominen on puhumista ja jos ei ole mahdollista huutaa puhumalla, täytyy laulaa puhuen ja laulaen puhuminen on musiikin tuomista puheeseen… Ja tämä on runoutta: laulamista ilman musiikkia.” (Quadros 2006, 1074-1075.)

Reis vastasi Campokselle määritellen runouden olevan sitä kylmempää, mitä todellisempaa. Kuin Platonin 1800-luvulle syntynyt jälkeläinen hän ajatteli runon syntyvän ideasta, joka on mahdollisimman läpikotaisin ajateltu, ei niinkään sanasta, joka seuraa ideaa:

”Quanto mais fria a poesia, mais verdadeira. A emoção não deve entrar na poesia senão como elemento dispositivo do ritmo, que é a sobrevivência longíngua da música no verso. E esse ritmo, quando é perfeito, deve antes surgir da ideia que da palavra. Uma ideia perfeitamente concebida é rítmica em si mesma; as palavras em que perfeitamente se diga não têm poder para a apoucar. Podem ser duras e frias: não pesa – são as únicas e por isso as melhores. E, sendo as melhores, são as mais belas.” (Quadros 2006, 1075.)

“Mitä kylmempää on runous, sitä todellisempaa. Tunteen ei täydy tulla runouteen kuin rytmin välineen elementtinä, mikä on musiikin pitkittynyttä hengissäsäilymistä musiikissa. Ja tuon rytmin, sen ollessa täydellinen, täytyy nousta pikemminkin ideasta kuin sanasta. Täysin ymmärretty idea on rytmikäs itsessään; sanoilla, joissa sanotaan täydellisesti, ei ole voimaa tukahduttaa sitä. Sanat voivat olla kovia ja kylmiä, sillä ei ole väliä – ne ovat ainoita ja siksi parhaita. Ja ollen parhaita, myös kauneimpia.” (Quadros 2006, 1075.)

Wednesday, January 09, 2008

Elämää Lagosissa näki päivänvalon




Hurraa!


Elämää Lagosissa on nähnyt päivävalon ja sitä voi tilata ntamon sivuilta. Tässä esittely ntamon blogista, josta kirjaa voi myös tilata Lulun kautta:

Elämää Lagoksessa on Rita Dahlin kolmas kokoelma, joka jatkaa runoilijan Aforismien ajassa (poEsia 2007) aloittamaa yhteiskunta- ja kulttuurikriittisen kollaasin ja kierrätyksen linjaa. Se on kirja abstraktista ja konkreettisesta todellisuudesta globalisoituvassa maailmassa: elämä Lagoksessa muistuttaa elämää absurdissa länsimaisessa kaupungissa. Yhteistä on vauhti, jolla rahaa tehdään, elämää eletään ja jonnekin edetään. Kerrostalossa etsitään äänen oikeaa klangia, mutta myös kuvataiteet ja elokuva ovat materiaalia kaupungin runotyöläiselle. Lyyrisemmän ikkunan toisenlaiseen maailmaan avaavat arjen pienet esineet, jotka turhan usein unohdetaan, kuten harava.

Harava

Pelästyksestä tai hämmästyksestä pystyyn kohonneet hiukset.
Kahteen eri ajosuuntaan opastava liikennemerkki.
Keittiössä törröttävät veitset.
Harja, jolla hiusten itsepäisyys viimeistään ojennetaan.
Patterin juomut, joista lämpö leviää kylmään huoneeseen.
Pajusta punottujen korien reunat.
Ränsistyneen mopin joka suuntaan harottavat langat.
Hallitut säröt sinisessä tapetissa.
Hallitsemattomat säröt mielen juovuissa.
Epäsopuinen komppi takin laskoksissa.
Alaspäin viettävä vuori, ylöspäin menevä liukumäki.
Moneen suuntaan haaroittuva idea, aina uudestaan muotoa hakemassa.
Vieretysten rauhassa lepäävien kynien terät.
Paperi, joka on revitty vihassa suikaleiksi.

Rita Dahl (s. 1971) on kirjailija ja toimittaja, joka on julkaissut kaksi runokokoelmaa, matkakirjan Tuhansien portaiden lumo (Avain 2007) ja toimittanut keskiaasialaisten ja kansainvälisten kirjailijoiden sensuurikokemuksia ja kaunokirjallisuutta sisältävän kirjan Kyltymätön uuni - naiskirjailijat ja sensuuri (Like 2007).

Elämää Lagoksessa: 19x19 cm, 103 s, “, ISBN 978-952-215-022-6. Ulkoasun suunnittelu Aleksi Salokannel, taitto ja kansi Make Copies, kannen kuva Sarah Awan. Hinta EUR 12,81 + postimaksut.


Hienon kannen on suunnitellut amerikkalais-pakistanilainen Sarah Awan, jolle kaunis kiitos mahdollisuudesta käyttää kollaasia kannessa.


Awan haluaa kyseenalaistaa kirjoittamisen ja maalaustaiteen rajat teoksillaan, jotka liikkuvat hänen mielestään molempien välimaastossa. Awan kysyy, onko maalaaminen aidompaa kirjoittamista? Hän hyödyntää teoksissaan valokuvaa, mutta myös paperirakennelmia tai mitä tahansa materiaalia, joka sopii hänen tarkoituksiinsa. Pakistanissa syntynyt ja espanjankielisessä Miamissa kasvanut Awan pohtii teoksissaan sitä, mikä on identiteetti, kulttuuri ja kieli, ja usein nämä kaikki sijoittuvat limittäin ja lomittain.

Tuesday, January 08, 2008

Mitä kirjoittaminen on - jatkuvaa tuotekehittelyä?

Voimakenttien tutkimista ja tuotekehittelyä

Mitä taide on? Mikä erottaa taidokkaan lied-laulajan kirjoittajasta? Ainakin se, että laulaja on muusikkonakin poikkeava. Vain ani harvan täytyy panna itsensä likoon ruumiinensa päivineen. Luonnollisesti heidän pyrkimyksensä kohti omaa ääntä tai ääniä on paljon suuremman työn ja tuskan takana kuin muilla muusikoilla ja taiteen harjoittajilla, vaikka kirjoittajilla, keskimäärin.

Päivätyön aika – jos sellainen kirjoittajalla on, useimmilla on – on roolipelien ja näyttelemisen aikaa. Vasta iltaisin ja viikonloppuisin, luodessaan, kirjoittaja alkaa elää. Autenttisuutta ja vilpittömyyttä tarvitaan, jotta kirjoittaja pystyy pusertamaan paperille palan tai mielellään paloja itsestään.

Nykymaailmassa, jossa enemmistöä ohjaa afrodiittinen halutalous, jonka kohteina ovat enimmäkseen ruoka ja seksi, kovin moni asia ei kanna itsessään enää kovin syviä merkityksiä. Taiteesta ja sen monista alalajeista voi tulla monille ihmisille ainoa henkisen toteutumisen paikka. Mahdollisesti koko henkisen toteutumisen tarve vähenee ja lakkaa lopulta kokonaan ruumiiden maailman vallattua ihmisten ajatukset kokonaan. En haluaisi nähdä tuota päivää.

Runoilija on viimeisiä pääihmisiä, joka välittää ajatuksia ja tunteita sanojen avulla. Pää tietysti tarvitsee toimiakseen kaikkia aisteja. Ylevästi sanottu, mutta runous voi olla viimeisiä todellisia toteutumisen paikkoja ihmiselle, jonka todellisuuden rajat asettavat sohva, televisio ja työpaikan neljä seinää. Ihmiselle, joka ehkä muutoin kokee päivittäisen olemisensa maailmassa enimmäkseen ahdistavaksi, oikeastaan ei olemiseksi ollenkaan. Vain päivittäiseksi heräämiseksi, oven avaamiseksi, töihin matkustamiseksi, käskyjen vastaanottamiseksi, kotiin palaamiseksi. Runoilija on viimeisiä todellisen henkisen työn kompromissittomia tekijöitä maailmassa. Hänellä ei voi olla työnantajia, eikä hän voi kumartaa mitään ideologiaa, herraa tai oppia, tai hänkin on tuhoon tuomittu.

Muoviajan keinotekoisuus ilmenee keinotekoisina tapoina ja perinteisen hyvän käytöksen vähittäisenä katoamisena ja rappiona. Kovin ääni lähtee niistä, jotka ovat heikoimmilla ja epävarmimpia omasta olemisestaan. Hiljaisuudessa kypsyvät täyteläisimmät hedelmät, eikä niille useinkaan ole odotettavissa tunnustusta ja kiitosta ainakaan heti, vaan luultavasti he saavat taistella tiensä läpi harmaan kiven.

Kirjoittajan on pakosti oltava itsenäinen, työnantajista riippumaton, vain itse itsensä työllistäjä. On aivan sama, mistä hän elantonsa saa, mutta kirjoittaminen on tuhoon tuomittu, jos hän toimii jonkun ihmisen tai asian puhetorvena. Yleensä siitä ei mitään hyvää seuraa, ei ainakaan, mikäli kyseessä on poliittinen tai uskonnollinen ideologia.

Kirjoittaminen on omien alati muuttuvien voimakenttien tutkimista. Kirjoittajan on lähes pakkomielteenomaisesti haluttava kurkistaa sisäänpäin, kerta kerralta syvemmälle. Ihanteellisimmillaan runoilija on kuin itämainen runoilija, joka on saavuttanut harmonian järjen ja sydämen, aistien ja ajattelun välillä. Maailman rakenne on yksinkertainen, vaikka sirpaleinen videotodellisuus yrittää meille toisin uskotella. Maailma koostuu pelkistä vastakohdista, valon ja varjon vaihteluista. Yksinkertaisuuskaan ei ole pahe, vaan hyve, jos se ei ole liiallista. Mikäli runon tulkinnallinen avaruus ja kerroksellisuus säilyvät, ei ole hätäpäivää.

Jatkuvaa tuotekehittelyä

Runoilija rakastaa hetkiä, jolloin sanat loksahtelevat kuin automaattisesti paikoilleen merkityksellisellä tavalla. Hän voi aikaa myöten tulla riippuvaiseksi tästä loksahtelusta, alkaa tarvita sitä. Tai pää tarvitsee, koska runoilija on ennen muuta pää ja kädet, joiden avulla tallentaa pään muuttuvia liikahduksia, vasta sitten muut ruumiinosansa. Runoilija on pääihminen, mutta myös sydämen on oltava hänellä paikoillaan, onhan hän vastapesäke lyhytjännitteisessä virtuaalisessa pelimaailmassa, jossa ihmissuhteista ja tunteistakin on tullut kauppatavaraa, pelimerkkejä yhä kovenevassa maailmassa. Työpaikoilta tuttu heikoin lenkki –peli on valtaamassa maaperää myös ihmissuhteissa, koska mitäpä muuta varten ne olisivat kuin hetken hurmiota.

Runoilija voi olla ehkä tämän maailmanajan viimeinen vastarintaliike. Muutoin vastarinta on kuollut ja kaikki ovat siirtyneet enemmän tai vähemmän yhtenäiseen rintamaan valvomaan etujaan. Tehokkainta valvomista on hiljainen valvominen. Kun ei pidä turhaan ääntä itsestään, ei ainakaan kuulu poispotkittujen joukkoon. Mutta runoilijan on otettava potkut, hän ei voi mennä töihin lainkaan, tai itsenäisyys on mennyttä. Maailmanlaajuisessa maailmassa kaiken on oltava leveää ja joka maahan sopivaa tai ei olisi kyse maailmanlaajuisesta bulkista.

Kirjoittaminen ei ole koskaan kerralla valmista ja virheetöntä kuin remonttireiskan kädenjälki. Sanoja, kirjoitusta viilataan viimeistä pilkkua myöten nopeammin tai hitaammin. Yleensä tuoreeltaan maalattua pintaa ei kannata alkaa heti käsitellä, koska sokeus omille sanoille säilyy jonkin aikaa. Vasta hetken päästä voi katsella tuotoksiaan neutraalimmin silmin. Tauon kestosta ei ole mitään varmuutta. Paras tarttua tuotoksiin, kun päässä alkaa surrata lupaavasti. Sehän voi tietysti loppua yhtä nopeasti kuin alkoikin. Mistään ei ole takeita, kun on kyse runonkirjoittamisesta.

Sitä paitsi kirjoittamiseen kuuluu aina väistämättä tuotekehittely ja kokeilut. Miksei sitä voisi tuoda läpinäkyvästi esille? Miksi kaiken pitäisi aina olla virheetöntä ja täydellistä? Sitä opettavaisempaahan se on lukijoillekin, kun he näkevät, ettei luojakaan ole täydellinen, vaan hänen täytyy tehdä vielä useita korjausliikkeitä.

Sunday, January 06, 2008

Kommentteja Kiiltomadon keskusteluun kirjavuodesta 2008

Tuntuu siltä, että enemmistön kirjavuosi koostuu vain kolmen suuren kustantamon tulevan vuoden julkaisuista, eikä paljon muusta. Toivoisin, että tämä odotusarvoinen, vanhaan maailmaan perustuva sabluuna olisi jo pikkuhiljaa murtumassa, koska kaikkein kiinnostavimmat tapahtumat ovat mielestäni meneillään pien/vaihtoehtokustantamoiden puolella.

Monet kulttuuriteoiksi luokiteltavat (lue: usein ei-kaupalliset) kirjat tulevat niiden kautta. Myös kokeellinen runous elää ja voi hyvin ja monipuolisena vaihtoehtokustantamoiden ansiosta. Jos niitä ei olisi, kuvamme suomalaisesta runosta jäisi auttamattomasti huomattavasti kapeammaksi kuin mitä se todellisuudessa on.

Oma lehmä on ojassa, mutta koska tähänastisten julkaisujen monipuolisuus ja laadukkuus vakuuttaa, odottaisin erityisesti Leevi Lehdon ntamon ensi vuoden tarjontaa ja laajentumista tietokirjoihin päin.

POD-kustantaminen on lisäksi paitsi ympäristöystävällistä (kirjoja ei paineta enemmän kuin niitä kysytään), myös antikapitalistinen ele (edellinen argumentti: tarjonta ei ylitä kysyntää) arvoiltaan kovenevassa globalisoituvassa maailmassa, jossa vain myynti merkitsee. Mitä tämä tulee vaikuttamaan (kauno)kirjallisuuden julkaisuun pitkällä tähtäimellä, siinä visainen kysymys, jota sopii pohtia vuoden aluksi.

Minä en usko kirjallisuuskäsitysten, kirjoittamisen tyylien tai eri koulukuntien kulkevan käsi kädessä. Kirjallisuus tuskin voi vaikuttaa yhteiskuntaan ja meitä ympäröivään arvomaailmaan; pikemminkin kirjailijoilla on taipumus hakea aiheensa ympäröivästä yhteiskunnasta. Tähän voisi poimia useita esimerkkejä, mainitaan nyt vaikka Lundánin ja co:n ylemmän keskiluokan turvallista rivitaloelämää kuvaava proosa. Yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset siis löytävät tiensä kirjallisuuteen, mutta harvemmin kirjat pystyvät muuttamaan yhteiskunnan asenne/arvoilmapiiriä, eivätkä kirjailijat tietenkään sellaiseen pyrikään: heille tärkeintä on kirjoittaa, toteuttaa luomistarvettaan, ajattelematta, millaisia seurauksia sillä on.

Ehkä parhaimmillaan yhteiskuntaa heijastava kirjallisuus ei käsittele aihetta pelkästään motiivin kautta, vaan on muuttunut kieleksi, tyyliksi, joka itsessään kuvaa tätä muuttunutta maailmaa. Tämä on jo kunnianhimoinen vaatimus, eikä yhtäkkiä tulee mieleen yhtään kirjaa, joka tähän olisi viime aikoina pystynyt. Yleisempää on tarttua yhteiskunnassa ilmeneviin ilmiöihin, jotka esiintyvät kirjassa teemoina, motiiveina.

Esim. Flarf ei sinänsä ole uusi ilmiö halussaan kyseenalaistaa ylevän ja alhaisen rajoja ja tehdä näkyväksi ennen näkymätön eli yrityksessään politisoida arjen banaalius. Kyllä jo ranskalaiset symbolistit 1800-luvulla Baudelairesta Rimbaudiin tavallaan jo tähän pyrkivät. Kieli ja aika on vain kovasti tuosta muuttunut: teinien irkkikieltä ja nykyistä alatyyliä vastaavaa kielenkäyttöä 1800-luvulla tuskin oli ainakaan nykyiseen paisuneessa mittakaavassa.

En todellakaan toivo, että Flarf alkaisi muuttua joksikin yhteiskunnalliseksi arvoksi (mikä se sitten olisikaan: alituinen kielellinen oksentaminen flaneeratessa?). On ihan riittävästi ja tarpeeksi, että F.-runous paljastaa tämän ennen kätketyn banaalin, ja tekee sen kirjallisuuden keinoin.

Kestävin kirjallisuus ei kuitenkaan pyri pelkästään paljastamiseen, vaan on myös kielellisesti kunnianhimoista. Tätä Flarf ei useinkaan ole. Ellei sitä saada jotenkin yhdistettyä perinteiseen kielelliseeen kunnianhimoon ja ehkä jopa perinteisiin mittoihin, jotta kieliaspektikin ui runoon paremmin.

Unohdin mainita K. Silem Mohammedin. Hän on myös tehnyt kiinnostavaa Flarf-runoutta. Näin myös hänen vaimonsa, runoilija Anne Boyer.

Friday, January 04, 2008

Perheen parhaaksi

Perheen parhaaksi

Helinien perheessä kaikki osallistuvat yhteisiin askareisiin. Lapset opetetaan kantamaan vastuuta omista teoista ja niiden seurauksista.

Helinien perheessä työt jaetaan kaikkien kesken. Kaikki tiskaavat ja siivoavat, ruoanlaiton hoitelevat vuorotellen vanhemmat.

-Roolijako on muodostunut käytännössä melko perinteiseksi osaamistemme vuoksi. Auton, talon ja koneiden huoltoon ja korjauksiin liittyvät asiat ovat jääneet minulle, vaimoni Eeva-Liisa hoitaa vaatehuollon, kertoo perheen isä, Tampereen evankelisluterilaisen seurakunnan diakoniajohtaja Matti Helin.

Viikonloppuisin Helinit laittavat ruokaa yhdessä. Toni, 10, kattaa pöydän. Suvi, 16, kokkaa välillä yksin. Viime aikoina hän on innostunut leipomaan.

Korkeat, valoisat ja vaaleaseinäiset huoneet ja isot ikkunat luovat perheen Lempäälässä sijaitsevaan taloon avaran tunnelman. Yläkertaan on sijoitettu viihdekeskus, televisio, videot, lasten ja vanhempien makuuhuoneet. Tonin huone pursuaa erilaisia legorakennuksia, linnoja ja mielikuvituksellisia koneita. Suvin huoneen seinät on kuvioitu erilaisin nuorisoidoleiden kuvilla.

Tonin ja Suvin huoneista näkyvät naapureiden talot ja pelto. Sadan metrin päässä on vettä, Pyhäjärvi.

Kannustamisen vaikeus

Matti Helinin mielestä lapsista kasvaa kannustamalla itsetunnoltaan vahvoja ja vastuullisia. Kannustaminen ei ole Matille helppoa.

- Ehkä vaikeus johtuu siitä, ettei itseäni kannustettu lapsena juuri mitenkään. En pidä hyvänä sitäkään, että rahalla kannustetaan. Pitäisi keksiä parempia tapoja. Kun lapset innostuvat johonkin, niin sitä innostusta pitäisi osata hyvällä tavalla tukea.

Oikealla tavalla kannustaminen tekee itsenäiseksi ja lisää vastuunottokykyä.

- Vanhemman pitää ohjata lapsia elämässä eteenpäin, ei tekemällä kaiken lasten puolesta tai peittelemällä lasten tekemiä virheitä. Lasten on saatava tehdä turvallisessa ympäristössä virheitä. He voivat oppia niistä.

Sanallisen kannustamisen ja erilaisten porkkanoiden lisäksi lapsen kehitystä voi ohjata myös omalla käyttäytymisellä.

- Olenko valmis kantamaan vastuuta sellaisistakin yhteisistä asioita, jotka eivät välttämättä kuulu juuri minulle? Lapset oppivat usein mallista. Lapsi, joka kasvaa ympäristössä ja yhteiskunnassa, joka arvostaa häntä, oppii luottamaan itseensä ja kantamaan vastuuta.

Matti on opetellut kannustamaan kantapään kautta. Suvi otti kahdeksannella luokalla valinnaiseksi kieleksi ranskan, koska Matti ja Eeva-Liisa eivät olleet opiskelleet ranskaa ja kehottivat Suvia valitsemaan sen uudeksi vieraaksi kieleksi.

-Sanoin hänelle, että kun ranska sujuu niin, että voit toimia tulkkina kun lähdemme koko perhe lomalle Ranskaa. Nyt täytyy ryhtyä säästämään, sillä Suvin joulutodistuksessa oli ranskasta kymppi...

Suvi on hankkinut omaa rahaa lastenhoitajana käytyään Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenhoitajakurssin.

-Ensimmäisessä perheessä oli 5-kuukautinen ja 3- ja 5-vuotiaat lapset. Olimme vaimoni kanssa valmiit säntäämään apuun, jos soitto tulisi, mutta Suvi pärjäsi näinkin pienten lasten kanssa upeasti. Pari tuntia oli kulunut pienintä lasta syöttäessä ja lukiessa satuja vanhemmille.

Matti oli tuolloin ylpeä siitä, että hän oli Suvin isä.

-Vanhemmuuteen kuuluu kunnian ottaminen hyvällä omallatunnolla, kun lapset onnistuvat. Jossain kohtaa vanhemmuudessa on silloin onnistunut...

Ekologisuus – tulevaisuuden vastuullisuutta

Matti Helin toivoo onnistuneensa välittämään lapsilleen myös vastuullisen kuluttamisen tärkeyttä. Tulevaisuuden vastuullisuutta on huolehtia esimerkiksi luonnosta.

Ekologisuus on huomioitu myös Helinien talon rakennusratkaisuissa.

- Talon seinät ovat normaalia paksummat ja rakenteeltaan erilaiset kuin talopaketeissa, koska halusimme säästää lämpöenergiaa. Katolla on viiden neliömetrin aurinkokeräimiä, joilla lämmitämme keväästä syksyyn käyttöveden. Järjestelmä kustantaa itsensä takaisin ajan myötä.

Ekologia näkyy myös siinä, että Helinien perheeseen tilataan mahdollisimman vähän lehtiä, kierrätetään. Seuraava auto on luultavasti hybridiauto, jossa on sähkö- ja polttomoottori. Polttoaineena suositaan biopolttoainetta.

- Harrastamme myös kierrätystä. Pahvit poltetaan takassa, paperit, kartongit, patterit, metallit ja vanhat koneet viedään kierrätyskeräyspisteisiin. Lapsille piti jossain vaiheessa selittää, miksi en halunnut ostaa pantittomiin muovipulloihin pakattua mehua. Enää he eivät pyydä ostamaan kyseisiä mehuja.

- Haluaisin heidän miettivän, mihin kaikkeen ostoksillaan vaikuttavat. Kuluttajan valinnoilla on oikeasti merkitystä.

Rita Dahl

julkaistu Yhteishyvä 12/2007:ssä